keskiviikko 31. elokuuta 2016

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa


Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa
Gummerus 2016

Everyone Brave is Forgiven 2016
Suomentanut Irmeli Ruuska
392 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Melko varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin päivien välähtely hidastui ja ne alkoivat lipua normaalilla arkisella taajuudella, Mary päätti, ettei ikinä puhuisi siitä, miltä hänestä tuntui. Sitä voi vain raahustaa pois sieltä minne oli alussa suurin toivein kiiruhtanut. Voi vain aloittaa alusta, vuotta vanhempana, ja päättää käyttäytyä niin, että murhenäytelmän synnyttämä paineaalto pysyisi omassa sisimmässä eikä leviäisi hitustakaan kaeummas.

Eletään vuotta 1939. Toinen maailmansota syttyy ja Britannia on sodassa. Hyväosaisen perheen 18-vuotias tytär Mary North on heti vapaaehtoinen auttamaan. Hän toivoo pääsevänsä tekemään jotain merkittävää, mutta toiveet vakoojan hommista vaihtuvat pommitusten jalkoihin jätettyjen lasten, Lontoon rippeiden, opettamiseen. Tom Shaw -niminen nuorukainen haluaa jättää koko sodan väliin, mutta hänen paras ystävänsä Alistair ilmoittautuu vapaaehtoiseksi eikä mieletöntä sotaa voi välttää missään.
Englantilainen Chris Cleave kirjoittaa sydämeenkäyviä lukuromaaneja. Sellainen on esimerkiksi hänen tuotannostaan ensin suomennettu Little Been tarina, josta pidin suuresti ja jonka tiimoilta pääsin haastattelemaan kirjailijaa itseään. Ja sentimentaalinen on myös tänä vuonna ilmestynyt Sodassa ja rakkaudessa, joka kysyy, miten ihmiset voivat selvitä sodan järjettömyydestä.
Joskus kaltaiseni puolianalyyttisen bloggaajan täytyy heittäytyä henkilökohtaiseksi. Chris Cleave on yllä linkitetystä syystä niitä kirjailijoita, joille minulla on aina tietynlainen paikka sydämessäni. Sen vuoksi olen lähtökohtaisesti päättänyt lukea hänen tuotantoaan myönteisin odotuksin ja nauttia lukemastani. Onneksi se on melko helppoa muutenkin, sillä Cleave osaa kietoa lukijan tarinansa pauloihin. Hän kuljettaa tekstiä vaivattomasti, upottaa kerrontaan sopivasti suvantoja ja dramatiikkaa, ristiriitoja ja sulavuutta. Sodassa ja rakkaudessa on kuvailemani kaltainen, joskin paikoin ennalta-arvattava. Toisaalta etenkin Mary pääsee yllättämään.

En kiellä, etteikö Sodassa ja rakkaudessa olisi hetkittäin romantisoitu, mutta lukuromaaniin tietty tunteikkuus istuu paremmin kuin hyvin ja Cleave kirjoittaa tyylillä, lukijaansa arvostaen. Sodassa ja rakkaudessa onkin oikea lukusukkula, joka sopii luettavaksi silloin kun kirjamieli kaipaa laatuvälipalaa. Sitä, miten sotaa pitäisikö kuvata, voi tietenkin jokainen pohtia itse. Cleaven romaani toimii viihteen keinoin, muttei kohota tai ihaile sotaa, vaan on ihmisten puolella. Vaikka Lontooseen mahtuu mantelileivosten kepeyttä, on ihmisten huolettomuus huolettavaa. Ihmisyyden kunnioittaminen silloinkin kun ratkaisut ovat syystä tai toisesta kyseenalaisia tai vääriä, on keskiössä. Tämä tekee Sodasta ja rakkaudesta ihmisen kokoisen romaanin.

Brittiläisyyden, etenkin brittiläisten tv-sarjojen ja elokuvien ystäville Sodassa ja rakkaudessa on sujuvuudessaan tietenkin silkkaa herkkua. On tuulen lenttämät keltaiset lehdet Regent’s Parkissa, pähkinöitä kerjäävät oravat, lauantainen Serpentine, pommitusten jälkeenkin heidän ikivanha kaupunkinsa - nämä ja muut vastaavat kuvaukset Lontoosta saavat sukat sykkyrälle. Kannullinen teetä, kasa tuoreita skonsseja ja Cleaven romaani tv-sarjaksi mahdollisimman pian, kiitos!


--

Tuija ihastui romaaniin, Arjan kanssa olen kokonaisuudesta aika lailla samaa mieltä, Krista löysi suuren lukuromaanin, Katri ei pitänyt.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Emma Cline: Tytöt


Emma Cline: Tytöt
Otava 2016, Otavan kirjasto
The Girls 2016
Suomentanut Kaijamari Sivill
297 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

En sanonut toivovani, etten olisi koskaan tavannut Suzannea. Toivovani, että olisin pysynyt turvallisesti Petaluman kuivilla kukkuloilla omassa huoneessani, jonka kirjahylly oli täpötäynnä kultaselkäisiä lapsuuden suosikkikirjoja. Sillä sitä minä toivoin. Mutta joinain iltoina, kun en saanut unta, kuorin omenaa hitaasti tiskialtaan ääressä ja annoin kuorensuikaleen venyä kiiltävän veitsenterän alla. Ympärillä pimeä talo. Toisinaan tunne ei ollut katumusta. Se oli ikävöintiä.

Hippikesä 1969. Neljätoistavuotias Evie on kiltti perhetyttö, jonka elämässä myllertää: hänen vanhempansa ovat eronneet, paras ystävä Connie tuntuu koko ajan etäisemmältä, kultaselkäiset lastenkirjat jäävät taakse ja mutta seksuaalisuus alkaa enemmän kuin orastaa. Elämä tuntuu tylsältä, jotenkin vääränlaiselta. Sattumalta Evie tutustuu jännittävän oloiseen Suzanneen, joka asuu kiehtovassa kommuunissa, jonka johtajana toimii karismaattinen Russel. Kommuuni vetää Evietä puoleensa, mutta hippimäinen pinta ja näennäinen säännöistä piittamattomuus johtaa hurjiin tapahtumiin. Niin hurjiin, ettei aikuinen Evie löydä sijojaan.

Emma Clinen Tytöt on noussut ilmiöksi maailmalla. Syitä tähän on varmastikin 27-vuotiaan kirjailijan nuoruus sekä romaanin taustatarinan raflaavuus: Tytöt-romaanin tarinan juuret ovat Charles Mansonin johtamassa kultissa ja Mansonin ”perheen” toteuttamissa hirmuteoissa. Nuoruus ja raflaavuus eivät yksi riitä selittämään romaanin mainetta, Clinen esikoinen onkin kelpo kaunokirjallisuutta, joka pitää tiukasti otteessaan.

Vaikka Tytöt on vangitseva ja eittämättä vahva romaani, ei se kuitenkaan ole täydellinen. Clinen kerronta lumoaa kokonaisvaltaisesti, mutta moni seikka jää etäälle, perustelemattomaksi. Aikuinen Evie on keskeinen, hänestä kaikki alkaakin, mutta Cline ei saa keski-ikäisestä hahmostaan kovin paljoa irti. Nuoruuden kokemukset selittävät paljon, mutta kaikki väliin mahtunut katoaa. Myös teini-Evien osallistuminen kommuunin tai kultin toimintaan jää ohueksi. Vaikka romaanissa sanotaan ja minkä Maijakin on bloggauksessaan esiin nostanut, että
moni nuori karkasi kotoa: siihen aikaan karkaamisen syyksi saattoi riittää ihan vain pitkästyminen. Ei siihen mitään tragediaa tarvittu, niin harva nuori kuitenkaan sekaantui kulttiin olematta jonkinlaisissa hankaluuksissa jo aiemmin. Järkevä ja analyyttinenkin Evie tuntuu ajautuvan kaikkeen sattumalta, myös Russelin karismaattisuus jää etäiseksi. Toisaalta Cline kuvailee hyvin Suzannen vaikutusta, huumeiden käyttöä ja Evien halua olla vapaana kaikesta määräysvallasta.

Mielenkiintoista, itselleni arvoituksellista, onkin se että olisiko romaani samanlaisen hypen kohteena jos sen olisi kirjoittanut viisikymppinen useita teoksia julkaissut kirjailija tai jos sen taustalla ei olisi tarinaa Cielo Driven tapahtumista. Olisinko itse kiinnostunut romaanista, jos se ei olisi arvostamani Otavan kirjaston kirjoja? Ehkä olisi ja kenties olisin, sillä kyllä kokonaisuus tekee vaikutuksen siitäkin huolimatta, että moni seikka jää pintaraapaisuksi. Koskettava ja vahva romaani on hyvin kirjoitettu ja hienosti suomennettu. Teoksesta välittyy onnistuneesti myös, miten hukassa oleva ihminen voi pysyä hukassa läpi elämänsä – halutakin pysyä.

Unenomaisena nuoruuskuvauksena sekä kertomuksesta viettelyksestä ja vaarasta toimiva Tytöt on vahva kirjallinen debyytti. Kokonaisuus kiinnostaa, yököttää ja viehättää. 
Siinä on ajelehtimista sekä muistojen ja nykyisyyden sekoittamaa surua, jotka jäävät mieleen väreilemään kuin iltapäivän ohuessa valossa tanssiva sääskiparvi ränsistyneellä kalifornialaistilalla.
--
Annika ihastui Clinen romaaniin ja luonnehtii sitä vuoden, vuosikymmenen parhaimmaksi kirjaksi.

perjantai 26. elokuuta 2016

Auringonkukkia ja BookBeat-kokemuksia


Auringonkukkaista viikonloppua! Tämä syyskesä jaksaa vuodesta toiseen ihastuttaa. Viime sunnuntaina Pokemonit johdattivat minut auringonkukkapellolle Tikkurilaan. Tai eivät oikeastaan suoraan johdattaneet, mutta lapseni ovat enemmän kuin innostuneita Pokemon Go:sta, joten teimme retken Tikkurilaan, jossa käymme verrattain harvoin. Lapset löysivät Pokemoneja, minä pääsin kuvaamaan auringonkukkia Heurekan lähellä olevalle maisemapellolle.
Se kuvaselitykseksi ja nyt asiaan. Joitakin vuosia sitten tein äänikirjakävelyjä, sittemmin kävely vaihtui hölkkään ja äänikirjat musiikkiin. Huomasin kaipaavani äänikirjoja, tällä kertaa juoksua siivittämään. Halusin kuunnella sopivan kepeää kerrontaa, sellaista joka ei saisi ajatuksiani harhailemaan. Olen näet huomannut, että itselleni sopivat parhaiten melko viihdyttävät äänikirjat, kun taas tekstiä lukiessani kaipaan usein jotain enemmän.
BookBeat, Bonnierin hiljattain lanseeraama uusi e- ja äänikirjapalvelu*, aloitti nyt kesällä. BookBeat tarjoaa kahden viikon ilmaisen tutustumisjakson, jonka jälkeen tilausta voi jatkaa kuukausimaksulla. Tilauksen voi irtisanoa milloin vain. 

Koska olin kaivannut äänikirjojen pariin, päätin kokeilla ilmaisjaksoa ja huomasinkin jatkavani jo maksavana asiakkaana. Tänä aikana olen aloitellut paria e-kirjaa, jotka ovat jääneet kesken joko liiallisen kepeytensä tai puhelimen ruudulta lukemisen ärsyttävyyden vuoksi (minulla olisi käytössä myös iPad, lukulaitetta ei ole enkä ole sellaista hankkimassa; puhelin kulkee mukana melkein aina). Samoin pari aloittamaani äänikirjaa jäi kesken joko liian höpön juonen tai tietynlaisen vaativuuden vuoksi - tietynlaisella vaativuudella tarkoitan sellaisia hyviä romaaneja, jotka ansaitsevat parempaa keskittymistä ja joita luen mieluiten tekstinä omaa tahtiani.


Nyt elokuun aikana olen ehtinyt kuunnella kaksi äänikirjaa ja lukea yhden e-kirjan.

Ensimmäiseksi kuuntelin Kaisa Haatasen hauskan Meikkipussin pohjalta. Kirjasta voitte lukea tarkemmin vaikkapa Susan bloggauksesta. Äänikirjana (BTJ Finland**/ Johnny Kniga) teos toimi mainiosti ja sopi hyvin lenkkiseuraksi. Reippaasti keski-ikäisen Tytti Karakorven elämää ja listauksia oli ilo kuunnella: Minunkin mielestäni Suomi voisi joissakin asioissa olla enemmän kuin Englanti; Kustannustoimittajana tyrskähtelin aika tavalla kustannusmaailman kuvaukselle; Kuvaus pilatestunnista sai miltei pissaamaan pöksyihin. Hiisiläinen, hetkittäin minun teki myös mieli väittää Karakorpea vastaan! Olenkin iloinen, että Haatasen tuore Ylipainolisämaksu löytyy jo äänikirjana.

Toiseksi lenkkiäänikirjakseni valikoitui ruotsalaisen menestysdekkaristin Camilla Läckbergin yli 14 tuntia pitkä Enkelintekijä (Gummerus). Leena Lumi on kirjoittanut romaanista blogiinsa, joten jos haluatte enemmän tietoa, kurkatkaa sinne. Olipa ristiriitainen lenkki"luku"kokemus! Dekkarina erinomaisen koukuttava, mutta laajuudeltaan aivan liian pitkä etenkin äänikirjaksi. Lenkkeilyn lisäksi olen BookBeatin myötä kuunnellut äänikirjoja myös aamuisin töihin kävellessäni: työmatkani pituus on 30 km, joista kävelen noin kolme. Kaikesta tästä liikkumisesta huolimatta Enkelintekijän kuunteleminen otti yli kaksi viikkoa. Jos olisin lukenut kirjan tekstinä, olisi aikaa mennyt huomattavasti vähemmän. Olisinkin mieluusti siirtynyt jo uuden kuunneltavan pariin etenkin kun Läckbergillä on muutenkin tapana tuoda teoksiinsa runsaasti teemoja - nytkin mukana oli lapsensurmia, natseja ja nykyrasismia, juutalaisuutta, perhe-elämää ja sukupolvesta toiseen jatkuvaa epäonnea. Sen verran Enkelintekijä kiinnosti, ettei kirjan kuuntelua voinut jättää kesken, mutta seuraava äänikirja saa olla lyhyempi.

Ainoa kokonaan lukemani e-kirja oli Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi (S&S) joka on omakohtainen kuvaus masennuksesta. Teos oli ensimmäinen lukemani Vanhatalon kirja ja niin hyvä, että aloittelin BookBeatin kautta jo kirjailijan viimeisintä romaania Pitkä valotusaika. Luulen kuitenkin, että tulen nautiskelemaan Pitkän valotusajan lukemisesta painettuna kirjana. Keskivaikea vuosi sen sijaan sopi hyvin puhelimeltakin luettavaksi. Se on sujuvasti ja avoimesti, paljaastikin, kirjoitettu elämäkerrallinen tietokirja, joka päästää liki ja saa varmasti jokaisen lukijansa peilaamaan omia mietteitään Vanhatalon kokemuksia vasten. Sen perusteella arvelen, että löydän itselleni parhaiten e-luettavaa juuri kertovan tietokirjallisuuden parista. Keskivaikeasta vuodesta on kirjoittanut bloggaajista esimerkiksi Bleue.


Entä jatko? Olen vähän kahden vaiheilla, mutta niin kauan kuin kaipaan äänikirjoja lenkkikirittäjäkseni, aion jatkaa BoobBeatin tilaajana. Toivoisin tietenkin laajempaa äänikirjavalikoimaa, mutta ymmärrän äänikirjojen tekemisen kalleuden. E-kirjojen lukemisesta en nauti niin suuresti, että yksistään niiden vuoksi olisin valmis maksamaan palvelusta, mutta tämä mielipiteeni saattaa muuttua. Toisaalta juuri e-kirjojen ystäville BookBeatin uutuusvalikoima on erinomaisen hyvä. Itsekin tiedän, mitä aion puhelimeeni seuraavaksi ladata niin ääni- kuin e-kirjana.


Summaten:

+ helppokäyttöinen
+ tarjontaa sekä e- että äänikirjojen ystäville
+ paljon uutuuksia
+ Spotify-tyylisyys

- äänikirjavalikoima suppea 

Mitä mieltä te olette tällaisesta kirja"spotifysta"? Tai onko teillä kokemusta muista vastaavista palveluista? Etenkin äänikirjapalveluita saa suositella.


* Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä minkään tahon kanssa. ;) Itse siis kiinnostuin BookBeatista ja latasin sen ja nyt maksan palvelusta.
** BTJ Finland, työnantajani muuten, tekee äänikirjoja kirjastoille. Jos äänikirjojen kuunteleminen cd:ltä miellyttää, niin kirjastoissa on hyvät valikoimat.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Peter Sandström: Laudatur


Peter Sandström: Laudatur
S & S 2016
Laudatur 2016
Suomentanut Outi Menna
Päällys Anders Carpelan
228 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Nämä olivat meidän jälkiämme, Seepran ja minun, höyhenenkeveitä ja kivikovia, ne olivat jatkuvasti läsnä mutta niitä oli miltei mahdoton nähdä, se vaati harjaantunutta silmää, kenties arkeologin tai geologin tapaa tarkkailla maisemaa joka näytti maallikon silmissä pellolta tai metsältä mutta jossa ammattimaisen filtterin läpi katsottuna paljastui merenpohjia, kalastajakyliä, paikkoja joissa oli asunut ihmisiä [--].
Peter Sandströmin Laudaturin takakansiteksti alkaa sitaatilla: Onni on sellainen, että se ei aina näyttäydy usein, mutta jossain se aina lymyää. Lainaukseen tiivistyy koko romaanin ydin. Elämä ei ole helppoa, vaan se on ristiriitojen, epävarmuuden, muistojen ja odotusten täyttämää. 
Kaksi vuotta sitten luin Sandströmin Valkean kuulaan, joka on julmankaunis romaani menneestä ja nykyisyydestä, kipeistä suhteista vanhempiin, ja joka kysyy enemmän kuin vastaa. Laudaturissa on samoja kaikuja ja roppakaupalla uutta: tällä kertaa naimisissa oleva mies, Peter, elää Turun Port Arthurissa ja koettaa tulla toimeen vaimonsa ja lastensa kanssa. Seepraksi nimetty viisikymppinen vaimo on yllättäen raskaana, mutta syventyy yliopistouraansa tavaten Mäkiseksi nimettyä ihmistä. Lapset ovat kasvaneet etäälle, monista syistä. Ajatuksissaan Peter palaa elokuuhun tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan ja lapsuudenkodissaan Pohjanmaalla viettämäänsä hämmentävään kesään ja siellä vanhempiensa säröilevään liittoon.

Siinä missä Valkeassa kuulassa keskiöön nousi pojan ja äidin (toki vähän isänkin) suhde, ovat Laudaturissa keskiössä parisuhteet ja vanhemmuus sekä Peter itse. Laudatur on edeltäjäänsä lempeämpi, niin ikään hieno romaani, joka kasvaa menneestä nykyiseen: Sukupolvet ketjuuntuvat ja virheet toistavat itseään, niitä ei voi välttää, mutta niihin on hyvä suhtautua armollisesti, vaikkei se helppoa olekaan. Tietynlainen itsearmollisuuden ja -ruoskimisen tunneaallokko on läsnä vuoroin ilkikurisesti, hetkittäin melankolisesti, usein lempeällä ironialla nähtynä.
Ymmärtääkö ihminen maailmaa – vai maailma ihmistä? Sandström on riemastuttavan omaehtoinen kertoja, joka nojaa sekä realismiin että absurdismiin, ja jonka taidokas kerronta tulee mielenkiintoisesti ihan liki ja kuitenkin samalla kertaa etäisyyttä ottaen. Kuin katsoisi kaikkea samettiverhojen takaa ja kurottaisi kohti kuulasta maisemaa. Kokonaisuus on kuin kannessakin kuvattu karuselli: tietynlaista alkumiehisyyttä karusellin tasaisessa liikkeessä joka vei koko ajan eteenpäin; niitä iloja, joista nauttia syksyn jo kerätessä voimiaan valmiina levittämään kylmän viittansa kaiken vehreyden ylle.
Paljon tiivistyy esimerkiksi torin kiveykselle pudonneeseen vaurioituneeseen omenaan, jossa Peter näkee arvoa; jonka tuoksu voi pelastaa; jonka voi kuvitella kotiinsa; joka saa hymyilemään.Vaikka pohjalaislähtöisen turkulaisen maailmasta on varmasti matkaa Pohjois-Karjalassa varttuneen helsinkiläisen maailmaan (tai ehkei sittenkään!), tuli Laudaturin rinnalle mielessäni Ismo Alangon sanat: "Elämä on ruma, kaunis ja rakas, rikas, rämä, mutta oma". 
Sellainen on Laudaturkin, niin rujo – ja niin kaunis. 

P.S. Peter Sandströmin romaanihenkien keskeishenkilö kantaa (aina?) kirjailijan omaa nimeä. Siksi linkitänkin Sandströmin hienon kolumnin täällä näin.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Tiina Liflänfer: Kolme syytä elää


Tiina Liflänfer: Kolme syytä elää
Atena 2016
Kansi Anna Makkonen
342 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

En pääse ohi enkä ali, ja ajatus kasvaa mielessäni kuin kasvi. Tiedän, että se on lopullista, vaikkei sen tarvitsisi olla, mutta se on, sillä tällaisia asioita minä en halua tehdä puolittaisesti, vaikka arveluttaakin.
Minä pään uskaltaa, sillä valitsematta jättäminen on sekin valitsemista, eikä tässä iässä kannata enää olla valitsematta, sillä kohta tulee se ikä, kun sitä ei voi enää tehdä.
Se mitä 1950-luvulla tapahtui tuntuu kaukaiselta vuonna 2003, mutta kukaan ei voi unohtaa. Ei Helmi, jonka mies Lauri oli ollut rakkaussuhteessa sihteerinsä Kertun kanssa. Eikä Kerttu, joka on leskeksi jäätyään palannut Ruotsista takaisin kotimaahan. Sattumalta naiset kohtaavat toisensa kahvilassa ja mennyt kohtaa nykyisyyden. On selvää, ettei mennyttä voi lakaista muistojen sopukoihin, mutta voiko pyytää tai antaa anteeksi – ja keneltä? 
Esikoiskirjailija Tiina Lifländer saattaa olla tuttu monelle kirjablogeja seuraaville. Hänen aiempi, silloin nimimerkillä kirjoitettu, bloginsa Rooibos kirjoittaa oli linkitettynä Lumiomenankin sivupalkkiin, ja hänen omalla nimellään kirjoittamaansa uutta blogia on niin ikään ilo seurata. On ollut upeaa huomata, miten Volvo-työnimellä kirjoitettu romaani lopulta ilmestyi: Kolme syytä elää on vahva ja kaunis romaani.

Teoksen sivupalkissa kerrotaan, että Lifländer on kirjoittanut tavoitteellisesti jo parikymmentä vuotta. Sen huomaa: Kertun, Helmin ja Laurin tarina on varmaotteisesti kirjoitettua proosaa, joka kiinnostaa heti alkuasetelmastaan lähtien. Kerronta kulkee varmasti ja vakaasti, hetkittäin turhankin sopusuhtaisesti: suuret tunteiden aallokotkin ovat hillittyjä. Nautin lukemastani ja olin tismalleen mukavuusalueellani, mutta aloin toivoa säröjä, isoa käännettä, jotain. Ja kas, tämäkin toiveeni täyttyi; Kolme syytä elää osasi yllättää. Erästä keskeiskäännettä voisin luonnehtia suorastaan ovelaksi ja juuri oikeanlaiseksi.
Yhtä lailla kuin juonensa, myös henkilönsä Lifländer luo huolella. Sivuhenkilöiden myötä nykyhetki on tässä ja tulevassa: etenkin alakerran Tomi, ja myös tämän tytär Kiia sekä Laurin nuori sukulaisnainen Noora lopulta täydentävät Helmin ja Laurin arkea, tuovat eloa ja merkitystä. Vahvimmin on (tietenkin!) rakennettu keskeishenkilöt Helmi ja Kerttu, nuo toisessa ajassa nuoret ja toisessa vanhat naiset, kiinni Laurissa. Heidät voi nähdä: Helmin ajohansikkaineen Volvonsa ratissa, Kertun ompelimossa, kummankin Laurin koskettamana.
Kolme syytä elää on romaani, joka tuoksuu vihreältä Palmoliveltä, santsikupilliselta, omenoilta ja hieman bensaltakin; romaani, jossa ihmiset kulkevat yhdessä miltei elämänmittaisen matkan tavalla, joka saa lukijan miettimään erinäisten valintojen oikeellisuutta. Ennen kaikkea se on kauniisti ja taiten kudottu esikoisromaani, samalla kertaa hauras ja vahva.

--
Kertun, Helmin ja Lauran kolmiodraamasta ovat nauttineet myös Arja, Maria ja Laura.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen


Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
The Buried Giant 2015
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Jussi Kaakinen
378 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani
 ”Kun olin äsken ulkona, koetin parhaani mukaan virkistää muistiani hiljaisuudessa, ja mieleeni palautui yhtä ja toista. Mutta poikaa en muista, en kasvoja enkä ääntä, vaikka joskus tuntuu että näen hänet pienenä, talutan häntä kädestä joentörmällä, tai muistan sen kerran kun hän itki ja minä lohdutin häntä. Mutta en saa millään päähäni, miltä hän näyttää nykyään, missä hän asuu ja onko hänellä omakin poika. Toivoisin, että sinä muistaisit enemmän.”
”Hän on meidän poikamme”, Beatrice sanoi. ”Ja siksi minä vaistoan hänestä asioita vaikka en muistakaan selvästi. [--]”
Rosoisia kukkuloita ja kolkkoja nummia: Muinainen Britannia on raunioitumassa. Roomalaiset ovat lähteneet, kuningas Arthur kuollut, keltit ja saksit elävät rauhassa, mutta kyräilevät toisiaan. Kristinusko ja vanhat uskomukset määrittelevät ihmisten maailmankatsomusta, keijukaiset ja soturit, kuten Arthurin veljenpoika sir Gawain, kulkevat samoilla kukkuloilla, joilla muistinsa osin menettäneet ihmisetkin. Onko muistin menetyksen syynä vanha naaraslohikäärme? Menneisyys, niin kaukainen kuin läheinenkin, on sakeaa sumua myös toisiaan syvästi rakastavalle vanhalle parille Axlille ja Beatricelle, jotka etsivät kadonnutta poikaansa, mutta eivät muista edes tämän nimeä.
Harvoin olen lukenut jotain kirjaa niin verkkaisesti kuin erään suosikkikirjailijani Kazuo Ishiguron Haudattua jättiläistä, jonka Helene Bützow on erinomaisesti suomentanut. Aloin lukea romaania jo Irlannin-lomallani (jolloin otin tätä postausta kuvittavan valokuvankin), mutta sain romaanin loppuun vasta viime maanantaina. Hitaus itse asiassa sopi hyvin lukutahdiksi romaanille, jossa sumu ympäröi tienoot ja ihmiset ovat menettäneet muistinsa.
Haudatun jättiläisen hitaus, joka on tunnelma- ei tarina- tai kerrontaperäistä, saa minut myös pohtimaan sitä, että ehkä olisin voinut blogatakin kirjasta hieman hitaammalla tahdilla, ottaa kokonaisuuteen ajallista etäisyyttä. Näet tiedän, että Ishiguron teos on niitä kirjoja, jotka jäävät jonnekin mielen sopukoihin ja joiden arvo vain kasvaa mitä enemmän aikaa kuluu. Aikaa Haudattu jättiläinen kestänee paremmin kuin hyvin. Näin tuoreeltaan tuntuu kuitenkin, että vaikka romaanin maailma ihastutti alullaan ja sykähdytti etenkin loppunsa osalta, en saanut kokonaisuudesta otetta samalla tapaa kuin esimerkiksi Pitkän päivän illasta tai Ole luonani ainasta.

Vaikkei Haudattu jättiläinen tullut samalla tapaa liki kuin henkilöistä lähtevät jo mainitsemani teokset, on se hieno romaani. Se on tunnelmassaan vahva, tarinaltaan komea ja henkilöhahmoiltaan koskettava. Beatrice ja Axl ovat rakkaudessaan liikuttavia: Axlille Beatrice on prinsessa, ja vanhus pyrkii suojaamaan vaimoaan kaikessa. Kummassakin vanhuksessa on haurautta ja vahvuutta.
Ansioksi luen myös sen, ettei Ishiguro päästä lukijaansa helpolla. Näkökulmat vaihtelevat ja kerronnassa vuoro on toisinaan kaikkitietävän kertojan, paikoin Gawainin pohdiskelujen ja toisinaan kaikkea ikään kuin ajallisestikin kauempaa katsovan minäkertojan. Sumun merkitys selviää lukijalle vasta asteittain, mikä on kerronnallisesti loistava ratkaisu, ja sovittuu hyvin sekä romaanin tunnelman että allegorisuuden kanssa. Haudatusta jättiläisestä voi löytää roppakaupalla nykyaikaan sopivaa symboliikkaa, mistä muistamattomuus johtuu ja mihin se johtaa, mutta sen voi lukea myös muinaisuuteen ajoittuvana älyllisenä juoniromaanina.

Kuten Sarakin kirjoittaa, tekee Ishiguron romaanin lukeminen hyvää kaikille brittimaisemia rakastaville. Jäinen sumuisuus, tasangot ja kukkulat, liejukot ja kanervikot, lintujen laulu aamuhämärissä - kaikki vahvistavat kaipuuta Brittein saarille.
Niin, vaikka lukiessani koin jonkinlaista sumuisaa (!) etäisyyttä Haudattuun jättiläiseen, huomaan viipyileväni romaanin tunnelmissa vahvasti ainakin näin pari päivää lukemisen jälkeen. Jo tämän bloggauksen kirjoittamisen aikana olen alkanut miltei kaivata kirjan maailmaa, vaikka romaanin kannet suljettuani olin jo aloittelemassa seuraavaa. Epäilen, että tämä kaipauksen tunne voimistuu: Haudattu jättiläinen on romaani, jota haluan ymmärtää syvemmin ja luulen, että tulen joskus palaamaan kirjan pariin.
Kirjallinen muistijälki siis kasvaa mielessäni. Ishiguro on alati uudistuva kertoja, jonka jokainen romaani on erilainen. Hänen tuotantonsa yllätyksellisyyteen, persoonallisuuteen ja laadukkuuteen voi alati luottaa.

--

Haudatun jättiläisen ovat jo mainitsemani Saran lisäksi lukeneet myös BleueTuija, Kirjan kanssa, Takkutukka ja Ulla.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Sofia Kilpikivi: Maratonmimmi


Sofia Kilpikivi: Maratonmimmi. Askelmerkit sohvalta maaliin
Tammi 2016
Kansi Suvi Segercrantz, kannen kuvat Raisa Kyllikki Ranta
192 sivua
Kotimainen urheiluopas

Koska en ole koskaan lukenut kirjaa siitä, millaista on kaivaa itsensä sohvatyynyjen välistä maratonin starttiviivalle ja miten se tehdään ilman minkäänlaista liikunnallista taustaa tai lahjakkuutta, päätin korjata tilanteen itse. Juoksemiseen liittyy paljon lähes myyttisiä käsityksiä mielenhallinnasta ja fyysisistä kyvyistä. Tässä kirjassa haluan kumota näitä käsityksiä ja aion paljastaa, miten ihan jokainen voi juosta. Jopa maratonin. Myös sinä.
Ensialkuun: Minä en ole maratonmimmi enkä edes (ehkä...) haaveile maratonin juoksemisesta. Kammoan joukkotapahtumia, joten en haikaile edes Naisten kympille. Mutta: Minä rakastan hölkkäämistä. En ole aina rakastanut. Koululiikunnassa minut valittiin pesäpallojoukkueeseen aina toiseksi viimeisenä, juostessa suuhun tuli veren maku ja hengästytti. Vasta kolmekymppisenä aloin tehdä hitaita, mutta pitkä juoksulenkkejä ja nauttia niistä. Nykyisin hölkyttelen omaksi ilokseni sellaisia 4-10 kilometrin mittaisia matkoja joitakin kertoja viikossa. Kaipaan omaa aikaa, raikasta ilmaa, ja tietenkin haluan kohottaa kuntoani, saada vastapainoa tietokoneella istumiselle. Saan itseni ulos aika helposti, mutta joskus iskee motivaatio-ongelmia ja silloin sohva ja suklaalevy houkuttavat.
Mistä intoa ja potkua lenkille silloin kun tulee sohvafiilis? Sohvafiiliskin on joskus hyvästä ja jos suklaa maistuu, niin ehkä se tulee tarpeeseen. Mutta toisinaan kaipaa jonkinlaista kirittäjää ja inspiraation lähdettä. Liisan bloggaus toi tietooni Sofia Kilpikiven kirjan Maratonmimmi ja tutustutti myös Kilpikiven mainioon Fitness Führer -blogiin, jossa urheillaan tosissaan, muttei ryppyotsaisesti, vaan nautinnoille (etenkin oluelle) annetaan oma sijansa.
Maratonmimmi on juoksuopas Kilpikiven blogin henkeen. Se on hauskalukuinen ja innostava, ja Kilpikivi heittää oman persoonsa peliin valloittavalla tavalla. Eniten kirja antaa varmasti aloitteleville juoksijoille, niille jotka pelkäävät juoksemisen olevan kamalaa, mutta joita juokseminen kuitenkin kiinnostaa. Juoksua jonkun verran jo harrastavat saavat hekin teoksesta paljon irti, sillä kirjassa on konkreettisia vinkkejä harrastuksen kehittämiseen ja syventämiseen – sieltä sohvanpohjalta maratonille saakka, useille maratoneille!

Jos juoksukonkarit eivät varsinaisia uusia ohjeita Maratonmimmistä saakaan, koukuttanee kirja raikas ote heidätkin. Ainakin voi valahtaa iloiseen nostalgiaan, sillä jokainen on aloittanut joskus. Itsekin muistelen hymähdellen niitä rumia tuulipuvunhousuja, jotka ensimmäisille lenkeilleni puin. Tämän tähden esimerkiksi kokonainen luku otsikolla "Juoksijan vaatekaappi eli miten näyttää hyvältä" ilahduttaa. Ja kukapa ei voisi nyökytellä tälle: Sanon tämän suoraan. Lenkkarien ostaminen hirveää. Se on! Näkökulmia tähän on tietysti yhtä monta kuin on lukijaakin, mutta joskus urheilukaupassa tulee niin vieras olo. Ja mistä sen tietää, onko oma askel neutraali, pronatoiva vai supinoiva. Maratonmimmi antaa hyviä vinkkejä, miten sen voi selvittää.

Maratonmimmissä painavaa ja kevyttä asiaa on sopivassa suhteessa. On konkretiaa, esimerkiksi mikä ero on 5 km:n juoksuun ja maratoniin valmistautumisessa; On tarkituslista niille, joiden mielestä juoksu on aika hirveää; Ja on myös vinkkejä maratoninkestävistä meikeistä.
Mukavasti jutusteleva kirjoitustyyli tekee kokonaisuudesta raikkaan. Kirjoittajaan on myös helppo samastua, sillä Kilpikivi itsekin viettää aikaa mieluiten makuuasennossa syöden ja lukien. Hän pitää syömisestä, oluesta ja nukkumisesta. Kukapa ei (tai ok, minä en juo olutta, mutta valkoviinilasillinen maistuu toki). Maratonmimmi vakuuttaa, että sohvaperunasta voi tuolla maratoonari (mutta tahdonvoimaa se vaatii!). Kirjan tärkein pointti lie se, että jokainen voi nauttia juoksemisesta. Ainoa edellytys on, että juoksu kiinnostaa jonkin verran. Senkin Kilpikivi fiksusti huomioi, että jos juokseminen ei millään innosta, niin laji voi olla väärä. Aina löytyy jotain muuta.
Maratonmimmi-kirja osoittaa, että juokseminen on aika helppoa ja mukavaa. Ja mikä tärkeintä, jokainen joka juoksee, vaikka sitten puuskuttaen sata metriä tai kokonaisen maratonin, voi kutsua itseään juoksijaksi.
Niin – ja vaikka en haaveile maratonin juoksemisesta, niin ehkä kuitenkin puolikkaan... Mistä sitä koskaan tietää? Kilpikiven kirja on omiaan nostattamaan intoa, lisäämään haaveilun määrää ja laittamaan lenkkarit jalkaan. Sitten sitä onkin kohta jo ulkona eikä lenkin jälkeen harmita tippaakaan.
--
Myös juoksublogia pitävä Jonna on kirjoittanut Maratonmimmistä.

perjantai 12. elokuuta 2016

Ina Westman: Syliin

Ina Westman: Syliin
Kosmos 2016
Kansi Emmi Kyytsönen
208 sivua
Kotimainen romaani

Niinpä hän löysi itsensä tyhjästä, hiljaisesta hotellihuoneesta, jonka keskellä oli valtava, valkoinen parisänky, hän avasi päiväpeiton, siellä oli puhdas tyyny, valkeat hennosti kukalta tuoksuvat lakanat, ei yhtään puklua, räkää, kuolaa, maitoa, pissaa tai kakkaa missään ja hän kiipesi varovasti keskelle sänkyä lakanoiden väliin, käpertyi sikiöasentoon ja nukkui unia näkemättä, liikahtamatta koko yön aamuun asti.
Raskaus, lapsivuodeaika, parisuhde, perhe. Itsestä ja ulkoa päin syntyvät odotukset, elämän ristiriitaisuudet, tuskat ja onnenhetket. Ina Westmanin esikoisromaani Syliin tuo lukijansa eteen laajan äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvän kipuisuuden kirjon. Teoksen nimen mukaisesti jokainen haluaa jollakin tapaa syliin: pitää sylissään vauvaa, olla jonkun sylissä, syleilyssä.
Miten samaa kirjaa voikin lukea sekä itsensä kaikesta etäännyttäen että antaen monen yksityiskohdan tulla ihan liki? Syy tähän kaksijakoiseen lukutapaan on tietenkin omakohtaisuus enkä tätä naputellessani ole ihan varma, miten selvitä tästä bloggauksesta tyylikkäästi. Ehkä näin: olen käynyt läpi todella vaikean synnytyksen, josta on jäänyt pysyviä seurauksia ja tiedän hyvin, että elämä – niin lapsen kuin äidin – on ihme. Enempää en sano, mutta minulla on ollut syyni vältellä synnytyskirjallisuutta. Toisaalta aihe vetää puoleensa magneetin lailla. Niinpä kiertelin Westmaninkin kirjaa kuin kissa kuumaa puuroa ja lopulta tällä viikolla luin sen.
Onneksi luin, sillä Syliin on niin paljon muutakin kuin synnytys- tai vauva-aikakirjallisuutta. Toki sitäkin on: synnytyssairaalan osasto 42 tulee tutuksi, teemat kiertyvät raskauteen, vauva-aikaan, parisuhteeseen. Hetkittäin tulee sellainen olo, että käsissä on terapiakirjallisuutta, mistä Westman itsekin tässä haastattelussa puhuu. Toisaalta Westmanin onnistuu kirjoittaa yksityinen yleiseksi, suurta osaa naisista koskettavaksi. Toki mukana on myös miehisiä näkökulmia, mutta kyllä Syliin vahvasti naisten kirja on.
Kustannusalalla työskentelevä Westman on taitava kirjoittaja. Hän kirjoittaa kauniita lauseita ja luo teksuaalisesti ja rakenteellisesti onnistuneen episodiromaanin, jossa monenlaiset, ristiriitaisetkin, ajatukset pääsevät valloilleen. Näitä mietteitä on enemmän kuin henkilöitä, joita niitäkin on paljon, sillä jokainen kokee epävarmuutta, iloa, surua, tyhjyyttä ja täyteläisyyttä – eri tavoin, hetkellisesti tai lopullisesti.

Romaanin motoksi on nostettu tämä: On kahdenlaisia äitejä: niitä, joiden lapset nukkuvat ja niitä, joiden eivät nuku. Totta varmasti, mutta äitiyden kirjo on tätä laajempi, minkä Westmankin onnistuneesti osoittaa. Ääniä ja teemoja on turhankin paljon ja kokonaisuus väistämättä pirstaloituu – kunnes se kasvaa uudelleen kokoon. Monet näkökulmat osaltaan myös keventävät kokonaisuutta, joka voisi muuten käydä miltei liiankin painavaksi, ainakin kaltaiselleni lukijalle. Tietyt hetket Westmanin romaanissa nostavat itsensä etäännyttäneelläkin lukijalla tunteet esiin.

Äitiydellä on monet kasvot. Syliin on erilaisista kohtaloista punottu romaani, jossa kaikki ei mene odotusten mukaisesti. Se on täynnä varjoja ja valoa, suurta ja pientä, ja sellaisenaan se muistuttaa elämän arvaamattomuudesta sekä siitä, mitä juuri nyt on.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Julian Fellowes: Belgravia




Julian Fellowes: Belgravia
Otava 2016
Suomentanut Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu Orion Books
477 sivua
Brittiläinen romaani

Anne teki päätöksensä vasta kun levotonta unta ja alakuloa oli jatkunut kuukauden päivät. Hän ei pitänyt kreivittärestä. Hän ei edes tuntenut tätä, mutta siitä huolimatta salaisuuden taakka oli liian raskas kannettavaksi. Hän oli tietoinen siitäkin, että jos olisi tilanne olisi ollut päinvastainen, ja jos olisi saanut kuulla kreivittären salanneen häneltä tällaisen tarinan, hän ei olisi antanut anteeksi ikinä.

Bryssel 1815. Englantilaisten asukkaiden keskuudessa puuhataan tanssiaisia ja ilmassa on en féten tuntua. Tanssiaisia odottaa suuresti myös nuori Sophia Trenchard, joka on rakastanut Bellasin jaarlin poikaan Edmundin Brockenhurstiin. Napoleon armeijoineen kuitenkin lähestyy ja moni nuorukainen joutuu sotaan. Vuosikymmeniä myöhemmin surullisesti päättyneen rakkauden vaikutukset tuntuvat Lontoon Belgraviassa, uudessa yläluokkalaisessa kaupunginosassa Buckinhamin palatsin naapurustossa. Trenchardien nousukasperheen ja Brockenhurstien aatelissuvun kohtalot kiehtovat väistämättä yhteen Charles Pope -nimisen miehen kanssa.

Kun kirjan takakannessa lupaillaan romaanin olevan lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen, on Julian Fellowesin käsikirjoittaman tv-sarjan ystävien luettava myös kirjailijan tuore romaani Belgravia. Aikakausi on eri kuin Downton Abbeyssa, maalaismaisemat vaihtuvat koko ajan kasvavan Lontoon ytimeen ja useamman kerroksen väen elämän sijasta keskiössä on kahden perheen tarina, joskin henkilöitä on paljon.

Belgraviassa alati kiehtova Lontoo kasvaa. City on laitamaata, jossa resuiset lapset kulkevat kengättöminä. Belgravia houkuttaa parempaa väkeä ja Kensingtonin puiston Pyöreän lammen tienoo on suosittu kävey- ja tapaamispaikka. Yhteiskunnallisiin muutoksiin viitataan: uudet elinkeinot valtaavat alaa, kauppamiehet ja grynderit kelpaavat ylimystön juhliin vaurautensa vuoksi. Kaikkea tätä kiehtovaa muutosta kuitenkin vain sivutaan romaanissa. Kunpa Fellowes olisi ottanut esimerkiksi Lontoota koskevat muutokset, naisten aseman, siirtomaavallan kasvamisen, eri yhteiskuntaluokkien alaisen palvelusväen keskinäiset hierarkiat - tai jonkun, minkä vain, perhesalaisuuksien ulkopuolisen seikan paremmin osaksi Belgraviansa juonta. Itse olisin kaivannut tietenkin myös itse Belgravian kuvausta, sillä olen kerran viettänyt muutaman hotelliyön kyseisessä hääkakkutalojen kaupunginosassa. Odotin, että pääsen kirjan sivujen välityksellä takaisin noille eleganteille kaduille. Nyt kaikki yhteiskunnallisuus ja miljöökuvaus jäävät ripotteluksi, koreaksi kuvitukseksi. Poissa on Downton Abbeylle ominainen (toki kepeän) yhteiskunnallisuuden juoksettaminen sukukronikan rinnalla.

Yhtä lailla poissa on Downton Abbeylle ominainen brittiläisen piikikäs ja pohjimmiltaan sydämellinen huumori. Henkilöt jäävät paperiohuiksi, omien rooliensa vangeiksi. Viihderomaani saakin olla epäuskottava ja hieman hupsu, mutta jos varakas ylhäisön parissa liikkuva liikemies on vuosikymmenten jälkeenkin pömpöösi moukkamainen mielestelijä, on kokonaisuutta vaikea ostaa. Kyllä vuodet ja aatelisseura koulivat, vaikkeivat koskaan täysin salonkikelpoista tekisikään.

Voi toki olla, että mahdollisena (ja todennäköisenä!) tv-sarjana Belgravia toimii paremmin. Fellowes osaa kuljettaa tarinaa ja vaikka luin osittaisen ärtymyksen ja suoranaisen turhautumisen vallassa, niin ei kirjaa voinut keskenkään jättää. Tv-sarjassa Lontoon kehittymisen ohut kuvaus voi olla visuaalisesti komeaa ja luoda juuri sitä oikeanlaista tunnelmaa. Myös näyttelijäntyöllä voi ilmaista sarkasmia eri tavalla kuin tässä (painotan sanaa tässä, sillä yleensähän kirjallisuudessa on rivien välissä vaikka mitä) romaanissa. Belgravia muistuttaakin siitä, että se mikä toimisi televisiossa, ei välttämättä onnistu tekstinä. 

Usein kuulee väitettävän, että menneisyys on vieras maa, jossa asiat tehdään toisin. Kaikesta huolimatta Fellowesin romaania ei voi pitää epäonnistuneena, koska jos sen tarkoitus on viihdyttää ja luoda juonekas sukutarina, niin kirja on tehtävänsä täyttänyt. Fellowes kirjoittaa sujuvasti ja Markku Päkkilän suomennoskin on nautittava.

Luvattua lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen Belgravia ei kuitenkaan ainakaan minulle tarjonnut, mutta kohtuullisen viihdyttävää ajanvietettä kylläkin. Jos kestää ennalta-arvattavan juonen ja kliseisen henkilökuvauksen, voi nauttia siitä, miten tarina kuljettaa englantilaisen säätyläisyhteiskunnan pariin 1800-luvulle; Miten kertomus kuljettaa aikakauteen, jolloin iltapäivätee oli tradition sijaan uutuus, Intiasta puhuttiin osana kasvavaa imperiumia ja ihmiset tiesivät paikkansa, mutta rikkoivat kuitenkin sääty-yhteiskunnan rakenteita. 


P.S. Montako Downton Abbey -mainintaa mahtuu yhteen postaukseen? Monta. Ehkei tässä auta kuin alkaa katsoa sarjaa uusintana. Sarjahan löytyy Netflixistä - ja minulla totta kai myös DVD:ltä.

--
Tuijakin on kirjoittanut Belgraviasta.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Elämä musiikkina



Ensimmäiset omenat putoilevat pihapuista ja joitakin ilahduttavia haasteita on tipahdellut luokseni miltei samaan tahtiin. Luomulaakson Maria muisti minua Elämä musiikkina -blogihaasteella. 

Haasteen ideana on linkittää kysymyksien mukaista, omaan elämään sopivaa musiikkia. Olen aina kuunnellut paljon musiikkia, mutta minulle ei ole kertynyt sellaisia "meidän kappaleita" -tyylisiä lauluja. Tiettyyn aikakauteen ja tietynlaisiin tunnelmiin sopivia kappaleita toki löytyy ja sellaisilla haasteeseen vastaankin. Osaa kappaleista en ole kuunnellut vuosiin, mutta joukossa on muutamia lempilaulujanikin.

Elämä musiikkina


Kappale syntymävuodeltasi.

Ooh, saanpas tulla hieman enemmän ulos musiikkikaapistani ja kertoa, että rakastan Carpentersin ylisentimentaalisia kappaleita. Ne sopivat tiettyyn hetkeen ja tietynlaiseen olotilaan, eivät oikeastaan tähän kirjoitushetkeen, mutta syntymävuodeltani löytyy iki-ihana ja siirappinen Yesterday once more.

Laulu, jota äitini lapsuudessani minulle lauloi.

Hahaa! Mieleeni tulee nyt Isontalon Antti ja Rannajärvi. Muutakin äiti lauloi, mutta se että muistan tuon, saa minut varttipohjalaisen (ja vielä keskipohjalaisen, eli ei edes lakeuksien seudun) savolaisen hymyilemään. Kappaleesta en löytänyt itseäni miellyttävää linkkiä, mutta samaan pohjalaistunnelmaan vie myös Ketolan Jukka. Laura Sippola on muutenkin ihan huippu.



Musiikkia, jonka muistan lapsuudestani.

Madgalenan laulu oli yksi lempikappaleistani. Omassa lapsuudessani sen lauloi Kristiina Halkola, mutta Youtubessa PMMP:n versio, jota kuuntelin ja katselin paljon omien lasteni kanssa joitakin vuosia sitten, on videona parempi. Sukat eivät minulla olleet makkaralla eikä minulla ollut pupuja pöydän alla, mutta olisin halunnut kylpeä yhdeksän pilven alla. Tai toinen, ala-astelaisena diggailemani kappaleni, oli ikätoverini Jonnan Minttu ja Ville. Jonna Tervomaan aikuistuotannosta pidänkin kovasti. 

Jos minun pitäisi nimetä lapsuuttani leimannut kappaleen, en osaisi valita. Kolmas olisi varmaankin virsi, jossa lauletaan "Mä taimi olen sun tarhassas". Virttä pyhäkoulussa laulaessani en kuitenkaan ajatellut mitään jumalaista puutarhaa, vaan kaalinpäitä joilla oli sukumme Taimi-tädin kasvot. Itse asiassa taidan edelleenkin nähdä mielessäni nuo Taimi-kaalit, kun tuota virttä ajattelen.



Kappale ensimmäiseltä omistamaltani tallenteelta.

No, tämä:
Autiotalo
Ei kai kaivanne selityksiä, olin 1984 ja 1985 parhaassa mahdollisessa Dingo-iässä ja vaikken enää kestä oikein koko Dingoa, avasi bändin tuotanto minulle ovet koko pop- ja rockmaailmaan.



Kappale ensimmäiseltä itse hankkimaltani tallenteelta.

Hmm, Kerjäläisten valtakunta oli myös ensimmäinen hankkimani tallenne. Ostin sen c-kasettina. Nyt huijaan hieman ja menen ajassa eteenpäin. Sain cd-soittimen joululahjaksi ja ensimmäinen ostamani cd-levy oli Madonnan The Immaculate Collection. Sieltä Like a Prayer.


Musiikkia teini-iän tuskasta.

Jaa, nyt menee vähän yksityiseksi - ja ajassa taaksepäin, koska cd-soittimen hankin lukion ekaluokkalaisena ja teini-iän tunteikkaammat vuodet olivat jo osin takana päin. On palattava yläastevuosiin. Kuuntelin teini-iässä paljon musiikkia, mutta mikähän olisi vastannut parhaiten tuskaisaan oloon? Sukkahousuhevi, josta pidin kovin, tai purkkapop? Jason Donovan ja Sealed with a kiss poikaystävättömään oloon? (Leikkaa oma Jasonisi Suosikista? Minipokkarina ainakin! :D ) Ehkä oikea vastaus olisi Heartin Alone. Kyllä vaan.



Lempimusiikkiani viiden vuoden takaa.

Viisi vuotta on kovin lyhyt aika ja kuuntelen nyt varmaan ihan samoja kappaleita kuin viisi tai viisitoista vuotta sitten. Siksi linkitän nyt yhden kaikkien aikojen rakkaimmista kappaleista - ja lauluhan on 20 vuoden takaa, Tori Amosin Caught A Lite Sneeze. Se oli (eräs) lempikappaleeni 1996, 2006, 2011 ja on edelleenkin.



Laulu, joka kuvaa viimeisintä parisuhdettani.

"Viimeisimmälle" voi lempeästi nauraakin, kun omista häistäkin on aikaa 17 vuotta. Yhdessä kuunneltua ja elämän eri vaiheisiin sopivaa musiikkiakin riittää. Joinakin päivinä se voisi olla Björkin It's Oh so Quiet, useimmiten The Cranberriesin Dreams: "Totally amazing mind / So understanding and so kind".


Elämääni tällä hetkellä kuvaava laulu.

Elämääni tai arvojani kuvaava laulu kertosäe. (Ja joo, olen jämähtänyt populaarimusiikissa 1990-luvulle.) Jewelin Who will save your soulin sanoissa on sellainen totuus, johon uskon. Jos ihminen ei itse pelasta omaa sieluaan, ts. tee itse omia ratkaisujaan, niin ei niitä lopulta kukaan muukaan tee: "And who will save your soul if you won't save your own?"



Elämässäni tärkeintä asiaa tai henkilöä kuvaava laulu.

On paljon tärkeää, mutta tärkeimmät ovat perhe ja läheimmät ystävät. Heille haluan sanoa Nathalie Merchantin sanoin, että "It's your happiness I want most of all". Motherland on muutenkin ihana, maanläheinen kappale, jonka liitän syyskesään. Sen keinuvuus tuo turvaa. Tori Amosin kappaleen ohella tämä on eräs kaikkien aikojen suurimmista suosikeistani, rakastan tätä laulua.



Laulu, jonka haluan omistaa blogini lukijoille.

Tämä on kyllä aika ihana ja sopii kirjablogiin: Belle and Sebastianin Wrapped Up in Books. Katsokaa mainio kirjakaupassa kuvattu video, tälle vähän sydämiä!



Kappale, jonka omistat hänelle, jolta haasteen sait.

Nyt  en voi vastata kuin Loreena McKennittillä. Kun ajattelen sinua, Maria, ajattelen aina Loreena McKennittiä ja päinvastoin. Kiitos haasteesta!


Olen huono jatkohaastamaan, mutta nyt haastan seuraavien blogien pitäjät:

Leena Lumi
Taikasaappaat
Amman lukuhetki
Minäkö keski-ikäinen
Kaikki päivät tulevat
P.S. Rakastan kirjoja


Tässä vielä kysymykset:

Kappale syntymävuodeltasi.

Laulu, jota äitini lapsuudessani minulle lauloi.

Musiikkia, jonka muistan lapsuudestani.

Kappale ensimmäiseltä omistamaltani tallenteelta.

Kappale ensimmäiseltä itse hankkimaltani tallenteelta.

Musiikkia teini-iän tuskasta.

Lempimusiikkiani viiden vuoden takaa.

Laulu, joka kuvaa viimeisintä parisuhdettani.

Elämääni tällä hetkellä kuvaava laulu.

Elämässäni tärkeintä asiaa tai henkilöä kuvaava laulu.

Laulu, jonka haluan omistaa blogini lukijoille.

Kappale, jonka omistat hänelle, jolta haasteen sait.



perjantai 5. elokuuta 2016

Paluu arkeen


Arkea nyt viikko takana. Eihän se niin kurjalta tuntunutkaan kuin mitä ennakkoon pelkäsin. Oikeasti työarkeni ei ole tietenkään kurjaa muutenkaan, mutta pitkän kesäloman jälkeen olo on aina haikea, joskus jopa alakuloinen. Nytkin sellainen lempeä haikeus on vallannut mieleni, mutta töihinpaluu ei ahdistanut, vaan elokuu tuntuu juuri oikeanlaiselta. Valoisat aamut, kahvihetket työkavereiden kanssa ja lapsilla yhtä jatkuva loma saavat aikaan välitilafiiliksen - tiedättehän, kun elää kellokortin määrittämää arkea ja samalla on kesämielellä.

Ei silti, etteikö olo olisi ihan nuutunut etenkin, kun nyt alkavalle viikonlopulle mahtuu monenlaista ohjelmaa. Parhaat lääkkeet alkavalle viikonlopulle ovat (ehkä liiankin) hömpähkö historiallinen romaani, jonka ostin lääkkeeksi Downton Abbey -puutteeseen, wanna-be-Twin Peaks-tyylinen kirsikkapiirakka oman puun hedelmistä ja hyvä musiikki. Kirsikkapiirakka on kuvassa, kirjasta kirjoitan tänne myöhemmin ja musiikkiin palaan jo viikonloppuna, sillä sain mainion siihen liittyvän haasteen. Syksyksi, arkea ilostuttamaan, on myös roimasti pieniä suunnitelmia, mutta niistä lisää JOS ne onnistuvat.

Onko muita arkeen palanneita? Miten on sujunut? Tai jos arki on vasta alkamassa, niin millä mielin olette?