L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö

L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö
Kustantaja: Minerva 2010
Alkuteos: The Story Girl 1911
Sivuja: 298
Kanadalainen romaanimainen kertomuskokoelma

Emme olleet koskaan kuulleet sellaista ääntä. En koskaan, myöhemminkään elämässäni, ole kuullut sellaista ääntä kuin hänen. En kykene kuvailemaan sitä. Saattaisin sanoa sitä kirkkaaksi; saattaisin sanoa sitä suloiseksi; saattaisin sanoa sitä värähteleväksi ja kauas kantavaksi ja helähtäväksi kuin kello; kaikki tämä pitäisi paikkaansa, mutta se ei kuvaisi alkuunkaan Tarinatytön äänelle ominaista laatua.

Ihmeellinen, kirkas ääni kuuluu Tarinatytölle, Sara Stanleylle, tummahiuksiselle ja mantelisilmäiselle tytölle, joka asuu Carlislessa Prinssi Edwardin saarella. Sara on omapäinen 14-vuotias, ei mikään kaunotar ja taloustyötaidoissakin olisi parantamisen varaa, mutta Saralla on lahja kertoa tarinoita. Saran serkku Berverley King muistelee Saraa ja tämän tarinoita ja kertoo hieman Saraa odottavasta tulevaisuudestakin.

Tänään on tasan 140 vuotta L. M. Montgomeryn syntymästä. En ole varmasti ainoa, jolle Montgomery on se kaikkein rakkain tyttökirjailija, jonka joku hahmo on kasvanut rakkaaksi ja tärkeäksi. Minulle tämä hahmo on ehdottomasti punapäinen Anna, monille varmasti myös runotyttönä tunnettu Emilia. Nyt viikonloppuna tarkoitukseni oli kirjoittaa yhdestä lukemastani romaanista, mutta kyllä juuri tänään on Montgomeryn aika. Sara Tarinatyttöä en ollut aiemmin lukenutkaan, vaikka Sisko Ylimartimon tuoreehko suomennos oli odottanut hyllyssäni jo parin vuoden ajan.

Sara Tarinatyttö kuljettaa Montgomeryn muista kirjoista tutulle Prinssi Edwardin saarelle ja 1800-luvun lapsuuden kesiin. Kirja koostuu tarinoista kehystarinan sisällä, joten kirjaa voi hyvin lueskella silloin tällöin, esimerkiksi yhden episodin vaikkapa hyvän yön iltasaduksi itselleen. Nyt alkaneen adventtiajan kunniaksi kirjan lukuja voisi hyvin lukea myös joulukalenterin tapaan yhden päivässä.

Lukukokemuksena tämä Montgomeryn varhaisteos on samalla kertaa ihastuttava ja hieman pliisu. Kokonaisuus keikkuu imelyyden rajalla: Tarinatytön äänessä on kasteen kristallihohtoa, mikä on melkein liikaa. Mutta toisaalta Prinssi Edwardin saari jos mikä on paikka, jossa laventelin tuoksuisille lakanoille, olkihatuille ja auringonlaskussa hehkuvalle puutarhalle on sijaa enemmän kuin missään muualla. Kyynisyys kannattaakin lukiessa unohtaa ja antaa sydämellisten sattumusten kuljettaa. Ja ainakin minä kuulun niihin, joita omenapuut, värikylläinen taivas ja huurteen suloisuus viehättävät - ainakin yksityisesti ja täällä blogimaailmassa.

Vaikken ole kyynikko, saivat muutamat kohdat aavistuksen nikottelemaan. Sara Tarinatytössä uskonnolla on suuri rooli. Kirjan uskonnollisuus miltei yllättää, vaikka tiedossa totta kai on ollut se, että Montgomeryn puoliso oli pappi ja esimerkiksi Anna-kirjoissa eri protestanttiset kirkkokunnat ovat tiukasti, joskin pääosin hyvähenkisesti, omissa leireissään. Sara Tarinatytössä uskonto on samalla kertaa ankara - lapset keksivät itselleen rangaistuksia ja elävät Herran pelossa - että lempeä, paikoin humoristinenkin. Toiseksi nimihenkilö, Tarinatyttö Sara, jää hieman etäiseksi, sillä hänet kuvataan Beverleyn silmin. Toisaalta tällaisena hänet on tarkoitettukin esittää. Ylimartimo kirjoittaa käännöksensä loppusanoissa, miten tällainen etäisempi päähenkilö on poikkeuksellinen Montgomeryn tuotannossa. Teoksen fokus onkin Carlislen kylän asukkaiden pulppuilevassa elämässä ja runollisen ja hauskan välimaastossa liikkuvissa sattumissa. Ylimartimoa kiitän vielä onnistuneesta suomennoksesta, jossa välittyy hyvä montgomerylainen, lapsia kunnioittava ja kyläidylliä korostava henki.

Kokonaisuutena Sara Tarinatyttö kasvaa ihastuttavaksi kirjaksi saarelaisista, lapsista ja aikuisista. Se sisältää kommelluksia, arjen taikaa, elinvoimaista ja värikylläistä luontokuvausta ja kaiken näkemistä satusilmin. Kirja tarjoaakin ihastuttavaa luettavaa kaikille, joiden korvat ovat auki tarinoille ja joiden sielu janoaa kauneutta, jossa on ripaus reippautta ja suurempi määrä omenantuoksuista taikaa. Se on kirja jokaiselle, joka haluaa viivähtää hetken Prinssi Edwardin saarella.

Kuusivuotiskekkerit: arvontaa ja kakkukuvia

Jussi Valtonen sai kirjallisuuden Finlandian ja Lumiomena-blogi täyttää tänään kuusi vuotta. Blogin syntymäpäivä oli mennä minulta kokonaan ohi ja piti ihan tarkastaa, että kyllä, kuusi vuotta sitten kirjoitin tänne tällaista. On siis pienen juhlan aika.

Vuosien varrelle on mahtunut monenlaisia juhlia ja meillä kotona juhlitaan huomennakin, kun jouluna synttäreitään viettävä esikoiseni ottaa varaslähdön merkkipäiväänsä. Bloggaaminen on (tietenkin!) ollut eräänlaista kirjajuhlaa. Olen blogivuosinani lukenut ihania, loistavia ja joskus kehnojakin kirjoja, olen fiilistellyt lukemaani, olen analysoinut ja pohtinut. Olen löytänyt uusia lempikirjailijoita. Olen keskustellut kirjoista, innostunut ja väsynyt messuhulinassa, laatinut kirjankansirunoja, osallistunut haasteisiin, istunut lukupiirissä ja siivoillut kirjahyllyjäni. Olen tutustunut mukaviin ihmisiin joko kasvokkain tai virtuaalisesti. Kiitos, että olette siellä!

Blogissa voi juhlia myös kuvien kera, siksi tarjoilen teille kakkuja ja muuta makeaa, joita tässä talossa on viimeisten vuosien aikana leivottu. Perinteinen juhlimistapa blogimaailmassa lie arvonta ja sellainen on täälläkin luvassa.

Lumiomenan synttäreitä juhlivien kesken arvon itse tekemäni kirja-aiheisen medaljonkikorun tai pienen kirjapaketin. Lisään pakettiin mukaan jotain jouluista. Voittaja saa itse päättää, haluaako korun vai kirjoja. Kirjapaketin sisältöä en ole vielä päättänyt, mutta kuulostelen hieman voittajan makua. Kirjat ovat kertaalleen luettuja. Koru puolestaan ihan uusi, koska se ei ole vielä valmis. Se on kustomoitu, ts. suunnittelen sen yhdessä voittajan kanssa ja korun kuva tai korussa oleva teksti liittyy voittajalle mieleiseen kirjaan.

Arvontaan osallistuminen on helppoa:
- kerro terveisesi Lumiomenalle tämän postauksen kommenttiboksissa: miksi luet tätä blogia, mikä ilahduttaa, mikä voisi olla toisin?
- kommentoi perjantai-iltaan 5.12. mennessä. Suoritan arvonnan saman päivän iltana itsenäisyyspäivänä.
- jokainen saa yhden arvan. Halutessaan tätä arvontaa saa toki mainostaa vaikkapa omassa blogissaan tai oman bloginsa FB-sivulla.

Lumiompullakin on Facebook-sivu. Tervetuloa tykkääjäksi!

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
Kustantaja: WSOY 1970
Alkuteos: Sent i november, 1970
Suomennos: Kaarina Helakisa
Kotimainen saturomaani

On marraskuu. Sataa. Kesä on äkkiä niin etäällä kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Silloin alkaa kaivata muutosta elämään, päiviä joina heräsi aamulla ja oli iloinen, alkaa kaivata onnellista perhettä. Kaivata Muumilaaksoon.

Syksy on ankea. Sataa jatkuvasti ja ilo on kadoksissa. Vaikka ilo on poissa, tuo mielikuva aurinkoisesta Muumilaaksosta valoa. Hemuli, Homssu, Mymmeli ja Vilijonkka kaipaavat kesää kesää ja kaikkea sitä, mitä tapahtui Muumilaaksossa. Ruttuvaari kaipailee jo kunnon kekkereitä. Nuuskamuikkunen palaa takaisin, vaikka  on syksy, ja Mymmelikin poikkeaa kylään. Joukkio päättää vierailla muumiperheen luona, mutta muumitalo on kuitenkin tyhjä. Kaikkialla on pölyistä, nurkissa pelottavia asioita: on tyhjilleen jätetyn talon kolea tuoksu ja talveksi teljetyn kesäkodin liikkumaton vilu.

Muumilaakson marraskuu on viimeinen Tove Janssonin kirjoittama muumiromaani. Kaarina Helakisan suomentamaa romaania pidetään valontuojana erityisesti heille, joita marraskuun pimeys ahdistaa, sillä jokainen löytä oman paikkansa muumitalosta, jokaisella on oma ristinsä kannettavanaan.

Muumilaakson marraskuuta voi pitää muita muumiromaaneja runollisempana, ehkä synkempänä ja kuitenkin niin lohdullisena ja kauniina. Enemmän kuin tapahtumia ja seikkailuja Jansson kuvailee hahmojen mielenliikkeitä, tunnelmia ja ympäristöä. Kuvitus on tälläkin kertaa tarkkaa ja herkkää sekä niin maisema- kuin hahmokuviensa puolesta ilmeikästä: luminen Muumilaakso kääriytyy valkeaan peittoon, Viljonkan ilme on tutun huolestunut, Nuuskamuikkunen on aina yhtä tyynen filosofinen silloinkin, kun on aihetta huoleen (tai sitten se johtuu piipusta!).

Vaikka tunnelma on keskiössä, kyllä Muumilaakson marraskuussa tapahtuukin, vaikka talo koliseekin tyhjyyttään ja peittyy pölyyn. Ilman muumeja muut olennot koettavat elää niin hyvin kuin mahdollista: Hemuli rakentaa majaa Muumipapalle ja Vilijonkka ottaa keittön haltuunsa. Jokaisen on myös kohdattava omat vastoinkäymisensä: Vilijonkan on päästävä irti peloistaan, Hemulin ajateltava muitakin kuin vain itseään ja Nuuskamuikkusen on löydettävä kadonneet sävelensä.

Olen aina pitänyt Taikatalvea itselleni rakkaimpana muumikirjana. Se on edelleen sitä, mutta tänä vuonna Muumilaakson marraskuu on kiilannut vähintäänkin kylkeen. Olen myös aina pitänyt Janssonin muumiromaaneja ehkä enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattuina, vaikka kaikenikäiset voivat totta kai teoksista nauttia. Muumilaakson marraskuun sanoma puhutellee voimakkaimmin nuoria ja aikuisia lukijoita. Se pitää sisällään paljon kaipuuta ja melankoliaa.

Pian saapuva talvi antaa kuitenkin lupauksen lohdusta, sillä talven jälkeen koittaa taas kevät ja sitä seuraa ihana kesä. Hienovireinen kirja suorastaan soittaa lohtua marrashämärään.

--

Muumilaakson marraskuusta on blogattu paljon, esimerkiksi Sara on kirjoittanut siitä ja  viimeksi eilen Leena. Tällä tekstillä osallistun kahteen blogitempaukseen: Kirjabloggaajien Tove Jansson -juhlavuoteen ja Opuscolo-blogin Janssonin kirjakiusaus- / Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.

(Kirjoitin Muumilaakson marraskuusta myös Amman ja minun kirjaan Linnasta humisevalle harjulle. Tässä blogitekstissäni on yhtäläisyyksiä omaan jo julkaistuun tekstiini.)

Sinä inspiroit minua

Kaisa Reetta T. muisti minua Sinä inspiroit minua -tunnustuksella. Sairaslomalaisen elämää tämä ilahdutti valtavasti. Kiitos, Kaisa Reetta! Kaisa Reetan blogi on kaunis niin ulkoasultaan kuin teksteiltäänkin. Siellä on levollinen, hienostunut tunnelma, upeita romaaneja ja hienoja valokuvia. Blogi on yksi suurimmista blogilöydöistäni viimeisen vuoden ajalta ja se nousi heti yhdeksi suosikikseni.

Iloa tuottavat monet muutkin blogit. Siksi onkin vaikea jatkaa tätä haastetta, jonka ideana on muistaa kolmea inspiroivaa blogia. Luen monenlaisia blogeja ja joistakin bloggaajista on tullut minulle läheisiä ystäviäkin. Valinnanvaikeus on suuri ja nyt lähetän tunnustuksen kolmelle blogille, jotka eri tavoin innostavat minua. Olisin voinut valita monia, monia muitakin, sillä (kirja)blogimaailma on loistavia kirjoja, hyvää keskustelua ja innoitusta täynnä.

Liisan Luetut, lukemattomat ansaitsee ehdottomasti tunnustuksen. Liisa kirjoittaa kirjoista älykkäästi, pohdiskellen ja lukemaansa analysoiden kuitenkaan lämpöä ja kokemuksellisuutta unohtamatta. Liisalla on loistava kirjamaku. Luemme usein samoja kirjoja, mutta olen saanut Liisalta paljon vinkkejä ja innoitusta uusiinkin. Vielä joskus aion tarttua Sayersiin ja Fagerholmiin ja niistä kiitos kuuluu Liisalle.

Kirjailijattaren Tuulen naapurina on yksi ikisuosikeistani. Miten kuvien ja sanojen liitto voi ollakaan samalla kertaa niin täysi ja ilmava, niin valmis ja kuitenkin kysymyksiä herättävä. Runoilijanakin tunnettu Kirjailijatar johdattaa yllättäviin paikkoihin, tunnelmiin, jotka joskus pakahduttavat ja sitten ovatkin ihan tuttuja ja pieniäkin. Arki, juhla, vuodenkierto, uudet ajatukset ja huikeat kielikuvat rytmittävät tätä visuaalisesti upeaa blogia.

Ellen lukee on minulle uusi tuttavuus blogimaailmassa. Olemme Ellenin kanssa ihan eri maailmasta: hän on helsinkiläinen koulutyttö, minä savolaissyntyinen perheenäiti. Kirjallisuus kuitenkin yhdistää ja eräs tärkeimmistä yhteisistä nimittäjistä on Jane Austen. Ellenillä on monipuolinen lukumaku, näkemystä ja innokkuutta. Hänen blogiinsa kannattaa tutustua.

Joten, Liisa, Kirjailijatar ja Ellen, te kaikki inspiroitte minua. Kiitos blogeistanne!

Monien blogien lisäksi minua ilahduttaa nyt erityisesti lumi. Se on sulamaan päin, mutta ainakin vielä tänään sitä on sen verran, että se valaisee maiseman, tuo lempeyttä marraskuuhun ja lisää ainakin minussa jo elävää joulumieltä. Tällä viikolla luvassa on juttuja yhdestä luetusta romaanista, eräästä tietokirjasta ja ajankohtaisesta tyttökirjasta.

Alkutalven valoa itse kullekin!

Kauhua ja jännitystä

Marraskuuta on jäljellä vielä viikko, mutta minä päätän osittaisen kauhuteemaisen kuukauteni tähän. Muutaman kauhuromaanin tai kauhuun kallellaan olevan teoksen lukeminen oli antoisaa, mutta ei minusta kauhukirjallisuuden ystävää tullut. Sen sijaan jonkinlaisesta kummasta, maagiseen realismiin kallellaan olevasta synkkyydestä, olen aina pitänyt. Nykyisin pehmeä kauhu- tai pelottelukulttuuri yltää joka paikkaan, jopa pikkulasten leluihin, kuten kuvasta näkyy.

Kyselin teiltä blogini lukijoilta vinkkejä pelottavista kirjoista. Pelottavaa voi olla monenlainen kirjallisuus ja, heh, joskus myös teosten laatu. Onneksi minulle suositeltiin monenlaisia kiinnostavia kauhua tai muita jännittäviä elementtejä sisältäviä teoksia. Joukkoon mahtuu paljon dekkareitakin. Kokosin vinkeistä nyt aakkosellisen listan teidän muiden iloksi. Merkkaan vihreällä ne, jotka olen itse lukenut ja lisään tähden niiden perään, jotka saamistani vinkeistä minua eniten kiinnostavat. Suuret kiitokset suosituksista! Toivottavasti näistä on iloa ja jännitystä muillekin.

Luetteko te muut kauhua? Onko näissä teille muille tuttuja kirjoja? Otan myös edelleen vastaan kirjavinkkejä ja täydennän listaa aina muistaessani. Joten: kommenttiboksi käyttöön! :)

Ajvide Lindqvist, John: Kultatukka, tähtönen *
- Ystävät hämärän jälkeen *
(ja muitakin teoksia)
Ala-Huissi, Jaana & Aho, Henry: Hotelli Ikuisuus
Barker, Clive: teokset (yleismaininta)
Berendt, John: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
Berry, Julie: Kunnes kerron totuuden
Blatty, William Peter: Manaaja
Bloch, Robert: Psyko
Brooks, Max: Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat
Cook, Thomas H.: Yön säännöt
Dexter, Colin: Morse-kirjat
Dickens, Charles ym: BÖÖ!
Erskine, Barbara: Häkkilintu
- Keskiyö on yksinäinen paikka
Fowles, John: Neitoperho *
Flynn, Gillian: Paha paikka

Gaiman, Neil: Coraline varjojen talossa

Green, Sally: Puoliksi paha
Gerritsenin, Tess: Jääkylmä
Haudantakaisia (toim. Markku Sadelehto)
Hautala, Marko: Kuokkamummo (+ muita)
Hill, Joe: teoksia
Hill, Susan: The Woman in Black *
Hiltunen, Pekka: Sysipimeä
Hoffmann, E.T.A.: Yökappaleita
Housman, Clemence: The Werewolf
Jackson, Shirley: The Haunting of Hill House
James, M.R.:  Complete Ghost Stories
King, Stephen: Ennen aamunkoittoa
- Hohto
- Jälkeen keskiyön
- Kuvun alla
- Liseyn tarina *
- Pimeä puoli
- Pimeä yö, tähdetön taivas
Kostova, Elisabeth: Historiantutkija
Kunnas, Mauri: Hui kauhistus!
Kuollut kulkee : tarinoita kalman majoilta (toim. Anneli Kanto) *
Larsson, Åsa: dekkarit
Levin, Ira: Rosemaryn painajainen
Long, Jeff: Seinämä
Matheson, Richard: Helvetin talo
Myytillisiä tarinoita (toim. Lauri Simonsuuri) *
Parsons, Julie: Tiimalasi
Petterson, Lars: Koutokeino
- Kylmä kosto
Phillips, Jayne Anne: Murhenäytelmä *
Poe, Edgar Allan: teoksia
Preussler, Otfried: Mustan myllyn mestari
Rowling, J.K.: Harry Potter -sarja
Ruiz Zafon, Carlos: Marina *
Stoker, Bram: Draculan vieras
Suzuki, Koji: Ring
Theorin, Johan: Sankta Psykon kasvatit (ja muita teoksia)
Tiedon tuolla puolen - Kertomuksia yliluonnollisista tapahtumista kautta aikojen (Valitut palat)
Timonen, Eija: Kuu paistaa, kuollut ajaa *
Topelius, Z.: Linnaisten kartanon viheriä kamari *
Topor, Roland: The Tenant
Torday, Paul: Ventovieras *
Toro, Guillermo del ja Hogan, Chuck: Vitsaus-trilogia
Tryon, Thomas: Se toinen
Walters, Minette: Kuvanveistäjä

Vänskä, Mia: teokset

5 x kauhunovelli: Byattista Kingiin ja Waltariin

Marraskuisten kauhuteemaviikonloppujen loppu lähenee, sillä ensi viikonlopulle on jo toisenlaiset bloggaukset mielessä. Kauhuteemani loppuhuipennukseksi kuvittelin lukevani jonkun kunnollisen kauhuromaanipaksukaisen, mutta omassa elämässäni riitti tällä viikolla tarpeeksi verenvuotoa lenkkeilyhaaverin seurauksena. Loukkaantumisesta ei nyt sen enempää, mutta sairaslomalaisena mieleni tekee lukea lempeämpiä tekstejä ja sen vuoksi tarjoilen teille nyt lyhytkauhua viiden novellin voimin. Lukemistani novelleista kolme oli minulle uusia ja kaksi eräänlaisia blogiuusintoja. Nuo kaksi puolustavat paikkaansa tässä joukossa, sillä hyvää voi joskus uusiakin.

Pitemmittä puheitta, viisi kauhukertomusta:


Jaana Ala-Huissi: Uhri
Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon novellikokoelma Hotelli Ikuisuus (Haamu, 2014) sisältää alaotsikkonsa mukaisesti kauhutarinoita. Hotelli Ikuisuus ei kokonaisuutena ole kovin pelottava, joten se sopii hyvin tällaisille verta ja suolenpätkiä -tyylistä kirjallisuutta karsastaville. Novellikokoelma on tasainen, Ala-Huissin ja Ahon novellit vuorottelevat. Voisinkin nostaa miltei minkä tahansa kertomuksen, mutta esimerkiksi Ala-Huissin "Uhri" on jonnekin menneeseen aikaan sijoittuva kertomus, joka kuulee Jumalan puhuvan hänelle. Mies uskoo tehneensä syntiä ja kokee, että Jumala vaatii uhreja. Ala-Huissi kirjoittaa sujuvasti ja tässä jopa sadunomaisesti - osa kokoelman novelleista sijoittaa kauhun arkeen. Sinänsä karmiva kertomus on hauska pastissi folkloren varoitustarinoista. Mittumaarin aikaan on syytä lukita ovet, sillä koskaan ei voi tietää, kuka synnintuntoinen missäkin puskassa vaanii...

A.S. Byatt: Olio metsässä
A.S. Byattin Pieni musta kirja (Teos 2012) pitää sisällään enemmänkin outoja tarinoita kuin varsinaista kauhua, mutta tarinoissa on paljon karmeaa ja julmaakin. Älykkäästi kirjoitetun kokoelman aloittaa "Olio metsässä". Siinä Lontoon pommituksia evakkoon joutuneet tytöt Primrose ja Penny kohtaavat metsässä hirviön, jonka muisto ei jätä heitä rauhaan. Naiset kohtaavat sattuman oikusta aikuisina ja päättävät lähteä lapsuusmuistonsa kintereille. Tunnelma on outo, aidosti pelottava. Byatt kirjoittaa liki mestarillisesti ja Kersti Juvan suomennos on laatutyötä. Vaikutuin tästä kokoelmasta kaksi vuotta sitten ja kun luin Olion metsässä uudelleen, mietin että voisin saman tien jatkaa loppujenkin kertomusten parissa. Tällainen omituinen ja älyllinen "puolikauhu" on kovasti mieleeni.

Johanna Holmström: Suden vuosi
Ida-niminen opiskelija on päätynyt tekemään itsemurhan. Hänen eläinaktivistiystävänsä Anna, Lotta, Sebbe ja Markus muuttavat pieneen korpimökkiin eläkseen mahdollisimman ekologisesti ja suojellakseen susia. Sudet tuntuvatkin olevan lähettyvillä, mutta niin on myös Äijä, joka mökin omistaa. Ihminenkin voi olla toiselle susi. Holmström kirjoittaa synkkätunnelmaisesti ja teksti liikuu jossain toden ja unen rajalla. Myöhemmin polku johdattaa nukentekijän mökille, josta alkaakin jo toinen tarina. Camera Obscuran (Teos ja Söderströms, 2011) tekstit voi lukea yksittäisinä novelleina, mutta kokonaisuutena teos on eräänlainen mosaiikkiromaani, jonka kaikki kertomukset liittyvät yhteen ja lomittuvat kuin maatuskanuken eri kerrokset. Tunnelma vaihtelee kummasta kauhuun, puitteet realismista satuun.

Stephen King: Maissilapset
Yön äänet -kokoelma (Book Studio, 1992) löytyi omasta kirjahyllystämme. En muista, olenko aiemmin lukenut sitä, mutta "Maissilapset" on tuttu elokuvana, jota teini-ikäisenä pidin pelottavana, mutta jota en nyt aikuisena aio katsoa uudelleen. Olen ymmärtänyt, ettei filmi ole erityisemmin onnistunut, mutta Maissilapset on Yön äänien parhaimpia kertomuksia. Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeellä maa vaatii uhrinsa ja kovaääniset pauhaavat pyhää sanaa. King osaa asiansa: novellia lukee intensiivisesti ja demoniset lapset ovat varsin mieleenpainuvia henkilöhahmoja.
(Kerron vielä, että mielestäni Kingin paras novelli on nostalginen lapsuusmuistelo "Ruumis", josta on tehnyt hieno ja koskettava elokuva "Viimeinen kesä".)

Kristian Korppi (Mika Waltari): Muumio
Mika Waltarin tuotanto ulottui Tulenkantajien aikakauden hienostuneesta Suuresta illusionistani mammuttimaisiin historiallisiin romaaneihin, uskonnolliseen kirjallisuuteen ja tietenkin lukuisiin novelleihin, joita Waltari kirjoitti osin salanimellä. Kristian Koppina hän loi kauhua. Novelli "Muumio" on luettavissa Juri Nummelinin toimittamasta kokoelmasta Verenhimo. Suomalaisia vampyyritarinoita (Teos, 2011). Nummelinia on muutenkin kiittäminen siitä, että Waltarin kauhunovellit tulivat tietoisuuteeni erään työprojektin myötä. Waltarin tunnetuin romaani on tietenkin Sinuhe Egyptiläinen ja nimensä mukaisesti myös Muumiossa liikutaan pyramidien maassa. Waltari kirjoitti novellinsa jo 1920-luvulla. Siinä nuorena kuolleen egyptologin Karl-Henrik Höökin jälkeenjääneet paperit avaavat faaraon kirousta ja tutkijan kauhistuttavaa kohtaloa. Novelli on miltei nostalginen ja varsin taitavasti kirjoitettu. Suosittelen sitä vähintäänkin kaikille Waltarista kiinnostuneille. Nummelinin toimittama Verenhimo pitää sisällään liki 400 sivua kauhutarinoita. En syventynyt niihin nyt sen kummemmin, mutta valikoima on ajallisesti ja tyylillisesti laaja.

--

Huomenna luvassa on vielä suuri vinkkauslista, toivottavasti siitä riittää kauhukirjoja niitä hakeville pitkäksi aikaa.

Karin Erlandsson: Minkkitarha

Karin Erlandsson: Minkkitarha
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Minkriket
Suomennos: Taija Mård
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 319
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Myöhemmin Lars-Mikael ajatteli olleensa silloin kuin jossain Ruotsin maaseudulle sijoittuvassa päättymättömässä koko illan elokuvassa. Minkin haju leijui pihapiirissä konfettien lailla, ja joka päivä he käyskentelivät juhlissa tienaten yhä enemmän rahaa.
Hän ei liioitellut. Niin hän sen muisti ja niin hän näki sen jatkuvan.

Minkkien haju on rakas Lars-Mikaelille, jonka isä Evert on kotikylänsä ensimmäisten joukossa satsaamassa minkkitarhaukseen. Isänsä ja Marianne-äitinsä kanssa varttuva Lars-Mikael kasvaa tarhaajaksi: kouluja hän käy vain sen verran kuin on pakko. Minkit tuovat vaurautta ja niiden keskellä Lars-Mikael tuntee olonsa turvalliseksi. Vuodet vierivät ja sukupolvet tilalla vaihtuvat, kaupunkilainen Kristina-vaimo koettaa totutella elämään minkkien keskellä ja pieni perhekin kasvaa. Keskipohjalaisella maaseudulla minkeissä on tulevaisuus, ihmiset ja minkit elävät toistensa ehdoilla. Ajat kuitenkin muuttuvat.

Näätäeläin minkki herättää ristiriitaisia tunteita ja saa varmasti aikaan vilkasta keskustelua. Se on yhteinen ja silti niin äärimmäisen erottava nimittäjä maailmoille, jotka eivät muuten kohtaa: eläinsuojelijoille ja tarhaajille. Minkit ovat keskiössä Karin Erlandssonin esikoisromaanissa Minkkitarha. Evertistä ja Mariannesta alkaa pienen suvun tarina, jossa minkkitarhaus määrittää niin arjen raamit, parisuhteen kipukohdat kuin tulevaisuudenkin.

Romaanin takakansiteksti puhuu pohjalaisesta sukusaagasta, joka antoi ainakin minun odottaa laveahkoa kertomusta suuresta suvusta, jonkinlaisesta juonittelustakin ja ennen kaikkea sukupolvelta toiselle kulkevasta perinnöstä - jonkinlaisesta suomenruotsalaisesta Metsoloista*. Juonittelu on poissa, mutta Erlandssonin romaani osoittaa, että saaga se on pienenkin suvun kertomus. Jännitteet syntyvät lapsiin ja puolisoon kohdistuvista odotuksista sekä tietenkin siitä, miten minkkitarha menestyy ja kuinka kaikesta selvitään silloin, kun vaikeudet täyttävät elämän. Arki on kovaa: rakentamista, taloudellisia panostuksia, yksinäisyyttä ja toisaalta yhteisöllisyyttä muiden tarhaajien kanssa.

Minkkitarhan sävy on yllättävän harmaa ja taitava kerronta on yhtä arkista kuin kattilaan jämähtähtänyt kaurapuuro. Erlandsson kirkastaa tätä harmautta huumorilla, joka syntyy rivien välissä: kun Marianne koettaa valmistaa ruokaa minkeistä tai kun lomamatkalle Mallorcallekin on otettava tietenkin mukaan myös minkkiturkki. Lars-Mikael juhlisi uuttavuottakin minkkitarhassa, vaan olut ei kelpaa eläimille, taitavat olla uskovaisia. Erlandsson rakentaa muutamat keskeishenkilönsä huolella, heissä kaikissa on sopivasti vastenmielisiä ja sympaattisia luonteenpiireitä.

Kokonaisuutenaan Minkkitarha kytkeytyy vahvaan kotimaiseen maaseutukuvauksen perinteeseen enkä usko paljastavani liikaa juonesta, kun vihjaan 1990-luvun tapahtumien aiheuttavan turkistarhoille melkoisen rakennemuutoksen myös Erlandssonin romaanissa. Siinä, missä itäsuomalainen maaseutu autioituu, on Pohjanmaalla yhteisöllisemmän oloista, mutta elinkeino muuttuu ja kyseenalaistuu. Tunnustankin olevani onnellinen siitä, että omalla savolaisella kotiseudullani viljeltiin mansikoita eikä tarhattu minkkejä. Ajankuvaa Erlandsson pitää yllä pienesti ja siksi onnistuneesti: esimerkiksi tietynlaiset ranskanperunat, digitaalikellot tai viidelläkymmenellä pennillä noita... -tyylillä ostetut irtokarkit vievät ajatukset lähimenneisyyteen.

Kun avasin romaanin, en oikein tiennyt kuinka tulen suhtautumaan siihen. Ajattelin turkistarhausta vähintäänkin ristiriitaisena elinkeinona ja alkupuolen nahkaamiskohtaukset tuntuivat syystäkin pahalta. Suljettuani romaanin kannet saatoin olla tyytyväinen. Sain kaurapuuroa voisilmällä: Erlandsson peilaa taitavasti sitä, miten monen asian symboli minkki on. Se kuvastaa vaurautta, tuhoa, eläinaktivismia, jatkuvuutta ja erään aikakauden loppua. Erlandssonin romaanin loppu ei yllätä, mutta se on kiinnostavalla tavalla monitulkintainen ja Minkkitarhalle juuri oikeanlainen.

-
* Tässä on tietenkin muistettava, että vaikka Metsolat kertoo kainuulaisesta suvusta, on sen käsikirjoittaja suomenruotsalainen Carl Mesterton.

Pirjo Suvilehto ja Karoliina Pertamo: Anni ja ihana pentu

Pirjo Suvilehto ja Karoliina Pertamo: Anni ja ihana pentu
Kustantaja: WSOY 2014
Arvostelukappale
Kotimainen lastenkirja

Niin pieniä ja suloisia olentoja en ole aiemmin nähnyt. Pennut kirmaavat huoneesta toiseen kuin hattarapallot, sikin sokin siellä täällä.

Voi parempaa päivää ollakaan kuin se, jolloin saa oman koiran. Koirasta haaveillut Anni saa koiran, pörröturkkisen mittelspitzin pennun. Hattara-nimisen pennun kanssa Anni kokee uusia asioita joka päivä: pentu on opettava sisäsiistiksi, sille on annettava oikeanlaista ruokaa ja eläinlääkärikin tulee tutuksi. Huuliharppu saa sen laulamaan ja joskus Hattara säntäilee sinne tänne kuin hassu hamsteri. Voiko parempaa ollakaan?

Pirjo Suvilehdon kirjoittama ja Karoliina Pertamon kuvittama Anni ja loistokoirat on saanut jatkoa, kirjassa Anni ja ihana pentu eletään arkea pienen pennun kanssa.

Nyt voin sanoa lukeneeni täsmäkirjan koirakuumeisille lapsiperheille! Suvilehto rakentaa Hattaran ja Annin elämästä aukeaman kokoisia arjen kaaria: sitä mukaa, kun Hattara kasvaa, oppi Annikin kaikenlaista uutta. Suvilehto tuntee selvästi koirien elämää ja hän kuvailee Hattaraa hauskasti: pentu esimerkiksi vispaa tassuillaan tai yrittää rapsuttaa pois pantaa, tuota mokomaa harmistuksen aihetta. Tilannetajuista pissahuumoriakin on mukana. Voisi melkein sanoa, että kyseessä on kehityskertomus - nimittäin koiranpennun kasvutarina.

Karoliina Pertamon helposti tunnistettava kuvitusjälki on tälläkin kertaa iloista, värikylläistä ja muodoiltaan selkeää. Anni ja ihana pentu toimiikin loistavasti nimenomaan kuvakirjana: vaikka Suvilehto tarinoi hauskasti Annin ja Hattaran arjesta, tarvitaan mukaan kuvia ja nimenomaan Pertamon kuvia. Ne tuovat hyvää tuulta ja eläväisyyttä.

Lastenkirjana Anni ja ihana pentu asettuu vähintäänkin laadukkaaseen kotimaiseen keskikastiin. Kyllä Suomessa tehdään hyviä lastenkirjoja. Anni ja ihana pentu on niin tekstiltään kuin kuvitukseltaankin toimiva kirja, joka viehättää nimenomaan koirien ystäviä. Omassa perheessäni kuvakirjoja on luettu viime aikoina vähemmän ja vähemmän, sillä kuopuskin on aloittanut koulun. Laadukkaat kuvakirjat kuitenkin kelpaavat vielä onneksi molemmille lapsilleni ja  perheen kolmasluokkalainenkin upposi Annin ja Hattaran maailmaan vielä varsin mukavasti. Tosin meillä saattaa yksi erityinen syykin innostua mittelspitzin pennusta kertovasta kirjasta...

Ja ei, ikävä kyllä meillä ei ole omaa koiraa, mutta mummolassa, omassa lapsuudenkodissani, asuu nyt kahdeksan viikon ikäinen mittelityttö. Minulla on ilo ja kunnia olla koiran osaomistaja, joten vaikkei meillä olekaan koiraa tässä talossa, on täällä aina Sissin kakkoskoti.

Robert Louis Stevenson: The strange case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde

Robert Louis Stevenson: The strange case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde
Ilmestyi 1886 (luvussa Penguin Classics, 2003)
Sivuja 142
Skottilainen kauhuklassikko

All human beings, as we meet them, are commingled out of good and evil: and Edward Hyde, alone, in the ranks of mankind, was pure evil.

Lontoossa asuva miellyttäväluonteinen tiedemies, tohtori Jekyll tekee laboratiokokeita, jotka riistäytyvät käsistä. Hän myös tuntuu olevan läheinen kauhistuttavan herra Hyden kanssa. Lakimiehenä toimiva herra Hyden ystävä, herra Utterson, alkaa selvittää Jekyllin ja Hyden mysteeriä ja kertoo arvoituksellista tapauksesta lukijoille.

Jokainen on varmasti tuttu tohtori Jekyllin ja herra Hyden kanssa. Ei välttämättä kirjan sivuilta, mutta kun näiden hahmojen nimet mainitaan, suurimmalle osalle muodostuu mielleyhtymiä ihmismielen eri puolista. Aarresaarestaankin tutun Robert Louis Stevensonin klassikkoa suositeltiin minulle, kun pyysin vinkkejä pelottavista kirjoista. En ollut aivan varma, olinko lukenut romaanin joskus nuorena vai oliko tarina minulle tuttu muuten vain. Luettuani alkukielisen romaanin The strange case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde luulen, etten ollut romaania aiemmin lukenut - ainakaan kokonaan.

Jekyll ja Hyde on pienoisromaani, muttei kovin nopeasti luettava, vaan pikemminkin jaarittelevuudessaan suorastaan raskassoutuinen, joskin kiehtova. Se kytkeytyy syystäkin yhteen monien muiden kauhukirjallisuuden klassikoiden kanssa, esimerkiksi Bram Stokerin Draculan ja etenkin Mary Shelleyn Frankensteinin, jonka kanssa romaanilla on temaattisiakin yhtäläisyyksiä. Jekyll ja Hyden juoni on kaikille niin tuttu, ettei se yllätä missään vaiheessa, mutta ei sen tarvitsekaan, sillä on kiinnostavaa seurata, miten Stevensson on arvoituksensa rakentanut ja kuinka se selviää Uttersonille.

Stevensonin teoksen suurin arvo nykylukijalle on varmasti romaanin raikas klassisuus. Jekyllin ja Hyden keskeiskysymykset ovat edelleen ajankohtaisia romaanikirjallisuudessa. Luin kirjan englanniksi, mikä antoi nyt tietynlaista lisäarvoa. Arvostan suuresti kääntäjien työtä ja luenkin romaanit yleensä suomennettuna, mutta vanhemmissa teoksissa ajan englanti miellyttää minua suuresti: I thus drew steadily nearer to the truth; I had learned to dwell with pleasure; It was the curse of mankind that these incongruous faggots were thus bound together.

Vaikkei Jekyll ja Hyde päässyt yllättämään tai kauhistuttamaan, on se juuri klassikkoasemansa vuoksi hurjan kiinnostava katsaus ihmismielen pimeisiin puoliin. Etenkin eglanninkielisenä teos sopii vaikka ääneen luettavaksi marraskuisten iltojen synkäksi tunnelmapalaksi.

Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina
Kustantaja: WSOY 2014
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 215
Kotimainen romaani

Sateen meditatiivinen ropina. Nostin tuolin uunin eteen, lämmittelin ja olin levollinen, liki onnellinen. Minulla oli jalassa villasukat ja hyvin istuvat maihinnousukengät. Ne pitivät jalkani kuivina, eivät hiertäneet eivätkä muistuttaneet mistään.

Miten äidin poissaolo vaikuttaa pieneen poikaan ja myöhemmi aikuiseen mieheen? Arkkitehti Alvar Malmbergin äiti on kadonnut Venetsiaan silloin, kun Alvar oli vielä pieni. Alvarin isä keskittyi enemmän ulkokuoreen kuin isyyteen. Keski-ikäinen Alvar lähtee tuuliselle saarille, jossa hän kirjoittaa sairaskertomustaan. Hän luo saarella oman maantieteensä, muistelee ja kaipaa. Mutta kuka lähettää kirjeitä saarelle?

Katja Kaukosen Odelma oli yksi vuoden 2011 parhaista lukemistani kotimaisista romaaneista. Sitä seurannut Vihkivedet-novellikokoelma oli sekin minulle mieleinen, mutta olen huono lukemaan novelleja eikä Vihkivesistä koskaan muodostunut läheistä lukukokemusta. Kohinan halusin lukea heti, kun se ilmestyi, mutta sain vinkin säästellä romaania syksyyn.

Säästely oli hyvä ratkaisu, sillä Kohinan aika on juuri nyt. Mitä harmaammaksi luonto muuttuu, sitä voimakkaammaksi Kohina kasvaa. Kaukosen romaani on harmaa, mutta samalla tavalla kuin talvihorrokseen vaipuva syysluonto, se on sävyjä täynnä. Alvarin nykyhetki ja elämä saaressa sekoittuvat menneeseen, kirjeisiin ja yhä intensiivisemmäksi käyvään maiseman tutkimiseen. Äidin-ikävä ei hellitä, äiti loisti aina aurinkon lailla taivaalla; lastenhoitajat vaihtuvat, on ammatti ja elämä muualla, maihinnousukengät pysyvät. Moni asia kohisee: radio, tuuli, meri, Alvarin ajatukset ja yksinäisyys. Tämän kohinan Kaukonen tavoittaa vakuuttavasti.

Kaukonen on kirjoittanut hienon romaanin yksinäisyydestä, pitkästä ikävästä, identiteetistä, etsimisestä, maisemista ja arvoituksesta. Kohina taiteilee sillä hiuksenhienolla rajalla, jossa romaanista muotoutuu vaivattomasti etenevä, ehjä ja kaunis kokonaisuus tai jossa se putoaa liiallisen kikkailun ja yrittämisen verkkoon. Kaukonen onnistuu luomaan vaikuttavan kokonaisuuden. Ehkä Kohina on paikoin turhankin hiottu, mutta Kaukonen kirjoittaa tavalla, joka antaa lukijalle täyden olon ja samalla tilaa hengittää ja tehdä omia tulkintoja. Kaukosen lauseet ovat kauniita, mutta eivät pliisuja eikä kirjailija kerro mitään liikaa: lukija on läsnä Alvarin ikuisessa surussa, mutta tuskaa ja kaipausta ei liioitella.

Kohina tuoksuu tuulelta ja merisuolalta. Se on romaani, joka on samalla kertaa itseensä käpertyvä ja kuitenkin happirikas, monisävyisessä harmaassaan avara.

Marraskuu
"Kovaa tuulta: 14-16 m/s. Puut heiluvat. Tuulta vasten kulkeminen vaikeaa. Aaltojen huiput murtuvat. Vaahto järjestyy tuulen suuntaisiksi juoviksi. Kohina kuuluu kauas."

--

P.S. Tässä samassa yhteydessä uutisoin, että HS:n esikoiskirjapalkinto meni Pajtim Statovcille romaanista Kissani Jugoslavia. Onnittelut voittajalle! Hieno romaani, suosittelen lämpimästi.

Juha Itkonen: Ajo

Juha Itkonen: Ajo
Kustantaja: Otava 2014
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 282
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Jostain syystä en muista kaikkea tästä iltapäivästä. En esimerkiksi muista kantaneeni laukkuja autoon. En muista valinneeni Aarnelle vaatteita, en solmineeni hänen kengännauhojaan, en kiinnittäneeni häntä istuimeen. En muista tervehtineeni Lindin eläkeläispariskuntaa parkkipaikalla, vaikka Lindit myöhemmin sanoivat Piille minun jutelleen heidän kanssaan arkisesti ja luonnollisesti, aivan kuin olisimme olleet Aarnen kanssa lähdössä uimarannalle tai kauppaan.

Oman suosikkikirjailijan uuden romaanin ilmestyminen on aina tapaus. Juha Itkonen on yksi omista suosikeistani ja Ajo eräs niistä romaaneista, joita eniten tältä syksyltä odotin. Ajossa keskiöön nousevat menetys ja uuden etsiminen sekä surun määrä. On monenlaista ajoa. On ajo, joka muuttaa kaiken ja on ajo, joka on eräänlainen pakomatka itsensä etsimiseen. Heljä on kokenut suuren menetyksen ja koettaa selviytyä läpi vuosikymmenten. Heljän lapsenlapsen Piin kanssa avioitunut Aino puolestaan matkustaa pienen Aarne-poikansa kanssa Müncheniin. Auto vie sekä Heljää että Ainoa.

Ajo pohjautuu osin Itkosen oman suvun kokemaan suruun. Tästä syytä Ajoa alkaa lukea tavallistakin herkemmin tuntosarvin - ja täten romaanilta myös odottaa paljon. Ikävä kyllä odotukset eivät aivan täyty: Ajo ei kosketa niin paljon kuin sen aihepiiri antaa olettaa. Teoksen jännitteetkään eivät täysin kanna, vaikka romaanin kaari komea onkin. Tuntuu kuin Itkonen olisi kirjoittanut jotain vastaavaa aiemminkin: tälläkin kertaa eri aikatasot yhdistyvät, musiikilla ja muulla populaarikulttuurilla on tärkeä osansa ja kertojanääniä on useita. Nämä ovat toki Itkosen vahvaa osaamisaluetta.  Olen osin samaa mieltä Kirjasiepon kanssa: Ajo on hieno romaani, mutta vaikka Itkonen kirjoittaa taidolla, ei romaani ole kovin mieleenpainuva.

Odotin Itkosen kirjaa yhtä paljon kuin Michael Cunninghamin Lumikuningatarta. Cunninghamin romaani on kauniisti kirjoitettu, mutta epäuskottava, löysä, suoranainen pettymys (minulle). Olen muutaman kerran pitänyt blogissani kirjamatseja. Jos sellaisen aika olisi nyt, voittaisi Itkonen 4-2. Itkosen kirjaa en voi kutsua pettymykseksi. Ajo on kaikesta huolimatta hyvä romaani ja Itkosen tyylistä pitävät nauttivat kyllä Ajosta. Kuten Cunningham, Itkonenkin kirjoittaa kauniita, ilmavia ja silti painavia lauseita. Itkosen teksti kuitenkin kantaa paremmin, hieman rutiinimaisenakin se vetää lukijan mukaansa. Lisäksi Ajon henkilöhahmot ovat tälläkin kertaa pääosin uskottavia ja aitoja.

Vaikka Ajo unohtuu liiankin nopeasti eikä näin ollen nouse esimerkiksi kaksi vuotta sitten ilmestyneen Hetken hohtavan valon veroiseksi, vakuuttaa se Itkosen kirjoitustaidosta. Voinkin huokaista helpotuksesta sen suhteen, että eräällä pitkäaikaisella suosikkikirjailijallani on edelleenkin hyppysissään taito luoda oikeanlaisia tunnelmia ja nivoa kokonaisuus yhteen ehjäksi romaaniksi.

Eva Ibbotson: Pelastakaa kummitukset

Eva Ibbotson: Pelastakaa kummitukset
Kustantaja: WSOY 1979
Alkuteos: The great ghost rescue 1975
Kuvitus: Simon Stern
Suomennos: Marikki Makkonen
Sivuja: 139
Brittiläinen lastenromaani

Kun elämä on tyyntä ja huoletonta ja kaikki on hyvin, tulee harvoin ajatelleeksi, että asiat voivat muuttua. Hubert uskoi, että he eläisivät Craggyfordin linnassa seuraavatkin viisisataa vuotta, tai tuhat tai kolmetuhatta. Mutta maailman linnan ulkopuolella muuttui. Kummitusten elämä kävi vaikeaksi ja vaaralliseksi, ennen kuin eräänä synkkänä myrskyisenä iltana heti pyhäinpäivän jälkeen...

Ison-Britannian kummituksilla menee huonosti. Elintila - tai ehkä pitäisi puhua kuoleman jälkeisestä olintilasta - kapenee, kun linnoista tehdään hotelleja, hylätyistä luostareista yökerhoja ja tuulisista, autioista nummista leirintäalueita tai moottoriteitä. Sisäoppilaitoksessa opiskeleva Rick tutustuu kummitusperheen ei-tarpeeksi mustaan lampaaseen Hubertiin, joka ei osaa olla hirveä, vaikka kuinka yrittäisi. Tarvitaan hieman koulukaveri Barbaran apua ja Rick on valmis matkustamaan Lontooseen saakka pelastaakseen kummituksia. Hubertin perhe, Leijuva Kiltti, Noita, Voihkiva Winifred ja Kiljuva Pääkallo George sekä kaikki muut kummajaiset vampyyrivauvoista alkaen tarvitsevat turvapaikan.

Voi, millaiseen nostalgiaan sukelsinkaan. Eva Ibbotsonin Pelastakaa kummitukset ja vielä enemmän Voi noita noita olivat eräitä lapsuuteni suosikkikirjoja. En koskaan unohtanut niitä, mutta nyt aikuisena aloin kaivata Ibbotsonin kirjoja aktiivisesti ja Pelastakaa kummitukset löytyi nettiantikvariaatin kautta. Kuulutan tässä samalla Voi noita noitia. Jos joku haluaa luopua omasta mahdollisesta kappaleestaan, olen kiinnostunut ostamaan sen.

Vaikka Pelastakaa kummitusten kehystarina on tuttu monista muista romaaneista - vaara uhkaa päähenkilöitä ja reipas ulkopuolinen tulee pelastamaan - on se edelleen miltei ihmeellisen ajankohtainen. Kirjan sanoman voi varmasti lukea monella tavalla, mutta ympäristökysymykset ja pohdinta kelvollisesta elinympäristöstä sekä monenlaisen erilaisuuden hyväksyminen nousevat keskiöön viisaasti.

Pelastakaa kummitukset on tietenkin hyvin aavekeskeinen kirja. Kummituksensa Ibbotson tyypittelee mainiosti ja lukijoiden on helppo löytää oma suosikkinsa. Leijuva Kiltti on miehekäs ja arvonsa tunteva skotti, päätön Hortensia-täti kantaa mukanaan Ison-Britannian monia traumoja ja karkuun pyrkivää vesiastiaa tavoitteleva, veritahrainen Voihkiva Winifred elää oikeaa kreikkalaista tragediaa, tietenkin lastenromaanille sopivan hurmenishumoristisesti. Lapsena kiinnyin varmaan eniten ihmis-Rickiin, mutta nyt aikuisena löysin Noidan naisellisuudesta ja äidillisyydestä paljon kiinnittymiskohtia. Siinä, missä Noita säästää kaikkein pahimmat hajunsa erityisiin hetkiin, koetan itse tietenkin valita mahdollisimman hyväntuoksuiset ihorasvat ja hajuvedet. Yhtä lailla tunnistan vanhemman huolen lapsensa kehityksestä - ja Hubertkin on ihan kelpo haamu, vaikkei ruusuposkisena pelottavasta käykään. Suomalaisia lukijoita kiinnostava haamukin löytyy ja osoittautuu ikävä kyllä varsin rasittavaksi tyypiksi.

Tunnelma on tietenkin brittiläinen kaikessa ihanuudessaan ja ankeudessaankin: englantilainen sisäoppilaitos on paikka, jossa varmasti alkaa kaivata vaikka aaveiden seuraa, jos nämä vaan ovat kilttejä. Hienohelmat ovat tässä liki 40 vuotta vanhassa kirjassa ihan samanlaisia muka-luokkatietoisia nirppanokkia kuin esimerkiksi tänä vuonna suomennetussa David Walliamsin Herra Lemussa. Walliamsin ja Ibbotsonin romaanien rinnastus on muutenkin luontevaa, sillä molemmissa tavalliset lapset kohtaavat jotain outoa ja molemmissa keskiöön nousevat kysymykset siitä, kenellä on oikeus olla, missä ja millaisena. Ibbotsonin kirjoitustyylikin on varsin ajatonta.

Nyt aikuisella lukukerralla Pelastakaa kummitukset osoittaui hyviä muistojani paremmaksi romaaniksi. Se on kestänyt aikaa, se jännittää ja hauskuuttaa. Ennen kaikkea se muistuttaa ihmisten vastuusta siitä, mitä jälkeemme jää. Siksi suosittelen kirjaa paitsi lapsille, myös aikuisille.

-
P.S. Kiitos kaikista blogikommenteista. Olen myöhässä niihin vastaamisen suhteen, mutta koetan reipastua tässä suhteessa. Viikon kuluttua vuorossa on eräs kauhukirjallisuuden klassikko ja jos aikaa jää, hieman kauhuelokuvamuistojakin.

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden Pohjanmaa

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden Pohjanmaa. Kummitustarinoita mailta ja meriltä.
Kuvitus: Suvi Kari
Kustantaja: Haamu 2014
Sivuja: 82
Kotimainen tietokirja

"En usko kummituksiin, mutta pelkään niitä."

(edit. Kirjassa on kartta sisäkansissa. Lisätietoa kartasta täällä.)

Mark Twainin kuulu lausahdus aloittaa Tiina Hietikko-Hautalan teoksen Aaveiden Pohjanmaa, jossa kuljetaan kummitustarinoiden jäljillä. Ja totta, kukapa ei olisi jossain vaiheessa elämäänsä viehättynyt kummitustarinoista: Niiden kertomisesta lapsena pimeässä huoneessa kavereiden kanssa tai, kuten nykyisin, kiertävinä ja pelottavina WhatsApp-viesteinä. Omista kummitusjuttumuistoistani olen kertonut varmasti ainakin yhden koiran ja peilissä ilmestyvän pirun verran. Tarinaperinne ei ole kadoksissa aikuisiltakaan ja monenlaiset kummituskävelyt ovat suosittuja yhtä lailla Helsingissä kuin vaikkapa Lontoossakin.

Aaveiden Pohjanmaassa mennään Pietarsaaren arvokkaaseen ja kauniiseen miljööseen, naapurissa Kokkolassa tavataan majakan onneton neito ja toisaalla kalamiehen sielu on kovin rauhaton. Seinäjoen vanhassa teatterissakin voi tapahtua kummia. Entä kuka on sukua Runebergille? Joku voisi ihmetellä, mitä pääkaupunkiseutulaistunut savolainen saa irti pohjalaisista aaveista. Ensiksikin tarinaperinne on aina kiehtonut minua niin opiskelutaustani kuin huvinkin vuoksi. Toiseksi osa kirjan paikoista on tuttuja: ainoa tätini asuu Etelä-Pohjanmaalla, mummoni taas oli kotoisin Keskipohjanmaan rannikolta ja sieltä olen kuullut yhdestä omaan sukuunikin liittyvästä kummituksesta.

Hietikko-Hautalan teos on viehättävä sekoitus perinnetietokirjaa, matkaopasta, paikallisjuttuja ja mukavaa tarinointia.Kirja on sujuvaa luettavaa. Hietikko-Hautala käy läpi tarinoita ja niiden taustoja ja antaa kokonaisuudelle kirjan nimen mukaisen aavemaisen sävyn. Entiset ja nykyiset asukkaat, paikallishistoria ja kännykät kohtaavat. Pelottava kirja ei kuitenkaan ole, mutta Mark Twainin lause kummittelee (!) toki koko ajan mielessä.

Pienen kirjan lukee ilokseen ja teoksen huonoin puoli on se, että se on liian lyhyt. Aavetarinoita Pohjanmaalla varmasti riittää ja ainakin minä olisin lukenut vielä toisenkin mokoman. Suvi Karin tyylitellyt kuvat tuovat kirjaan aavemaisuutta. Selkeämpi kartta olisi ollut hauska lisä, mutta tällaisenaankin kirjan avulla voisi lähteä melko helposti pohjalaisten kummitusten jäljille. Aika houkutteleva ajatus!

Kirjaan liittyy läheisesti Aaveballadeja-levy, jota kuuntelen ensimmäistä kertaa tätä kirjoittaessani. Tunnelma levyllä vaihtelee rauhallisesta blueshenkisen rytmikkääseen. Levy kuulostaa syksyiseltä. Se on jotenkin tähtikirkas ja lämminkin. Luulen, ettei tämä kuuntelukerta jää ainoaksi.

P.S. Kummitusteema jatkuu huomennakin erään lastenkirjan muodossa.

Kirsi Kunnas 90 vuotta -haaste

Tiitiäinen, Herra Pii Poo, Haitula, Ville ja Valle, Jaakko Vaakko Vesirotta... Kirsi Kunnas, Tiitiäisen, Kani Koipeliinin ja monen muun hienon runoteoksen äiti. Jonna, Katja ja Leena haastoivat minut Opuscolo-blogista alkunsa saaneeseen haasteeseen, jonka ideana on kertoa omalla tyylillä rakkaista Kunnaksen runoista tai siitä, miten on runoilijan tuotantoon tutustunut.  Kiitos haasteesta, joka ei olekaan ihan helppo, sillä en tiedä mistä aloittaa!

Kukapa ei liikuttuisi Tunteellisen siilin piikein piikittelystä, herkityisi Tiitiäisen metsäläisyydestä tai kummastelisi henkiin sulanutta Pakastettua hanhea. Minulla on tapana kirjoittaa kuuhun lentävän muurahaisen runo pienten sukulaisten onnittelukortteihin ja kun keitän perunoita, ajattelen niiden loppumatonta hoppua siellä kannen alla. Perunaparat! Kirsi Kunnaksen runot ovat siis monessa mukana omassa elämässäni. Hän on oiva riimittelijä myös suomennoksissaan ja muistini mukaan tutustuin Kirsi Kunnaksen riimittelyyn Hanhiemon iloisen lippaan kautta.

Hanhiemon iloinen lipas elää meillä nyt toista elämäänsä: kirjan ensimmäinen elämä lapsuudenkodissani oli kovasti kulutettu, sillä taisin lopulta leikata mielestäni hienoimmat kuvat ja runot irti kirjasta... Voi ei! Niin rakas kirja minulle oli, että ostin sen omakseni vuonna 2005, kun odotin esikoistani ja luin sitä ääneen vielä syntymättömälle lapselleni ja myöhemmin tietenkin molemmille lapsilleni ja edelleen omaksi ilokseni. Kunnaksen riimit ovat hauskoja ja oivaltavia, surullisia, iloisia, opettavaisia, vanhanaikaisia ja hieman hurjiakin. On kurja Kimmo Limmo, ihmeellinen kenkätalon eukko, laiska Marjatta tytti, hirttohamppu, Viikon lapset ja tietenkin pieni possu, joka meni ostamaan ruokaa.

Riimien voima on ihmeellinen käännöksinäkin, sillä Hanhiemon iloisen lippaan lorut eivät ole mitä tahansa käännöksiä, vaan silkkaa Kirsi Kunnasta. Ilman Kunnasta pienet tytöt eivät ehkä olisikaan tehty inkivääristä ja kanelista eikä pieniä poikia etanoista, sammakoista ja koiranhäntätupsukoista. Ehkä heidät olisi tehny jostain muusta? Jos joku muu olisi riimitellyt klassikkorunot suomeksi, tuntisimmeko Tyyris Tylleröä tai olisiko se Jussin talo, jossa oli mallaspussi? Siksi Hanhiemon iloinen lipas on minulle "se" Kirsi Kunnaksen kirja Tiitiäisen satupuun ohella.

Aina kun ajattelen Kirsi Kunnasta, ajattelen myös Hanhiemon iloista lipasta, jossa yhdistyvät kaksi asiaa joita rakastan: Englanti ja maailman parhaiten riimitelty lastenrunous.

Tämä haaste lie käynyt useimmissa niistä blogeista, joita seuraan. Mutta jos Maria, Linnea ja Viivi ette ole saaneet tätä haastetta, niin napatkaa tästä mukaanne!

Haasteen säännöt ovat tässä:

1. Kerro, mikä Kirsi Kunnaksen runoista on sinulle tärkeä ja miksi. Voit myös kertoa, miten olet tullut tutuksi runoilijan tuotantoon. Tekstin tyyli on vapaa.
2. Kirjoita aiheesta blogiteksti, jonka yhteydessä mainitset haasteen alkuperän. Liitä tekstiisi haasteen säännöt.
3. Lähetä haaste 3-5 Kirsi Kunnaksen runoihin tutustuneelle.
4. Kerro osallistumisestasi kommentoimalla tätä tekstiä (Opuscolo-blogissa).
5. Aikaa vastaamiseen on joulukuun kuudenteen päivään saakka.

--

P.S. Kuurakuvat otin viime viikonloppuna Suonenjoella.

Patrick Modiano: Kadonnut kortteli

Patrick Modiano: Kadonnut kortteli
Kustantaja: WSOY 1985
Alkuteos: Quartier perdu 1984
Suomennos: Jorma Kapari
Kansi: Adam Korpak
Sivuja: 171
Ranskalainen romaani

[--] Kynttilä paloi jatkuvasti ja mietin olisiko se sammutettava. Ilmavirta toi yhdestä lasiovista Pariisin hälyn. Ulkona puutarhan rauta-aidan takana oli place de l'Alma ja kahvilan terassi jolla olin odottanut kuljeskeltuani summamutikassa koko iltapäivän. Minä sulauduin yhdeksi kaupungin kanssa, olin puiden lehvistö, sateen heijastukset jalkakäytävällä, äänten sorina, pölyhiukkanen katujen miljoonien pölyhiukkasten joukossa.

Kadonneen korttelin päähenkilö Ambroise Guise on englantilainen kirjailija, mutta hän on myös ranskalainen Jean Dekker - tai oli ainakin nuoruudessaan. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän palaa Pariisiin, nuoruutensa maisemiin. Hänen on määrä tavata japanilainen kustantajansa ja jatkaa sen jälkeen lomanviettoon vaimonsa ja lastensa luo. Menneisyys kuitenkin ottaa ylivallan Dekkerin matkasta: arvoitus tai mysteeri pitää hänet Pariisissa, kaupungin kaduilla, itsemurhan tehneen lakimies Rocroyn asunnossa. Dekker saa viestejä menneisyydestä. Jossain on Seine kaikkine heijastuksineen, jostain kuuluu saksofin vaimea ääni: Portugalin huhtikuu. Kysymyksiä tuntuu olevan enemmän kuin vastauksia, kun mennyt kietoutuu yhtä tiiviimmin Dekkerin ympärille.

Patrick Modiano. Kun tuorein kirjallisuuden Nobelin voittaja julkistettiin, hänen nimensä kuulosti oudosti tutulta. Pienen googlettelun jälkeen löysin syyn tälle tuttuudelle. Joel Haahtela kirjoittaa komeasti Modianosta. Hän kirjoittaa, miten kirjailija kirjoittaa yhtä ja samaa kirjaa vuodesta toiseen sekä siitä, kuinka Modianon jäljillä on mukava liikkua: On mukavaa kävellä Montmartren mäkisiä katuja ja miettiä mikä valaistuista ikkunoista on Modianon, minkä verhon taakse hänen kumarainen hahmonsa piiloutuu. Ja välillä tuntuu, että siinä hän jo onkin, ilmiselvästi, Abbesses´n metroaseman kulmilla. Hän on tuo yksinäinen hahmo, joka seisoo kädet taskussa ja ihmisiä vältellen, savuketta hiljakseen poltellen.

Onkin todettava, että siinä, missä Modiano on pariisilainen kirjailija, on Kadonnut korttelikin hyvin pariisilainen romaani. Se on kirja, jota olisin kaivannut muutaman vuoden takaiselle (ja toistaiseksi ainoalle) Pariisin-matkalleni. Tuntuu, että minun olisi pitänyt lukea Modianoa Pariisissa, jonne otin mukaan varsin yhdentekeviä romaaneja.

Modianon Pariisi on kaunis ja unenomainen, ehkä hieman painostavakin.On lyhtyjä holvikaarten alla, heijastumia lammikoista. Kaupunki herää aistivoimaisena, mutta nykylukijalle kaupunki valottuu kaksinkertaisesti menneenä: Jean Dekkerin muistojen kaupunkina ja kirjoitusajankohdan, 1980-luvun kaupunkina. On transistoriradio, paperikaupat, savukkeet ja pahvimukeista juotu Coca-Cola. Modianon Pariisiin ei voi enää päästä, mutta kaupungin vuoroin helteiset, vuoroin sateiset kadut ja niiden tuomat aistimukset heräävät eloon. On kuin kulkisi kartalla kirjan sivuilla: tuolla on hotelli Rue de Castiglionella, tuolla Boulevard Haussmann, tuolla Rue de Courcelles.

Kadonnut kortteli on romaani useista erilaisista maailmoista, jotka elävät limittäin: on Ranska ja Englanti, on todellisen ja fiktiivisen kirjailijan maailmat ja nyt päähenkilön ja lukijan mielissä henkiin heräävä mennyt maailma, on salaisuuksien ja arjen maailmat. Kadonneen korttelin tarina on suurempi kuin romaanin pieni koko, teos on samalla kertaa intiimi ja jännittävä. Modiano kirjoittaa vähäeleisesti ja taitavasti, kikkailematta. Hän punoo tunnelman niin tiiviiksi osaksi juonta, että se on kuin yksi päähenkilöistä Jean Dekkerin ja Pariisin ohella. Dekkarimaisuus ja identieettikysymykset lomittuvat tyylikkääksi kokonaisuudeksi.

Ja kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että minun olisi pitänyt lukea Kadonnut kortteli Pariisissa. Kunpa olisikin! Olisin kävellyt Pigallen ja Montmartren kujilla, katsellut valoa ja varjoja, ihan turistimaisesti ja kaupunkia tuntemattomana, mutta tunnelman kenties täydellisemmin tavoittaneena. Tällaisenaankin Modianon romaani oli juuri oikeanlainen ja hyvä: bussissa matkalla töihin ja takaisin, tihkusateisena syysaamuna ja -iltapäivänä.

--

Myös Ulla on kirjoittanut mm. Kadonneesta korttelista.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo
Kustantaja: Tammi 2014
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 328
Kustantamosta
Kotimainen kauhuromaani

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkomummo tappaa lapsia.
Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuneitten puiden takana. Paljain jaloin se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi. Se odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta tai pelastamaan linnunpoikaa. Se odottaa, että sille käännetään selkä. Se humauttaa kuokan lapaluiden väliin niin, että ilmat menee pihalle ja jaloista häviää tunto.

(Tämä on samanaikainen bloggaus ystävieni Hannan ja Saran kanssa, joten kurkatkaa myös heidän ajatuksensa.)

Tiedättehän paikallistarinat, etenkin kummitustarinat? Kertomukset katoavasta liftarista tai, kuten omissa lapsuusmuistoissani, Kummitussalon koirasta, joka nousee haudastaan. Paikkallistarina on myös Vaasassa kerrottu Kuokkamummo, johon Marko Hautala pohjaa tuoreimman romaaninsa.

Kuokkamummo tappaa lapsia. Se haistaa ihmiset ja odottaa että sille käännetään selkä. Sitten se iskee kuokkan uhrinsa lapaluiden väliin, näyttää mustaa kieltään ja se on menoa sitten. Se saattaa syödä uhrinsa sydämen. Se näkee kaiken, mutta sitä itseään ei juuri kukaan näe. Kauhu on läsnä kaikkialla Vaasan Patteriniementiellä, josta on lyhyt matka Bonsdorffien huvilalle, jonne ei saa mennä. Tarina Kuokkamummosta yhdistää nykyajan teini-ikäistä Sagalia sekä jo aikuisia Maisaa, Samuelia ja Juliaa. Julia on kadonnut, Samuel palaa muistoihinsa ja Maisa tekee väitöskirjaa paikallistarinasta.

Lapsuuden kummitustarinat ovat pohjimmiltaan usein melko herttaisia, todellinen kammottavuus on aikuisten mielessä kaukana, mutta oikeanlainen tunnelma voi herättää pelon. Kuokkamummo ei ole herttainen ja Hautala onnistuukin kirjoittamaan tarinan, joka paikoin hyytää ja iljettää - ja pitää koko ajan otteessaan. Kuokkamummo pelottelee kaikenikäisiä aikuisia lukijoita, mutta minulle teos oli osin myös sukupolviromaani. Pieni googlettelu paljasti, että Marko Hautala on syntynyt samana vuonna kuin minäkin, Samuelin ja Maisan muistoissa suurin osa tapahtuu 1980-luvun loppupuoliskolla, aikana jolloin olin yläasteikäinen. Ei siis ihme, että löysin tarttumapintaa ajan elokuvajulisteista, muodista ja jossain määrin myös ajan poliittisesta ilmapiiristä.

Romaanina Kuokkamummo on keskinkertainen, mutta raikkaasti kikkailematon, sen funktiona on viihdyttää ja pelotella. Kuten Morre kirjoittaa, tarina tuntui loppuvan kesken. Kuokkamummon loppu onkin jossain määrin sekava, mutta vetää kyllä lankoja yhteen. Sanon vielä, etten lue kauhukirjallisuutta, en ollenkaan. Olen toki nuorempana lukenut kauhukirjallisuutta: pelännyt Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkiäni ja viehättynyt Anne Ricen vampyyreistä, mutta aikuisena olen pitänyt kauhukirjallisuutta jossain määrin turruttavana ja siksi hivenen tylsänäkin. Hautalan Kuokkamummo poistaa osin näitä epäilyksiäni, sillä se tempaisee mukaansa ja saa aikaan kiitollisuutta siitä, ettei meillä ole häkkivarastoa eikä kellaria: Siellä on vain yö ikisyöjä ja perunakellarin haju. Siellä on myöhäistä katua mitään.

Loppujen lopuksi löysin romaanista myös paljon huumoria. Ja vaikka välillä säikyin, ei kokonaisuus ollut liian pelottava -  vai oliko sittenkin... Luin kirjan loppuun torstaina, minkä jälkeen siivosin. Roskia ulos viedessäni pälyilin ympärilleni, talomme nimittäin sijaitsee katuvalottomalla tieosuudella; Myöhemmin muun perheen jo nukkuessa kävin vielä keittiössä hakemassa puhelimeni pois laturista. Viereisen kodinhoitohuoneen ovi oli auki ja siellä oli pimeää... Yhtä nopeasti olen poistunut huoneesta viimeksi varmaankin lapsena, jolloin kuvittelin että kotimme vaatehuoneessa asui noita. Nyt kodinhoitohuoneen pimeys tuntui vaanivalta. Eikö se olekin osoituksia tehokkaasta kauhukirjasta!

--

Kuokkamummo aloittaa puolittaisen kauhukuukauden blogissani. Minun oli tarkoitus viettää pelottavan kirjallisuuden viikkoa, mutta päätinkin tarjota lukijoilleni kauhukirjan kerran viikossa lauantaisin tai sunnuntaisin nyt neljän viikon ajan.