Sanni Isometsä: Katoamiskertomus

 

Sanni Isometsä: Katoamiskertomus
S&S 2026
Kansi Mari Huhtanen
208 sivua
Kotimainen romaani

* Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa *

Kaikki alkaa tyhjästä. Ensin on pehmeä ja pimeä. Sitten läpitunkevat valot. Näet yön leikkautumassa halki ja kahtia. Valkoista ja mustaa samassa kuvassa. Lapsi ovensuussa huutaa: Äiti, mikset tee mitään?

On nuori perhe: äiti, isä ja lapsi. Ja sitten isä kuolee. Menneen ja nykyisen rajaviiva on kuin railo aikojen välissä. On myös vielä aiempaa, kertojan isän itsemurha. Sanni Isometsän omaelämäkerrallinen esikoisromaani Katoamiskertomus on kuvaus menetyksestä ja surusta sekä elämästä silloin, kun surun syvät juuret kietoutuvat kaikkialle.

Miten yksi romaani voikin olla sellainen, että sitä lukee toisaalta pala kurkussa ja paino rinnassa, ja toisaalta kaikkea ihaillen: virkkeitä, rakennetta, sitä miten kaikki sanotaan ja kuinka hyvin kokonaisuus kulkee. “Sensaatiomaisen hyvä”, kirjoitettiin muistaakseni Hesarissakin. Ja silti Katoamiskertomus oli mennä minulta ohi. Mennä, vaikka kirja tuli minulle postitse suoraan kotiin. Laitoin sen vain jonnekin pinoon. Ajattelin, etten kykene lukemaan kuolemasta, en jaksa, en. Tarvittiin yhden rakkaan ystävän ponteva suositus, kun mietin mitä lukisin seuraavaksi.

Kiitos siis ystävälle, lukuvinkki oli kullanarvoinen.

Isometsän romaani on rankka ja kaunis. Kertojan rinnalla kulkee koko ajan. Sinä- ja minämuodossa – kuin hengittäisi sisään ja ulos, katsoisi kaikkea sisältä- ja ulkoapäin – kulkeva kerronta on viiltävän tarkkaa ja kuitenkin unenomaista, muistoista koostuvaa. Kaikki on samalla kertaa ihastuttavan elokuvallista, pohjattoman surullista, fragmentaarista, elämänmakuista.

Lukijaa armahdetaan kevyemmissä osissa, kuten alkupuolen “Love Storyksi” nimetyssä luvussa, jossa syödään jäätelöä, ja kolmansilla treffeillä suudellaan. Tai pienissä hetkissä, jossa lapsi esittää kysymyksiä, jotka ovat pohjimmiltaan kipeitä. Pääosassa on silti kaikkialla leijuva menetys, joka niin valtava ettei sitä tahdo lukijakaan kestää: itkeminen sairaalan vessassa ja juoksulenkillä, tiopentaali joka antaa syvän tiedottomuuden tilan, vainajanpaita. Se totuus, että naisen puoliso on ikuisesti 38-vuotias ja isä 35-vuotias, kertoja itse muuttuu ja vanhenee.

Kaikki on kauheaa ja ahdistavaa, ja niin totta. Teksti niin hyvää, että sen lukemista rakastaa, vaikka eihän tällaista tarinaa haluaisi olla olevankaan. Kun sisältö ja muoto kohtaavat näin onnistuneesti, syntyy hienoa kirjallisuutta.

Anu Kaaja: Rusetti

 

Anu Kaaja: Rusetti
S&S 2023
Ulkoasu Jenni Saari
254 sivua
Kotimainen romaani

Mutta leikkokukilta ei kukaan kysy mitään.

Ja sitten kuvassa on leikkokukkia. Ehkä niiden monipuolisuus kuvastaa kirjaa, jonka hiljattain luin ja josta voisin sanoa lyhyesti: No nyt!

Mutta sanon tietenkin enemmän. Anu Kaajan Rusetti kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista rakastin alusta loppuun. Kaaja kirjoittaa kuin vaivattomasti, kevyesti (oikeasti en voi tietää, onko kirjoittaminen ollut sellaista vai päinvastaista vai jotain siltä väliltä), ja kuitenkin hän vyöryttää lukijan eteen valtavasti asioita.

bow row rococo

Rusetti on estetiikan ylistystä, kauneuden hakemista ja kokemista. Se on rokokoota ja Marie Antoinettea (ja vähän Sophia Coppolan elokuvan Kirsten Dunstia), se on lävistyksiä, klassista taidetta (ah!) ja maitokahvitaidetta. Siinä on G. W. Sebaldia, Twin Peaksin Audreyta tanssimassa, Dolly Partonin Jolenea, kannanottoja, seksuaalisuutta, ystävyyttä, rohkeuden hakemista, erinäisiä alaviitteitä ja paljon, paljon kaikkea muutakin ihmeellisenä ja alati kiehtovana kudelmana.

Romaanissa liikuntaan Suomessa ja muualla Euroopassa taiteen, taidehistorian, seksuaalisuuden ja esineiden perässä. Kyse on, ainakin osin, ruseteista, joita voi tiukemmin tai väljemmin tulkiten huomata mm. lävistyksissä ja We Can Do It! -kuvassa. Kyseessä on pinnalta kepeä ja sisällöltään moneen syväänkin suuntaan kurottava runsaudensarvi – tai ehkä monikerroksinen leivos, muhkea röyhelöhelma, asenteikas ja syyllistävä leikkokukka (alun sitaatista!).

Rusetti virkisti minua lukijana, taiteenystävänä, monelle asialle uteliaana. Suorastaan haltioiduin tästä viehkosta sukelluksesta kahviloiden, museoiden ja klubien maailmaan. Sukelluksesta, jonka aikana kohtasin Sokerin hengettären ja coolit tytöt, pyövelin ja taideteokset, joiden vuoksi matkustaa pitempääkin junareittiä.

P.S. Rusetista on julkaistu myös värillinen erikoispainos. Se on harmikseni loppuunmyyty. Olisipa ihanaa omistaa tämä kirja väreissä.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

 

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken
S&S 2024
The Man Who Saw Everything 2015
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Elina Warsta
262 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Asia on näin, Saul Adler: tärkein aihe et ole aina sinä.

1988. Nuori historiantutkija Saul Adler tulee auton tönäisemäksi Abbey Roadin suojatiellä. Hän selviää säikähdyllä ja poseeraa pian tyttöyställeen Jennifer Moreaulle, joka on valokuvaaja. Moni asia kuitenkin muuttuu Saulin elämässä. Hän muuttaa DDR:ään, Itä-Berliiniin, ja ottaa mukaansa Jenniferin ottaman kuvan. Myös Berliini on muuttumassa.

2016 Saul tulee auton tönäisemäksi Abbey Roadilla. Aikojen ja paikkojen rajat häilyvät menneessä ja tulevassa, samoin ihmiset. Kuin toinen alku koko kirjalle.

Deborah Levyn romaania Mies joka näki kaiken voisi kuvata adjektiivilla eksyttävä. Ja heti lisätä perään muitakin adjetiiveja: monikerroksinen, rikkonainen, ajatteluttava, tiedostava ja yllättävän sujuvalukuinen.

Yllättävän sujuvalukuisella tarkoitan sitä, että Levyn romaaniin voi oikeasti upota. Se vie mennessään. Toki se hämmentää, ei voi olla varma, mitä Saulille – tai maailmassa – tapahtuu, mutta sellainen ihmismieli usein on. Lukija saa olla monessa tarkkana, myös romaanin rakenteen suhteen. Osa saattaa mennä ohi, mutta aina voi palata taaksepäin. Levyn tekstiin – ja siihen romaanin rakenteeseen – voi koko ajan luottaa, tekstiä haluaa lukea eteenpäin.

Itä-Eurooppa, rautaesirippu, vakoojat, brexit, ruokapankit, ihmissuhteet, rakkaus naiseen ja mieheen, seksuaalisuus, muisti ja muistaminen, valokuvaus, akateemisuus, The Beatles, Abbey Roadille kulkeutuvat kirsikankukat. "Himo, surkeus ja onni". Levy kuvailee vakuuttavasti yhteiskunnan vaikutusta yksilöön ja toisinpäinkin. Hänen tekstissään on terävävyyttä ja kirkkautta, sumeutta ja symboliikkaa. Pohdintaa siitä, miten kaiken voi kestää. Mikä on totta ja kenelle.

Hieno teos.

Olen lukenut Levyltä aiemmin pienoisromaanin Uiden kotiin ja omaelämäkerrallisen trilogian. Kuumaa maitoa on vielä lukematta, mutta toivottavasti ei enää kauaa.

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)
S&S 2024
(My) Garden Book 1999
Suomentaneet Kaijamari Sivill ja Helka Sivill
Kansi Elina Warsta
288 sivua
Kustantamosta
Antigualais-amerikkalainen muistelmateos

Tavallaan botanistit ovat myös samankaltaisia kuin kolmella laivalla purjehtinut mies: he tyhjensivät maailmoja niiden nimistä, he tyhjensivät maailmoja niiden eläin-, kasvi- ja kivikunnan nimistä ja korvasivat nimet heitä itseään miellyttävillä, ja uudet nimet miellyttivät heitä, koska ne olivat järkeviä, ja järki on heille mieleen.

Puutarha, sen kasvu ja kultivoitu kukoistus, sen värikkyys ja ennen kaikkea sen vahva vihreys. Puutarhan kasvit, kulttuurihistoria ja tuon historian monet luennat. Oma ja vieras puutarha. Yksi elämän suurimmista rakkauksista – ilman mitään hyötymisajatusta.

En ole kummoinenkaan puutarhaihminen. Nautin toki kukkien valokuvaamisesta ja kenties (!) rakastan omaa pihaamme omenankukkien aikaan tai syyskesällä hortensioiden kukoistaessa. Mutta olen hajamielinen ja huolimaton, usein haluaisin asua kerrostalossa. Ihailen kaikkia viherpeukaloita ja erilaiset puutarhat kyllä kiinnostavat – muiden puutarhat! Ne hieman sammaloituneet salaiset tai tarkkaan hoidetut brittityyliset, pienet mummolapihat, kaupunkien kaikille avoimet. Sellaista kiehtovaa vierautta niissä aina on.

Samaa viehkoutta löydän Jamaica Kincaidin Puutarhani (kirja) -teoksesta. Se on rakkaudentunnustus ja muistelmateos, joka kuljettaa lukijansa niin Kincaidin puutarhaan kuin hänen puutarhasuhteeseensa. Kirja alkaa Kincaidin puutarhakiintymyksen ensiaskeleista: hän saa puolisoltaan erilaisia maanmuokkaustarvikkeita lapiosta talikkoon sekä kukkien siemeniä. Aluksi mikään ei kasva, mutta ajan ja muuton myötä hän huomaa luoneensa puutarhan, joka muistuttaa Karibian saarten ja niitä ympäröivän meren karttaa: muistiharjoitusta.

Puutarhani (kirja) vie lukijansa Kincaidin puutarhaan Vermontiin, matkoille brittiläisiin (pakkomielteisen järjestelmällisiin) puutarhoihin sekä Kiinaan siemeniä hakemaan. Se kuljettaa Ranskaan Monet'n Givernyyn ja Suomeenkin, kesäyöhän. Lisäksi Vermontin-talo on maalattu samalla keltaisella kuin talot Suomessa. Mutta se askeltaa vielä pidemmälle ja katsoo syvemmälle, ja tuo katse osaa sivaltaa. Kincaid kirjoittaa tietenkin Kolumbuksesta, mutta myös Carl von Linnestä. Yhden esseen otsikonkin mukaisesti "nimen antaminen on omaksi ottamista".

Antigualta kotoisin oleva Kincaid osaa sanoillaan sekä sivaltaa että lumota. Puutarhani (kirja) on mitä viisain ja kaunein teos. Mitä kaikkea puutarhasta saakaan irti! Historian painolastia, omakohtaisuutta – ja ylimaallista kauneutta, ihmeellistä vihreää vihreyttä. Kincaid asettaa sanat tavalla, jota rakastan.

Miksi kutsua sitä, mitä tapahtui minulle ja kaikille minun näköisilleni?
Pitäisikö sitä kutsua historiaksi?

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva
S&S 2023
The Marriage Portrait 2022
Suomentanut Leena Ojalatva
Kansi Jenni Saari
428 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen, Italiaan sijoittuva romaani

Hän on tyttö, joka on ottanut kuolleen sisarensa paikan.

Menetys. Suru. Perhesiteet. Vahva henkilökuvaus. Nuo asiat tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mietin yhdistävää tekijää Maggie O'Farrellin tuotannossa. Pian ajatuksiin putkahtavat toki myös tarkkanäköisyys, kaunis virke (ja suomennos), ajankuva.

Miksi mainitut yhdistäjät ovat mielessäni? Ehkä siksi, että lähtökohtaisesti pidän enemmän pienimuotoisista nykyaikaan tai lähimenneisyyteen sijoittuvista romaaneista. O'Farrellin tuotannostakin suosikkejani ovat Varoitus tukalasta helteestä sekä omaelämäkerrallinen I am, I am, I am, jonka teemoissa on paljon sellaista joka koskettaa henkilökohtaisellakin tasolla. Lempikirjailijoiden tuotannosta haluan yleensä lukea kaiken, myös historialliset (tai syvemmälle historiaan, menneisiin vuosisatoihin) romaanit. O'Farrellilta sellaisia on ilmestynyt nyt kaksi: Shakespearen perheen menetyksestä kertova Hamnet ja nyt käsillä oleva 1500-luvun Italiaan sijoittuva Lucrezian muotokuva.

Lucrezian muotokuva antaa äänen de Medicien mahtisuvun teini-ikäiselle tyttärelle. Lucrezian sisko kuolee, minkä jälkeen siskon sulhasen vaimo on – Lucrezia. Uusi elämä vieraassa hovissa ei ole helppoa, myös aviomies Alfonso on arvoitus. Selvää on, että muotokuvaa varten poseeratessaan Lucrezia oivaltaa, että hänen tehtävänsä on synnyttää Ferraran dynastialle perillinen.  Alle vuoden kuluttua teini-ikäinen vaimo on kuollut (ja huom, tieto ei ole juonipaljastus vaan käy ilmi romaanin ensimmäisellä sivulla, kuolema on myös historiallinen fakta).

Taidokasta, suorastaan ahmittavaa kerrontaa, jossa fiktio ja historia yhdistyvät ja omapäinen päähenkilö muuttuu ikään kuin todeksi. O'Farrell kirjoittaa 1500-luvun Firenzen ja Ferraran hovit ja holvikaariset kaupungit eläviksi, maalaa värejä niin maisemaan kuin kuvataiteen tekemiseen: "jauhaa pigmentit" ja "ottaa kapeakärkisen siveltimen". Hän pääsee sisälle Lucreziansa mieleen ja saa lukijansa hengittämään tuon nuoren naisen, tai oikeammin tytön, kanssa.

Kaikki tämän postauksen alussa mainitut teemat ovat läsnä nytkin menetyksestä vahvaan ajankuvaan ja hyvästä kielestä onnistuneeseen henkilökuvaukseen. Hieno romaani pitää otteessaan ja koskettaa syvästi. Silti toivon, että O'Farrellin mahdollinen seuraava teos, oli se sitten fiktiota tai esseemäinen kirjoituskokoelma, sijoittuisi lähemmäs meidän aikaamme. ♥ 

Maggie O'Farrell: Hamnet

Maggie O'Farrell: Hamnet
S&S 2022
Hamnet 2020
Suomentanut Arja Kantele
Kansi Laura Noponen
382 sivua
Brittiläinen romaani

(Nyt kun Lumiomena on aktivoitunut blogin puolella, toivottavasti jo suhteellisen vankastikin, on aika tuoda muutama vain Instagramissa julkaistu postaus tänne Bloggeriin. Tässä yksi niistä, julkaistu alkujaan Instassa kevättalvella 2022.)

Molemmat eivät saa elää. Sen käsittää Hamnet, sen käsittää Judith. Henkeä, ilmaa ja verta ei riitä heille molemmille. Liekö riittänyt alun alkaenkaan. Ja jos vain toinen heistä jää eloon, se olkoon Judith. Niin Hamnet tahtoo. Hän tarraa peitonreunaan kaksin käsin. Hän, Hamnet, määrää. Hänen tahtonsa tapahtukoon.

Pohjoisirlantilaissyntyinen, Edinburghissa asuva Maggie O'Farrel on suosikkikirjailijoitani, etenkin hänen romaaninsa Instructions for a Heatwave (suom. Varoitus tukalasta helteestä, luin kirjan aikoinaan englanniksi) sekä omaelämäkerrallinen I am, I am, I am ovat tehneet minuun valtavan vaikutuksen.

Epäilin kuitenkin tarttumista hänen uusimpaan romaaniinsa Hamnet. Vaikka O'Farrel on ns. minun kirjailijani, en herkästi innostu historiallisesta fiktiosta (poikkeuksia tietenkin on runsaasti, mm. Hilary Mantelin Susipalatsi, AS Byattin Lasten kirja, useat klassikot) enkä aina surukirjoistakaan. Ja niitä kumpaakin Hamnet on.

Hamnet sijoittuu 1500-luvun Englantiin ja, kuten sen nimikin viittaa, kertoo Shakespearen ajasta. Itse asiassa hänen perheestään, hänestäkin. Musta surma eli rutto riehuu ja niittää väkeä. Parantajana tunnetulla Agnesilla ja tämän puolisolla, latinanopettajalla ja kirjailijalla, on kolme lasta. 11-vuotiaat Hamnet ja Judith ovat kaksoset, mutta viikon sisällä toinen heistä on kuollut.

Onneksi luotin O'Farrelliin ja empimisestäni huolimatta luin tämän kauniskantisen kirjan. 

Luin näet romaanin, joka ei ehkä vienyt täysin mukanaan (eikä tarvitsekaan) mutta joka on kaunis ja sieluun tarrautuva kertomus avioliitosta ja perheestä, valtavasta menetyksestä, sisarusten välisestä suhteesta, elämästä ja kuolemasta. O'Farrelille tutut teemat ovat siis läsnä. Suru ja huoli tulevat liki, niiden musertavuus puristaa lukijankin sydänalaa. Ja kun kaikki tulee liiankin lähelle, osaa O'Farrel taidokkaasti myös etäännyttää. On esimerkiksi tyylikäs ratkaisu ratkaisu olla mainitsematta Shakespearea nimeltä, taudinkulku puolestaan kertoo oman reittinsä ikään kuin muutamana välisoittona.

Historiallisena romaanina Hamnet on erilaista O'Farrellia kuin mitä olen aiemmin lukenut ja mitä suuresti rakastan. Vaikkei siitä tullut suosikkiani, on se upea ja monisyinen romaani. Hamnet, Hamlet. 🖤

P.S. Nyt kun Hamnetin lukemisesta on aikaa, huomaan romaanin kasvaneen mielessäni. O'Farrell jatkaa nyt historiallisten romaanien parissa, tänä keväänä suomeksi ilmestyy Lucrezian muotokuva. Sitä taidan odottaa jo innolla.

Tove Ditlevsen: Kööpenhamina-trilogia

Tove Ditlevsen:
Lapsuus
Nuoruus
Aikuisuus
S&S 2021 ja 2022
Suomentanut Katriina Huttunen
Kannet Elina Warsta
Tanskalainen omaelämäkerrallinen romaanisarja

Miten joku kirjasarja voikin olla:

1. kiinnostava (no, toki niinhän melkein kaikki kirjallisuus lähtökohdiltaan)
2. traaginen
3. hauska
4. hurja
5. kirjallisuutena upeaa.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogia on kaikkea edellä mainittua. Luin sarjan ensimmäisen osan Lapsuuden viime syksynä, toisen osan Nuoruuden kevättalvella ja päätösosan Aikuisuuden tänä kesänä. 

Jo trilogian aloitusosa, rujonkaunis Lapsuus teki minuun valtavan vaikutuksen. Nuoruus on toteavampi ja suoraviivaisempi, nopealukuisempi, ehkä kevyempi, mutta etenkin ajankuvaltaan paljon tavoittava. Kolmas osa Aikuisuus, suosikkini kolmen erinomaisen kirjan joukosta, on tummasävyisempi ja painavampi.

Vesterbron lähiöön sijoittuvasta Lapsuudesta löysin jotain sukulaisuutta Elena Ferranten Napoli-sarjan kanssa, joskin tietääksemme — kuten jo monessa paikassa todettua — Ferranten kvartologia on fiktiota, Ditlevsenin taas avointa omakohtaista muistelukerrontaa. Tarkkanäköistä lapsuus-, ystävyys-, köyhyys- ja arkikuvausta kummankin teoksissa, jotka vetäisivät minut lukijana omaan maailmaansa.

Nuoruudessa aikuistuva Tove tempoilee töiden, runojen kirjoittamisen, ystävyyden ja seurustelun sekä itsenäistymisen aallokossa. On tansseja, konttoritöitä, irtiottoja. Nuoruus ei kuitenkaan ole kepeää: Lapsuus-kirjasta tuttu luokkatietoisuus on läsnä; naapurimaa Saksassa eletään Hitlerin nousun aikaa, mikä heijastuu myös Tanskaan ja erityisesti Toven vuokraemäntään. Maailma ja oma luokkatausta (kirjallisuuspiireihin astuvan Toven kohdalla voisi puhua luokkaretkestäkin) luovat varjonsa. Luokka vaikuttaa myös parinetsintään: Vesterbrossa varttuneen tytön odotetaan menevän naimisiin, saavan sitä kautta aineellista turvaa.

Aikuisuudesta luin kuvausta elämästä, taiteilijuudesta, toisen maailmansodan varjossa elävästä Tanskasta sekä työväen ja kulttuuriluokan ristiriidoista arjessa, ihmissuhteissa ja kirjoittamisessa. Ditlevsenin teksi on traagista eroineen, uusine liittoineen ja vinoutuneine ihmissuhteineen, abortteineen, lapsineen ja narkomaniaan johtavine riippuvuuksineen. Silti se ei ole vailla tarkkanäköistä huumoria tai ironiaa. Se on myös hyvin rohkeaa, sillä Ditlevsen ei säästä itseään eikä läheisiään. Lukijan (ainakin minut) teksti vie mukanaan niin, että sydänalaa painaa.

Katriina Huttusen suomentamat kirjat ovat omaelämäkerrallisia romaaneja tai omaelämäkertoja. Tulkintoja on useita, Aikuisuuden loppusanoissa kerrotaan Ditlevsenin itsensä sanoneen: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani".

Elämän tosiseikat "eivät pehmennä sydämiä", mutta sanat elävät:
Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin.

P.S. Tämä blogiteksti on koottu kolmesta eri postauksesta, jotka Instagramiin tein. Jokaisesta kirjasta löytyy siis omat kuvansa + tekstinsä, joita voi kurkata vaikkei Insta-tiliä omaisikaan: Lumiomena-Instagram.

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas

 

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas
S&S 2020
A Field Guide to Getting Lost 2005
Suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kansi Anna Mattsson
254 sivua
Kustantamosta
Amerikkalainen esseekokoelma


Merkittävinä hetkinä koetut tunteet kiinnittyvät usein paikkoihin. Tapahtumapaikan muistaessaan muistaa siksi myös tunteen, ja joskus paikalla käyminen saa tunteen paljastumaan. Jokaisella rakkaudella on maisemansa. Paikoista puhutaan usein kuin niillä olisi merkitystä vain hetkellisinä ympäristöinä, mutta ne voivat hallita ihmistä myös etäisyyden päästä ja jatkaa elämäänsä paikankokemuksina, ihmismielen luomuksina, jotka sisältävät paikkojen ilmapiirin ja kytkökset voimakkaisiin tunteisiin. Sisäiset paikat ovat yhtä tärkeitä kuin paikat ulkopuolellamme.

Mikä on paikka? Miten löytää perille? Ja ennen kaikkea: miten eksyä? Kuinka vaellella päämäärättömästi? Edellä mainitut kysymykset ovat kiehtoneet minua vuosien ajan. Samoin ajatus sekä omaa elinpiiriä että kaukaisuutta ja erilaisia ilmiöitä koskevista kenttätöistä. Opiskeluaikana pidin suuresti kenttätyökurssista sekä teorian että käytännön osalta, mutta niitäkin enemmän pidin ajatuksesta kentällä olemisesta sekä siitä, että oma pieni kokemusmaailmakin voi olla kenttänä.

Ilahduinkin suuresti, kun sain kappaleen Rebecca Solnitin kirjasta Eksymisen kenttäopas. Se ei tietenkään ole kulttuuriantropologinen kenttätyökirja, vaikka nimi minulle muistoja toikin, vaan esseekokoelma itsensä ja eri näkökulmien etsimisestä, tarinoista ihmisyyden rakentajana, isoista ja pienistä paikoista.

Hieman aiemmin tänä vuonna luin Solnittin Miehen selittävät minulle asioita, jonka koin kiinnostavaksi ja tärkeäksi mutta samalla melko binääriseksi. Sama keskiluokkaisuus, hetkittäinen epätasaisuus ja tietty turvallisuus määrittää myös Eksymisen kenttäoppaan tekstejä (on kuitenkin huomattava, että Eksymisen kenttäopas on ilmestynyt Yhdysvalloissa jo 15 vuotta sitten), mutta nyt solahdin esseiden maailmaan paremmin, ne puhuttelivat enemmän. Osasyynä – tai aika isona syynä – on se, että Eksymisen kenttäoppaassa on enemmän kiinnekohtia ja myös vahvempaa henkilökohtaisuutta kuin Miehet selittävät minulle asioissa. Tämä tietenkin kertoo vain ja ainoastaan lukukokemuksen subjektiivisuudesta.

Pauliina Vanhatalon suomentama teos on niin hallitusti poukkoileva ja vaeltava kuin eksymistä nimessään kantava kirja voi olla. Lumouduin ensimmäisistä esseistä, mutta sitten uuvuin hieman. Luin koko kirjan turhan nopeasti esseitä ahmien. Olisin päässyt vielä syvemmälle kirjan tematiikkaan, jos olisin malttanut lukea välissä muuta tai pitää pitempiä lukutaukoja. En siis osaa analysoida, menikö pari esseetä osin ohi siksi, että ne eksyttävät (heh) lukijansa vai siksi että ne olivat heikompia kuin muut – vai sen vuoksi, etten malttanut tauottaa lukemistani. Jälkimmäinen syy toki kertoo myös siitä, miten nautittavaa Solnitin teksti on: se houkuttaa jatkamaan lukemista. 

Kirjoittajana Solnit on varsin akateeminen, hänen lukeneisuutensa välittyy. Eksymisen kenttäoppaan esseissä on kulttuurisia viittauksia aina Herodotoksesta Jorge Luis Borgesiin – kyse ei kuitenkaan ole nimien pudottelusta tai kulttuurin tuntemisen osoittamisesta, vaan Solnit kytkee asioita toisiinsa. Solnit on toki kiinni myös oman aikansa ja omien muistojensa populaarikulttuurissa, minkä vuoksi lukijallakin alkaa soida päässä vaikkapa Patsy Clinen kappaleet tai punkbiisit, mielikuvien verkkokalvoilla pyörii Vertigo. Antoisaa luettavaa, kuten myös se, miten Solnit kirjoittaa omista kokemuksistaan esimerkiksi muistin ja muistelun, paikkojen ja ihmissuhteidensakin osalta. Hänen esseissään on sopivasti läheisyyttä ja etäisyyttä, omakohtaisuutta ja yleisyyttä. Lukijana yleensäkin pidän tällaisesta henkilökohtaisen ja yhteisen yhdistymisestä.

Eksymisen jälkeen ei tarvitse aina löytää perille ja joskus on perillä ennen kuin alkaa etsiä – ja eksyä. Joskus juuri eksyessään löytää. Minulle juuri tämä on temaattisesti osin melko laajan kirjoituskokoelman ydin, se mitä jo ennen kirjan lukemista uumoilin etsiväni.

P.S. En malta olla nostamatta rinnalle Maggie Nelsonia, ehkä osin “sinisyyden” vuoksi. Nelsonhan on kirjoittanut hienon pienen Sinelmiä-teoksen, Solnitin kokoelmaa tahdittavat useat “Sinisiksi etäisyyksiksi” nimetyt tekstit. Upeaa, että Solnitin ja Nelsonin kaltaisten tekijöiden tuotantoa suomennetaan nyt varsin tiiviiseen tahtiin.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

 

Marisha Rasi-Koskinen: REC
S&S 2020
Kansi Jussi Karjalainen
648 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Sinä olet minun. Sinua ei ole ilman minua. Minä olen sinä.

Huh! Menkööt metapostauksen puolelle, mutta en tiedä mistä aloittaisin. Luin (jo joku aika sitten, tämä on niitä postauksia, joita tuon nyt Instagramin puolelta tänne blogiin) romaanin, joka on hienointa aikoihin. Nyt on ollut muutenkin erinomainen kotimainen kirjasyksy, upeaa kaunoa on ilmestynyt kirja toisensa perään, mutta silti ja painokkaasti: tämä! Luin romaanin, josta tiedän ettei se ole kaikille, mutta jota kehun jokaiselle. 

Tämä räjäyttävän hyvä romaani on Marisha Rasi-Koskisen REC.

Luulen, että eksyisin, jos yrittäisin lyhyesti kuvailla REC:in kehystä. Romaanin etulieve kertoo, että alussa ovat Lucas, Cole ja Nik. Lucas tutustuu ensin Coleen ja sitten tämän veljeen Nikiin, mutta se mitä alku enteilee, muuttuu kerta toisensa jälkeen. Kustantamon esittelyn mukaan REC on “huikea kaleidoskooppi, jossa tarinat ja todellisuus asettuvat uusissa käsissä aina uusiin kulmiin”. Juuri näin. REC on kirja tarinoista, fiktiosta, kuvitellusta totuudesta (tai totuudesta sellaisena kuin sen voi nähdä ja sitten ei kuitenkaan), ystävyydestä ja kaksosista, oikeista ja kuvitelluista asioista (onko niillä välttämättä aina suurta eroakaan), lapsuudesta ja nuoruudesta, aikuisuudesta, katoamisista, turismista, rakennemuutoksesta ja valo- ja videokuvausesta. Sekä paljosta muustakin.

Rasi-Koskisen romaani on rakenteeltaan kunnianhimoinen. Ensin lukija pääsee ensimmäiseen kerrokseen, erillisiin huoneisiin ja ikään kuin videonauhoitusten maailmaan. Huoneista pääsee pois: “EXIT”. Toinen kerros on alaotsikoitu “elokuviksi”, jonka ohjelmistossa on karttoja sekä terminologiaa Lorenzin attraktorista Möbiuksen nauhaan ja edelleen aikakapseliin. Kuten voitte arvata, on REC muodoltaan kokeellinen ja on sitä sellaisella tavalla, jossa kafkamaisuudesta tulee oudosti loogista. REC ei ole aina helppoa luettavaa, mutta koukuttavaa ja vaikuttavaa se on. Se on vähintäänkin camera obscura, se on videonauhat ja tasopelit. Se on tarinoita kerroksittain ja lomittain, huoneesta toiseen, kuvasta toiseen. Kuulostaako sekavalta? Ei huolta, tämä romaani palkitsee lukijansa: Kaikki kyllä liittyy yhteen ja vaikkei kertojiin voi aina luottaa, niin Rasi-Koskiseen fiktion taitajana voi.

Tiiliskiven kokoista romaania lukiessani pelkäsin hetkittäin menettäväni otteen, etenkin silloin kun vastaan tuli uusia ihmisiä tai maisemia (REC:issä liikutaan mm. jossain entisen Itä-Euroopan alueella). Mutta aina kun näin oli vaarassa käydä, sain kiinni kerronnasta – tai ehkä se pikemminkin tarrasi kiinni minuun. Kun REC loppui, olin helpottunut. Halusin sen loppuvan. Ja sillä samalla hetkellä aloin kaivata takaisin sen maailmaan, en voinut päästää irti. Mikä kieputtava voima Rasi-Koskisen romaanilla onkaan!

REC:iä ei voi tyhjentävästi kuvailla kirjablogissa, se pitää itse lukea, kokea. Huikea, upea romaani, parhautta.

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Maggie Nelson: Jane – Eräs murha / Punaiset osat

S&S 2020
Jane - a murder 2005 / The Red Parts 2007

Suomentanut Kaijamari Sivill

415 sivua
Kansi
Yhdysvaltalainen omaelämäkerrallinen tietokirja
(ja esseekokoelma, runokirja, true crime -vaikutteinen teos yms.)

[--]

Tai sen voi sanoa toisinkin:

kuvitellulla on taipumus
muuttua todeksi, ja kun niin käy,

mikään musta maali ei riitä
sitä peittämään.

Ihailemani kirjailija ja esseisti Maggie Nelson menetti tätinsä muutama vuosi ennen omaa syntymäänsä. Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, Nelson syntyi 1973. Murha vaikutti Nelsonin elämään ja joihinkin hänen (ja sukunsa) tekemiin valintoihin.

Nyt samoissa kansissa on kaksi teosta. Jane, jonka alaotsikkona on “eräs murha”, on luonnehdittavissa hybridikirjallisuudeksi. Jane koostuu Nelsonin runoista, Jane Mixerin päiväkirjoista ja dokumenteista. Se kiertää mennyttä ja nykyisyyttä, epätietoa ja ihmisyyttä. Se luo Janea Maggie Nelsonille ja edelleen Nelsonin ja Janen lukijalle. Teos tulee liki, sen tyylitelty henkilökohtaisuus jää tajunnan ja tunteen rajamaille.

Jälkimmäinen teos Punaiset osat on muistelmateos, joka on osin kuin akateemisesti sävytettyä true crimea, murhatutkimuksen uutta avaamista ja oikeudenkäyntikuvausta. Toisaalta se on esseemäistä tekstiä, jossa omat kokemukset yhdistyvät psykoanalyyttiseen tutkimuskirjallisuuteen, elokuviin (Chucky, Taksikuski) ja edelleen muuhun kirjallisuuteen (ah, Joan Didion). Kolmanneksi Punaiset osat on hyvin henkilökohtaista tekstiä, Nelsonin tuotannon ystäville tyylillisesti tuttua ja silti uutta.

Yhdessä kirjat ovat näin luettuna erottamaton pari, mutta etenkin Janen voisi lukea erikseen, onhan se alkukielellä ilmestynyt 12 vuotta aiemmin. Aiheestaan huolimatta teokset ovat myös nautinnollista, vetävääkin luettavaa. Nelson-faniuteni vain kasvaa.

Miten voisin kiteyttää nämä teokset, tämän kirjan? Ehken mitenkään, mutta seuraava riittää: Rakastin teosparin lukemista, vaikka lähtökohtaisesti en true crime -aiheita kirjoista luekaan. Tiesin kyllä, että Nelson kirjoittaa enemmänn ja syvemmin. Lähtökohtaisesti luinkin (ja luen!) juuri Nelsonia.

Luen Nelsonia, koska hänen tekstinsä ruokii älyä ja sydäntä.

Rachel Cusk: Transit

Rachel Cusk: Transit
Faber & Faber 2016 (pokkaripainos 2018)
Kannen suunnittelu Rodrigo Corral
Kannen valokuva Charlie Engman
260 sivua
Brittiläinen romaani

I imagined her in the dusk of a Paris garden, untouched in her white dress, an object thirsting if not for interpretation then for fulfilment ant least of an admiring human gaze, like a painting hanging on a wall, waiting.

Joulukuussa 2018 luin kirjan, jota oli vaikea lokeroida, mutta yritin silti. Olin sitä mieltä, että Rachel Cuskin Ääriviivat on episodiromaani tai – otin määrittelyssä takapakkia – jotain sinne päin. Ihailin sitä, miten teos ei ollut juoniromaani, mutta siten se ei toisaalta rakentunut (vain) fragmenteista ja tajunnanvirrastakaan. Rakastin sitä, miten vaivatonta ja eksyttävää Cuskin lukeminen oli. Toukokuussa 2019 Helsinki Litissä minulle hienointa oli juuri Cuskin kuuntelu.

Cuskin Siirtymä oli Helsinki Litin aikaan juuri suomennettu ja vaikka arvostan Kaisa Katteluksen suomennoksia (esimerkiksi Ääriviivojen käännös on upea!), keskustelun innoittamana halusin kokeilla Cuskin lukemista englanniksi. Aloittelinkin Transitia jo tuolloin toukokuussa bussimatkalla kotiin, mutta velloin jonkinlaisessa kirjakeskustelujen aikaansaamassa hyvässä ähkyssä ja kirja jäi kotona pinoon. Kuten niin monesti aiemminkin, kannatti nytkin hyvää odottaa.

Vaikka luin kirjan englanniksi, kirjoitan Siirtymästä nyt sen suomenkielisellä nimellä. Ääriviivojen tavoin ei Siirtymäkään asetu tarkkojen määrittelyjen sisälle ja hyvä niin. Romaani – ja vaikka juuri irtisanouduin määrittelyistä, on kyse romaanista – on trilogian keskimmäinen osa.

Transitissa trilogian avausosasta tuttu Faye muuttaa Lontooseen yhdessä poikiensa kanssa. Hänen avioliittonsa on päättynyt ja Fayen täytyy totuttautua uuteen elämäntilanteeseen. Suhteet entisiin tuttuihin muuttuvat väistämättäkin ja uusia ihmisiä tulee Fayen elämään. Näitä ihmisiä, pitkäaikaisia tuttavia ja sukulaisia, lyhytkestoisia kohtaamisia Faye tarkkailee samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä: tulkinnat toisista pohjautuvat siihen, mitä koemme ja näemme.

Fayen ja muiden ihmisten kautta Cusk valottaa laajoja teemoja, kuten taidetta, filosofiaa ja muita olemassaolon kysymyksiä, yhteiskunnallisuutta, sukupuolisuutta, mansplainingia. Samalla arki on vahvasti läsnä: remontoiminen, naapuri- ja sukulais- ja muut ihmissuhteet, kaiken kipeys. Tunnelma on melko painostava ja arkisuudessaan mystinen, kuin valot ja varjot väreilisivät kaiken yllä.

Kuten Ääriviivoissa, on myös Siirtymässä Faye on eräänlainen ihmisristeys. Hän itse on ikään kuin paikalla, mutta samalla hän on sivussa ja edelleen kaiken keskellä. Kuva hänestä rakentuu muiden ihmisten kautta, keskustelujen ja suhtautumisen, mutta samalla tavalla nuo ihmiset saavan äänensä hänen näkökulmastaan. Itse asiassa Siirtymä tuo Fayen lähemmäksi kuin Ääriviivat – ainakin minulle. Ehkä juuri siksi Faye onkin niin kiehtova, yhtä kiehtova kuin kuka tahansa ohikulkevista ihmisistä. Tämä on jotenkin niin hienoa, etten osaa pukea sitä edes sanoiksi. Kyse ei ole mistä tahansa romaanista, jossa kertoja vieraannuttaa itsensä – ei Faye vieraannuta, hän on. Miten Cusk osaakin!

Siirtymä oli minulle Ääriviivojakin vahvempi lukukokemus. Alku ihastutti, sitten epäröin ja mietin, että olisiko sittenkin pitänyt lukea kirja suomennettuna. Pian kokonaisuus vei mukanaan ja lopussa tapahtui se, mitä taide (usein parhaimmillaan) voi saada aikaan: liikutuin. En liikuttunut niinkään mistään tapahtumasta, vaan siitä, miten Siirtymän loppu on niin täydellinen ja samalla niin auki: onneksi Kunnia (engl. Kudos) ilmestyy vielä tänä keväänä.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Maggie Nelson: Sinelmiä
S&S 2019
Bluets 2009
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Jussi Karjalainen
96 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen kirjoituskokoelma

Joan Mitchell – Ranskassa Monetin mailla asuva loistava amerikkalainen abstrakti maalari, vannoutunut kromofiili ja ilkeämielisen maineessa oleva juoppo, joka on maalannut kiistattoman suosikkimaalaukseni Les Bluets syntymävuotenani, vuonna 1973 – piti kevään vihreää uskomattoman ärsyttävänä. Hän katsoi sen haittaavan työtään. Hän olisi mieluummin elänyt ikuisesti hetkessä, “l’heure de bleu”. Hänen rakas ystävänsä Frank O’Hara ymmärsi. Voi kulta, minä haluan pysyä humalassa päiväkausia, hän kirjoitti, ja pysyi.

Viime kesänä lukemani Maggie Nelsonin Argonautit oli lukukokemuksena älyn juhlaa: henkilökohtaista ja yhteiskunnallista, kaunista ja roisia, vapauttavaa. Ei siis ihme, että jo ennakkotieto Sinelmien ilmestymisestä innosti.

Tänä keväänä suomeksi ilmestynyt Sinelmiä on tiivis: 240 lyhyttä tekstiä mahtuu alle sataan sivuun. Kirjan pienen koon ei kuitenkaan kannata antaa millään muotoa hämätä, vaan teos on täynnä kulttuurisia merkityksiä  kantavia viittauksia. Alkujaan vuonna 2009 ilmestynyt kirja ikään kuin ennakoi Argonautteja – omakohtaisuuden, tunteikkuuden ja akateemisuuden yhdistymistä, älyllistä ilotulitusta – mutta on toki aivan erilainen.

Nelsonin teos kurkottelee ja yltää moneen suuntaan. Lyhyet tekstit ovat luettavissa miniesseinä, joissa on toisaalta lyyrisyyttä ja toisaalta viiltävää realismia (eivätkä nuo kaksi välttämättä sulje toisinaan pois). Kaiken keskellä on Nelson itse.

Nelsonilla on taito kirjoittaa lukija pyörryksiin. Sinelmiä ei voi lukea ahmaisten. Tai voi, tietenkin, mutta teoksen näennäisen pienet episodit toimivat paremmin ajatuksella luettuina. Nelson kirjoittaa muutamaan riviin henkilökohtaista ja aatehistoriaa, viittaa kuvataiteisiin ja laadukkaaseen populaarimusiikkiin, kulkee muistoissaan ja uppoaa jonnekin akateemisuuden syövereihin, hän myös kuvailee ihmisen intiimialueita (ja kirjoittaa pitävänsä katselemisesta). Läsnä ovat yhtä lailla Goethe ja van Gogh, Schopenhauer ja Joni Mitchell. Teksti on rujoa ja kaunista.

Ote on feministinen, vapauttava, mutta pohjalla kulkee menetyksen sininen suru, Sinelmiä on erokirja, se on ainakin osin joukko kirjoituksia entiselle rakastetulle. Kaipuu ja yksinäisyys ovat läsnä, joten sininen on Nelsonille myös kuoleman ja hukkumisen väri.

Teoksen nimi Sinelmiä, Bluets, on mainio. Sininen on esillä niin vahvasti, että lukeminen virittyy visuaalisesti muutenkin kuin upean kannen vuoksi. Joskus sininen on kuitenkin joko poissa tai vähintäänkin jossain taka-alalla. Nelson ehkä romantisoi sinistä, mutta myös etäännyttää siitä. Hän on hyvin tietoinen sinisen erilaisista kulttuurisista merkityksistä, mutta myös siitä että tunne kulkee aina järjen mukana. Sinelmät eivät aina (mutta toki joskus) ole suurta sinistä, vaan nimenomaan sinelmiä, sinertäviä, sinistä liepeileviä ja siinä kelluvia asioita. Sininen ja sinisyys elävät ilossa ja surussa, seksuaalisuudessa, menetyksessä, lohdussa ja kivussa.

Kustantaja luonnehtii Nelsonin teosta eräänlaiseksi tyynynaluskirjaksi. En ollenkaan epäile, etteikö kirja voisi olla sellainen – tosin ei minulle: niin paljon kuin Nelsonin tekstejä arvostan ja osin rakastankin, antaa Sinelmiä enemmän älyllisiä sykäyksiä kuin (niin ikään fiksua) fiilistelyä, jollaista (erittäin kuvitteelliselta) tyynynaluskirjaltani kaipaan.

Mutta tyynynaluskirjan sijasta Sinelmiä voi olla minulle vaikka työpöytäkirja: teos, jota säilytän työhuoneessani lähellä pöytääni, jotta voin tarvittaessa lukea pätkän sieltä tai toisen täältä, ja jotta voin saavuttaa rippeitä Nelsonin oivallisesta ajattelusta. Sillä merkitystentäyteisessä, upeasti kirjoitetussa Sinelmissä riittää ajatuksia ja sitaatteja poimittavaksi.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat
S&S 2018
Outline 2014
Suomentanut Kaisa Kattelus
Kansi Jussi Karjalainen
Kanadalais-brittiläinen episodiromaani

[--] Hänen sanansa toivat mieleeni happinaamarit, jotka eivät tietenkään olleet viime tuntien aikana pudonneet katosta. Johtuu varmasti jonkinlaisesta yhteissopimuksesta, sanoin, että matkustajille tarjoaan happinaamareita, vaikka kaikki ääneen lausumatta olettavat ettei niitä koskaan tarvita. Vierustoverini totesi, että hänen kokemuksensa mukaan samaa voi sanoa monista elämänalueista, mutta että toisaalta omia odotuksiaan ei pidä laskea tilastollisten todennäköisyyksien varaan.

Englantilainen Faye matkustaa Ateenaan, jonne hän on menossa opettamaan luovaa kirjoittamista. Matkalla kaupunkiin ja perillä ollessaan hän kohtaa erilaisia henkilöitä, vanhoja tuttuja ja itselleen uusia ihmisiä: vierustoverin lentokoneesta, oppilaita, muita opettajia... Kohtaamiset ovat satunnaisia tai suunniteltuja, mutta jokaisessa niistä keskustellaan jostakin: elämän tapahtumista, parisuhteista, lapsista, työstä, kummallisuuksista ja arjestakin.

Rachel Cuskin Ääriviivat on niitä kirjoja, joita voi luonnehtia adjektiivilla kiinnostava ja tarkoittaa tällä kiinnostavaa hyvällä tavalla.

Kiinnostavaa teoksessa on kaikki: ensiksikin kirjan rakenne. Ääriviivat on alaotsikossaankin luokiteltu romaaniksi. Mutta ei se oikeastaan ole romaani, muttei missään nimessä novelli- tai kirjoituskokoelmakaan, vaan jotain episodiromaaniin päin kallellaan olevaa. Se on romaanin asuun puettu, sanojen mahdilla esiin tuotu joukko fiktiivisten ihmisten elämää, palasia - nimenomaan ääriviivoja - siitä, miten kanssaihmisistä välittyy toisille aina osa, se mitä heiltä kuulee tai miten heitä havainnoi.

Cuskin teos alkaa Fayesta, mutta kertoo hänestä vain vähän. Faye enemmänkin tarkkailee muita, on kuuntelija ja kyselijä, toki samalla teoksen eräs voima, minäkertoja. Faye käy keskusteluja, jotka kestävät toisinaan hetken, joskus hieman kauemmin. Osa ihmisistä suorastaan uskoutuu hänelle. Puheet kulkevat yksityisestä yhteiskunnalliseen, lapsen saamisesta olemassaoloon, feminismistä (karistettuihin) käsityksiin miesluonnosta, ja toisinaan ollaan pitkäänkin vaiti. Paitsi ihmisiä, Cusk kuvaa myös miljöötä tarkkanäköisesti: Clelia-nimisen naisen asuntoa, jossa Faye Ateenassa asuu, lentoemäntien sukkahousujen suhahtelua tai jyrkkää sivukatua.

Ääriviivat on kiinnostava siinäkin, että se on ihan omanlaisensa ja silti siinä on niin paljon tunnistettavaa. Kaikki varmasti saavat mieleensä tilanteita, joissa joistakin ihmisistä, esimerkiksi bussitutuista, kasvaa lyhyttä kohtaamista suurempia persoonia, miten he kulkevat ohi ja jatkavat matkaansa, mutta jäävät mieleen.

Toisinaan rakastan romaaneja, joissa henkilökuva kasvaa tai juonen kaari on täydellinen, mutta yhtä lailla rakastan kirjoja, jotka rakentuvat fragmenteista, tajunnanvirrasta tai kielellisestä yllättävyydestä. Sitten rakastan myös kirjoja, joissa kyse ei ole oikeastaan kummastakaan. Cuskin episodiromaanissa ei ole juonta, vaikka Fayelle kerrotuissa asioissa onkin paljon kiintopisteitä, mutta tajunnavirrastakaan ei ole kyse. Kokonaisuus on toisaalta yhtä unenomaisen painava kuin helteinen Kreikka, toisaalta särmikäs kuin vaikkapa taulujen kehykset. 

Cusk kirjoittaa hyvin ja Kaisa Katteluksen suomennos on laadukas. Onkin hauskasti ristiriitaista, että jotain näin laadukasta lukee näin vaivattomasti. Ja kuitenkin: vaikka vaivattomasti, niin silti hetkittäin eksyttävästi. Ei ole aina selvää, kuka kertoo ja mitä eikä sitä, onko teoksen henkilöillä sidoksia toisiinsa (joillakin on, toisilla ei, joistakin ei voi tietää). Cuskin kirjassa onkin paljon sellaista, mihin tekisi mieli palata, jotain mihin palaisin jos omistaisin kirjan. Nyt kirjaston pikalaina on jo palautettu. Cuskia muuten suomennetaan lisää, ensi keväänä ilmestyy Siirtymä, jossa Faye kohtaa taas erilaisia ihmisiä.

Kirjan nimi on erinomaisesti suomennettu: ääriviivat ovat osa siitä mitä tiedämme toisista ihmisistä, mutta joskus ääriviivat piirtyvät vahvemmin kuin luonnokset, toisinaan ääriviivat antavat enemmän tilaa tulkinnoille.

Cuskin Ääriviivat on unenomainen ja tarkka, ihmisen kokoinen ja silti kauemmas laveneva.

--

Muualla mm. Laura, Omppu ja Tiina.

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän. Romanssi

S&S 2018

586 sivua

Kansi Satu Kontinen

Kotimainen romaani

Mutta kuinka rakkaus alkaa ja kuinka on mahdollista olla vuosien ajan ymmärtämättä, että rakastaa jotakuta? Luulen, että sydämessäni olen tiennyt vastauksen aina. Kun ymmärsin rakastavani häntä, minusta tuntui samalla, että olin rakastanut häntä jo kauan, ehkä alusta lähtien.

Franka muistaa tismalleen sen ajankohdan, jolloin alkoi rakastaa Alvaria. Keski-ikäinen perheenäiti tutustuu itseään kymmenisen vuotta nuorempaan Alvariin eikä mikään ole enää ennallaan. Frankasta tulee ensin “Miss Lonelyhearts”, sitten puoliso. Kaikki on ihmeellistä, uutta: rakkautta. Rakkaus ei ole kuitenkaan ole vain Frankan ja Alvarin välistä. Kun Franka vanhenee, on Alvar vasta lähestymässä keski-ikää, nuori mies vielä. Alvar alkaa toivoa omaa biologista lasta, minkä seurauksena Franka joutuu jakamaan miehensä rakkauden. Miten sellaista voi kestää?

Toiset kirjat kietovat pauloihinsa alusta saakka siksi, että ne sisältävät miltei kaikkea mitä hyvältä kirjallisuudelta toivon: omaperäisen aiheen, loistokasta kieltä, älyllisiä ja tunteellisia haasteita ja jotain sellaista, mikä oikeasti tuntuu tuovan ennestäänkin laajaan lukurepertuaariini jotain uutta. Marjo Vilkon Vilpitön sydän on tuota kaikkea.

Vilkon romaani on rakkaus- ja parisuhderomaani, mutta jotain enemmän. Se käsittelee rakastetun jakamista. Muun muassa sitä, miltä tuntuisi ajatella puolisoaan rakastelemassa jonkun toisen kanssa? Biologian ohjaamana miehenä. Miehenä, joka (alkukantaisesti) kiihottui ajatuksesta, että saisi pamauttaa lastinsa perille [--]. Mutta ei vain kehollista läheisyyttä, vaan tunteita, etiikkaa, rakastamisen filosofiaa ja kulttuurihistoriaa sekä sitä, miltä tuntuu olla kaiken kokijana. Romanssiksi alaotsikoitu teos on lehtijuttujen perusteella jossain määrin autofiktiivinen, mutta vaikka nyt mielessäni näen Frankan hahmon kirjailijan näköisenä, ajattelen Vilpitöntä sydäntä nimenomaan romaanina, sillä se on mitä kaunokirjallisin teos.

Vilkon romaani on samalla kertaa vanhan- ja nykyaikainen. Vanhanaikaista ei sinänsä ole muu kuin tietty klassisuus, jota voisi ajattomuudeksikin kutsua. Tiiliskiven paksuinen kirja on osin barokkimaisen runsas ja sen kerronnassa on jotain romantiikan aikaa henkivää, jotain ylevää, hyvällä tavalla pakahduttavaa. Nykyaikaista on kuitenkin kaikki: pohdinnat ihmisen omasta tahdosta, sisäisistä ristiriidoista; mahdollisuus asettua joksikin aikaa Oxfordiin, Madridiin ja Amsterdamiin. Ja ehkäpä koko elämäntilanne, vaikka polyamoriaa on ainakin jossain muodossa ollut aina. Silti teema hätkähdyttää ja saa ajattelemaan, hyvä.

Kerronta on toisaalta viiltävän analyyttistä, toisaalta syvälle tunteisiin menevää. Vilkko kirjoittaa niin taitavasti, että jos Vilpitön sydän olisi minulla omana, taittelisin siitä sivuja koirankorville. Kirjastosta lainattuun en sitä tietenkään tehnyt. Vilkon teksti osaa pysähtyä, viipyillä siellä missä tarpeen, mutta viiltää sitten kun aihetta on. Kieli soi toisaalta surullisesti, toisaalta toiveikkaasti. Mieltä kalvava kipu ja mustasukkaisuus sovittuvat syvään rakkauteen. Vilpitön sydän viettelee mukaansa.

Sillä olinhan valinnut itse? Onnistuneella romaanilla on onnistunut nimi: miten vilpitöntä rakkaus voi olla? Voiko se ylipäätään olla sellaista? En tiedä. Mutta sen tiedän, että mitä Vilkon kaunokirjalliseen laatuun tulee, on kokonaisuus timanttisen kova.

--

Vilpittömästä sydämestä ovat kirjoittaneet myös mm. Arja, Lady Dandy ja Leena.

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Peter Sandström: Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintaa

S&S 2018

Käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna

Kansi Anders Carpelan

215 sivua

Kotimainen autofiktiivinen kirjoituskokoelma

Väsymys otti minut valtaansa. Menin sänkyyn vaatteet päällä. Ehkä olin ollut hereillä koko ajan, seitsemänkymmentäluvulta saakka, vuosista jolloin siskoni oli ollut täynnä uteliaisuutta tulevaa kohtaan, jolloin hän oli syöksynyt päätä pahkaa uuteen maailmaan, paikkaan jonne minä en uskonut koskaan pääseväni. Olin aina tuntenut itseni muinaisjäännökseksi, muistoksi entisistä ajoista, ajoista ilman kuumavesihanoja ja vaihdepyöriä. Olin kummajainen, joka oli tyytynyt kahteen tv-kanavaan ja yksinkertaisiin aterioihin; makkaraan ja perunoihin, makarooniin ja voihin.
Kissa hyppäsi sängylle ja käpertyi viereeni. Tunsin sen turkin hohkaavan lämmön. Se kehräsi taukoamatta.

Peter Sandström on Turussa asuva kirjailija, joka kirjoittaa kirjoja Turussa asuvasta Peter Sandstömistä. Ajatus siitä on jo yksistään jotenkin hykerryttävä, kenties kummallinen, aivan varmasti absurdi. Se on myös lukijaa metkasti eksyttävä, sillä lukiessaan ei voi tietää, kenestä Sandström oikeasti kirjoittaa: itsestään vai fiktiivisestä henkilöstä. Ja mikä parasta, sillä ei ole mitään väliä, sillä hyvä kirjallisuus kantaa, fakta ja fiktio saavat sekoittua oikein kunnolla.

Sandströmin Äiti marraskuu pitää sisällään alaotsikkonsa mukaisesti ”kahdeksan pohdintaa”, joita voi luonnehtia muistelmiksi, esseiksi, esseetyyliseksi autofiktioksi – tai fiktioksi, novelleiksi, ehkä jopa niistä kaikista rakentuvaksi mosaiikkimaiseksi romaaniksi tai omanlaisekseen elämäkerraksi.

Kirjoituksissaan Sandström kirjoittaa omakohtaisesti (tai sellaiselta tuntuvasti, olemmehan – kuitenkin – fiktion äärellä) muun muassa suhteesta äitiinsä, lapsiinsa, siskoonsa ja vaimoonsa. Kirjan nimen mukaisesti suhde äitiin on keskeinen, mutta jossain viiltävän tarkkuuden ja muistojen unenomaisuuden rajalla olevia havaintoja Sandström tekee myös itsestään.

…vaan karttaisin kaikkia käytännön askareita, istuisin mieluummin valmiiksi katettuihin pöytiin ja veisin lapset puuhaparkkeihin missä voisin maksaa siitä että he saisivat vähän aikaa riehua ja pitää hauskaa.

Esimerkiksi omasta isyydestään Sandström kirjoittaa juuri noin: viiltävällä ironialla, lämmöllä, ehkä ajatuksella että toisinkin olisi voinut olla, mutta olikin näin. Sandström kertoo, kuinka hän (Äiti marraskuun Peter, tietenkin!) haluaisi olla sellainen isä joka vie lapsia aamuisille melontaretkille ja grillaa ruokaa koko naapurustolle, mutta onkin isä joka hankkii kaiken valmiina. Lahjoja hän ostaa niin, että ikuinen sisäinen lapseni oli lukiessaan kuin jonkinlaisen bergmanlaisen joulukuvauksen äärellä (vaikka 2000-luvun Turku on varmaan ainakin jokseenkin kaukana vanhasta ruotsalaisesta porvarisjoulusta, mutta mielikuvien syntymistä ei voi estää, mikä kertonee osansa kirjallisuuden valtavasta voimasta).

Sandströmin teksti on hallittua poukkoilua, vaikka toki kahdeksassa kirjoituksessa on pientä epätasaisuutta, mikä kertoo vain siitä, että toisten tekstien aihepiirit kiinnostavat minua lukijana enemmän kuin toiset. Sandström käy läpi muun muassa alkoholin liikakäyttöä, eroja itsensä ja siskonsa välillä, sitä miten pimeää hänen vanhalla kotiseudullaan Uudessakaarlepyyssä on talvella, millainen seutu on Turun Port Arthur, millaista murretta hänen äitinsä puhuu tai sitä, miten ihastuttava vaihe oikoluku kirjan valmistumisessa on.

Teoksessa on paljon teemoja, mutta tunnelma on silti levollinen. Vaikka aihetta voisi olla angstisuuteen, on kokonaisuus hetkittäisestä ironisuudestaan huolimatta lempeä, osin silmää iskevä. Sandström ikään kuin flirttailee oman elämänsä kanssa, samalla kertaa painavasti ja kepeästi.

Se kaikki on ihastuttavaa luettavaa: yllättävää ja tuttua, selkeää ja absurdia, melankolista ja hauskaa. Aika riemastuttavaa!