Kirjamessuilla koettu, ehkä hieman kaoottinenkin kirjaonni muuttui seesteisemmäksi lukijan iloksi eilen tiistaina, kun osallistuin Kirjailijan kanssa -lukupiirin tapaamiseen Kallion kirjastossa Helsingissä. Kirjailijan kanssa on lastenkirjailijanakin tunnetun Meri Savosen ideoima lukupiiri, jossa lukijat ja kirjailija kohtaavat eri kirjastoissa. Tällä kertaa kirjailijavieraana oli Joel Haahtela, yksi omista suosikkikirjailijoistani.
Kallion kirjaston dekkarikirjasto-tilassa tuoksui kahvi ja pulla, mikä tuntui lämmittävältä kontrastilta melko raakatuuliseen ulkoilmaan. Illan aluksi Meri Savonen haastatteli kirjailijaa. Joel Haahtela kertoi rauhallisesti ja kuitenkin hauskasti ja eläväisesti romaanistaan Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta, kirjailijanuransa kehityksestä, työstään, käsittelemistään teemoista sekä lukijoidensa antamasta palautteesta.
Keskustelu ei ehkä varsinaisesti rönsyillyt, mutta melko vilkasta ja kirjallisesta aiheesta toiseen liikkuvaista se oli. Tähtikirkas, lumivalkea oli selvästi koskettanut jokaista paikalle tullutta. Leon kokema suru ja hänen kohtalonsa puhuttivat, romaanin päiväkirjamuoto ja tästä syntynyt kertojaratkaisu miellyttivät. Haahtela piti tärkeänä sitä, että vaikka hänen romaaneissaan on surua, ne eivät ole lohduttomia. Luulen, että tässä on keskustelussa niin ikään esille tulleen hienon kielen - ja tietenkin teosten kokonaisvaltaisen tunnelman - ohella yksi syy, miksi Haahtelan romaanit minuun niin vetoavat.
Ilta paljasti myös monia pieniä detaljeja. Oli esimerkiksi hauska kuulla, että Papilio Penelope on Haahtelan itsensä piirtämä. Runonakin luettava trieste tri... avautui nyt eri tavalla, ja luulen että tulen lukemaan koko romaanin uudestaan vielä tämän syksyn aikana. En kuitenkaan avaa keskusteluja liikaa, sillä haluan jättää Tähtikirkasta, lumivalkeaa vielä lukemattomille oivallettavaa ja tilaa omille tulkinnoille.
Sen vielä kerron, että Haahtela viittasi seuraavaan, toistaiseksi työn alla olevaan kirjalliseen projektiinsa, muttei paljastanut siitä sen enempää. Kirjailija hänestä taas tuli osin oman isänsä myötä: isä oli halunnut Allergia-lehteen (Allergia & Astma?) jotain "nuorekasta" ja pyytänyt poikaansa kirjoittamaan kolumneja taiteesta. Palkkio oli ollut mukavat 300 markkaa ja kirjoittaminen oli tuntunut helpolta. Haahtelan esikoisromaani Kaksi kertaa kadonnut julkaistiin vuonna 1999, mutta ensimmäinen hänen kirjoittamansa romaani on edelleen julkaisematta. Sellaisena se luultavasti pysyykin, mutta kukapa tietää.
Kallion kirjastosta on sanottava vielä, että paikka lumosi minut täysin. En ollut aiemmin käynyt siellä, mutta nyt tunnen vetoa päästä sinne uudestaan. Vanhassa kirjastotalossa oli oikeaa kirjojen kirjaston henkeä: pyöreä sali pylväineen oli suorastaan juhlallinen ja kun pääsimme kapeita kierreportaita alas dekkarikirjastoon, olin aivan myyty. Aivan kuin olisimme kokoontuneet jonkinlaisessa salaisessa kirjasopessa, jossa oli paljon katsottavaa. Kuvat eivät tosiaankaan tee oikeutta tilalle, mutta ehkä näistä saa jonkinlaisen käsityksen:
En tiedä, johtuiko miljööstä, kirjailijasta vai keskustelusta (no, tietenkin kaikesta tästä), mutta kun kävelin illalla bussilta kotiin, oli olo samalla kertaa kepeä ja täysi. Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta löytyy syynsä oli myös sille, että kuuntelin illalla hetken aikaa Wagnerin Tristania ja Isoldea, joka tarinana on kiehtonut minua aiemminkin.
Kiitos illasta Meri Savoselle, Joel Haahtelalle ja Kallion kirjastolle.
