Rachel Cusk: Transit

Rachel Cusk: Transit
Faber & Faber 2016 (pokkaripainos 2018)
Kannen suunnittelu Rodrigo Corral
Kannen valokuva Charlie Engman
260 sivua
Brittiläinen romaani

I imagined her in the dusk of a Paris garden, untouched in her white dress, an object thirsting if not for interpretation then for fulfilment ant least of an admiring human gaze, like a painting hanging on a wall, waiting.

Joulukuussa 2018 luin kirjan, jota oli vaikea lokeroida, mutta yritin silti. Olin sitä mieltä, että Rachel Cuskin Ääriviivat on episodiromaani tai – otin määrittelyssä takapakkia – jotain sinne päin. Ihailin sitä, miten teos ei ollut juoniromaani, mutta siten se ei toisaalta rakentunut (vain) fragmenteista ja tajunnanvirrastakaan. Rakastin sitä, miten vaivatonta ja eksyttävää Cuskin lukeminen oli. Toukokuussa 2019 Helsinki Litissä minulle hienointa oli juuri Cuskin kuuntelu.

Cuskin Siirtymä oli Helsinki Litin aikaan juuri suomennettu ja vaikka arvostan Kaisa Katteluksen suomennoksia (esimerkiksi Ääriviivojen käännös on upea!), keskustelun innoittamana halusin kokeilla Cuskin lukemista englanniksi. Aloittelinkin Transitia jo tuolloin toukokuussa bussimatkalla kotiin, mutta velloin jonkinlaisessa kirjakeskustelujen aikaansaamassa hyvässä ähkyssä ja kirja jäi kotona pinoon. Kuten niin monesti aiemminkin, kannatti nytkin hyvää odottaa.

Vaikka luin kirjan englanniksi, kirjoitan Siirtymästä nyt sen suomenkielisellä nimellä. Ääriviivojen tavoin ei Siirtymäkään asetu tarkkojen määrittelyjen sisälle ja hyvä niin. Romaani – ja vaikka juuri irtisanouduin määrittelyistä, on kyse romaanista – on trilogian keskimmäinen osa.

Transitissa trilogian avausosasta tuttu Faye muuttaa Lontooseen yhdessä poikiensa kanssa. Hänen avioliittonsa on päättynyt ja Fayen täytyy totuttautua uuteen elämäntilanteeseen. Suhteet entisiin tuttuihin muuttuvat väistämättäkin ja uusia ihmisiä tulee Fayen elämään. Näitä ihmisiä, pitkäaikaisia tuttavia ja sukulaisia, lyhytkestoisia kohtaamisia Faye tarkkailee samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä: tulkinnat toisista pohjautuvat siihen, mitä koemme ja näemme.

Fayen ja muiden ihmisten kautta Cusk valottaa laajoja teemoja, kuten taidetta, filosofiaa ja muita olemassaolon kysymyksiä, yhteiskunnallisuutta, sukupuolisuutta, mansplainingia. Samalla arki on vahvasti läsnä: remontoiminen, naapuri- ja sukulais- ja muut ihmissuhteet, kaiken kipeys. Tunnelma on melko painostava ja arkisuudessaan mystinen, kuin valot ja varjot väreilisivät kaiken yllä.

Kuten Ääriviivoissa, on myös Siirtymässä Faye on eräänlainen ihmisristeys. Hän itse on ikään kuin paikalla, mutta samalla hän on sivussa ja edelleen kaiken keskellä. Kuva hänestä rakentuu muiden ihmisten kautta, keskustelujen ja suhtautumisen, mutta samalla tavalla nuo ihmiset saavan äänensä hänen näkökulmastaan. Itse asiassa Siirtymä tuo Fayen lähemmäksi kuin Ääriviivat – ainakin minulle. Ehkä juuri siksi Faye onkin niin kiehtova, yhtä kiehtova kuin kuka tahansa ohikulkevista ihmisistä. Tämä on jotenkin niin hienoa, etten osaa pukea sitä edes sanoiksi. Kyse ei ole mistä tahansa romaanista, jossa kertoja vieraannuttaa itsensä – ei Faye vieraannuta, hän on. Miten Cusk osaakin!

Siirtymä oli minulle Ääriviivojakin vahvempi lukukokemus. Alku ihastutti, sitten epäröin ja mietin, että olisiko sittenkin pitänyt lukea kirja suomennettuna. Pian kokonaisuus vei mukanaan ja lopussa tapahtui se, mitä taide (usein parhaimmillaan) voi saada aikaan: liikutuin. En liikuttunut niinkään mistään tapahtumasta, vaan siitä, miten Siirtymän loppu on niin täydellinen ja samalla niin auki: onneksi Kunnia (engl. Kudos) ilmestyy vielä tänä keväänä.

Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer

Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer
HarperCollins 2019
Kansi Michel Vrana
378 sivua
Kotimainen romaani

Olin ajautunut seikkailuuni, koska olin saanut kirjeen, “Aikakoneen”, vanhalta opettajaltani, ja katsonut Paluu tulevaisuuteen -elokuvan ja ne olivat tuoneet mieleeni Jenniferin ja nuoruuteni ihanat hetket. Olin heittäytynyt mukaan sen enempää miettimättä, sen suuremmin suunnittelematta.

Peterin elämässä ei paljoa tapahdu. Hänellä on kyllä periaatteessa hieno menneisyys nettialalla, mutta digiosaaminen keskittyy Intiaan eikä Peterin taidoille ole enää käyttöä. Peterin sosiaalinen elämäkin keskittyy enimmäkseen Facebookiin. Käänteen tuo kirje, jonka Peter on kirjoittanut itselleen 30 vuotta aiemmin. Kirje saa hänet muistelemaan lukioaikojaan, etenkin silloista parasta ystäväänsä Jenniferiä, johon oli salaisesti niin rakastunut. Peter alkaa kaivata takaisin vuoteen 1986, c-kasettien ja teinielokuvien kultakauteen. Kaipuu muuttuu todeksi niin paljon kuin se vuonna 2016 on mahdollista: takatukka kasvaen Peter päättää kunnostaa vanhan elokuvateatterin ja kutsua ensi-iltaan sekä Jenniferin että Paluu tulevaisuuteen elokuvan Doc Brownin.

Voihan Breakfast Club, Kim Wilden “Kids in America”, bermudashortsit, Karate Kid, Tiffanyn “I think we’re alone now” – ja tietenkin elokuva Paluu tulevaisuuteen, varsinkin se: Marty McFly, Doc Brown ja aikakone. Risto Pakarisen romaani Jonain päivänä Jennifer on oikea kasaritrippi, jonka jokainen luku on nimetty jonkun 1980-lukulaisen hitin mukaan.

Monet pienellä paikkakunnalla kasvaneet ja 1980-luvun kokeneet löytävätkin Pakarisen romaanista varmasti osia omasta itsestään, hämäriä tai teräviä muistoja: kaveriporukoita, ihastumisia, musiikkivideoita, mankalla soitettua musiikkia, kivipestyjä farkkuja ja ennen kaikkea jonkun ailahduksen kadonneesta nuoruudesta. Pakarinen tavoittaa tuon maailman varsin elävästi, joskin hetkittäin hän vyöryttää vuosikymmenen ilmiöitä turhankin tiheään. Lukijan on siis helppoa solahtaa Peterin nostalgiseen kaihoon ja pyrkimykseen saavuttaa tulevaisuus menneisyyden kautta.

Mutta on Pakarisen kirja toki enemmänkin kuin menneiden aikojen ja entisen (melkein-)heilan haikailua. Se on lähestulkoon lukusukkula, romaanin asussa kulkeva romanttinen komedia, jolla on hyvä sydän. Romaani muistuttaa sekä nuoruuden toiveikkaasta kipeydestä että keski-iän kipeästä toiveikkuudesta: siitä, miten nuorena kaikki on mahdollista, mutta aikuisenakaan mikään ei ole periaatteessa mahdotonta.

Jonain päivänä Jennifer on tietenkin keski-ikäisen miehen, Peterin, kasvukertomus. Kasarinostalgian henkiin herättäminen sujuu kohtalaisen helposti, mutta Peterin on kohdattava myös oma itsensä – se, mitä menneessä on ollut ja se, mitä tuleman voi vielä pitää.

Lukusukkulaksi Pakarisen romaani on sujuvuudestaan huolimatta hetkittäin hidas tai toisteinen (mutta sukkula se kuitenkin on). Elokuvateatterin kunnostaminen ja Jenniferin perään haikailu etenevät verkkaiseen tahtiin, mutta toisaalta Peterin kaltainen haaveilija voi määrätietoisenakin ottaa aikaa asioiden toteutumiselle…  Teos ei myöskään tarjoa suuria yllätyksiä (vaikkei se täysin ennustettavakaan ole), mutta lajityyppiin sopii erinomaisesti se, että lukija oikeastaan tietää mitä suurissa linjoissa tuleman pitää. Lukiessa olo on kuin seuraisi jotain tuttua ja silti uutta – tarinaa jonka käänteissä voi elää myötä, mutta joka ei upota liian syvälle. Tunne on sama kuin romcom-elokuvia katsoessa.

Romanttinen komedia on kirjallisuusgenrenä vaikeampi kuin mitä voisi kuvitella, mutta Pakarisen romaani täyttää lajikriteerit (jos sellaisia on) mainiosti. Se on todellinen feel good -kirja, joka ajoittain verkkaisenakin pitää otteessaan. Se on aikuisten satu, joka voisi toteutua. Power of Love.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
Kirjapaja 2019
The Diary of a Book Seller 2017
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kannen kuva John McNaught
340 sivua
Skotlantilainen omaelämäkerrallinen kirja

TIISTAI, 8. HUHTIKUUTA

[--]
Juuri kun tulin alakertaan teetä keittämästä, mies toi tiskille kuparisen rannekorun kaupan antiikkipöydältä ja kysyi: ”C’est combien?” Sitä en osaa sanoa, miksi hän päätti puhua ranskaa. Hän ei edes ollut ranskalainen; hän oli skotlantilainen.
Eliot saapui neljältä ja riisui välittömästi kenkänsä. Viiden minuutin kuluttua olin kompastunut niihin kahdesti.
Neljä asiakasta kommentoi, että Kapteeni oli lihonut.
Kaupassa oli vilskettä koko päivän, mutta onnistuin silti lukemaan Kuolleet sielut loppuun.

Kassa £451,41
33 asiakasta

Ensin kiinnostukseni herätti kansi: miten kaunis talo – ja ikkunoista paljastuu huoneita täynnä kirjoja! Ovella seisoo silmälasipäinen mies kädet taskuissa ja hänen vieressään on kyltti ”Book Shop”. Oi, kirjoja! Tunnelmaa! Kuvaus oikeasta kivijalkakaupasta jossain Skotlannin maisemissa! Kaikkea tuota, samalla kertaa nostalgisesti ja nykyaikaisesti, joskus hellästi ja enimmäkseen sarkastisesti.

Joululomani leppoisinta luettavaa tarjosi skottilaisen antikvariaattikauppiaan Shaun Bythellin teos Elämäni kirjakauppiaana, joka on Bythellin päiväkirja eräästä helmikuusta seuraavan tammikuun loppuun 2010-luvun puolivälissä. Vaikka kyseessä on päiväkirja, tuntuu Bythell alusta saakka kirjoittavan sekä itselleen että laajemmallekin yleisölle. Bythell onkin ollut julkisuudenhenkilö jo ennen kirjansa ilmestymistä. Hän on pitänyt muun muassa suosittua Youtube-kanavaansa yli kuuden vuoden ajan. Hänen kauppansa on myös päässyt The Guardianin ihanien ja omituisen kirjakauppojen listalle sijalle 3, minkä syyksi Bythell arvelee kyynisesti: Ehkä tähän vaikuttavat hipsterit ja heidän trendinsä tulla nähdyiksi pikemminkin vinyylien ja oikeiden kirjojen kuin iPodien ja Kindlejen kera.

Bythellin päiväkirjateos on paitsi ihastuttava, myös sopivalla tavalla häijyä eli virkistävää luettavaa. Bythell tarkkailee kirja-alaa ja asiakkaitaan ja hänellä on laaja kirjallisuudentuntemus (hän ripotteleekin kirjojen ja kirjailijoiden nimiä sinne tänne, mikä saa lukijan muistelemaan lukemaansa tai googlailemaan klassikoita). Hän ei ole vain leppoisa kirjoihinsa uppoutuva puodinpitäjä – tai toki hän voi olla sitäkin, mutta hän on myös äkäinen, joitakin asiakastyyppejä halveksuva (no, mitäs tulevat besserwisseröimään kauppaan ostamatta yhtikäs mitään tai kehuskelemaan Harry Potter -sarjan myöhempien osien ensipainoksillaan, joita on tosiasiassa otettu miljoonia heti alkuunsa). Koko ajan hän saa lukijan puolelleen.

Elämäni kirjakauppiaana on täynnä pieniä hauskoja sattumuksia, joita Bythell kuvaa elävästi. On tuttuja asiakkaita, on hankalia asiakkaita, on pistäytyjiä ja majoittujia. Bythell kuvaa myös läheisiään, muun muassa alaisiaan. Kun asiakas saapuu kauppaan kysyäkseen vain ”mukavuuslaitosta”, osoittaa kirjakaupan originelli työntekijä, Jehovan todistaja Nicky tälle mukavan nojatuolin jossa istua – varsinainen mukavuuslaitos! Bythell ei aina perusta työntekijästään, mutta parhaimpina hetkinä Nicky yllättää.

Kassa £106,99

13 asiakasta

...

Kassa £133
15 asiakasta

Vanhojen kirjojen kauppaaminen on kovaa eikä yleensä mitenkään tuottoisaa työtä. Hauskuuden ja villipohjolamaisen henkilökavalkadin rinnalla Bythell vyöryttääkin aiheellista kritiikkiä Amazonin kaltaisia jättiläisiä kohtaan. Amazon syö pienten kirjakauppojen kuormasta, mutta toisaalta Amazonin tarjoamien palveluiden kautta on mahdollista saavuttaa ostajia kaukaakin: Bythellin kirjapuodille verkkokauppa on tärkeä tulonlähde, mitä ristiriitaa hän avaa osuvasti. Myös ajankohtaisuutta on mukana Skotlannin itsenäistymistä koskevan kansanäänestyksen muodossa (tulos masentaa Bythelliä). Bythellin päiväkirja on kirjoitettu ennen kesän 2016 Brexit-kansanäänestystä.

Kokonaisuus piirtää kuvaa kokonaisesta elämäntavasta: kirjakauppa on Bythellille työ, koti (hän asuu kauppansa yläkerrassa) ja sosiaalisen elämän keskus. Kauppa onkin eräs päiväkirjojen päähenkilö: juuri sellainen sokkeloinen, jossa jokainen uusi kirjalaatikko on penkojille mahdollisuus – mahdollisuus, jolle kauppias puistelee päätään.

Vaikka Elämäni kirjakauppiaana on nautittavaa luettavaa, on se hetkittäin toisteinen tai jopa pitkäveteinen. Pitkäveteisyys kertoo omaa tarinaansa kirjakauppiaan päivistä: jokainen päivä on erilainen, mutta tiettyä toisteisuutta puotipäivissä on. Näin kuuluu ollakin. Ja siksi Bythellin kirja toimii parhaiten pieninä palasina, esimerkiksi (päiväkirjan) kuukausi kerrallaan, luettuna. Siinä välissä tai lomassa voi lukea muutakin, Bythellin kirjan lumo on kuitenkin niin suurta, että mieli karkailee hänen kauppansa hyllyjen väliin.

Kirjan sivuilla skotlantilaiseen kirjakauppaan pääsisi uudestaankin varsin helposti, sillä Bythell on kirjoittanut kirjalleen jatkoa. Ehkä klikkaan itseni nettikirjakauppaan (heh) ja tilaan itselleni Confessions of a Booksellerin.

Muualla mm. Aina joku kesken, Kirjarikas elämäni ja Kulttuuri kukoistaa.

Ali Smith: Winter

Ali Smith: Winter
Penguin Books 2017
(Pokkaripainos 2018
Kannen maalaus David Hockney
322 sivua
Brittiläinen romaani

Good morning, Sophia Cleves said. Happy day-before-Christmas,
She was speaking to the disembodied head.
It was the head of a child, just a head, no body attached, floating by itself in mid air.

Irrallinen pää lähes aloittaa romaanin, mutta sitä ennen on julistettu monta asiaa kuolleeksi, muun muassa Jumala, romanssi, modernismi ja postmodernismi, rakkaus ja jopa kuolema. Elämä sen sijaan ei ole kuollut – vielä, mutta toisaalta sulkeissa ja kaksoispisteeseen päättyen kuollut on:
(uh huh, earth, also dead):

Ja sitten mennään aamuun, jolloin eläkeikäinen Sophia Cleves näkee leijuvan lapsen pään, mutta näystään huolimatta hän hoitaa arkisia pankkiasioitaan. Sophien poika Art riitautuu tyttöystävänsä Charlotten kanssa juuri ennen kuin heidän pitäisi lähteä jouluksi Sophien luo. Art haluaa piilottaa riidan äidiltään ja palkkaa itselleen jouluksi seuralaisen Charlottea esittämään. 15 makuuhuoneen cornwallilaistalossa on kyllä tilaa, paikalle kutsutaan myös Sophien Iris-sisko, joka ei ole koskaan sopeutunut muottiin, vaan kapinoi sovinnaisuutta vastaan.

Herkullinen asetelma romaanille, joka kuvaa paitsi perhesiteitä ja ihmissuhteita myös kurkottaa laajemmalle: yhteiskuntaan ja taiteisiin. Ali Smithin vuodenaikasarjaan kuuluva Winter on ensimmäinen lukemani Smithin romaani. Nyt en voi käsittää, että miksi luin hänen tuotantoaan vasta nyt. Hyvää kannattaa odottaa jne.

Winter kokoaa yhteen pienen ihmisjoukon, toisilleen tutun ja toisistaan vieraantuneen (ja täysin vieraan) ja liikkuu Sophien talosta eri aikoihin ja paikkoihin, kulkee taakse- ja katsoo eteenpäin. Rakenne vaatii paljon, mutta Smith ei kirjoita vaikeasti, hänen tekstinsä sujuvuus ja älykkyys tekevät lukemisesta nautinnon.

Romaanissa on paljon kipeää ja paljon vieraannuttavaakin, mutta moni asia saa myös nauramaan ääneen tai ainakin hymähtämään, kuten Charlotten kaappaama Artin Twitter-tili Art in Nature sekä Trump- ja Brexit-viittaukset (joka toki myös kylmäävät, mutta myös hymyilyttävät). Toisaalta Cornwall on ihana ja "Art in nature" näkyy auringon säteillessä kuuraiseen maisemaan, kertojan ironia tuntuu hellältä.

Smith on terävä, muttei ilkeä, kokonaisuus on monikerroksinen, lukijaltaan tarkkuutta vaativa ja lämmin, toivoa antava. Smithin Autumnista kirjoittanut Omppu katsoo, että Smith on oma genrensä, minkä jo yhden lukemani teoksen perusteella allekirjoitan. Smith kirjoittaa niin hirveän hyvin. Luen englanniksi mielelläni, mutta harvakseltaan. Smithin kohdalla epäröin lukea vielä suomentamatonta romaania, pelkäsin etten pääse kirjaan sisälle, että menetän jotain olennaista vieraalla kielellä lukiessani, ja ennen kaikkea pelkäsin sitä, ettei Smith olisi ns. minun kirjailijani. Olin tietenkin väärässä: Winterin perusteella Smith kirjoittaa sellaista kirjallisuutta, jota rakastan lukea. 

Luultavasti menetin nytkin jotain ja olisin takuulla saanut kokonaisuuden nyansseista irti vielä enemmän suomeksi (suomennosta odotellessa!), mutta sisäistin tärkeimmän: kaikessa rakenteellisessa monimutkaisuudessaankin (tai leikkimielisyydessään) Winter on hurjan inhimillinen, viisas ja hyvä romaani.

Muualla: Tuomas.