Marisha Rasi-Koskinen: REC

 

Marisha Rasi-Koskinen: REC
S&S 2020
Kansi Jussi Karjalainen
648 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Sinä olet minun. Sinua ei ole ilman minua. Minä olen sinä.

Huh! Menkööt metapostauksen puolelle, mutta en tiedä mistä aloittaisin. Luin (jo joku aika sitten, tämä on niitä postauksia, joita tuon nyt Instagramin puolelta tänne blogiin) romaanin, joka on hienointa aikoihin. Nyt on ollut muutenkin erinomainen kotimainen kirjasyksy, upeaa kaunoa on ilmestynyt kirja toisensa perään, mutta silti ja painokkaasti: tämä! Luin romaanin, josta tiedän ettei se ole kaikille, mutta jota kehun jokaiselle. 

Tämä räjäyttävän hyvä romaani on Marisha Rasi-Koskisen REC.

Luulen, että eksyisin, jos yrittäisin lyhyesti kuvailla REC:in kehystä. Romaanin etulieve kertoo, että alussa ovat Lucas, Cole ja Nik. Lucas tutustuu ensin Coleen ja sitten tämän veljeen Nikiin, mutta se mitä alku enteilee, muuttuu kerta toisensa jälkeen. Kustantamon esittelyn mukaan REC on “huikea kaleidoskooppi, jossa tarinat ja todellisuus asettuvat uusissa käsissä aina uusiin kulmiin”. Juuri näin. REC on kirja tarinoista, fiktiosta, kuvitellusta totuudesta (tai totuudesta sellaisena kuin sen voi nähdä ja sitten ei kuitenkaan), ystävyydestä ja kaksosista, oikeista ja kuvitelluista asioista (onko niillä välttämättä aina suurta eroakaan), lapsuudesta ja nuoruudesta, aikuisuudesta, katoamisista, turismista, rakennemuutoksesta ja valo- ja videokuvausesta. Sekä paljosta muustakin.

Rasi-Koskisen romaani on rakenteeltaan kunnianhimoinen. Ensin lukija pääsee ensimmäiseen kerrokseen, erillisiin huoneisiin ja ikään kuin videonauhoitusten maailmaan. Huoneista pääsee pois: “EXIT”. Toinen kerros on alaotsikoitu “elokuviksi”, jonka ohjelmistossa on karttoja sekä terminologiaa Lorenzin attraktorista Möbiuksen nauhaan ja edelleen aikakapseliin. Kuten voitte arvata, on REC muodoltaan kokeellinen ja on sitä sellaisella tavalla, jossa kafkamaisuudesta tulee oudosti loogista. REC ei ole aina helppoa luettavaa, mutta koukuttavaa ja vaikuttavaa se on. Se on vähintäänkin camera obscura, se on videonauhat ja tasopelit. Se on tarinoita kerroksittain ja lomittain, huoneesta toiseen, kuvasta toiseen. Kuulostaako sekavalta? Ei huolta, tämä romaani palkitsee lukijansa: Kaikki kyllä liittyy yhteen ja vaikkei kertojiin voi aina luottaa, niin Rasi-Koskiseen fiktion taitajana voi.

Tiiliskiven kokoista romaania lukiessani pelkäsin hetkittäin menettäväni otteen, etenkin silloin kun vastaan tuli uusia ihmisiä tai maisemia (REC:issä liikutaan mm. jossain entisen Itä-Euroopan alueella). Mutta aina kun näin oli vaarassa käydä, sain kiinni kerronnasta – tai ehkä se pikemminkin tarrasi kiinni minuun. Kun REC loppui, olin helpottunut. Halusin sen loppuvan. Ja sillä samalla hetkellä aloin kaivata takaisin sen maailmaan, en voinut päästää irti. Mikä kieputtava voima Rasi-Koskisen romaanilla onkaan!

REC:iä ei voi tyhjentävästi kuvailla kirjablogissa, se pitää itse lukea, kokea. Huikea, upea romaani, parhautta.

Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel

 

Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel
WSOY 1952
My Cousin Rachel 1951
Suomentanut Kyllikki Mäntylä
300 sivua (Suuren suomalaisen kirjakerhon painos v. 1974)
Brittiläinen romaani

 

Blogi-parka. Täällä se vaan yksinään sinnittelee, vaikka ylläpitäjänsä on sen lähestulkoon unohtanut. On selvää, että pian 12-vuotias kaipaa piristystä.

Piristäminen tarkoittaa nyt sitä, että koetan vihdoin ja viimein alkaa kirjoittaa lukemisistani aktiivisemmin ja uudelleen tännekin, mutta nyt alkulämmittelyiksi tuon ensin koko joukon Insta-postauksiani blogiin (olen tainnut tehdä näin aiemminkin), etenkin pari upeaa kotimaista romaania ansaitsee paikkansa myös blogin puolella. Kehoitan  taas kerran seuraamaan myös Lumiomenan Instagram-tiliä, jonka sosiaalisuudesta ja stooreista (jonne esim. nyt viikonloppuna päivitin vähän omaa kirjamessuseurantaani) pidän kovasti. Hyvä aikomukseni kuitenkin nyt molempi parempi -periaate eli ruokkikoot blogi ja Instagram nyt toinen toisiaan.

♥ 

Yllä olevan pienen johdannon jälkeen itse aiheeseen eli Daphne du Maurierin tuotantoon.

Daphe du Maurierin Rebekka on ollut viime aikoina paljon esillä, ainakin osin Netflixiin juuri tulleen elokuvan vuoksi. Elokuvaa en ole katsonut ja hieman emmin sen suhteen, mutta syyssumuissa aloin kaivata Rebekan maailmaan. Kirjoitin romaanista blogiini muutama vuosi sitten sydäntalvella, mutta tänä syksynä halusin viedä romaanimietteitäni Instaankin ja otin sen vuoksi uuden kuvan:

Bloggauksessani talvella 2015 kirjoitin tietenkin mystisestä Manderleysta, jossa Maxim de Winterin nuori aviovaimo alkaa kokea kaikuja puolisonsa entisestä vaimosta Rebekasta, joka haamun lailla tuntuu tulevan vastaan kaikkialla talossa. Rebekassa ihastuin peribrittiläiseen tunnelmaan (mustarastaat kastanjapuissa! Teehetket! Manderley, tietenkin!), luokkayhteiskunnan kuvaukseen, koukuttavuuteen ja alun unijaksoon sekä mieleenpainuvaan loppuun. Ihan täysin en Rebekan lumovoimaa löytänyt, koin päähenkilön ohuehkoksi hahmoksi. Mutta jos olisin lukenut kirjan vaikkapa lukiolaisena, olisin takuulla nytkin suuri Rebekka-fani. Pidin romaanista toki tällaisenaankin.

Rebekka innosti minut hankkimaan du Maurierin muutakin tuotantoa. 1950-luvun alussa ilmestynyt Serkkuni Raakel on temaattisesti ja tunnelmallisesti selkeä jatkumo Rebekalle. Se on uusgoottilainen kartanoromaani, jossa mennyt kummittelee ja jossa on arvoituksellinen nainen, vanha talo sekä paljon sellaista brittihenkeä, joka saa romantikon sielun väräjämään.

Serkkuni Raakelissa mystinen nainen on tietenkin romaanin nimihenkilö. Ambrose ja Filip (lievetekstissä Philip) ovat serkukset (tai “serkukset”; Isossa-Britanniassa sanalla serkku voidaan viitata hyvinkin kaukaiseen sukulaiseen. Kyse ei siis välttämättä ole lähisukulaisista. Raakelkaan ei tässä ole serkku suomalaisessa mielessä), jotka omistavat linnamaisen kartanon Cornwallissa. Ambrose matkustaa Firenzeen, jossa nai Raakelin, mutta sairastuu ja kuolee pian. Ja eipä aikaakaan, kun Raakel saapuu Englantiin, jossa hän kohtaa epäluuloisen Filipin. Filip luonnollisestikin ihastuu kiehtovaan Raakeliin siitäkin huolimatta, että ilmassa vaaran ja varoitusten merkkejä.

Erikseen on vielä mainittava, että Kyllikki Mäntylän vuonna 1951 valmistunut suomennos on varsin oiva, mutta nykylukijaa se huvittaakin: Philip on Filip, alkukielellä Raakel on tietenkin Rachel. Toisaalta vanhahtava kieli tuo lukukokemukseen omaa charmiaan – ja näin on oikeastaan aina vanhojen käännösten kanssa.

Kyseessä on siis varsin koukuttava juoniromaani. Sellainen, jossa omistushalu, epäilys, rakastuminen ja tietenkin brittihenkeen sopivasti vanha talo ja uskollinen vanha spanieli ovat kaikki osa tarinaa. Du Maurier osaa kietoa lukijan tekstinsä pauloihin. Tunnelma on painostava, jännitys tosiaankin tihenee ja loppuhuipennus on mieleenpainuva. Loppu myös jakanee lukijansa, mutta siitä ei nyt sen enempää. Lukekaa itse, vaikka Rebekan innoittamana.

Aamusumuissa

 

Syksy on lempivuodenaikani, samalla kertaa jotenkin vanha ja uusi. Olen sukeltanut lehtien kultaisuuden ja sadepäivien lumoon, etsinyt aamusumuja ja nyt odotan huurteen kuorruttamia maisemia.

Blogi-parka on ollut syyslumossa vähän mopen osalla, edelleen. Kirjasyksy on ollut huikea niin töiden kuin vapaa-ajan lukemisteni puolesta. Erityisesti kotimainen fiktio on ilahduttanut. Olen toistaiseksi vienyt kirjamietteitäni Instagramiin, vuorovaikutus siellä ilahduttaa Instan puolella on nyt mm. ajatuksiani Marisha Rasi-Koskisen ja Susanne Mauden romaaneista sekä pientä pohdintaa lukupiireistä. Koetan muistaa kopioida ainakin osan em. jutuista tänne bloginkin puolelle, mutta olen ollut sen suhteen varsin laiska.

Ilahdun, jos alatte seurata Lumiomenan Insta-tiliä. Osoite löytyy blogin sivupalkista. Mutta kyllä blogikin tästä vielä nousee!

Syysterveisiä pellon laidalta!