Claudie Gallay: Odottamaton kauneus

Claudie Gallay: Odottamaton kauneus
La beauté des jours 2017
WSOY 2019
Suomentanut Titia Schuurman
Kansi
384 sivua
Kustantamosta
Ranskalainen romaani

Entä Jeanne, mitä hän halusi? Toiset odottivat. Hän ei tiennyt. Samaa kuin hekin. Että he olisivat onnellisia. Uusia leppoisia iltoja.

Tai sitten tavata Marina Abramovicin henkilökohtaisesti, sitä hän haluaisi, oikein todella haluaisi.

Ajattelen espadrilloja, niitä ihanan näköisiä kangaskenkiä. Mietin, miten kivan kevyet sellaiset olisivat jalassa kesällä. Ajattelen niitä, koska Claudie Gallayn romaanin Odottamaton kauneus Jeanne käyttää sellaisia.

Jeanne on nelikymppinen nainen, vaimo ja äiti. Elämä soljuu turvallisesti rutiineihin nojautuen. Jeannella on työpaikka postissa (hieman tylsää, mutta hän osaa löytää iloa arjen asioista), aviomies Rémy on yhteisestä Kreikan-matkasta haaveileva luotettava kumppani, pariskunnan kaksi tytärtä asuu jo omillaan. Jeanne kuitenkin rakastaa yllätyksiä, kaipaa niitä. Hän ihailee itsensä ruumiillisesti ja henkisesti likoon laittavaa performanssitaiteilija Marina Abramovicia, jolle kirjoittaa kirjeitä. Abramovicin elämä tuntuu olevan kaikkea sitä, mitä Jeannen elämä ei. Ilmassa väreilee muitakin mahdollisuuksia muutokseen ja kuluvana kesänä arjen tasaisuus kuitenkin muuttuu, ainakin hetkeksi.

Claudie Gallay on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa minun pitäisi kaikkien lukumieltymysteni perusteella rakastaa: hän kirjoittaa harkittua, ilmavaa ja älykästä proosaa, joka käy lukijan tunteisiin. Mutta vaikka monin osin olen ihaillut aiemmin suomennettuja Gallayn romaaneja, Tyrskyjä ja Rakkaus on saarta, en ole päässyt niitä kovin lähelle.  Mitään vikaa Gallayn romaaneissa ei ole, ne ovat hyvää kirjallisuutta, ja kirjailijan kaikki romaanit suomentanut Titia Schuurman on alati taitava. Silti joku Gallayn tuotannossa ei päästä minua liki ja hänen teoksensa kuitenkin tuntuvat sellaiselta kirjallisuudelta, jonka pitäisi niin tehdä. Hmm.

Lukijana huomaan, että Odottamaton kauneus jatkaa osin samaa linjaa, mutta joku tuossa keski-ikäisen ja keskiluokkalaisen naisen elämässä tarjoaa minulle paremman kiinnekohdan kuin sinänsä kiehtovammat meren kuohut tai teatterimaailma. Jeanne on nainen, joka ei tiedä mitä elämällään tekisi. Jonkun pitää muuttua, jostain tulla uusia tuulia. Jeannessa on jotain samaa kuin Gustave Flaubertin Emma Bovaryssa tai Colm Tóibínin Nora Websterissä. Jälkimmäisen on myös Kirja vieköön -blogin Riitta pannut merkille. Nora Websterissä joku kosketti minua syvemmältä (varmaankin kirjan irlantilaisuus), mutta myös Gallayn romaanin arkisuudessa on puhettelevia piirteitä. Silti en edelleenkään pääse niin liki kuin tahtoisin.

Odottamaton kauneus on taidolla kirjoitettu. Usein hehkutan mielikuvieni brittiläisyyttä – toki hyvin tietoisena siitä, että kyse on nimenomaan mielikuvista eikä juuri muusta. Gallayn romaanit vuorostaan vastaavat hyvin käsityksiini jonkinlaisesta ranskalaisuudesta: tyylikäs kerronta on näennäisen kepeää, mutta kaiken alla on monia merkityksiä, hetkittäinen lakonisuus kohtaa suuria tunteita (minäkin liikutuin romaanin lopussa) jne. Gallayn niukat lauseet korostavat Jeannen sisäisen maailman myllerrystä, jota hänen oma lähipiirinsä ei tunnu huomaavan.

Isoimmat järistykset tapahtuvat siis ihmisessä itsessään, vaikka toki toiset ihmiset, etenkin eräs, vaikuttavat kokonaisuuteen. Uskon, että Gallayn tuotannon vannoutuneimmat ystävät löytävät tästä romaanista paljon.

Entä ne espadrillot? Jeannen kengät kastuvat pahoin vesisateesta, ehkä osoituksena niiden pohjimmiltaan heppoisesta laadusta, ehkä symboliikan osoittamisen vuoksi. En oikeastaan haaveilekaan espadrilloista (eikä tähän liity symboliikkaa, mutta nyt kun ajattelen noita kenkiä, ajattelen Gallayn romaania ja päinvastoin). Sen sijaan olen iloinen siitä, että Gallayn romaanissa Jeanne kokee monenlaista, oikeastaan elämän koko kirjon, ja saa vaihtelua sinänsä oivallisesti sujuvaan tasaiseen arkeensa.

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta
Myllylahti 2019
Kansi Karin Niemi
352 sivua
Kustantamosta

”Sitten hautaustapa. Oliks se niin että poltto?” tiedustelen kuin tarjoilija pihvin paistoastetta kysellessään.
”Joo, eiks se tuhkaus olisi ihan kiva?” Tiina vilkaisee minua.
Pieni hymy nousee huulilleni. ”No en nyt tiedä onko kiva, mutta itse ainakin sellaisen aikanaan haluaisin.”
”Otetaan se.”

Pariskunta nauttii tilkasta punaviiniä, nojatuoli on pehmeä, koira on painautunut vaimon kylkeen kiinni. Yhdessä mies ja vaimo kokoavat listaa asioista, jotka täytyy muistaa. Lista koskee kaikkea tärkeää: kummilasten syntymäpäiviä, koiran trimmauspaikan osoitetta ja loputa vaikeinta, vaimon tulevia hautajaisia. Vaimo sairastaa syöpää, joka on pian aivan loppuvaiheessa.

Tuon illan aikana pariskunta sopii myös kirjasta, joka on tätä kirjoittaessani tietokoneeni vieressä. Mikko Within Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta perustuu hänen edesmenneen vaimonsa Tiinan blogiin ja Within omiin tuntoihin. Tiina With sairastaa syöpää – tai syöpiä, kuukauden sisällä hänellä todetaan kaksi eri syöpää – kaikkiaan kahdeksan vuotta ja kirjan alusta saakka lukija tietää, että viimeiset päivät koittavat.

Vaikka kirja on surullinen, on siinä paljon valoa. Kuolema ei vain piileskele jossain nurkan takana, vaan tieto siitä on alati läsnä. Silti sairaudessakin elämä eletään: riidellään ja rakastetaan, stressataan aikatauluista ja yt-neuvotteluista. Lääkärikäynnit ja erilaiset kontrollit tarkoittavatkin (myös) parisuhdeaikaa ja yhteisiä kahvilahetkiä. Mutta kaikkialla on tietoisuus siitä, että sairaus on vakava, hetkittäin on toivoa terveistä ajoista, sitten tulee taas uutisia sairaalasta.

Aiheestaan huolimatta Within kirja on vetävää, jopa viihdyttävää (tuntuu erikoiselta sanoa näin, mutta lukiessaan myös viihtyy eikä kirjaa malttaisi lasketa käsistään) luettavaa. Teksti on luonnomaista, mikä johtuu tietenkin kirjan luonteesta, mutta kokonaisuus on ehjä. Tiina Within blogitekstit osuvat aina jonnekin ytimeen niin sairaina kuin hetkittäisinä terveempinä aikoina. Hän tuntui olleen mainio arjen kuvaaja! Mikko With kuvailee omia tuntojaan avoimesti: vaikeiden paikkojen ja ristiriitaistenkin mietteiden lukeminen auttaa varmasti muita menetyksen kohtaavia, mutta toisaalta arjessa on aina paljon muutakin, jopa iloa. Parisuhteen rinnalle nousee myös perhe: kolmilapsisessa perheessä riittää menoa ja hyvää meininkiä.

Paikoin Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta naurattaakin, usein hymyilyttää hellästi – ja monessa kohtaa se itkettää, saa pohtimaan paitsi Withien perhettä, myös omia läheisiä. Koskaan emme voi tietää, kauanko meillä on aikaa; kysymys yhteisestä ajasta on kirjoitettu myös teoksen takakanteen. Alle puoli vuotta ennen kuolemaansa Tiina With suorittaa teologian opintoja ja matkustaa. Kyse ei ole tilanteen vakavuuden kieltämisessä, vaan elämästä, hetkessä elämisestä:

Tärkeää ei ollut sen miettiminen, olisiko opinnoista enää mitään hyötyä. Tärkeää oli toteuttaa unelmia, pitää katse tässä päivässä, tässä hetkessä.

Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on pyörinyt mielessäni jo toista viikkoa.  Lopettelin kirjan reilu viikko sitten ja siitä lähtien Within perhe on ollut mielessäni. Elinhän tavallaan heidän mukanaan kaikkien 352 sivun verran. Haluan sanoa jotain, mutta en osaa. Ehkä sen, että elämälle voi olla monella tapaa kiitollinen silloinkin kun tietää sen päättyvän. Tärkeintä on olla läsnä, ennen ja jälkeen.

♥

Katja Kallio: Valkokangastuksia

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava 2019
159 sivua
Kotimainen kirjoituskokoelma


Joskus sattuu näkemään itsekseen kerta kaikkiaan fantastisen elokuvan, ja koska siihen rakastuu päätä pahkaa sen haluaisi näyttää jollekulle tärkeälle ihmiselle, esimerkiksi puolisolle. Toiveena on, että kokemus voitaisiin jakaa, ja sitten kummastakin tuntuisi hetken aikaa täsmälleen samanlaiselta, koska jostain syystä se on kaikkein harvinaisin ja tavoiteltavin olotila. Mutta ei elokuvia niin vain kenellekään näytetä.

2000-luvun alussa istuin aina maanantaisin joensuulaisen elokuvateatteri Tapion parvella katsomassa Suomen elokuva-arkiston (ny. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) näytöksiä. Kävin siellä joka maanantai. Nautin 1960-luvun ranskalaisten elokuvien esteettisestä yhteiskunnallisuudesta, nukahdin Andrzej Wajdan Sukupolvien aikana (nukahtaminen ei ollut kuitenkaan elokuvan vika), lumouduin uudemman japanilaisen elokuvan minimalistisesta (ja joskus julmasta tai ainakin lohduttomasta) kauneudesta, kärsin korvamadosta Spede Pasasen Noin 7 veljeksen hittilaulun vuoksi. Monesti yllätyin, usein ihastuin, joskus pitkästyin, mutta aina, lopulta, virkistyin.

Ehkä voimakkaimmin minut lumosi tunnelma, joka vanhassa elokuvateatterissa vallitsi. Ihmiset asettautuivat ikään kuin vakiopaikoilleen, joku nauroi kuivasti, muutamalla opiskelijalla oli mukanaan kurkkuvoileipiä. Talvisin ilmassa oli kosteiden talvitakkien hajua, kevätiltaisin valon ja katupölyn sekoitus tuntui raa’alta ja samalla jotenkin tismalleen oikeanlaiselta Tapion hämärän jälkeen.

Tärkeintä tietenkin oli, miten elokuvat veivät toiseen maailmaan. Ja vievät ne edelleenkin. (Viime vuosina olen katsonut enimmäkseen perhe-elokuvia, kuten eilen Goosebumps 2:n. Hmm. Mutta aina toisinaan otan aikaa omalle leffamaulleni, viimeksi katsomistani suosittelen etenkin – ja tietenkin – Alfonso Cuarónin Romaa, joka ansaitsisi oman postauksensa, ehkä vielä kirjoitan siitä ja muutamasta muusta…)

Rakastan myös lukea elokuvista. Olen ilokseni saanut esimerkiksi tehdä töitä Juri Nummelinin ja Markku Soikkelin elokuvia käsittelevien kirjojen parissa ja vapaa-ajalla uppoutua vaikkapa Tim Burtonin, Krysztof Kiewsloskin tai Audrey Hepburnin elämäkertoihin. Yhteen elokuvakirjaan palaan usein: Katja Kallion Elokuvamuistiin, jonka kirjoitukset antavat sekä oivalluksia että samastumisen mahdollisuuden.

Nyt Kalliolta on julkaistu uusi elokuvia käsittelevä kirjoituskokoelma: Valkokangastuksia, jonka teksteistä osa on aiemmin julkaistu Imagessa. Elokuvamuistin sisarteos ei petä lukijansa odotuksia. Kirjaa on ihana (!) lukea. Kallion kirjoitusten myötä pääsee uppoutumaan tuttuihin ja uusiin elokuva-ajatuksiin.

Kallio kirjoittaa Kieslowskista ja Kaurismäestä, Ken Loachin I, Daniel Blakesta (joka muuten särki sydämeni ainakin osin, katsokaa tuo yhteiskunnallinen leffa!) ja Pavel Pawlikowskin Idasta (jota en ole vieläkään nähnyt). Hän kirjoittaa elokuvista, joita on nähnyt ulkomailla tai kotisohvalla, munakarvasta, perheestään, tyttöjutuista ja elämänsä ensimmäisestä sing along -näytöksestä…

Tekstit ovat sellaisia, että haluan toisaalta pitää ne itselläni, sukeltaa niiden myötä elokuvataiteen kirjoon, mutta toisaalta haluan tietenkin vinkata kirjasta mahdollisimman monelle. Siksi tämä postauskin. Kirjassaan Kallio osuu jonnekin minun mielikuvieni kanssa yhteen sovittuvaan käsitykseen elokuvista.

Ytimessä on ajatus siitä, että elokuvia voi katsoa yksin tai yhdessä, mutta ne ovat jokaiselle erilaisia: Ne [elokuvat] ovat ylpeitä ja itsepäisiä ja arkoja eivätkä suostu näyttäytymään käskystä. 

Valkokangastuksien myötä pääsin takaisin jonnekin klassikkoleffojen, Tapion Elokuva-arkistonäytösten kurkkuvoileipien tuoksun ja Netflixin väliin. Kiitos, Katja Kallio.

Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä

Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä
Otava 1999
143 sivua
Kotimainen romaani


Hän istuu, takka lämpenee hitaasti, ja paljon myöhemmin lämpenee muuri. Ikkunaruutujen keskiöihin ilmenee kirkas kohta, joka laajenee. Ehkä nainen nukahtaa hetkeksi; mutta herätessään hän heti muistaa sen, minkä on unohtanut, ja sitten, hitaasti, kuin se joka on tullut kauan tyhjillään olleeseen taloon etsimään jotakin hänelle kuuluvaa, kulkenut läpi huoneiden, nähnyt mitä niissä on, sellaisella tavalla jolla etsivä näkee, hitaasti alkanut muistaa: alkanut löytää sitä mitä hakemaan on tullut.

Talo on ollut tyhjillään jo kauan ja nainen on ilmoittanut kiinteistövälittäjälle haluavansa päästä rakennuksesta eroon. Silti nainen on tullut kylmään taloon maaliskuussa. Hän lämmittää takkaa, asettuu taloon. Miksi? Entä miksi mies tarkkailee naista, ei tule esittäytymään, mahdollisesti ostamaan taloa – jos on edes tulossa?

Raija Siekkisen romaani Se tapahtui täällä on hienovireisiä arvoituksia täynnä. Hidastempoinen, mutta tiivis teos ikään kuin tarkkailee päähenkilöitään ja taloa, jossa on koettu ja eletty.

Kaunis, tarkkaan mietitty kieli pakottaa lukijan viipyilemään pienoisromaanin sivuilla, lukemaan rivien välit. Lukija ei näet pääse helposti sisälle, vaan on kuin kirjan mies teoksen alkupuolella: tarkkaileva, jossain hieman kauempana, mutta kuitenkin läsnä.

Kerronta on miltei minimalistista, runsaasti pilkutettua, samalla kertaa avaraa ja sisälleen sulkevaa. Romaani katsoo sisään- ja ulospäin, kokonaisuus hengittää taloa – ja maisemaa, metsää, vuodenkiertoa – ja se hengittää yhdessä naisen ja miehen kanssa, kummankin erikseen kunnes arvoitus, sillä arvoitus määrittää kokonaisuutta, alkaa olla saavutettavissa.

Lukeminen on nautittavaa, mutta myös hyvällä tavalla ristiriitaista. Siekkisen teoksen maailma on tiivis, salaperäinen ja vahvasti läsnä, mutta samalla siinä on jotain etäännyttävää. Vaikka koko teoksen sävy on arvoituksellinen, on kerronnassa konkreettisuutta. Konkretia näkyy ulkoisessa maailmassa: uunin lämmittämisessä, juhannusruokien ostamisena jne.

Se tapahtui täällä on romaani, josta minun on vaikea kirjoittaa. Samalla haluan kuitenkin edes tällaisena epämääräisenä mainintana tuoda sen blogiini, muistuttaakseni lukijoita Siekkisen tuotannosta. Tuohon tuotantoon pitää ainakin minun tutustua paremmin. Yhtenä tienviittana voi toimia muutama vuosi sitten lukemani Joel Haahtelan romaani Katoamispiste.

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Niina Mero: Englantilainen romanssi
Gummerus 2019
Kansi Jenni Noponen
383 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Minä olin nyt siellä, missä Keatsin kirkas tähti vakaana ja muuttumattomana seurasi ihmiskunnan kulkua, siellä missä Shelley oli anarkismillaan ja ateismillaan ravisuttanut yliopiston pölyistä ylemmyydentunnetta, siellä missä ilmasto oli kosteaa mutta huumori kuivaa ja missä minä olin kummallisella tavalla kotona, vaikka erotuin maisemasta kuin koripalloammattilainen lastenkutsuilla.

Juuri tämän takia olin laittanut niin kovasti hanttiin mukavalle pikku kartanolomalle Englannissa. Kun se loppuisi, minun olisi pakko lähteä takaisin, enkä koskaan saisi sitä osaa sielustani takaisin, jonka tämä Avalonin saari oli miehittänyt. Rakastin Englantia niin paljon, etten kyennyt edes ajattelemaan mahdollisuutta, että se torjuisi minut.

Nora on graduaan tekevä kirjallisuuden opiskelija, joka rakastaa kissoja, tatuointeja ja englantilaista kirjallisuutta. Oikeastaan hän rakastaa kaikkea englantilaista niin paljon, ettei halua matkustaa maahan edes siskonsa, oikeammin siskopuolensa, häihin sen vuoksi, että pelkää mielikuviensa rikkoutuvan. Rikkaan Markin kanssa avioituva Heli-sisko saa kuitenkin houkuteltua Noran saarivaltioon. Mark-sulhasen sukukartanon goottilainen tunnelma, Oxfordin kirjakaupat ja mielikuvien toteutunut perienglantilaisuus lopulta vakuuttavat Noran siitä, että matkaan kannatti lähteä.

Goottilainen tunnelma alkaa muuttua todeksi, kun Nora kuulee Markin taiteilijaveljen Jamesin kadonneen vuosia sitten. Kartano tuntuu olevan muuten täynnä salaisuuksia, joista esimerkiksi pentagrammi paljastuu maton alta, hovimestari on kuin olisi karannut Tim Burtonin elokuvasta, ja itse kullakin tuntuu olleen jotain tekemistä Jamesin kanssa. Kaiken lisäksi yläluokkainen puutarhuri Matthew vaikuttaa kiehtovalta ja tutuksi tulee myös oxfordilaisen kirjakaupan Dorian.

Parhaimmillaan kustantamon markkinointiteksti osuu tismalleen oikeaan, kuten nyt: "Niina Meron ahmittavassa esikoisromaanissa Bridget Jonesin mustiin pukeutuva ystävätär kohtaa Kotiopettajattaren romaanin goottilaisuuden, Downton Abbeyn kartanotunnelman ja brittidekkarien juonittelut." 

Kyllä! Harva kirja osuu aivan niin tismalleen hetken määrittämään lukumieleen kuin Niina Meron esikoisromaani Englantilainen romanssi. Ensiksikin luin kirjan Englannin-matkallani. Toiseksi, ja kaikki Lumiomenan seuraajat tämän jo tietävätkin, rakastan (monta huutomerkkiä: !!!!!) monenlaista mielikuvien brittiläistä: vanhoja rakennuksia, klassikkokirjoja, iltapäiväteetä, prerafaeliittien taidetta, brittipoppia, sumun ja auringon vuorottelua, jalopuita jne. (Ja toki tiedostan sen, että mielikuvat ovat eri asia kuin todellisuus: luokkayhteiskunnan epätasa-arvoisuus, taantuvien seutujen rähjäisyys, paikoin kylmät asunnot jne. No, todellisuus on jokaiselle erilainen.) Ja tietenkin rakastan brittiläisiä romanttisia komedioita Neljistä häistä ja yksistä hautajaisista Notting Hilliin.

Meron romaani pitää sisällää valtavan määrän mainitsemiani (ja rakastamiani) brittikliseitä, ja onnistuneesti pitääkin. Teos on romanttinen komedia ja uusgoottilainen mysteeri. Mero taitaa tarinankuljetuksen, huumorin ja jännityksen. Kirjassa on kohdallaan ihan kaikki: tarina, miljöö, kulttuuriset viittaukset, suhtautuminen romanttiseen fiktioon... Tarina imaisee heti mukaansa ja tarjoaa täydellistä uppoutumiskirjallisuutta. Miljöö on kuin angofiilin märkä uni. Minun ainakin.

Englantilaisen romanssin kulttuuriset viittaukset, joita on ilahduttavasti listattu romaanin loppuun, sinkoilevat synkänromanttisesta musiikista yhtä synkänromanttisiin runoihin – tiedättehän Keatsin Oodin melankolialle jne.  Shelleyn ja Kate Bushin rinnalla ovat muuten Danzig ja Kylie Minogue; kuvataiteella puolestaan on merkittävä osansa juonenkin tasolla. Synkkyyttä vahvempana sykkii toki romanttiseen fiktioon kuuluva kepeys, hauskuuskin. Meron kirjoittama romanssi on tietoinen omasta lajityypistään ja uskaltaa iskeä silmää “teossisarilleen”, vaikkei toki raja-aitoja missään vaiheessa rikokaan, Niin, ja Nora on siinä määrin mainio päähenkilö, että hänen innoittamaan melkein herättelin vanhan haaveeni tatuoinnin ottamisesta – mutta vain melkein.

Meron romaani on sellaista kirjallisuutta, jollaista olen kaivannut Suomeen: romanttista viihdettä niille, jotka kavahtavat romanttista viihdettä. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein romanttinen viihde on joko sophiakinsellamaisesti puhtaasti vain hauskaa tai sitten se tahtoo mennä imelän puolelle. Joskus romanttinen viihde lähenee mysteeriä, kuten Kate Mortonin teoksissa, mutta silloin taas hauskuus on piilossa. Meron romaani onnistuu olemaan hauska ja jännittävä. Ja vaikka Englantilainen romanssi on kauttaaltaan kevyt ja läpeensä romanttinen, ovat sen romanttiset kasvot kuin hulluruohon ja absintin sävyttämän Luurankokasvoisen kuoleman. 

Meron esikoisromaani toisaalta ironisoi ja toisaalta herättää henkiin kaikki romantiikan sankarit ja Lontoon palolta tuoksuvat, viktoriaanisten piknikkien punaviinitahrojen täplittämät kirjat. Tämä synkänsuloinen romanssi puri minuun. 

Mikä oivallisesti kirjoitettu, aidosti viihdyttävä kirja!