Sven Mikser: Vareda

 

Sven Mikser: Vareda
Enostone 2024
Vareda 2023
Suomentanut Petteri Aarnos
Kansi Asko Künnap
259 sivua
Virolainen romaani


On piinallista odottaa tällä tavalla. Ehkä pitäisi koettaa vähän piirtää.

“Ihanan vanhanaikainen”, “säilytti tyylinsä viimeiseen pisteeseen asti”, luonnehti ystäväni Sven Mikserin romaania Vareda. Kun sitten toinenkin ystäväni kehui romaania, lainasin sen kirjastosta.

Ja totta: Vareda on romaani nuoruudesta, kaipuusta, taiteesta ja itsensä etsimisestä, kaipa sitä voisi luonnehtia kasvukertomukseksikin. Ja se on vanhanaikainen kerronnallisessa ja rakenteellisessa mielessä – hyvällä tavalla.

On kesä 1991, niin Virossa kuin muuallakin Euroopassa on tapahtunut suuria mullistuksia. Päähenkilö ja kertoja on 16-vuotias Johannes, taiteellinen poika, joka saa kesätöitä Varedan kyläkoulun talonmiehenä. Hän on osin hukassa itsensä kanssa. Johannes tutustuu Margitiin ja Andreakseen, joista etenkin jälkimmäinen saa aikaan väristyksiä. On myös uuden ajan Viro, jossa monet muutokset kertovat omaa tarinaansa etelänaapurimme lähihistoriasta. Uusi aika on koittamassa myös Johanneksen omassa elämässä ja nuoruuden etenemisessä, kasvamisessa.

Mikser kirjoittaa kaikkeen ihmeellistä etsikkouden, hämmennyksenkin tuntua ja hellää nuoruutta. Hän ymmärtää Johannesta, jonka rinnalla lukijakin voi kulkea. Ihmeellinen on myös rapistunut talo: Vareda, kouluna toimiva entinen kartano verantoineen ja lautavuorauksineen. Kolkko, aikoinaan kaunis rakennus, täynnä kesäistä tunnelmaa ja menneiden aikojen kaikuja – aikana, jolloin radiouutiset kertovat yhä kiihtyvämmin muuttuvasta maailmasta.

Totta tosiaan, viehättävä ja eheä romaani, joka saa kaipaamaan. Ehkä nuoruutta, ainakin kesää ja vanhojen talojen tunnelmaa. Mainio lukuvälipala, jossa on nostalgiaa ja sateenkaarevia teemoja.

Joulutunnelmaa Tallinnassa

Piparkakkukirjoja, -ihmisiä, -nuotio-, -maapallo, -susi ja -tuulimylly. Tallinnan vanhan kaupungin laitamilla tuoksui piparkakuilta, kun (ilmeisesti) vuosittaisessa PiparkoogiMaania-näyttelyssä oli saatu ihmeitä aikaan 300 kilogrammasta taikinaa.

Sateesta huolimatta lauantai joulutunnelmaisessa Tallinnassa oli muutenkin aisteja herättelevä. Raatihuoneen torilla tuoksui kuuselle ja erilaisille glögeille: kirsikalle, mustikalle, neilikalle ja kanelille. Siellä täällä soi ikivihreä amerikkalainen joulumusiikki, Rotermannin alueella taas juutalaiset laulut, kun satamaan palatessamme satuimme näkemään hanukan viettoon liittyvää ohjelmaa. Kirjakaupan kahvilassa maistui pulla, laivalla taas etenkin erilaiset kalat (muuten, saimme Megastarin buffetravintolasta pöydän ihan keulasta, merellä oli tosin jo pilkkopimeää, mutta kauniissa ravintolassa oli kiva istuskella ja herkutella melkein koko paluumatka).

Kaikkialla oli isoa ja pientä jouluista bongattavaa: portaikkoja, pienoismalleja, koristeita, satuhahmoja ja valoja. Tylystä kelistä huolimatta mieli oli lämmin.

Pieni irtiotto yhteen ihmemaahan. Keski-Euroopan joulutorien tunnelmaa etelänaapurissa. Melkein lähiretkisuositus teille muillekin! Ensi kerralla taas kirjoja.

P.S. Muistattehan, että Lumiomenan 10-vuotisarvontaan ehtii osallistua vielä tiistai-iltaan saakka. ♥

Päivä Tallinnassa

Ihmettelen aina, että miksi käyn niin harvoin Tallinnassa. Ja kun sinne menen, niin miksi teen vain pikaisen visiitin? Muutaman kerran olen ehtinyt viettää hotelliyön etelänaapurissamme, mutta eilenkin kyseessä oli päiväretki.

Ei päiväretkessäkään toki mitään vikaa ollut, kun ehti tunnelmoida kaikkea tätä:

Silti mietin, että olisipa ihanaa majoittua jonnekin yöksi tai pariksi, poiketa hieman tutuilta reiteiltä, lorvailla museoissa, istua kahvilassa lukemassa kirjaa, katsella kesäillan valottamaa ja varjottamaa kaupunkia, ostaa kimppu pioneja maljakkoon yöpaikan pöydälle.

Mutta hyvä näinkin. Vain muutaman kerran Virossa käyneenä vielä muutama sananen laivasta: matkustimme ystäväperheen kanssa Tallinkin uudehkolla Megastarilla. Se oli aika ruuhkainen, olihan kesäkuinen lauantai, mutta pikalaivaksi viihtyisä. Kauniisti sisustetussa laivassa oli useita kahviloita ja istuma-alueita, paluumatkalla buffetissa (joka mielestäni kuuluu laivamatkaan etenkin Ruotsin-laivoilla, mutta hyvin toimii Vironkin suuntaan) aloin suorastaan viihtyä. En ollut aiemmin matkustanut Tallinkilla Tallinnaan yhtä vuosien takaista työmatkaa lukuun ottamatta. Silloin laivamatka tuntui tympeältä, jopa tylyltä Suomenlahden ylitykseltä, mutta nyt tuntuu että seuraavallakin kerralla voisin Tallinnaan mennessäni matkata juuri Megastarilla. Milloin seuraava kerta sitten tulee, sitä en tiedä. Silloin luultavasti ihmettelen taas, että miksi käyn Tallinnassa niin harvoin.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Fabriikki Kustannus 2017
Islandil ei ole liblikaid 2013
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Outi Vihlman
347 sivua
Virolainen, Islantiin sijoittuva romaani

Ja elämä alkaa. Alkaa sellaisella vauhdilla, ettei ole eroa, onko yö vai päivä, aurinko kimaltelee taivaalla yhtä lailla, öisin vain hieman matalemmalla, leijuu äänettömästi veden päällä kuin suuri keltainen ilmalaiva, ja joskus kuu riippuu auringon vierellä päiväkausia, niin että yö ja päivä tosiaan hallitsevat maan päällä samanaikaisesti.

Joskus kohdalle osuu romaani, jonka lukemisesta nauttii, mutta jonka sisältöä on vaikea avata blogin lukijoille. Ehkä silloin voisi tyytyä laittamaan valokuvan Instagramiin kera hashtagin #luen2017, mutta kyseessä on romaani, josta haluan kertoa – edes jotain, edes tunnelman. Kaunis kansi sinänsä on kyllä valokuvaamisen arvoinen.

Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia on tällainen kirja. Se on toisaalta sukusaaga, joka kulkee menneestä nykyiseen, mutta se on myös kokeellinen romaani, jossa runot, kansanperinne, juonikerronta ja tajunnanvirta, sekä typografialla kertominen vuorottelevat. Suoran kerronnan joukossa on sivuja, joille mahtuu vain sana tai korkeintaan muutama, on pyöreään muotoon aseteltuja lauseita, kaavoja ja tehosteena toimivaa toistoa.

Edellä mainitulla perusteella kyseessä voisi olla tekotaiteellinen sillisalaatti, mutta Kaldmaan romaani on hieno kokonaisuus. Rikkonaisesta rakenteestaan huolimatta se on ehjä teos, jonka henkilöhahmoilla on sielu ja jossa maisema - meri ja tuli - muokkaa ihmistä, elää heissä, antaa ja ottaa.

Aluksi ovat Gudrun ja Jón, jotka asettuvat syrjäiselle seudulle, jonne he talonsa rakentavat. Epäonni tuntuu seuraavan, mutta pariskunta aloittaa sukupolvien ketjun. Enempää en osaa tai haluakaan juonta avata, en siis oikeastaan voi kuin suositella Kaldmaan lukemista. Lukemiseen kannattaa varata aikansa. Ei sen vuoksi, että Islannissa ei ole perhosia olisi niin haastava (voi se sitäkin olla, mutta lukemisen nautittavuus ylittää sen haastavuuden), vaan siksi että tämän romaanin kohdalla lukurauha avaa paremmin mahdollisuuksia sukeltaa Kaldmaan maan ja meren vuorokäynnin Islantiin. Kokonaisuus on kiehtova, omalaatuinen. Varmasti minusta lukijana kertoo se, etten nopeasti muista lukeneeni vastaavaa, vaikka erilaisia kerronnan keinoja rikkovia ja typografisiakin romaaneja tulee mieleeni.

Islannissa ei ole perhosia* vaatii siis jos ei kärsivällisyyttä, niin ainakin tarinaan ja kielellä leikittelyyn heittäytymistä. Kaldmaan teksti etenee, riippuu ja pysähtyy, kiihdyttää. Ja sitten se taas pysähtyy, pysähtyy tekstinä, vaikka tarina itse saa painoa. Kas näin: esimerkiksi sivulla 87 Gudrunin sisäisen pohdiskelun päätteeksi viimeinen sana on hänen nimensä, Gudrun. Sivulla 88 on vain kaksi sanaa, samalla rivillä mutta kaukana toisistaan:

tuskin                                         hengittää.

Niin, Gudrun tuskin hengittää, koska hän on niin halunnut että he olisivat he. Aika kuluu, muut määräävät ja määrittävät, mutta kertomus jatkuu.

Niin kutsuttu reaalinen maailma elää vahvasti rinnakkain kansanperinteen maailman kanssa; rakkaustarina kulkee yhdessä luonnonvoimien kanssa; yksilö yhteisön puristuksissa. Kaiken Kaldmaa nivoo taianomaisella tavalla romaaniksi, jonka tahdissa lukija paitsi sulkeutuu romaanin ihmeelliseen maaperään, myös hengittää kielen rytmiä, tässä ja nyt, silloin ja kohta.

 *Googlailun seurauksena minulle selvinnyt yksityiskohta on, ettei Islannissa tosiaankaan ole päiväperhosia.

Kuvaterveisiä Tallinnasta

Hyvää lukurauhan- ja ystävänpäivää! Vietättekö näitä päiviä? Kenties jopa yhdistätte ne? Niin minä olen tänään koettanut tänään tehdä, koska aamupäivällä tapasin ystäviä vohvelibrunssin merkeissä ja ihan kohta jatkan hienoa japanilaista Kissavierasta. Blogikin alkaa kirjajuttujen puolesta päivittyä toivottavasti hieman tätä alkutalvea tiheämmin, sillä Amman ja minun Korot kopisten on nyt kustannustoimittajalla. Vielä on tietenkin korjailua ja viimeistelyä jäljellä, mutta suurin työ on tehty.

Koska kirjan suhteen on nyt pieni hengähdystauko, teimme eilen perheeni kanssa päiväretken Tallinnaan. Kaupunki oli talvellakin viehättävä, mutta lauantai-iltainen paluumatka laivalla olisi voinut olla melkoinen kokemus ilman hyttiä (olimme onneksi varanneet pienen sisähytin, jonne oli hyvä jättää talvivaatteet ja jossa vietimme paluumatkan; sinänsä Viking Linen XPRS oli mainio laiva matkustaa päiväseltään: kohtalainen buffet, hyvät ostosmahdollisuudet, siisti alus). Tallinnassa emme tehneet mitään erikoista, kävelimme vanhassa kaupungissa ja viihdyimme Maiasmokk-kahvilan vanhanaikaisessa, miltei wieniläishenkisessä ilmapiirissä. Pieni irtiotto teki hyvää. Nyt kohti uutta työviikkoa ja niitä kirjabloggauksia.

Perheen kanssa Tallinnassa

Tässä kirjabloggauksien lomassa kuljetan teidät hetkeksi Tallinnaan.

Tallinna on varmasti hyvinkin tuttu suurimmalle osalle blogini lukijoista. Omalle perheelleni sen sijaan ei. Olen toki itse käynyt Tallinnassa muutaman kerran (työreissuilla ja kerran oopperassa), mutta lapsilleni tämä oli ensimmäinen matka Suomenlahden yli. Matkasimme nyt hieman isommalla porukalla, sillä matkaseurana olivat perheeni lisäksi myös vanhempani sekä siskoni miehensä kanssa. Reissun aikana juhlimme isäni 70-vuotispäivää. Vietimme kaupungissa kaksi päivää ja yhden yön ja olikin helppoa ihailla vanhan kaupungin pastellista suloisuutta, nauttia kahvit niin kirjakaupan kahvilassa kuin Pierre-nimisessä chocolateriessakin, katsella merta ja tutustua hienoon Lennusadaman merimuseoon.

Mieleni halajaa taas kauemmaksi ja jotain matkustelua onkin jo tänä kesänä tiedossa. Ennen uusia reissuja ja kirjabloggauksia (ihanuuksia luvassa) muutama kuva kesäisen koleasta, mutta kauniista Tallinnasta: