Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula & Co 2018
How to Stop Time 2017
Suomentanut Sarianna Silvonen
Kansi Tuomo Parikka
363 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

[--] Oli parempi olla rakastumatta.
Mutta viime aikoina, nyt, minusta oli alkanut tuntua siltä, ettei tunteisiin voinut suhtautua matemaattisesti. Jos yritti suojautua tuskalta, saattoi aiheuttaa itselleen uudenlaista, hienovaraisempaa tuskaa. Se on aikamoinen pulma. Enkä aio ratkaista sitä tänä yönä.
Elämä on hämmentävää.
Emme me oikeastaan muuta tiedä, ajattelin, ja ajatus soi päässäni kuin musiikin katkelma kun vajoan pikkuhiljaa uneen.

Tom Hazard on vanha. Ei, hän ei ole eläkeiässä oleva harmaatukkainen papparainen, vaan erinomaisessa kunnossa oleva historian opettaja nykyajan Lontoossa. Niin, nyt. 1920-luvulla hän soitti pianolla jatsia Pariisissa, Elisabeth I:n ajan Englannissa hän työskenteli Globe-teatterissa. Hän on kokenut niin noitavainot kuin digitaalisen vallankumouksen ajan. Tomilla on anageria, hän vanhenee hitaasti ja on nyt yli 500 eletyn vuoden ikäisenä hieman yli 40-vuotiaan oloinen mies. Selvitäkseen hengissä hänen tulee vaihtaa henkilöllisyyttään noin kahdeksan vuoden välein. Rakastua hän ei voi, mutta voiko hän kohdata tulevaisuutensa?

Ajatus aikamatkailusta on aina kiehtonut minua. Rakastin Aikahyppy-sarjaa (Quantum Leap), Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on yksi lempikirjoistani (tosin paljon myös ulkokirjallisista, henkilökohtaisista syistä), ja miten ihastuttava onkaan ajatusleikki siitä, kuka tai mikä olisi ollut edellisessä elämässä. Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään ei kuitenkaan kerro aikamatkustamisesta siinä mielessä, että nykyajasta vierailtaisiin menneessä tai tulevaisuudessa, vaan aikakäsite ja ajassa eläminen on täysin kronologista. Mutta mennyt elää Tomissa enemmän kuin ehkä kenessäkään toisessa kirjallisuuden hahmossa. Tomin muistojen kautta lukija pääsee menneeseen, mutta Tomin ajattelussa nykyaika on silloinkin osin tuskallisen läsnä.

Miltä tuntuisi elää melkein ikuisesti?

Aika on ikuista. Se elää menneessä ja se on nyt, mutta ehkä lähes loppumattoman pitkän elämänsä vuoksi Tomin on kaikkein vaikeinta kiinnittyä nykyaikaan. Toki hän elää niin tavallisesti kuin voi, koettaa kestää levottomia hackneylaisia teinejä ja ulkoiluttaa koiraansa, mutta hän on myös piinattu sielu, ihminen joka ei saa lepoa. Hän haluaa elää, mutta vuosisatojen läpi eläminen on vaarallista – monestakin syystä.

Kuinka aika pysäytetään on Tomin tarina, mutta se ei kerro vain Tomista eikä se ole pelkkä historian pyörteissä hyppivä romaani. Keskiössä ovat muutamat ihmisyyden peruskysymykset: luottamus, vanhemman ja lapsen suhteet, uskallus rakastua – niin toiseen ihmiseen kuin itseensäkin. Kokonaisuuteen sekoittuu myös arvoitus- ja jännitysjuoni, joka ei lopulta yllätä suuresti, mutta joka iskostuu erinomaisesti kokonaisuuteen. Toki Miten pysäyttää ajassa on omat itsestäänselvyytensä, kuten Shakespearen tai Hemingwayn kohtaaminen. Toisaalta, miksikäs ei, kun nyt kerran noidenkin herrojen aikana on eletty. Ne ovat vain kohtaamisia, mieleenpainuvia juttuja eletystä elämästä, mutta keskiö on toisaalla.

Haig kirjoittaa kuin hänen kynänsä lentäisi, suoltaisi tarinaa, joka imaisee mukaansa, kiinnostaa, koskettaakin. Kokonaisuus on toisaalta humoristinen, toisaalta tummasävyinen. Romaani on osin lempeä, osin ironinen. Kokonaisuus jännitys- ja (monikerroksiseksi) rakkaustarinaksi kasvava kertomus, joka on maustettu sekä moraalikysymyksillä että ripauksella maagista tunnelmaa. Sarianna Silvosen suomennos on nautittavaa luettavaa. Teksti on koko ajan hurjan vetävää eikä kirjaa malttaisi jättää kesken.

Joskus täytyy katsoa sitä, minkä tietää olevan läsnä [--]. Rakastin – Shakespeareineen kaikkineen – Haigin romaanin lukemista. Miten pysäyttää aika tarjoaa viihdyttää kuin nokkelan seikkailukertomuksen kuuluukin, mutta tarjoaa lopulta ajatteluttavaa ja ihastuttavaa luettavaa kaikille romanttisesti lepatteleville, hieman oudoista jutuista pitäville, tässä nykyhetkessä eläville ihmisille.

Haaveilun aika

Arjen aikatauluttamista, liikaa puolison työmatkoja, liian vähän yöunia, leivänmuruja lattialla, kaapittamattomia pyykkejä. Kivijalassa asuvia muurahaisia, terassilla valepesää pelkäämättömät ampiaiset. Matkakuumetta, syksyn harrastussuunnitelmia, esikoisen yläkouluun tutustuminen. Työmatkapyöräilykausi, ajatuksia säännöllisestä lenkkeilystä. Blogilaiskuutta.

Ja sitten:
Pakastepullia, kasvavia kirjapinoja, muistoja retkistä ja täysikuusta, kuninkaalliset (tv-)häät, valokuvaleikkiä.

Lisäksi, ah: pihat silkkaa omenankukkapumpulia.

--

Olen näissä kiireiden ja haaveiden aallokoissa kaivannut niin sanottua vanhaa Lumiomenaa, sellaista kuin vaikka heinäkuussa 2011. Bloggaajana toki päätän, mitä tänne kirjoitan, mutta kertokaa, minkä verran kirjablogissa voi olla haaveita ja haihatteluja?

Mikko Kamula: Iso härkä

Mikko Kamula: Iso härkä
Gummerus 2018
Kansi Jenni Noponen
603 sivua
Kotimainen romaani

Tenho juoksi metsän halki. Matalat pensaat ja varvut raapivat hänen jalkojaan, kun hän yritti tavoittaa himmenevää liekkiä. Sitten puut väistyivät ja kelmeä kuunvalo lankesi Tenhon ylle hänen saavuttaessaan rantaheinikon. Keskellä virtaa näkyi pieni saari, jota kohti sininen liekki leijaili. Tenho ei kuitenkaan uskaltanut astua veteen, sillä se oli punaista kuin veri. Hän kuuli takaansa kumean mylväisyn.

Kaikki alkaa Tenhon, tietäjän kykyjä omaavan pojan, unesta: verinen härkä heijastelee uhkaa, ja synkkiä aikoja Tenhon perheelle onkin luvassa. Järkyttävien tapahtumien seurauksena Heiska-veli joutuu lähtemään kauemmas ja Varpu-siskon harteille sälytetään enemmän vastuuta. Huhut tai suoranaiset uutiset tuhoja tekevästä suuresta eläimestä vahvistuvat ja Rautaparran perhe joutuu kohtaamaan voimakkaan vastustajan. Tuonellakin on osansa otettavanaan, sanansa sanottavanaan.

Jotkut kirjat ovat kertakaikkisen nautittavaa luettavaa. Aina nämä kirjat eivät niin sanotusti riko rajoja, ole kokeellisia tai täräytä lukijan kirjallista maailmaa, mutta ne ovat upottavan lukuelämyksen tarjoavia, alati otteessaan pitäviä ja maailmaltaan rikkaita. Reilu vuosi sitten keväällä olin Mikko Kamulan ”Metsän kansa” -kirjasarjan aloitusosan Ikimetsien sydänmailla lumoissa. Lumoutuminen sopiikin mainiosti romaanisarjaan, jossa loitsut, maahiset, karhunhampaat ja ihmisen kulku yliseen tai aliseen ovat osa päähenkilöiden kokemusmaailmaa. Suojauksia tehdään, parat työskentelevät.

Periaatteessa voisin toistaa Ikimetsien sydänmailla -postaustani muutama kuukausi sitten ilmestyneen Ison härän kohdalla, mutta romaani ansaitsee oman nostonsa täällä Lumiomenassa.

Kamulan luoma maailma on siis rikas, mutta tavalla jossa yliluonnollinen on arkipäivää. Uskomusolennot ovat siinä missä pirtti, sauna, rakennettavan Olavinlinnan kivet tai pellavakangas. Toki ne viestivät eri ihmisille eri tavoin: toisilla on synnynnäisiä tietäjän ominaisuuksia, toiset taas kohtaavat – jos kohtaavat – näitä olentoja sattuman kautta elämänsä kriiseissä. Juko Rautaparran perheessä kriisejä riittää, mutta näistä elämää ravistelevista hetkistä Kamula luo raamit koko kirjasarjalle, jossa ei tapahtumia puutu.

Eikä puutu teemojakaan. Näin kunnon tiiliskivessä – ja tiiliskivistä muodostuvassa kokonaisessa kirjasarjassa – kuuluu ollakin. On jännitteitä eri suunnilta tulevien kesken, on sukujen välisiä ristiriitoja, nuoruuden uhmaa, velvoitteita ja oikeuksia. Ähkyä ei silti tule, koska Kamulan teksti on niin sujuvalukuista. Tarina on juonivetoinen, kieli konstailematonta, toinen aikakausi – niin historian kuin ihmisten (melkein) kaiken olemisen suhteen – kiehtova.

Kokonaisuus on siis sekä runsas että sujuva. Iso härkä, kuten Kamulan romaanisarjan edellinenkin osa, on koukuttavaa ja upottavaa luettavaa, jonka parissa sivut kääntyvät kuin huomaamatta – on kuin saisi takaisin jotain lapsuuden lukuahmimisiästä! Fiktiivinen mennyt herää henkiin, folkloreainekset elävät varsin moderneissa (ja siksi samastuttavissa) henkilöissä, uhkia on kaikkialla, nyt etenkin mystisessä härässä, joka on muka niin suuri, että peittää auringon näkyvistä, ja josta maahisetkin varoitteleva. Ja mitä kaikkea tuleman vielä pitääkään! Lopun repliikki jää kaikumaan mieleen – ja odottamaan sarjan kolmatta osaa.

--

Ison härän ovat lukeneet myös muun muassa Amma ja Arja (joilla on keskenään ajoitetut postaukset), Kirsi, Mai ja Maija.

Sisaret 1918 (toim. Reetta Laitinen)

Sisaret 1918 (Toim. Reetta Laitinen)
Arktinen banaani 2018
Kansi Tiitu Takalo
Taitto Kimmo Mustonen
112 sivua
Kotimainen historiallinen sarjakuvateos

Ote Reetta Niemensivun "Toinista"

Vuonna 1918 käyty Suomen sisällissota teki monenlaisia jakolinjoja ihmisten välille: aatteet, toive paremmasta maailmasta, pelot, Euroopassa tapahtunut liikehdintä ja muutkin syyt iskivät rajuja railojaan naapureiden ja jopa perheenjäsenten keskuuteen. Sotaa edelsi erilaisista aatteista kummunnutta liikehdintää, joiden perusteella muodostettiin työväenluokkaisia järjestökaarteja ja porvarillisia suojeluskuntia. Naisilla oli oma, tärkeä roolinsa sisällissodassa. Nämä ihan tavalliset naapurintytöt, kaupunkilais- ja maalaisnaiset, saivat osakseen paljon, moni liikaakin eivätkä sodan raskaat kokemukset päästäneet ehkä koskaan irti.

Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 -sarjakuvateos sisältää kymmenen naisnäkökulmaista tarinaa Suomen sisällissodasta. Teoksen tarinat pohjautuvat Kansan Arkiston ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin, elettyyn, koettuun ja muisteltuun elämään.

Reetta Niemensivun, Tiitu Takalon, Elina Ovaskaisen, Annukka Leppäsen, Mari Ahokoivun, Emmi Niemisen, Ainur Elmgrenin, Aino Sutisen, Hannele Richertin ja Warda Ahmedin sarjakuvat kertovat niin punaisten kuin valkoisten puolella olleista naisista. Enemmistö tarinoista kerrotaan punaisten näkökulmasta, mikä johtunee siitä että teoksen toimittaneen Laitisen alkuperäinen tarkoitus oli ollut valita kertomukset vain Kansan Arkistosta, mutta Sisaret 1918 -työryhmä oli katsonut, että valkoisten naisten kokemusten mukaan tuominen lisäisi tasapuolisuutta ja kiinnostavuutta. Olen samaa mieltä, tasapuolisuus on (yleensä) aina hyvästä. Tosin kiinnostava tämä teos olisi ollut miten vain.

Ote Tiitu Takalon "Idasta"

.

Sisaret 1918 on kokonaisuutena erinomaisen onnistunut teos. Se on moniääninen ja -paikkainen kirja, joka antaa äänensä niin lapsille kuin aikuisille, punaisille kuin valkoisille. Kirjan tekijät ovat kaikki taitavia kuvittajia ja tarinankuljettajia, joskin on toki selvää että kymmenen erilaisen sarjakuvan joukosta jokainen lukija löytänee aina omat suosikkinsa. Joku tarina vaan osuu syvemmin sieluun, toisen kuvitusjälki viehättää enemmän.

En halua tässä ruotia omia mieltymyksiäni sen syvemmin, mutta kokoelman avaava Reetta Niemensivun ”Toini” hellyttää lapsen näkökulmallaan ja savolaisuudellaan (tietysti!), olenhan itse kotoisin sarjankuvan tapahtumapaikkakunnan Leppävirran naapurista Suonenjoelta. Erityisen koskettavaksi koin Aino Sutisen ”Emmin”, joka oli ompelijatar Martta Koskisen ystävä. Koskisesta muistan lukeneeni aiemmin ja sarjakuvan lopussa ollut valokuva Emmistä ja Martasta toimii tehokeinona paremmin kuin hyvin. Voi noita kohtaloita! Kuvallisen ilmaisunsa puolesta Tiitu Takalon ”Ida” ja Emmi Niemisen ”Mandi” viehättivät minua aivan erityisesti. Jokainen kirjan tarina on omalla tavallaan painokas ja perusteltu.

Ote Aino Sutisen "Emmistä"

Toki aina voi sanoa, jo mainitsemani esipuheenkin perusteella, että näkökulmia voisi olla enemmän tai tasapuolisemmin, koska nyt valkoisten naisten osuus jää pienemmäksi, vähemmän voimakkaaksi, ja toisaalta esimerkiksi sota-aikana eläneen vanhuksen näkökulma olisi taas ihan erilainen, tai pienen lapsen äidin, tai... Jossittelu on tietenkin turhaa, jo nämä kymmenen kertomusta riittävät osoittamaan sen, miten laajasti sisällissota suomalaisia naisia kosketti. Voin vain miettiä, miten hirveää oli tulla vangituksi aatteensa puolesta tai pelätä omia naapureitaan – olivat nämä kummalla puolella tahansa. Sisaret 1918 saakin ajattelemaan sitä, miten sota horjutti luottamusta, ystävyyttä, naapuruutta ja perhesiteitä sekä sitä, miten monessa suvussa näistä asioista on – puolin ja toisin – ehkä ikiajoiksi vaiettu. 

Ote Emmi Niemisen "Mandista"

(Ja saa se ajattelemaan niitäkin alueita, kuten kaikkien omien sukuhaarojeni asuinseutuja, joilla ei virallisesti käyty taisteluja tai koottu ainakaan isompia kaarteja: kyllähän niilläkin seudulla varmasti puolensa valittiin ja jollekin kannalle asetuttiin. Kerättiinköhän heidän mietteitään? Millaisia tarinoita heillä olisi ollut? Millaisia huolia, pelkoja, kannanottoja? Mitä esimerkiksi vuonna 1918 syntyneen ukkini äiti oli ajatellut sisällissotakeväänä, olihan hän raskaana juuri itsenäistyneessä, sotaa käyvässä Suomessa?)

Moni hieno sarjakuva jää tässä blogitekstissä mainitsematta, mutta kehotan kaikkia, siis ihan kaikkia, lukemaan Sisaret 1918. Tässä lopussa kiitän erikseen vielä Tiitu Takalon tekemää kantta: nuo kannen nuori nainen, tyttö ehkä, ja punainen ja valkoinen lippu, ja ennen kaikkea nuo punaiset ja valkoiset ruusut – sodan kokeneet ja jälkipolviin jälkensä jättäneet naiset, sinnikkäitä ruusuja jokainen.

Katoamisprosessi

Katoamisprosessi

Joskus siellä kuului ääniä: sahojen, vasaroiden, hiomapapereiden, ihmisten. Puhetta, ehkä kiroilua, aivan varmasti naurua, iloa, surua, arkea. Näkyi parkkiintuneita käsiä, heleitä kasvoja, hentoja viiksiä, pölyä, valoa, työhaalareita.

Nyt siellä kuuluu vain vaimeita ääniä ulkopuolelta, ohiajavan auton moottorin kehräämistä, askeleita, linnunlaulua. Näkyy sitä, mitä ulottuu katsomaan.

Joskus siellä kuuluu ehkä hiiren hienoja askeleita, puoliluvatta käyvien ihmisten keskustelua, kameran sulkimen naksahduksia, rakennuksen oman hengen huokauksia. Näkee sen, minkä rakennuskin.

Ennen siellä kuuluu kaikkea menneisyyden kaikuja ja sitä, mitä olisi voinut olla ja mitä ei koskaan tule. Mutta minne silloin näkee? 

Hylättyjen paikkojen lumoa on vaikea vastustaa, sillä niissä yhdistyy mennyt ja kuviteltu. Haluan säilöä niitä mieleeni – ennen niiden katoamista.

P.S. En kerro, mikä tämä paikka on. Ne, jotka rakennuksen paikkakunnalla asuvat, tunnistavat kyllä. Rakastan puoliurbaania retkeilyä, mutta halua usein pitää nämä mietteet ihan itselläni. Mihinkään en kuitenkaan murtautunut. ;) Tämä postaus voisi melkein mennä Blogivieraissa-sarjaani, muttei oikeasti, koska olen tehnyt tällaisia postauksia muulloinkin. Aiemmin olen kirjoittanut ainakin Kruunuvuoren huviloista ja Bad Gasteinin lumotummasta puolesta.

P.P.S. Kerronpa sittenkin. Tätä kirjoittaessani, 10.9.2018, Paikallislehti Sisä-Savo uutisoi, että tehtaan purkutyöt ovat alkaneet. Katoamisprosessi on siis kiihtynyt. Kuvaamani rakennus on vanha Kutvosen huonekalutehdas Suonenjoella.