Jouluinen kirjamatsi: Hanna Velling ja Jenny Bayliss

 

Talvinen kirjamatsi! Kumpi saa enemmän omenoita? 🍎

Lumiomena-blogin kultaisina vuosina tein muutaman kirjamatsi-tyylisen postauksen. Ja nyt, monen vuoden  jälkeen (ja myös ensimmäistä kertaa kirjagram-tililläni): hyvänmielen kirjamatsi. Oikeasti kyse ei tietenkään ole totisesta ottelusta kirjojen välillä. Satuin vain hybridilukemaan kaksi vuodenaikakirjaa. Hybridilukeminen tarkoittaa sitä, että aloin lukea kumpaakin teosta painettuna kirjana, mutta jatkoin loppuun äänikirjana.

Vastakkain, tai siis jouluomenoita keräämässä, ovat:

Hanna Velling: Pikkupakkasia ruukkikylässä * Bazar 2024 * Kansi Tiia Javanainen

Jenny Bayliss: Jouluksi kotiin * Otava 2024 * Suom. Anna-Mari Raaska

(Kumpikin kirja arvostelukappale kustantamosta)

Miten jouluomenat jakautuvat ao. kategorioissa?

Miljöö

Velling: Oikea suomalaisten ruukkikylien ilmentymä. Tiedättehän, kuin Mathildedahl, Strömfors ja ties mitkä kaikki muut yhdessä. Talvella! Kaikki ne rakennukset, omalaatuiset asukkaat jne.

Bayliss: Brittikylä! Yksi lempimiljööni missä vain kulttuurituotteessa. Suloinen ja omaperäinen.

Mahdoton valinta, menkööt omenat tasan. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Feelgood

Molemmissa on paljon hauskaa sanailua ja hahmoja sekä genrelle tyypillisesti myös vakavampia sävyjä. Tunteet kuuluvat aina feelgood-kirjoihin, joissa on hyvä olla jotain sydämeenkäyvää. Eniten sydämeeni kävi Ruukkikylä-kirjan Nappi-koira, mutta toisaalta Baylissin kirjassa isän kuolema tuo sisarukset yhteen. Tasan menee, mutta Nappi saa päälle sydämen. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎 ❤️

Talvisuus

Vaikea rasti, koska ruukkikylässä kuljetaan kevättä kohti, Jouluksi kotiin taas juhlitaan talvipäivänseisausta. Mutta Suomen talvi on aina Suomen talvi, pakko vetää kotiinpäin. Tässä omenat tietenkin Vellingin kirjalle. 🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Sujuvuus

Feelgood-kirjan täytyy pitää lukija otteessaan. Painettuna kirjana kumpikin on genressään oikein mainio. Äänikirjaa kuunnellessa ainakin minulla ajatus alkaa usein harhailla ja ikävä kyllä Baylissin kohdalla niin kävi usein. Vellingin kirjan lyhyt luvut saivat (kuntosalilla) kuuntelijan kiitolliseksi, eli tämä kategoria menee nyt ruukkikylää kohti: 🍎🍎🍎 - 🍎

Voittaja on Hanna Vellingin Pikkupakkasia ruukkikylässä! Se voitti kahdessa kategoriassa sai Napin vuoksi sydämen päälle.

No, kirjamatsit eivät yhden (ja hyvin myötämielisen) lukijan tuomaroimana ole koskaan kovin reiluja. Kumpaakin kirjaa suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea talvista hyvänmielenkirjallisuutta, ja näitä molempia voi hyvin lukea myös joulun jälkeen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö
Tammi 2024
Kansi Leena Oravainio
670 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Ehkä hiekka olisi laskeutunut takaisin pohjaan, vesi lopulta kirkastunut ja kaikki olisi ollut ennallaan, läikehtinyt esiin vain satunnaisina pelkoina, kroonisina fobioina.

Ehkä.

Mutta se ei mennyt niin.

Kaksi naista viettää aikaa saaristomaisemissa pöydän ääressä. Kamera on sivussa, naisilla on hellehatut, toisella musta ja toisella valkoinen. Heillä on käsissään multaisia sieniä, mädänsyöjiä. Naisten universumi on tässä, eivätkä he pääse pois.

Eva, minäkertoja, jonka lukija kohtaa alun kuvauksen jälkeen, on alkanut katsoa Ingmar Bergmanin elokuvia elämänsä käänteentekevänä aikana. Personan hän katsoo viimeiseksi, mutta juuri se on elokuva, joka virtaa hänen suoniinsa. Lukijalle Personan hahmot, Eva, Bergmanin Fårön saarelle matkaava fiktiivinen näkökulmahenkilö Julia sekä niin ikään fiktiota fiktiossa olevat Iris ja Edit kaikki lomittuvat keskenään. Jokainen heistä ikään kuin peilaa toinen toistaan.

Anna-Kaari Hakkarainen on kirjoittanut joitakin lempikirjojani, etenkin Kristallipalatsia ja Dioraamaa suorastaan rakastan. Eipä siis ihme, että odotin Marraseliötä. Ihme ei ole sekään, että tämä omaperäinen romaani nousi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Marraseliön lukeminen otti minulta kuitenkin kauan. En enää muista, milloin kirjan sain ja milloin sen aloitin. Joka tapauksessa syyskuussa. Aluksi olin uteliaalla tavalla innokas lukija, heti myös lumoutunut. Tällainen, ihmeellinen, kummallinen, moneen suuntaan kurottava, intiimi, avara, kaikkea! Jossain vaiheessa eksyin. Luin muuta. Palasin Marraseliöön, ihastuin uudelleen, tuskastuin. Hukkasin kirjallisuudenlajit ja -rajat, kadotin ehkä itseni lukijanakin ja sitten palasin romaaniin ja lukijuuteen. Halusin lukea Marraseliötä, oli pakko viivytellä sen kanssa. Vihasin ja rakastin sen lukemista. Lukeminen sirpaloitui, tarvitsi aikaa. Ja palkitsi.

Kuka minä olin?
Mitä kohti kuljin?
Pelko oli ollut niin pitkään kirkkain johtotähteni, etten tiennyt miten elää ilman sitä. Koko ruumiini oli voimaton.

Hakkaraisen romaani kerrostaa vallan ja pelon, kuvaa ilmiömäisiä ihmisiä, jotka valloittavat (tai ainakin koettavat) kaikki osat toisen elämästä. Kerroksellisuutta on myös Marraseliön intertekstuaalisuudessa mm. suhteessa Hakkaraisen omaan Dioraamaan sekä tietenkin Bergmanin Personaan, joka voi olla jonkinlainen avain nyt lukemaani, en tiedä. 2000-luvun alussa katsoin paljon Bergmanin elokuvia, mutta olen kadottanut niistä joitakin tuokiokuvia lukuun ottamatta lähes kaiken paitsi tunnelman. Nyt toivon, että olisin katsonut Personan ihan hiljattain (ja epäröin: olenhan ylipäätään nähnyt sen?).

Marraseliö on romaani, jolle en keksi verrokkia. En oikeastaan tiedä virkistävämpää kirjallisuutta kuin sellainen, jollaista en ole aiemmin lukenut. Marraseliön takakansiteksti kuvaa teosta "romaanin ruumiinavaukseksi, hybridiksi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat", ja se kaikki on helppoa uskoa. Marraseliö on romaani ja metaromaani, itsestään tietoinen silloinkin kun sen henkilöt eivät sitä ole. Se on taideromaani, ihmissuhdekuvaus, kriittinen(kin) ylistyslaulu Bergmanin elokuville, tutkielma halusta ja pelosta.

Adjektiivia haastava tulee usein yliviljeltyä, mutta Marraseliön kohdalla sitä voi käyttää – ja juuri tällä tavalla, tällaista kirjaa lukemalla, haluankin tulla haastetuksi.

Mikään ei lopulta kerro meistä enempää kuin se, millaisia fiktiivisiä maailmoja pystymme rakentamaan.

Kiitänkin Anna-Kaari Hakkaraista siitä, että hän on kirjoittanut tämän monikerroksisuudessaan kuin rihmastoisen, kiehtovuudessaan ainutlaatuisen romaanin, Marraseliön alaotsikon mukaisen loitsun. 

Anu Kaaja: Rusetti

 

Anu Kaaja: Rusetti
S&S 2023
Ulkoasu Jenni Saari
254 sivua
Kotimainen romaani

Mutta leikkokukilta ei kukaan kysy mitään.

Ja sitten kuvassa on leikkokukkia. Ehkä niiden monipuolisuus kuvastaa kirjaa, jonka hiljattain luin ja josta voisin sanoa lyhyesti: No nyt!

Mutta sanon tietenkin enemmän. Anu Kaajan Rusetti kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista rakastin alusta loppuun. Kaaja kirjoittaa kuin vaivattomasti, kevyesti (oikeasti en voi tietää, onko kirjoittaminen ollut sellaista vai päinvastaista vai jotain siltä väliltä), ja kuitenkin hän vyöryttää lukijan eteen valtavasti asioita.

bow row rococo

Rusetti on estetiikan ylistystä, kauneuden hakemista ja kokemista. Se on rokokoota ja Marie Antoinettea (ja vähän Sophia Coppolan elokuvan Kirsten Dunstia), se on lävistyksiä, klassista taidetta (ah!) ja maitokahvitaidetta. Siinä on G. W. Sebaldia, Twin Peaksin Audreyta tanssimassa, Dolly Partonin Jolenea, kannanottoja, seksuaalisuutta, ystävyyttä, rohkeuden hakemista, erinäisiä alaviitteitä ja paljon, paljon kaikkea muutakin ihmeellisenä ja alati kiehtovana kudelmana.

Romaanissa liikuntaan Suomessa ja muualla Euroopassa taiteen, taidehistorian, seksuaalisuuden ja esineiden perässä. Kyse on, ainakin osin, ruseteista, joita voi tiukemmin tai väljemmin tulkiten huomata mm. lävistyksissä ja We Can Do It! -kuvassa. Kyseessä on pinnalta kepeä ja sisällöltään moneen syväänkin suuntaan kurottava runsaudensarvi – tai ehkä monikerroksinen leivos, muhkea röyhelöhelma, asenteikas ja syyllistävä leikkokukka (alun sitaatista!).

Rusetti virkisti minua lukijana, taiteenystävänä, monelle asialle uteliaana. Suorastaan haltioiduin tästä viehkosta sukelluksesta kahviloiden, museoiden ja klubien maailmaan. Sukelluksesta, jonka aikana kohtasin Sokerin hengettären ja coolit tytöt, pyövelin ja taideteokset, joiden vuoksi matkustaa pitempääkin junareittiä.

P.S. Rusetista on julkaistu myös värillinen erikoispainos. Se on harmikseni loppuunmyyty. Olisipa ihanaa omistaa tämä kirja väreissä.

Michael Cunningham: Päivät

 

Michael Cunningham: Päivät
Gummerus 2024
Day 2024
Suomentanut Markku Päkkilä
Kansi Tuomo Parikka
342 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Hän miettii sitä mahdollisuutta, että tavallaan dekadentti surumielisyys on kenties pahempaa kuin aito ja aiheellinen epätoivo. Toisaalta hän tietää, että tällainen pohdiskelu vasta dekadenttia onkin.

Syksy on sujunut melkein pökerryttävää tahtia: kirjamessuja toinen toisensa perään, töitä, muuta arkea jne. Siinä välissä olen potenut surua siitä, ettei vapaa-aikana lukeminen ole tuntunut siltä kuin miltä se parhaimmillaan voi tuntua: ihmeelliseltä, innostavalta, uudelta. Olen toki lukenut erinomaisia kirjoja, kuten vaikka Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta I:n tai Colmi Tóibínin Long Islandin. Silti olen kaivannut sitä merkittävintä asiaa: lukemisen taikaa.

Eipä siis ihme, että latasin erityisen suuria odotuksia Helsingin kirjamessuilta ostamaani Michael Cunninghamin romaaniin Päivät. Cunninghamin Tunnit on edelleen yksi ikisuosikeistani, ikimuistoinen lukuelämys, joka yli 20 vuotta sitten suorastaan kirkasti minulle jotain olennaista siitä, miksi olen lukija. Olen pitänyt myös muista Cunninghamin kirjoista, vaikkei Tuntien veroista ole vastaan tullut. Olisiko Päivissä sitä samaa taikaa?

Päivät on kolmeen eri vuoteen sijoittuva yhdenpäivänromaani – tai siis kaiketi kolmenpäivänromaani. On huhtikuun 5. päivä, ensin vuonna 2019, sitten pandemian pahimman aallon aikana 2020 ja lopulta vuotta myöhemmin, 5.4.2021. Romaani on siis osin myös pandemiakirjallisuutta, joka ottaa miljöönsä New Yorkissa ja Islannissa. Cunninghamille tyypillisesti kyse on perheen kuvauksesta. On vanhemmat Isabel ja Dan, heidän lapsensa Violet ja Nathan, sekä Isabelin veli Robbie, kaikkien sydänkäpynen. Heistä rakentuu kuva moniulotteisesta perheestä, jota täydentävät vielä Danin veli Garth, jolla on lapsi Chessin kanssa. Lisähahmona kulkee Wolfe, fiktiivinen Instagram-hahmo. Yksi haluaa lähteä, toisen on sisäinen pakko lähteä, eräs haluaa nuoruutensa päiviin, joku taas on nuoruutensa kynnyksellä.

Päivissä on paljon sitä, mistä kirjallisuudessa – ja Cunningamista – pidän. Rakenteen taitajana ja henkilöhahmojensa kuvaajana Cunningham on tälläkin kertaa vaikuttava. Alun tunnelmat New Yorkista, Isabelin mietteet ja monet yksityiskohdat saivat hurmaantumaan, mutta sitten. Korona-ajasta on sen verran vähän aikaa, että pandemia-ajan kuvauksen lukeminen ei innostanut. Vuoden 2020 päivä jää siis etäisemmäksi, mutta romaanin alku vie mukanaan ja loppu, 2021, koskettaa. 

Jotkut kohdat, pikkuseikat ja sivupolut, saivat lukiessa hymyilemään, jotkut kurtistamaan kulmiaan. Hymyilin, kun luin ihmettelyä siitä, miten joku 19-vuotias voisi tietää Stevie Nicksin. Itse tunnen hyvin erään pian 19-vuotiaan, joka kuuntelee Fleetwood Macia, joten. Kurtistin kulmiani, kun Isabel kirjoittaa kirjettä tulevaisuuteen 20-vuotiaalle Violetille ja pohtii lihomista ja sitä, miten arvelee ettei tytär ehkä kestä nähdä äitiään. En ymmärrä, miksi kukaan keski-ikäinen koulutettu nainen kirjoittaisi tuollaista 2020-luvulla. (Ja tiedän, ettei pidä takertua pikkuseikkoihin, mutta toisinaan sellaiset tökkäävät silmään.)

Päivät on hyvä ellei suorastaan erinomainen romaani. Se on kauniisti kirjoitettu ja hyvin suomennettu. Sen rakenne ja näkökulmatekniikka ovat hienot. Se luotaa ihmisyyttä, seksuaalisuutta, sukulaisuutta, totta ja kuvitelmaa, kantaa surua (niin paljon), katsoo henkilöhahmojaan suoraan ja kuitenkin armollisesti. 

En täysin saavuttanut sitä taikaa, jota hain, mutta saatoin sulkea kirjan kannet tyytyväisenä.

♥  Vielä muistiin itselle (ja ehkä muillekin):

Romaanissa viitataan joitakin kertoja George Eliotin romaaniin Mylly joen rannalla. Eliot on ollut lukulistallani jo kauan, joku hänen teoksensa on vielä luettava.

Colm Tóibín: Long Island

 

Colm Tóibín: Long Island
Tammi, Keltainen kirjasto 2024
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina
345 sivua
Irlantilainen romaani 

"Se irlantilainen kävi taas", Francesca sanoi ja istahti keittiönpöydän ääreen. "On käynyt joka talossa, mutta sinua se etsii. Sanoin, että olet kohta kotona."
"Mitä asiaa hänellä oli?" Eilis kysyi.
"Ei kertonut, vaikka kuinka yritin. Kysyi sinua nimeltä."

Kuvassa, värien hehkussa, on kirja, jonka lukemisen aloittaminen liikutti minua. Että sain lukea tuoretta Colm Tóibín -suomennosta. Että se alkaa yllä olevalla lainauksella. Että se jatkaa Brooklyn-romaanin Eilisin tarinaa. Että, että, että...

Long Island alkaa siis keskustelulla. Eilis saa kuulla, että hänen talossa on käynyt irlantilainen vieras, joka on yrittänyt tavoitella Eilisia eikä suostu kertomaan asiaansa muille. Asia selviää, kaikki muuttuu. Perheen perustanut, Long Islandille asettunut Eilis joutuu pohtimaan asioita uusiksi ja suuntaa vuosien jälkeen synnyinseudulleen Irlannin Enniscorthyyn.

Romaani sijoittuukin romaanin nimipaikan lisäksi Irlantiin. Se peilaa hienosti siirtolaisuutta: niitä jotka ovat lähteneet ja niitä jotka jäävät. Vielä upeammin Tóibín kuvaa keski-ikäistyvien ihmisten hapuilua ihmissuhteissaan, suhteessa puolisoon, perheeseen, nuoruuden tuttaviin ja siihen, mikä on oma paikka siinä maailmassa, jossa parhaillaan elää. Mitä toivoo? Mitä saa toivoa? Mikä on mahdollista? Ja mitä sitten?

Long Island on taattua Tóibínia. Siis sellaista, jota olen kaivannut – jollaista tavallaan tietää saavansa omilta luottokirjailijoiltaan (toki erilaista ja omanlaistaan jokaiselta): vahvaa kerrontaa, arjen asioita, tarkkanäköistä luotausta (tässä kohtaa ulko-)irlantilaisuuteen, pieniä ja isoja irtiottoja, juurevia henkilöhahmoja – sekä tietenkin perhesuhteita, jotka ovat monimutkaisia ja kaikkea muuta kuin helppoja.

Kaiken keskiössä on Eilis, mutta näkökulma ei ole yksin hänen, vaan oman kertojanäänensä saavat myös Eilisin nuoruuden paras ystävä Nancy sekä kotiseudulle jäänyt ihastus Jim. Jos on lukenut Brooklynin, pääsee siis takaisin ikään kuin vanhojen tuttaviensa luo. Mutta omana romaaninaankin Long Island toimii erinomaisesti. Nautin lukemastani, mutta valmiita vastauksia se ei anna, ei Eilisille eikä lukijalle. Paljon jää ilmaan. Romaani jättää siis pureskeltavaa kirjan kansien sulkeuduttuakin.

Lämmin suositus, Colm Tóibínin jokaiselle kirjalle.

Sally Rooney: Intermezzo

 

Sally Rooney: Intermezzo
Otava 2024
Suomentanut Christina Sandu
446 sivua
Arvostelukappale
Irlantilainen romaani

Paljain päin avoimen taivaan alla hän jatkaa eteenpäin – hiukset litistyneinä päätä myöten, kylmän sadeveden valuessa silmiin – ja hän vihaa veljeään, vihaa itseään ja tuntee hirvittävää surua.

Sally Rooneyn tuorein romaani Intermezzo on ollut varmasti monelle yksi tämän vuoden odotetuimmista. Minulle ei, mutta silti halusin lukea sen, sillä kaikki lukemani Rooneyn teokset ovat olleet vähintäänkin hyviä, vaikkei yksikään niistä ei ole vielä puhutellut minua täysin. Tunnistan Rooneyn lahjakkuuden – taitavuuden kuvata nuoria aikuisia ja jonkinlaista irrallisuuden tunnetta, luokkaeroja, irlantilaista yhteiskuntaa ja ihmisissuhteita. Ja hän on todella hyvä (ja minä rakastan Irlantia). Silti on jotain, josta en saa kiinni. Ehkä Rooney on minulle ikuisesti arvoitus, johon nytkin tartuin.

Intermezzo. Kuinka houkutteleva, hienokin nimi kirjalle: välisoitto musiikissa, välisiirto shakissa. Tässä tapauksessa etenkin jälkimmäinen.

Peter ja Ivan Koubek ovat Dublinissa asuvat veljekset, joilla suuri ikäero ja jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Peter on juristi, Ivan pelaa shakkia. Ihmissuhteiden osalta Peter koettaa tasapainoilla nuoren Naomin ja ikäisensä Sylvian välillä. Ivanilla ei ole ollut kovin paljon onnea rakkaudessa, mutta hän löytää yhteyden erosta toipuvan Margatin kanssa. Kaikissa edellä mainituissa suhteissa on haasteita, mutta eniten niitä on ehkä veljesten välillä.

Intermezzo on aika massiivinen, raskaslukuinenkin romaani. Lähes 450-sivuisesta kirjasta olisi voinut tiiviistää ainakin neljänneksen pois eikä lukija olisi välttämättä kaivannut mitään lisää. Ainakin itse pitkästyin, mutta Rooneyn arvoitukseen omalla kohdallani yhdistyy kiehtovuus ja jo mainittu taitavuus: jotenkin lukemista oli vaan jatkettava.

Ehkä yksi vastaus Rooneyn arvoitukseen on siinä, miten hän osaa luoda taustaltaan (usein muttei aina) keskiluokkaisia ja samalla jotenkin niin siipirikkoja henkilöhahmoja ja heidän keskinäistä dynamiikkaansa. Niin nytkin, veljessuhteen kuvauksena Rooneyn romaani on tarkkanäköinen: kumpikin veljes toimii kertojana eikä lukijan ole vaikea valita suosikkiaan. Yhtä lailla hienosti Rooney sanoittaa myös hetkiä: kohtaamisia, keskusteluja, sisäistä kipua, tiettyä kepeyttäkin kaikessa ihmisyyden painolastissa.

En haluaisi sanoa tätä, mutta minulle Intermezzo on Rooneyn huonoin teos. Ja kyse on siis hyvästä romaanista, mitään varsinaisesti huonoa Intermezzossa ei ole. Rooney on luultavasti aina hyvä. Siksi _saatan_ tarttua kirjailijan seuraavaankin teokseen. Tai no, niin varmasti tulen tekemään.

Puhutteleeko Rooney teitä muita ja minkä verran?

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

 

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I
Kosmos 2024
Om udregning af rumfang, I 2020
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi Anna-Mari Tenhunen
155 sivua
Tanskalainen romaani

Olen laskenut päivät. Minulle tämä on marraskuun kahdeksastoista #122. Olen tullut kauas seitsemännestätoista päivästä, enkä tiedä näenkö koskaan yhdeksättätoista. Mutta kahdeksastoista tulee uudelleen ja uudelleen. Se tulee ja täyttää talon äänillä. Ihmisten äänillä. Hän liikkuu ympäri taloa, ja nyt hän lähtee ulos.

Tämän viikon maanantaina oli marraskuun 18. päivä. Minulle se oli ihan tavallinen, vähän harmaa arkipäivä, jolloin söin aamupalaa, tein töitä, juttelin kollegoiden ja perheenjäsenteni kanssa, kävin kaupassa, söin, pesin hampaat, menin nukkumaan ja heräsin tiistaihin 19. päivään.

Antiikkikirjakauppias Tara Selter sen sijaan herää marraskuun 18. päivään uudelleen ja uudelleen, satoja kertoja. Hän elää samaa päivää aina vaan, eilinen muuttuu yhtä kaukaisemmaksi. Ennen pitkää Tara huomaa päivässä ikään kuin laajentumia tai halkeamia: päivä on sama, monet äänet, sää ym. ovat samat, mutta asiat muuttuvat. Aika on mennyt rikki, ja juuri ajassa Tara alkaa luoda itselleen tilaa.

Tanskalaisen Solvej Ballen romaani Tilavuuden laskemisesta I oli kirja, jonka muutama hyvä ystäväni ja lukuinfluensserini mainitsi minulle, kun kysyin suosituksia kirjamessuostoksiksi. Ja oikeassa olivat: Ballen kirja osuu melko täydellisesti lukumakuuni. Seitsenosaisen kirjasarjan (tai seitsenosaisen romaanin) aloitusosa on sujuvalukuinen ja omaperäinen, hyvin kirjoitettu ja suomennettu, filosofinen, muistamista ja muistoja pohtiva, uuteen luotaava ja jännitteinen.

Voisi ajatella, että Ballen septologian avausosa on sukua Bill Murrayn ja Andie Macdowellin tähdittämälle elokuvalle Päiväni murmelina. Teemaltaan osin onkin: sama päivä aina uudelleen, mutta Ballen kirja pitää sisällään enemmän. Romaanissa on myös tyhjiä hetkiä, arkista harmautta, toistuvia ja toisteisuutta rikkovia pieniä havaintoja esim. äänimaailmasta: askeleet seinän takana, lyijykynän ääni paperille, sateen ääneen katoava kuiskaus. Taran maailma on pieni, mutta se kasvaa sisältäpäin moniulotteiseksi kudelmaksi. Taidokas ja psykologisesti teksti vie lukijan mukanaan ja  haastaa tämän pohtimaan aikaa, elämän valintoja – ja palaamaan välillä palaamaan jo luettuun.

Miten harmaasta marraskuisesta päivästä, joka toistuu ja toistuu ja toistuu, voi saada irti niin monia kerrostumia ja poikkeamia, säröjä ja nyansseja. Vaikuttava ja mieltä kutkuttava teos, jonka toisen osan aion hankkia käsiini.

Dekkareita: Rämö ja Willingham

 "Poikkeuksellisen älykäs ja viihdyttävä", lupaa Washington Post dekkarin ennakkokappaleen takakannessa. Ja mikäpä ettei, tällainen harvakseltaankin – siis tahtiin pari kirjaa vuodessa – dekkareita lukeva saattaa kiinnostua. Ja oikeammin:

Täällähän on menossa suorastaan dekkariviikot! Ne alkoivat Satu Rämön Hildurilla (WSOY 2022) jatko-osineen. Rämön kirjat olivat minulle itse asiassa lääkettä, jotka katkaisivat äänikirjataukoni. En alkukesän jälkeen ollut kuunnellut yhtään äänikirjoja. Tai aloitin kyllä, mutta kaikki kuunneltu jäi kesken ja kuntosalilla kuuntelin mieluummin podcasteja. Sitten kuuntelin Hildurin, seuraavaksi Rósan & Björkin ja niiden jatkoksi vielä "Jakobin". Kiitos näiden koukuttavien kirjojen olen jatkanut äänikirjojen parissa – ja odotan tietenkin myös kirjasarjan neljättä osaa Raakelia.

Stacy Willinghamin Välähdyksen pimeässä (Tammi 2024 suom. Einari Aaltonen) puolestaan sain ennakkokappaleena kustantamosta. Takakanteen painetut kriitikkokehut olivat selvästi onnistunutta markkinointia, sillä luin kirjan muutamalta istumalta: bussissa matkalla toimistolle ja nyt viikonloppuna kotisohvalla. Toki myös juonikehys kiinnosti: päähenkilön lapsuudessa on sarjamurhattu tyttöjä, nyt murhat ovat alkaneet uudelleen. Lisäksi on perhesiteitä yms.

Rämön ja Willinghamin kirjoissa on paljon eroja ja jotain yhteistä. Eroja ovat tietenkin maisemat: Islanti (ja hieman Suomen Lappikin) sekä Louisiana, Yhdysvaltain syvä etelä. Siinä, missä pohjolassa neulotaan ja pidellään ilmoja, voi etelässä nähdä tulikärpäsiä. Hildur on poliisi, Willinghamin kirjan päähenkilö psykologi. Kumpikin nainen painiskelee oman menneisyytensä, lapsuudesta saakka periytyvien traumojen kanssa.

Molemmat kirjat (tai siis kolme Hildur-kirjaa ja yksi Välähdys pimeässä) pitävät otteessaan niin, ettei niitä voi lopettaa kesken. Jännitys siis vangitsee lukijansa. Sekä Rämön että Willinghamin teoksissa on myös omat kliseensä, mutta lasken ne genreen kuuluviksi. Samoin on yllätysten ja ennakolta arvattavien seikkojen laita. Luulenkin, että dekkarien lukijat usein nauttivat siitä, että osaavat yhdistellä asioita ja olla ikään kuin hieman edellä kirjan kertojaa, mutta samalla on kuitenkin ilo tulla yllätetyksi.

Sangen laadukkaita jännityskirjoja, siis! Voisin ehkä lukea tänä syksynä vielä jonkun muunkin dekkarin, mielellään sellaisen aika kotoisan.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

 

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken
S&S 2024
The Man Who Saw Everything 2015
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Elina Warsta
262 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Asia on näin, Saul Adler: tärkein aihe et ole aina sinä.

1988. Nuori historiantutkija Saul Adler tulee auton tönäisemäksi Abbey Roadin suojatiellä. Hän selviää säikähdyllä ja poseeraa pian tyttöyställeen Jennifer Moreaulle, joka on valokuvaaja. Moni asia kuitenkin muuttuu Saulin elämässä. Hän muuttaa DDR:ään, Itä-Berliiniin, ja ottaa mukaansa Jenniferin ottaman kuvan. Myös Berliini on muuttumassa.

2016 Saul tulee auton tönäisemäksi Abbey Roadilla. Aikojen ja paikkojen rajat häilyvät menneessä ja tulevassa, samoin ihmiset. Kuin toinen alku koko kirjalle.

Deborah Levyn romaania Mies joka näki kaiken voisi kuvata adjektiivilla eksyttävä. Ja heti lisätä perään muitakin adjetiiveja: monikerroksinen, rikkonainen, ajatteluttava, tiedostava ja yllättävän sujuvalukuinen.

Yllättävän sujuvalukuisella tarkoitan sitä, että Levyn romaaniin voi oikeasti upota. Se vie mennessään. Toki se hämmentää, ei voi olla varma, mitä Saulille – tai maailmassa – tapahtuu, mutta sellainen ihmismieli usein on. Lukija saa olla monessa tarkkana, myös romaanin rakenteen suhteen. Osa saattaa mennä ohi, mutta aina voi palata taaksepäin. Levyn tekstiin – ja siihen romaanin rakenteeseen – voi koko ajan luottaa, tekstiä haluaa lukea eteenpäin.

Itä-Eurooppa, rautaesirippu, vakoojat, brexit, ruokapankit, ihmissuhteet, rakkaus naiseen ja mieheen, seksuaalisuus, muisti ja muistaminen, valokuvaus, akateemisuus, The Beatles, Abbey Roadille kulkeutuvat kirsikankukat. "Himo, surkeus ja onni". Levy kuvailee vakuuttavasti yhteiskunnan vaikutusta yksilöön ja toisinpäinkin. Hänen tekstissään on terävävyyttä ja kirkkautta, sumeutta ja symboliikkaa. Pohdintaa siitä, miten kaiken voi kestää. Mikä on totta ja kenelle.

Hieno teos.

Olen lukenut Levyltä aiemmin pienoisromaanin Uiden kotiin ja omaelämäkerrallisen trilogian. Kuumaa maitoa on vielä lukematta, mutta toivottavasti ei enää kauaa.

Joensuun kirjallisuustapahtuma 12.–14.9.2024

 

Kirjallisuustapahtuma Joensuussa!
Maku kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa 12.–14.9.2024

Aina kun luen Joensuun kirjallisuustapahtuman ohjelmaa, minut valtaa innostuksen, kaipuun ja hyvän haikeuden sekoitus. Miksi? Siitä lisää tämän postauksen lopussa, mutta ensin hieman itse tapahtumasta.

Joensuun kirjallisuustapahtuma on järjestetty vuodesta 2000 alkaen, eli ensi vuonna se on jo neljännesvuosisadan ikäinen. Hieno tapahtuma yhdistää tiedettä ja taidetta, sillä tapahtuma ottaa paikkansa niin yliopistolla kuin esimerkiksi kirjastolla, konservatiolla ja Taidekeskus Ahjossa. On keskusteluja kirjailijoiden kanssa, tieteentekijöiden näkökulmia, musiikkia, stand up -komiikkaa ja jopa Salataidekapakka.

Tapahtumaa määrittää joka vuosi vaihtuva teema, aiemmin esimerkiksi tosi, vieras, kaunis, eläin ja valo. Tänä vuonna teemana on maku. Esiintyjien joukko on mittava, mm. professorit Johanna Mäkelä ja Jopi Nyman, dosentti Annamari Vänskä, kirjailijat Leena Parkkinen, Kirsti Manninen, Laura Gustafsson, runoilija Susinukke Kosola ja monia muita. Koko ohjelma löytyy tästä linkistä:
https://www.joensuunkirjallisuustapahtuma.fi/ohjelma/

Niin, miksi sitten kaipuu ja haikeus? No, asuin kaikkiaan 13 vuotta Joensuussa, jossa opiskelin ja olin töissäkin yliopistolla. UEF:n kampus on minulle edelleen hyvin rakas, samoin Pielisjoen varsi, keskustan ruutukaava, ihana taidemuseo, monet kivat ravintolat – ylipäätään Joensuun tunnelma. Tänäkin kesänä kävin Joensuussa, muutamia pieniä makupaloja löytyy vaikkapa tästä Instagram-postauksestani.

Kirjallisuustapahtumassakin olen käynyt lukuisia kertoja, vuoden 2004 esiintyjälistasta (teemana oli rakas) löydätte myös minut, eri sukunimellä vain. Aiempien vuosien ohjelmia voi tarkastella tapahtuman kotisivujen Historia-välilehdeltä.

Joensuu on mainio matkakohde, joten menkää, menkää Joensuun kirjallisuustapahtumaan nyt tänä syksynä! Ihastukaa kaupunkiin – ja keskusteluihin kirjallisuuden, taiteen, tieteen ja monenlaisen maun äärellä. ♥

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi

 

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä
WSOY 2024
Kansi Ville Laihonen
Kannen kuva Hanna Weselius
456 sivua + kuvaliite
Kotimainen elämäkerrallinen kirja

Huomaathan, mitä sinä olet saanut aikaan?

Arvokkaita, pysyviä, vaalimisen arvoisia asioita:

Kirjallisuus, metsät ja luonto, Karjala.

Ystävyys, kohtaamiset, Ekbergiltä haetut leivokset, kuulumisten vaihtaminen, elämänhistorian jakaminen, kiinnostus toista ihmistä ja kaikkea inhimillistä kohtaan. Arki, flunssat, se ettei pääsekään paikalle, väsymys. Hauskat hetket ja yhdessä nauraminen, halu muistaa. Sukupolvien välinen yhteys. Ilo.

Viimeisen kuukauden aikana olen lukenut hitaasti Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. Olen lukenut kirjaa säästellen, muiden luettavien rinnalla, sillä jotenkin halusin nyt viipyillä – ikään kuin kulkea lähes itseni ikäisen kirjailijan rinnalla ja hänen sanojensa myötä kohdata iäkäs, rakastettu kirjailija ja luonnonsuojelija.

Carlsonin kirja Eeva Kilvestä on paljon. Se on samalla kertaa ilmava, herkästi hapuilevakin – kuten elämä on – ja juureva. Lukiessa teoksen voimakas intensiteetti tuli liki ja tuntui kuin olisin itsekin tavallaan ollut läsnä kohtaamisissa ja poissaolon hetkissä, Tapiolan Iltaruskontiellä, sairaalassa, Etelä-Savon Piskolassa, junassa Englannissa... (Oikeasti olin automatkalla Savossa, kotona Vantaalla, bussissa matkalla toimistolle Kalasatamaan... Mutta sanat ja kirjallisuus tätä tekevät!)

Voisin kirjoittaa kirjasta vaikka kuinka pitkästi, mutta parhaiten teos avautuu sen lukeville. Jätän tänne muistoksi siis lämpimän lukusuositukseni. Haluan vielä viipyillä ajatuksessa siitä, miten lapsuudesta saakka kauniita asioita kuullut ja kohdannut kykenee niitä itsekin jakamaan niin kohtaamisissa toisten kanssa kuin kirjoitetuissa sanoissa.

Kaunis kirja antaa lohtua, saa uskomaan ihmisiin, kirjallisuuteen, kauneuteen ja siihen, että elämä –kirjan nimen mukaisesti tosiaankin nämä juhlat – jatkuu vielä.

Claire Keegan: So Late in the Day

 

Claire Keegan: So Late in the Day
Faber 2023
Kannen maalaus Ciara Roche
47 sivua
Irlantilainen pienoisromaani

"Ah, that's just the way we talk here" Cathat said. "It's just an Irish thing and means nothing half the time."

Irlantilainen Claire Keegan tuntuu kirjoittavan kirjoja, jotka ovat tiiviitä ja sisältävät paljon. Rivien väliin mahtuu paljon, mutta toki myös kirjoitettuihin sanoihin. Keegan ei selitä, paljon jää lukijan hoksattavaksi ja tulkittavaksi. Hänen suomennetut romaaninsa Nämä pienet asiat ja Kasvatti molemmat jättivät minuun jäljen.

Joku aika sitten kirjakaupassa kauniskantinen pieni teos suorastaan vangitsi huomioni. Olen muutenkin usein kallellaan maalausaiheisiin kansiin ja kun pikkuisen kirjan kanteen oli vielä painettu Keeganin nimi, kiikutin kirjan kassan kautta kotiin. 

Ajattelin ostaneeni pienoisromaanin, mutta oikemmin ostin koviin kansiin painetun novellin. So Late in the Day on julkaistu myös yhteisniteessä muutaman Keeganin kirjoittaman muun kertomuksen kanssa. No, raja pienoisromaanin ja pitkän novellin kesken on eittämättä liukuva.

So Late in the Day hämmentää. Ei suuta auki loksauttavalla tavalla, mutta tietynlaisen näkökulmamuutoksen se saa aikaan, vaikka kertojana on yksi ainoa henkilö: Cathal-niminen mies. Ihan tavallinen irlantilainen mies työpäiväänsä lopettelemassa, kohta matkalla kotiin. Cathalin mieleen putkahtaa Sabine, jonka kanssa tämän oli määrä mennä mennä naimisiin. Mutta jotain tapahtui, suhde kariutui. Lukija sympatiseeraa Cathalia, mutta mitä pidemmälle miehen ilta menee, sitä kauemmas sympatia kaikkoaa. Cathalia kohtaan voi tuntea jotain, mutta onko se ärtymystä, inhoa, turhautumista, sääliä vai jotain muuta?

Tarkkaan rajattu yhden iltapäivän ja illan pienoisromaani. Keegan onnistuu jälleen kerran kirjoittamaan tiiviisti, ilmavasti ja syvästi. Teksti itsessään on kaunista, tyylikästäkin. Kauneus ei tarkoita ihastuttavaa, sillä näkökulma tosiaankin muuttuu eikä se ole Cathalille eduksi. Että näinkin voi (tietenkin) kirjoittaa: sellaisen ihmisen näkökulmasta, jossa ei ole mitään kannatettavaa tai puolella oltavaa.

Kirjan loppusanat kertovat, että novelli / pienoisromaani näki päivänvalon alkujaan stand alone -julkaisuna. Sen nimi oli Misogynie.

Aivan.

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus

 

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus
Otava 2024
The Fellowship of Puzzlemakers 2024
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Elina Warsta
443 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Minkä vuoksi kaikesta täytyy tehdä peliä? Clayton mietti.

Jos Pippa halusi kertoa hänelle jotakin, jos hänen menneisyydestään olisi jotain tietoa saatavilla, miksei tämä voinut yksinkertaisesti kirjoittaa siitä? Ei ollut reilua, että hänen piti selviää asia avaamalla lukittu arvoitusten laatikko.

Viime aikoina on satanut hetkittäin rankastikin. Sadepäivien tunnelma sopi kuta kuinkin täydellisesti Samuel Burrin romaanin Täydellinen arvoitus lukemiseen.

Clayton Stamper on varttunut erikoisessa arvoitusten laatijoiden yhteisössä. Nyt yhteisön perustaja ja Claytonin kasvattiäiti Pippa on kuollut eikä Clayton vieläkään tiedä oman syntyperänsä taustoja eikä sitä, miksi hänet oli vauvana jätetty Arvuuttajien klubin ovelle kauniissa hatturasiassa. Clayton on arvoitus, jonka ratkaisemiseksi Pippan jäämistöstä löytyy vihjeitä.

Burrin romaani kulkee kolmessa eri aikatasossa ja tarjoaa vihjeitä – arvoituksia, sanaristikoita ja pulmapähkinöitä – myös lukijalle. Se on, kuten takakansikin lupaa, sydämellinen ja hauska arvoitusromaani yhteisössä asuvista ihmisistä, jotka kaikki ovat omanlaisiaan persoonia. Monella tapaa teos onkin täydellinen lukuromaani. Onhan siinä juuri oikeanlaista tunnelmaa, joka vie anglofiilien päiväuniin: on vanha Creighton Hall, jossa arvoitusten laatijat asuvat, on sadetta ja teehetkiä, omalaatuisia ihmisiä. Myös lukija pääsee halutessaan ratkaisemaan arvoituksia. Kirjassa on myös sateenkaarevia teemoja.

Kaikesta huolimatta koin romaanin paikoin hivenen turhan venytetyksi ja hyväntahtoiseksi, onneksi en kuitenkaan imeläksi. Tempaannun toki mukaan, joten tiivistäen: Nautinnollisen lukuromaanin ja unelmien brittitunnelmien kaipuuseen Täydellinen arvoitus on toimii paremmin kuin hyvin.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

 

Ann Napolitano: Kaunokaisia
WSOY 2024
Hello Beautiful 2023
Suomentanut Minna Kujamäki
Kannen maalaus Jessica Miller
479 sivua
Ennakkokappale kustantamosta
Yhdysvaltalainen romaani

He olivat jo jakaneet Jon keskenään. Juliassa oli Jo Marchin eloisuus ja intohimo, ja Sylviessä itsenäisyys ja rakkaus kirjoihin. Emeline ja Cecelia olivat olleet vuoroin Meg, vuoroin Amy, mutta sairaana tai muutoin pahoilla mielin ollessaan jokainen tytöistä julistautui Bethiksi. Joku meistä kuolee ensimmäisenä, he olivat sanoneet toisilleen kukin vuorollaan, ja ajatus oli puistattanut kaikkia neljää.

Luin kirjan, jota rakastin. Ann Napolitanon Kaunokaisia on perhesuhteisiin pureutuva sujuvalukuinen suuri amerikkalainen perheromaani, jonka hahmot jäävät elämään lukijan mielessä toivottavasti (ja varmasti) vielä pitkäksi aikaa kansien sulkemisen jälkeenkin.

Rakastin romaanin lukemista, koska lukuflow, halu lukea ahmien, oli ollut minulta jo jonkin aikaa kadoksissa ja Kaunokaisia palautti sen. Rakastin kirjaa, koska se on sellainen "dreamy American novel" – en keksi kunnollista suomennosta "dreamy"-sanalle. Unelmien lukuromaani ei osu oikein kohdilleen, sillä Napolitanon romaanissa on paljon kipeyttä ja surua, kannoilla kiipiviä tragedioita, eikä kyse ole myöskään amerikkalaisen unelman esittämisestä. Kaiken rinnalla on toki myös paljon lämpöä ja eloisuutta. 

Mutta jonkinlainen yleisamerikkalainen, yhdysvaltalainen, romaani Kaunokaisia on. Se on tarina rakkaudesta, peloista, ikuisesta surusta, siskoksista ja perhesiteistä, koripallosta, kirjallisuudesta (ja kirjastostakin!) ja niistä valinnoista, jotka vaikuttavat ylisukupolvisesti.

Moniääninen romaani etenee kronologisesti ja limittäin 1970-luvulta lähelle nykypäivää. Kertojina toimivat mm. yksinäinen William ja eloisat Padavanon siskokset (erästä kertojaa en tässä mainitse, jotten tule paljastaneeksi liikaa kirjan juonesta), joiden elämät kietoutuvat yhteen. William on menettänyt paljon ja Padavanoissa hän kohtaa ihmeellisen perheen. Siskoksia on neljä: Julia, Sylvia sekä kaksoset Emeline ja Cecelia. Neljä siskosta eloisassa perheessä, kuin neljä pikku naista. L. M. Alcottin romaani mainitaankin romaanissa useaan otteeseen, Padavanon siskokset vertaavat itseään Johon, Megiin, Bethiin ja Amyyn. Ja kyllä, joku heistä on Beth.

Luvut on nimetty näkökulmahenkilön ja tapahtuma-ajan mukaisesti: toisinaan harpataan muutama vuosi, joskus kerronta kulkee yhdessä ainoassa kuukaudessa. Rakenne toimii erinomaisesti palvellen niin kerrontaa kuin lukijaakin. Myönnän, että kerronnan tasolla jotkut solmut solmitaan yhteen ehkä turhankin helposti, vähän kuin katsoisi jotain perheestä kertovaa laatusarjaa, mutta tässä lukuflowssani en nyt välittänyt siitä, vaan luin ahmien.

Jos siis etsitte täyteläistä, sujuvaa, eläväistä, amerikkalaista, hyvää ja vaikutuksen tekevää lukuromaania, on se juuri tässä: Kaunokaisia. Tässä hetkessä minulle koko lailla täydellinen lukuelämys. Kirja ilmestyy 1.8.

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)
S&S 2024
(My) Garden Book 1999
Suomentaneet Kaijamari Sivill ja Helka Sivill
Kansi Elina Warsta
288 sivua
Kustantamosta
Antigualais-amerikkalainen muistelmateos

Tavallaan botanistit ovat myös samankaltaisia kuin kolmella laivalla purjehtinut mies: he tyhjensivät maailmoja niiden nimistä, he tyhjensivät maailmoja niiden eläin-, kasvi- ja kivikunnan nimistä ja korvasivat nimet heitä itseään miellyttävillä, ja uudet nimet miellyttivät heitä, koska ne olivat järkeviä, ja järki on heille mieleen.

Puutarha, sen kasvu ja kultivoitu kukoistus, sen värikkyys ja ennen kaikkea sen vahva vihreys. Puutarhan kasvit, kulttuurihistoria ja tuon historian monet luennat. Oma ja vieras puutarha. Yksi elämän suurimmista rakkauksista – ilman mitään hyötymisajatusta.

En ole kummoinenkaan puutarhaihminen. Nautin toki kukkien valokuvaamisesta ja kenties (!) rakastan omaa pihaamme omenankukkien aikaan tai syyskesällä hortensioiden kukoistaessa. Mutta olen hajamielinen ja huolimaton, usein haluaisin asua kerrostalossa. Ihailen kaikkia viherpeukaloita ja erilaiset puutarhat kyllä kiinnostavat – muiden puutarhat! Ne hieman sammaloituneet salaiset tai tarkkaan hoidetut brittityyliset, pienet mummolapihat, kaupunkien kaikille avoimet. Sellaista kiehtovaa vierautta niissä aina on.

Samaa viehkoutta löydän Jamaica Kincaidin Puutarhani (kirja) -teoksesta. Se on rakkaudentunnustus ja muistelmateos, joka kuljettaa lukijansa niin Kincaidin puutarhaan kuin hänen puutarhasuhteeseensa. Kirja alkaa Kincaidin puutarhakiintymyksen ensiaskeleista: hän saa puolisoltaan erilaisia maanmuokkaustarvikkeita lapiosta talikkoon sekä kukkien siemeniä. Aluksi mikään ei kasva, mutta ajan ja muuton myötä hän huomaa luoneensa puutarhan, joka muistuttaa Karibian saarten ja niitä ympäröivän meren karttaa: muistiharjoitusta.

Puutarhani (kirja) vie lukijansa Kincaidin puutarhaan Vermontiin, matkoille brittiläisiin (pakkomielteisen järjestelmällisiin) puutarhoihin sekä Kiinaan siemeniä hakemaan. Se kuljettaa Ranskaan Monet'n Givernyyn ja Suomeenkin, kesäyöhän. Lisäksi Vermontin-talo on maalattu samalla keltaisella kuin talot Suomessa. Mutta se askeltaa vielä pidemmälle ja katsoo syvemmälle, ja tuo katse osaa sivaltaa. Kincaid kirjoittaa tietenkin Kolumbuksesta, mutta myös Carl von Linnestä. Yhden esseen otsikonkin mukaisesti "nimen antaminen on omaksi ottamista".

Antigualta kotoisin oleva Kincaid osaa sanoillaan sekä sivaltaa että lumota. Puutarhani (kirja) on mitä viisain ja kaunein teos. Mitä kaikkea puutarhasta saakaan irti! Historian painolastia, omakohtaisuutta – ja ylimaallista kauneutta, ihmeellistä vihreää vihreyttä. Kincaid asettaa sanat tavalla, jota rakastan.

Miksi kutsua sitä, mitä tapahtui minulle ja kaikille minun näköisilleni?
Pitäisikö sitä kutsua historiaksi?

Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler: Kellotanssi
Otava 2024, Otavan kirjasto
Clock Dance 2018
Suomentanut Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu Kelly Blair
265 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

"Minä letitin ne ihan niin kuin äitikin", Willa sanoi.
Se oli totta, mutta Elaine meni katsomaan lettejään kaapinoven peilistä silmät kosteina. "Ei ne ole samalla tavalla!" hän sanoi. "Ne roikkuu."

Jokunen aika sitten muutaman ystävän kanssa tuli puhetta siitä, miten joskus tulee sellainen olo, että elämäänsä tarvitsee Anne Tylerin kirjoja. Totta! Arkisen oloisia fiktion naiskuvauksia, joiden päähenkilö on keski-ikäinen tai sitä iäkkäämpi, ja joissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista – mutta tapahtuu kuitenkin lähes kokonainen elämä. Tällaiset kirjat tarjoavat jonkin verran samaistumispintaa, laadukasta kerrontaa, ja usein Pohjois-Amerikan mantereelle sijoittuvina myös tuttua vierautta: paikat ja jotkut tavat ovat kaukaa, kuitenkin ne ovat hyvin tunnistettavissa. Kotoisaa eksotiikkaa, voisi sanoa.

Tuorein Tyler-suomennos Kellotanssi on juuri edellä kuvaillut kaltainen romaani. Se pureutuu muutamalle eri vuosikymmenelle sijoittuvan teoksen keskeishenkilön Willa Draken elämän käännekohtiin. Vuonna 1967 11-vuotiaan ailahtelevainen äiti katoaa hetkeksi. Kymmenen vuotta myöhemmin nuori aikuinen Willa menee naimisiin ja keskeyttää opintonsa. Ja vuonna 1997 hänestä tulee leski. Edelleen 20 vuotta myöhemmin, 2017, hän saa yllättävän puhelun, jonka seurauksena moni asia muuttuu.

Romaanin pisin jakso sijoittuu vuoteen 2017, jolloin siirrytään myös Tylerin tuotannolle ominaiseen Baltimoreen. Itse kuitenkin nautin enemmän kirjan alkupuolesta: äidin katoaminen paljastaa oleellista perheen koko tavasta olla ja luon pohjan Willan koko elämälle jonkinlaisena tarkkailijana, vaikka toki hän toimiakin osaa.

Kellotanssi ei ole Tylerin paras romaani (oma suosikkini on ehkä Aikaa sitten aikuisina tai Päivällinen koti-ikävä ravintolassa, hmm, tai Elämän tikapuilla, tai... no, monista hienoista on hankala valita!), sillä odotin ehkä jotain enemmän – tai jotain vähemmän: vähemmän sivuhenkilöitä, (kuten Suvi Aholakin HS:ssa kritisoi) sitä ettei erästä aseisiin liittyvää asiaa juurikaan kyseenalaisteta, myös Willan kömpelyys älypuhelimen kanssa tuntui epäuskottavalta.

No, pieniä juttuja kuitenkin, sillä kokonaisuudessaan Kellotanssi on varmaotteinen, ja oikea luottokirja Tylerin tuotannon ystäville. Etenkin perhe- ja sukulaisuussuhteiden sekä keski-ikäisen naisen ajatusten kuvaamisessa Tyler on Carol Shieldsiin (ja nykyisin myös Elizabeth Stroutiin) verrattavissa oleva taituri. Lohtu, armollisuus, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja älykäs huumori kannattelevat tätäkin Tylerin romaania.

Emma Straub: Tähän aikaan huomenna

 

Emma Straub: Tähän aikaan huomenna
Sitruuna 2024
This Time Tomorrow 2022
Suomentanut Elina Salonen
349 sivua
Kustantamosta
Yhdysvaltalainen romaani

Todennäköisin vaihtoehto sen lisäksi, että hän näki ihan helvetin todentuntuista unta, oli se, että hän oli saanut hermoromahduksen ja kaikki tapahtui hänen aivoissaan. Jos hän oli matkannut ajassa taaksepäin ja hänen nelikymmenvuotias tietoisuutensa oli ujuttautunut hänen teini-ikäiseen ruumiiseensa ja oli vuosi 1996 ja hän oli koulussa yhdennellätoista luokalla, hänellä oli vakavia ongelmia.

Fantasiakirjallisuus ei muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole minun lajini lukijana. Yleensä poikkeukset kuuluvat lapsuuden lukumuistoihin, mutta aina on olemassa poikkeuksia, usein maagisen realismin tai dystopian puolella. Ja sitten on tietenkin aikamatkailu! Ei sellainen aikakapselireissu joidenkin laitteiden avulla historian hahmoja tapaamaan (toki niissäkin on hupaisia, kuten Bill ja Ted -elokuvissa), vaan oman elämän sisäinen aikamatka, kuten vaikkapa Aikamatkustajan vaimossa.

Tällaisen oman elämänsä sisäisen aikamatkan tekee newyorkilainen Alice, keskeishenkilö Emma Straubin romaanissa "Tähän aikaan huomenna". Alice elää ihan mukavaa keskiluokkaisen nelikymppisen kaupunkilaisen elämää, mutta syntymäpäiväaamunaan hän huomaa pukeutuneensa vaatteisiin muutaman vuosikymmen takaa ja isäkin, Alicen vakavasti sairas isä, näyttää terveeltä ja nuorelta. Niin, Alice on siirtynyt ajassa taaksepäin: 1990-luvulle omaan 16-vuotispäiväänsä.

Mitä oman elämänsä suunnasta muuttaisi, jos siihen olisi mahdollisuus? Kysymys on keskeinen Alicen elämässä, kun hän keski-ikäisessä mielessään ja teini-ikäisessä kehossaan kohtaa uudelleen tärkeät osat nuoruuttaan. Teini-ikä ei vaikutakaan enää niin nololta, itselleen on jotenkin armeliaampi, mutta toisaalta kaikki on tuttua, tunteetkin. Ennen kaikkea Tähän aikaan huomenna on romaani isästä ja tyttärestä, asioista jotka on menetetty tai joiden suuntaa haluaisi kääntää, tehdä toisin – ehkä.

Ihmissuhteiden ja aikahyppäyksen ohella keskiöön nousee New York, jota Straub kuvailee eloisasti, etenkin Upper West Siden muutosta muutaman viime vuosikymmenen aikana. Romaani on siis omiaan herättämään myös matkakuumetta tai nojatuolimatkailemaan, jos New York yhtään kiinnostaa: kadunkulmat, ravintolat, metrot. Ja tietenkin mukana on aimo annos nostalgiaa, joka kukkii ajassa ilman älypuhelinta ja nostaa esiin monenlaisia populaarikulttuuriviittauksia: Keanu Reeves -juliste, elokuvat Peggy Sue meni naimisiin ja Synttärit, CK One -hajuvesi – niin, ja se Bill ja Tedkin.

Straubin teos on myös raikas lukuromaani, viihteellinen mutta nokkela, sellainen jonka hahmoihin ja paikkoihin kiintyy ja jonka voisi kuvitella elokuvana tai tv-sarjana. Se saa tuntemaan nostalgiaa myös omaa nuoruuttaan kohtaan, vaikka olen hieman Alicea vanhempi enkä ole (vielä!) käynyt New Yorkissa. Mutta luin kirjan omassa lapsuudenkodissani ja uskalsin sukeltaa omiin päiväkirjoihini.

Tähän aikaan huomenna toimi minulle myös mainiona lukujumin poistajana. Olin kaivannut luettavaa, joka upottaisi tarinaansa. Ja sen Tähän aikaan huomenna totisesti teki.

Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Joel Haahtela: Marijan rakkaus
Otava 2024
Kansi Päivi Puustinen
192 sivua
Kotimainen romaani

Hän pelkäsi monia asioita, mutta vanhojen maalausten ääressä pelko sammui, maailma siirtyi askeleen kauemmas. Elämä oli tyyntä ja selkeää, ikiaikaista ja paikallaan, jo aikaa sitten tapahtunutta.

Kaikki on siellä, kuin kansien välissä olevassa mikromaailmassa: mennyt ja nykyhetki, joku kadotettu ja uudelleen löydetty, lähes ikiaikaiset kaupungit, jonkun loppuminen tai ehkä alkaminen – tai niiden samanaikaisuus.

Niin, olen ollut taas Joel Haahtelan tekstin lumoissa. Kuten kuvasta näkee, olen haalinut itselleni kaikki hänen kirjansa enkä osaa nimetä suosikkiani (mutta ehkä rakkaimmat ovat Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja). Ihan vastikään ilmestynyt Marijan rakkaus saa päätyä suosikki-Haahteloideni joukkoon. Se on kirjailijan 15. romaani.

Teoksessa suomalainen nuori mies ja serbialainen Marija rakastuvat Prahassa kesällä 1996. Sitten Marija katoaa, mutta he tapaavat uudelleen 25 vuotta myöhemmin Triestessä, jossa Marija on arvioimassa vanhaa maalausta. Yöjuna vie nuoruudenrakastavaiset Roomaan, ja monenlaiset kysymykset risteilevät miehen mielessä: mitä vuosia sitten tapahtui, miksi Marija katosi, mitä kaikkea elämästä kulkee aina mukana ja miksi?

Myös lukija pohtii samoja kysymyksiä, myös muistoja ja unohduksia, sekä sitä mikä kaikki Haahtelan hahmoja on ollut rakentamassa. Haahtela osaa viljellä yksityiskohtia, joita – tai jonka tyylisiä, jos ei ihan samoja – löytyy useista hänen kirjoistaan. Tällä kertaa ihastuttavat mm. Chagallin rakastavaiset litografiana, Tarkovskin mestariteos Solaris, kaupungit Trieste, Rooma ja Praha, galaksit, sateen äänen rakastaminen sekä etenkin ajatus varjohistoriasta, miten "olemassaolomme oli rakennettu unohdukselle". Viimeksi mainittu on Marijan rakkaudessa keskeistä, jonkinlainen ajan synnyttämä suodin.

Kokonaisuudessa on hauskaakin, kuten fiktiota, jossa nuori kirjailija kapuaa Otavan kivilinnaan (graniitti-) ja pian pääsee haastatteluissa kertomaan metafiktiviivistä tarinaa – kuin silmäniskuja nuorelle itselleen. Myös sillä, kenen tarinaa kerrotaan, kenen tarinaan kertoja on joutunut, leikitellään.

Marijan rakkaus on haahtelamaiseen tyyliin sivumäärältään maltillinen ja samalla laaja romaani. Sen laajuus syntyy teemoista, jotka vaeltavat ihmismielen rakentamisen kysymyksistä taide- ja aatteellisiin viittauksiin. Haahtelan teksti kulkee ja viipyilee juuri sopivasti, antaa tilaa lukijalle, mutta syöttää paitsi päähenkilönsä muistoja kenties myös lukijan itsensä (ainakin, jos on samaa ikäluokkaa kirjailijan ja kirjan henkilöiden kanssa).

Haahtelan romaaneissa yhdistyvät aina etäältä katsomisen ja lähelle pääsemisen yhteisvaikutuksesta syntyvä haikea ja jopa viiltävä kauneus. Marijan rakkaudessa erityisen hienosti. Minulle se onkin Haahtelan parhaita vuosiin.

P.S. Vielä pari asiaa:

Olen käynyt Italiassa lukuisia kertoja, mutten koskaan Triestessä. Haahtelan romaanissa kaupunkia kuvaillaan että "kaikki Triestessä kerran majailleet palasivat kuolemansa jälkeen takaisin kaupunkiin ja vaelsivat sen syrjäisimmillä sivukaduilla hiljaisina kevätöinä". Haluan Triesteen (en välttämättä em. syystä, mutta)!

Solaris, yksi aukko elokuvasivistyksessäni. Korjattavissa, katsottava.

Claire Keegan: Kasvatti

 

Claire Keegan: Kasvatti
Tammi, Keltainen kirjasto 2024
Foster 2010/2022
Suomentanut Kristiina Rikman
83 sivua
Irlantilainen pienoisromaani

Ja niin päivät kuluvat. Minä odotan jotain tapahtuvaksi, helpon olon päättyväksi – odotan että herään märässä sängyssä, että teen jotain väärin, sanon jotain tosi tuhmaa, rikon jotakin – mutta päivät seuraavat toistaan kuten ennenkin.

"Pakahduttava" on adjektiivi, jota ensimmäisenä ajattelen Claire Keeganin pienoisromaanin Kasvatti kohdalla. Upea, hieno, vaikuttava, vähäeleinen ja silti kokonaisen maailman sisältävä. Voisin luetella ylisanoja vaikka kuinka jo heti tässä postaukseni alussa, tuleepahan sitten selväksi.

Kasvatti on hallittu pieni teos, jonka kertojana on köyhissä oloissa kasvanut nuori tyttö, joka lähetetään kesäksi kaukaisten sukulaisten luokse Wexfordiin Irlannin rannikolle. Tyttö on introvertti tarkkailija, jonka on vaikea luottaa toisiin. Kinsellat hoivaavat häntä ja sanovat, että heillä voi puhua mistä vaan. Mutta taakkansa on heilläkin.

Sitten hän ottaa hiusharjan ja minä kuulen miten hän laskee harjatessaan hiljaa sataan ja letittää sitten tukan löyhästi. Nukahdan nopeasti sinä iltana ja kun herään, paha olo on poissa.

Keegan ei selitä asioita auki ja paljon jääkin lukijan tulkittavaksi, etenkin teoksen loppupuolella. Kasvatti on paitsi mitä kauneinta ja erinomaisinta kaunokirjallisuutta sellaisena myös kuvaus siitä, mitä huolenpito saa aikaan: ihmeitä. Arkiset tapahtumat, kuten hiusten harjaaminen, uusien vaatteiden ostaminen tai karjanhoito, luovat rutiineja ja turvaa. Tunnelma on samalla kertaa kirkas kuin sinisin taivas ja unenomainen kuin jonkun suotimen läpi nähty. Kaikki on omalla tavallaan ajatonta, joskin irlantilaisissa uutisissa kerrotut nälkälakot paljastavat tapahtuma-ajan 1980-luvuksi.

Romaani teki minuun valtavan vaikutuksen, kuten teki myös ennen joulua lukemani ensimmäinen Keegan-suomennos Nämä pienet asiat. En ole ainoa lukuharrastaja, joka nostaa Keeganin suosikkikirjailijoidensa joukkoon – ja näiden kahden lukemani perusteella uskallan tosiaankin niin tehdä.

P.S. Kasvatin innoittamana katsoin hiljattain myös romaaniin pohjautuvan, pääosin iirinkielisen elokuvan Hiljainen tyttö. Hengästyttävän hieno sekin, ihan täydellinen elokuva!

Pirkko Soininen: Signe

 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024
Kannen suunnittelu Mika Tuominen
224 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Valoherkkiä pintoja, lakanani, tyynyni – kun niille paistaa kevään valo.
   Mikä tässä valottuu?
   Minun ruumiin tässä valottuu lakanaa vasten.
   Nikkilän käärinliinat.

Vuosina 1862–1942 elänyt Signe Brander oli valokuvaaja, joka tunnetaan etenkin puhuttelevista Helsinki-kuvistaan: paikoista, ihmisistä, nykysilmin katsottuna historian kerrostumista. Onkin ilo, että Branderista on kirjoitettu nyt romaani: Pirkko Soinisen Signe.

Romaanin alku kuljettaa lukijansa Sipooseen Nikkilän sairaalaan, jossa kuumehoureinen Signe viettää elämänsä viimeisiä päiviä. Sairaalahuoneen laudoitetut ikkunat muistuttavat Signeä camera obscurasta, mikä saa hänet muistelemaan omaa elämäänsä: ihmisiä, paikkoja, valokuvausta. Noiden sairaalaosioiden ja menneen välillä Signe-romaani vuorottelee. Soinisen kieli on kaunista ja tiivistä, kerronta etenee ja osaa myös pysähtyä. Romaanin rakenne toimii: iäkkään Signen ja nuoremman, saman ihmisen, kokemuksista syntyy yksi elämä. Nikkilässä Signellä ei ole enää juuri aikaa jäljellä, mutta muistoissa kaikki ikään kuin herää eloon.

Jäljensin todellisuutta ja rakastin sitä.

Soininen on perehtynyt tarkkaan teoksensa aihepiiriin. Hän piirtää sanoillaan Signen elämän paikat, mukulakiviset kadut, valokuvaajan palkkiot. työn Helsingin tallettajana ja kaluston raskauden (matkalaukut tosiaankin painoivat paljon!), ihmiset ja kohtaamiset kuvien taustalla (miten esim. Kruununhaan Mariebad-sauna-kuva on syntynyt). Toki myös Signen oma elämä saa osansa, mm. kipeä äitisuhde. Soininen kirjoittaa, miten "valokuva on jälki, painauma historiassa", ja sellainen on myös Signe, romaani: historiallisesti tarkkaan piirtyvä kuva Signe Branderista ja hänen elämäntyöstään. Samalla rinnalla kulkee Suomen historiaa: itsenäistymisen aika, työläisten oikeudet, sodat, Urho Kaleva Kekkonenkin puhuu radiossa.

Kirjailija on tuttuni, joten: Pirkko, lämpimät onnittelut Signestä -- kirjasta, joka kulkee valokuvaajan jäljillä ja ajatuksissa, ja on kaunis kunnianosoitus Signe Branderille. <3

P.S. Kirjakuvan ylälaidassa oleva mustavalkoinen kuva ei liity Signe Branderiin, vaan on peräisin lapsuuteni kotipaikkakunnalta, jossa vanhoista kuvista on joitakin vuosia sitten teetetty metallisia postikortteja. Muuttuvaa (nykyistä) kaupunkia siinäkin.

Yū Miri: Uenon asema

 

Yū Miri: Uenon asema
Sammakko 2023
JR Ueno-Eki Kōenguchi 2014
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kansi Eva Monchecourt
152 sivua
Japanilainen romaani

Aikoinaan meilläkin oli perheet. Kukaan ei syntymästään saakka asusta sinisestä pressusta kyhätyssä hökkelissä, eikä kukaan halua kodittomaksi. Kaikilla oli syynsä päätyä tänne.

Aloitan mielikuvilla, jotka paljastavat miten pienen siivun japanilaisesta kirjallisuudesta tunnen, vaikka olen murakamit, kawabatat ja monet muut lukenut. Oikeastaana aina kun kuulen sanaparin 'Japani' ja 'kirjallisuus' aistin heti tällaista: pelkistettyä ja sellaisenaan etäiseksi ja silti kummallisen tunteikkaaksi jäävää kauneutta tai vastapainoksi runsasta ja eriskummallista maagista realismia. Mielikuva syntyy toki vaikka brittiläistä kirjallisuutta miettiessä. Ja kuten kaikki tiedämme, kirjallisuutta syntyy aina huomattavasti laajemmista dimensioista.

Kuten nyt Yū Mirin teos Uenon asema, jonka kertojana toimii koditon mies. Mies asustelee pressuhökkelissä Uenon aseman liepeillä Tokiossa. Tai oikeammin pitäisi sanoa: asui. Mies on kuollut, mutta eräänlaisena haamuna hän muistelee elämäänsä, tarkkailee kodittomien elämää ja ohikulkijoita, ja kertoessaan kaikesta luo myös katsauksen ympäröivään yhteiskuntaan. Uenon asema kertookin itse asiassa suuresta ihmisjoukosta, ja niistä ohikulkijoistakin: heidän kohtaloistaan ja ohimenevistä keskusteluistaan.

Kovasti ja kovia töitä tehneen miehen elämä ei ole ollut koskaan helppoa, hänen menetyksensä kouraisevat syvältä. Miehen ajatuksissa rinnalla kulkee syntymäaikoihin liittyvä sidos japanin keisarilliseen perheeseen, mutta mitään muuta yhteyttä (kuin vastakohtien osoittamista) heidän välilleen ei romaanissa (onneksi) etsitä.

Suru kietoutuu kaiken ympärille, myös lukijan. Lohtua kirja ei tarjoa, vaikka buddhalaisissa rituaaleissa on kauneutta ja toisaalta joissakin hetkissä myös lämpöä, ehkä hiljaista huumoriakin. Sen sijaan teos herättelee lukijoitaan, kysyyhän mieskin: Laskisivatko pisteet, jos kodittomien majat olisivat sattuneet maailmanperintökohteiden tai olympialaispaikan kandidaatin houkuttelevuutta arvioivien ulkomaalaisten komiteoiden jäsenten silmiin? Tokion olympialaisia suunnitellaan, minkä vuoksi hökkelit halutaan raivata pois.

Ja kyllä, löydän taas alussa mainitsemani mielikuvia: ainakin pientä maagisuutta, onhan kertoja kuollut, ja kerronta sisältää runsaasti vähäeleistä kauneutta. Mutta romaanin aihepiiri, kodittomuus ja koko lailla täydellinen ulkopuolisuus yhteiskunnasta on ainakin itselleni uusi siivu japanilaisesta kirjallisuudesta.

Uenon asema on vaikuttava romaani ja vahva kannanotto ihmisyyden, näkyvistä pois siivottavien ihmisten puolesta.

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy
Bazar 2024
Kohi ga Samenai Uchini 2015
Suomentanut Markus Juslin
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
236 sivua
Kustantamosta
Japanilainen episodiromaani


"Ennen kuin kahvi jäähtyy..." hän kuiskasi.
Kazu alkoi kaataa hitaasti kahvia. Eleet olivat mitäänsanomattomia mutta niistä syntyi kaunis liikesarja, joka huokui seremoniallista juhlavuutta.

Kukapa ei olisi joskus haaveillut siitä, että voisi matkustaa ajassa ja tehdä tai sanoa jotain toisin. Ketä silloin tapaisi ja miksi? Pienessä tokiolaisessa kahvilassa se onnistuu, muttei ehdoitta. Menneisyydessä voi esimerkiksi tavata vain niitä henkilöitä, jotka ovat käyneet tuossa kahvilassa. Menneessä käyminen ei muuta nykyhetkeä. Yli satavuotisen kahvilan aikamatkan merkittävin ehto kuuluu: "Menneisyydessä voi viipyä vain sen ajan, joka kuppiin kaadetulla kahvilla kestää jäähtyä."

Japanilaisen Toshikazu Kawaguchin romaani Ennen kuin kahvi jäähtyy on ollut maailmalla melko suuri hitti. En ole niinkään kirjahittien perään, mutta japanilaisessa kirjallisuudessa on usein jotain sellaista, joka lähtökohtaisesti kiinnostaa minua. Myös Kawaguchin romaanin idea vaikutti omaperäiseltä sekä miljöön että kahvikupillisen määräämän aikarajan vuoksi. Tavallaan yksinkertaista ja kuitenkin kaikkea muuta!

Ennen kuin kahvi jäähtyy on episodiromaani. Siinä on neljä tarinaa: rakastavaiset, aviopari, siskokset sekä äiti ja lapsi. Asiat sidostuvat, teemat ovat isoja ja osin raskaita, kuten altzheimer, ja niitä vasten kahvila pieni. Miljöön tiiviys ihastuttaa, romaani pohjautuukin Kawaguchin näytelmäkäsikirjoitukseen ja voisin hyvin kuvitella kokonaisuuden toimivan myös näyttämöllä.

Kawaguchin romaani on etenkin alkupuoleltaan yllättävän hidastempoinen, mikä voi näyttäytyä joillekin tylsänä, toisille rauhoittavana. Itselleni jälkimmäisenä: rauhallisena ja tunnelmallisena, kiehtovana ja vähän surumielisenä kirjana (kirjan eräs suru on sellainen, jollaisista en mielelläni lue, mutta tässä sekin meni). Osittaisesta traagisuudestaan huolimatta Ennen kuin kahvi jäähtyy jättää jos ei suoraan onnellisen, niin ainakin haikealla tavalla tyytyväisen olon.

Mainio kirja, joka kestänee toisenkin lukukerran.