Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia.
Kirjapaja 2014
Kansi: Katja Kuittinen (kannen kuva: Charlotte Gawell)
171 sivua
Kotimainen esseekokoelma


Hämärä ei ole valottomuutta, vaan eräs valon monista elementeistä. Hämärässä valo on herkimmillään. Se tekee kohteensa näkyväksi ja peittää samaan aikaan suojaavaan huntuun. Hämärä on hetki valon ja pimeyden välissä. Mutta se hetki jatkuu pohjoisessa loputtomiin. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon.
Kun valo murtautuu viimein esiin, se on kuin ihme. Ihmiset ja kosket alkavat kuohua ja paisua yli äyräittensä. Syntyy lapsia ja kirjallisuutta. Maalauksia ja veistoksia hämärän kohdusta.

Elämä, joka kuluu enemmän tai vähemmän kuin unessa, iltakävelyt Münchenissä, lapsuuden kesät, joulun ruuhkat ja tunnelmat, Arvo Pärtin musiikki, joka soi syntiä ja anteeksiantoa. Tekstejä kauneudesta, syvältä kumpuavasta vilpittömyydestä, ihmisenä olosta. Hannu-Pekka Björkmanin kirjoituskokoelma Välähdyksiä peilissä kuuluu niihin kirjoihin, jotka tekivät sopen sydämeeni.

Välähdyksiä peilissä koostuu teksteistä, joita lukiessani mietin, miksi niitä kutsuisin. Sillä ne eivät ole  esseistiikkaa, vaikka esseet mielessäni kirjoituskokoelman ostinkin. Kirjan alaotsikko Kirjoituksia onkin hyvä, ja Helsingin Sanomien arvio paljastaa, että kyseessä on itse asiassa Björkmanin kolumneista koottu kirja. Ja mikäpä siinä: Björkman on loistava kolumnisti, jonka teksteissä on lämpöä ja joissa kolumnien (tyylin ja muodon määräämä) kepeys kohtaa käsiteltyjen teemojen painon. Hieman pitempiä tekstejä jäin kuitenkin kaipaamaan ja siksi olenkin erityisen iloinen siitä, että Björkmanin Kadonneet askeleet odottaa lukupinossani. Pidin paljon Välähdyksistä peilistä, joten olen aika varma, että hieman pitempiä Björkmanin tekstejä tulen suorastaan rakastamaan, etenkin kun ne alaotsikkonsa mukaisesti ovat matkoja aikaan ja taiteeseen. 

Björkmanin kirjan kaari kattaa koko vuodenkierron, mutta nyt pääsiäisen alla tuntuu, että se on vahvasti syksyyn ja lepoon laskeutuva teos. Sillä vaikka Björkman käy kesässä, kurkottaa Välähdyksiä peilissä eniten kohti syksyä, kohti marraskuista lempeää melankoliaa ja hyvää hämärää. Minä kuitenkin luin kirjaa valoa kohti, joulusta maaliskuulle. En tapojen mukaisesti halunnut ahnehtia, vaan koin, että nämä kirjoitukset toimivat parhaiten pieninä palasina, muutama tekstinä iltaa kohden. Mieleni toki laukkasi ja hapuili kohti seuraavaa ja sitä seuraavaa kolumnia, mutta maltoin mieleni ja rauhoituin. Mitä siihen vuodenkiertoon tulee, niin Joana ja Minna lukivat kirjaa kesällä, ja miksikäs ei, Björkman kirjoittaa kesästäkin: Mitä on kesä muuta kuin lapsen mieli? Millaisia onkaan kesäöisten automatkojen maagillinen tenho, kun radio soi? Vaikka Björkmanin maisema tässä lie lakeuksien aavaa, omien silmieni eteen ilmestyi kuin taikaiskusta mäkinen ja kuoppainen savolaistie, jonka notkelmien kedoilta nousee hentoinen usva kohti kesäyön piilossa olevan auringon kajoa.

Nyt lukemassani kirjassa vahvimmin nousevat esille tunnelma ja nostalgia. Kirjoitustensa perusteella Björkman vaikuttaa olevan nostalgikko - kaikki hetket lapsuudenmaisemissa, Helsingin Linnunlaulussa tai Münchenissä, yhdessä lempikaupungissani. Jokaisessa kaupungissa ja kylässä on läsnä myös historian, menneisyyden todellisuus.  Ja kuitenkin Björkman on enemmän kuin nostalginen haihattelija. Ehkä hän paikoin luennoi ja kaltaiseni ihmisen makuun liiankin itsestäänselvästi, kuten vedenkulutusta pohtiessaan. Olen totta kai Björkmanin kanssa samaa mieltä siitä, kuten myös joulusuklaista marraskuun alussa, mutta enemmän viehätyin niistä teksteistä, jotka välittävät kaihoisaa kauneudenkaipuuta tai pohtivat sitä, miten asiat muuttuvat, kuinka moninaisia aistit ovat tai kuinka tiedon ja oivalluksen määrä samalla kertaa innostaa ja masentaa. Totta! 

Björkman tutkii itseään ja saa lukijankin pohtimaan omaa paikkaansa aistikylläisessä maailmassa, kirjan nimen mukaisesti peilaamaan itseään tai näkemään välähdyksiä maailmasta, joka on mennyt, joka on, joka ehkä tulee olemaankin. Björkman kirjoittaa, kuinka Antti Hyryn teksti lohduttaa ja eheyttää häntä. Hyryn ihailija olen minäkin, ja voin kyllä sanoa tismalleen samaa Björkmanin kirjoituksista. Voivatko sanat paljoa enempää lohduttaa, liikuttaa ja rauhoittaa? 

-
Lukekaa myös Saran mietteet kirjasta, niissä siivilöityy jotenkin koko kirjan henki on kaihoisana ja siksi niin täydellisenä.

Kaisa Kariranta: Jeesus ja elämisen taito

Kaisa Kariranta: Jeesus ja elämisen taito
Kirjapaja 2014
Kansi: Sanna Pelliccioni
136 sivua
Kotimainen elämäntaitokirja

Sammutan lukulampun. Mietin. Ehkä hapate tarkoittaa hyvän valitsemista, mutta kuitenkin kokonaisena elämistä. Olen vastuussa valinnoistani, mutta minun ei tarvitse olla muuta kuin mitä olen. Olen yhtä aikaa hyvä ja paha, ihminen.

Palmusunnuntain kunniaksi sananen Jeesuksesta. Tai ei sittenkään, mutta kaikenlaisten elämäntaitokirjojen rinnalle ilmestyi noin vuosi sitten Kaisa Karirannan pieni kirja Jeesus ja elämisen taito. En tiedä, miksi luin kirjan ja miksi luin sen nyt. 

En nimittäin ensiksikään lue itsensä terapoimiseen keskittyviä kirjoja, en etsi jonkinlaista sisäistä itseäni tai omaa tietäni tällaisen kirjallisuuden sivuilta. Oikeastaan suorastaan kammoan elämäntaitokirjallisuutta. Toiseksi suhtautumiseni kaikkiin uskontoihin on aina kyseenalaistava ja ristiriitainen, olkoonkin että kuulun luterilaiseen kirkkoon ja aion kuulua vastaisuudessakin, sillä arvostan kirkkoa yhteiskunnallisena toimijana ja kunnioitan sitä, että Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa katto on niin sanotusti korkealla ja seinät avarat. Joka tapauksessa, joku Karirannan kirjassa kiinnosti ja koska pienen keltaisen kirjan selkämys piristi kirjahyllyni yhtä riviä, ajattelin että miksikäs en kokeilisi - ja miksen juuri nyt, pääsiäisviikon koittaessa. Eräänlaista ajankohtaiskirjallisuuttakin, kenties.

Ajankohtaista tai ei, Karirannan kirja tarjosi myönteisen yllätyksen. Siinä on toki turhan paljon henkilökohtaista pohdintaa, mikä johtuu siitä että Kariranta on kirjoittanut kirjan avioeronsa jälkeen. Toisaalta tämä henkilökohtaisuus lähentää Karirantaa lukijaan, tarjoa monelle vertailukohdan ja ainakin ihmisyyttä: jokaisella on elämässään jonkinlaisia vastoinkäymisiä tai jaakobinpainia. Yksi keino pohtia oman elämänsä iloja ja murheita on etsiä tukea Raamatun inspiroiman kirjan ja kirjailijan kokemusten avulla. Karirannan kirjassa on myös on sellaista naiivia konkretiaa, joka aluksi miltei ärsyttää: Raamatun ohjeet toisen posken kääntämisestä kuulostavat aluksi hassuilta, jos niitä ajattelee kirjaimellisesti. No, kuten Kariranta osoittaakin, eihän konkretia tällaisissa asioissa toimi. Myös toisteisuus hyppää silmille: sama raamatunlause, joka on lukujen alussa, on myös aina lukujen sisällä. Lukija uskoisi vähemmälläkin etenkin kirjassa, jossa teksti on tiivistä ja sitä on vähänlaisesti. Tämä on tietenkin pieni kauneusvirhe ja joku toinen lukija saattaa kaivatakin kertausta. 

Sittemmin kirja alkaa kuitenkin kantaa. Pitipä Raamattua arvossa tai ei, uskoipa sen sanomaan, uskomuksiin, periaatteisiin tai ei, on Karirannan ajattelussa paljon sellaista, josta saa helposti kiinni. Tarvitaanko näihin ajatuksiin tai neuvoihin Jeesuksen opetuksia? Sitä on vaikea sanoa, koska esimerkiksi alussa lainaamani tekstinpätkä ihmisessä elävästä hyvyydestä ja pahuudesta kattaa varmasti kaikki maailmankatsomukset. Joku tarvitsee, joku toinen ei, ja tämän tietenkin jokainen tietää parhaiten itse. Ajankohtaiskirjaksikin tämä on lopulta kelpo teos, sillä hiljaisella viikolla voi pohtia omaa paikkaansa maailmassa ja sitä, miten omaan elämäänsä suhtautua.

Karirannan kirja on lopulta yksinkertaisuudessaan aika toimiva: otetaan yksi lause tai opetus ja kokeillaan, miten se toimii niin ajatuksissa kuin käytännössäkin. Millaista on esimerkiksi työelämän pyörteissä silloin, kun miettii uusia uria ja pyörittelee mielessään kysymyksiä osaanko, pystynkö, pakenenko? Auttaisiko sinapinsiemen-vertaus? Kun Karirantaa lukee, niin kyllä, mutta ei ehdoitta. Mielen täytyy olla avoin, elämälle on tosiaankin sanottava kyllä.

En usko, että jatkan minkäänlaisten self help -filosofisten kirjojen parissa ainakaan vähään aikaan, mutta Jeesus ja elämisen taito oli minulle epäilevälle tuomaattarellekin virkistävä lukukokemus. Virkistävintä oikeastaan siksi, että kristinuskosta voi soveltaa paljon nykyiseen elämänmenoon sopivia ajatuksia - ihan yhtä paljon kuin mistä tahansa muustakin maailmankatsomuksesta tai filosofiasta. Siinä piilee yksi mahdollisuus uudistumiseen, kapinointiin ja ihmisyyteen.

-
Minna piti kirjan lähtökohtaa raikkaana ja elämänmakuisena.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015
Kansi: Ville Tietäväinen
248 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

"Toivo on keskeinen osa ihmisyyttä. Jos menetämme toivon paremmasta tulevaisuudesta, mitä meille jää?"

Niin tavallinen ja kuitenkin niin epätavallinen ilta on alkamassa: Ilmastopolitiikan asiantuntija Laura Anttila pitää luentoa yliopistolla ja illallinen hautuu uunissa. Laura ja hänen miehensä Eerik odottavat poikaansa, kuopustaan Aslakia syömään. Odotukseen liittyy paitsi halu nähdä poikaa, myös pelko ja vieraus: missä kunnossa Aslak tällä kertaa tulee, kuinka suuria hänen ongelmansa ovat? Perheen tytär Aava on Somaliassa työskentelevä lääkäri, joka sydän pamppaillen seuraa uutisia kotimaastaan. Tänä iltana niitä tulee: joku on kiivennyt Lasipalatsin katolle ja ampuu ihmisiä kiväärillä.

Elina Hirvosen Kun aika ei riitä on kirja, jonka äärellä ainakaan tämän bloggaajan sanat eivät (melkein) riitä. Riittäväthän ne oikeasti, totta kai, sillä ilman sanoja ei voisi kertoa, kuinka koskettavasti Hirvonen kuvaa iltaa jolloin on katulamppujen valot puhkovat hämärää ja eräs keskustelu keskeytyy tai kuinka apeus leijuu kodissa kuin nurkkiin laskeutunut pöly. Enkä voisi kertoa sitä, kuinka lähelle Hirvonen tuo naisen, jonka haaveet muuttuvat jonkun toisen haaveiksi enkä sitä, miten kevätillan valo luo lapsen hiuksiin sädekehän. En voisi kertoa sitäkään, että luin jotain sykähdyttävän hienoa.

On siis parempi antaa tilaa sanoille, vaikka osa minusta haluaisikin pitää Hirvosen romaanin ihan vain itselläni, käpertyä kirjan kanssa jonnekin hämärään ja antaa liikutuksen tulla. Sillä sellainen romaani Kun aika ei riitä on. Se pakahduttaa ja liikuttaa olematta ylisentimentaalinen tai imelä. Se on varmaotteisesti kirjoitettu, muttei kylmä. Se on yhteiskunnallinen ja kantaa ottava, muttei paasaava eikä laskelmoiva. 

Hirvosen aiempien romaanien lukijat löytävät Kun aika loppuu -romaanista paljon tuttua: on kipeää perhekuvausta, ihmisiä jotka ovat syystä tai toisesta irtautuneet omista juuristaan, on Helsinkiä ja Afrikkaa, elämän satunnaisuuksia ja sellaista surua, joka kiertyy tiukasti lukijan ympärille. On myös avaruutta ja konkretiaa niin kielessä kuin kertomuksessakin. Että hän muistaisi saman teki minuun valtavan vaikutuksen, Kauimpanaa kuolemasta pidin hienona, vaikka se ei tullut aivan niin liki. Nyt Hirvonen jollain tapaa yhdistää kahden edellisen romaaninsa teemat, sinkoaa kokonaisuuden parin vuosikymmenen päähän ja saa aikaan toistaiseksi parhaimman romaaninsa.

Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteen. Hirvonen ei kirjoita tulevaisuutta dystooppisena utopiana, vaan se eroaa nykyhetkestä vain vähän. Meidän nykyhetkemme, Aavan ja Aslakin lapsuusaika, elää henkilöiden muistoissa. Pidän tästä ratkaisusta, sillä sen sijaan että Hirvonen kikkailisi kaiken mullistavilla skenaarioilla, hän keskittyy ihmisiin. Ilmastonmuutos on tietenkin tosiseikka, kuten nytkin, se  vaikuttaa ihmisten ryhmittymisiin, politiikkaan ja tekoihin sekä saa lukijan pohtimaan omaa ympäristösuhdettaan.  Tulevaisuuden tekniikka on osa ihmisten arkea, mutta uunissa tuoksuu ikiaikainen lanttu.

Hirvonen kirjoittaa kouriintuntuvasti niiden näkökulmasta, jotka eivät ole olleet aina läsnä, mutta jotka eivät ole koskaan lakanneet huolehtimasta: millaista on olla hirveitä tekoja toteuttavan äiti tai sisko? Miten etäisyys ja läheisyys elävät samassa ihmisessä? Miten eri tavoin maailman muuttamisen voi ymmärtää, miten monin tavoin yhteisöllisyys kytkeytyy tähän kaikkeen. Muuttuva maailma ja ilmasto heijastuvat perheeseen. Minä olen aina halunnut uskoa armoon, mutta onko sitä? Ja miten kaikki on lopulta kiinni ihmisistä, heistä ja meistä.

Jos pitäisin blogini sivupalkissa Parasta juuri nyt -palstaa, komeilisi Hirvosen kirja listan ensimmäisenä. Ja tiedän, että se keikkuisi siellä kauemminkin kuin vain juuri nyt. Kun aika ei riitä on hienointa kotimaista kaunokirjallisuutta, jota olen tänä vuonna lukenut. Se on kieleltään soljuva, sanoiltaan painava, teemoiltaan merkityksellinen ja kokonaisuudessaan vavisuttava.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
Schildts & Söderströms 2015
Alkuteos: How to build a girl 2014
Suomentanut Sari Luhtanen
Kannen kuva: Ellis Buttrey
361 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

Minä en... halua enää olla minä. Minun tämänhetkinen olemassaoloni ei toimi.
Haluan samanlaista elämää kuin pankin mainoksessa, jossa lauletaan "rennosta lauantaiaamusta" - jossain Lontoossa on valtava asunnoksi muutettu varasto, jossa minä luen aamulehteä pehmoisessa froteeaamutakissa.[--]
Makaan sängyn alla ja pohdin, millä todennäköisyydellä nykyisen Johanna Morriganin elämä olisi sellaista.

Wolverhampton 1990-luvun alussa. Johanna Morrigan on pyöreä neljätoistavuotias englantilaistyttö väärältä postinumeroalueelta. Nokkela ja suulas, mutta sen verran yksinäinen, että Mum-deorantti käy hyvin treffikumppaniksi peiton alle. Ja sitten uudistuminen: Dolly Wilde, muutaman vuoden vanhempi palvottu ja pelätty kriitikko, joka pöllyttää peittoja kenen tahansa haluamansa miehen kanssa ja joka juo, polttaa ja pitää ohjat omissa käsissään. Mutta kuinka kauan Johanna jaksaa olla Dolly?

Brittiläinen Caitlin Moran on Suomessakin tunnettu ainakin teoksestaan Naisena olemisen taito. Kotimaassaan Isossa-Britanniassa Moran on tunnettu journalistina, tv-kasvona, ahkerana twiittaajana sekä feministinä ja humoristina. Näin minusta tuli tyttö on romaani, joka kysyy mitä tehdä, kun on rakentanut itsensä vääristä palikoista.

Feminismi ja humorismi ovat Näin minusta tuli tytönkin kantavia voimia. En ole perehtynyt Moranin elämäkertaan, mutta olen ymmärtänyt, että Johannan hahmossa on paljon samaa kuin Moranissa itsessään. Ajatus teini-ikäisestä musiikkikriitikosta olisi romaanin puitteissa epäuskottava, mutta koska Moran on itse kirjoittanut kritiikkejä lehtiin jo hyvin nuorena, on Dollyksi muuttuneen Johannankin toimittajanura oikeasti mahdollinen. Nuoruus on myös yksi romaanin punaisista langoista, ehkä se kaikkein keskeisin. Luin viime lauantaina Helsingin Sanomien Aino Frilanderin kritiikin kirjasta ja hymyilin. Nimittäin Näin minusta tuli tyttöä lukiessani minäkin ajattelin Sue Townsendin Hadrianus Molea: läsnä ovat sama teini-iän epävarmuus, brittiläisen luokkayhteiskunnan heijastuminen kotioloihin, halu saada kumppaneita, oman aikansa populaarikulttuuri... Moran toki kirjoittaa kuitenkin enemmän aikuis- kuin teiniyleisölle. Hän muistelee ehkä osin omia kokemuksiaan, mutta kirjoittaa ne fiktioksi.

Moran kirjoittaa niin hauskasti, että lukiessaan saa nauraa monta kertaa. Hän nauraa niin Johannalle kuin koko rock(kukko)kulttuurille ja hieman Johannan perheellekin. Samalla hän on kuitenkin romaanihahmojensa puolella. Feministinen ote kantaa läpi koko romaanin ja kuten missä tahansa tasa-arvoasiassa, kyse ei ole vain nuoren naisen tiestä miehisessä rockmaailmassa, vaan vahvasti myös koko yhteiskunnan epätasa-arvoisuuden osoittamisessa. Johanna pystyy irtautumaan Wolverhamptonin lähiöstä, mutta millaiset lähtökohdat ovat sosiaaliviraston elättävän perheen lapsilla, joiden hammaslääkärireissut sujuvat siten, että suusta revitään kerralla irti viisi mätänevää hammasta ja reippauspalkinto tästä kaikesta on tietenkin uusi karkkipussi. Johannan perhe on tuskin poikkeus parinkymmenen vuoden takaisessa Britanniassa - tai nykyisessäkään. Näin minusta tuli tytössä Thatcherin vaikutus näkyy vahvasti, vaikka rautarouvan ote vallankahvasta on jo irronnut.  Isäkin sanoo, ettei heillä äänestetä "vitun Thatcheria".

Moranin tekstin hauskuus on samalla kertaa raikasta ja roisia. Sen verran nainti- tai suoranaisia jyystösuorituskohtauksia romaanissa kuitenkin on, että pieni karsinta ei olisi tehnyt pahaa. Vähemmälläkin uskoo, että Johanna haluaa Donnana ottaa kaiken omiin käsiinsä, suuhunsa ja - noh, tiedätte kyllä minne. Samoin alkoholia, oksennuksenmakua ja kaikenlaista sekoilua on enemmän kuin runsaasti. Kohtaukset toki kuuluvat Moranin romaaniin ja niiden kautta Moran kuvaa toisaalta Johannan tapaa etsiä omaa tietään, hahmon oman toimijuuden haltuun ottamista. Niitä on vain niin paljon, että ne muuttuvat puuduttaviksi ja menettävät osin tehoaan.

Vaikka Näin minusta tuli tyttö on hyvä, olisi se voinut olla paljon parempi. Sillä kun hauskuus ja roisius riisutaan, jää jäljelle melko tavallinen kasvukertomus, jossa nuori rakentaa itsensä uudelleen ja joutuu pohtimaan minuuttaan ja paikkaansa maailmassa. Omalle ikäpolvelleni romaani kaikkine bändeineen - Manic Street Preachers, Suede, Courtney Love, Smashing Pumpkins - ja kirjastosta lainattavine levyineen on tietenkin herkullista luettavaa. Ja kiitos Moranin tarinankerrontataitojen, se on myös sopivasti koskettava ja enimmäkseen hersyävä.

Kirsikka kukkii

Ainakin vanhassa hillopurkissa! Takatalvi taitaa olla tulossa ja aamulenkillä tuntui melkoinen viima. Edellisillä viikoilla täällä Etelä-Suomessa on kuitenkin ollut niin lämmintä, että kevät on leijaillut kaikkialla. Oman pihan kirsikanoksia pääsi maljakkoon pari viikkoa sitten ja nyt ne kaunistavat olohuonetta.

Kuvia on nyt hurjasti. Olen pitkästä aikaa innostumassa valokuvauksesta ja poden kovaa kamerakuumetta. Vanha Canonin järkkärini on luotettava laite, mutta huonossa valossa kuviin tulee aika paljon ns. kohinaa etenkin, kun kuvaan aina käsivaralta. Joskus tuntuu, että saan terävämpiä kuvia jopa puhelimella. Ostoslistallani onkin edes jonkinlainen jalusta. Lisäksi haaveilen uusista objektiiveista ja kompaktimmasta pikkukamerasta. Olisi hauska kuulla, millaisia kameroita teillä muilla on - etenkin niistä pienistä olisi kiva saada vinkkejä.

Haluaisin kuvata myös tähtitaivasta. Tämä tuli mieleeni tiistai-iltana, kun en meinannut malttaa mennä nukkumaan revontulien vuoksi. Meidän talomme sijaitsee katuosuudella, jolla ei ole katuvaloja, joten kun oman pihan valot sammutti, oli näkyvyys taivaalle aika hyvä. Revontulien kuvaamisesta ei omalla kamerallani etenkään käsivaralta tullut oikein mitään. Siksikin sellainen kompakti "tähtitaivaskamera" olisi aika ihana.

Kirjojen ystävät älkää huoliko. Lumiomena ei ole muuttumassa miksikään ja nytkin bloggaamattomia kirjoja on iso pino: bloggausvuoroaan odottavat suomalaisen näyttelijän mietiskeleviä esseitä, brittiläisen tv-kasvon roisi ja hauska nuoruuskuvaus, kotimainen historiallinen romaani, brittiläinen lastenkirja, sisustuskirja jossa ollaan mökillä sekä niin itkettävän upea kotimainen romaani, etten melkein kestä.

 Osaan näistä palaan jo heti alkuviikosta. Uhkaavasta takatalvesta huolimatta toivotan leppoisaa sunnuntaita täältä kevät- ja kamerahaaveellisesta talosta.

Leivontalauantai: Teemun ja Markuksen leipäkirja

Teemu Aura, Markus Hurskainen, Pia Sievinen ja Anton Sucksdorff: Teemu ja Markuksen leipäkirja
Teos 2014
144 sivua
Kotimainen leivontakirja

Leipominen on arjen taidetta. Kuka tahansa voi leipoa, vaivata taikinaa, muotoilla luomuksia omalla tyylillään ja jakaa niitä. Riittää, kun on vettä, jauhoja ja suolaa, hiukan hunajaa tai jogurttia sekä uuni.

Totta. Leipominen on usein kuin arjen taidetta. Se on rentouttavaa ja / tai haastavaa sen mukaan, mitä haluaa leipoa, millaisella aikataululla ja mistä aineksista. Yleensä yksinkertaisista aineksista saa aikaan parasta, ainakin mitä leivän leipomiseen tulee. Tarvitaan raski, esitaikina, tai juuri, jollainen syntyy edellä mainitussa lainauksessa olevista aineksista. Raskiin tarvitaan myös hieman hiivaa. Kun sitten myöhemmin taikina on valmis, voi sitä jatkaa melkein millä tahansa: sitruunalla, siiderillä, perunoilla, pähkinöillä, jopa suklaalla.

Yksinkertaisuus yhdistyy taitoihin ja kiireet on syytä jättää taakse, kun innostuu ravintola Demon perustajana tunnetun Teemu Auran ja monissa huippuravintoloissa työskennelleen Markus Hurskaisen kirjasta Teemun ja Markuksen leipäkirja. 

Onpa kaunis kirja! Tämä miltei-huudahdus tuli mieleeni, kun selailin teosta ensimmäistä kertaa. Viimeviikkoisen leivontalauantain puuteristen ja turhankin marenkiunelmaisten tunnelmien jälkeen pelkistetty, jauhoja pöllyävä kirja tuntui entistäkin tervetulleemmalta - selkeämmältä. Eilen illalla huomasin kirjan niittäneen mainetta myös vuoden kauneimpien kirjojen joukossa - ja syystä. Anton Sucksdorffin kuvat ovat tietenkin ensisijainen syy kauneuteen: kirjan jokainen kuva on sellainen, jonka voisi melkeinpä irroittaa kokonaisuudesta ja ripustaa suurikokoisena esille näyttelysaliin. Kuvissa on valoa ja varjoja, jauhopölyä, ihmisiä leivontatöissä, valmiita leipiä. Niissä on minun makuni kanssa yksiin osuvasti oikeasta valosta syntyvää tunnelmaa, maanläheistä rustiikkisuutta ja kaikkea turhaa tilpehööriä karttavaa selkeyttä.

Kuvat ovat tärkeä osa kaunista kirjaa, mutta keskiössä ovat totta kai leivät ja leivontaohjeet. Rakenteellisesti kirja noudattelee keittokirjoista tuttua kaavaa: aluksi kerrotaan perusasiat, sitten mennään ohjeisiin. Ja hyvä niin. Pia Sievisen teksti on kaunista, miltei runollista, kuin lukisi pitkää rakkaudentunnustusta leivälle, jonka kauneus on yksityiskohdissa; joka ei ole koskaan yhdentekevä; jonka leipominen pitää sisällään vapauden elementin. Voi, kyllä! sanon minä.

Ohjeet ovat selkeitä, mutta niiden mukaan leipominen vaatii viitseliäisyyttä. Olen itse innokas leipomaan myös leipiä. Leivon sämpylöitä, vuokaleipiä, hiivaleipiä, erilaisia rieskoja ja (jos lähdetään hieman varsinaisten leipien ulkopuolelle) karjalanpiirakoita. En yleensä leivo ohjeiden mukaan, mutta olen aika hyvä keksimään muutoksia oman pääni sisällä oleville perusohjeille, ts. joskus esimerkiksi heittelen leipätaikinaan mukaan erilaisia siemeniä, vaihtelen jauhoja ja leipien muotoa. En kuitenkaan ollut ennen tätä kirjaa kuullutkaan esimerkiksi raskista.

Lueskelin kirjan ohjeita hartaasti ja päätin aloittaa helpolla, kokeilla raskipohjaista taikinaa patonkeja leipomalla. Helppous oli osin kuvitelmaa: Teemun ja Markuksen patonkiohje on sinänsä yksinkertainen,  mutta siinäkin on useampia työvaiheita ja koska tein raskin samana päivänä kuin leivoin, tuli minun varata reippaasti aikaa ja viitseliäisyyttä ainakin siinä, mitä taikinan vaivaamiseen tuli. Ihan kahdeksaatoista minuuttia en millään jaksanut taikinaa käsin vaivata, mutta lyhyempikin aika selvästi riitti, sillä sain aikaan parempia patonkeja kuin koskaan: rapeakuorisia, herkullisen makuisia, tietenkin jo tuoksullaan houkuttelevia. 

Suosittelen Teemun ja Markuksen leipäkirjaa ensiksikin viitseliäille leipureille ja sellaisille, jotka todella haluavat vaivata taikinaa; sellaisille, joilla on leivonnan vaatimaa aikaa. Mutta toiseksi - eikä yhtään vähäisemmässä mielessä - suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat lumoutua leivontakirjan kauneudesta. Niille, jotka nauttivat kiireettömästä tunnelmasta ja upeista kuvista. Sillä tämän lähemmäksi upeaa leivonta(- tai ylipäätään keitto)kirjaa on vaikea päästä. Pelkistetyssä kauneudessaan Teemun ja Markuksen leipäkirja hipoo liki täydellisyyttä eikä pahitteeksi ole sekään, että koko ajan tekee mieli leipää.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Gummerus 2015
Alkuteos Etta and Otto and Russell and James
Suomentanut Sari Karhulahti
Sivuja 335
Kansi (kuka on tehnyt tämän hienon kannen?!)
Arvostelukappale
Kanadalainen romaani

Otto
alkoi kirje, jonka Etta oli kirjoittanut sinisellä musteella.

Olen lähtenyt. En ole koskaan nähnyt merta, joten menen sen rantaan. Älä ole huolissasi, jätin auton sinulle. Voin kävellä. Yritän muistaa tulla takaisin.
Sinun (ikuisesti)
Ettasi.

Etta on 82-vuotias entinen opettaja, jonka muisti reistailee, mutta arki ja avioliitto Oton kanssa sujuvat hyvin. Eräs Etan suurimmista haaveista on nähdä meri, mihin on tarinan edetessä selviävä syynsäkin. Pariskunta asuu keskellä kanadalaista preeriaa eikä Etta ole nähnyt merta koskaan. Eräänä aamuna hän pakkaa mukaansa muun muassa suklaata, kiväärin, kartan muovikassissa sekä pienen kalan kallon ja aloittaa yli 3 000 kilometrin mittaisen vaelluksensa kohti Atlantin rantoja. Otolle hän jättää kirjeen ja ohjeita, miten toimia arjessa. Etan ja Oton naapuri Russell seuraa Etan matkaa ja mukaan liittyy myös muuan James, josta kirjan kansikuva antakoot vihjeitä.

Isossa-Britanniassa asuvan kanadalaisen Emma Hooperin esikoisromaani Etta ja Otto ja Russell ja James on käsittääkseni ollut (ei ihan) pieni ilmiö maailmalla ja sen käännösoikeudet on nyt heti ilmestymisvuonnaan myyty moneen maahan.

Minut Hooperin romaani sai ennen kaikkea kokeilemaan pullien leipomista uudella tavalla. Romaanissa Etta jättää Otolle reseptikorttinsa ja Otto sitkeästi kokeilee ohjeita. Korvapuusteja muistuttaviin aamiaispulliin hän laittaa fariinisokeria tavallisen sokerin sijaan. Minunkin piti sitä kokeilla. Pullista tuli maultaan hyviä, mutta aavistuksen tahmeita, fariinisokeri vuoti pellille ja vaikken pannut sokeria kovinkaan paljon, oli täytettä silti liikaa.

Oikeastaan Etta ja Otto ja Russell ja James on kuin minun fariinipullakokeiluni: romaani ei ole erityisen makea tai imelä, mutta siinä on liikaa täytettä. Romaanin kaikki nimihenkilöt ovat tuikitarpeellisia: Etta ja Otto ovat kaiken ydin, etenkin tietenkin Etta, joka ilman koko romaania ei voisi olla. Russell on merkityksellinen monella tapaa. Ja James on - no, James on eräällä tavalla romaanin sydän ja James on hahmo, joka tuo mukaan ripauksen preeriatuulen kuljettamaa taikaa.

Periaatteessa kaikki on kunnossa. Romaanin teema tuntuu olevan kahdellakin tapaa trendikäs: on pitkä vaellus, jollaisen onnistuneesti teki esimerkiksi muuan Harold Fry Englannissa. Ja kuten Eowyn Iveyn Lumilapsessa, on Hooperinkin romaanissa iäkäs pariskunta omine menneisyydestä kumpuavine murheineen jossain syrjäseudulla tarinassa, jossa ei ole suorastaan maagista realismia, mutta arkijärjen ulkopuolella olevia asioita kuitenkin. Hooper yhdistää nämä kiehtovat teemat varsin onnistuneesti. Hän saa Ettan ja Jamesin kulkemaan ja lukijan seuraamaan tätä matkaa uteliaisuudella ja hahmoista mielessään huolehtien. Sari Karhulahden suomennoskin on laatutyötä.

Mutta sitten on paljon kaikkea muuta: historia ja nykyisyys lomittuvat vielä varsin onnistuneesti, Etan ja Oton tarina saa hienon taustan. Hooper ei kuitenkaan malta pysyä vain Etassa ja Otossa, hän vetää kertomukseen mukaan turhaa, kuten Bryony-nimisen toimittajan elämän kipupisteitä. Samoin Hooper selostaa turhankin paljon sellaisia sota-ajan tapahtumia, jotka eivät oikeastaan liity Etan matkaan, vaikka koskettavia nuorukaismuistoja ovatkin. Vähempi olisi ollut enemmän ja taitavana kirjoittajana Hooper pystyy mahdollisissa tulevissa romaaneissaan varmasti vieläkin parempaan.

Fariinisokeripullaksi Hooperin kirja on kuitenkin varsin maistuva, maitokahvin tai kotitekoisen mansikkamehun kanssa erityisesti. Onneksi mukana on aimo annos appelsiinimaista raikkauttakin. Etta, Otto, Russell ja James tarjoaa sydämeenkäypää ja laadukasta ajanvietettä sopivasti sadunomaisella twistillä. Hooperin esikoinen on sellainen haikeahkolla tavalla onnellinen kirja, jollaisia tässä maailmassa aina joskus tarvitaan.

-
Etan, Oton, Russellin ja Jamesin kanssa ovat kulkeneet myös Leena ja Jonna.

Leivontalauantai: Ripaus sokeria

Sandra Boart (teksti) &Karolina Ehrenpil (kuvat): Ripaus Sokeria
Kustannus Mäkelä 2015
Alkuteos: En nypa socker 2014
Suomentaneet Laura ja Olga Jänisniemi
140 sivua
Ruotsalainen leivontakirja

Tämän postauksen otsikko on tietenkin huijausta. Ei täällä mitään leivontalauantaita vietetä kuin blogitekstissä, sillä tapaan leipoa joka perjantai. Jokaperjantainen tapa juontaa selvästi lapsuudenkodistani, jossa äitini taitaa edelleen leipoa viikonlopuksi. Pääsääntöisesti leivon tutuimpien ja rakkaimpien ohjeideni mukaan erilaisia marjapiirakoita, sarvia, mokkapaloja, pullia, juustokakkua, leipiä, grissineitä ja sämpylöitä yms. Etsin kuitenkin aina uusia suosikkiohjeita, jollaisiksi viime vuosina ovat tulleet muun muassa englantilainen luumukakku, perinteinen britakakku, Susu-suklaapiirakka ja helppoakin helpompi pataleipiä. Näiden ohjeet löysin internetistä, mutta kaikkein ihaninta ja jotenkin oikeinta on etsiä ohjeita kirjoista.

Leenan postauksen houkuttelemana kiinnostuin kauniilta näyttävästä ruotsalaiskirjasta Ripaus sokeria. Ja kaunis kirja onkin, joskin sokeria on enemmän kuin vain ripaus. Suolaistakin on toki mukana, mutta kondiittorin ja hääkuvauksiin erikoistuneen kuvaajan yhteistyön tulos on makeaakin makeampi.

Makeus tai sokerisuus on tietenkin kirjan tarkoituskin: kyse on pääosin juhlaleivonnasta. Keskiössä ovat perhejuhlat häistä ristiäisiin, mutta myös erilaiset kesäiset juhlat ja lastenkutsut kattavat useita sivuja. Syksy ja talvi saavat omat, kirjan kokonaisuuteen nähden pienet, lukunsa. Kokonaisuus on tunnelmallinen ja vahvasti visuaalinen.

Kuvat ovat pienintäkin yksityiskohtaa myöten harkittuja ja kauniita. Leivonnaiset ovat hyvin esillä, ihmiset ovat herttaisia ja hempeitä, kuvausrekvisiitta juhlavaa ja ruotsalaisen leikkisää. Kaikki on melkein liiankin suloista, utupuuterista. Kuvia on paljon, mutta jäin kaipaamaan kuvia valmistusvaiheista. Ohjeet ovat nimittäin paikoin sen verran monimutkaisia, että niitä olisi voinut havainnollistaa kuvilla. Osa resepteistä on myös sellaisia, ettei niitä voi toteuttaa jokakodin keittiövälineillä: meillä on paljon leivontavälineitä, mutta esimerkiksi pientä kaasupoltinta ei ole - eikä tule. Näiden ohjeiden kohdalle olisi ollut hyödyllistä saada korvaavia valmistustapoja, nyt esimerkiksi houkuttelevan kuuloinen limetti-seljankukkapiiras vaatii hieman päänvaivaa sen suhteen, miten piiraan voisi muuten valmistaa. Enkä ehkä saa tulevana äitienpäivänä tätä kakkuakaan:

Mutta ei se mitään! Ohjeet vaikuttavat kyllä muuten toimivilta ja työvaiheet selkeiltä. Koeleivoin eilen illalla suklaa-appelsiini-whoopieita ja vaikka niistä tuli turhan isoja (mistä voi syyttää vain leipojaa), oli niissä maku ja rakenne kohdillaan. Vaikka valtaosa ohjeista tuntuu liiankin juhlavilta, niin ainakin erilaiset kuppikakut, teeleivät, rapeat pikkupizzat, raparperipiirakka ja mansikkabruschettat tulevat minullakin varmaan kokeiluun.

Pullanleipojien käyttökirjaksi Boartin ja Ehrenpilin kirjasta ei ole, mikä ei tietenkään ole edes tällaisen kirjan tarkoitus. Suurin osa leivonnaisista sopii juhlaan ja ohjeet ovat viitseliäille leipojille suunnattuja.

Ja kuitenkin: Ripaus sokeria on kirja, joka on ilo omistaa muiden keitto- ja leivontakirjojen joukossa. Sillä ainakin omalla kohdalla haaveilu on usein puoli leivontaa. Selailen erilaisia leivontakirjoja mielelläni, kuvittelen leipovani omatekoisella lemon curdilla täytettyä röyhelökakkua, mutta tosiasiassa ostan lemon curdin kaupasta, unohdan sen jääkaappiin ja leivon tavallista omenapiirakkaa. Haaveilla kuitenkin saa ja pitää! Ja haaveiluun Ripaus sokeria on juuri oikeanlainen kirja. Se pastellisuudessaan melkein prinsessainen teos. Se on laadukkaasti tehty ja houkutteleva, sanalla sanoen nätti kirja.
--

Ensi viikollakin koetan pitää leivontalauantain. Silloin vuorossa on toinen kaunis, mutta hyvin erilainen kirja.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Kustantaja: Otava 2015, Otavan kirjasto
Alkuteos: Fallout 2014
Suomennos: Marianna Kurtto
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Hän hymyili ja samalla tuttu levottomuus otti hänestä vallan; hän tunsi tavanomaista, tuskallista etsimisen iloa, ja hän tunsi puutteen. Puutteen, joka oli etäisyys hänen itsensä ja rakkauden välillä, muotti hänen asettua, laskeuma joka oli vääristänyt hänen sydämensä.

Lontoo 1960-70-lukujen taitteessa. Luke, puolalaisen juopon ja mielisairaan ranskalaisäidin poika, roskakuski ja käsikirjoittaja; Näyttömestari, kaunotar ja feministi Leigh; Järjen ääni ja tuottaja Paul sekä lahjattoman näyttelijän tytär Nina, joka pääseee pitkälle, mutta nai nöyryyttävän Tonyn. Heidän tiensä risteytyvät useaan otteeseen sykkivän Lontoon teatterimaailmassa. Rakkaus muuttaa ja määrittelee ihmisiä, mutta mitä rakkaus ylipäätään on?

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta on neljän nuoren aikuisen kasvutarina. Se on romaani, joka on samalla kertaa vauhdikas ja runollinen, brittiläisittäin piilotetun hauska että alati sopivasti melankolinen. 

Jones sekä tavoittaa onnistuneesti 1960- ja 70-lukujen tunnelman pienimpiä yksityiskohtia myöten että taitaa koskettavan ja elämänmakuisen henkilökuvauksen. Knallit ja minihameet, volkkari nimeltä Janis ja Elnettin voimalla pysäytetty kampaus saavat lukijan hymyilemään, kirjan lopussa oleva soittolista tarjoaa musiikillisen retrospektiivin romaanin aikakauteen. Toisaalta Luken nukkavieru olemus, kamppailu kirjoittamisen kanssa ja vierailut äitinsä luona sairaalassa tuovat kuvaukseen syvyyttä ja traagisuutta, kuitenkin ilman turhaa patetiaa. Uhrautuvan Nina-paran Jones kirjoittaa ehkä turhankin epäitsenäiseksi, haluaako hän edes tulla pelastetuksi? Oma lumonsa epävarmassa, lavalla upeassa Ninassakin on. Leigh on valovoimainen ja miltei esikuvallinen naisasianainen. Paul jää hahmoista vieraimmaksi, vaikka tärkeä onkin.

Henkilöhahmoja taustoittaa Lontoo, yksi suosikkikaupungeistani. Jones saa kaupungin sykkimään ja hiipumaan samaa tahtia Luken, Ninan, Paulin ja Leighin kanssa: miten kaupunki on osin toisaalta suttuinen teatterimaa, toisinaan ankara ja terävä sade piiskaa kaupunkia ja sitten puoli Lontoota on kuin vastapainoksi haaleanpinkkejä ja vihreitä omenankukkia. Kaupunki on moniulotteinen, loistelias ja ankara, aina jossain määrin romanttinen: Bayswater on puiston väärä puoli, vuokrahuone Camdenissa on juuri mielikuvien mukainen, klubit miltei tulvivat samppanjaa ja kielletympiä nautintoaineita ja Thamesin vartta kävellään.

Entä miten aika tärähtää takaisin tavalliseen nopeuteensa! Jones käyttää hienoja kielikuvia, mutta kirjoittaa samalla niin sujuvasti ja vetävästi, että voisin kuvitella romaanin vääntyvän helposti elokuvaksi, sellaiseksi terävällä tavalla nukkavieruksi brittifilmiksi. Ehkä rakkaus oli totta onkin ennen kaikkea loistava lukuromaani, jonka kohdalla voisin (ensimmäistä kertaa tässä blogissa) käyttää ystäväni Hannan termiä lukusukkula. Sillä sellaisesta on kyse: taidokkaasti kirjoitetusta romaanista, jonka maailmaan on helppo upota.

Se ei ole niin suurta maailmankirjallisuutta kuin mitä Otavan kirjastossa enimmäkseen on, mutta äärimmäisen koskettava ja viihdyttävä se on. Romaanin kepeän ja painavan välillä tasapainotteleva tunnelma tarjoaa enemmän kuin perinteisen kuka-saa-kenet-tarinan. Tämän kirjan henkilöhahmot toden totta jäävät elämään kirjankansien sulkeuduttakin.

--

P.S. Kommenteissa keskustelua painottaakseni: pidin tästä todella, todella paljon ja aion lukeaa lisää Jonesia. Lukuromaanimaisuus tässä on mielestäni hyve. :)

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua. Kuvitelmia
WSOY 2015
Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä
Sivuja: 86
Kustantamosta
Kotimainen kertomuskokoelma

Mies kävi sateista katua punainen sateenvarjo kädessään. Vastaan tuli nainen, jolla ei ollut sateenvarjoa. Mies tarjosi naiselle omaansa, mutta hän kieltäytyi ja katosi kylmästä hytisten kulman taakse. Mies lähti vastakkaiseen suuntaan, kiersi korttelin ja tyrkytti jälleen varjoaan naiselle. Ei, sanoi nainen ja alkoi painella johonkin kolmanteen, käsittämättömään suuntaan.

Jo heti ensimmäinen kertomus houkuttelee alullaan, mutta mistä on kyse? Aikuisten satuja vai jotain muuta? Hetki sirkuksessa, kauheuksia tallentava maalari joka ei pysty käyttämään punaista, koulupoika jota tökitään teroitetuilla lyijykynillä ja kolme tarinaa kohtaamisesta Krista Kososen kanssa. Alaviitteitä ja arabiaksi käännetty kertomus. Kaikki puolen, pisimmilläänkin muutaman sivun mittaisina tarinoina, novelleja tai ajatelmia - Kuvitelmiksi alaotsikoituja.

Erkka Mykkäsen kauniskantisessa Kolmessa maailmanlopussa on vain 86 sivua, mutta 25 tarinaa. Kuvittelin ottavani pienen kokoelman lukemiseksi yhdelle bussimatkalle töihin ja takaisin: istun päivittäin bussissa noin puolitoista tuntia ja saatan hyvinkin lukea muutaman sadan sivun mittaisen romaanin parissa päivässä. Mykkäsen kirjan pieni koko ja lyhyet kertomukset hämäsivät, sillä nyt on syytä puhua kokoaan isommasta kirjallisuudesta.

Kokoelman näennäisen pienet tarinat vaativat keskittymistä ja tarjoavat jossain määrin ristiriitaisen lukukokemuksen. Ensinnäkään kirjaa ei voi ahnehtia kerralla, vaikka teoksen periaatteessa lukeekin maksimissaan tunnissa: kaikkea on niin paljon - ja niin niukasti. Paljon määrällisesti, sillä kertomuksia on runsaasti ja niiden tematiikka varioi, samoin tyylilajit aina lapsekkaasta runolliseen. Kertomuksissa tapahtuu monenlaista, kaikenlaista. Kertomukset ovat toisinaan absurdeja ja groteskeja, joskus maanläheisiä, pääosin pieniä julmia tarinoita. Julmuuteen sekoittuu kauneutta ja rumuutta. 

Ja kuitenkin kaikkea myös niukasti, koska Mykkänen ei tuhlaile sanoja tai maalaile rönsylauseita, kerronnan tiiviys ei salli hajamielistä ja hyppelevää lukemista (jota tunnustan joskus harrastavani). Mykkänen katsoo tarkkaan eikä tähtää ollenkaan ohi. Vaikka Kolmen maailmanlopun tarinoissa on melkoista kaaosta, on Mykkäsen kerronta hallittua ja hiottua.

Hän myös haastaa lukijansa ajattelemaan ja yhden julmahkon tarinan jälkeen kysyykin, että "uskotko minua?". Taitava Mykkänen ehdottomasti on, vaikka jotkut tekstit tuntuivat näppäryysharjoituksilta - pääosin onnistuneilta sellaisilta. Nimitarina, joka lähenee perinteistä novellia, on kaunis. Tupakoivista työkavereista kertova Kevät on groteski tarina, joka (silti) hymyilyttää. Kakatti on tarina, jollaisen kirjoittaminen voisi olla melkein illanistujaisten aikaisen vedonlyönnin seurausta (kuvitelmissani!) - ja ainakin tarina vetoaisi takuulla esimerkiksi omiin lapsiini, jos sen heille ääneen lukisin (ehkä pitäisi). Krista Kosos -trilogia saa arvoisensa lopun (ha ha), jolle toivottavasti Krista Kosonenkin nauraa.

Nautinko Mykkäsen tarinoista? Vaikea sanoa, mutta nautiskelu ei  onneksi ole aina lukemisen tarkoitus. Omanlaistaan viehätystä kyllä löysin. Samastua tarinoihin ja niiden todellisuuksiin ei oikein voi, mutta tuskin pitäisikään. Pikemminkin pysyin hereillä: virkistyin, omalla tavallaan viehätyin, ärsyynnyinkin. Kolme maailmanloppua on kokoelma episodeja, jotka ovat outoja ja usein vieraita, mutta mahdollisia. Uskotko?

--
P.S. Blogger heittelee fonttia, vaikka olen jo tätäkin kirjoittaessani koettanut muutamankin kerran määritellä sen muihin teksteihin sopivaksi. Kuvatkoot vaihteleva fontti osaltaan Mykkäsen kokoelman arvaamattomuutta!

Naistenpäivänä

Neljä vuotta sitten kirjoitin tänne blogiini, että naistenpäivä on tarpeellinen niin kauan kuin maailmassa on minkäänlaista sukupuoleen tai kulttuuriin liittyvää epätasa-arvoa. Päivä on siis edelleen tarpeellinen, eri syistä eri puolilla maapalloa, mutta edelleenkin tasa-arvo on haavetta vain. En ole koskaan toivonut mieheni ostavan kukkia naistenpäiväksi eikä hän ole niitä onneksi naistenpäivänä tuonutkaan. Olen nimittäin pitkälti samaa mieltä kuin YK:n UN Women, jonka sivuilla kehotetaan lahjoittamaan naistenpäivän ruusurahat naisille, joilla ei nytkään, naisten oikeusien ja rauhan päivänä ole syytä juhlaan. 

Kuitenkin, Suomi on hyvä maa olla nainen - tai mies. Mahdollisuuksia on moneen, vaikka lasikattoja tulee vastaan. Siispä: hyvää naistenpäivää! Päivä on totta tosiaankin tarpeellinen. Ja kyllä meilläkin on kukkia ja kakkua: kukkia, koska rakastan kauneutta ja meillä on tapana talviaikaan ostaa ja kesäaikaan poimia kukkia maljakkoon kerran pari viikossa. Kakkua, koska nyt on ollut monenlaisia merkkipäiviä. Ja jokainen päivä voi olla naistenpäivä - toivottavasti onkin, sillä mikä onkaan tärkeämpää kuin rauha ja ihmisoikeudet?

Kun ne vallitsevat, niin kaikki on mahdollista!

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Kätketty perintö
Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance 2010.
Suomentanut Virpi Vainikainen
Sivuja: 338 sivua
Brittiläinen sukuelämäkerta

Esineiden siirtäminen eteenpäin on silkkaa tarinankerrontaa. Annan sinulle tämän, koska rakastan sinua. Koska se annettiin minulle. Koska ostin sen hienosta paikasta. Koska sinä pidät siitä huolta. Koska se hankaloittaa elämääsi. Koska se tekee jonkun kateelliseksi. Perintöjen tarinat ovat helppoja. Mikä muistetaan, mikä unohtuu? Omistajien vaihtuminen voi kartuttaa tarinoita tai se voi olla unohdusten ketju. Mitä näiden pienten japanilaisesineiden mukana tulee?

Englantilainen keraamikko ja taidehistorian tuntija Edmund de Waal perii 264 netsuken kokoelman Japanissa eläneeltä isoenoltaan. Pienet norsunluusta ja puusta tehdyt ketut, seisovat sotilaat, rakastelevat parit ja jänis ja kuu ovat de Waalille arvoitus, joka johtaa hänen oman sukunsa vaiheisiin Odessasta Pariisin, Wienin ja Lontoon kautta aina Japaniin saakka. De Waalin äidinpuoleinen suku, Ephrussit, olivat ennen toista maailmansotaa olleet eräs Euroopan juutalaisista mahtisuvuista, taiteen, kirjallisuuden ja pankkimaailman keskiössä elävä dynastia. Sota, tietenkin, muutti kaiken, ja jäljelle jäi hyvin säilynyt netsukekokoelma.

Yksi netsukeista on antanut nimensä kokonaiselle kirjalle: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on romaanimaisen vetävä tietokirja, eräänlainen sukuelämäkerta, jota kirjoittaessaan Edmund de Waal matkusti netsukien perässä esi-isien jäljille ja kävi läpi valtavan määrän kirjeitä, valokuvia, dokumentteja. Tutkimustyöstä avautuu hieno retrospektiivi yhden suvun ja lähestulkoon kokonaisen maanosan historiaan ja taiteeseen.

De Waalin kirja tuli tietoisuuteeni hitaasti. Ensin siitä kirjoitti Leena Lumi ja olin silloin vain varovaisen kiinnostunut, vaikka minun olisi pitänyt jo heti oivaltaa Leenan luonnehdinta "upea". Luulen, että teoksen nimi antoi minulle käsityksen jossain määrin imelästä tai höpsöstä kirjasta - kuinka väärässä olinkaan! Sitten kului tovi jos toinenkin ennen kuin Kaisa Reetta kertoi, ettei ollut aikoihin lukenut niin ihmeellistä kirjaa. Myös ystäväni Sara kehui kirjaa jo silloin kun oli vasta lukemassa sitä, monia muitakin bloggaajia kirja on ihastuttanut. Kaiken lisäksi samoihin aikoihin teos tuli vastaan yhdessä työkirjassani, jonka kirjaesittely vakuutti minut lopullisesti siitä, että de Waalin teos on luettava.

Niinpä ostin kirjan omakseni ja säästelin hiihtolomalukemiseksi. Kirjan kaunis ulkoasu houkutti: kannet, sisäkansiin painetut netsuket sekä lopun kuvaliite, vain huonolaatuinen paperi tuntui väärältä. Miltei juhlallisin mielin aloittelin lukemaan teosta, mutta alku ei vielä vienytkään minua mukanaan. Toki Charles Ephrussin tie Odessasta Pariisiin on kaiken alku, mutta vasta Wienissä pääsin kunnolla kerronnan lumoihin. Sitten se olikin menoa.

Jänistä jolla on meripihkan väriset silmät on luonnehdittu muun muassa runsaudensarveksi. Teemojensa puolesta kirja sellainen onkin, mutta onneksi hallitusti. De Waal rakentaa kirjansa liki täydellisesti: hän itse on koko ajan läsnä, mutta tarkkailijana ja jonkinlaisena sivuhenkilönä. Teoksen rakenne on pääosin lineaarinen ja netsuket kulkevat samaan tahtiin historian kanssa, mutta rinnalla kulkee nykytaso. Lukijalle avautuu menneiden aikojen Eurooppa, loiston ja rappion maanosa, jonka kaupunkien hengen de Waal tavoittaa aina jugend-tyylisestä teemahuvipuistosta nimeltä Wien taiteilijoiden ja kirjailijoiden arkeen ja siihen traumaan, miten historia ei ole juutalaisten Ephrussien puolella.

De Waal kirjoittaa kauniisti ja kuitenkin kuin toimittaja tai tutkija: hän ei runoile, mutta saa lukijansa kiinnostumaan ja liikuttumaan. Kirjan käsittelemät teemat ovat liki elämää suurempia: miten de Waalin sukulaiset assimiloituivat venäläisistä keskieurooppalaisiksi, kuinka he elivät maallistuneiden juutalaisten elämää; millaisia olivat tuntemattomaksi jääneet elämät? Ja millaisen kohtalon yksi suku ja samalla koko Eurooppa riippumatta siitä, millä kannalla oli, joutuikaan kokemaan? Ajatus siitä, miten miten perhe ei ole poispyyhitty, vaan päällekirjoitettu mykistää ja liikuttaa. Suurten kysymysten lisäksi de Waal taitaa myös pienimmät yksityiskohdat ja konkretian: miltä tuntuu pitää kädessään netsukea, joissa jossain täytyy olla muistijälkiä heidän käsistään. Se, miten netsukekokoelma säästyy sodan jaloissa on oikea ihme, jonka äärellä liikuttuu pakostakin - ja heti seuraavalla sivulla de Waal muistuttaa lukijaa, ettei kyse ole kuitenkaan sentimentaalisuudesta tai nostalgiasta, vaan luottamuksesta.

Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on oikea aarre. Sellainen aarre, jota en halua jakaa liiaksi, eikä kirja olekaan varmasti kaikkien mieleen. Tahdon kuitenkin vinkata siitä monille: antakaa kirjalle aikaa, viipyilkää (siellä Pariisissakin!), pakahtukaa hieman, kokekaa suurta surua ja järkytystä - ilman liiallista paatoksellisuutta - ja lumoutukaa Edmund de Waalin tutkimusretkestä oman sukunsa, Euroopan historian ja netsukekokoelman ihmeellisen kohtalon äärellä.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2014
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 222
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

On asioita, jotka eivät mene ajan mukana pois. Ne eivät himmene, pehmene eivätkä muutu muistoiksi. Ne ovat aina yhtä kovia ja suuria, ne seisovat kuin patsas ihmisen mahassa ja rinnassa ja kumisevat siellä sitten. Ne voivat unohtua, mutta kun ne palaavat mieleen, ne ovat aina nyt, ja aina yhtä isoja, niin kuin ne olisivat juuri tapahtumassa.

Jokaisella meistä on entä jos -ajatuksia? Entä jos meteoriitti tippuisi päähän, mitä jos voittaisin lotossa, millaista olisi jos pyörremyrsky veisi talon mukaan? Sattuma voi muuttaa kenen tahansa elämän. Mutta mitä sitten? Taivaalta tippuva jäälohkare tappaa Saaran äidin. Saaran täti Annu voittaa lotossa jättipotin - kahdesti. Skotti Hamish MacKay on mies, johon salama iskee kaikkiaan viidesti. He kaikki etsivät selitystä oman elämänsä kululle.

Pidän paljon kirjoista, joissa on pieniä omituisia arjen sattumia, sellaisia, jotka antavat teokselle realismia laajemmat puitteet, mutta eivät ole fantasiaa tai edes puhdasta maagista realismia. Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat on täynnä realismin ja arkitodellisuuden outouksien rajalla liikkuvia asioita, joita sattuma määrittää. On sattumaa, käsittämättömän huonoa onnea, että taivaalta putoava jäälohkare surmaa ihmisen. Mahdollista se on. Ja se, että samaan sukuun ja samalle ihmiselle osuu lottovoitto kahdesti on melko kummallista sekin. Todennäköisyyslaskenta ei antaisi näille sattumille kovinkaan suuria mahdollisuuksia, mutta Saaran elinpiiri on näitä outouksia täynnä.

Sanon heti, että Ahavan romaani on juuri sellaista kirjallisuutta, jota haluan lukea. Se kiehtoo alusta saakka: sahanpurutalon ja kartanon elinpiiri on vinksallaan ja koettelumuksista ja haamuista huolimatta omalla omituisella tavallaan turvallinen. Jo matka Annu-tädin lottovoittorahoillaan ostamaan kartanoon on kuin ihme: sinne johtava puukuja avautuu samettiverhoksi ja miten vanha talo on elävä. Asiat eivät kuitenkaan ole selkeitä, sillä Saaran äiti on jäänyt kesken ja haamut voivat tulla öisin. Muistelemalla Saara koettaa rakentaa äitinsä: millainen äiti oli töissä, millainen tavallisesti, millainen elossa. Ihmisellä ei ole selkeitä rajoja, vaikka Hercule Poirot osaa sellaiset vainajille piirtää.

Ahava on taitava kirjoittaja. Hurjan taitava. Hänen tekstinsä pureutuu kiinni lukijaan eikä sen otteesta halua päästä irti. Vivahteikas teksti on täynnä sävyjä, muttei liian värikylläisesti. Mieleni tekisi sanoa, ettei Taivaalta tippuvissa asioita ole mitään liikaa ja kuitenkin kaikkea tarpeeksi. Silti hyvässäkin kokonaisuudessa tietyt osiot ovat vahvempia kuin toiset: siinä missä Saara on erinomainen kertoja ja yksi viimeaikaisen kirjallisuuden parhaimmista lapsihahmoista, jäävät sinänsä kiinnostavat ja sattumia jollain tavalla selkeyttävät Annun ja Hamish MacKayn kirjeet pakostakin hieman varjoon. Kuitenkin myös ne ovat kiinnostavaa luettavaa, hyvin kirjoittuja ja hallittuja, romaanissa paikkansa perustelevia.

Nimenomaan Saaralle ja osin Annullekin Ahava osaa poimia juuri oikeanlaiset ajatukset ja kirjoittaa ne lauseiksi, jotka puhuttelevat lukijaa. Taivaalta tippuvissa asioissa kysytään esimerkiksi miten joku asia tai ihminen lopetetaan silloin, kun preesens muuttuu imperfektiksi. Avahan onnistuu yhdistää arjen elinpiiri ja sattuman määrittelemä sadunomaisuus - jääkimpaleen hajoittaneen äidin riekaleet, merenneitona uiskenteleva lapsi, sahanpurutalon ihmeellinen yllätys, vaalenevat illat ja ihmisen yritys todistaa ties mitä. 

Suru, raadollisuus ja kauneus elävät rinta rinnan. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Juuri näitä tapahtumia tarvitaan, vaikkei niille syytä tai selitystä olekaan. En olisi halunnut tämän kirjan päättyvän, mutta jos ei ole loppua, ei ole tarinaa. Tässä sellainen on, oi kyllä, ja olen sen lumoissa.

Ilostuttajia

Mainiota maaliskuuta! Kevätkuukausista ensimmäinen, mikä on ainakin täällä Etelä-Suomessa helppo uskoa. Tiet ovat jo sulat, samoin osa pelloista. Toisaalta lapset voivat harrastaa lumileikkejä ja ainakin meidän kulmillamme lenkkareiden nastat tulevat tarpeeseen. Olenkin muuten hurjan iloinen siitä, että muutaman kuukauden tauon jälkeen hölkkä alkaa taas sujua ja käsikin on pikkuhiljaa kuntoutumassa.

Nyt on monia muitakin ilostuttajia, kuten

se, että perjantaisena etäpäivänä koti tulvi valoa ja lounasmysliä syödessäni sain nauttia kirja-arvioiden kiireettömästä lukemisesta. Yksi alkuvuoden suosikeistani sai kehuja Hesarissakin.

Ihanaa on sekin, miten vanhat tulppaanit ovat kauniita. Raukat joutuvat pian kompostiin, sillä maljakossa on jo uusia, mutta hetken saavat tuoda väriä tiskipöydällä.

Taimimyymälässä päätin uhmata talven ja kevään kamppailua ja ostin tämän vuoden ensimmäiset narsissini ja helmililjani. Saa nähdä, kuinka ne pärjäävät ulko-ovella. Tähän aikaan vuodesta kuvittelen aina olevani mahtava siemenviljelijä (en ole, mot) ja tälle keväälle ostin muun muassa mansikka- ja munakoison siemeniä. Rakastan munakoisoa ruoassa, mansikkakoisosta en ollut aiemmin kuullutkaan. Luultavasti en tule kesällä kuvaamaan kummankaan taimia, mutta tässä vaiheessa vuotta minulla on vankka usko kummankin menestykseen. *kuvitelkaa tähän naurava hymiö*

Koska tämä on kirjablogi, niin kuvassa näkyvät luetut kirjat paitsi ilahduttavat, myös odottavat bloggausvuoroaan. Jokainen on aika huikea, voi että!

Juuri tänään minua ilostuttaa ehkä eniten se, että on jälleen vuotuinen kakkua aamupalaksi, jälkiruoaksi ja takuulla myös iltapalaksi -päivä. ;) Tässä iässä voin toki sanoa, että onneksi ensi vuoden maaliskuun ensimmäiseen on taas aikaa, mutta hyvä näin.

Mikä Sinua ilostuttaa juuri nyt?