Max Porter: Lanny

 

Max Porter: Lanny
WSOY 2020
Lanny 2019
Suomentanut Irmeli Ruuska
Kansi Martti Ruokonen
216 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

ja sitten hän kuulee sen, selvästi ja kirkkaasti, suosikkinsa suloisen äänen.
Pojan puheen.

Sillä on pää kuin delfiinillä ja muuttohaukan siivet
ja se on sellainen eläin joka varoittaa myrskystä,
vahtii säätä kun me nukumme yöllä.

Isä Suomukka -vainaa halaa itseään tautisin lehtikuusikäsin, leuka käärmeensylkikuolassa. Häntä naurattaa. Pää kuin delfiinillä ja muuttohaukan siivet! Hänen kirurginvaistonsa heräävät, ja ne tinkivät kylän halkaisemista, hän tahtoo vetää tuon lapsen esiin.

Kuulutko niihin, jotka näkevät hahmoja kivissä, puiden kannoissa, oksistoissa ja metsän varjoissa? Niin minäkin. Isä Suomukka voisi olla sellainen hahmo, sammaleen peittämä kivi tai mutaisen maan kuoresta murtautuva harjanne. Mutta hän voi olla myös ihmisen kaltainen. Hän kuulee kaiken, hän on vainaa. Erityisen hyvin Isä Suomukka kuulee pienen, omalaatuisen Lanny-pojan äänen. Lannyn perhe asuu pienessä englantilaiskylässä sopivan matkan päässä Lontoosta, jossa hänen isänsä luo uraa. Lannyn äiti kirjoittaa jännitysromaania, seuraa Lannylle pitää ikääntynyt taiteilija Pete. Sitten Lanny katoaa ja koko kylä menee tolaltaan.

Vain kuvaus Isä Suomukasta antaa osviittaa siitä, miten erikoinen Max Porterin romaani Lanny on. Se on toki kuvaus lapsen katoamisesta, mutta se on myös tajunnanvirtaa ja moniäänisyyttä, eläviä ja kuolleita, ihmisiä ja luontoa, typografialla leikittelyä. 

Enemmän kuin mitään muuta se on u p e a  romaani.

Lanny on tiivis ja hiottu kirja, joka jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen tutustuttaa Lannyyn perheineen, taiteilija Peteen ja muihinkin kyläläisiin, ja pohjustaa myös Isä-Suomukkaa. Toinen osa kertoo elämästä käänteen jälkeen ja kolmas on jotain ihan omanlaistaan – tai oikeastaan kaikki osat ovat. Jokaisessa hahmot saavat oman kertojanäänensä, mutta siinä missä ensimmäisessä osassa kertoja mainitaan nimeltä, toisessa kertojat erotetaan toisistaan +-merkillä. Kolmas on tässäkin suhteessa osin oma juttunsa. Ja entä sitten kerronta? Se on osin suorempaa, osin tajunnanvirtaisempaa sen mukaan, kenen äänellä puhutaan. Irmeli Ruuskan suomennosta voi vai kiitellä.

Teksti ja taitto kulkevat kerronnan mukaan: minimalistisesti tai rönsyillen. Suomukan teksti on taitettu kursiivilla, lihavoinnilla, suoraan ja kaarevasti – kuin kaikki kylän äänet yhdistyisivät hänessä, kuten ehkä tekevätkin. Aluksi ratkaisu vaati hieman totuttelua, mutta luin Suomukka-osioita mielessäni ääneen. Mikä ihmeellinen ja virkistävä kakofonia siitä syntyikään!

Romaanina Lanny on yhtä monipuolinen kuin kertojansakin. Se on kuvaus ystävyydestä. Toisaalta se on avioliittoromaani ja myös taiteilijaromaani. AVAINKAULALAPSI LANNY SAI VAELLELLA RAUHASSA. Porterin teos on myös kuvaus yhteisöstä kriisin hetkellä, ennakkoluuloista. Kaiken lisäksi Lanny on koukuttava – en nyt sanoisi juoni-, mutta jotain sinne päin – romaani, joka koskettaa ja yllättää.

Lanny on outo ja pökerryttävä, mutta se on myös ehjä ja omalla tavallaan looginenkin. Ennen kaikkea se on mitä kaunein kertomus. Lanny on niin vahva, sen luettuaan voi olla vaikea tarttua heti muihin romaaneihin.

--

Muualla: Riitta, Tiina ja Tuija

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
Olive Kitteridge 2008
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
374 sivua
Amerikkalainen episodiromaani

“Mennään”, Olive sanoo viimein ja puristaa käsilaukkua kainaloonsa valmistautuen astelemaan olohuoneen poikki. Hän tuntee sydämensä, ison punaisen lihaksen jyskyttävän kukallisen leningin alla.

Miltei jokaisella pienen mainelaisen rannikkokaupungin asukkaalla on mielipide Olive Kitteridgestä, eläkkeellä olevasta matematiikan opettajasta, ja yhtä lailla Olivella on mielipiteitä muista paikkakuntalaisista. Suorapuheisen Oliven elämä ei ole ollut helppoa ja omat hankaluutensa on jokaisella muullakin. Elämä menee nopeasti silloinkin, kun se ei tarjoa mitään kovin erikoista, ja liian harvoin ihmiset muistavat nauttia siitä.

Elizabeth Stroutin tuotanto on lumonnut minut, kuten monen muunkin. Ihailen sitä, miten Strout osaa luoda henkilöhahmoistaan niin kokonaisia: arkisia, kyllä vaan, ja tavallisia, mutta juuri siinä arkisuudessaan ja tavanomaisuudessaan erikoisia – sellaisia, joiden voisi oikeasti kuvitella tulevan vastaan jossain amerikkalaisessa pikkukaupungissa, pysäyttämään autonsa, kyselemään kuulumisia, juoruilemaan, kuuntelemaan merilokkien kirkunaa.

Olive Kitteridge on Oliven nimikkoteos, mutta kertoo monista muistakin. Stroutin kirjaa voi luonnehtia episodiromaaniksi, sillä se koostuu pikemminkin kertomuksista kuin luvuista, mutta kertomukset muodostavat sittenkin romaanin sen sijaan, että kyse olisi novellikokoelmasta. Useissa tarinoissa näkökulma on Oliven, mutta toisissa hän vain pistäytyy. Nimihenkilönä hän on (tietenkin) Stroutin kirjan keskus: ristiriitainen vanheneva nainen. Olivea ei sanoa kovin mukavaksi, mutta jotain rakastettavaa ja aitoa hänessä on, kuten kaikissa muissakin kirjan hahmoissa.

Strout kuvaa ihmisten ja näiden tunteiden ohella myös miljöötä niin, että pieni Crosbyn kaupunki näyttäytyy yhtä elävänä kuin sen ihmiset. Jos Olive Kitteridge olisi tuoksu, olisi se yhdistelmä vanhaa neuletakkia, amerikanpunavaahteroita, sateen kastelemia kivelle nostettuja meritähtiä ja (amerikkalaisia) pannareita.

Olive Kitteridgessä on jotain hyvin lohdullista. Strout luo ihmisistään ja näiden ympäristöstä kudelman, joka avautuu ensin ihmisten kohtaamisina, mutta menee sitten syvemmälle heidän kaikkien sisäiseen maailmaan: muistoihin, toiveisiin, katkeruuteen, ristiriitaisuuksiin, rakkauteen. Ja niin, ehkä kaikkein eniten Olive Kitteridge kertoo siitä, miten ihminen tarvitsee toista ihmistä – silloinkin, kun tuo toinen vaikuttaa hankalalta. Tai: etenkin silloin.

P.S. Olive Kitteridge on HBO:lla sarjana. En ole katsonut sitä ja olen iloinen, että luin kirjan ensin. Nyt kun kaikenlaista kulttuurikuluttamista kaipaa kotioloihin tavallistakin enemmän, voisin viimeistään pääsiäiseksi uudistaa HBO:n tilauksen ja tutustua myös tv-sarjan Oliveen.

Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation

Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation
Penguin Books 2018, pokkaripainos 2019
Kansi Darren Haggar
Kannen maalaus Circle of Jacques-Louis David: Portrait of a Young Woman in White (1798)
289 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

This was how I knew the sleep was having an effect: I was growing less and less attached to life. If I kept going, I thought, I’d disappear completely, then reappear in some new form. This was my hope. This was my dream.

Ensin huomioni kiinnitti kansi: nainen kuin Jane Austenin romaanista, mutta niin kyllästyneen ja väsyneen näköisenä. Sitten muistin heti romaanin nimen sieltä täältä kirjasomesta, mm. blogeista ja Instagramista. Kansi itse asiassa yllätti, sillä kuvittelin maalauksen olevan kirjaa varten tehty, mutta se onkin 1700-luvun lopulta. Miten hyvin sen lukemaani sopiikaan!

Ottessa Moshfeghin My Year of Rest and Relaxation -romaanin päähenkilö ei ole austenmainen oman elämänsä toimija vuosisatojen takaa, vaan New Yorkissa 2000-luvun alussa asuva vauras taidegallerian työntekijä, jonka henkilökohtainen alho vie syviin vesiin. Päähenkilö on niin lamaantunut, että haluaa vain nukkua. Hän ei halua kuolla, mutta hän haluaa olla yksin, syödä lääkkeitä ja pakollista ruokaa, ja nukkua, nukkua vain – elää horroksessa ja havahtua ehkä taas aikanaan.

Ja siinä se, Moshfeghin romaani. Paitsi ettei tietenkään ole: liki 300 sivua lääkkeiden ja unen sekoittumisesta olisi ehkä liikaa. Psykologinen romaani johdattaa yhden naisen elämään. ”Välivuotensa” aikana päähenkilö aikana katsoo myös suuren määrän 1980-luvun elokuvia (etenkin Whoopi Goldbergin), mutta ennen kaikkea hän kaiken nukkumisen ohella ajattelee. Hän muistelee edesmenneitä vanhempiaan ja vaurasta, mutta kipeää lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Ajatustensa virrassa hän katsoo mennyttä ja uutta vuosisataa: 1990-luvun loppua ja 2000-luvun ensimmäisiä vuosia, yhtä lailla populaarikulttuuria, naiskuvaa kuin terrorismin nousua. Ollakseen melkoisessa lääkepöllyssä päähenkilön muistot ja ajatukset ovat varsin teräviä, kaikki teot toki eivät.

Moshfegh paitsi piirtää kuvaa päähenkilöstään, tuo hänen elämäänsä joukon herkullisia sivuhahmoja. Hänen terapeuttinsa, jolta hän saa lääkereseptinsä, on (romaanin takakannenkin mukaan) yksi kaikkien aikojen huonoimmista. Vastavoimanaan (anti)sankarittarellamme on paras ystävänsä Reva eikä ystävyyssuhde ole helpoimmasta päästä. Joukkoon mahtuu myös muita hahmoja päähenkilön vanhemmista tämän entiseen miesystävään. Ketään ei voi sanoa miellyttäväksi, ei edes päähenkilöä, jonka vauraus oikeastaan mahdollistaa kaiken. Silti kaikki käy (lukijan) järkeen, tällaisia heidän tässä romaanissa kuuluu ollakin.

My Year of Rest and Relaxation ei varmasti ole ns. kaikkien makuun enkä itsekään ole ihan varma, mikä romaanin sanoma on – jos sillä sellaista on, mutta tarvitseeko ollakaan? Aiheen puolesta voisi kuvitella, että luvassa on kuin lääkesekoituksen sumentamaa hidaslukuista kerrontaa, mutta My Year of Rest and Relaxation on suorastaan nautittavaa luettavaa. Moshfegh kirjoittaa vetävästi ja kirkasta proosaa.

Moshfeghin romaani on samalla kertaa kipeä, masentava ja hurjan hauska, kaikesta tästä johtuen luultavasti myös vahvasti mieleen jäävä. Siinä ei juonta kuin alkuasetelman verran, mutta sen horroksen ja kirkkaiden ajatusten välinen maailma sisältää niin paljon kehystään enemmän. Mikä outo, ihana romaani!

--
P.S. Nyt koronan aikana tästä kirjasta kirjoittaminen tuntuu kummalliselta, mutta ei siitä nyt tätä mainintaa enempää.

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade
WSOY 2020
Kansi Anna Makkonen
317 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän ei avaa kuorta, ei vain pysty, ei vieläkään, ja miksi hän avaisi sen juuri nyt? Niinpä hän työntää kuoren takaisin hyllyyn kirjojen väliin. Siitä jää näkyviin pieni kulma. Valkoinen, mitätön kolmio sykkii alkutalven hämärässä. Niin pieni valkoinen, ja silti sen näkee koko ajan.

Paula on ikääntyvä terapeutti, joka tuntee ihmisten surut ja ilot. Silti hänen on vaikea saada kiinni omista tunteistaan: hänen miehensä Lasse on kuollut, tytär Elina eronnut, välit parhaaseen ystävään Eevaan ovat katkenneet. Toisaalla on Ojó (ó:n alapuolella on vielä piste), nuori afrikkalaistaustainen nainen, laiton siirtolainen Etelä-Espanjassa. Ojó on raskaana ja pelkää entisiä tuttaviaan. Eläkkeellä oleva pohjoisesta tullut rouva ottaa Ojón siipiensä suojaan ja Ojósta tulee rouvan apulainen.

Laura Lähteenmäen romaani Sitten alkoi sade ei ole mysteeri, mutta alkuasetelmaltaan se on paitsi ihmissuhderomaani myös arvoitusromaani: kuka on Espanjassa asuva rouva? Miksi Paula vaikenee? Missä Eeva on? Mikä on saanut Paulan tyttären Elinan ja tämän puolison Kasperin eroamaan? Mitä Ojó pakenee?

Paulan ja Ojón näkökulmat kannattelevat romaania, mutta tarinat eivät tunnu liittyvän toisiinsa ainakaan kovin tiiviisti. Samalla lukija tietää heti, että jossain välissä ne kuitenkin yhdistyvät. Alkuosa etenee hyvin, mutta on kuitenkin sellaista ns. hyvää perusproosaa, jota lukee ilokseen mutta joka ei jää erityisemmin mieleen. Kirjan keskivaihella on muusta kerronnasta poikkeava episodi, uusi kertojanääni, joka ei kuulu Paulalle eikä Ojólle ja liittyy naisista vain toiseen. Puolivälin jälkeen äänessä ovat taas Paula ja Ojó. Jännitteet vahvistuvat, kerronta vangitsee paremmin ja muuttuu tiiviimmäksi. Lopun lukee miltei ahmien, kokonaisuus liikuttaakin, mitä en alun perusteella osannut odottaa.

Rouva odottaa, että jatkaisin, mutta en haluakaan. On sittenkin liian oma muisto kertoa siitä, miltä sade kuulostaa, kun sen ensin rauhallisesti mutta varoittamatta ja pian voimistuen napsahtelee huokoiseen pahviin ja rakas ihminen makaa kainalossa.

Lähteenmäki kirjoittaa taitavasti. Etenkin ihmiskuvaus on vahvaa, Lähteenmäellä on tarkka psykologinen silmä ja hän tavoittaa henkilöidensä kipupisteet realistisesti ja liioittelematta, mutta samalla jännitteisesti. Erityisen kiinnostavaa on se, miten romaanihenkilöt katsovat toisinaan: miten Paula pohtii Elinan ja Kasperin eroa ja omaa ystävyyssuhdettaan Eevaan, miten Ojó kokee suomalaisrouvan. Ja miten yleisiä yksityisimmätkin tuntemukset lopulta ovat.

Sitten alkoi sade on laadukasta kotimaista kaunokirjallisuutta, jossa jokaisella on oma tarinansa, oma näkökulmansa. Niistä mikään ei ole oikea tai väärä, mutta jokainen kertoo ihmisyydestä ja ansaitsee tulla kerrotuksi.

--
Muualla: Leena, Mai, Riitta, Tuija.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Gehen, ging, gegangen 2015
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Kansi Laura Lyytinen
415 sivua
Saksalainen romaani

Millainen tarina on satunnaisten kuvien taustalla? Vai onko enää kyse edes tarinasta? Uutistenlukija sanoo nyt lopuksi, että pelkästään Berliinin ympäristön järviin on eri uimaonnettomuuksissa tänään hukkunut kuusi ihmistä, hän kutsuu sitä surulliseksi ennätykseksi ja siirtyy sitten säätiedotukseen. Kuusi ihmistä, hukkuneet kuten mies, joka on vielä lähijärvessä. We become visible. Miksei Richard ollut huomannut miehiä Alexanderplatzilla?

Richard on eläkkeellä oleva Humbold-yliopiston professori, Itä-Saksan kasvatti, joka on ehtinyt saavuttaa pitkän työuran yhdistyneessä Berliinissä. Leskeksi ja eläkkeelle jäätyään Richardin elämä tuntuu tyhjältä ja rutiinien täyttämältä, rakastajatarkaan ei ole enää kuvioissa mukana. Alexanderplatzille majoittuneet afrikkalaiset turvapaikanhakijat kiinnittävät Richardin huomion. Miehet nälkälakkoilevat ja kieltäytyvät kertomasta nimeään protestina ja huomiota saadakseen. Turvapaikanhakijoiden ahdinko pohdituttaa Richardia, joka lähtee jututtamaan miehiä ja myöhemmin ystävystyy heistä monen kanssa, avaa kotinsa heille. Kuulumattomuuden tunne elää DDR-juurisessa ilman läheisiä elävässä Richardissa, hänellä näyttää olevan paljon yhteistä turvapaikanhakijoiden kanssa.

Jenny Erpenbeckin taidolla kirjoitettama romaani Mennä, meni, mennyt on kuvaus eläkeläismiehestä ja pakolaisuudesta. Kokonaisuus on rakenteeltaan ehjä, kerronnallisesti vahva, osin toteava ja sopivasti tunteikas.

Mennä, meni, mennyt. Hän ei tiedä, miksi, mutta ero henkien ja ihmisten välillä on hänen mielestään ollut aina lähes olematon [--]. Erpenbeckin romaanissa paperittomat turvapaikanhakijat ovat kaikkea muuta kuin kasvotonta joukkoa, jollaisen voisi ohittaa suurkaupungin katuja kulkiessa. He ovat muun muassa Ithemba, Rashid, Rufu, Karon, Apollo. Heillä jokaisella on menneisyytensä ja toiveensa, mutta vastassa on usein byrokratiaviidakko, joka kohtelee ihmisiä kuin massaa. Mennä, meni, mennyt ottaakin kantaa Dublinin II -sopimukseen: tuntuu kuin vastuuta – ja ihmisiä – pompoteltaisiin maasta toiseen, viranomaista taholta toiselle. Prosessit ovat hitaita ja tylyjä. Tylyä on myös se, miten helppoa ihmiset on sivuuttaa, olla (muka) huomaamatta.

Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, on Richard sen kokoava voima: alku ja loppu. Richard tarkkailee, sitten toimii, avaa kotinsa. Hänen menneisyytensä itäsaksalaisena selittää osin ulkopuolisuuden tunnetta omassa kotikaupungissaan ja myös sitä, miten Richard löytää turvapaikanhakijoiden tilanteesta  yhtäläisyyksiä omiin tuntemuksiinsa.

Klassisten kielten parissa uransa tehneen Richardin mielessä Grimmin sadut elävät nyky-Saksan pakolaisissa. Saduissa isä lähettää poikansa etsimään onnea eri ilmansuuntiin. Saduissa maailma alkaa risteyksistä. on  Richard ajattelee, että ei ole suinkaan mikään kovin pitkä aika siitä, kun tarina maastamuutosta ja onnen etsinnästä oli myös saksalainen tarina. Toisen maailmansodan aikaiset päätökset, syntyneet ja syntymättä jääneet ihmiset ovat menneet eri aikamuodoissaan. Jokainen ihminen ansaitsee tulla näkyväksi: jokaisella on oma muistonsa tai toiveensa, ihana tai kipeä, traaginenkin. Ihmisyys on samanlaista riippumatta siitä, mistä ihminen on kotoisin, mutta toisilla on mahdollisuus valita, toisilla ei.

Ilmestyessään Saksassa vuonna 2015 Erpenbeckin romaani peilasi vuoden pakolaiskriisiä. Se on edelleen, ja etenkin nyt taas, ajankohtainen. Ajankohtaisuutta enemmän se on koskettava, silmiä avaava ja ravisteleva: Mennä, meni, mennyt on erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu romaani, kannanotto ihmisyyden puolesta.