Vuonna 2022

 

Vuoden päätös, vuosisummaus. Mitäpä sanoa vuodesta, jolloin Euroopassa alkoi sota, ihmisoikeuksia poljetaan siellä sun täällä ja monenlaista populismia on ilmassa niin kaukana kuin lähelläkin.

Oma elämä on kuitenkin jatkunut melko vakaana, vaikka muutoksiakin on ollut. Nyt päättyvänä vuonna olen mm.:

♥  Käynyt paljon museoissa ja taidenäyttelyissä (Museokortti best)

♥  Rakastanut värien hehkua Italiassa

♥  Käynyt myös mm. Turussa, Tampereella, Kuopiossa, Joensuussa, Suonenjoella ja Tallinnassa

♥  Ollut yleisönä muutaman kerran teatterissa ja baletissa sekä kahdesti esikoisen lukion musikaaleissa

♥  Saanut vahvistusta sanonnalle, että musiikki on parasta livenä (mm. Queen, The Cure, Lyyti)

♥  Pohtinut työasioita: lähtenyt ja palannut

♥  Aloittanut maalaus- ja piirustuskurssin

♥  Katsonut elokuvia niin teattereissa kuin kotisohvalta käsin

♥  Koettanut aktivoitua taas myös blogin puolella (mutta kannattaa silti seurata myös Lumiomenan Instaa)

♥  Surrut maailmantilaa, sotaa (ja hankkinut yhtenä Ukraina-tukena kotiin vedoksen Ulla Nikulan "Kaikki mitä toivon" -rauhankyyhkyvedoksen)

♥  Tutustunut uusiin ihmisiin

♥  Juhlinut kuopuksen rippijuhlia, läheisen 50-vuotispäivää, töissä Finlandiaa, erilaisia läksiäisiä, synttäreitä ja vuotuisjuhlia

♥  Katsellut Linnunrataa, revontulia, kevään vihreää, syksyn sävyjä, juhannusvanamoita, marraskuisia lumihiutaleita

♥  Lukenut hyviä ja keskinkertaisia kirjoja. Ensi vuonna tietenkin sitten vain hyviä. :D

Hyvää uutta vuotta teille kaikille! ♥ 

P.S. Niin, en listaa enää vuoden parhaita lukukokemuksia, koska kirja-alalla työskentelevänä koen sellaisen vaikeaksi. Niin kummankin työpaikkani kuin vapaa-ajan lukemisiin on mahtunut valtavasti kaikkea: uutta tietoa ja hienoja elämyksiä tuovia teoksia.

Clarice Lispector: Elämän henkäys

 

Clarice Lispector: Elämän henkäys

Teos 2022

Um Sopro de Vida 1978

Suomentanut Tarja Härkönen

Kansi Miika Immonen

182 sivua

Brasilialainen romaani

   Minä tislasin itseni kokonaan: olen puhdas kuin sadevesi.

   Ydin.

   Muodonmuutos.

   Kirjailija varokoon suosiota, tai menestys tuhoaa hänet.

On aika jolloin on otettava valokuva itsestään. Nälkä on aina samanlainen kuin ensimmäinen nälkä. Tarve uudistaa itsensä tyhjänä ja kokonaisena.

Mieskirjailija käy dialogia Ângela Pralini -nimisen naiskirjailijan kanssa. Heidän ajatuksensa virtaavat, pohtivat kieltä, ihmisyyttä, sukupuolta, luojaa ja luotua, kaiken hetkellisyyttä. Alku on vaikeaa, onhan Ângela on olemassa vain mieskirjailijan luomana hahmona, toisin sanoen hän on olemassa ajatuksissa ja paperilla. 

Ângelan ja mieskirjailijan puolestaan on luonut Ukrainassa syntynyt brasilialaiskirjailija Clarice Lispector, jonka postuumisti julkaistu Elämän henkäys ilmestyi tänä vuonna Tarja Härkösen erinomaisena suomennoksena. Itse aloitin Lispectorin lukemisen ehkä väärästä päästä, sillä Elämän henkäys on ensimmäiseni. Samalla pää oli kuitenkin myös oikea, sillä ihastuin ja vaikutuin niin, että pidän romaania eräänä oman lukuvuoteni käännöskirjahuipentumana.

Fragmentaarinen, Lispectorin ystävän ystävän Olga Borellin viimeistelemä Elämän henkäys on moniulotteinen ja tiheä romaani, jota voi lukea eri näkökulmista: kielen, rakenteen, sukupuolen, vuoropuhelun, luomisen – ja tunteen. Viimeksi mainittu on toki pikemminkin taso kuin näkökulma. Itselleni parhaimmissa lukukokemuksissa yhdistyvät äly ja tunne: on virkistävää tulla lukijana haastetuksi ja samalla upota jonnekin sellaiseen, joka vie mukanaan ja josta ei halua päästää irti kirjan kansien sulkeuduttua. Elämän henkäyksen kohdalla kävi juuri näin.

En olisi olemassa ellei sanoja olisi. Ângela siirtyy kielestä olemassaoloon. Häntä ei olisi olemassa ellei sanoja olisi.

Alkuasetelmaltaan romaani on kuin ajatusleikki: henkilöhahmon luominen, erilaisten ilmiöiden (kuten mm. ajan) pohtiminen, sanojen asettaminen. On myös vastakkainasetteluja: nainen / mies, kirjailija / hahmo, ajan hetkellisyys / ikuisuus, sanat / elämä. Lispector kirjoittaa kirjailijan ja Ângelan välille vuorovaikutusta, jota sekä on että ei ole. Koska Ângela on kirjailijan luomus, antaa kirjailija hahmonsa ajatella omiaan ja mennä ikään kuin omia polkujaan. Hetkittäin mieskirjailija ylenkatsoo hahmoaan, mikä sai minut lukijana melkein unohtamaan sen tärkeän seikan, että kirjailija on Lispectorin luomus, naiskirjailijan luoma henkilöhahmo, kuten Ângelakin – romaanihenkilöitä molemmat.

Kieleltään Elämän henkäys on kaunis ja intensiivinen. Sen virkkeet kantavat merkityksiä ja kerroksia, ja esimerkiksi sitaatteja tällaiseen postaukseen voisi poimia vaikka kuinka. Sekä romaanin kieli, tematiikka että dialogiin ja fragmentaarisuuteen perustuva rakenne kertovat myös kaiken (henkilöhahmon, ajan, elämän) katoavaisuudesta.

Suomentaja Tarja Härkösen jälkisanat "Mutta minä muistan huomisen" avaavat teoksen kerroksia lisää ja saivat ainakin minut osin palaamaan romaanin sivuille. Härkönen kirjoittaa, ettei yleensä pidä siitä miten kirjan henkilöhahmot ja kirjailija liitetään yhteen, mutta Elämän henkäyksen kohdalla Lispector on tietoinen oman kuolemansa vääjäämättömästä lähestymisestä. "Elämän henkäyksen omaelämäkerrallisuus on sisäänpäin kääntyvää ja syvää luotaavaa [--]", kirjoittaa Härkönen Lispectorin "joutsenlaulusta", siitä miten kirjailija kirjoitti romaaninsa omia tarpeitaan varten, "pelastaakseen edes mielikuvitusolennon".

Uskon Härkösen sanoihin ja ihailen hänen varmaotteista ja taidokasta käännöstyötään vähintään yhtä paljon kuin (toistaiseksi vain yhden romaanin perusteella, mutta aion lukea lisää) ihailen Lispectoria kirjailijana.

Haluan että tämän kirjan jokainen lause on kliimaksi.

Joulutoivotus

 

Hyvää joulua, parhaita kirjoja, iloa ja valoa! 

♥ 
(Maisemakuvan otin Suonenjoella tapaninpäivänä 2021.)

Lucinda Riley: Auroran salaisuus

Lucinda Riley: Auroran salaisuus
Bazar 2022
The Girl on the Cliff 2011
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kansi Laura Noponen
556 sivua
Irlantilais-brittiläinen romaani

Ihmiset katsovat kuitenkin vain harvoin menneisyyteen ennen kuin tekevät samat erehdykset uudelleen, ja siinä vaiheessa kukaan ei enää kiinnitä heidän mielipiteisiinsä mitään huomiota, koska he ovat ilmiselvästi liian vanhoja ymmärtämään nuorempiaan. [--]

Palaamme nyt sille kallionjyrkänteelle, Dunworleynlahden rannalle, mistä kertomukseni alkoi...

On olemassa joitakin romaanityyppejä, jotka toisaalta kiinnostavat, toisaalta niissä on usein jotain liikaa ja jotain sellaista joka työntää pois, ja sitten kuitenkin parhaissa tapauksissa löytyy vaikka millaista tenhoa. Uudehkot kartanoromaanit ovat mainitun kaltaisia. Kaikkein parhaimmat, vaikkapa Sarah Watersin kirjat, ovat fiksuja ja moniulotteisia niin temaattisesti kuin tunnelmansa osalta. Sitten on sellaisia unohduksiin painuvia, jotka jätän kesken jo heti ensi sivuilta (eikä niistä sen enempää). Ja on myös menestyskirjailijoiden, kuten Kate Mortonin tai Lucinda Rileyn, teoksia. Ne vastaavat ajoittaiseen viihdekirjakaipuuseen ja kantavat mukanaan brittihenkisten paikkojen ja sukusalaisuuksien lumoa.

Rileyn stand alone -romaaneista suosikkini on tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Auroran salaisuus. Ehkä syynä on Irlannin West Cork, jonne teos pääosin sijoittuu ja jonne Laura Noposen suunnittelema kansikin niin houkuttelevasti kuljettaa. Kolmeen eri aikakauteen kurottuvassa romaanissa ollaan myös mm. eräässä lempikaupungissani Lontoossa ja lisäksi Manhattanilla.

Romaanissa New Yorkista kotiseudulleen palannut kuvanveistäjä Grania Ryan tapaa rannalla nuoren punatukkaisen tytön. Kohtaaminen tuon tytön, Aurora Lislen, kanssa muuttaa Granian elämän. Aurora tuntuu olevan kaikkialla, myös Ryanien ja Lislejen sukujen vuosisataisessa historiassa.

En ole täysin jäävi postaamaan Auroran salaisuudesta, jos nyt mikään muutenkaan tässä maailmassa jääviä on. Rileyn romaani tuli minulle tutuksi (edellisen) työn(i) myötä ja ehdin lukea sen sekä englanniksi että tuoreena suomennoksena. Mutta se on myös romaani, jonka olisin joka tapauksessa jossakin välissä eräänlaisena arkipakona lukenut tai kuunnellut.

Romaani kietoo pauloihinsa ja koskettaakin. Lukijan täytyy tosin sietää pientä epäuskottavuutta ja tietyn määrän kliseitä. Ne kuuluvat Rileyn kirjoissa asiaan oikeastaan aina. Ja kun niitä sietää, pääsee nautiskelemaan upottavasta sukutarinasta, jylhistä rannikkomaisemista sekä romantiikan ja surun sävyttämästä mysteeristä, jota säestävät Irlannin oikukkaat länsituulet.

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä

 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä
Tammi 2021, Keltainen kirjasto
No One is Talking About This 2021
Suomentanut Einari Aaltonen
Kansi Markko Taina 
Kannen maalaus Ramon Casas y Carbó Juhlien jälkeen
226 sivua
Amerikkalainen romaani

Miksi kaikki kirjoitukset olivat nykyään tällaisia? Koska jonkinlainen yhteys täytyi saada luotua, ja räpsähdys, synapsi, pienoinen rako oli ainoa keino onnistua siinä. Tai sitten syy oli karmivampi, nimittäin se, että näin portaali kirjoitti.

Usein tulee selattua somevirtaa enemmän kuin tarpeeksi. Viime aikoina esimerkiksi: tv-sarjavinkkejä, kirjatapahtumapostauksia, kirjapinoja, 🤩, jouluvaloja, lumen kolaamista, "viimeinen mahdollisuus", 💎, keskiluokkameemejä, "omg", 🙌🏻, linnunratakuva, "älä missaa tätä mahdollisuutta" jne. Itse valitut yhteisöt!

Patricia Lockwoodin romaani Kukaan ei puhu tästä alkaa kuin satunnaisella selailulla missä tahansa nimeämättömässä someportaalissa ja esittää pian myös porttiteorian: "Ihminen saattoi liittyä jäseneksi päästäkseen näkemään kuvia sisarenpojastaan ja viisi vuotta myöhemmin uskoa, että maa on litteä." Lukijan silmien eteen tipahteleekin kaikkea satunnaisen oloista, kuin striimauksia jostain hyvin yksityisestä ja silti julkisesta. Jossain aivolohkoissa kolkuttelee tieto siitä, että romaani on alun perin kirjoitettu iPhonella.

Kuinka virkistävää, kuinka väsyttävää. Selattavaa. Alkupuolta lukiessani olin innoissani, mutta en voinut välttää ajatusta siitä, että jos jossain on häntä, on toisaalla oltava pää. Sen verran olin romaanista (somesta, totta kai) ennakkoon lukenut, että tiesin loppupuolen olevan osin eri maata alkuosan kanssa. Ehkei kuitenkaan suorastaan eri maata, mutta romaanin lopulla kiinnekohtia päähenkilöön tulee paljon ja luettavana onkin jotain painokasta, kirjailijalle ilmeisen henkilökohtaista, ja eettisiä kysymyksiä herättelevää.

Kaiken ohella Lockwoodin teos tutkii somea, sen ohikiitävyyttä, pinnallisuutta ja syvyyttäkin. Se myös ottaa kantaa ihmisoikeuksiin, etenkin Yhdysvalloissa vellovaan aborttikeskusteluun.

Lopulta kokonaisuudesta sukeutuu toisaalta ärhäkkä, toisaalta syvästi koskettava romaani, jonka (ja jonka kiitosten) viimeiset virkkeet jäävät kiinni sydänalaan.

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.

 

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.
HarperCollins 2022
Night. Sleep. Death. The Stars. 2019
Suomentanut Kira Poutanen 
Kannen suunnittelu Sara Wood
891 sivua
Amerikkalainen romaani

Mutta tässä voimakkaasti aaltoilevassa virrassa puhaltaa tumma tuuli. Käsivarret ja jalat ponnistelevat vimmatusti. Whiteyn voimakkaat hartiat, tai hartiat, jotka vielä muutama päivä sitten olivat voimakkaat. Käsivarret kuin pyörivät lavat, jotka yrittävät puskea häntä ylöspäin.
En voi luovuttaa. En voi hukkua. Rakastan sinua niin paljon…
Voi luoja, rakastan teitä kaikkia.

Liki 900-sivuinen romaani on melkoinen järkäle, joka usein (muttei tietenkään aina) jo lähtökohtaisesti hieman hirvittää: tuossa sivumäärässä on pakko olla jotain turhaa, moisen tiiliskiven kanssa ei pääse hyvään lukuasentoon jne. Ja sitten kuitenkin kirja houkuttaa: aihepiiri, kirjailija yms. hyvät syyt.

Erään luottokirjailijani, Joyce Carol Oatesin romaani Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. täyttää edellä mainitut pelot ja houkutukset: sen pituudessa on jotain liikaa ja sitä on hankala lukea esim. sohvalla makuullaan, mutta se on Oatesille ominainen taidokas perheromaani ja lukija voi luottaa kirjailijaan.

Romaanissa perheenisä ja entinen pormestari White McClaren kuolee väkivallan seurauksena. Kuolema sysää hänen koko keskiluokkaisen mutta sisäisesti erilaisen perheensä kriisiin: vaimon ja viisi aikuista lasta, joiden jokaisen näkökulmat ja kipukohdat nousevat vuorollaan esille, elämän kiintopisteet ja merkitykset muuttuvat.

Oates taitaa perhedraaman ja suuret tarinat, jotka kietoo yhteiskunnallisiin kipupisteisiin. Usein hänen romaaneissaan läsnä ovat yhteiskuntaluokka tai sukupuoli. Niin nytkin, tällä kertaa Oates käsittelee rotua ja rasismia nykyajan Yhdysvalloissa. 

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on hieno ja pituudestaan huolimatta lukijaystävällisen vetävä romaani, Oatesilla on siis edelleen yhteiskunnallisen perhetarinan kertomisen taito hallussa. Romaanissa ei kuitenkaan ole samaa iholle tulevaa, vimmaistakin tenhoa kuin Blondissa tai Haudankaivajan tyttäressä. Pituus tuo kerrontaan tyhjäkäyntiä eivätkä kaikkien perheenjäsenten kokemukset jaksa kiinnostaa samalla tapaa.

Ja edelleen, hampurilaismallin uhallakin: Oatesin teos on kiinnostava ja tärkeä. Suuret amerikkalaiset (perhe)romaanit ovat parhaimmillaan tällaisia: laadukkaita tiiliskiviä.

Kira Poutasen suomennos on upea.

Emily Brontë: Humiseva harju

 

Emily Brontë: Humiseva harju
Karisto, v. 1990 painos
Wuthering Heights 1847
Suomentanut Kaarina Ruohtula
451 sivua
Englantilainen romaani

Mutta aave oli oikullinen, kuten aaveet yleensä, eikä antanut mitään merkkiä itsestään. Vain tuuli ja lumi tunkivat sisään ikkunasta sellaisella voimalla, että veto sammutti kynttiläni.

Niinhän siinä taas kävi, että bloggaamistauko kasvoi pidemmäksi kuin ensin ajattelin, pian on kulunut kaksi kuukautta edellisestä postauksesta. Nyt kuitenkin Lumiomppuun tulee hieman puhtia, sillä olen kirjoittanut ja ajastanut muutamia tekstejä tänne joulunaluspäiviksi. 

Aloitan rakkaalla klassikolla.

Vaikka olen lukenut Emily Brontën Humisevan harjun aiemminkin, on romaani ollut minulle enemmän mieli- kuin muistikuvaa. Ensimmäisestä lukukerrasta on kulunut yli 25 vuotta ja siihen on sekoittunut paljon visuaalista, kuten ajatuksia nummimaisemista, erään ikisuosikkini Kate Bushin maaginen "Wuthering Heights" -video yms. Romaanin tematiikka ja monet viittaukset ovat myös tiedossani, mutta toisaalta en esimerkiksi ole tainnut koskaan katsoa edes yhtään siitä tehtyä filmatisointia. Näin ollen luin ikään kuin uuden ja samalla monenlaisten odotusten määrittelemän klassikon.

Romaanin juonta on tässä postauksessa turha selittää, mutta kuten kaikki tiedämme, on Humiseva harju Emily Brontën ainoaksi jäänyt romaani. Se on suuri joskin makaaberi rakkaus- ja kostotarina. Mitään hellää tai kaunista ei Humisevan harjun romantiikassa ole, vaan kyseessä on surullinen ja synkeä tarina, jota voinee ehkä luonnehtia myös (kaikki mielikuvat täyttäenkin) goottilaiseksi. 

Brontën romaani on moniulotteisempi kuin muistinkaan: synkempi, totta kai, mutta myös ihmissuhteissaan kiemuraisempi ja sen hahmot kyntävät syvemmällä kuin muistelin. Heathcliff on menneisyyden riivaama hirviö, antisankari, jonka rakkaus on syvää surua ja julmaa omistushalua. Catherine (ensimmäinen) on perustavanlaatuisiin päätöksiin päätyvä näennäisen vapaa ja arrogantti sielu. Toisen sukupolven Catherine, johon nuorena lukijana niin kiinnyin, on äitinsä tavoin itsepäinen mutta toisaalta, erilaisten vaiheiden seurauksena, hellempi.

Humiseva harju on sukupolvitarina, muutaman eri suvun tarina, kertomus riutumisesta, luokasta, rakkaudesta, kostosta, päättyvistä ja jatkuvista teistä. Ja onhan siinä romaanin nimen mukaisesti myös maisemaa: lumipyryssä, sumussa, pimeydessä.

Nautin tästä uudelleenluennasta. En voi kuin ihmetellä Emily Brontën (ja sisarustensa, Charlotten Kotiopettajattaren romaani on ikisuosikkejani) kirjallista taituruutta omana aikanaan ja varsin eristäytyneessä ympäristössä. Toisaalta ehkä juuri sisarusten välit ja yhteiset kirjalliset harrastukset tukivat ja ruokkivat luovuutta. 

Omistamani Kaarina Ruohtulan suomennos on kelpo kieltä, mutta sen jälkeen ovat ilmestyneet sekä Eila Pennasen (1991) että Juhani Lindholmin (2006) käännökset. 

Ali Smith: Syksy

 

Ali Smith: Syksy
Kosmos 2022
Autumn 2016
Suomentanut Kristiina Drews
Kansi Anna-Mari Tenhunen; Kannessa oleva teos Eeva Karhu
272 sivua
Brittiläinen romaani

Täytyy vain toivoa, Daniel sanoi, että ne ihmiset, jotka rakastavat meitä ja tuntevat meitä edes vähän, ovat lopulta nähneet meidät aidosti. Muulla ei ole loppujen lopuksi paljon väliä.

Syksy, sävykäs ja tunnelmallinen vuodenaika on rauhoittava ja myös lepoon vievä. Ikuinen lepo on oleva pian Danielin kohtalo, sillä hän elänyt jo kokonaisen vuosisadan. Taidehistorioitsija Elisabeth, hänen naapurinsa ja ystävänsä, on sen sijaan hieman yli kolmekymppinen. Ja siinä missä heidän ystävyytensä on vahvaa, on brexit muuttamassa Isoa-Britanniaa, toiset tuntevat hävinneensä ja toiset voittaneensa, pakolaisiin suhtaudutaan kyräillen, sukupuoli määrittää edelleen ihmisen paikkaa, ilmasto muuttuu, ihmiset elävät arkeaan ja pohtivat merkityksellisiä ja pieniä asioita. Kaiken yllä on silti ihmeellistä lohtua.

Lempivuodenaikani syksy on entistäkin parempi, sillä Ali Smithin vuodenaikakvartologian ensimmäinen romaani Syksy on julkaistu suomeksi. Vivahteikas suomennos on Kristina Drewsin.

Smithille ominaiseen (olen tätä ennen lukenut vain kaksi hänen teostaan, joten ominaisuus on ihaileva oletus) tyyliin Syksy on monikerroksinen niin tematiikkansa kuin kerrontansa osalta. Siinä on nykyhetkeä ja takaumia, erilaisia kertojanääniä, kuvailevaa tekstiä ja asioiden luettelua. Monikerroksinen romaani on täynnä vihjeitä ja viittauksia niin yhteiskuntaan, kirjallisuuteen kuin Profumo-skandaaliin. Alati Smithin kerronta on herkkää ja tarkkaa, tapahtumat osin absurdeja ja osin kuin satunnaisia – mutta niinhän elämäkin, meillä kaikilla.

Syksy on myös haikea, lohdullinen ja kaunis kuvaus ystävyydestä. Ja nimensä mukaisesti se kantaa syksyäkin mukanaan:

Lokakuu on silmänräpäys. Omenat, jotka hetki sitten saivat puun oksat notkumaan, ovat poissa, ja puun lehdet kellertyvät ja ohentuvat. Pakkanen on purrut miljoonat puut heleiksi kautta maan. Ne, jotka eivät ole ikivihreitä, ovat yhdistelmä kauneutta ja sameutta, lehdet punaista oranssia kultaa, sitten ruskeaa ja varisevaa.

Ihana (!), ihana, ihana kirja!

P.S. Luin Smithin vuodenaikakvartologian talvi-kirjan Winterin muutama vuosi sitten ja pidin siitäkin kovasti. Englanninkielisen kirjan kansi on kaunis, mutta haluan hankkia hyllyyni koko sarjan suomennettuna. ♥ 

Fida Kettunen: Vintage ja second hand

 

Fida Kettunen: Vintage ja second hand. Luovuutta kestävään tyyliin
Avain 2022
Kansi ja taitto Fida Kettunen ja Tarja Kettunen
176 sivua
Kotimainen tietokirja

Joskus kirjakuvien ottamisen ja postauksen välillä on pidempi aika kuin tarkoitus. Niin tälläkin kertaa. Otin nämä kuvat Kansallismuseon pihalla jo elokuussa, jolloin kiersin siellä vintage-tapahtumassa ja ilokseni kohtasin siellä myös Fida Kettusen, jonka upea kirja Vintage ja second hand. Luovuutta kestävään tyyliin ilmestyi viime keväänä.

Kettusen kirja on kaunis ja tärkeä. Se käy läpi vaatteiden – käsityön, tyylivirtausten, asenteiden – historiaa, opastaa huoltamaan vaatteita, käy läpi kangaslaatuja, rohkaisee lukijaa löytämään oman tyylinsä ja vinkkaa mitä yksityiskohtia second hand -ostoksilla vaatteista kannattaa tarkastaa. Kirjassa on mukana myös erilaisia vintagepukeutujia harrastajista vaatelainaamon perustajaan ja stylististä ompelijaan.

Ote on asiallinen, luovasti leikkivä ja innostava. Kirjaa lukiessa voi tehdä hauskoja bongauksia: mikä vuosikymmen oli funktionaalinen, mikä ylenpalttinen, miten Kurt Cobainin villatakki ja grunge ovat vaikuttaneet kierrätysmuotiin, millaista totta ja tarua käytetyistä vaatteista usein esitetään?

Kirjassa kaikki esitellään perustellen ja mukavan persoonallisesti. Kettunen haastaa lukijansa erilaisiin tehtäviin, joista itse esimerkiksi innostuin inspiraatio-brainstormista mutta tyylileikkiin rohkenen ehkä vain ajatuksissani. Teoksen kuvitus on raikkaalla tavalla runsasta ja linjakasta aina historiallisista kuvista Kettusen omiin kuviin, hän heittäytyy kirjassaan upeasti vintagemalliksi: upeita asuja ja niitä tyylileikkejäkin.

Kaiken muun hyvän ohella Kettusen kirja kertoo tärkeää asiaa massatuotannon vaikutuksista ja siitä, miten vaatteiden arvo säilyy ja kasvaa kun niitä käytetään. Vaatteen arvo on kulttuurista, käytettyjä vaatteita (harkiten!) ostamalla voi vähentää tekstiilijätteen määrää. Vintage ja second hand -kirja opettaa arvostamaan vaatteita ja opastaa persoonallisen tyylin rakentamisessa ja ylläpitämisessä – kestävien arvojen mukaisesti.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Otava 2022
Kansi Jussi Karjalainen
464 sivua
Kotimainen romaani

Avasin oven ja hän seisoi siinä tuijottaen minua vaaleanharmailla silmillään. Huopahattu muodikkaasti vinossa, mutta ei niin paljon, että häntä olisi erehtynyt luulemaan pariisittareksi. Ei, ranskalainen hän ei ollut. Aivan liian pitkä. Eikä kirjailija.

Hän ei ole kirjailija eikä ranskalainen. Mutta tyylikäs on hän, vaitonainen – ja suomalainen. 1930-luvun Pariisissa Gertrude Stein ja Alice B. Toklas palkkaavat talouteensa keittäjäksi suomalaisen Margitin, joka on työssään taitava ja hengeltään sivistynyt. Margitin persoona lumoaa etenkin Alicen, joka ei voi ihmettelemättä keittäjän sivistystä ja pohtimatta tämän menneisyyttä. Margitilla on syynsä olla vaitonainen menneestään 1910- ja 20-lukujen Paraisilla, jossa hän siskonsa Astridin kanssa toimii piikana.

Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär on herkullinen romaani, jota voisi luonnehtia biofiktioksi. Steinilla ja Toklasilla todellisuudessakin oli Margit-niminen suomalainen keittäjä, joka mainitaan Alice B. Toklasin keittokirjassa (1954, suom. 2004). Myös oikea Margit oli sivistynyt ja hyvin pukeutunut, mutta Parkkisen romaanissa tapahtumat ovat fiktiota, kuten toki on Margit romaanihahmonakin.

Oikeassa elämässä asiat ovat epämiellyttävän monimutkaisia.

Hienosti ja yllättävästikin rakentuvassa romaanissaan Parkkinen luo kauniskielisen ja tummasävyisen kudelman, joka on samalla kertaa täsmäkirja kulttuurihistorian ja kirjallisuuden ystäville, mysteeri, kertomus sisaruudesta, rakkaudesta ja asioista, joita ei voi jättää taakseen. Hidastempoinen mutta mukaansatempaiseva kirja vuorottelee niin aikakausien, paikan kuin kertojien ja kerronnan osalta: Pariisiin sijoittuvissa osioissa kertojana on Toklas, Paraisten tapahtumista puolestaan kertoo kirjeissään Ulriikka Melvas -niminen puutarhuri. Jussi Karjalaisen suunnittelema kaunis kansi antaa hienovaraisia vihjeitä menneistä tapahtumista.

Olen pitänyt kaikista lukemistani Parkkisen kirjoista eikä Neiti Steinin keittäjätär pettänyt korkeita odotuksiani. Nautin etenkin Pariisiin sijoittuvista osioista ja siitä, millaiseksi Parkkinen Steinin ja Toklasin talouden ja seurapiirin kirjoittaa. Läsnä ovat taiteilijatuttuvat, ruoka, jossain määrin epätasa-arvoinen mutta silti vakaa parisuhdekin: Emme olleet aina onnellisia, mutta me olimme aina yhdessä.

Ei siis ihmekään, että mieleni tekee nyt lukea Alice B. Toklasin keittokirja (Steiniakaan en muuten ole koskaan lukenut). 

Elin Cullhed: Euforia

Elin Cullhed: Euforia. Romaani Sylvia Plathista

Atena 2022

Eufori: en roman om Sylvia Plath 2021

Suomentanut Laura Kulmala

331 sivua

Kannen suunnittelu Piia Aho

Ruotsalainen romaani

Elleivät sydämessäni ja sielussani pauhaava kirottu sisimpäni ja kaikki sinne kertynyt iänikuinen sonta nyt pääsisi purkautumaan, ellen selviäisi siitä vaan tyytyisin latteisiin vertauksiin ja viheliäisiin, rumiin sanoihin ja ajatuksiin, jotka katkesivat ennen kuin oli ehtinyt ajatella loppuun – niin sitten. Sitten en hemmetti vieköön olisi enää nimeni arvoinen, en Sylvia Plath.

Kuten kaikki tiedämme, että Sylvia Plath oli amerikkalainen runoilija ja kirjailija, joka teki itsemurhan 30-vuotiaana uudessa kotimaassaan Englannissa. Plath kuoli helmikuussa 1963. Ruotsalaisen Elin Cullhedin romaani Euforia alkaa joulukuusta 1962. Siinä romaanihenkilö Sylvia kirjoittaa auki seitsemän syytä olla kuolematta: iho, aika, se ettei saisi naida, ettei halua suoda sitä Tedille ja niin edelleen. Vuotta aiemmin Sylvia on raskaana, hän pohtii tekstin ja elämän yhtäläisyyksiä, ruumiillisuutta, Amerikkaa itsessään ja – niin – luopumista kaikesta.

Biofiktio on siitä(kin) kiinnostava laji, että sitä lukee usein joko päähenkilönsä vuoksi tai sitä lukee osin historiallisena silloinkin, kun tietää lukevansa fiktiota. Euforia on alaotsikkonsa mukaisesti "romaani Sylvia Plathista" ja Plath onkin kaiken keskiössä: kokija, romaanin kantava voima, sen ainoa kertoja ja minäkertoja. Minulle Plath oli myös ensimmäinen syy kiinnostua Euforiasta. En voikaan olla miettimättä, olisiko Cullhedin romaani niin kiinnostava, jos sen päähenkilö ei olisi Sylvia Plath. Jos se kertoisikin kuvitteellisesta runoilijasta nimeltä, sanotaan nyt vaikka, Ethel Greenaway (jos jossain on tätä nimeä kantava runoilija, olen pahoillani), joka pohtii äitiyttä, sukupuolta, taiteilijuutta, vapautta, elämää ja sen päättämistä. Olisinko lukenut kirjan? Ehkä, onhan tematiikassa paljon kiinnostavaa. Ehkä en, kenties kirja olisi mennyt ikään kuin ohi.

Onneksi Cullhedin romaani on hyvä. Se on laadukasta, hyvin kirjoitettua kirjallisuutta, joka peilaa paitsi Plathin elämää ja aikaa myös kirjailija-avioliittoa ja naisen roolia siinä. Kirjoittaessaan Plathista Cullhed kirjoittaa yleisemminkin taiteilijuudesta, mahdollisuudesta ja oikeudesta luovaan työhön (kirjailijuuden kuvauksena Euforia on voimakas), naisen paikasta, sukupuolen rajaamista mahdollisuuksista. Ja halusta kuolla ja silti elää, kokea. Elämä alkaa ja päättyy ikään kuin monta kertaa: syvät vedet vievät.

Minuun Ted oli työntynyt ja minut hän oli polttomerkinnyt puumerkillään. Iäksi...

[--]

Ted on imenyt onneni kuiviin, juonut vereni kuin vampyyri.

Euforiaa voi lukea myös avioliittoromaanina. Sylvian ja Tedin (Hughes) liitto on kahden kirjailijan liitto, joka on hajoamispisteessä: miehen työt ovat aina tärkeämpiä, mies pettää (paneskelee sihteereitään ja ties ketä), nainen hoivaa ja on aina toinen. Romaanissa Sylvia tarkkailee Tedin Assia Wevillin (jonka tragedia ei Euforiaan yllä, mutta on pysäyttävä ja järkyttävä) kanssa: heidän nauruaan puutarhassa silloin, kun lapset tarrautuvat Sylviaan kuin magneetit. Säröjä luo myös Sylvian amerikkalaisuus, jonka hän itse havainnoi erilaisuudeksi, sekä etäinen suhde äitiinsä, joka väistämättä heijastuu Sylvian omaan äitiyteen. Parisuhdekuvauksena Euforia on myös toisteinen ja siksi osin väsyttävää luettavaa: Sylvian himo ja kaipuu (ja seksin kaipuu) Tediä kohtaan suurta, mikä hetkittäin ottaa ylivallan muulta kerronnalta. Toisaalta toisteista on arkikin, kuten kenellä tahansa. Ja tässä toisto onkin ehkä tehokeino: uupuminen, kuin Sylvialla.

Tunnetasolla ja kuvauksena Plathista Euforia on koko ajan herkkä ja väkevä. Lievän toisteisuuteen uupumisen keskelläkin uumoilen, että Euforia saattaa olla eräs vahvimmista käännöskirjasuosikeistani tältä vuodelta. August-palkintonsa ansainnut Cullhed luo Sylvia Plathista fiktiota ja totta, surua ja himoa, henkistä haurautta ja kuolevaisuutta ja pimeyttä, ja silti jotain niin vahvasti elävää, kokevaa.

Elizabeth Strout: Voi William!

 

Elizabeth Strout: Voi William!
Tammi 2022, Keltainen kirjasto
Oh William 2021
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
232 sivua
Amerikkalainen romaani

Luottokirjailija. Sana on tietenkin ristiriitainen ja yleistävä, mutta samalla niin käyttökelpoinen. Luultavasti jokaisella on useampikin kirjailija, jonka mihin tahansa teokseen voi tarttua ja saada sitä, mitä odottaa – ainakin useimmiten. Joskus toki pettyy: ei tämä nyt ollutkaan ihan sitä kaivattua. Toisinaan saa muuta kuin mitä on ns. tilannut, mutta silloin parhaassa tapauksessa yllättyy myönteisesti. Niin tai näin, Elizabeth Stroutista on muutamassa vuodessa tullut eräs luottokirjailijoistani.

Ja hänen kohdallaan olen saanut aina sitä, mitä odotan: mitä arkisimpia ja silti erityisimpiä henkilöhahmoja, pieniä sattumuksia ja suuriakin seurauksia – tuttua ja samalla uutta.

Voi William! onkin suorastaan täydellinen kirja oloon, jolloin kaipaa luottokirjailijan tuotantoa. Se jatkaa Nimeni on Lucy Bartonin nimihenkilön tarinaa, mutta sen voi lukea itsenä teoksenakin. Lucy ja William ovat eronneet jo aikaa sitten, mutta eräs asia yhdistää heitä ja minäkertojana toimiva Lucy käy läpi Williamin ja itsensäkin elämänvaiheita. Jonkinlainen road tripkin on luvassa.

Stroutin romaani on seesteistä kirjallisuutta. Seesteisyys kuvastaa osin Lucyn (noin 60 vuotta) ja Williamin (nyt 71, mutta tarina vie myös kahta vuotta aiempaan aikaan) ikää. Osin rauhallisuus kertoo heidän elämänsä tämänhetkisestä tilasta. Ei silti, etteikö Lucyn ja Williamin elämässä olisi tapahtunut vaikka mitä. Tarinoiva kerronta kulkee taakse- ja eteenpäin, valottaa henkilöhahmojensa ajattelutapaa ja juuri sitä arkista ja samalla niin erityistä.

Tärkein tulee esille jo romaanin alkupuolella Lucyn sanoin:

Koska olen kirjailija, kirjoitan kuin kirjoittaisin romaania, mutta tämä tarina on totta - niin totta kuin pystyn muistamaan.

Siispä:

Joten se siitä.

Minulle Stroutin romaani vastaa siihen, mitä lukijana usein haen. Sille(kin): ♥ P.S. Kuva on, kuten näette, jo alkukesältä. Postasin romaanista silloin Instagram-tililleni, mutta hyvää voi kierrättää blogiinkin.

Axel Munthe: Huvila meren rannalla

Axel Munthe: Huvila meren rannalla
WSOY 1930 (v. 1984 painos)
Boken om San Michele 1929
Suomentanut J. Hollo
448 sivua
Ruotsalainen omaelämäkerrallinen romaani (tai muistelma)

Axel Munthe oli kirjailija ja Ruotsin hovissa vaikuttanut lääkäri, joka toimi myös Pariisissa, Roomassa ja Caprilla. Huvila meren rannalla on hänen tunnetuin romaaninsa (tai muistelma, ehkä tai autofiktio tai... kirjaa on määritelty monin tavoin), joka on monelle tutullenikin merkityksellinen klassikko. Ja juuri tuon merkityksellisyyden vuoksi se on ollut lukulistallani jo vuosia. Otin kirjan mukaani Italiaan heinäkuun alussa. En toki ollut lähelläkään Napolia tai Capria, mutta toivoin teoksen sopivan hyvin lomalukemiseksi.

Ja sopihan se: hidas lukeminen. J. Hollon suomentama teksti on pikkutarkkaa ja kuvailevaa, mikä on tietenkin osa teoksen viehätystä: lukijalle kiireettömyys on suoranaista luksusta. Teoksessa kaikkea kuvataan tarkkaan: miljööt ja maisemat Tukholmasta Pariisiin ja Lapista Napoliin, potilaat ja muut ihmiset kuuluisuuksista maalaisväkeen, tutkimukset ja sairauskuvaukset kolerasta kurkkumätään, ja niiden rinnalla myös elämä ja kuolema, ilmestykset, linnunlaulu ja maailman avaruus. 

Yhdistelmä on kiinnostavasti sekä realistinen että realismin rajat ylittävä. Onkin tärkeää muistaa, että Huvila meren rannalla on kaikessa mahdollisessa omaelämäkerrallisuudessaan myös fiktiota. Teoksen nimessä oleva huvila, San Michele, on mukana heti alkusivuilta lähtien, muttei siinä määrin kuin ennakkoon odotin. Symbolisesti huvila on tietenkin äärimmäisen merkittävä.

On mainittava, ettei Munthe peittele omia näkemyksiään. Osin teos on (tietenkin) aikansa kuva ja on sitä tavalla, joka ei välttämättä nykylukijaaa miellytä etenkään toiseuden katsomisen, esimerkiksi naiskuvan ja saamelaisiin suhtautumisen, osalta.

Ihan helposti en kaikessa kiirettömyydessänikään päässyt sisälle Munthen maailmaan eikä kirjasta ei muodostunut minulle sellaista suurta kesäklassikkoa, jollaisen haluan jokaiseen kesääni mahduttaa (aiempina vuosina tällaisia ovat olleet esim. Kilven Alastalon salissa, Mannin Taikavuori, Murdochin Meri, meri, Woolfin Majakka). Mutta kiinnostava ja viehättävä, taianomainenkin, ja kerronnaltaan rikas Munthen tunnetuin teos toki on.

Yasushi Inoue: Äitini tarina

Yasushi Inoue: Äitini tarina
Otava, Otavan kirjasto 1986
Englannista suomentanut Jarkko Laine
Alkuteos Waga no haha no ki 1975
Japanilainen romaani

Viime keväänä luin useamman Otavan kirjaston vanhemmat teoksen, koska kirjagramissa oli silloin meneillään Kevät Otavan kirjastossa -niminen haaste. Edellisenä syksynä oli vastaava Tammen Keltaisen kirjaston merkeissä. Toki muutenkin olen lähtökohtaisesti pitänyt näistä kustantamoiden laatusarjoista, mutta hienot haasteet innostivat etsimään luettavaksi etenkin hieman vanhempia kirjoja.

Eräs lukemani oli Yasushi Inouen Äitini tarina, on julkaistu suomeksi vuonna 1986, silloin Jarkko Laineen englannista suomentamana. Kolofonisivun tiedot väittävät, että englanninkielinen Chronicle of My Mother olisi alkuteos, mutta asian laita ei näin ole vaan teos on julkaistu alkujaan japaniksi nimellä Waga no haha no ki. Oikea tieto löytyykin onneksi mm. juuri Otavan kirjaston nettisivuilta. Laineen suomennos on sekin kelpo työtä ja sujuvaa luettavaa.

Kolmeen osaan jakautuva pieni romaani on melankolinen kuvaus luopumisesta. Teoksen päähenkilö luopuu äidistään, jonka muistisairaus vie sinänsä kunnioitettavassa 89 vuoden iässä. Samalla se on romaani perhesiteistä, maaseudusta ja kaupungista, hoivasta ja jaksamisesta sekä siitä, mitä ja miten, miten moninaisin tavoin, lopulta muistetaan. Romaanin pääteemana on muistisairaus (sekä elämä yleensä), joka tulee varmasti monia lukijoita liki jollain tapaa — niin minuakin osan sukuni myötä.

Äitini tarina on läpeensä realistinen ja jotenkin, jos niin voi sanoa, mielikuvien perijapanilainen romaani. Japanilaisessa kirjallisuudessa on usein jotain sellaista vaikeasti määriteltävää, joka minuun vetoaa, ja nämä realistis-mietiskelevät vetoavat ehkä murakamilaista fantasiaa enemmän, vaikka toki pidän niistäkin (ja usein ihan hurjan paljon). Inoue kuvaa sekulaaria tapakulttuuria sekä Japanin buddhalaisia rituaaleja kauniisti.

Tällainen toteavalla tavalla kertova ja samalla kuitenkin elämää surumielisesti mietiskelevä romaani sopi luettavaksi loskaisena keväänä pääsiäisen alla — ja yhtä lailla nyt tätä tekstiä blogiin tuodessa: vuodenaikojen välissä, loppukesästä, syksyn merkkejä odotellessa.

Tove Ditlevsen: Kööpenhamina-trilogia

Tove Ditlevsen:
Lapsuus
Nuoruus
Aikuisuus
S&S 2021 ja 2022
Suomentanut Katriina Huttunen
Kannet Elina Warsta
Tanskalainen omaelämäkerrallinen romaanisarja

Miten joku kirjasarja voikin olla:

1. kiinnostava (no, toki niinhän melkein kaikki kirjallisuus lähtökohdiltaan)
2. traaginen
3. hauska
4. hurja
5. kirjallisuutena upeaa.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogia on kaikkea edellä mainittua. Luin sarjan ensimmäisen osan Lapsuuden viime syksynä, toisen osan Nuoruuden kevättalvella ja päätösosan Aikuisuuden tänä kesänä. 

Jo trilogian aloitusosa, rujonkaunis Lapsuus teki minuun valtavan vaikutuksen. Nuoruus on toteavampi ja suoraviivaisempi, nopealukuisempi, ehkä kevyempi, mutta etenkin ajankuvaltaan paljon tavoittava. Kolmas osa Aikuisuus, suosikkini kolmen erinomaisen kirjan joukosta, on tummasävyisempi ja painavampi.

Vesterbron lähiöön sijoittuvasta Lapsuudesta löysin jotain sukulaisuutta Elena Ferranten Napoli-sarjan kanssa, joskin tietääksemme — kuten jo monessa paikassa todettua — Ferranten kvartologia on fiktiota, Ditlevsenin taas avointa omakohtaista muistelukerrontaa. Tarkkanäköistä lapsuus-, ystävyys-, köyhyys- ja arkikuvausta kummankin teoksissa, jotka vetäisivät minut lukijana omaan maailmaansa.

Nuoruudessa aikuistuva Tove tempoilee töiden, runojen kirjoittamisen, ystävyyden ja seurustelun sekä itsenäistymisen aallokossa. On tansseja, konttoritöitä, irtiottoja. Nuoruus ei kuitenkaan ole kepeää: Lapsuus-kirjasta tuttu luokkatietoisuus on läsnä; naapurimaa Saksassa eletään Hitlerin nousun aikaa, mikä heijastuu myös Tanskaan ja erityisesti Toven vuokraemäntään. Maailma ja oma luokkatausta (kirjallisuuspiireihin astuvan Toven kohdalla voisi puhua luokkaretkestäkin) luovat varjonsa. Luokka vaikuttaa myös parinetsintään: Vesterbrossa varttuneen tytön odotetaan menevän naimisiin, saavan sitä kautta aineellista turvaa.

Aikuisuudesta luin kuvausta elämästä, taiteilijuudesta, toisen maailmansodan varjossa elävästä Tanskasta sekä työväen ja kulttuuriluokan ristiriidoista arjessa, ihmissuhteissa ja kirjoittamisessa. Ditlevsenin teksi on traagista eroineen, uusine liittoineen ja vinoutuneine ihmissuhteineen, abortteineen, lapsineen ja narkomaniaan johtavine riippuvuuksineen. Silti se ei ole vailla tarkkanäköistä huumoria tai ironiaa. Se on myös hyvin rohkeaa, sillä Ditlevsen ei säästä itseään eikä läheisiään. Lukijan (ainakin minut) teksti vie mukanaan niin, että sydänalaa painaa.

Katriina Huttusen suomentamat kirjat ovat omaelämäkerrallisia romaaneja tai omaelämäkertoja. Tulkintoja on useita, Aikuisuuden loppusanoissa kerrotaan Ditlevsenin itsensä sanoneen: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani".

Elämän tosiseikat "eivät pehmennä sydämiä", mutta sanat elävät:
Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin.

P.S. Tämä blogiteksti on koottu kolmesta eri postauksesta, jotka Instagramiin tein. Jokaisesta kirjasta löytyy siis omat kuvansa + tekstinsä, joita voi kurkata vaikkei Insta-tiliä omaisikaan: Lumiomena-Instagram.

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

 

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa
Tammi 2021, Keltainen kirjasto (pokkari 2022)
The Vanishing Half 2020
Suomentanut Maria Lyytinen
Kansi Lauren Peters-Collaer
403 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

New Orleansissa Stella jakautui kahtia.

Aluksi hän ei sitä edes huomannut, koska oli koko ikänsä elänyt kahden ihmisen elämää: omansa ja Desireen. Kaksosia, kauniita harvinaisuuksia, ei koskaan puhuteltu tytöiksi, vain kaksosiksi, kuin se olisi ollut heidän virallinen arvonimensä.

Mitä lukemisen iloa! Aivan kuin olisi palannut lukemisessa ahmimisikään! Luin Brit Bennettin 400-sivuisen romaanin “Mikä meidät erottaa” päivässä. Toki minulla oli sinä päivänä runsaasti lukuaikaa, sillä olin matkalla: ensin istuin muutaman tunnin lentokoneessa, sen jälkeen matkustin tunteja kolmella eri junalla ja välissä oli odottelua asemallakin. Kirjan lukeminen päivässä oli siis mahdollista matkustamisen vuoksi (muutenkin luen usein keskittyneimmin julkisissa liikennevälineissä).

Bennettin romaani on kiinnostava heti alkuasetelmastaan lähtien. Identtiset kaksoset Stella ja Desiree ovat afroamerikkalaisia mutta iholtaan vaaleita. Heidän kotikaupungissaan Mallardissa mustaihoisista parhaimmiksi katsotaan vaaleat ihmiset. Teini-ikäisinä tytöt karkaavat yhdessä, mutta heidän tiensä erkanevat. Stella salaa etnisen taustansa ja alkaa elää valkoihoisen ihmisen elämää, Desiree puolestaan elää afroamerikkalaisen naisen arkea ja palaa Mallardiin. Heidän valintantojensa kautta Bennett tarkastelee identiteettiä, rotuja, luokkaa ja perhesiteitä. Romaanista sukeutuu myös kahden sukupolven kertomus, sillä keskeisiä hahmoja ovat myös kaksosten tyttäret Jude ja Kennedy.

Bennett kirjoittaa tavalla, joka saa samastumaan romaanin henkilöhahmoihin: heidän kanssaan kulkee, heidän puolestaan kokee hämmennystä, häpeää, vierautta ja arkeakin. Stellan valinta elää valkoisena ja salata taustansa tuntuu pöyristyttävältä, mutta silti myös Stellaa voi ymmärtää. Nuoremman sukupolven lähipiirin myötä romaanissa on myös transsukupuolisuutta käsittelevää tematiikkaa.  

Romaani on myös jännittävä. Tietenkään kyse ei ole jännityskirjallisuudesta vaan siitä, miten Stellan, Desireen ja heidän lastensa kohtalot kietoutuvat uudelleen yhteen. 

Kaiken muun hyvän lisäksi romaani on kiehtova ja tärkeä aikamatka lähimenneisyyteen 1930-luvulta 1980-luvulle saakka. Identiteettipohdinnoissaan se kattaa monia yhteiskunnallisia, populaarikulttuurisia, yksilöllisiä – ja asenteellisia – muutoksia. 

Mikä meidät erottaa on nopeasti etenevä, tarinallinen, normien määräytymistä pohtiva – ja alusta loppuun saakka nautittavaa luettavaa. Tuli varmasti jo selväksi, mutta huudahdan silti: Rakastin lukea tätä!

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

 

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen
WSOY 2022
Girl, Woman, Other 2019
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Karan Singh
528 sivua
Brittiläinen romaani

Toukokuussa kirjaystävät pääsivät nauttimaan Helsinki Litistä: keskusteluista, tunnelmasta, kirjoista. Yksi viikonlopun tähdistä (kyllä, niin voi sanoa) oli brittiläinen Bernardine Evaristo, jonka keskustelua Koko Hubaran kanssa olisin voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään.

Evariston romaani Tyttö, nainen, toinen oli lukulistallani jo ennen Helsinki Litiä, mutta vasta tapahtuman jälkeen aloin lukea kirjaa. Tyttö, nainen toinen antaa äänen ihmisille, jotka kyllä ehkä huomataan mutta jotka usein sivuutetaan, ohitetaan, väistetään (mutta on romaanissa myös hyvinkin näkyviä ja menestyneitä henkilöitä): mustille naisille, lesboille, ei-binäärisille, äideille ja tyttärille, eri ikäisille, korkeakoulutetuille ja kouluttamattomille, juuriaan etsiville ja ne osin tunteville.

Evariston teoksessa ei ole pisteitä eikä isoja alkukirjaimia, mutta teksti on niin sujuvaa etten aluksi edes pannut merkille tätä tyylikeinoa. Rakenteeltaan kyse on moniäänisestä mosaiikkiromaanista: aluksi kuvittelinkin lukevani kertomuskokoelmaa, mutta rakenne avautui kyllä pian.

Teosta voi pitää aikalaisromaanina niin rakenteensa, kielensä kuin tematiikkansa vuoksi ja toivon, että siitä tulee myös tulevaisuuden klassikko samaan tapaan kuin vaikkapa Margaret Atwoodin tai Toni Morrisonin monista teoksista. No, eipä sen suhteen tarvinne olla edes kummoinen ennustaja, niin hieno Evariston runsaudensarvi on.

Se on tiedostavaa ja fiksusti viihdyttävää, herättelevää ja tunteisiin juuri sopivalla tavalla menevää luettavaa, jonka jokaisen henkilöhahmon (Amma, Yazz, Dominique, Carole, Bummi, LaTisha, Shirley, Winsome, Penelope, Megan/Morgan, Hattie ja Grace) rinnalla elää juuri sillä tavalla kuin upeaa romaania lukiessa vain voi tehdä.

Paluuharjoituksia

 

Miten nopeasti aika kulkeekaan: aamut, illat, päivät, kuukaudet, vuodenajat... Lumiomena-blogin suhteen ei vielä sentään kokonainen vuosi. Syystä tai toisesta bloggausintoni hiipui viime vuonna, keskitin lukupäiväkirjani Instagramiin (tervetuloa seuraamaan Lumiomena-tiliä, joka edelleen päivittynee blogia nopeammin). Nyt harjoittelen paluuta myös blogin äärelle.

Harjoittelen enkä osaa sanoa, milloin bloggaaminen muuttuu jälleen rutiiniksi tai käytännöksi – tai muuttuuko koskaan. Jottei bloggaaminen vuonna 2022 jää osaltani ainutkertaiseksi, kopioin muutamia Instaan postaamiani kuvia ja tekstejä tänne blogin puolelle. Ehkä syvennän joitakin tekstejä, ehkä annan niiden olla sellaisenaan: runsassanainenhan olen ollut kirjagramissakin. Tuoreet lukukokemukseni yritän (!) tästä alkaen postata molempiin kanaviin.

Joten opettelen paluuta: lukuvinkkejä ja haaveilua. Ja tiedän, miten olen tätä kaikkea kaivannut.

P.S. Paluuharjoittelussa kuvia Italian-matkaltani heinäkuun alusta: kirjakauppoja Bolognassa ja Riva del Gardassa, holvikaarikäytäviä, auringon hehkua seinissä ja heleyttä järven sinessä.