Polly Samson: A Theatre for Dreamers

 

Polly Samson: A Theatre for Dreamers
Bloomsbury Circus 2020
348 sivua
Kansi Emma Ewbank
Brittiläinen romaani

There they lie with the kerbstones for pillows, Leonard and Marianne and Axeal and Patricia, all in a row, close as sardines. It isn’t until we hear Leonard’s voice that we realise they are stargazing. Leonard is tracing a constellation with his fingertips. ‘So small between the stars, so large against the sky’, he says.

Rakastan syksyä niin paljon, että usein voisin suorastaan kietoutua siihen. Ja silti tässä vuodenajassa on aina pientä haikeutta. Terassille syttyvien valojen lohtua, maahan putoavien kesäomenien maatuvaa tuoksua, vaahteroiden latvuksissa alkavaa ruskaa, mutta vielä ripaus auringonkukkien täyteläistä keltaisuuttakin. 

Keväällä tilasin Polly Samsonin romaanin A Theatre for Dreamers, jonka kuvittelin lukevani kesämatkalla Kalajoen aurinkoisilla hiekkasärkillä. Sää olikin pilvinen ja merellinen ilmanala sai minut tarttumaan kahteen Woolfiin ja Murdochiin (kannan reissulleni tietenkin aika enemmän kirjoja kuin mitä ehdin lukea), joten tämä Kreikkaan sijoittuva teos sai jäädä odottamaan elokuun viimeisiä viikkoja. Ajankohta oli hyvä, kesän rippeisiin ripustautuva. Mitä postauksen ajankohtaan tulee, niin miljöönsä puolesta tämä sovittuu jatkoksi Joel Haahtelan hienoa Hengittämisen taitoa käsittelevän kirjoitukseni jälkeen. Temaattisesti Haahtelan ja Samsonin teosten maailma on toki erilainen, mutta molemmissa on kaipuuta.

Samsonin romaani kuljettaa Kreikkaan Hydran saarelle vuonna 1960. Sen avainsanoiksi voisi nostaa kokonaisen litanian tuttuja nimiä, kuten: Leonard Cohen, Marianne Ihlen, Axel Jensen ja itselleni uusi mutta nyt sitäkin kiinnostavampi nimi Charmian Clift. Tässä kirjassa he ovat pääosin nuoria aikuisia, taiteilijoita, jotka viettävät boheemia ja varsin vapaata kommuunielämää. 18-vuotias Erica, Charmianin edesmenneen ystävän tytär, saapuu Lontoosta kaiken keskelle. Erica suree äitiään ja haluaa tietää tästä mahdollisimman paljon. Samalla hän lumoutuu yhteisöllisesti elävien taiteilijoiden luovuudesta, ilosta ja vapaudesta, mutta joutuu samalla keskelle ihmissuhteiden, sukupuolisuuden ja taiteellisten erimielisyyksien temmellyskenttää. 

Taiteilijat ja Hydra antavat ihmeelliset puitteet tälle kehitysromaanille, samoin tietysti kaikkien oikeasti eläneiden taiteilijoiden läsnäolo (etenkin Cohenin, Ihlenin ja Jensenin kolmiodraama). Samson kirjoittaa kauniisti ja terävästi, osin kuitenkin pitkästyttävästi eikä kovin jäntevästi. Tuloksena on eräänlainen semifiktio: romaani, joka ammentaa paljon oikeista elämäkerroista. Jonkin verran kerronnassa on unenomaisuutta, kertoohan Erica kaikesta vuosikymmeniä myöhemmin.

Luettu saa kaipaamaan jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan, jonkinlaiseen mielikuvaan taiteilijakommuunista 60 vuotta sitten. Hetkettäisestä pitkäveteisyydestään huolimatta A Theatre for Dreamers on kaihoisa kuvaus sellaisesta, mitä ei voi saada enää koskaan kiinni. Cohenin “So Long, Marianne” soi nyt mielessäni ehkä eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat
S&S 2018
Outline 2014
Suomentanut Kaisa Kattelus
Kansi Jussi Karjalainen
Kanadalais-brittiläinen episodiromaani

[--] Hänen sanansa toivat mieleeni happinaamarit, jotka eivät tietenkään olleet viime tuntien aikana pudonneet katosta. Johtuu varmasti jonkinlaisesta yhteissopimuksesta, sanoin, että matkustajille tarjoaan happinaamareita, vaikka kaikki ääneen lausumatta olettavat ettei niitä koskaan tarvita. Vierustoverini totesi, että hänen kokemuksensa mukaan samaa voi sanoa monista elämänalueista, mutta että toisaalta omia odotuksiaan ei pidä laskea tilastollisten todennäköisyyksien varaan.

Englantilainen Faye matkustaa Ateenaan, jonne hän on menossa opettamaan luovaa kirjoittamista. Matkalla kaupunkiin ja perillä ollessaan hän kohtaa erilaisia henkilöitä, vanhoja tuttuja ja itselleen uusia ihmisiä: vierustoverin lentokoneesta, oppilaita, muita opettajia... Kohtaamiset ovat satunnaisia tai suunniteltuja, mutta jokaisessa niistä keskustellaan jostakin: elämän tapahtumista, parisuhteista, lapsista, työstä, kummallisuuksista ja arjestakin.

Rachel Cuskin Ääriviivat on niitä kirjoja, joita voi luonnehtia adjektiivilla kiinnostava ja tarkoittaa tällä kiinnostavaa hyvällä tavalla.

Kiinnostavaa teoksessa on kaikki: ensiksikin kirjan rakenne. Ääriviivat on alaotsikossaankin luokiteltu romaaniksi. Mutta ei se oikeastaan ole romaani, muttei missään nimessä novelli- tai kirjoituskokoelmakaan, vaan jotain episodiromaaniin päin kallellaan olevaa. Se on romaanin asuun puettu, sanojen mahdilla esiin tuotu joukko fiktiivisten ihmisten elämää, palasia - nimenomaan ääriviivoja - siitä, miten kanssaihmisistä välittyy toisille aina osa, se mitä heiltä kuulee tai miten heitä havainnoi.

Cuskin teos alkaa Fayesta, mutta kertoo hänestä vain vähän. Faye enemmänkin tarkkailee muita, on kuuntelija ja kyselijä, toki samalla teoksen eräs voima, minäkertoja. Faye käy keskusteluja, jotka kestävät toisinaan hetken, joskus hieman kauemmin. Osa ihmisistä suorastaan uskoutuu hänelle. Puheet kulkevat yksityisestä yhteiskunnalliseen, lapsen saamisesta olemassaoloon, feminismistä (karistettuihin) käsityksiin miesluonnosta, ja toisinaan ollaan pitkäänkin vaiti. Paitsi ihmisiä, Cusk kuvaa myös miljöötä tarkkanäköisesti: Clelia-nimisen naisen asuntoa, jossa Faye Ateenassa asuu, lentoemäntien sukkahousujen suhahtelua tai jyrkkää sivukatua.

Ääriviivat on kiinnostava siinäkin, että se on ihan omanlaisensa ja silti siinä on niin paljon tunnistettavaa. Kaikki varmasti saavat mieleensä tilanteita, joissa joistakin ihmisistä, esimerkiksi bussitutuista, kasvaa lyhyttä kohtaamista suurempia persoonia, miten he kulkevat ohi ja jatkavat matkaansa, mutta jäävät mieleen.

Toisinaan rakastan romaaneja, joissa henkilökuva kasvaa tai juonen kaari on täydellinen, mutta yhtä lailla rakastan kirjoja, jotka rakentuvat fragmenteista, tajunnanvirrasta tai kielellisestä yllättävyydestä. Sitten rakastan myös kirjoja, joissa kyse ei ole oikeastaan kummastakaan. Cuskin episodiromaanissa ei ole juonta, vaikka Fayelle kerrotuissa asioissa onkin paljon kiintopisteitä, mutta tajunnavirrastakaan ei ole kyse. Kokonaisuus on toisaalta yhtä unenomaisen painava kuin helteinen Kreikka, toisaalta särmikäs kuin vaikkapa taulujen kehykset. 

Cusk kirjoittaa hyvin ja Kaisa Katteluksen suomennos on laadukas. Onkin hauskasti ristiriitaista, että jotain näin laadukasta lukee näin vaivattomasti. Ja kuitenkin: vaikka vaivattomasti, niin silti hetkittäin eksyttävästi. Ei ole aina selvää, kuka kertoo ja mitä eikä sitä, onko teoksen henkilöillä sidoksia toisiinsa (joillakin on, toisilla ei, joistakin ei voi tietää). Cuskin kirjassa onkin paljon sellaista, mihin tekisi mieli palata, jotain mihin palaisin jos omistaisin kirjan. Nyt kirjaston pikalaina on jo palautettu. Cuskia muuten suomennetaan lisää, ensi keväänä ilmestyy Siirtymä, jossa Faye kohtaa taas erilaisia ihmisiä.

Kirjan nimi on erinomaisesti suomennettu: ääriviivat ovat osa siitä mitä tiedämme toisista ihmisistä, mutta joskus ääriviivat piirtyvät vahvemmin kuin luonnokset, toisinaan ääriviivat antavat enemmän tilaa tulkinnoille.

Cuskin Ääriviivat on unenomainen ja tarkka, ihmisen kokoinen ja silti kauemmas laveneva.

--

Muualla mm. Laura, Omppu ja Tiina.