Anna Järvinen: Uni viime yönä:

 

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

Teos & Förlaget 2021
Dröm natten till idag:

Suomentanut Raija Rintamäki
144 sivua
Kannen piirros Anna Järvinen

Arvostelukappale

Ruotsinsuomalainen romaani

Joskus vastaan tulee kirjoja, jotka luettuaan ei ole täysin varma siitä mitä tuli juuri lukeneeksi. Tietää vain, että kirjasta piti tai ei pitänyt. Että se kosketti tai sitten ei. Ihastutti tai vieraannutti. Anna Järvisen esikoisromaani Uni viime yönä: kuuluu tällaisten hämmentävien kirjojen joukkoon – niiden, jotka ihastuttavat.

Romaanissa noin viisikymppinen Anna-niminen nainen, muusikko ja taiteilija, elää sekä nykyhetkessä, jossa muistot ovat vahvasti läsnä. Lyhyistä luvuista, tai pikemminkin fragmenteista, koostuva kirja on kaunis. Se on haalistuneita ja tarkkoja muistoja, kirkkaita havaintoja, olemista ja ajattelua. Läsnä ovat kotimaa Ruotsi ja synnyinmaa Suomi isoine eroineen, kaupunki ja maaseutu, elämästä haalistuneet ihmiset ja ne jotka ovat läsnä. On taide ja sen tekeminen, valoisat hetket ja kipukohdat. On ulkopuolisuus, ainainen ulkopuolisuus. Ja hymyilyttävä ajatus siitä, että liki viisikymppisen naisen pitäisi käyttää pohjepituista vekkihametta, mitä Anna ei tietenkään tee.

“Ajatuksille tarvitaan vähintään pari tuntia joka päivä.” Kyllä, nyökyttelen, tietenkin tarvitaan. Luin kirjaa hitaasti, en tiedä miksi. Ehkä teksti sekä pakeni että tuli niin liki. Lyhyistä luvuista rakentuvana ja kieleltään ilmavana se oli (on!) merkityksiä täynnä. Kansien välissä on ikään kuin yhden naisen tähänastinen elämä  – tyyliteltynä, fiktiona, oletettvasti myös autofiktiona. Raija Rintamäen suomennos on upea.

Uni viime yönä: (kaksoispiste kirjan nimen lopussa!) on osin kuin Anna Järvisen musiikki: siinä on, kuten romaanin Annan lapsessa, “logiikkaa ja runoutta”. Mielessäni soivat nyt eniten kappaleet Bulevardi (tietenkin) ja Ruth. Niiden ja Järvisen romaanin tunnelmissa haluan kellua kauemminkin kuin vain hetkisen.

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY 2020
Ulkoasu M-L Muukka
377 sivua
Kotimainen romaani

Saaren yllä lepäsi sumuinen autius, pystysuora, tyhjä tila. Eikä se täyttyisi, vaikka saareen tuotaisiin lisää raskasmielisiä naisia, ahdettuja matkalaukkuja, painavia salaisuuksia, tiheää, pimeää mennyttä, pudonneita ja putoavia peilejä.

Sumu kietoo maiseman ja saaren sisälleen. Saari on kaukana kaikesta: mantereesta, ihmisistä, mielestä. Se näyttäytyy ja piiloutuu, sen yli lintuparvet matkaavat. Saaren nimi on Tiiralinna ja sen kallioilla on miesten nimet. Kuitenkin, tietenkin, sinne päätyvät naiset, nimenomaan naiset, jotka eivät arkiseen yhteisöönsä mahdu.

Katja Kaukosen kaikissa teoksissa on ihmeellinen, tiheä ja taianomainen tunnelma, niin tässä hänen uusimmassaankin, jonka nimikin kantaa maagisuutta: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. Romaanin kehystarina toimii ikään kuin peilinä Seilin saarelle, josta on kirjoitettu niin tutkimuksia, artikkeleita kuin kaunokirjallisuuttakin. Sadan vuoden takainen Tiiralinna on kuin Seilin oikukkaampi sisar, sen rinnakkaistodellisuus.

Saarta, jonne linnut lentävät kuolemaan luonnehditaan teoksen takatekstissä yhteisöromaaniksi. Sellainen kirja onkin: monesta henkilöstä kertova, moniääninen. Naiset, kuten Satu-nimisen sivupersoonansa kanssa elävä Saga tai fiksu mutta jotenkin liikaa oleva reposaarelainen Taimi, tuodaan saarelle parantumaan. Hoitomuoto on uudenlainen, naiset voivat aloittaa kaiken alusta, luoda uudenlaisen elämän. Potilaita ennen saarelle ovat saapuneet jo kutsumusammatissaan toimiva ylihoitaja Linnea ja emäntä Alli, joka haaveilee muutosta Australiaan. Miehiä saarelle ei juuri päädy pappi Joelia lukuun ottamatta. Toki siellä käväisee lääkäreitä, mutta saaren väki on omillaan. Kuvitelmat ja totuus, mitä ne ikinä ovatkaan, sekoittuvat.

Kauniisti, arvoituksellisesti ja toistoa sekä ennakointia tehokeinoina käyttäen Kaukonen kirjoittaa saarelaisista ja linnuista, joiden matka katkeaa saaren kallioihin. Pelkkää toden ja kuvitelman maagista rajankäyntiä romaani ei kuitenkaan ole. Se ottaa kantaa naisten kohteluun ja siihen, mikä on katsottu normaaliksi tai hyväksytyksi, mikä arveluttavaksi tai vääränlaiseksi – mikä on ihmisyyden mitta tai ydin.

Kaukosen romaani oli minulle, lukijalle, kuin Tiiralinna. Luettu kietoi sisäänsä, mutta hetkittäin se katosi kuin jonnekin sumuun ja velloi ympärilläni kuin meren aallot ennen kuin lintujen huuto osoitti taas suunnan. Kuinka kaunis ja tunnelmaltaan lempeän omituinen romaani.