Rivien välissä - pieni mainos

Kaikki blogiani pitempään seuranneet tietävät, etten periaatteesta tuo työkirjoja blogiini. Joskus täytyy tehdä poikkeus, etenkin silloin kun kyseessä on oma kirja. Kirjainten virran Hannan kanssa kirjoittamani "kirjablogikirja" Rivien välissä (Avain) meni tänään painoon. Kansikuvan on ottanut Kira Leskinen ja kannen on suunnitellut Tarja Kettunen. Arvatkaa vain, kuinka helpottunut ja ehkä hivenen riehakaskin olo minulla nyt on!

Kirjassa esittelemme kotimaisia kirjablogeja, niiden kirjoittajia ja blogeissa järjestettyjä tempauksia, pohdimme kritiikin ja mutuhutun roolia blogeissa ja keskitymme myös yhteisöllisyyden kysymyksiin. Äänessä ovat niin kymmenet kirjabloggaajat kuin myös joukko kotimaisia kirjailijoita, joilla kaikilla on tai on ollut blogi. Tässä yhteydessä lausun myös lämpimät kiitokseni jokaiseen kirjan sisältöön tavalla tai toisella vaikuttaneelle. Olette ihania!

Kirja ilmestyy kesäkuun puolivälissä (jolloin teen uuden poikkeuksen työkirjojeni suhteen ja esittelen kirjaa hieman tarkemmin). Ja jotta nyt oikein jatkaisin markkinointia, kerron että kaikki kirjan minun blogini kautta tilaavat saavat sen 25%:n alennuksella. Alennuksen jälkeen hintaa jää 34 euroa, mikä on 10-15 euroa vähemmän kuin mitä esimerkiksi monet nettikaupat hinnakseen ilmoittavat. Jos haluat tilata kirjan, ota minuun yhteyttä sähköpostitse. Osoite näkyy tämän blogin sivupalkissa. Älä tilaa tämän postauksen kommenttikentän kautta. :)

Oman tietokirjan kirjoittaminen on ollut antoisaa, mutta tietenkin myös stressaavaa, hermoja raastavaa ja lopulta kuitenkin palkitsevaa. Blogini oli muutaman viikon mittaisella tauolla, mutta työmatkojeni aikana ehdin lukea monta hyvää ja ihanaa kirjaa. Paras tapa rentoutua oli kuitenkin ulkoilu luonnonhelmassa: joko lorvailu omalla pihalla, jossa esimerkiksi metsämansikka kukkii täyttä päätä, tai reipas retkeily metsässä. Alempi kuva on Sipoonkorven kansallispuistosta, jota suosittelen kaikille pääkaupunkiseudulla asuville. Se on upea retkikohde, jossa voi samoilla korpitunnelmissa ja toisaalta lehtomaisilla laidunmailla. On onni asua vain muutaman kilometrin päässä Sipoonkorvesta.

Kesäistä loppuviikkoa! Meillä odotellaan perheemme ekaluokkalaisen ja tulevan eskarilaisen kesälomia. Aion myös blogata yhdestä upeasta kirjasta ja ehkä monien muiden tavoin suuntaan katseen kesälukusuunnitelmiinkin.

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Anne B. Radge: Berliininpoppelit
Kustantaja: Tammi 2007 (pokkaripainos 2009)
Alkuteos: Berlinerpoplene 2004
Suomennos: Tarja Teva
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 294
Norjalainen romaani

Tiskipöydällä oli leikkuulauta - veitsi oli jäänyt leivänmurujen ja kuivuneiden hillonrippeiden piirtämien tummien läikkien päälle - ja leipä muovipussissa, jota oli käytetty niin monta kertaa että taitoskohdat olivat kuluneet valkoisiksi. Telineessä pesualtaan vieressä roikkui pyykkipojassa kaksi muovipussia ja siniruudullinen keittiöpyyhe. Hän vilkaisi ulos ikkunasta, ja miehet kantoivat edelleen säkkejä. Hän pysähtyi kuuntelemaan ääniä, mutta yläkerrasta ei kuulunut mitään.

Neshovin suvun kolme veljestä elävät omaa elämäänsä: Margido on säntillinen ja puritaaninen hautausurakoitsija, Tor nukkavieru sikatilallinen ja Erlend Kööpenhaminassa asuva somistaja, joka elää parisuhteessa miehen kanssa. Elämä ja ajan kuluminen ovat heittäneet veljekset erilleen, edes melko lähekkäin asuvat Margido ja Tor eivät ole tavanneet vuosiin. Kun veljesten äiti vaipuu koomaan, kokoontuvat miehet yhteen. Paikalle saapuu myös Torunn, Torin aikuinen tytär, josta vain harva on tiennyt. Kaiken lisäksi veljesten isä asuu edelleen sikatilalla, mutta jostain syystä pysyttelee vain omassa huoneessaan, syrjässä ja hiljaa.

Anne B. Radgen Trondheimin seudulle ja hieman Kööpenhaminaankin sijoittuva Berliininpoppelit on ollut blogeissa paljon esitelty kirja. Romaani aloittaa kokonaisen trilogian, jonka jatko-osat Erakkoravut ja Vihreät niityt ovat nekin olleet suosittuja. Itse luin kirjan vasta nyt, kun se sattumalta osui käsiini eräässä poistokirjahyllyssä. Voin sanoa, että jo oli aikakin!

Päivänpaiste. Trondheimiläiset eivät antaneet periksi. Mutta siinä oli myös jotain niin herttaista, jotain niin viatonta, että hänen täytyi hymyillä. Tämän kaupungin asukkaat eivät pihtailleet, sillä jos he pitivät jotakin kauniina, he antoivat mieltymyksensä näkyä nimissä. Aivan kuin hotelli Royal Garden.

Ihastuin nimittäin kirjaan suuresti: ihastuin norjalaiseen maisemaan, osaan kirjan ihmisistä, henkilöiden viallisuuteen ja siksi jonkinlaiseen fiktiiviseen aitouteen, kööpenhaminalaiseen joulunalustunnelmaan ja Radgen kotoisaan tapaan kertoa kaikesta. Ihastuin myös kirjan sarkastiseen huumoriin - niin kaupunkilaiset kuin maalaiset, yhtä lailla norjalaiset kuin tanskalaiset  ovat hieman hassuja - sekä siihen, että Radge osaa kirjoittaa traagisista asioista vailla ilmelyyttä.

Radge kirjoittaa sujuvasti. Hän luo henkilönsä muutamin sanoin: on esimerkiksi helppo kuvitella Tor likaisessa toppatakissaan ja puukengissään porsaitaan silittelemässä ja emakoilleen juttelemassa. Tai suosikkihahmoni Erlend, joka on Kööpenhaminassa homppeli, Trondgeimissa hintti ja Bysenetissä miestenmies, yhdessä kattokassimaisen paksun Matrix-takista haaveilevan Krummensa kanssa Strögetille kävelemään. Tanskalaisten ja norjalaisten eroja Ragde kuvailee niin ikään osuvasti: Tanskassa ei ole lunta, mutta kaikkialla leijailee aikuisten luoma lapsenomainen joulutunnelma, Norjassa taas elämä on maalaisempaa, osin ankarampaakin, vaikka - kuten lainaus Royal Garden -hotellista osoittaa - myös näyttämisenhaluista. Kaiken keskiössä on kuitenkin Neshovin perhe: kaikki ne asiat, jotka ovat olleet piilossa vuosikymmeniä. Neshovin suku on Erlendia lukuun ottamatta oikeita poloisia: vaikka kerronta on arkista, askarruttaa lukijoita kysymys siitä, miksi asiat ovat menneet ainakin osin pois tolaltaan. Miksi mahtitilasta on tullut sotkuinen, minkä vuoksi veljeksetkään eivät ole pitäneet yhteyttä vuosikausiin ja kuinka Torunn kokee kaiken.

Berliininpoppelit on joulukirja, jossa ihmiset ovat liian monen vuoden ajan unohtaneet viedä joulupuuroa tontuille latoon. Jos olisin tiennyt kirjan vuodenaikasidonnaisuudesta, olisin varmaan säästellyt sitä marraskuulle. Nyt luin romaanin keskellä kauneinta kevätkesää ja pääsin silti kirjan tunnelmaan täydellisesti. Se kertoo osaltaan Radgen kirjan onnistumisesta. Sen tunnelma on liki täydellinen: nukkavieru, osin ahdistavakin, mutta silti ihmisuskoinen ja lämmin.

Berliininpoppelit on periaatteessa tuikitavallinen hyvä lukuromaani, mutta jotain rakastettavaa - samalla kertaa tuttua ja vierasta - kirjassa on. Se on kuin saksalaisten seudulle istuttamat puut, edelleen hengissä napapiirillä. Juurtuivat sinne, missä saksalaisten täytyi antaa periksi.
.
****½

Berliniinpoppeleista on kirjoitettu paljon. Suosittelen muun muassa Minnan, Leenan ja Liisan ihastuneita mietteitä sekä koko trilogiasta kirjoittaneen Suketuksen hieman erilaista mielipidettä.

Reetta Niemelä & Salla Savolainen: Tikkumäen koirat

Reetta Niemelä (teksti) & Salla Savolainen (kuvitus): Tikkumäen koirat
Otava 2013
Sivuja: 36
Kotimainen lasten kuvatietokirja

Pentu ryntäsi tutustumaan lapsiin. Miina ja Mika selittivät, että pieni pentu oli ystävällinen kaikille. Minna neuvoi, miten pennun kanssa kannatti leikkiä. Lapset kyykistyivät pennun vierelle ja paijasivat sitä aina, kun se malttoi olla rauhassa heidän lähellään. Jos se hyppeli heidän päälleen, he olivat kuin eivät olisi huomanneetkaan. Mutta torua pikkuista ei saanut.

Tikkumäen maatilalle tulee uusi koiranpentu. Luultavasti dalmatialaista, suursnautseria ja saksanpaimenkoiraa sisältävä sekarotuinen Hippa tulee kasvamaan tallikoiraksi, jollainen Tikkumäen vanha Toppekin on. Tikkumäen ponikerholaiset Iiris, Riina ja Riku pääsevät katsomaan pentua ja ihastuvat oitis. Koiranpennusta huolehtiminen, sen leikittäminen, kouluttaminen ja ruokkiminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Tarvitaan paljon kärsivällisyyttä, rakkautta, kynsienleikkuuta, ruokaa ja uusiin asioihin tutustumista ennen kuin Hippa on valmis tallikoiraksi.

Reetta Niemelän kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Tikkumäen koirat vie tekijäkaksikon edellisestä kirjasta, Tikkumäen tallista, tuttujen ihmisten pariin. Edeltäjänsä tavoin Tikkumäen koirat on lapsille suunnattu tietokirja. Tällä kertaa pääosassa ovat koirat, ennen kaikkea pentukoiran koulutus.

Tikkumäen koirat on kirja, jossa kuvitus tukee kirjan sisältöä niin hyvin, että se on erottamaton osa "tarinaa". Kun Hippa pissaa keittiön lattialle, siivoaa tallin isäntä Mika pissaläikkää talouspaperilla. Kun Hipan turkkia harjataan, näkyvät kuvassa konkreettiset harjausotteet ja sivulla olevissa pikkukuvissa joukko erilaisia harjoja, trimmaussakset sekä kokonainen valikoima muita hoitotarvikkeita. Koirapuistoissa Hippa kohtaa monenlaisia karvakuonoja, kuvat kertovat niin lapsi- kuin aikuislukijoille, miltä näyttävät muun muassa leikkivä, harmistunut, puolustautuva ja rento koira. Salla Savolaisen kuvitus on kauttaaltaan onnistunutta ja eloisaa, kuten esimerkiksi Vesta-Linnea-kirjoista olen oppinut.

Jos Savolaisen kuvitus on eloisaa, niin Niemelän teksti on hauskaa ja tietopainotteista luettavaa. Edellisessä kappaleessa panin tarina-sanan lainausmerkkeihin, sillä Niemelän teksti on nimenomaan kerronnallista tietokirjallisuutta, eikä sadun- tai lastenromaanin kaltainen tarina, mitä aikoinani odotin Tikkumäen tallilta. Nyt tiesin jo kirjaa esikoiseni kanssa lukiessani, että tiedossa oli hyvä tietokirja eikä satu. Toki kaikkeen kirjallisuuteen, kaikkein tietopainotteisimpaankin, sisältyy aina annos kerronnallisuutta. Tikkumäen koirissakin kuvaillaan monia hauskoja sattumuksia, mutta pohjimmiltaan kyse on koiranhoito-oppaasta. Ainoa asia, johon olisin kaivannut parempaa pohjustusta, on kirjan henkilöhahmojen esittely. Tikkumäen tallia tuntemattomilla kestää varmasti herkisen oivaltaa, ketä Miina, Mika ja lapset ovat. Itsekin muistin hetken aikaa väärin, että Miina ja Mika ovat (joidenkin) lasten vanhemmat. Henkilöiden väliset mahdolliset sisaruus- ja kaverisuhteet kiinnostavat yleensä lapsilukijoitakin, on aina hauska tietää, miksi lapsiporukka hoitaa samaa koiraa.

Hyvä niin. Tikkumäen koirat on upea kirja kaikille koirista kiinnostuneille lapsille ja aikuisille. Muille kirja ei varmastikaan anna kovinkaan paljon, mutta melkein kaikki lapset pitävät eläimistä, joten teos saavuttanee laajan yleisön. Omassa, kroonisesti koirakuumeilevassa, perheessäni kirja oli täysosuma toisin kuin jo mainitsemani Tikkumäen talli. Tämä johtuu siitä, ettei meillä kukaan harrasta ratsastusta eikä kenelläkään meillä riittänyt kiinnostusta yksityiskohtaisiin tallijuttuihin - hevosten ystäville Tikkumäen talli lie yhtä suuri hitti kuin tämä koirista kertova kirja meille oli.

Koirakuumeilu jatkuu meillä edelleenkin, mutta tyydymme pitämään vieraanamme ihanaa hoitokoiraa. Onneksi hyllyssä on nyt tämä Niemelän ja Savolaisen mainio teos, jonka avulla voi aina uudelleen ja uudellen kerrata, miten koiran kanssa ollaan ja mitä kaikkea ihmeellistä pentukoiran elämään mahtuu.

****

Seitsenvuotias kommentoi kirjaa pienen kateuden hengessä: Noo, mä annan sille neljä tähteä. Ei kun, viis. Tai sittenkin neljä. Kun ne koirat on niin ihania, mutta en tykännyt lapsista. Miks ne saa oman hoitokoiran ja mä en?

Stef Penney: Näkymättömät

Stef Penney: Näkymättömät
Kustantaja: Bazar 2013
Alkuteos: The Invisible Ones 2011
Suomennos: Jaakko Kankaanpää
Kannen suunnittelu: Nils Olsson
Sivuja: 495
Brittiläinen romaani

"Aivan. Eli sinä epäilet, että tyttäresi murhattiin kuusi vuotta sitten - etkä ole koskaan puhunut siitä kenenkään kanssa ennen kuin vasta nyt?"
Leon Wood levittää kätensä, kääntää taas katseensa minuun ja kohauttaa olkapäitään.
Minkä vuoksi Leon Wood ei etsinyt kadonnutta tytärtään aikaisemmin?

Eletään 1980-luvun Englannissa. Brittiläinen valtaväestö elää arkeaan: lapset käyvät koulua ja palaavat koulun jälkeen kotitaloihinsa. Puhdasverisen mustalaissuvun poika JJ taas palaa koulun jälkeen sukunsa asuttamaan leiriin. Jankon suvussa on paljon salaisuuksia, joista suurin on seitsemän vuotta aiemmin kadonnut Rose, suvun hurmaavan, mutta pelottavan Ivo Jankon vaimo. Onko Rose karannut vai onko hänet murhattu? Liittyykö katoaminen Rosen ja Ivon pieneen Christo-poikaan, joka kantaa suvussa periytyvää sairautta. Osin mustalaisjuurinen yksityisetsivä Ray Lovell saa toimeksiannon Rosen isältä. Rayn on selvitettävä Rosen kohtalo. Samalla hänen on kohdattava oma toinen puolikkaansa, mustalainen verenperintönsä.

Stef Penneyn Näkymättömät on paitsi katoamista, sairautta ja sukusalaisuuksia pursuava jännityskirja, myös romaani, joka pureutuu edelleenkin ajankohtaiseen asiaan: mustalaisten asemaan (britti)yhteiskunnassa. He ovat teoksen nimen mukaisesti näkymättömiä.

Mutta siitä kaikesta huolimatta me olimme asioista perillä. Minä (etenkin minä, koska ulkomuotoni oli tumma) tiedän, miltä tuntuu, kuin haukutaan likaiseksi mustiaiseksi, ja tiedän myös leiripaikkoja koskevista pitkistä, kaunaisista kiistoista, tiedän häädöistä ja valituksista ja kahnauksista koululaitoksen kanssa. Tiedän molemminpuoleisesta luottamuspulastam jonka takia Leon ei kertonut tyttärestään poliisille - tai mennyt kenenkään muun yksityisetsivän puheille.

Näkymättömät on toisaalta koukuttava jännärimäinen lukuromaani, toisaalta se on teos, joka nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia ja pohtii niin sukupuolten välistä tasa-arvoa kuin ennen kaikkea kasvamista kahden kulttuurin välissä. Etenkin Ray, puoliksi mustalainen, puoliksi gorijo, valkolainen, kokee hyväksyntää juuri (melkein) keskiluokkaisena brittinä, jonka mustalaispiirteet eivät näy kuin mustalaisille. Teini-ikäinen JJ puolestaan miettii, millaista olisi asua talossa tai ihastua valtaväestöä edustavaan tyttöön. Kummallakin on omat kipupisteensä, melkein riivaajansa.

Penneyn kirja ei ole mikään suuri yhteiskunnallinen romaani, mutta viihteen keinoin on ennenkin pohdittu tärkeitä kysymyksiä - ja sen Penney tekee varsin hyvin. Rayn ja JJ:n vuorovedoin minäkertojina rakentuvaan kertomukseen mahtuu paljon. Kustantaja luonnehtii Penneyn romaani "älykkääksi ja koukuttavaksi mysteeriksi". Koukuttavuuden suhteen olen samaa mieltä: etenkin loppupuolella kirjan lukemista ei olisi millän malttanut keskeyttää. Näkymättömien lukeminen toki kutkuttaa sisäisen salapoliisin älynystyröitäkin, mutta ei keskivertodekkareita enempää. Mysteeri on kirjoitettu hyvin ja kirja osaa yllättää usemmankin kerran. Paikoin romaanin monet teemat kuitenkin hukuttavat sen vetävyyden, monista juoniaineksista olisi voinut karsia jotain pois ja kirjaa olisi voinut tiivistää muutaman tarinalinjan osalta. Juonellisten oksien karsiminen olisi tehnyt kerronnasta intensiivisemmän, nyt romaaniin on jäänyt paikoin löysyyttä, joka aavistuksen syö sitä vetävyyttä, joka mysteeriin kuuluu. Toisaalta, on myönnettävä, että lukuisat tarinanversot taustoittavat hyvin esimerkiksi mustalaiskulttuuria. Kaltaiseni rivilukija saikin paljon irti nimenomaan mustalaiskulttuurin kuvauksesta ja niistä tunnoista, joita gorijojen maailmassa asuva Ray ja mustalaisleirissä asuva JJ käyvät läpi.

Näkymättömät toimisi hyvin myös elokuvana. 1980-lukulainen ajankuva, mustalaisyhteisön ja valtaväestön väliset jännitteet sekä koleansävyiset maisemat on helppo piirtää omille verkkokalvoille jo kirjan sivujen välityksellä, miksei siis televisionkin kautta.

Kokonaisuudessaan Näkymättömät on mysteeri minun makuuni. Se hyvin kirjoitettu, sopivan yhteiskunnallinen ja enemmän verkkainen kuin toiminnallinen romaani. Se pitää otteessaan, ajatteluttaa ja kietoo lukijansa aavistuksen hyiseen - ja erilaiseen - brittiläiseen tunnelmaan.

***½

Myös Mai Laakso on lukenut kirjan.

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Marjaana Virta. Valokuva: Harri Hinkka
Sivuja: 339
Kotimainen romaani

Se ei ole mikään tavallinen sade. Ei äkillinen kuuro, joka tuossa tuokiossa täyttää pihoille unohtuneen astiat ja ämpärit ja jonka jälkeen aurinko tulee esiin ja asfaltti höyryää. Se ei ole myöskään hidas ja pitkä sateinen jakso, joka saa betonista valetut kanavat tulvimaan, tukkii sadevesiviemärit ja lopulta nostaa autot kellumaan avuttomina kuin epälukuisen joukon hylättyjä leikkikaluja.
Oikeastaan se ei ole sade ollenkaan.

Harvassa kirjassa on niin täydelliset alkusanat kuin Marisha Rasi-Koskisen Valheissa. Monesta tarinasta koostuva romaani lähtee liikkeelle epätoivoisen oloisesta automatkasta. Eletään aikaa, jolloin lapsia otetaan huostaan tai suorastaan varastetaan. Eräs äiti näyttää hakeneen omansa takaisin ja kertoo ajomatkan aikana tarinaansa moottoritien poskesta löytyneelle takapenkkiläiselle. Vai kenelle hän tarinaa kertookaan? Ja mitä tarinaa, kenen tarinaa? Valheissa yksi tarina johtaa toiseen, joka vie taas uuden kertomuksen, ehkä uusien valheiden äärelle.

Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina (2011) kiehtoi minua arvoituksellisuudellaan ja hiotuilla lauseillaan, mutta jonkinlainen kosketuspinta kirjasta jäi puuttumaan. Sen vuoksi tartuin Rasi-Koskisen toiseen romaanin, Valheisiin, suurella innolla, kuitenkin varovaisesti odottaen.

Kunpa muistaisin.
Tai sittenkin,
Kunpa en muistaisi.


Valheiden kohdalla odotukseni palkittiin - osin.

Rakastan kirjoja, joissa sataa ja Valheissa totta vie sataa. Jo alkusanojen pysyvä, ainainen sade kietoo kirjan oudoon, valuvaan ja odottavaan, mutta silti koko ajan liikkeesä olevaan tunnelmaan.  Rasi-Koskinen hallitsee lauseet. Hän kirjoittaa niin kauniisti ja täyteläisesti, etten jäänyt kielen osalta kaipaamaan mitään. Rasi-Koskinen kirjoittaa lyhesti silloin, kun muutama sana riittää. Hän kasvattaa tunnelmaa juuri sopivasti lisätäkseen lukijan odotushorisonttia: mitä tapahtuu, kun tavaratalon turvaportit alkavat hälyttää, millä tavoin aika on ryvettänyt muistot, kuinka hapan jogurtti pulputtaa vaimeasti ohimoon osuneen iskun jälkeen, ja miten voi olla paljon muita paikkoja ja paljon muita ihmisiä. Valheiden jokaisen tarinan tunnelma on kohdillaan, ja tarinoiden - vai onko kyse sittenkin yhdestä ja samasta tarinasta, siinäpä arvoitus! - kertojien äänet vaihtelevat kiitettävästi. Sokeaksi mainittu mummo, teini-ikäinen koululainen ja Nataliena kulkeva tyttö kaikki ovat oman tarinansa keskiössä, lukiessaan alkaa miltei hengittää heidän tahtiinsa. Tämä lisää Valheiden tunnelman vahvuutta. Teos on nimensä mukaisesti joukko valheita - tai joukko arvoituksia.

Pidän arvoituksellisuudesta ja ihastuin lähes kaikkiin Valheiden kertomuksiin, Fatal errorin olisin ehkä jättänyt pois, vaikka se kuvaakin nuoruutta hapuilevasti ja julmastikin. Valheissa arvoituksista ja arvoituksellisuudesta tulee miltei itsetarkoituksellista eikä lopulta juuri mikään ratkea. Tästä hieman ärsyynnyinkin, sillä olisin kaivannut jonkinlaisen selkeämmän selityksen sille, miksi eri kertomukset ketjuuntuivat. Se, että ne ketjuuntuvat on toki koko kirjan juju, ja ketjuuntumisen tuoma syklisyys tekee kirjasta romaanin. Mutta miksi ketjuuntuminen juuri niille tarinoille, jotka kirjassa mukana ovat? Valheiden vuoksi? Lukijan hämäämiseksi? Henkilöiden salaperäisyyden säilyttämiseksi? Tunnelman vuoksi? Alkaako kaikki sama ja vanha uudestaan, vai onko kyse jostain ihkauudesta? Kuten huomaatte, Rasi-Koskisen romaani jätti minuun enemmän kysymyksiä kuin kaipaamiani vastauksia enkä tiedä, pidänkö siitä vaiko en. Rasi-Koskisen tavasta kirjoittaa pidän.

Valheet on kokonaisuudessaan suuri arvoitus. Sen toisiinsa kietoutuvat tarinat ovat kiehtovia. Niitä jokaista lukee enemmän kuin mielellään ja niiden henkilöiden yksinäisyys on puhuttelevaa. Surumielinen tunnelma ei ole lohduton, sillä uudet alut eivät koskaan lopu. Luulen, että tulen palaamaan joskus kirjaan ääreen, koska haluan tietää, tarjoavatko saman romaanin erilaiset tarinat vastauksia toisilleen. Haluan tietää, kattaako romaanin syklinen kierto myös lopusta alkuun.

****

Valheita on luettu paljon. Lukekaa vaikkapa Hannan, Liisan, Marian, Sannan, Mari A:n ja Katrin arviot.

P.S. Teen nyt pikkuhiljaa paluuta blogimaailmaan. Kirjablogikirja on melkein valmis, ehkäpä näytän kirjan kannenkin täällä nyt tulevalla viikolla!

Blogin kevätunet

Syreenissä on silmuja, särkynytsydän uhmaa pakkasöitä ja krookukset ja helmililjat kukkivat parhaimmillaan. Työpöydällä odottaa pino blogattavia kirjoja: on tietokirja Marsista, italialainen nyrkkeilytarina, jännitysmäinen kertomus 1980-luvun Englannista, lastenkirjoja, joissa ollaan ihan sikin sokin, hilpeillään tai hoidetaan koiria; on tarina ajasta, jossa aina sataa ja toinen kirja eräästä vanhasta tutusta. Ne saavat nyt odottaa vielä viikon tai pari.

Seuraavan/t viikon/t Lumiomena-blogi nukkuu kevätunta, mutta blogin emäntä paiskoo päivätyön lisäksi kirjahommia. Blogikirja alkaa valmistua, mutta se vaatii vielä paljon työtä. Kun palaan, on kirja joko kustannustoimittajalla tai peräti taitossa. Ja kun palaan, koittaa täällä oikea kirjasuma.

Vappuna summattu huhtikuu

Vinkeää vappupäivää! Itselläni vappu on sujunut hyvin rauhallisesti: eilen herkuttelimme perheen kanssa munkeilla ja simalla, kuten vappuun kuuluukin, ja illemmalla nautin pari lasillista kuohuviiniä ja katsoin pitkästä aikaa Housut pois -elokuvan. Oli hyvä mennä ajoissa nukkumaan, sillä tämä päivä tulee sujumaan osin Kirjainten virran Hannan ja minun kirjablogikirjan parissa. Meillä on hyvä vire ja sopivasti kiire kirjoittaa ja viimeistellä kirjaa. Nyt päivällä suuntaan kuitenkin perheeni kanssa Kumpulaan vappushokkeloon.

Blogikirja on syy siihen, miksi olen omiin tapoihini nähden hieman retuperällä bloggaamisen sosiaalisen ulottuvuuden suhteen. Luen kyllä muiden blogeja yhtä innokkaasti kuin ennenkin, mutta kommentoimiseni on ollut aika heikkoa, samoin blogiini tulleisiin kommentteihin vastaaminen. Mutta palaan niihin kaikkiin ja olen iloinen, että olette jaksaneet kommentoida aavistuksen stressaantuneen tulevan (ja tavallaan entisenkin, olen aiemminkin ollut kirjatouhuissa mukana kirjoittajana, mutta en nykyisellä sukunimelläni) tietokirjailijan blogiin. Kiitos! Onneksi on ihana kevät ja rapaperperikin puskee voimalla esiin, kuten yläkuvasta näkyy. Ja toukokuussa, kunhan kirjamme ehtii taittoon ja myöhemmin painoon, aion nauttia siitä, että saan lukea pihakeinussa. Niin moni houkutteleva kirja odottaa jo! Taidan palkita itseni jollain kauan odottamallani kirjalla, ehkä Knausgårdin Taisteluni-sarjan kakkososalla, Eganin Aika suurella hämäyksellä tai sitten panen elämän risaiseksi ja suuntaan kirjakauppaan ostamaan Murakamin 1Q84:n. Saa nähdä!

Kuva: Jonas Tana

Nyt vappuna on aika summata huhtikuu. Huhtikuussa ehdin lukea ihan normaalisti, koska luen pitkien työmatkojen aikani. Lukemisen lisäksi tutustuin Miki-kirjoihin ja kävin RSO:n Mio, poikani Mio -konsertissa, kuuntelin John Irvingiä Akateemisessa (lukekaa Pekan hieno juttu Irvingin Suomen-vierailusta), kävin kouluttautumassa kustannustoimittajan peruskurssilla ja olin mukana Helmet-kirjastojen hauskassa kampanjassa, jossa kuuden muun bloggaajan kanssa kerroin kirjasta, joka muutti elämäni. Minun elämääni ei mikään kirja ole muuttanut, mutta Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo tuli vastaan aikana, jolloin elämäni oli muuttunut. Näin kerron Helmetissä:

Elämä voi olla muuttunut jo ennen kuin oikea kirja osuu kohdalle. Lukiessani Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimoa, koin suuren menetyksen. Kokemukseni katkaisi kirjan lukemisen pariksi vuodeksi. Kun vihdoin luin sen loppuun matkakirjana, ymmärsin hyväksyneeni menetykseni. Aikamatkustajan vaimo ei ole paras lukemani kirja mutta se on todellinen elämäni kirja.

Jonas Tanan ottamat hienot kuvat ja muiden bloggaajien kertomukset voitte lukea Helmet:in Facebook-sivuilta.

Huhtikuussa kirjoitin blogiini kaikkiaan kahdeksasta kirjasta. Niistä paras oli varmaankin Tua Harnon Ne jotka jäävät, mutta erinomaisia olivat myös Joonas Konstigin Totuus naisista ja Miika Nousiaisen Metsäjätti. Kuukausi oli ehkä turhankin uutuuspainotteinen, mutta se oli loistava kotimaisen kirjallisuuden kuukausi! Ulkomaisia luin vain kolme, joista Stephen Fryn Koppava kloppi ihastutti, John Irvingin Minä olen montaa odotin kaikkein eniten ja Victoria Connellyn Etsin sinua, Mr. Darcy tarjosi romanttista hömppää.

Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr. Darcy (2013/2012)
Joonas Konstig: Totuus naisista (2013)
Hanna Hauru: Paperinarujumala (2013)
Stephen Fry: Koppava kloppi (2012/1997)
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja (2013)
Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)
John Iriving: Minä olen monta (2012/2013)
Tua Harno: Ne jotka jäävät (2013)

Kävin muuten huhtikuussa elämäni toista kertaa turistina Tallinnassa. Muutaman Tallinnan-kuvan myötä toivottelen teille kaikille aurinkoista ja hyvää toukokuuta!