Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

Otava 2018
343 sivua
Kotimainen romaani

Vesipisaroita tippui rattaiden pohjasta Eevan kasvoille, mutta hän ei jaksanut välittää. He olivat suojassa, turvassa, lähekkäin, kuin pienessä arkissa. Ulkopuolella maailma oli sekaisin, mutta täällä kaikki oli yksinkertaista. Oli vain pikkuveljen rauhallinen hengitys ja lämpö, jota he toisilleen antoivat.

Eeva ja Eino ovat sisarukset, jotka joutuvat kokemaan Suomen sisällissodan. He elävät turvallista elämää Lahden lähellä Villilähteellä, mutta sota hajottaa heidän perheensä. Eevan veljelleen tarjoama satujen maailma auttaa tätä selviämään Hennalan vankileirin kauheuksien läpi. Eevan oma kohtalo ei ole niin helppo, vaan vuosikymmenten kuluttuakin hän on kokemustensa vanki. Helpolla eivät pääse voittajienkaan puolella olleet, kuten luontaislääkärin uraa yrittävä Henrik. Lopulta Eeva ja Henrik kohtaavat Lahdessa, jossa asuu myös isosiskostaan vieraantunut Eino.

Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa on useaan suuntaan katsova romaani siitä, millaisia jälkiä sota ihmiseen jättää. Se on samalla kertaa (osittainen) lapsuuskuvaus, muisteleva romaani, jännityskertomus ja tarina koston ja sovituksen ikuisesta ristiriidasta.

Huomenna kevät palaa on monin tavoin vaikuttava teos. Romaanin kaari kantaa: rakenne on toisaalta moniääninen, toisaalta hyvin tarinallinen, suorastaan vetävä. Pekkolan tekstiä on luettava ahmien, mutta samalla kurkkua kuristaa ajatus siitä, mitä Eeva joutuu kokemaan, ja sitten myöhemmin näkökulmat vaihtuvat ja avautuvat moneen suuntaan.

Pekkola kirjoittaa erinomaisesti. Hän pääsee hahmojensa nahkoihin, kirjoittaa heidän toiveensa, kuvitelmansa, pelkonsa. Kaikkein vahvimmin kantaa lapsuuskuvaus: mitä kaikkea sisarukset joutuvat kokemaan, miten mielikuvitus auttaa, mutta vain osin, tiettyyn pisteeseen saakka. Aikuisuuden maailmassa kaikki on toisin. Lapsuudesta ja nuoruudesta kumpuavat viha, katkeruus, pelot, syyllisyyskin eikä mikään niistä anna lepoa.

Vaikka Huomenna kevät palaa on erittäin hyvä romaani, on siinä hieman liikaa aineksia eivätkä aivan kaikki henkilöt täytä sitä tarinaa, johon heidät asetetaan. Varsinaisesta notkahduksesta ei voi kuitenkaan puhua, vaan kokonaisuus on varmaotteisen tyylikäs, jännittävä ja koskettava.

Rauhaa ei saa kukaan, eivät sorretut, eivät menestykseen nousseet, eivät aiemmat valtaa pitäneet. Mutta mikä on oikein? Sovitus vai kosto? Siihen ei ole vastausta, sota ja sen seuraukset kurittavat ihmistä aina.

Sitten me nousimme ylös ja astuimme sisään Valkoisen kuninkaan valtaistuinsaliin, jonka ikkunoista tulviva valo oli niin kirkasta, että sinne saattoi kuvitella mitä tahansa.

P.S. Viime viikon torstaina nautiskelin Helsingin taiteiden yöstä (tai alkuillasta) Kello viiden salongissa Otavan kirjakaupassa. Venla Hiidensalo haastatteli Minna Rytisaloa, jonka romaani Rouva C. ilmestyy syyskuussa, ja Pasi Pekkolaa. Keskustelu oli kauttaaltaan nautittavaa kuunneltavaa (kuten oli myös sitä edeltävä, jossa Katja Kallio haastatteli Taina Latvalaa ja Saara Turusta). Pekkolan yhdessä kommentissa esille nousi se, miten Suomi selvisi sisällissodasta osin muistamisen kautta: on tärkeämpää muistaa kuin unohtaa. Tämä näkyy komeasti myös Mistä kevät alkaa -romaanissa, jolle lämpimät suositukseni.

Olen myös lukenut

Yöllisten kuvausretkien (ks. edellinen postaus) ohella olen myös lukenut. Kesäloman ja sen jälkeisen ajan lukupino on kasvanut jo niin, että kuvasta puuttuu muutama kirja.

Olen lukenut Irlannissa, Itä-Suomessa ja Pirkanmaalla, kotona Etelä-Suomessa ja bussissa kohti työpaikkaa. Olen lukenut ihania kirjoja ja myös tämän vuoden huonoimpani. Olen viihtynyt ja ärsyyntynyt, saanut elämyksiä ja tuhlannut aikaani. Suurin osa pinon kirjoista ansaitsee oman postauksensa, joten kirjabloggauksia alkaa taas tulla. Kuvasta puuttuvien joukossa on ainakin kaksi sellaista tuoretta kotimaista romaania, joista niin ikään tulen kirjoittamaan piakkoin.

Tässä bloggausintoa takaisin hakiessani kirjoitan nyt lyhyen luonnehdinnan muutamasta pinon kirjasta. Lyhyyden syitä ovat muun muassa kirjastolainan palautus, luetun huonous ja oma hajamielisyyteni (yksi kirja ei ole edes kuvan pinossa!!!).

♥

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Bazar 2018 (ennakkokappale)
Les gens heurex lisent et boivent du cafè 2015
Suomentanut Kirsi Tanner
218 sivua
Ranskalainen romaani

Ajanhukkaa. Suoraan sanottuna. Jo kirjan nimi heräti minussa pienen epäilyksen, vaikka uskon kyllä kirjojen ja kahvin tuovan onnellisuutta. Silti nimessä oli jotain liikaa: jotain mainosmielikuvallista, jotain samaa kuin kuvapankkikuvissa – jos olisi olemassa kuvitteellinen kirjanimipankki! Päätin kuitenkin lukaista romaanin, koska ennakkokappaleen pieni koko ja kirjan sijoittuminen Irlantiin kiinnostivat lähtökohtaisesti. Lisäksi kirja oli ainoa, jonka otin mukaan kesäiselle Tampereen-retkelleni. Luin sitä sitkeästi kuin kirjasissi. Ehkä liioittelen, koska romaanissa on toki hetkensä, tarinassa tiettyä vetoa.

No niin: ylidramaattisen alun jälkeen nainen muuttaa Irlantiin. On valtavaa surua, elämänmuutos, persoonallisia irlantilaisia, tupakkaa, ja tietenkin sopivan tympeä (mutta kiinnostava) mies. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin itsestäänselvä kuin voisi kuvitella. Silti kokonaisuudesta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jolle on toki paikkansa, mutta sitä paikkaa ei Martin-Lugandin romaani nyt täyttänyt. Onnellisille ihmisille on luvassa jatkoa: en taida lukea. Kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa: en tiedä. Tarinan vuoksi katsominen ei kiinnosta, voisihan leffaa pikakelata irlantilaismaisemien kohdalle. Tai sitten ei.

♥

Domenico Starnone: Solmut

WSOY 2018
Lacci 2014
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
191 sivua
Italialainen romaani


Starnonen romaanin lainasin pikalainana, eli kirja sai olla minulla vain viikon verran. Ehdin toki lukea romaanin, mutten kerätä sitaatteja tai ideoita postauksen tekemiseen. Olen siis oman muistini varassa, minkä vuoksi Solmut saa nyt osakseen tällaisen pikabloggauksen, vaikka ansaitsisi enemmän. Starnonen romaani on näet kertakaikkisen hieno!

Ulkoisesti vaatimattoman, pienen näköinen romaani kasvaa fyysisiä mittojaan suuremmaksi. Se kertoo paitsi yhden parisuhteen (mutkittelevasta) kaaresta, myös siitä miten perhe kaiken kokee. Vanda-vaimon napakat, älykkäät kirjeet tutustuttavat lukijan tämän avioliiton muotokuvaan, mutta Aldo-miehen näkökulma valottaa asioita omalla tavallaan. Starnone käsittelee älykkäästi isoja kysymyksiä: miksi ihminen löytää toisen, minkä vuoksi puolisot sinnittelevät yhdessä, miten tunteitaan voi ilmaista, mitä rakkaus edes on? Onko se halua näyttää muille? Onko se yhteen kasvamista? Onko se tottumusta? Onko se oikeastaan edes rakkautta – vai jotain muuta?

Solmut on rosoinen ja kuitenkin kaunis, surumielinen muttei vailla omanlaistaan huumoria. Se on syvä ja terävä romaani. Kiinnostavaa on kaiken lisäksi se, että Starnonen puoliso on Anita Raja, jonka huhutaan olevan Elena Ferrante -nimen takana. On tai ei (ja onko sillä edes väliä), niin Solmujen parikirjaksi voin suositella Ferranten Hylkäämisen päiviä.

♥

Ja sitten yläkuvasta puuttuva omanlaisensa klassikko. Omalle ikäpolvelleni ja hieman nuoremmille kirjaa ei tarvinne edes esitellä, mutta voin toki kysyä: Käsi ylös kaikki, jotka ette ole kuulleetkaan kirjasta! Eipä taida kovin montaa kättä nousta.

Joskus lapsuuden lukukokemukset on ehkä parempi jättää jonnekin muistojen virtaan, koska aina ne eivät ole kovin hyviä (parhaimmat toki ovat ikuisesti loistavia ja aikaa kestäviä). Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat ihan mahtavia. Yksi sellainen on tietenkin 1980-luvun koululaisten käsissä kulunut Noidan käsikirja (1979/ suom. Pirjo Helasti ilmeisesti vuonna 1983), josta Tammi on nyt ottanut uuden painoksen. Hurraa!

Noidan käsikirjassa tekijöille ei taida olla kovin suurta merkitystä, sillä kanteen heitä ei ole merkitty, mutta nimiösivu kertoo, että kokonaisuuden on suunnitellut Iain Ashman ja kirjan ovat kirjoittaneet Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring. Kuvittajia on useita. Nimeään teoksen sisältö ei toteuta, sillä kirjan kolme osaa pitää noidaksi oppimisen sijaan sisällään vampyyreja (ja ihmissusia ja paholaisia), kummituksia ja outoja voimia. Huu!

Muistan, miten 10-vuotiaana pelkäsin leijuvaa päätä, vampyyreja (etenkin sitä kiinalaista, joka puristaa Liu-paran päätä) ja melkein kaikkia kummituksia. Viehätyin niin Toweriin teljettyjen prinssien ja Henri XIII:n vaimojen haamuista. Kaikkein kiinnostavin oli Unkarissa oikeastikin elänyt, folkloretarinoille aineksia antanut Erzsébet (Elisabet) Báthory, Verinen kreivitär, joka kiehtoi ja kammotti valtavasti.

Lainasin Noidan käsikirjan kirjastosta kerta toisensa jälkeen. Ja nyt se on minulla omana, ah! Oikeastaan kirjalla ei ole mitään kovin suuria ansioita, mutta lapsuuden lukuelämyksiä voi usein perusteella tunteella ja nostalgialla. Sydän! Ja luuranko päälle!

♥

Ja vielä bonus. Kuten tiedätte, en periaatteessa tuo työkirjoja blogiini. Joskus kohdalle sattuu kuitenkin sellainen, josta innostun paljon (olisinko näiden vuosien aikana esitellyt täällä 5–10 työkirjaani), kuten nyt tästä Ines Lukkasen Taidevandalismista (Avain 2018; kirjan ulkoasun suunnittelu Timo Numminen). Jos seuraatte Taidevandalismia Facebookissa, tiedättekin aika lailla mistä on kyse. Jos ette, niin klikatkaa itsenne sivuston faniksi ihan nyt heti heti! 

Ja lukekaa tämä kirjakin, siinä meemit on puettu arvokkaan taideopuksen asuun ja vaikka olen kirjan aika moneen kertaan jo lukenut, niin aina vaan naurattaa mm. se, miten rättikässä on rangaistus Suomen lapsille (oi, kyllä!), miten Caroliinan taiteellinen Instagram-kuvaussessio ei mene ihan putkeen ja kuinka vantaalainen Ritva on kokenut aika ”buenot kekkerit”.

Linnunrataa etsimässä

Elokuussa alkaa vuoden ihmeellisin aika, joka kestää joulun yli. On niin paljon taiaomaista, esimerkiksi tähtikirkkaat yöt: yöllisiä autoajeluita perheen kanssa, pimeiden paikkojen etsintää, kiireettömyyttä. Alle kymmenen minuutin ajomatkan päästä kotoa löytyi jo jotain: tähtitaivas aukeni korven reunassa pellon laidalla, jossa sirkat pitivät yöllistä konserttiaan ja jotain rapisi metsän puolella. Vielä ei maapallon kaltevuus, vuodenkierto, pimeys tai joku maailmankaikkeuden laki näyttänyt minulle sitä, jonka näkemisestä niin haaveilen: linnunrataa. Ehkä syyskuussa. Jos sen löydän, niin tuon siitä muistijäljen tännekin.

Siihen mennessä koetan herätellä Lumiomenan kolmeviikkoisilta elouniltaan. Löytää taas bloggauskipinän. Keksiä ehkä jotain uutta (tai vanhaa!): aihepiirejä, näkökulmia, pelkkiä kuvapostauksia, ja tietysti kirjoja.

Lukenut kyllä olen, jo pienen pinollisen. Palaamisiin, siis. Pian!