Riko Saatsi: Yönistujat

 

Riko Saatsi: Yönistujat
Gummerus 2025
191 sivua
Kotimainen romaani

suomea puhuvat, mutta kyllä ne ryssiä ovat.

Olen joskus sanonut, että (vapaa-aikana) luen kirjoja analyyttisyyden ja elämyksellisyyden rajamailla. Sitten on myös jonkinlainen henkilökohtaisen kiinnittymisen taso, joka voi olla luetun subjektiivinen hyvyys, joskus teoksen aihepiiri (ah, miten usein rakastan vaikkapa brittitunnelmaa tai pienoisromaanien haahuilevia ihmisiä), toisinaan vaikka lukuhetki, aihepiiri, taitavat virkkeet. Joku sellainen, joka kuuluu kyllä osaksi elämystä, mutta on jotain enemmän.

Riko Saatsin Yönistujat on näitä henkilökohtaisen kiinnittymisen kirjoja. Tietenkin luin sitä myös analyyttisesti (rakenne, virkkeet, osin käytetty karjalan kieli, teemat, evakot, historia, toiseus, häpeä) ja elämyksellisesti (miten lukiessa leimahti viha ja kaipuu, kyyneleet, ihmetys). 

Mutta sitten luin sitä myös sen vuoksi, että kyseessä on itselleni ehkä ensimmäinen lukemani romaani, jossa keskiössä ovat karjalankieliset ortodoksiset evakot. Siis sellaiset, jollainen myös isänäitini oli. Saatsin romaanin ihmiset tulevat Suistamolta, mummo oli kotoisin Suojärveltä. Karjalaisista ja evakoista on Suomessa paljonkin kirjoja, mutta onko niin, että niissä lähes kaikissa kerrotaan luterilaisista? (Heikki Turusen teokset ovat tiedossani, niitä en ole lukenut.) Eipä siis ihme, että Saatsin romaani veti minua puoleensa magneetin lailla, sillä:

Ei karjala ollut kieli ollenkaan [--]
Monet meistä elävät tietämättöminä. Tai harhaopin vallassa [--].
Myös mummoni oli kokenut häpeää kielestään ja uskonnostaan. Hänelle oli sanottu, että “mene sinäkin jumalaton kirkkoon”. Karjalaa mummo ei enää Savossa puhunut, mutta hänellä oli ikuisesti pieni aksentti.

Joka aamu Olavi oli mustelmistaan huolimatta urheasti talsinut kouluun.
Isäni on vasta nyt, kahdeksankymppisenä, kertonut miten häntä oli nimitelty koulussa. (Ja isäni on siis puoliksi karjalainen, toinen puoli hänessä on savolaista.)

Spuassua vastah mie varmah rikon da lapsie vastah rikon, ku ni midä en siul nyt pagize.
Voi, miten haluaisin kiinnittyä osittaisiin karjalaisjuuriini. Moni asia tietenkin sykähdyttää, mutta paljon on vierasta, vieraampaa kuin muissa minussa virtaavissa heimoissa (savolaisuudessa ja keskipohjalaisuudessa).

Mutta siis ja kaiken kaikkiaan. Nastin, kertojan, sairasvuoteen äärellä Joensuussa vuonna 1991 muistelema tapahtuu yhden vuorokauden aikana. Yönistujien ajallinen kaari on kuitenkin pidempi ja keskittyy evakkoaikaan ja Nurmekseen asettumiseen. Ajankuva, ihmismieli, itäisen ja (Pohjois-Karjalassakin vallitsevan) läntisen kulttuurin erilaisuus heräävät henkeen yhden perheen mikrohistoriassa. Tatjana-mummon ruumiinvalvojaiset nostavat esille ristiriitoja, niin ulkoisia kuin ihmismielestä kumpuavia. Karjalankieliset ilmaisut ja 1990-luvun tasolla koko puhe sekä Lasari-pojan näyt tuovat tarinaan oman vahvan tunnelmansa. Itkijääkin valvojaisiin haetaan.

Kokonaisuus on intensiivinen ja vaikuttava, Saatsin teos resonoi nykylukijassakin – myös ilman karjalaisjuuria, sillä eipä maailmanmeno ja ihmisten tavat kohdata vierasta ole juurikaan muuttuneet. Kiitos Riko Saatsille tämän hienon romaanin kirjoittamisesta.

Thomas Schlesser: Monan katse

 

Thomas Schlesser: Monan katse
Otava 2025
Les yeux de Mona 2024
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu Piia Aho
406 sivua
Ranskalainen romaani

*Kirja saatu markkinointitarkoituksessa

Pienissä detaljeissakin näkyy maailman rajaton suuruus.

Leonardo, Vermeer, Turner, Degas, van Gogh, Monet, Hammershoi, O’Keeffe, Kahlo, Basquait… Taiteilijoita ja heidän teoksiaan, Pariisin ihmeelliset taidemuseot ja 10-vuotias tyttö, joka kerran viikossa tutustuu teoksiin isoisänsä kanssa. Thomas Schlesserin menestysromaani Monan katse luotsaa lukijansa 52 merkittävän taideteoksen äärelle ja on myös fiktiota sokeutumisvaarassa olevasta tytöstä.

Monan katse on monella tapaa kiinnostava ja antoisa kirja. Kiinnostavaa on tietenkin teoksen tietoteema: taiteen historia, taiteen kokeminen, tapa katsoa teoksia ja samalla maailmaa, itseäänkin. On ilo lukea eri tyylisuunnista, taiteilijoiden elämästä ja tekniikoista ja valinnoista, on kiehtovaa pysähtyä ja löytää teoksista uusia yksityiskohtia tai suuria linjoja, myös kokonaan uusia teoksia. Vanhin romaanissa esitelty teos on varhaisrenessanssia, Botticellia, uusin taas Pierre Soulagesin työ 2000-luvun alussa. Kirjan teosten joukossa on maalauksia, valokuvia ja veistoksia. Schlessler samalla kertoo (pääosin) länsimaisen kuvataiteen tarinaa.

Omalla tavallaan kiinnostavaa on sekin, miten Schlesserin kirja on samalla kertaa toisaalta niin syvällinen ja toisaalta naiivi. Naiivilla tarkoitan romaanin kehystarinaa: 10-vuotias tyttö saattaa menettää näkökykynsä, onhan sellainen traagista ja sydämeenkäyvää (ja mahdollista, totta kai). Ja sitten tytön ukki alkaa käyttää lapsenlastaan Pariisin kuuluisimmissa taidemuseoissa: yksi teos / viikko, kokonaisen vuoden ajan. Vuoden aikana taidehistoria tulee tutuksi myös lukijoille – eikä ihme, onhan kirjailija Thomas Schlesser taidehistorioitsija ja professori.

En ole ensimmäinen, jolle kirjasta tuli mieleen Jostein Gaarderin 1990-lukulainen hittiteos Sofian maailma, jossa melko löyhän kehystarinan keinoin ja nuoren tytön näkökulmasta tutustutaan filosofiaan. Monan katseen rakenteessa onkin paljon tuttua ja jotain sellaista kosiskelevaa menestysromaanimaisuutta, sillä onhan lukijoiden nyt rakastettava tällaisia tarinoita. Kyynisyys nostaa pakostakin päätään, onneksi vain hieman.

Sillä jos ja kun kyynisyyden pystyy laittamaan taka-alalle, on helppoa viehättyä paljosta, antaa taiteen tulla tykö, ottaa vastaan oivalluksia. Myös romaanin rauhallinen tempo tekee hyvää: miksei itsekin kävisi katsomassa vain yhtä teosta kerrallaan. Onnistuisinko siinä? En tiedä. Ehkä kokeilen joskus, onneksi on Museokortti.

Olen käynyt kerran Pariisissa ja vieraillut kahdessa kirjan museossa (Louvressa ja Orsayssa). Olisipa nyt innostavaa käydä noissa paikoissa uudelleen. Löytäisinkö samaa lumoa ja yksityiskohtia kuin Mona ja ukki? Pariisiin en ole kuitenkaan matkaamassa, mutta (tietenkin!) suunnittelen syksyisiä taidemuseoretkiä Suomessa. Teosten äärellä todellakin kannattaa pysähtyä. <3

P. S. Kirjassa on kolme kuvaliitettä, jotka ovat hyödyllisiä. Lukiessa on ilo katsella kuvia käsiteltävistä teoksista. Ainoa pieni harmi on se, että omassa painoksessani liitteistä kaksi ensimmäistä ovat väärässä järjestyksessä. Tarinassa Mona ja ukki vierailevat ensin Louvressa, mutta kuvaliitteiden ensimmäinen on Orsay.

2 x Édouard Louis

 2 x Édouard Louis

Kuka Tappoi isäni
Tammi, Keltainen kirjasto 2022
Qui a tué mon père 2018
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Tom Backström
76 sivua
Ranskalainen romaani

Naisen taistelut ja muodonmuutokset
Tammi, Keltainen kirjasto 2022
Combats et métamorphoses d'une femme 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
102 sivua
Ranskalainen romaani


Kaksi romaania. Kaksi sivumäärältään pientä mutta sisällöltään timanttista – ja timanttisen tärkeää. Ranskalaisen Édouard Louis’n Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset pureutuvat perheeseen ja yhteiskuntaan. Keskiössä ovat kirjailijan isä ja äiti.

Teoksista ensin mainitussa Louis’n isä on vakavasti sairas. Isä, joka ei aiemmin hyväksynyt poikansa homoutta ja joka joi ja sortui väkivaltaan mutta oli kuitenkin herkkä. Köyhyydessä kasvanut ja elänyt isä, jonka yhteiskuntakin tuntuu jättävän ulkopuolelle. Toisessa romaanissa kohdataan äiti, isää korkeammasta työväenluokasta lähtöisin oleva, sitkeä raskaan työn raataja, nyrkistä saanut mutta haaveisiin kykenevä. Äitikään ei osaa kohdata poikaansa, mutta äidin tarina on isän tarinaa valoisampi.

Kumpikin romaani tekee henkilökohtaisesta poliittista. Kuka tappoi isäni -romaanissa Louis sivaltaa ranskalaisia poliitikkoja viime vuosikymmeniltä ja nykypäivässä. Nimet ovat tuttuja meillekin: Chirac, Sarkozy, Macron… Hän syyllistää heitä paitsi romaanin (ja oman) isänsä tilasta myös yleisemmin siitä, mitä poliitikot voivat päätöksillään saada aikaan. Lukiessani mietin, että kumpa ainakin tietyt nykypäättäjät lukisivat Louis’n teokset, mutta ei ehkä auttaisi, pelkään.

Kuka tappoi isäni on pamflettimaisempi, Naisen taistelut ja muodonmuutokset kaunokirjallisempi. Kummassakin kyse on huono-osaisuudesta, asenteista, yhteiskunnan epätasa-arvosta ja identiteetistä. Molemmat ovat ovat henkilökohtaisia ja poliittisesti kantaa ottavia – mieleen jääviä ja tärkeitä teoksia, joissa yhdistyvät vimma ja hellyys.

Austin Wright: Tony & Susan

 

Austin Wright: Tony & Susan
Avain 2011
Tony & Susan 1993
Suomentanut Mari Janatuinen
Kansi Satu Ketola
386 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Susan toivoo, ettei hänen tarvitsisi jatkuvasti todistella, miten hänen kykynsä lukea on se, mikä tekee hänestä säällisen.

Keski-ikäinen ja -luokkainen Susan saa nuoruudenrakastetultaan ja entiseltä puolisoltaan Edwardilta tämän kirjoittaman käsikirjoituksen. Teksti imaisee Susanin mukaansa. Käsikirjoituksen päähenkilö Tony muistuttaa Edwardia ja lukeminen palauttaa muutenkin mieleen asioita vuosia sitten päättyneestä avioliitosta.

Austin Wrightin Tony & Susan on trillerimäisiä piirteitä (tai trillerin) sisältävä romaani, jonka rakenne on hieno. Lukija saa luettavakseen kaksi tarinaa: ikään kuin romaanin romaanissa, fiktiota fiktiossa. Edwardin käsikirjoitus “Yön eläimet” on jännityskirja ja kostotarina, jossa Tonyn perheen automatka saa järkyttäviä käänteitä ja seurauksia. Susan puolestaan on kirjoittamisen opettaja ja perheenäiti, jonka lukemista rytmittää oma arki.

Kahdesta tarinasta huolimatta kyseessä on yksi kokonainen teos. Edwardin käsikirjoitus “Yön eläimet” pitää otteessaan paitsi Susania myös romaanin Tony & Susan lukijaa – hetkittäin muistuttelin itseäni, että luen Susanin lukemaa tekstiä omassa olohuoneessani, aivan kuin Susankin lukee Yön eläimiä kodissaan. Ja juuri kun Edwardin Yön eläimissä tapahtuu jotain kouraisevaa, kääntää Wright romaaninsa takaisin Susanin mietteisiin.

On mielenkiintoista, miten Yön eläimet on vetävämpi kuin Susanin osuus, mutta jälkimmäinen on kuitenkin ehkä tärkeämpi: millaista on olla lukija, millaista on etsiä merkityksiä tuttavan (tässä kohtaa entisen puolison) tekstistä, mihin lukeminen katkeaa, millaisia yhteyksiä omaan elämään tulee etsittyä? Ja tässä me kaikki lukijat olemme Susaneita.

Hieno romaani on julkaistu suomeksi vuonna 2011. Joillekin puolivanhoille (käytän nyt em. Ilmaisua, koska kyse ei ole vanhasta teoksesta tai klassikosta, mutta eipä kyse ole uutuudestakaan) teoksille toivoisi runsaasti lukijoita. Otteessaan tiukasti pitävä ja ajatteluttava Tony & Susan on yksi sellainen.

Kirjan pohjalta on tehty elokuva Yön eläimet (Nocturnal Animals), jonka aion katsoa pienen ahdistumispelon uhallakin.

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

 

Yoko Ogawa: Muistipoliisi
Tammi, Keltainen kirjasto 2021
密やかな結晶 1994
Suomentanut Markus Juslin
Kansi Tyler Comrie
368 sivua
Japanilainen romaani

Jokunen viikko kului sillä tavoin rauhallisesti, minkä jälkeen tapahtui taas uusi katoaminen. Olin luullut tottuneeni niihin jo läpikohtaisin, mutta tällä kertaa se ei ollutkaan niin yksinkertaista. [--] katosi.

Mikä katosi? Sitä en kerro, mutta moni muu asiakin katoaa: hedelmät, linnut, kalenterit… Postimerkit, kulkuset ja hajuvedet ovat kadonneet jo aiemmin. Sitten katoaa niiden muisto, ehkä joku aavistus jää muttei aina sitäkään.

Japanilaisen Yoko Ogawan romaanin Muistipoliisi idea on omaperäinen ja kiehtova. Kyse on tietenkin hallinnasta ja vallasta. Saarella asuvat ihmiset tyytyvät asioiden katoamiseen, arki sujuu jotenkuten ilmankin. Kadonneen kuuluukin pysyä poissa, kokonaan ja ikuisesti. Sitä ei vain enää ole. Nuori kirjailija asuu kuitenkin talossa, jonka yhdessä huoneessa on kadonneita asioita, ja hänen kustannustoimittajansa R on ihminen, joka ei osaa unohtaa. Toinen kirjailijan ymmärtäjä ja liittolainen on iäkäs ystävä nimeltään Pappa.

Sujuvalukuinen romaani kietoo pauloihinsa heti alusta saakka. Se etenee suoran kerronnan ja kirjailijan kirjoittamien osioiden välillä. Siinä, missä alku on selkeämpää ja suoraviivaisempaa kerrontaa, saavuttaa loppu jos ei nyt kafkamaisia, niin ainakin hämärtyviä piirteitä. Kerronnalliset kierrokset eivät kiihdy mutta katoamiset kyllä, sydänalaa puristavasti. Väliin mahtuu myös kaunista (muttei vatuloivaa!) tunnelmointia, hyviäkin hetkiä kaiken ahdistavan rinnalla.

Kyseessä on kiehtova ja surumielinen kirja, jonka voi lukea dystopiana, yhteiskuntakritiikkinä ja kuvauksena yhdestä tärkeimmästä asiasta joka meillä on: muisti. Muistin menettäminen ja asioiden katoaminen on pelottava ajatus myös esimerkiksi vanhenemista ajatellen, mutta myös ajatellen sitä, mitä kaikkea meillä on ja millaista olisi jos asioita otettaisiin pois noin vain, ilman oikeutta.

Yeon Somin: Pieni korealainen keramiikkapaja

 

Yeon Somin: Pieni korealainen keramiikkapaja
Otava 2025
연 소민: 공방의 계절 2023
Suomentanut Taru Salminen
Kannen kuvitus Ensee
250 sivua
Kustantamosta
Eteläkorealainen romaani

Jeongmin ei voinut enää pysähtyä muutosten keskellä – hänen täytyi itse valita oma tulevaisuutensa.

Suloinen välipalakirja, joka toimisi erinomaisesti myös elokuvana. Se tuli mieleeni, kun suljin Yeon Sominin romaanin Pieni korealainen keramiikkapaja kannet.

Kyseessä on mitä tyypillisin hyvän mielen romaani. Se noudattaa lajityyppinsä kaavaa mallikkaasti: on päähenkilö, joka kaipaa elämäänsä jotain uutta tai muutosta tai pakoa käsillä olevasta arjesta. Ja on joku suloinen kirjakauppa, lankakauppa, kerrostalo, kyläkoulu tms., jonne palata tai muuttaa. On myös koko joukko erilaisia ihmisiä, joita tuo em. paikka yhdistää. Elämän ongelmia ratkotaan, löydetään jotain autenttiseksi katsottua, asiat ratkeavat jotenkin, lukijalle jää hyvä mieli.

Niin nytkin, kolmekymppisen Jeongminin elämä kriisiytyy, hän irtisanoutuu työstään tv-käsikirjoittajana ja viettää päiviä asunnossaan. Sattumalta hän astuu sisään pienen kahvilaan, joka osoittautuukin keramiikkapajaksi, jossa savi ja persoonallinen (ja mukava) yhteisö yhdistyvät. Jeongmin on löytämässä jotain uutta.

Eli tosiaan, sama kaava kuin muissakin feelgood-kirjoissa. Erilaiseksi ja täten raikkaaksi romaanin tekee sen sijoittuminen Koreaan. Tunnelma on osin erilainen kuin sinänsä ihanissa brittikirjoissa, jollain tapaa vähäeleisempi ja rauhoittavampi, vähemmän humoristinen. Synkkiäkin puolia (jotka nekin kuuluvat genreen) keramiikkapajan ihmisten kohtaloista löytyy, ehkä jotain hämmentävää (kuten kehonkuva-asia ja lähisuhdeväkivallan kuvaus). Pääosin romaani on kuitenkin lempeä ja lohdullinen, toiveikas, onnellinen. Sen rauhallisessa rytmissä on ehkä monien kaipaamaa pysähtymistä.

Uskoisin, että monen keramiikan harrastajan olisi helppoa innostua tästä romaanista. Itse en ole upottanut käsiäni saveen, mutta toisinaan ajatus on houkuttanut – nyt ehkä vielä enemmän.

No mutta, sitä (mahdollista) elokuvaa odotellessa. Kelpaisi sitä katsoa teetä keramiikkakupista juoden.

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä

 

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä
Otava, Otavan kirjasto 2024
Il ladro di quaderni 2023
Suomentanut Helinä Kangas
Kannen suunnittelu Piia Aho
256 sivua
Italialainen romaani

Olin juuri sellainen kuin Nicolas sanoi: eläin, joka tuntee pilvien tihentyvän horisontissa ja vaistoaa myrskyn lähestymisen.

Kesäkuussa kirjoitin kirjagramiin, miten vapaa-ajalla luetut kirjat eivät tuoneet minulle suuresti kaipaamaani lumoa. Tilanne on nyt kesälomani aikana korjaantunut, mutta haluan kuitenkin tuoda näitä aiempia Insta-postauksiani myös blogiin. Täällä ne taitavat pysyä paremmin tallessa tai ainakin hakukoneiden löydettävissä. Joten mennäänpä tismalleen samoin sanoin kuin alkukesästä:

Sieluni on suorastaan huutanut romaania, johon upota ja joka olisi samalla kertaa laadukas. Touko-kesäkuun taitteessa lukemani Domenico Starnonen Kepponen [ei vielä täällä blogissa, löytyy vain Instasta] oli ihan hyvä alku, ja:

Nyt vihdoin! Gianni Sollan Ystävyyden oppimäärä on oikeastaan kaikkea sitä, mitä uppoutumiskirjalta kaipaan. Se on osin haikea ja kaunis, osin rujo kuvaus ystävyydestä, joka saa alkunsa 1940-luvun Italiassa. Davide kasvaa sikafarmilla, hänellä on kampurajalka ja ankara isä. Mussolini lähettää juutalaisia pakkotöihin kylään, heidän joukossaan on kaunis Nicolas. Vastoin monia odotuksia Davide, Nicolas ja kylässä asuva tyttö Teresa muodostavat ystäväkolmikon, jonka elämänmatka on yhtä monihaarainen kuin – noh – elämä itse.

On ilo lukea romaania, joka vie mukanaan. Kahteen osaan, “Sikalan kotirenki” ja “Meren syvä syli”, jakautuva teos on sekä Daviden kasvutarina että ystävyyden elämänkaaren kuvaus. Teksti soljuu ja maalaa (muttei pensselöi liikaa) kuvaa sota-ajan ja sen jälkeisestä Italiasta, muuttuvista ajoista ja muuttuvasta ihmisestä. Tunteisiinkin teos vetoaa, sellaisella onnistuneesti vellovalla tavalla, jonka jälkihehkussa on hyvä olla hetki jos toinenkin vielä lukemisen jälkeenkin.

En olisi lukijana minä, jos en löytäisi jotain muttia. Sollan romaani on paikoin ylisentimentaalinen, lopun muutamasta käänteestä olisi voinut karsia jotain pois. En silti valita, tällainen kaunis, hyvin kirjoitettu (eli Otavan laadukkaaseen kirjastoon juuri sopiva) ja henkilöidensä maailmaan vievä romaani on ollut minulle lukumielessä parasta juuri. <3

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

 

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä
Kirja saatu arvostelukappaleena
Tammi, Keltainen kirjasto 2025
Festivals Days 2021
Suomentanut Riina Vuokko
Kansi Eevaliina Rusanen
318 sivua
Yhdysvaltalainen kirjoituskokoelma

Ehkä noina kuumina kesäisinä iltapäivinä, kun kahvi sai naiset raukeiksi, kun köynnösruusujen tuoksuun sekoittui ammoniakin katkua, kun tytöt olivat olevinaan äitejä ja äidit olivat olevinaan jotain aivan muuta, saattoi käydä mitä tahansa.

Heleän pastellinen, kaunis kansi ja nimi Juhlapäiviä vievät mielen herkästi jonnekin kuplivan keväiseen tai kesäiseen – ehkä hetkeen, jossa ystävät tapaavat, nostelevat maljoja, syövät leivoksia ja kävelevät kotiin korkokengät hieman jalkoja puristaen. Sellaisia juhlia on, mutta Jo Ann Beardin kertomuskokoelmassa Juhlapäiviä juhlat ovat toisenlaisia – kuten kirjan esittelytekstissäkin kerrotaan, kirja on hurja ja riipaiseva.

Juhlapäiviä vie ihmisensä kaupunkeihin ja takamaille, muistoihin ja käsillä olevaan hetkeen, kuvitelmiin, kirjallisuuden äärelle (Virginia Woolf mainitaan). Kantaakin Beard teoksellaan ottaa, mm. eutanasian puolesta.

Beardin kirjassa on juhlia (ja arkea ja dramatiikkaa), mutta niiden paikat ja syyt eivät ole keveitä, vaan on epävarmuuksia, luopumista ja uusia ovia. Monesti elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Vahvimmin mieleen jää “Cheri”, joka on englanninkielisenä irrotettu myös omaksi julkaisukseen, pienoisromaaniksi. Cheri on tositarina, kuten myös kokoelman avausnovelli Werner. Juhlapäiviä kutsutaan novellikokoelmaksi, mutta joukossa on tosiaankin myös pienoisromaanin mittaisia kertomuksia, esseitä ja pienempiä tekstejä.

Vaikka näissä juhlissa ollaan isojen kysymysten ja luopumisenkin äärellä, ei lukijan mieli ole musta tai turta, vaan ihastunut – lukemisen ilosta. Jos kirja samalla kertaa ihastuttaa, hämmentää, itkettää ja paikoin naurattaakin, se ei voi olla kuin hyvä. Beardin tekstiin, Juhlapäivien kertomuksiin, haluan vielä palata. Rakastin lukea tätä kirjaa.

(Kirjan taustalla oleva maalaus Tiina Nevalaisen "Bättre folk".)

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta
Otava 2025
Kansi Päivi Puustinen
237 sivua
Kotimainen romaani

Jos ihminen maalaa tarpeeksi kauan, häntä ei voi erottaa työstään. Siitä tulee olemassaoloa.

Ikääntyvä maalarimestari työstää maalausta, jota ei halua kenenkään näkevän. Iltaisin hän kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Musertavia henkilökohtaisia menetyksiä kokenut mestari ottaa oppilaakseen vielä yhden nuoren lahjakkuuden, Jacobin. Uudet tuulet puhaltavat ja Jacob maalaa silkkikauppiaan muotokuvaan keltaista muodikkaasti ja taitavasti. Kohtalolla on oma osuutensa kaikkien elämään.

Joel Haahtelan 16. romaani vie lukijansa 1670-luvun Hollantiin, aikakauden mestarillisten maalausten, hengen ja ihmisyyden maailmaan – ihmisen ja hänen luojansa välisen yhteyden hakemiseen. Sielunpiirtäjän ilta on alaotsikoitu pienoisromaaniksi ja sellaisena se onkin taattua Haahtelaa: kooltaan pieni ja samalla siis kokoaan suurempi, ilmaisultaan tiivis ja silti täysi, sielua ravitseva, lempeä, melankolinen, kaunis.

Haahtelan teksti katsoo toisaalta sisäänpäin, henkilöidensä sisäiseen maailman ja elintilaan, toisaalta se avaa näkymiä laajalle, ikiaikaiseen. Nyt keskiössä ovat kuvataide ja taiteilijuus (pigmenttien jauhaminen, veden kantaminen, pinnan maalaaminen ja siten tilan avaruuden ja syvyyden luominen), sukupolvet, ikuinen kaipuu, lahjakkuus, elämän hiipuminen ja usko. Haahtelan viime vuosien tuotannossa on ollut jonkin verran myös uskonnollista etsintää, nyt vanhenevan mestarin mietteissä kuuluu pohdiskeleva, osin nöyrä ääni: Vai onko ihminen sittenkin hyvä? Olenko itse kadottanut Jumalan kuvan ihmisistä? Aihe on eittämättä tärkeä, mutta agnostikkosieluiselle lukijalle romaanissa on omat haasteensa – ja se on hyvä, pysähtyminen ja pohdiskelu.

Kuten kai aina, joku haahtelamainen taika tapahtuu ja luetusta on helppo lumoutua. Haahtela taitaa tunnelman, pienen ja suuren vaihtelun, ihmisen surun, herkkyyden ja luomiskyvyn. Tällä kertaa romaani on historiallinen, kuten myös kaksi vuotta sitten julkaistu Yö Whistlerin maalauksessa. Sijoittipa Haahtela teoksensa sitten nykyhetkeen tai menneeseen, on niissä aina läsnä monia kirjailijalle tuttuja piirteitä, kuten lumisateessa kuljeskelua (kaupungin rajalle saakka) ja perhonenkin (joka lentää edestakaisin maailmojen välillä)... Romaanissa Haahtela kuvaa, miten maailma sai alkunsa myrskyssä ja se myös päättyy myrskyyn. Rakastan tällaista tiivistä ja silti tilaa antavaa kuvausta.

Jos Sielunpiirtäjän ilta kantaisi jotain sävymaailmaa, heijastaisi se vanhojen hollantilaisten mestarien tummanvaloisaa värikylläisyyttä. Sielunpiirtäjän ilta onkin toisaalta taattua ja toisaalta – silti – hieman erilaista Haahtelaa. Ennen kaikkea se on rauhoittavaa kirjallisuutta, jollaista tarvitaan tänä nykyisenä maailmanaikana ehkä vielä kipeämmin kuin aikoihin.

Clare Leslie Hall: Missä maa murtuu

Pieni paluu, toivon. Olette varmasti huomanneet, ettei blogi ole päivittynyt puoleen vuoteen. Olen kyllä postaillut kirjajuttuja, mutta tehnyt sen Instagramin puolella (Instaani voi seurata täällä ja etenkin stoorien puolella on välillä muitakin kuulumisia). Se on tuntunut jotenkin kevyemmältä. Nyt kesälomalla koetan ryhdistäytyä. Saisinko samat postaukset myös blogiin? Joskus ehkä hieman pidempinä, toisinaan samanlaisina (en ole lyhytsanainen kirjagramissakaan).

No, kokeilen ainakin! Aloitan lukuromaanilla, joka osoittautui melko täydelliseksi uppotumiskirjaksi. Sain arvostelukappaleen Gummerukselta, joten alkuun tieto:

Kaupallinen yhteistyö / Arvostelukappale saatu @gummeruskustannus

Clare Leslie Hall: Missä maa murtuu
Gummerus 2025
Broken Country
Suom. Outi Järvinen
Kansi Jenni Noponen
374 sivua
Brittiläinen romaani

Aikoinaan tapahtui asioita, joita en ole kertonut kenellekään, ja pelkään että ne ilmestyvät nyt päivänvaloon.

1960-luku, Etelä-Englanti. Beth ja Frank ovat nuori aviopari, elämä maatilalla on rauhallista. Silti suru ja haikeus määrittävät heidän eloaan. Bethin nuoruudenrakkaus Gabriel, nykyisin kirjailija, muuttaa takaisin kotiseudulle. Moni vanha asia palaa ja sirpaloituu, menneen ja nykyisyyden raja on kuin veteen piirretty viiva.

Pari asiaa, joista en pidä:
Romaani Suon villi laulu
Oikeussalidraamat

Ja sitten Clare Leslien Hallin romaania Missä maa murtuu markkinoidaan “täydelliseksi niille, jotka pitivät kirjoista Suon villi laulu ja Minne virta kuljettaa”. Esittelytekstissä mainitaan oikeudenkäynti. Voi, apua! Olin kuitenkin kiinnostunut kirjasta, olihan sitä kehuttu kovasti. Lisäksi kaipasin oikein kunnon lukuromaania lomani aloituskirjaksi. Aloin siis lukea kiinnostuneena mutta epäillen.

Pari asiaa, joista pidän:
Brittitunnelma kirjoissa
Lukuflow’n saavuttaminen

Ja ne kumpikin täyttyivät mallikelpoisesti. Jo ensisivujen perusteella huokaisin helpotuksesta. Romaanissa mikään ei muistuttanut Suon villiä laulua. Ei mikään! Ei edes se, että tapahtuu oikeudenkäyntiä vaativia asioita. Eikä se, että romaani on sekä rakkaustarina että mysteeri, jossa luontokuvauksella on oma sijansa. Ehkä britit lähtökohtaisestikin hallitsevat nämä asiat paremmin, taidon kirjoittaa pakahduttavistakin asioista ilman ylikuorrutettua sentimentaalisuutta tai kuvailla luontoa kumisaappaat tiukasti maan mudassa. Hyvä niin.

Missä maa murtuu on koko lailla täydellinen lukuflow’n tarjoaja. Se on niin vetävä ja intensiivinen, että luin sen lähes yhtä soittoa. Lukemisen aikana olin lomamatkalla Englannissa, mikä sopi luettua ajatellen mainiosti. Toki kyseessä on nimenomaan lukuromaani joten tietyt dramaattiset käänteet, osin stereotyyppiset henkilöhahmot ja kyynelkanavat avaava tunteikkuus kuuluvat asiaan. Kirjat aina lajityyppinsä mukaisesti. 

Tiivistäen: Missä maa murtuu on vangitseva ja ihastuttavan brittiläinen romaani, joka tarjoaa suuria tunteita ja hiljaisen maaseudun lumoa. Viihdyin paremmin kuin hyvin.

Elisa Dusa Shuapin: The Pachinko Parlour

 

Elisa Dusa Shuapin: The Pachinko Parlour
Daunt Books Originals 2022
Alkuteos Les Billes du Pachinko
Englanniksi kääntänyt Aneesa Abbas Higgings
171 sivua
Ranskalais-korealainen romaani

I'd like to go out to a museum, leave the neighbourhood, but my grandmother worries so much when I go out. I hear her humming a lullaby in Korean, always the same one.

Kolmekymppinen Claire on viettää kesää korealaisten isovanhempiensa luona Tokiossa ja tahtoisi viedä heidät lomalle synnyinmaahansa. Korealais-sveitsiläinen Claire alkaa opettaa kymmenvuotiaalle Mieko-tytölle ranskaa tämän äidin tyhjässä hotelissa. Kaksikko ystävystyy, ja Mieko haluaisi vierailla Clairen isovanhempien Pachinko-pelihallissa.

Elisa Shua Dusapinin The Pachinko Parlour on romaani, jonka keskiössä ovat identiteetti sekä ylisukupolvinen, kenties ikuinen vierauden ja toiseuden tunne. Vierautta kokee tietenkin päähenkilö Claire, jonka elämä on enimmäkseen Euroopassa ja toisaalta isovanhempiensa luona. Isovanhemmat elävät korealaista elämää Japanissa, nuori Meiko taas ihailee alppimaisemista tuttua Pikku-Heidiä.

Kerronnaltaan kauniisti soljuvan romaanin tunnelma on unenomainen – ja samalla jotenkin tosi cool.

Clairen päivät kuluvat jotenkin, Tokio piirtyy monikerroksisena – kiinnostavaa muuten, että Uenon alue on mukana tässäkin romaanissa, viime vuonnahan luin Yū Mirin romaanin ”Uenon asema” – on eloa ja yksinäisyyttä. Monet yksityiskohdat ovat kiinnostavia, ihastuttavia ja tarpeeksi tuttuja, jotta niistä saa helposti kiinni: joutilaat hetket, musiikki, kissat (tulee melkein mieleen Miyazakin elokuvat, vaikkei Dusapinin romaanissa ole mitään yliluonnollista), Monopolin pelaaminen, Disney ja Pikku-Heidi. Moderni, sekoittunut maailma, toisaalta korealaiset perinteet ja Pachinko-halli.

Toissa kesänä luin Dusapinin Talven Sokchossa. Sen tavoin myös The Pachinko Parlour on vähäeleinen ja silti rikas, tunnelmaltaan elokuvamaisenkin visuaalinen kirja, joka jättää jäljen. Molempien lukemista rakastin. ♥

P.S. Dusapinin romaani ilmestyy pian suomeksi nimellä ”Pachingo-kuulat” Siltalan kustantamana.