Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa
WSOY 2015
Kansi Sanna-Reetta Meilahti
327 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani
Täällä lapsuus imeytyy Ottoon sitä enemmän mitä kauemmin hän on talossa. Aikoja katoaa välistä. Lapsuus on syyskesän illassa poltettujen risujen savussa ja vastaleikatun nurmikon terässä. Se on siinä, kun kävelee hiekkatietä mutkassa talolle, taivas korkealla pään yläpuolella.
Liki neljäkymmentä vuotta: 1970-luvun alkupuoli ja 2010-luku, välissä vuodet, vuosikymmenet - välissä, vaikka kyse on äidistä ja pojasta. Otto Marras on hieman alle nelikymppinen työterveyspsykologi, jonka Eloisa-vaimo on muuttanut uran perässä Tampereelle. Otto jää Helsinkiin murrosikäisen Valo-poikansa kanssa. Oton äiti Kaarina on viehättynyt plastiikkakirurgiasta, ehkä liikaakin, sillä hän tekee omanlaisensa irtioton arjestaan. Otto yrittää ymmärtää äitiään, mutta saako hän enää tähän yhteyttä?
Huomaan toistavani itseäni lukijana tänä syksynä: nimittäin neljä vuotta sitten luin Jonathan Franzenin Vapauden ja hiljattain oli Purityn vuoro. Ja samoin neljä vuotta sitten ihastuin Johanna Venhon Syntysanoihin, nyt tällä viikolla oli Venhon tuoreen romaanin Kaukana jossain onnenmaan aika.
Ja kaukana onnenmaa Venhon romaanissa onkin, sekä Kaarinalla että Otolla. Venho pohtii ihmisen olemusta onnen kautta: maailmanmenossa arki tulee päälle, parisuhteet särkyvät syystä jos toisestakin, on vastuuta, vanhenemista ja sen myötä pakenemista. Kyse on pitkälle siitä, miten arkeen uppoaa aikaa, mutta vuosista muistaa kirkkaita hetkiä, jotka nousivat saarekkeina esille hämärästä.
Myös ajankuvaa Venho rakentaa pääosin onnistuneesti: 1970-luvulla leveät lahkeet, mustaviinimarjamehu, puoluepolitiikka ja Kaarinan miehen, Oton Rami-isän kuvitteellisen Hämy-lehden kohujutut; 2010-luvulla Netflix, sosiaalisen median eri sovellukset (joista tosin Otto, minun ikäiseni korkeakoulutettu mies, on aika pihalla aavistuksen epäuskottavasti) osin oman identiteetinkin rakentajana. Elämän rytmin tarkka kuvailu yhdessä lumovoimaisten ilmaisujen - Miten metsästä tulee musta tuuli eikä maailma ole enää koskaan sama - kanssa ovat romaanin suurimpia vahvuuksia.
Kaukana jossain onnenmaa voisi olla yksi kirjavuoteni parhaimmista romaaneista, jos huomioisin vain kielen ja antaisin itseni haltioitua nimenomaan lauseista. Temaattisestikin kirja on kiehtova, sillä kukapa ei peilasi itseään vasten omaa elämäänsä. Tässä piilee myös Venhon romaanin ongelma: Kaarina ja Otto eivät kohtaa. Kaarina tuntuu piiloutuvan omaan maailmaansa ja omaan itseensä, onni syntyy kauneudesta. Kaarinasta ei oikein saa otetta, vaikka hänen kauttaan Venho pohtiikin tapoja, reseptiä, olla nainen. Otto on ehjempi ja moniulotteisempi henkilö, jonka kaikkia elämänvalintoja (myös ulkopuolelta tulleita) sävyttävät aiemmat elämänkokemukset. Koska Kaarinan ja Oton, äidin ja pojan, osiot eivät puhele keskenään, jäävät jännitteet ja romaanihenkilöiden välinen dynamiikka vähäiseksi, ne haihtuvan rivien väliin.
Vaikka jäin kaipaamaan Kaukana jossain onnenmaahan lisää jäntevyyttä ja jännitteitä niin vuosien kuin henkilöidenkin välille, nautin tavattomasti Venhon tavasta kirjoittaa - kirjoittaa upeasti siitä, kuinka ohimeneviä yhdessäolon hetket ovat. Miten paljon niissä hetkissä onkaan: toiveita, surua, iloa, täyttymystä, tyhjyyttäkin.
--
Myös Leena on lukenut Venhon romaanin.