Pääsiäistoivotus

Lukemista on aloiteltu ja suunniteltu, replikamuotoinen koriste kaivettu esille, käsi on käynyt jo karkkikulholla, ketuksi naamioitunut koira nukkuu. Siinä kotipääsiäisen aineksia lankalauantaina.

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille Lumiomenan lukijoille!

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme
Fabriikki Kustannus 2018
We Have Always Lived in the Castle 1962
Suomentanut Laura Vesanto
Kansi Kristian Jalava
198 sivua
Yhdysvaltalainen goottiromaani

”Jos olen vielä maisemissa”, hän sanoi, ja minua kylmäsi. Istuin nurkkaani Jonas sylissäni ja katselin, kuinka hän liikkui ripeästi ja ääneti valoisassa keittiössämme. Kohta hän pyytäisi minua kattamaan meille kolmelle pöydän ruokasaliin, ja illallisen jälkeen istuisimme yhdessä keittiön lämmössä ja talo vartioisi meitä eikä ulkopuolelle näkyisi meistä valonpilkahdustakaan.

Blackwoodien komea sukutalo on hiljainen: kartanoksi tai linnaksi luokiteltavassa talossa asuvat enää vain sisarukset Merricat ja Constance Blackwood sekä heidän pyörätuolissa oleva setänsä Julian. Koko muu perhe on kuollut joitakin vuosia aiemmin. Kotikylässään Blackwoodit ovat tunnettuja, mutta suuresti inhottuja, ovathan ne vanhastaan vauraita – hyvä etteivät kylve rahoissaan – ja muista eristäytyviä. Vain Merricat vierailee kylässä asioilla: kirjastossa, kaupassa, kahvilassa. Blackwoodit haluavatkin pitää muun maailman kotinsa ulkopuolella. Merricat keksii voima- tai taikasanoja suojatakseen pienen perheensä maailmaa, mutta onko sanoilla mitään tehoa enää sitten, kun edesmenneen isän kassakaapista kiinnostunut Charles-serkku saapuu paikalle?

Amerikkalaisen Shirley Jacksonin tuotanto on noussut jonkinlaisen tuoreemman kauhu- tai goottivaikutteisen klassikon asemaan. Kustantajan, julkaisuohjelmallaan lähes aina ilahduttavan turkulaisen Fabriikin, tiedotteen mukaan Jacksonin romaani Linna on aina ollut kotimme on paitsi vinksahtanut goottilaisen kirjallisuuden klassikko, myös teos jossa ”tyttökirjat ja salapoliisitarinat kohtaavat”. Tähän tyttökirjojen ja pientä outoa twistiä sisältävien teosten ystävään mainos puri.

Ja mainos myös päti. Tunnelmaltaan Jacksonin romaani on kuin kulkisi jossain alkuiltaisessa hämärässä juuri ennen kuin sumu ehtii kietoa kaiken ympärilleen, mutta ei vain sumu, vaan myös ulkopuolisten pahansuopuus, oman edun tavoittelu ja joukkohysteria.

Juonellisesti ja kielellisesti (Laura Vesannon oivallisen suomennoksen perusteella) kokonaisuus kulkee hyvin. Jopa niin sujuvasti, suorastaan viihdyttävästi, että aloin pohtia romaanin klassikkoasemaa. Tai: tietenkin aloin pohtia sitä. Miksi mikäkin kirja nimetään klassikoksi? Onko syynä kirjan yhteiskunnallisen painavuus? Omalaatuisuus? Genre? Kirjailijan elämäkerrasta kumpuavat perusteet? Kaikki yhdessä?

Linnan on aina ollut kotimme klassikkouteen on varmasti monia syitä, joista vähäisimmät eivät takuulla ole se, että Jacksonin tuotanto on tavallaan löydetty uudelleen 2000-luvulla (vertailukohdaksi voisi nostaa vaikkapa sinänsä hyvin erilaisen teoksen, John Williamsin Stonerin), ja silloinhan sana klassikko toimii hyvin niin lukijoiden puheissa kuin teoksen markkinoinnissa. Ja toki yli 50-vuotiasta kirjaa voi kutsua klassikoksi, jos ja kun teosta edelleen luetaan ja ehkä rakastetaankin. Toiseksi lajityyppi, tyttökirjahenkinen mysteeri, vetoaa moniin – etenkin, kun Jackson luo omanlaisensa maailman ja persoonalliset hahmot. Henkilöhahmot kantavat monista klassikoista tuttuja piirteitä. Orpo Merricat on nuori, kirjoja rakastava ja paljon menettänyt minäkertoja, jolla on outoja tapoja ja tiettyä Blackwoodien ylpeyttä. Merricatin näkökulma myös kuljettaa kertomusta. Toisaalta isosisko Constance, omituinen setä ja melkein aina läsnä oleva Jonas-kissa sopivat kaikki tyttökirjaklassikkomaiseen tarinaan.

Ennen kaikkea Linna on aina ollut kotimme on kuitenkin mysteeriromaani, jossa goottihengen mukaisesti saattaa tuntea talossa olevan vihankin. Talo ja siihen liittyvät salaisuudet, kuten Merricatin ja Constancen muun perheen kuolema, ovat mieltä kiehtova arvoitus. Merricatin tapa hakea suojelussanoja liikuttaa ja viehättää. Perhesiteiden rinnalle keskiöön nousevat ennakkoluulot, yhteiskuntaluokkien erot ja ulkopuolelta eri tavoin kohdistuvat uhat, joista voi keriä auki useita kerroksia. Tämä kaikki tekee Jacksonin romaanista tietenkin sopivan universaalin, mutta myös sillä omalla twistillään erottuvan.

Teemoja on siis paljon, mutta itse romaani on tiivis ja nopealukuinen. Teoksen lopussa on Fabriikille ominaiseen, ihastuttavaan tapaan listattu tyyliin sopivia kirjoja. Mukana ovat muun muassa Sayersin Myrkkyä, Watersin Vieras kartanossa ja Wyldin Kaikki laulavat linnut (jonka aion piakkoin lukea). Mainittujen romaanien ystävät nauttivat varmasti myös Jacksonin teoksesta.

Perusteluja tämän klassikoksi nimetyn teoksen julkaisulle Suomessa siis riittää. Linna on aina ollut kotimme on niin teemojensa kuin tunnelmansa vuoksi kiehtova ja otteessaan pitävä kirja, hyvällä tavalla vanhanaikainen ja silti jopa hieman ilkikurinen, ei missään kohtaa liian vakavasti itseään ottava. Ei olekaan ihme, että romaanin pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Siltala 2018
210 sivua
Kansi Jussi Karjalainen
Arvostelukappale
Kotimaista lyhytproosaa

Ajan on oltava tietyllä tapaa kypsä, koska tulen ajatelleeksi: Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote.

Kirjabloggaaja K muistelee juuri lukemaansa: Eeva Turusen lyhytproosakirjaa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.

Kirjabloggaja K lukee paljon. Hän lukee: nojatuolissa, sohvalla, sängyssä, bussissa, puuroa keittäessä. Hän ei lue: saunassa, suihkussa, kaupassa. Onko olemassa muita paikkoja, joissa hän ei lue? Tietenkin on.

K lukee mieluiten:

kirjoja

kirjoja, jotka sisältävät tarinan

jotka eivät sisällä tarinaa,

mutta joiden kieli on erityisen kiehtovaa

kirjoja

jotka puhuttelevat

ovat ihania (tai kamalia, sopivasti kamalia, kamalan hyviä)

tuovat jotain uutta

haastavat (hyvällä tavalla)

antavat jotain tarttumapintaa

mm. edellä mainittuja bloggaja K lukee.

Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ei ole tarinavetoinen kirja. Ei tietenkään, koska sen sanotaan sisältävän "outouksia kaihtamatonta kerrontaa". Hyvä! Se on rakenteeltaan ja kieleltään kikkaileva ja taidokas. Haastavakin se on. Antaako se tarttumapintaa? Ei (ensin), joo (sittenkin), ehkä (eniten). Tuoko se jotain uutta? Kosolti. Onko se ihana? Pitääkö sen olla?

Bloggaaja K muistelee lukemaansa ja laatii passistin. Tai ei: hän yrittää laatia pastissin. Hän ei halua kirjoittaa korneja lauseita, mutta ne ovat usein helppoja.

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta.

Olipa ihanaa luettavaa.

Oliko? Ei. Oli. Ei, ei ihanaa. En tiedä. Sanoja ei tahdo löytyä, koska Eeva Turusen kirja on erikoista luettavaa Neiti U muistelee ihmissuhdehistoriaansa -kirjalle ei löydy heti vertailukohtaa ja K on niitä ihmisiä, jotka haluavat sijoittaa lukemansa jonnekin mielensä kirjakartalle. Kirjabloggaaja K muistelee lukeneensa kissan anaalirauhasista, oikeassa olevista kukista, telttailusta, entisistä ja nykyisistä seurustelukumppaneista, pojasta joka tarkkaili sepelkyyhkyä tai lumikkoa, kiireettömistä lunneista, neitiherrasta, kirjeestä isännöitsijälle. K muistelee myös lukeneensa suoraa kerrontaa, listoja, tajunnanvirtaa. Hän muistaa kummastelleensa, nauraneensakin (hyvällä tavalla. Sulkeet). Hän muistaa valokuvanneensa muutaman sivun.

Kirjasta bloggaja K lukee, että: ”vanha äidinkielenopettajani tapasi sanoa asiat, jotka kirjoitatte sulkeisiin, voitte yhtä hyvin jättää pois”

Bloggaaja muistaa kuulleensa saman

Mutta yhtä hän miettii: onko sillä niin väliä? (Koska joskus sulkeissa voi kertoa sellaista, mitä ei muuten halua. Miten turhaa, muuten, tässähän se teksti on oli sulkeita tai ei.)

Kirjabloggaja K ei siis tiedä, pitikö hän lukemastaan. Sen sijaan K saattaa hyvinkin pitää siitä, ettei tiedä mitä mieltä Turusen kirjasta on

koska on aina ilo tulla kirjan yllättämäksi.

K hymyilee

hyvälle hämmennykselle. Kuinka ärsyttävää –

ja virkistävää

.

Blogivieraissa (sis. arvonta): takkiongelma ja muuta vaatteista

Blogivieraissa 3: Vaatekaapilla

Kevätpäivänseisaus on takana ja ihminen haluaa kaikkea uutta: kukansiemeniä, matkoja, uuden maton, sohvatyynyt, lenkkireittejä, kirjoja, kevättakin. Jollain tapaa kaikki mainitut ovat toteutettavissa jossain vaiheessa vuotta. Viimeksi mainittu on kirjojen ohella niin ajankohtainen asia, että se saa kunnian olla tämän Blogivieraissa-postaussarjan aloitusaihe.

Nyt siis kurkistetaan kirjabloggaajan vaatekaappiin. Tämä bloggaaja näet kaipaa kaappiinsa täytettä uuden takin verran. On näet käynyt niin, että vanhoista välikausitakeista se rakkain on ”kutistunut” kaapissa talven aikana. Voi ei! Nyt haussa on siis välikausitakki. Sellainen IHANA, monikäyttöinen luottotakki.

Luottotakissa on toki muttansa: parka vai trenssi? Trenssi olisi ihana tyylitakki kaupungille ja mahdollisiin parempiin menoihin, mutta parka olisi niin sanotusti enemmän minua. Siksi kysynkin teiltä mielipidettä.

Katsokaa yläkuvan takkeja: mitä niistä? Mikä on mielestänne hienoin? Kaunein? Monikäyttöisin? Minulle sopivin? Ihan vaan randomisti paras?

En erittele takkien merkkejä, koska Lumiomppu ei ole vaatemainostyyliblogi (mutta luen kyllä innolla monia hyviä vaatteita esitteleviä blogeja ♥) ja koska merkit saattaisivat ohjata äänestystänne. Kerron kuitenkin, että joukossa on yksi minulle tutun valmistajan takki, jonka uskon olevan erinomaisen laadukas. Mukana on myös vegaaniseksi ja eettiseksi luonnehditun valmistajan takki. Takit ovat suurimalta osin puuvillaa, mutta yhdessä kaunismallisessa päällyskangas on osin polyesteria. Osa takeista sopii reippaampaan menoon, osa hienosteluun. (Ulkoilutakkeja minulla on kyllä ihan sopivia ennestäänkin, mutta.)

Siis, takkikommentteja, pliis!


Samalla kun vaatekaapin täytettä mietin, voisin hieman valottaa joitakin omia pukeutumismieltymyksiäni. Ensin sanon, että arkisin kuljen melkein aina farkuissa ja neuletakissa. Kirjamessuilla kuulen usein, että olen mekkoihmisiä. No, olen aika laiska lähtemään sosiaalisiin menoihin. Kun sitten harvoin lähden (messuille, teatteriin, konserttiin), niin mielelläni pukeudun mekkoon. Kesä on toki eri asia, silloin on ihanaa laittaa ylle trikoomekko ja nopeasti sujautettavat kengät. Ah, autuutta.

Vaatteiden hamstraamisen suhteen koetan olla järkevä. Sorrun toki heräteostoksiin, mutta niitä estääkseni olen esimerkiksi tälle keväälle laatinut ostoslistan, jolla on nyt takin lisäksi kolme vaatetta. Koetan myös pitää vaatekaappini sisällön määrän vakiona, eli kierrätän sellaisia hyväkuntoisia vaatteita, joita en enää pidä (tai jotka eivät mahdu ylleni, nyyh). Pyrin suosimaan luonnonkuituja, mutta alla olevissa kuvissa on yksi kierrätyspolyesterista valmistettu kolttu (liekö viherpesua). Pääsääntöisesti koetan käyttää vaatteet loppuun saakka.

Vaikka olen tylsä arkipukeutuja, rakastan tiettyjä asioita. Kuten:

persoonallisia yksityiskohtia neuletakeissa (hah, eniten pukeudun silti mustaan ja harmaaseen)

satukirjamaista kuviointia mekoissa (vaikka suurin osa mekoistani onkin yksivärisiä trikookolttuja)

ja vaatteita, joiden kauluksessa on joku juttu.

Olen ehdottomasti villasukkaihminen. Lempisukkani ovat anoppini (kuvassa kirjavat ja raidalliset) ja ystäväni (lemmikinsiniset Marikki-sukat) neulomia. Kotini lattiapinta-alasta iso osa on kivilaattaa, joten villlasukat lämmittävät sekä jalkoja että mielen tasolla myös sydäntä. Juuri tätä kirjoittaessanikin Marikit ovat jalassani (pakko sulkeissa huomauttaa, että tämä päivitys on ajastettu torstaiaamulle, kirjoitin tämän keskiviikkoiltana). ♥

Koruja käytän päivittäin. Minulla on tietenkin joitakin elämän isoihin tapahtumiin liittyviä koruja, jotka ovat niitä rakkaimpia ja jotka olen saanut lahjaksi. Itselleni sorrun toisinaan ostamaan koruja, joilla on joku tarina, mielellään kuvataiteeseen, kirjallisuuteen tai tv-sarjoihin liittyvä, kuten kuvassa näkyvät Jane Austen -korvikset, Gilmore Girls -rannekoru (jota käytän vain alkutalvesta, nyt en enää halua haistaa lunta, vaan keväisen maan) ja John Singer Sargentin Carnation, Lily, Lily, Rose -maalauksen innoittamat korvakorut. Teen koruostoksia museokaupoissa ja Etsyssä. Rakastan myös kotimaisia puukorviksia.

Joskus koruostos ei sittenkään osu omalla kohdalla oikeaan. Olen vuoden sisällä kehittänyt oudon ihastuksen Outlander-sarjaan. Oudon siinä mielessä, etten tiedä onko sarja erinomaisen hyvä vai vain kummallisella tavalla koukuttava - luultavasti vähän kumpaakin. Sen tiedän, että sarjan visuaalinen ilme, kuten maisemat ja puvustus, on kiehtova. Syksyllä tilasin Etsystä vähän sitä sun tätä (puhelinkuorenkin, johon muuten on painettu John William Waterhousen The Lady of Shalott) ja päädyin ostamaan Outlanderin innoittaman korun.

En käytä korua, joten laitan sen nyt arvontaan täällä. Arvontaan osallistuu, kun kommentoi tätä postausta (kommentoida saa toki osallistumatta arvontaankin, ilmoita siis että oletko mukana vai et). Koru on ihan uusi, joten sen voi antaa vaikka lahjaksi jollekin Outlanderin, Skotlannin tai sudenkorentojen ystävälle. Suoritan arvonnan lankalauantaina ja ilmoitan voittajan tässä postauksessa. Onnea matkaan.


♥♥♥ HUOM! Takki on tilattu ja arvonta päättynyt! Koru lähtee Tiinalle Kirjaluotsiin. Onnea Tiinalle, lämmin kiitos kommenteista kaikille! ♥♥♥

Ja takkikommentin lisäksi olisi tietysti kiva kuulla, millaisia pukeutujia te olette.

P.S. Kirjablogin hengen mukaisesti vielä lukuvinkki: Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi.

Takkikuvat valmistajien sivuilta.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Gummerus 2018
368 sivua
Kansi Jenni Noponen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän ymmärtää olevansa niitä, joiden ohi laulut ja valssit kulkevat niin että hädin tuskin sormenpäillä ehtii niiden reunoja hipaista tai hetken liepeissä roikkua. Hän ymmärtää, että on kestettävä yksin. Ymmärtää, että ne ovat toiset ihmiset, joilla on valta ja voima päättää muiden rakkauksista. Lujat ja horjumattomat heikkojen ja epäröivien, oikeat väärien. Hänenkaltaistensa haaveet on vain tapettava ja haudattava maan poveen. Sillä mitä muuta se on kuin syntiä, tuulentavoittelu ja tanssi.

Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla. Maailma on paikoillaan: kalavedet ja pellot, Siionin laulut, oikeat kaupat, ihmisille asetetut paikat tässä elämässä. Maailmaan eivät kuulu: SMP, televisio, E-liikkeen kaupat, kirkkokuoro, metsästysseura. Aaron ihailee pappaa, mutta rakastaa mummiakin. Pappa, isänisä Taisto, tuntee luonnon ja hellii puutarhaansa. Mutta Taisto hoitaa kokouksissa myös niitä, jotka ovat liikkeen näkökulmasta syntiä tehneet. Aliisa, Aaronin äidinäiti, laulaa kirkkokuorossa, kuuntelee oopperaa ja muistaa ajat ennen hoitokokouksia. Äidin sisko Auroora puolestaan ajatelee tähtitaivasta ja rakastaa väärää ihmistä. Luonnon ja ihmismielen valot ja varjot vuorottelevat, kun itse kukin koettaa pyristellä maailmassa sellaisena kuin he sen oikeaksi kokevat.

Muutama vuosi sitten ilmestynyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoi nuoren lestadiolaisparin tarinan, joka herätti paljon julkista keskustelua sekä naisen asemasta herätysliikkeessä että vanhempien väsymyksestä. Nyt Rauhala jatkaa saman herätysliikkeen, vanhoillislestadiolaisten, parissa. Tuore romaani Synninkantajat kuljettaa 40 vuoden takaiseen aikaan, jolloin synnintekijöiksi katsottuja ihmisiä koetettiin eheyttää hoitokokouksissa: Teki parannuksen television katselusta ja E-liikkeestä. Siunaus. / Teki parannuksen pappisseuralaisten tukemisesta ja kososlaisuudesta. Siunaus. / Ilmoitus aikaisemmin sidotuista, parannukseen taipumattomista D. F.:stä, E. G:stä ja F. H:sta. Todettiin heidän jäävän sidottuun tilaan ulkopuolelle Jumalan valtakunnan.

Vaikka romaani sijoittuu noin 40 vuoden taakse, ovat sen keskeisaiheet, valta yhteisön sisällä ja ihmisen pyristely omien kipujensa kanssa, alati ajankohtaisia. Monikerroksisessa romaanissa ihmisen suhdetta yhteisöön, uskoon, läheisiin ja omiin, yksityisiin tuntoihinsa valottavat kaikki neljä keskeishenkilöä: Aaron, Aliisa, Auroora ja Taisto. Heidän kokemusmaailmansa lisäksi Rauhala kuljettaa romaaninsa halki yksityisen ja yleisen rajat rikkovia ”Matkakertomukseksi” nimettyjä lukuja.

Taivaslaulun lukeneet arvaavatkin, että Synninkantajien kieli on kaunista, paikoin hyvinkin maalailevaa: on hitaasti lipuvia revontulikaaria ja elämän etenemisestä kertovia perhosia. Toisaalta on myös aistien konkretiaa, tervan tuoksua, vasta kypsyneen kalan taivaallista, meren ja tuulen, makua. Kaunis kieli toimii myös jonkinlaisena peilinä suhteessa hoitokokousten surullisiin päätöksiin, jotka erottavat ja rikkovat ihmiset. Ennen kaikkea kieli liikuttaa lukijan mieltä – kuten Auroora pohtii: Sinulle ja iltatähdelle kerron tulevat päivät ja toiselaiset illat, joina ei tarvitse enää kävellä kauas kohdatakseen vaan ainoastaan kääntyäkseen puoleen. Voi, sitä todellakin lukiessaan toivoo Aurooralle, Aliisalle, aikuisten julistusten ja tekojen ristiriitaisuuksien keskellä elävälle Aaronille, joka miettii miten Jumala koettelee kovimmin niitä joita rakastaa hellimmin. Ja miksei Taistollekin, kunpa hän oppisi olemaan armollinen – jotenkin, joskus.

Romaanihenkilöiden sisäiseen maailmaan on helppo päästä kiinni. Päästä siihen maailmaan, jossa toisia koetetaan hallita päätöksillä, jotka eivät perustu mihinkään ikiaikaiseen tai edes vanhaan, vaan ovat romaanin tapahtuma-aikana kohtalaisen tuoreita. Eikö nytkin, erilaisissa uskonnollisissa ja poliittisissa liikkeissä mutta yhtä lailla kulttuuri- tai urheilumaailmassa (vrt. viimeaikaiset uutiset), ihmisiä ole pyritty hallitsemaan: päästämään lähelle, sulkemaan ulos, määrittelemään säännöt ja paikat. Tämä on mielestäni Rauhalan romaanin ydinkysymys: kuka määrää ja päättää, miten yksilö voi noudattaa oman sydämensä ääntä maailmassa?

Myötäeläminen henkilöhahmojen kanssa todentuu vahvasti Rauhalan romaania lukiessa. Heidän puolestaan kokee kalavedet ja metsän neulasmaton, heidän kanssaan tuntee yksinäisyyttä, yhteyttä, vanhemmuuden kipukohtia. On selvää, että ristiriitaisimmaksi hahmoksi nousee Taisto, joka on toisaalta hellä, toisaalta uskossaan tiukka, toisaalla on rakkaus, toisaalla jyrkät sanat ja päätökset. Taisto herättää vihaa ja silti hän on vanha, hauras mies, joka näkee perhoset ja hellii pojanpoikaansa. Rauhalalla on tarkka psykologinen silmä: kukaan ei ole yksinomaan paha, vaikka on sitäkin. Miten paljon ihmisten välejä repivää voi pieni päättäjien ydinjoukko saada aikaan.

Aliisan, Aurooran, Aaronin ja Taiston kautta yksi (toivottavasti) jo mennyt aikakausi avautuu: lähihistoria, herätysliikkeen kipeimmät kohdat. Moninäkökulmaisuus avaa hoitokokouksia laaja-alaisesti, mutta sisältä, liikkeestä, päin katsoen. Välissä olevia Matkakertomus-lukuja on hetkittäin vaikea sijoittaa kokonaisuuteen, mutta ne valottavat uskonnollista valtaa aina reformista amerikkalaisiin maailmanlopun odottajiin – ja niiden mukana olo romaanissa tulee sinänsä perustelluksi. Kokonaisuus on hieman epätasainen, mutta hallittu, painokas, kaunis. Viimeisille sivuille sisältyy sydäntä lämmittävä yllätys.

Synninkantajat ovat herkkä ja väkevä romaani, jonka keskeiskysymykset ovat ikuisia. Prologin lauseessa oleva ihmetys jää mieleen väräjämään: En voi olla ihmettelemättä, miten monta merkitystä rakkaudella on. Niin, mikä on rakkautta, mikä valtaa.

8 x äänikirja: Miniarvioita ja pohdintaa lukuaikapalveluista

Yhdeksän vuotta sitten, keväällä 2009, olin ostanut itselleni iPodin, sellaisen halvimman mahdollisen mallin, koska ajattelin että vanha simpukkamallinen Nokia-puhelimeni riittäisi: mihin sitä ihminen nyt puhelinta tarvitsisi paitsi puheluihin, tekstiviesteihin, rakeisten kuvien ottamiseen ja satunnaiseen matopelin pelaamiseen. :D Latasin iPodiin lempimusiikkiani ja muutaman äänikirjan, joita en tahdostani huolimatta osannut oikein kuunnella. Se oli kuitenkin alku.

Vajaa vuotta myöhemmin, toukokuussa 2010, olin hankkinut itselleni älypuhelimen ja ladannut siihen koko joukon niitä sovelluksia, joita edelleen käytän. Blogejakin aloin lukea puhelimella. Saman vuoden syksyllä tutustuin ihmiseen, joka kuunteli paljon äänikirjoja. Häneltä sain hyviä kirjasuosituksia, äänikirjatarjontakin taisi kasvaa. Varovaisen innostuneena kirjoitin ensimmäiset äänikirjabloggaukseni (tämän kesällä 2010, tämän sitten seuraavana vuonna, kun oikeasti innostuin). Aina ajoittain ostin itselleni äänikirjan iTunesista, mutta enimmäkseen kuuntelimme koko perheen kanssa äänikirjoja autossa. Vasta ns. lukuaikapalvelujen, ensin BookBeatin ja hieman myöhemmin Storytelin, tulo Suomeen koukutti minut kunnolla.

Nykyisin kuuntelen 3-5 kirjaa kuukaudessa. Huomaan, etten osaa kirjoittaa äänikirjoista yhtä perusteella bloggausta kuin lukemistani teoksista, koska kuunnellessa ajatukset pakostakin harhailevat joskus, enkä äänikirjojen kohdalla palaa selailemaan joitakin erikoisen painokkaita kohtia. Siksi kuuntelen mieluiten kertovaa tietokirjallisuutta, kepeitä romaaneja tai minäkerrontaan pohjautuvia teoksia. En halua näkökulmavaihteluja, tajunnanvirtaa tai kaksikymmentuntisia kuuntelusessioita. Haluan ajanvietettä työmatkakävelyille, satunnaista lenkkiseuraa, joskus harvoin kirjakaverin kuntosalille.

Mitä sitten olen joulu-maaliskuun aikana kuunnellut? Muun muassa näitä, muutama kirja jää vielä odottamaan seuraavaa koontibloggausta.

Johanna Catani ja Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon (WSOY 2017)

Kotimaisia novelleja, jotka kertovat naisten version Tuntemattomasta sotilaasta. Kirjan kirjoittajina on useita kotimaisia eturivin kirjailijoita, mm. Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Katja Kettu, Sirpa Kähkönen, Minna Rytisalo ja Tuula-Liina Varis. Novellit sopivat hyvin kuunneltaviksi, koska kuunteleminen voi olla usein pätkittäistä ja novellin tai kahden rytmityksellä on mukava tauottaa lukukokemustaan. Kuten usein kirjoituskokoelmien kanssa käy, puhuttelevat toiset tekstit enemmän kuin toiset. Muutamien kohdalla ajatukseni harhailivat aika tavalla, mutta toiset pitivät otteessaan ja jäivät ajatteluttamaan pitkäksi aikaa. Kokonaisuudessaan laadukas kirja, ja hieno ideakin.

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY 2017)

”Kertomus siitä, kuinka entinen vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä.” Jaahas. Luulen, että Joonas Konstigin punkkarivuosista on jo aikaa, koska hän on mielestäni ollut aina niin hyvin pukeutuva. Niin tai näin, realityproosaksi luonnehdittu Vuosi herrasmiehenä sopii äänikirjaksi mitä parhaiten. Kerronta on omakohtaista, Konstigin itselleen asettama haaste pitää otteessaan ja lukija sivistyy itsekin, toki myös hetkittäin ärsyyntyy, mutta ennen kaikkea virkistyy. Viihdyin mainiosti, hyvää lenkkiseuraa.

Rhodni Marsden: A Very British Christmas (HQ / HarperCollins 2017)

Pääsiäinen kolkuttelee jo ovella, mutta nostanpa nyt mukaan yhden joulukirjan – vinkiksi tämän vuoden loppupuolelle. Marsdenin kirja luotaa nimensä mukaisesti brittiläiseen jouluun, mutta kyse ei ole mistään perinteisestä tunnelmoinnista ja pusuista mistelinoksan alla, vaan katsaus saarivaltion joulunviettokirjoon: kauheimpiin joulumuistoihin, uskonnottomaan jouluun, joulua viettämättömien keskittalven juhliin, ruokaan, noloihin tilanteisiin, lauluihin ja kaupankäyntiin jne. Ote on koko ajan kuivalla tavalla sarkastinen, näkökulman yllättäviä, ironia pohjimmillaan tarkkanäköistä ja lämmintä – miten brittiläistä ja ihmeellisesti joulumielen sytyttävää!

Helen Fielding: Bridget Jones – Vauvapäiväkirja (Otava 2016, suom. Annika Eräpuro)

No niin, Bridget. Tuo viinaanmenevä ikisinkku mediatyöläinen, jonka kepeät mutta fiksut päiväkirjat naurattavat ja itkettävätkin aina vaan. Helen Fieldingin luoma hahmo on saanut pakostakin Renée Zellwegerin kasvot, kiitos elokuvien. Viime vuonna suomennetussa kirjassa Bridget tulee viimeinkin raskaaksi eikä lukija ole kovin yllättänyt siitä, ettei sankarittaremme tiedä, onko isä Mark Darcy vai Daniel Cleaver. Katsoin muuten hiljattain Bridget Jones’s Babyn elokuvana. Ja ei, ei, EI! Elokuvassa ei ole Daniel Cleaveria ja se tuntui muutenkin ihan vääränlaiselta. Joten, tässä päätökseni: minun Bridget-elokuvani saa olla se yksi ainoa, eli ensimmäinen. Ja koska olen kuullut, mitä Mad about the boyssa tapahtuu, saa minun Bridget-kirjani olla tämä kolmikko: kaksi ensimmäistä ja nyt tämä vauvakirja. Minä haluan sekoilevan Bridgetini yhdessä Cleaverin ja Darcyn kanssa, kiitos vain. Äänikirjana tämä oli muuten niin hauska, että hekottelin kävellessäni ääneen (onneksi kukaan ei katsonut kummeksuen – ja vaikka olisi katsonutkin, niin eipä se niin vaarallista olisi olllut).

Roxanne Gay: Bad Feminist (Harper Perennial 2014)

Yksi huudahdus tulee heti mieleeni: vau! Kirja, joka puhuttelee. Jolle nyökyttelee, jota vastaan haluaisi joissakin kohdissa väittää vastaan, ja joka koko ajan pitää otteessaan, tuulettaa ajatuksia – ja antaa uutta pohdittavaa. Gay pureutuu sukupuoleen, rotuun, kehoon, odotuksiin ja feminismiin koko ajan lukijansa haastaen ja itsensä peliin laittaen. Lukekaa tai kuunnelkaa tämä, vahva suositus!

Eve Hietamies: Yösyöttö (Otava 2010)

Taas niitä kirjoja, joiden kohdalla sain yllättyä. Kuvittelin, että Yösyöttö on jotain (naisen kirjoittamaa) karju litiä. Ehkä sitäkin, mutta myös naurattavaa ja itkettävää vanhemmuuden tuntojen peilausta. Millaista on, kun isyys muuttuu ihan erilaiseksi kuin mitä ennakkoon oli ajateltu? Yksinhuoltajuudeksi. Voi Antti Pasanen, hyvin sinä pärjäät! (Olen kuunnellut myös Tarhapäivän, Hammaskeiju odottelee odottelee vielä vuoroaan.)

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset (Tammi 2007, suom. Jaana Kapari-Jatta)

Vihdoinkin! Aloin lukea Pottereita englanniksi jo heti kirjasarjan ensimmäisen osan jälkeen. Ahmien luin sarjan ensimmäiset neljä kirjaa sitä mukaa kun ne ilmestyivät, mutta 2000-luvun puolivälissä Potter kuitenkin unohtui. Ilokseni esikoiseni löysi Potterit jo ekaluokkansa jälkeen kesällä 2012. Hänen kanssaan olen päässyt takaisin taikamaailmaan ja tämän viimeisen kirjan kuuntelin tänä keväänä (yhdessä lasteni kanssa). Mitäpä tästä sanoisin? Kaikki sarjan lukeneet tietävät kyllä!

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY 2018, suom. Sari Karhulahti)

Eleanor on viihdettä ja jos ei siedä viihdettä, niin kirja kannattaa unohtaa. Mutta jos on valmis antamaan kirjalle mahdollisuuden, niin saa käsiinsä (tai korviinsa) tarinan, joka yllättää monin tavoin. Honeymanin kirja on tarkkanäköinen, hauska ja riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä, arvoituksen sisältävä tarina sekä kertomus siitä, miten ihminen tarvitsee toista ihmistä voimaantuakseen. Syvä, omalaatuinen – joskin toki aikuisten satu. Minulle ehkä koko kirjakevään toistaiseksi suurin yllättäjä, joka kertoo myös siitä miten kevyeen asuun voi verhota painavia teemoja.

♥♥♥ 

BookBeat vai Storytel? Kaksi keskeisintä, luotettavasti toimivaa, valikoimaltaan monipuolista palvelua – eräänlaisia kirjojen Netflixejä: kuukausimaksulla saa kuunnella tai lukea niin paljon kuin haluaa. Vuorottelen näiden palvelujen välillä ja aiemmin vuorottelulle oli hyvät perusteetkin: Bonnierin omistama BookBeat julkaisi äänikirjoina WSOY:n ja Tammen tuotantoa, ruotsalainen Storytel taas teki yhteistyötä Otavan kanssa. Joskus teki mieli kuunnella vaikkapa Tammen uutta kotimaista, toisinaan Otavan. Nyt tämä on muuttunut, koska kumpikin palvelu tarjoaa kaikkien isojen kustantajien kirjoja.

Valikoimissa on edelleen pieniä eroja: Storytel tuottaa omaa materiaalia, BookBeatiin taas Bonnierin uutuudet ehtivät (ilmeisesti) nopeammin. Storytelin käyttöliittymä on siinä mielessä parempi, että äänikirjaa voi sujuvasti jatkaa e-kirjana siitä kohtaa, mihin kuuntelu jäi. Tätä toimintoa ei käsittääkseni ole vielä BookBeatissa. Toisaalta BookBeatista on helpompi löytää uutuuskirjat. Kummankin palvelun hinta taitaa olla sama.

Käytän palveluja vain äänikirjojen kuunteluun. E-kirjoja käytän lähinnä kirjamaistiaisiin: luen usein kirjojen alkuja puhelimella ja jos aloittamani teos kiinnostaa tarpeeksi, hankin sen käsiini painettuna kirjana. Tosin joskus, kuten Rosa Liksomin Everstinnan kohdalla, joku kirja on niin huikea, että sen parissa haluaa olla koko ajan. Silloin ahnehdin: kuuntelen liikkeellä ollessani ja myöhemmin jatkan lukien.

Kunnollista vertailua näiden palvelujen välille on ainakin tällaisen muutaman äänikirjan kuukaudessa kuuntelevan vaikea tehdä. Meillä esikoiseni kuuntelee myös äänikirjoja, joten meillä ”menekki” kokonaisuudessaan lie 5-8 äänikirjaa kuukaudessa ja ne e-kirjamaistiaiset päälle.

Sen kerran koukuttavaa äänikirjojen kuuntelu on, etten helposti tällaisesta kirjapalvelusta luopuisi (kuten en luopuisi enää tv- ja elokuvastriimauspalveluistakaan, joista Netflixiä tilaan säännöllisesti, mutta muita, kuten Viaplayta ja HBO:ta tauotan aina toisinaan).

Millaista teidän äänikirjakuuntelunne on? Kuunteletteko paljon? Vai ettekö ollenkaan? Missä muuten kuuntelette? Ja etteivät kysymykset loppuisi kesken, niin miten luku- tai kuuntelukokemus eroavat toisistaan?

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla
Bazar 2018
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti
302 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen jännitysromaani

Maalauksessa on nainen, joka katselee itsetietoisen levollisesti suoraan taiteilijaan. Hän on pukeutunut vanhanaikaisesti, ehkä 1930- tai 40-luvun tyyliin. Toisessa kädessä on tupakka, toinen käsi lepää tuolin käsinojalla. Vaikka kuva on epäselvä, naisen katse vangitsee Salomen huomion. Siansaksalta vaikuttavasta uutisesta pomppaa esiin englanninkielinen sanapari Fred Elwell ja Girl with a Cigarette. Miten ihmeessä tällainen muotokuva on päätynyt saksien kera jonkun onnettoman belgialaisen rintaan.

Kaikki alkaa satunnaisseksistä ja yövieraan kertomasta murhauutisesta. Dokumenttiohjaaja Salome Virta on asettumassa Berliiniin, jossa hän kuulee yhdenillanromanssiltaan, belgialaiselta Jaanilta Antwerpenissä tehdyistä murhista, joissa uhrin rintaan on isketty Frederick Elwellin maalaus. Salome ei saa veriteoilta eikä maalaukselta rauhaa: kuka oli maalauksen nainen, miksi juuri hänen kuvansa on murhien keskiössä?

Aika lailla näihin aikoihin kaksi vuotta sitten luin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidemysteerin Nainen parvekkeella. Vaikka en varauksetta ihastunut kirjaan, niin nautin sen lukemisesta sen verran, että Sakset tyynyn alla kiinnosti minua siitä saakka kun kirjan ilmestymisestä kuulin. Ja mikä ettei olisi kiinnostanut: upea, tunnelmaltaan vangitseva maalaus (katsokaa vaikka täältä) ja siihen kytkeytyvä mysteeri.

Joskus lukukaava toistaa itseään: Sakset tyynyn alla on kokemuksena hyvin samanlainen kuin Nainen parvekkeella, eli hetkittäin kliseinen, mutta vetävyytensä ansiosta ahmien luettava. Sellainen romaani, joka pitää otteessaan alusta loppuun saakka, mutta jota lukiessaan kokee sekä ärsyyntymistä että ihastumista.

Paras aloittaa ärsyyntymisestä. Ensiksi: Salome, josta muistelin pitäneeni Nainen parvekkeella -kirjaa lukiessani. Salome on toisaalta ihan mainio, onhan hän boheemi maailmannainen, joka ei pelkää leikata itse hiuksiaan ja jolle maistuu tuoppi jos toinenkin. Mutta Salome on jotenkin liiaksi tällaiseksi tehty, kuin yhteen hahmoon olisi nyt aasinhännän tapaan liitetty mahdollisimman paljon reteyttä. Sen vuoksi Salome ei tunnu kovin uskottavalta, vaan enemminkin rasittavalta sähläriltä. Koska hän on kuitenkin fiksu, nokkela ja osaa tutustua monenlaisiin ihmisiin, saattaa tuo päälleliimattu ronskius olla nyt joku vaihe vain (ja ronskius on hyvä, sitä ei vaan tarvitse vakuutella ihan niin paljon, lukija uskoo rivien väleistäkin).

Saksissa tyynyn alla on muitakin ihmiskuvaukseen liittyviä ärsyyntymisen aiheita, ennen kaikkea liika kliseisyys: paha tuntuu olevan yhtä tunnistettavissa kuin mustikkatahra valkoisella pöytäliinalla, mutta onneksi tässä Nuotio ja Soininen osaavat ainakin yhden henkilön kohdalla yllättää. Kolmas, mutta ehkä kuitenkin vain vähän ärsyttävä dimensio on romaaniin kasattujen teemojen runsaus: on taidetta, natseja ja vastarintaliikettä, uusoikeistolaisuutta, perhesuhteiden kipeyttä, hällä väliä -asennetta, ihastumisia ja niin edelleen. Tähän liittyen totean myös, että murhien motiivi olisi kaivannut hieman enemmän perusteluja, vaikka tulinkin yllätetyksi loppuratkaisun suhteen.

Kolikon parempi puoli kertoo sitten lukuihastumisesta. Ensiksi: nautin lukemastani, en olisi halunnut tauottaa lukemistani lainkaan, koska viihdyin – voi, miten viihdyinkin! Viihdyin, vaikka olisin halunnut läimäyttää Salomea (siis kuvainnollisesti, en oikeasti ole läimäyttelijä, minkä toki arvaattekin) ja vaikka hetkittäin tunsin ärtymystä. Silti Salomen seikkailut veivät mukanaan, niin hänen ihmissuhdesolmunsa kuin ennen kaikkea Eurooppaa laajalti luotaava seikkailutarina. Nautin siitä, miten koukuttavasti Nuotio ja Soininen tarinaansa kuljettavat, millaisen juonikudelman he ovat kutoneet, ja miten hyvin he kuvaavat miljöötä elettiinpä sitten kirjeiden kautta välittyvää toista maailmansotaa tai istuttiinpa Nainen parvekkeella -romaanista tutun Arvon lomakodin parvekkeella Maggiore-järvellä.

Toiseksi: ihastuin oitis sekä Elwellin tauluun että tämän kirjasarjan (toivon, että kolmas osakin ilmestyy joskus) ideaan – taidemysteeri, maalaustaide, lempeähkö rikosromaani, kuka sen teki -tarina.

Ja mikä parasta, oli hienoa tulla – sittenkin – yllätetyksi, kuten kunnon jännityskirjassa kuuluukin.

Vaikka kokonaisuudessa on muttansa, on Sakset tyynyn alla mainio pehmojännäri. Lukusukkula vaikka yhdeksi viikonlopuksi. Sellainen kirja, joka aikaansaa kaipuun taiteen pariin. Joten, jos tiedätte hyviä taidemysteerejä, niin otan ilolla vastaan suosituksia.

--

Myös Tuija on lukenut kirjan.

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Max Porter: Surulla on sulkapeite
Gummerus 2018
Grief is the Thing with Feathers 2015
Suomentanut Irmeli Ruuska
Kannen kuva Shutterstock
119 sivua
Brittiläinen pienoisromaani

Muissa versioissa olen lääkäri tai haamu. Oivallisia keksintöjä, aaveet ja varikset. Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuuden sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Ihmiset ovat variksen mielestä tylsiä, paitsi silloin kun he ovat surullisia, etenkin äidittömät lapset: Tunteeton en ole, välitän syvästi. Ja niin rouhea, röyhkeä sulkapeitteinen lintu asettuu isän ja kahden pojan kotiin Lontoossa. Perheen äiti on kuollut ja moni entinen hajalla, isä ei tiedä mitä tehdä, hän ryyppää, roikkuu tyhjyydessä ja palelee, kirjoittaa kirjaa. Surusta hän ei saa kiinni. Pojat, aina kaksikkona, antavat höyhenen olla tyynyllä. Ja varis asettuu taloksi niin pitkäksi aikaa kuin tarpeen on.

Max Porterin Surulla on sulkapeite ujuttautui tietooni kuin raollaan olevasta ikkunasta leijaileva linnunsulka sisälle taloon: melkein huomaamatta. Ensin Helmi Kekkonen ja Nanna kirjoittivat kirjasta blogiinsa, sitten googlailin ulkomaisia lehtijuttuja teoksesta ja lopulta ihana ystävä toi kirjan minulle lahjaksi. Ihastelin vihreäkantista kirjaa esineenä, kuvittelin ennakkoon kaikenlaista sen sisällöstä: surua, ehkä vaikeaa kieltä. Pohdin sitäkin, että miten Sylvia Plathin ihailijana suhtautua Ted Hughesiin romaanin innoittajana (ja kerron heti, että hyvin sopi).

Ensituntuma oli ehkä vähän kaikkea ennakkoon pohtimaani. Lukemiseni oli tunnustelevaa: minun piti tutustua tuohon pieneen surevaan perheeseen, tottua variksen katupoikamaiseen kertojanääneen, pohtia variksen ja laajemminkin lintujen symboliikkaa kirjallisuudessa: tuonilmaisia, toivoa (The Guardianin kritiikki kertoo, että Porterin romaanin englanninkielinen nimi viittaa Emily Dickinsonin runoon ”Hope is the Thing with Feathers”), ehkä muitakin kirjallisia variksia. Muutaman luvun jälkeen tuntuma otti kiinni, isän, poikien, variksen ja surun nelikenttä vei mukanaan ja osoittautui paitsi melankoliseksi, myös lohdulliseksi, teräväksi, eräänlaiseksi arkisen ja fantastisen välillä käytäväksi mielen selviytymistaisteluksi.

Paitsi, että pääsin romaaniin sisälle, ihailin (ja ihailen yhä!) sen muotoa. Porterin teksti kertoo suoraan, muuttuu runolliseksi (ehkä jopa runoksi, mitä Yöpöydän kirjoissa pohditaan enemmän), suoltaa juttua ja listoja, joista etenkin asiat, joita varis pelkää ja EI pelkää, naurattavat) kertoo satuja tappelevista veljeksistä ja tarinan paholaisesta, jota vastaan varis suojelee. Teksti on tiivistä, äärimmäisen hiottua, mutta ei vaivaannuttavaa. Irmeli Ruuskan suomennos on hieno: Porterin romaanin sisäiset tekstilajivaihtelut, kielellä leikittely ja kaikkea määräävä tunne välittyvät komeasti.

Porterin pieni romaani on sellaista kirjallisuutta, joka tuntuu tuovan jotain virkistävällä tavalla erilaista lukuvalikoimaani. Se haastaa ja palkitsee, mutta ennen kaikkea se käy sydämeen.

Surulla on sulkapeite on siis paljon: romaani on tiivis ja silti täysi, proosaa ja runoa, surua ja omanlaistaan huumoria, moniäänistä tajunnanvirtaa ja samalla ehjä kertomus. Porterin teos on vähän kuin kirjan varis: raakkuva, ehkä vähän tietoisen omahyväinen, ja kyyneliin saakka liikuttava.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

WSOY 2018

Storia di chi fugge e di chi resta 2013

Suomentanut Helinä Kangas

448 sivua

Kansi

Italialainen romaani

Niin kului se pitkä sateeton, mutta pimeä päivä. Ja noiden tapahtumien jälkeen Lilan ja minun suhteessa tapahtui yllättävä käänne, jossa näennäinen lähestymisemme jälkeen minussa heräsikin halu katkaista siteemme ja ruveta huolehtimaan vain omista asioistani. Tai ehkä se oli alkanut jo aikaisemmin, pienten pienten asioiden myötä, jotka olin hädin tuskin pannut merkille, mutta jotka olivat vähitellen kasaantuneet.

1970-luku on kuohuvaa aikaa niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa. Vanhat käsitykset ovat murtumassa, vaikka toisaalta patriarkaaliset asenteet ohjaavatkin vielä niin yksilöitä kuin koko yhteiskuntaa. Elena ja Lila, lapsuudenystävät, ovat ajatuneet erilleen elämän kiemuroissa: toisella on loistava ura, koko maailma tuntuu olevan avoin, kun taas toinen on jäänyt Napoliin ja työskentelee makkaratehtaalla ankeissa oloissa. Voimakas side naisten välillä ei kuitenkaan katkea, vaikka ystävyys ja suoranainen viha, katkeruus, ikävä, vieraantuminen ja läheisyyden tunne vuorottelevat.

Kuulun heihin, jotka Elena Ferranten Napoli-sarja on koukuttanut. Kun sarjan kolmannen osan suomennos Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ilmestyi vuoden alussa, suuntasin innoissani kirjakauppaan kuitenkin vailla aiettakaan lukea kirjaa heti. Säästelin sitä, halusin syventyä Lenún ja Lilan tarinaan rauhallisempana aikana, hiihtolomalla. Päästä taas siihen tuttuun, mutta samalla epäoikeudenmukaiseenkin maailmaan, tyttöjen ja nyt jo naisten välisen ystävyyden ristiaallokkoon.

Pääsinkin, totta kai. Siinä määrin, että kirjaa aloiteltuani mietin, voisiko bloggauksen tehdä palapelimenetelmällä – itseään kopioiden. Kas näin:

Luen kirjasarjoja (tai sarjakirjoja) vain valikoidusti. En yleensä erityisemmin pidä jatko-osista. Poikkeukset ovatkin sitten todella hyviä. Viimeksi olen innostunut Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan tunnustuksellisuudesta ja pohjoismaisesta angstista. Ferranten romaanisarja ei ole miehisen angstinen tai rikki revityllä tavalla paljas, mutta vahva ja väkevä se on, ja teki heti suuren vaikutuksen. *

Ferrante mahduttaa romaaniinsa paljon, muttei uuvuta lukijaansa. [--] on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta. *

Ferranten romaani myös mitä yhteiskunnallisin. Poliittisuus kulkee romaanissa sekä avoimesti että rivien välissä, siinä millainen naisen osa on niin seinien sisällä kuin niiden ulkopuolella; miten ulkoisesti vahva voi olla alistettu ja miten sille kaikelle annetaan ei-niin-hiljainen hyväksyntä. Sukupuolinenkin valta on kaikkialla läsnä. **

Kaiken kertojana toimii edelleen Lenú, jonka muistoista kokonaiskuva syntyy. Hän kertoo tarinaa myös Lilan puolesta. Lukija saa tehdä oman tulkintansa siitä, onko Lenú epäluotettava kertoja vai objektiivisuuteen pyrkivä ystävä. Lenú kertoo niin itsestään kuin Lilasta elävästi ja tunteikkaasti, mutta vailla liiallista nostalgiaa tai kaihomieltä. Kaiken Ferrante on kirjoittanut taidokkaasti. Hän hiljentää ja kiihdyttää, valottaa nykyhetkeä ja uppoaa menneeseen. Helinä Kankaan suomennos on sujuvaa luettavaa sekin. **

Kirjoitin edelliset pätkät huhtikuussa 2016* ja toukokuussa 2017**. Olen edelleen samaa mieltä kirjoittamani kanssa mitä sekä romaanien kehykseen että Helinä Kankaan suomennokseen tulee. Nuo kaksi aiempaa bloggaustani kertovat sen, miten Napoli-sarjan koen: millainen on Ferranten tapa kuljettaa tarinaa, miten henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen kohtaavat, kuinka elinolojen muutokset vaikuttavat keskeishenkilöiden, kuinka lahjakkuus ruokkii ja näivettää. Ja tietenkin: millainen on minäkertoja ja kaiken kokija, millainen se josta kerrotaan, joka koetaan läheisesti ja etäältä – elämänmittainen ihmissuhde, joka on ristiriitojen repimä, monesta syystä kaikkea muuta kuin tasaveroinen.

Mutta sitten palapelistä puuttuisi vielä koko joukko paloja, vastauksia kysymyksiin, solmujen aukemista – jotain, mitä lukija kenties aavistaa ja jotain, mikä ehkä tulee yllättämään. Myös ympäristö muuttuu: Firenzen akateemisuus on kaukana tehdastyöläisen maailmasta, ja monia muitakin uusia ulottuvuuksia tulee aina vanhemmuuden kysymyksistä politiikkaan.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät syventää entisestään Lenún – tai nyt Elenan – ja Lilan –tai Linan – tarinaa: tuntemuksia, etäisyyttä, kokonaista maailmojen kuilua. Tietyllä tavalla oma lukukokemuskin on paitsi syvempi, myös ristiriitaisempi. Hetkittäin kumpikin hahmo jopa ärsyttää, vaikka kertojana toimivan Elenan tarkkanäköisyys ihastuttaa. Käy niin kuin pitkissä ihmissuhteissa, joissa ärtymys kielii kiintymyksestä.

Ferranten romaanisarjan henkilöihin kasvaa kiinni, palapelissä on siis vielä monta palaa jäljellä. Onneksi Elenan ja Lilan tarina jatkuu vielä yhden osan verran.

--

Ferranten Napoli-sarjan kolmannesta osasta ovat kirjoittaneet muun muassa Leena, Tuija ja Tiina, sarjan kaikista kolmesta osasta yhteispostauksen on kirjoittanut Arja.