Anne Tyler: Palmikko

 

Anne Tyler: Palmikko
Otava, Otavan kirjasto 2023
The French Braid 2022
Suomentanut Markku Päkkilä
248 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

“Sitä vain, että perheet ovat samanlaisia”, David sanoi. “Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti.”

Kun viikon viikolla luin loppuun hienon japanilaisen “Voita”-romaanin, kirjoitin kaipaavani sen runsauden jälkeen jotain tiivistä. Ehkä tiivis voi tarkoittaa myös arkista, ainakin jotain tavallisuudessaan ihastuttavaa, kuin hyvää leipää, josta jokaisella haukkaisulla paljastuu monenlaisia makuvihahteita. (Olen muuten suuri leipäfani.)

Anne Tyler on yksi arkikuvausten mestari samaan tapaan kuin Carol Shields (ja osin myös Elizabeth Strout, joka luo kuitenkin ehkä hieman karikatyyrisempiä hahmoja – no, rakastan kaikkien kolmen mainitun kirjailijan teoksia). Hän kirjoittaa tavallisuudesta, useamman sukupolven ihmisistä, avioliitoista, vanhemmista ja lapsista, kodeista, töistä, pyykinpesusta, pääruoasta ja salaateista, tuttuudesta ja vieraudesta ja siitä, miten näennäisesti samana toistuva elämä on pinnan alla jatkuvassa liikkeessä.

Palmikon alku ei ole tarinan alku tai loppu. Kaikki alkaa, kun nuori Serena Drew on poikaystävänsä Jamesin kanssa Philadelphian rautatieasemalla. Serena näkee siellä serkkunsa Nicholasin, muttei ole kuitenkaan aivan varma, onko kyseessä Nicholas. Se kummastuttaa Jamesia. Miten voi olla mahdollista, ettei tunne omaa serkkuaan niin hyvin? Mutta sellainen Serenan perhe on. Seuraavassa luvussa eletään Serenan äidin Lilyn nuoruuden kesää:  Garrettien äiti Mercy taidemaalaa, isä Robin työskentelee perheen putkifirmassa, Lilyä ja Alice-siskoa nuoruus vie eri suuntiin ja nuorimmaisella Davidilla on omat juttunsa. Perhe elää yhdessä muttei ole yhdessä. Vuosikymmenet vierivät, perhe kasvaa, mutta sen suurempaa henkistä läheisyyttä tai sukuyhteyttä heillä ei ole.

Anne Tylerin romaani oli juuri sitä mitä olin nyt luettavakseni kaivannut: sujuvaa ja vaivatonta luettavaa, ei varmastikaan mieleenjäävää, mutta keskiluokkaisessa arkisuudessaan elämänmakuista ja (ehkä sittenkin myös hivenen liiankin) siistiä. Tekstin ja rakenteenkin osalta taidokasta. Tunnetasolla romaani ei tule kovin lähelle lukijaa eikä tarvitsekaan, sillä tällaisiakin monet perheet voivat olla. Tehdään asioita yhdessä silloin kun on aika kokoontua, mutta siinä välissä jokainen elää omaa elämäänsä.

Palmikko, tai “ranskalainen letti” kuten romaanin englanninkielinen nimi viittaa, on kuvaava nimi teokselle, jossa suvun säikeet kietoutuvat yhteen lujasti mutta samalla irtonaiset suortuvat koettavat erkaantua punotusta.

Tove Jansson: Taikatalvi

 

Tove Jansson: Taikatalvi
WSOY 1991 (1. Painos 1957)
Trollvinter
Suomentanut Laila Järvinen
132 sivua
Kotimainen saturomaani

– Minä en kuulu enää tänne, Muumipeikko ajatteli. Enkä sinnekään. Minä en tiedä mikä on valveilla oloa ja mikä unta.

Oletteko muut katsoneet Muumit-lukumaratonia tänä viikonloppuna? Maratonia voi seurata Ylen Teema-kanavalta tai Areenasta. Ihan parasta tekemistä – tai epätekemistä – nyt pakkasten aikaan. Yhdeksän muumiromaania, hienoja lukijoita aina tasavallan presidentistä somevaikuttajiin, näyttelijöistä muusikoihin ja urheilijoihin. Maratonin seuraaminen on kuin lämmin viltti laskettaisiin hartioille. Voi uppoutua tarinoihin tai tarkkailla yksityiskohtia – ja tietenkin pitää taukoja, ainakin itse olen ollut maratonin äärellä satunnaisesti.

Jonkinlaiseen muumikuplaan ja -nostalgiaan maraton on minut vienyt. Eilen iltapäivällä luin Taikatalven lähes yhdeltä istumalta. Pidin siis maratontaukoa muumien seurassa! Lukemisen jälkeen kävin vielä pienellä kävelyllä, jonka aikana kuuntelin Yle Areenasta pari jaksoa Muumikirjojen matkassa -podcastia. Niistä toisessa kirjailija Veera Salmi keskusteli juuri Taikatalvesta. Kuljin puuterilumisessa metsässä, sain keskustelusta niin paljon kiinni, muistelin omaa taikatalveani.

Minun taikatalveni, siis Taikatalven ensilukemani, sijoittuu 1990-luvun alkupuolelle. Olin abi ja jäänyt juuri lukulomalle. Silmieni edessä olivat psykologian ja uskonnon kirjat, ja muutama kirjastosta lainattu muumiromaani. Jostain syystä en pienempänä ollut lukenut muumikirjoja, olin kyllä lukenut Kuinkas sitten kävikään- ja Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjat, joitakin sarjakuvia ja muistin myös kömpelöt nukkeanimaatiot. Mutta romaanit löysin vasta lukion loppuaikoina, muutamaa vuotta aiemmin televisiossa oli alkanut silloin uusi piirrossarja Muumilaakson tarinoita.

Ja voi, miten muumiromaanit veivät mukanaan! Oikein ahmin niitä (sain kyllä luettua kirjoituksiinkin, ei huolta, ja kaikki meni erinomaisesti), kaikkia uusia, outoja asioita, turvallista tunnetta seikkailuissakin, kakluuneja ja esi-isiä ja salonkeja, ystävyyttä ja perhettä, rentoa elämänasennetta.

En lukenut ihan kaikkia romaaneja, Muumipapan urotyöt ja Muumilaakson marraskuu jäivät vuosiksi odottamaan. Mutta silloin lukemistani suosikikseni nousi Taikatalvi, joka pysyikin suosikkina vuosien ajan. Edelleen romaanin tarina imaisi heti mukaansa: miten kiehtovaa ja hämmentävää on herätä kesken talviunien muun perheen nukkuessa vatsat täynnä havunneulasia. Meri nukkuu jään alla, unessa ovat myös kukkapenkkien pienet mönkiäiset. Talon ikkunat ovat hautautuneet lumeen, joku tuijottaa tiskipöydän alta, ulkona kylmä ilma saa Muumipeikon haukkomaan henkeään. Koko maailma on eri, ja uusi.

Ja juuri sitä uutta maailmaa – uusia ilmiöitä, uusia tyyppejä, uutta itseä – Taikatalvi Muumipeikolle pikkuhiljaa avaa. Jossain suksilla sujahtaa Hemuli, Surku-koira kaipaa laumaa, on niitä salaperäisiä, evakkosiilikin ♥ , pelottava Jäärouva, niin kovin ymmärrettävä Mörkö ja epävarmuutta tasoittava Tuu-tikki. Taikatalvi taipuu moneen, erilaisille lukijoille, ja onhan siitä löydetty paljon yhtymäkohtia Tove Janssonin omaan elämään.

Minulle oli ihastuttavaa saavuttaa jotain vuosikymmenten takaisista lukiolaistytön tunnelmista. Taikatalvi on syystäkin edelleen yksi suursuokkini. Miksi ei olisi, onhan se monisyinen, nautittava, alati uusia kerroksia sisältävä. Viime vuosina olen kuitenkin löytänyt rinnalle toisen suosikin, Muumilaakson marraskuun, joka on muumiromaani ilman muumiperhettä. Se on jotenkin niin lohdullinen. Onkin onni voida vuorotella suosikkiensa kesken.

Mikä muumiromaani on sinulle se tärkein?

Ja kohta, klo 9, lukumaraton jatkuu taas Ylellä. ♥