Tiffany Francis: Dark Skies

Tiffany Francis: Dark Skies. A Journey into the Wild Night
Bloomsbury 2019
272 sivu
Brittiläinen luontoaiheinen tietokirja

On a clear night we could always see the stars here, piercingly bright against the darkness, constellations in ever direction, telling the stories of gods and goddesses, warriors and beasts. These were the same stars that had been observed for thousands of years by human civilisations, stretching out over our heads in their glittery array, older than the earth itself.

Yö on ihmeellisin vuorokaudenaika. Se on jännittävä ja ihana, silloin mielikuvituksessa liikkuvat kaikenlaiset kummitukset ja oikeasti muun muassa mäyrät, lepakot ja monet muut – toki myös erilaiset ihmiskulkijat. Kuten minä toisinaan: kesäöiden valoa ihastelemassa, Sipoonkorvessa linnunrataa etsimässä, joulun aikaan pumpulilumen valaistessa muuten niin pimeää vuodenaikaa. Yöllä omat aistitkin ovat jollain tapaa erilaiset kuin päivällä, äänet kuuluvat kovemmin, on ehkä herkkyyttä pienimmillekin risauksille. Yön pimeys voi olla lempeää, mutta se voi myös pelottaa. Ainakin se ruokkii mielikuvitusta: Why are we afraid of the dark? Is it the darkness itself that frightens us or the fear of what it hides?

Englantilaisen Tiffany Francisin kirja Dark Skies on lumoava sukellus yöhön: yöluontoon, kulttuuriin, maisemaan, tekemiseen, aistimiseen. Teoksessaan Francis pohtii muun muassa sitä, miten pimeys muokkaa ihmisten elämää, mutta myös ja etenkin sitä, millainen yötaivas on eri vuodenaikoina ja (pohjoisen) maailman eri kolkissa.

Kirjan 12 kirjoitusta ovat enimmäkseen omakohtaisia, mutta tarpeeksi avaria antaakseen lukijalle mahdollisuuden päästä osaksi kirjailijan kokemaa. Samalla lukija ehkä muistaa myös omia yöelämyksiään. Yötä arkailevia teos saattaa rohkaista liikkumaan esimerkiksi lähiluonnossa, toiset taas innostuvat kirjallisuuden yökuvauksista, sillä Francis käsittelee muun muassa Brontën sisarusten, lordi Byronin ja Agatha Christien kaltaisten klassikkojen yökuvauksia. Christien kohdalla myös kirjailijan koti Devonissa nousee esille, kuten myös osa hänen yksityiselämänsä karikoista. (Sen verran Francisin Devon-kuvaus ihastuttaa, että nyt minäkin haluan Devoniin, ja ainakin haluan lukea jonkun hyvän Christie-elämäkerran).

Luonto on kirjassa syystäkin merkittävässä roolissa. Francis malttaa pohjustaa tekstinsä niin, että lukijakin alkaa odottaa kohtaamista saukon kanssa tai haistaa villiruusujen tuoksu aamuyön hetkinä. Kaikki tällainen johdattaa odotuksen orastavasta tunnelmasta suoranaiseen haltioitumiseen. Dark Skies -kirjaa voisi pitää jopa jonkinlaisena oodina yölle. Oodina ilman juhlavuutta, yön rauhallisten, toisinaan hiljaisten ja toisinaan jännittävienkin elämysten näyttämönä.

Dark Skies keskittyy tietenkin Isoon-Britanniaan, mikä tietenkin sopii minulle paremmin kuin hyvin. Francis retkeilee kauempanakin, hän muun muassa kokee revontulet Norjassa.

Suomelle on omistettu oma lukunsa, jossa Francis muun muassa retkeilee Nuuksiossa, tutustuu kesäöiseen juhlintaan Helsingissä ja ui keskiyön auringon alla, jolloin valo on ihmeellistä. Kuvaus kesäöisestä Suomesta on niin ihastuttavaa luettavaa, että minun tekisi mieli lähteä luontoturistiksi omaan kotimaahani. Suomen kielen sointiakin Francis ihastelee, tosin pohtii samassa yhteydessä Suomen “neuvostohistoriaa” (“Finland’s Soviet history”), mikä jää enemmän kuin kummastuttamaan. Mutta pienet lapsukset voi unohtaa, sillä Suomen kesäyöstä löytyy ...the loud, glorious harbingers of summer, of growth, of new life.

Kaikista kirjan luvuista muodostuu omanlaisiaan kertomuksia, joissa yön olemus (tai monet erilaiset olemukset) avautuu kirjailijan oman kokemusmaailman näkökulmasta. Dark Skies on miellyttävää ja innostavaa luettavaa, täynnä yötaivaan kajastusta, mustarastaan laulua, myyttejä, kirjallisuutta ja omakohtaisuutta. Lukujen alussa aihepiiriin johdattavat myös Francisin tekemät mustavalkoiset piirustukset.

♥

Yöstä kertoo myös Laura Ertimon ja Satu Kontisen ihastuttava koko perheelle sopiva tietokirja Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista. Tiffany Francisinkin mainitsema Patrick Barkhamin Badgerlands kertoo kiehtovasta yöliikkujasta mäyrästä.

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa
Otava 2019
Körsbär i snön 2019
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi Piia Aho
415 sivua
Kotimainen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani


Voi olla, että pelkoni ja kirjoittamiseni ovat yksi ja sama asia. Se merkitsee, ettei kirjoittamisesta tule mitään ilman Paniikkilintua.

Muistilista:

♥ Kuuntele uudelleen Tori Amosin kappaleet ”Butterfly” ja ”Snow Cherries from France”
♥ Lue The Bell Jar (Lasikellon alla) sekin uudelleen, edellisestä lukukerrasta on noin 20 vuotta
♥ Etsi Sylvia Plathin päiväkirjojen lyhentämätön versio (hyllyssäni vain on Ted Hughesin toimittama laitos)
♥ Tsekkaa Revlonin huulipunan sävy

Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa toimii minulle muistutuksena monesta. Niin ikään se on kiinnostava kirja monesta syystä. Se on kotimainen romaani, jossa ei ole mitään suomalaista tai, kirjoituskieltä ajatellen, suomenruotsalaista, tosin Sibelius mainitaan ja yksi sivuhenkilö on Virosta eli läheltä. Se on yhdistelmä viihdettä ja vakavuutta, sen lukeminenkin saa toisaalta aikaan kevyen, miltei ilakoivan olon, mutta toisaalta sen lukeminen vakavoittaa, muistuttaa ihmisyyden hauraudesta. Kiinnostavinta siinä on se, että se menee Sylvia Plathin, tuon varsin ikonisen amerikkalaisten runoilijan ja kirjailijan, nahkoihin.

Minulle Tahvanaisen romaani on kiinnostava myös siksi, että se pakottaa pohtimaan sitä, miten helposti joku kirja voi jäädä lukematta – tai yhtä lailla: miten joku lopulta luettavaksi valikoituu. Itse näet romaanin nimen perusteella kuvittelin, että kyseessä on viihteellinen chick lit -kirja ja vaikka sellaisille on aikansa ja paikkansa (toimivat monesti etenkin äänikirjoina), en yleensä etsi niitä luettavakseni. Onkin kiittäminen Leena Lumin bloggausta ja Bookstagramia siitä, että oivalsin Tahvanaisen romaanin kertovan Sylvia Plathista, jonka teoksia luin innolla parisenkymmentä vuotta sitten ja jonka elämäntarina kiehtoi silloin ja kiehtoo yhä, mutta myös ahdistaa.

Kirsikoita lumessa kertoo yhdestä, melko lyhyestä, ajanjaksosta Plathin elämässä: kesästä 1953, jolloin Sylvia (romaanissa tietenkin Sylvia!) toimii harjoittelijana Mademoiselle-lehdessä. Kesä on monella tapaa ihmeellinen: muut harjoittelijat tuntuvat olevan kuin eri maailmasta, niin vauraita ja vapautuneita, mutta kesän mittaan Sylviakin vapautuu – osin, sillä hänen henkinen taakkansa kasvaa joskus liian suureksi, mutta tässä vaiheessa vain joskus.

Sylvian kesä New Yorkissa helmeilee elämäniloa, mutta kantaa myös painajaisia, unilääkkeitä ja epävarmuutta. Sylvia haluaa kokea kaiken ja samalla vetäytyä kaikesta. Tahvanainen saavuttaa paljon kuvatessaan toisaalta näennäisen kepeää elämää, juhlia, samppanjaa, uusia ja ihmeellisiä ihmisiä ja toisaalta Paniikkilinnun nokkimista Sylvian rinnassa: Pitääkö lintu minusta kiinni nokalla ja kynsillään? Vai pidänkö minä kiinni siitä? Myös historian kulku, esimerkiksi Rosenbergin pariskunnan tuomio, määrittää osaltaan sitä miten Sylvia maailman näkee: Ovatko viikset huulipunaa tärkeämmät? Kysymys on edelleen akuutti.

Kirsikoita lumessa on pääosin lumovoimainen romaani, mutta osin se tuntuu Plathin Lasikellon alla -teoksen pastissilta, toisaalta kunnianosoitukselta tuota omaelämäkerrallista romaania kohtaan. Kummin vain, Tahvanaisen teos vie kiehtovasti Plathin kesään ja kohti sitä tulevaisuutta, joka Plathia myöhemmin odotti. Romaani toimii hienosti myös niille lukijoille, joille Sylvia Plath ei sano juuri mitään: kurkistuksena 1950-luvun New Yorkiin ja toimituksen nuorten harjoittelijanaisten, etenkin yhden Sylvian, iloihin ja suruihin – kaikkeen siihen, mikä pinnan alla vääjäämättä liikehtii.

♥

Ja niistä muistutuksista: Tori Amos on kertonut, kuinka Sylvia Plath on muiden muassa vaikuttanut hänen laululyriikkaansa, Amosin fanifoorumeilla tulkitaan ainakin Butterfly-kappaleen kertovan Plathista ja nyt Tahvanaisen romaanin nimen perusteella ajattelen tietenkin Amosin kappaletta Snow Cherries from France, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä Plathin kanssa, mutta näinhän eri asiat mielessä yhdistyvät.

Kirsikoita lumessa tuo niin vahvoja muistumia Lasikellon alla -romaanista, että siihen täytyy palata. Plathin päiväkirjoista omistan vain Ted Hughesin toimittaman version, jonka näen nykyisin monestakin syystä ristiriitaisena. Siksi voisi olla hyvä lukea lyhentämätön versio – vai haluaisinko, sittenkään? 

Revlonin huulipuna. No, sävy on nimeltään Cherries in the snow. Vaikka ehostan itseäni, en juurikaan käytä huulipunaa. Kirjallisuus saa googlailemaan kaikenlaista.

John Keats: Yön kirkas tähti

John Keats: Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä
Teos 2010
Suomentanut Kaisa Sivenius
281 sivua
Kannen suunnittelu Jenni Saari
Kokoelma kirjeitä vuosilta 1819–20, Iso-Britannia

Ihana tyttöni,

Toivon, ettet soimaa minua liiaksi siitä, etten totellut pyyntöäsi kirjeestä lauantaina: meitä on ollut täällä neljä henkeä piskuisessa huoneessa pelaamassa korttia vuorokauden ympäri, eikä minulla ole ollut ainuttakaan häiriötöntä tilaisuutta kirjoittaa. Nyt Rice ja Martin ovat lähteneet, joten olen vapaa. Surukseni Brown vahvistaa kertomasi: olet ollut sairaana. Et voi käsittää, kuinka kipeästi kaipaan luoksesi, kuinka antaisin henkeni yhdestä ainoasta tunnista – sillä mitä tällä maailmalla on minulle tarjota?

Tiedättekö kirjat, joissa ensin kansi ja sitten ajatus lumoavat jo ennakkoon? Niin kuin tässä, John Keatsin kirjekokoelmassa Yön kirkas tähti. Kannessa nainen istuu (kanervanummella?) selin katsojaan nähden, hän on keskittynyt lukemaan kirjettä. Naisen nutturakampaus ja mekko vievät heti 1800-luvulle, brittiläisen romantiikan aikakauteen.

Yön kirkas tähti pitääkin sisällään sen, minkä kansi lupaa. Kaisa Sivenuksen laadukkaasti suomentama kirjekokoelma on kaunis kokonaisuus, joka valottaa nuorena kuolleen runoilijan ihmissuhteita, tuntoja ja tekemisiä. Keatsin kirjeiden (joista Yön kirkkaassa tähdessä on mukana osa, parin viimeisen elinvuoden ajalta) säilyminen ja julkaiseminen on tietenkin melkoinen kulttuuriteko.

Kannen kuva on Jane Campionin ohjaamasta elokuvasta, jota en ole nähnyt. Kansi viittaa vahvasti Keatsin Fanny Brownelle kirjoittamiin rakkauskirjeisiin ja niitä kirjassa on runsaasti, mutta on myös paljon muuta. Kokoelmaan valitut kirjeen muodostavat kiehtovan kurkistuksen Keatsin lähipiirin elämään: sosiaalisiin suhteisiin, toiveisiin – ja terveyteen, joka, tietenkin, täyttää osan vain 25-vuotiaana kuolleen Keatsin kirjeistä.

Kirjeet Fanny Brownelle kertovat tietenkin seurustelusuhteesta, Keats kihlasi Brownen, mutta Keatsin taloudellisen tilanteen vuoksi niistä välittyy myös haaveilu. Rakkaus on syvää, kaihoisaa. Näitä kirjeitä melkeinpä kiinnostavampia ovat muut, esimerkiksi ystäville ja sukulaisille kirjoitetut. Keatsin kirjeissä on huumoria, itsetietoisuutta, maailmanmenon analysointia ja miljöökuvausta; Keatsin elämä oli varsin liikkuvaista ja kirjeet paikantuvat mm. Winchesteriin, Kentish Towniin, Wentworth Palaceen ja Roomaan. Mitä lyhyemmäksi Keatsin elinaika käy, sitä huolten täyteisimmäksi (ja urheutta yrittävimmiksi) kirjeet muuttuvat.

Kahdeksan tai yhdeksän vuotta sai Yön kirkas tähti odottaa lukemattomana hyllyssäni, mutta eipä parinsadan vuoden takaisten kirjeiden lukemisella kiirettä ollut. En osaa sanoa lumouduinko Keatsin kirjeistä, vaikka sitä ennakkoon niin odotin. Joka tapauksessa kiinnostuin ja viehätyin, pääsin toiseen paikkaan ja aikaan, jonnekin yleisen ja intiimin väliseen maastoon. Kiehtova kurkistus!

P.S. Liki yhdeksän vuotta sitten olin lukenut Keatsia keittiössä ja toivonut saavani tämän Yön kirkkaan tähden joululahjaksi (en saanut, ostin kirjan hieman myöhemmin itse).

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla
Siltala 2019
Un monde à portée de main 2018
Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen
Graafinen suunnittelu Anna Makkonen
255 sivua
Ranskalainen romaani

Ulkomaailman äänet ovat kadonneet, hiljaisuus täyttää seinät ja ainoastaan työhön keskittyneen Paulan hengitys kuuluu voimistuvana värinänä. Mutta hän ei huomaa sitä, hän luo avaraa unitaivasta, keskittyy vaalentamaan nurkat ja reunat luodakseen syvyysvaikutelman, etsii katsellaan kohdan johon tekisi pilven, pohjustaa sen sienellä ja viimeistelee reunat, ja kohta se leijuu katossa kuin pieni ja hyvin inhimillinen ilmalaiva.
Aurinko on jo laskenut, on pimeä, Paula sytyttää halogeenilampun ja jatkaa maalaamista.

Kaikki mitä Paula Karat koskee tuntuu muuttuvan maalauksiksi, usein jo silloin kun hän näkee kohteen. Pariisilainen Paula opiskelee Brysselissä, jossa hän oppii siveltimellä jäljentämään yhtä lailla puunsyitä kuin kilpikonnankuorta. Intensiivinen opiskelu määrittää Paulan ja hänen opiskelutoveriensa Jonas Roetjenin ja Kate Malonen elämää, mutta opiskeluaikaan mahtuu toki monenlaisia tunteita ja illanviettoja. Valmistumisen jälkeen taiteen ja jäljittelyn maailma avautuu entisestään, kun Paula pääsee töihin Italiaan Cinecittàn elokuvastudioille, Moskovaan filmikulisseja rakentamaan ja Etelä-Ranskaan Lascauxin luoliin, tekemään kopioita maailman ensimmäisistä maalauksista.

Kehyksen lyhyt selittäminen ei tee oikeutta Maylis de Kerangalin romaanille Maailma käden ulottuvilla, mutta romaanin nimi ja kansi sen sijaan jo tekevät. Anna Makkosen luomassa kannessa marmonikuvioiset kädet ovat lukijan kosketettavissa, hänen ulottuvillaan, aivan kuten erilaisia maailmoja luovan Paulan käsissä ja siveltimen vedoissa on omanlaiset, totta ja satua liottavat todellisuutensa. Lukijassa herää väistämättä tuttu ja usein esitetty kysymys siitä, jäljitteleekö elämä taidetta vai taide elämää. Miten maailma nähdään silloin kun siitä tehdään kopio? Konkreettinen, käsin kosketeltava, aistittava kopio? Jäljennös, jonka tarkoituksena on luoda elämyksiä, autenttisuuden hetkellistä tuntua.

Ja sitten: on niin paljon muutakin. De Kerangalin romaani kertoo myös luovan työn aikaansaamasta epävarmuudesta, kuten vaihtuvista työpaikoista ja muuttuvista ihmissuhteista. Hetkistä jotka linkittyvät suurempaan kokonaisuuteen, vaikutteista jotka jättävät oman jälkensä.

Maailma käden ulottuvilla ei ole niitä romaaneja, jotka luetaan — ehkä jopa lueskellaan — nopeasti koukuttuen. Se on romaani, joka pakottaa hidastelemaan, pyytää keskittymään, avaa lukijansa aisteja. Sen runsaat virkkeet ovat hyvin visuaalisia, aistivoimaisia. Niissä tuoksuvat maali ja puulevyt, näkyvät pysähdys ja liike, mennyt ja nykyisyys: esikuvien esihistoria ja kiireessä hulmuavat hiukset, laastikaukalot ja 3D-tiedostot. De Kerangalin lauseet ovat jopa liki sivun mittaisia, mutta keskittyneitä. Ne menevät syvälle kuvaamaansa, usein taiteen tekemiseen, mutta myös ihmisiin, paikkoihin, mielialoihin, olemiseen, fyysisyyteen. Niiden runsaassa konkretiassa on myös ilmavuutta ja ohikiitävyyttä. Niissä haluaa viipyä, niistä ei henno päästää irti. 

Kaikkien taidetta ja ihmisyyttä pohtivien ja rakastavien pitäisi lukea tämä kirja. Jo de Kerangalin ihmeellisten lauseiden vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi että käsillä on upea romaani. 

--

Muualla:

Mummo matkalla
Yökyöpeli hapankorppi lukee

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Teos 2019
Vem dödade bambi?
Suomentanut Laura Jänisniemi
Kansi Christina Lax
222 sivua
Kotimainen romaani

Ja yhtäkkiä täällä huvilakaupungissa, Auringonpaisteenkadulla juuri tänä maanantaiaamupäivänä syyskuussa 2016, kahdeksan vuotta kaiken jälkeen: kaikki Gustenin ympärillä, katu, jalkakäytävä, tukalan kuuma päivä (on intiaanikesä, ukkosta ilmassa, ollut jo monta päivää), on ihan samanlaista kuin äsken, vain hetki sitten – ja silti ihan toisenlaista. Uutta.

Kahdeksan vuotta kaiken jälkeen Gustenin kouluaikainen tuttava Cosmo aikoo tehdä elokuvan. Mistä? Tarvitseeko minun sanoa, Grippe? Ei tarvitse. Gustenin vatsaa vääntää ja vatsan sisältö loiskahtaa siistin huvilakaupungin jalkakäytävälle. Kahdeksan vuotta aiemmin Gusten on lukiolainen, kauniin laulajattaren kaunis poika, jonka ystäviin kuuluu muun muassa kaupungin menestyjän poika Nathan. On ihastus Emmy ja tämän ystävä Saga-Lill. On unelmia ja on bileitä. On bileet, joissa tapahtuu joukkoraiskaus, joka jakaa ajan, ystävyyden, perheet, yhteisön. Vai jakaako sittenkään? Ehkä kaikki on ollut olemassa jo aiemmin, pinnan alla. Ja tietenkin on uhri, Sascha, koulukodin kasvatti, itsevarma, oman kylän vieras tyttö.

Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on tapahtumia monesta suunnasta tarkasteleva romaani, yhteisökuvaus sekä kertomus nuoruuden lopusta ja aikuisuudessa kannetuista taakoista. Se kuvaa erilaisten ystävyyksien loppua tai vähintäänkin muuttumista. Se on romaani vaikenemisesta ja siitä, miten nuoret tekevät väärin ja aikuiset vieläkin pahemmin. Se kertoo hiljennetyistä ja siitä, miten samaan aikaan voi olla rohkea ja silti pelkuri.

Kun “Bambin” on kerran lukenut, voisi sen hyvin lukea toisen tai kolmannenkin kerran. Ei kuitenkaan ihan heti, sillä raskas aihepiiri ja kerronnan tiheys vaativat lukijalta osansa. Kuka tappoi bambia lukee hitaasti, tarkkaan. Tekstiin voi toki heittäytyä, mutta sitten heittäytyykin syvälle. 

Fagerholmin teksti poukkoilee samaan tapaan kuin ihmismieli: mennyt ja nykyisyys elävät rinnakkain, ajatuksista syntyy uusia mietteitä, jotka palaavat alkuperäiseen ja johtavat johonkin uuteen. Ihminen tarkkailee itseään ja muita, mutta ei aina uskalla kohdata ketään näistä – ei etenkään itseään. Fagerholmia lukeneet tunnistavat tämän. Laura Jänisniemen suomennos saavuttaa kaiken erinomaisesti.

Fagerholm kertoo suoraan, vihjailee, sirottelee ajatuskulkuja suoraan kerrontaan ja sulkeiden sisälle, ja kuljettaa silti kokonaisuutta, joka etenee vääjäämättä siihen, mitä nuoren Nathanin kotibileissä tapahtuu ja vielä enemmän siihen, mitä sen jälkeen – mitä tapahtuu, ja mitä ei. Lukiessani aloin pohtia, millainen taito Fagerholmilla on katsoa samalla kertaa ulos ja sisään, tai ulkoa ja sisältä, ja antaa lukijan saavuttaa samankaltainen tunne siitä, että hän on osa kaikkea eikä silti lähelläkään.

On selvää, ettei tällainen tarina ja etenkään tällainen teksti päästä helposti irti. Fagerholm kirjoittaa lukijansa pyörryksiin – rumasti ja kauniisti, julmasti ja hellästikin, ironisesti (hurjaa sanoa, että jopa hauskasti) ja hetkittäin ihanasti (haluaisin kävelylle Huvilakaupunkiin, sen kipeydestä huolimatta, voisin kuunnella Emmyn laulamaa hentoa countrya, katsoa huviloiden pitsisyyttä ja uusia taloja, surra, etenkin surra, ja helpottuneena lähteä pois, sillä minähän vain vierailisin). Miten voikin lukiessaan sääliä, kauhistella, inhota, ja toivoa parasta – jokaiselle, vaikkei kaikkia enää kirjan kansien sulkeuduttua edes ole (kunpa fiktiivistäkin aikaa voisi kääntää, ei romaanin vaan sen henkilöiden kannalta).

Kuka murhasi bambin on yksi niistä romaaneista, joille toivon kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuutta. Ensi viikolla selviää, miten käy.

--

Muualla: Helmi ja Tuija.