Kirjamessut 2017: rakkaudentunnustus kuvina

Sunnuntai-iltana kirjoitin henkilökohtaiselle Facebook-sivulleni kuta kuinkin näin: "Melkein viisi päivää - keskiviikkoisesta rakentamispäivästä puolikkaaseen sunnuntaihin - kirjamessuja takana ja vaikka nyt täällä kotona omenahillotäytteisten joulutorttujen paistuessa hieman hyydyttää, niin vielä jaksaisin päivän tai pari. Kaikesta ihmispaljoudesta, hälinästä ja seisomisen määrästä huolimatta rakastan Helsingin kirjamessuja (enemmän kuin mitään muita messuja). Rakastan: kirjoja ja kirjaihmisiä, lavalta toiselle kiirehtimisen ja keskustelujen äärelle pysähtymisen vuorottelua, viinimessujen samppanjaa, rakkaiden ystävien, mukavien tuttavien, suosikkikirjailijoiden ja kollegoiden tapaamista. Rakastan myös bloggaaja-aamiaista, messulauantai-iltaista ravintolaa ja keskusteluja siellä, ja rakastan sitä miten sunnuntaisin oma perhe tulee messuille. Vaikka edessä oleva viikko on oletettavasti arkinen ja tavallinen ja tarpeellinen, poden jo hieman kirjamessuikävää. ♥"

Näin, tällainen rakkaudentunnustus. Taisin kiteyttää olennaisimmat. Messuväsymys painaa edelleen nyt tiistainakin ja siksi pitkän messuraportin sijaan saatte kuvia. Pienenä saatteena kerrottakoot, että edellisvuosien tapaan olin messuilla kaksoisroolissa: töissä ja bloggaajana. Töiden puolesta hengailin paljon Avain-kustantamon osastolla ja haastattelin muutamia kirjailijoita. Bloggaajana osallistuin Bonnierin järjestämälle aamiaiselle ja Teoksen drinksuille. Aikataulujen sallimissa puitteissa nappasin itselleni myös joitakin hetkiä, jolloin istuin kuuntelemassa lavoilla olleita keskusteluja. Voi, miten niistä nautin! 

Kirjamessuilla bongasin muun muassa viisaita, lahjakkaita naisia:

Kuten Anneli Kannon, joka Anna Kortelaisen haastattelussa puhui "Lahtarit"-romaanistaan. Kirjalle muuten lämmin sukusuositus!

Venla Hiidensalon, Katja Kallion ja Anna Kortelaisen, jotka keskustelivat siitä miten arkistoista on apua romaanihenkilön luomisessa. Katja Kallion "Yön kantaja" on muuten romaani, jonka haluaisin lukea uudelleen.

Maarit Leskelä-Kärjen, jonka kanssa keskustelin "Toisten elämät" -kirjasta Avaimen osastolla. Elämäkertakirjoittamista käsittelevä tietokirja keräsi osastolle kiinnostunutta yleisöä. Eikö muuten ole ihana sohva!

Messujen lasten alue olisi voinut parempi - taas! - mutta oli ilo kuunnella Maria Kuutin lukevan ääneen uusinta Anna ja Elvis -kirjaansa.

Bonnierin bloggaaja-aamiaisella Marianna Kurtto puhui romaanistaan "Tristania", joka teki minuun(kin) syvän vaikutuksen.

Haastattelin messutorstaina Sisko Ylimartimoa, jonka kirja taiteilija Aleksander Lindebergistä sai taiteilijan tyttäret vierailemaan Avaimen osastolla.

Botnia-palkittu ystäväni, kirjailija Minna Rytisalo. Jos ette ole jo lukeneet, niin "Lempin" pariin kaikki!

Susanna Makaroff puhui "Homeäidin päiväkirjastaan", joka on yksi työkirjoistani. Vetävä ja koskettava kirja yhden perheen kokemuksista homekotikriisin pyörteissä.

Avaimen kustannuspäällikkö Tiina Aalto ja minä. Avain sai selkokirjallisuuden Seesam-palkinnon, joka lämmittää mieltäni.

Bongasin myös yhtä lailla viisaita ja lahjakkaita miehiä:

Kuten Jarno Alastalon, jonka uutuus "Pimeä netti" kertoo nimensä mukaisesti netin pimeän puolen väestä - mukaan mahtuu myös valoa ja iloa.

KirjaKalliolaisten taidolla tehdyt haastattelut ovat aina elämys. Jarno Alastalo lukiolaisten jututettavana.

Lisää parrakkaita miehiä: A. W. Yrjänä Bonnierin aamiaisella. "Joonaanmäen valaat" on esineenä mitä kaunein kirja. Aion sen toki lukeakin.

Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani. "Mistä maailmat alkavat" on minulle "Bologna-kirja".

Kirjamessut saivat minut lukemaan Juha Nurmeen "Niemeä", jonka aloitin eilen. Nyt ihmettelen, miksi en ole aiemmin Hurmetta lukenut. Teoksen bloggaajille järjestämässä kirjailijatapaamisessa Hurme puhui viisaita kulttuurista ja "niemestä".

Juhani Känkäsen laulu ja soitto ilahduttivat, kiitos tästä!

Bongailin toki kaikenlaista muutakin:

Viisaat ja lahjakkaat tässäkin: Kjell Westö ja Rosa Liksom sekä kirjailijuus 80-luvulta nykypäivään. Kumpaakin olisin kuunnellut vaikka kuinka kauan.

Mörkö! Tämän Kansallisteatterin Mörön sisälle olen muuten kerran päässyt. Nyt Mörkö kiisi - tai sitä kiidätettiin - lasten alueelle. Kuva on otettu keskiviikkona, jolloin oli messuosastojen rakentamispäivä. Tässä siis samalla pieni kurkistus kulissien taakse!

Harry Potter -bussi.

Potter-bussi oli tavallinen vanha double-decker, jonka yläkerrassa olisi voinut istuskella pitempäänkin: messujen hälinä oli äänten puolesta jossain kaukana, vaikka ihan äärellä oltiinkin.

Se aamiainen. Bonnierille kiitos tästä. 

Ja kun kaikki oli samalla kertaa ihanaa ja väsyttävää, saattoi sunnuntaina poistua kotiin väsyneenä ja onnellisena. Ei tosiaankaan balettimaisen kepein askelin, mutta kuin jostain toisesta maailmasta poistuneena:

Minä ja tyttäreni. Kuva: Ooppera ja baletti ♥

Ensilumesta Helsingin kirjamessuille (ARVONTA)

Aamu-usvaa ja ensilunta, kaksi luettua tiiliskiveä ja kolmas aluillaan. Lokakuun, kirjamessukuun, kiireisiin on mahtunut onneksi syysloma, joka on minulla ollut miltei viikon mittainen. Nyt päättyvällä viikolla olin töissä vain maanantain ja silloin ihan iltaan saakka, koska juhlimme Jarno Alastalon Pimeän netin ja Ari Haasion Verkkorikosten julkistamista Rikhardinkadun kirjastossa. Tuo vanha kirjasto on yksi tunnelmallisimmista koko Suomessa.

Lapsuusmaisemieni Suonenjoen syystalviset kuvat saavat nyt siivittää postausta aivan toisenlaisista tunnelmista, nimittäin Helsingin kirjamessuista. Oikeastaan nämä rauhalliset maisemat ja messuhulina sovittuvat yhteen varsin mainiosti: kontrasti niiden välillä on melkoinen, mutta Helsingin kirjamessut ovat kuta kuinkin vuoden paras tapahtuma ja kaikki Lumiomppua pitempään lukeneet tietävät varmasti, että rakastan syksyä. Rakastan myös ensilunta, vaikka se tulikin Savoon tänä vuonna turhan aikaisin (ja on kuulemma sulanut jo pois).

Mutta nyt kirjamessuille! Ihan ensin: ARVONTA! Pika-arvonta. Minulla on kaksi ylimääräistä lippua messuille. Arvon huomenna maanantaina illalla klo 18-19 maissa yhden hengen pääsylipun kahdelle onnekkaalle. Lippu on e-lippu, joten se tulee näppärästi sähköpostiin ja oikeuttaa sisäänpääsyyn yhtenä päivänä. Pika-arvonnassa olet mukana, kun kommentoit tähän postaukseen (myös Facebookissa voi osallistua) ja kerrot, mitä kirjamessuohjelmaa odotat eniten. Ja voit toki kommentoida ilman arvontaan osallistumistakin, jos sinulla on liput tai jos et aio koko messuille. ;)

EDIT! Voittajien nimet ovat tämän postauksen lopussa. Onnea ja mukavia messuja!

Minulle kirjamessut ovat sekä työtä että huvia. Tuo yhtälö on kovasti mieleeni, sillä messuhulinassa väsymys ja kiirekin sisältävät hyvää sykettä ja energiaa. Jo Messukeskukseen saapuminen lämmittää mieltä: miten ihanaa (!) on seistä messuhallin ylätasanteella ja katsella alas messuhalliin, nähdä osastot, pikkuhiljaa ihmisistä täyttyvän keskuksen ja astella sitten sinne muiden sekaan. Ja miten iso ilo on kantaa rullalle vääntynyttä, koirankorville taiteltua messuesitettä laukussaan ja tsekata sieltä, mitä ohjelmaa milläkin kellonlyömällä on alkamassa. 

Pelkkä esite ei tietenkään riitä, vaan itselle muistiin ja teille muille vinkiksi listaan nyt joitakin omia messuohjelmasuunnitelmiani. En todellakaan aio ehtiä kuuntelemaan jokaista: osa ohjelmista menee päällekkäin, joidenkin aikana unohdun varmasti antikvariaattiosastolle tai kahville, ja teen myös itse messuhaastatteluja. Listaan mukaan myös oman työnantajani Avain-kustantamon messuohjelman ja maalaan vihreällä ne neljä ohjelmanumeroa, joissa toimin haastattelijana. Tulkaa kuuntelemaan.

Messusuunnitelmani ja -haaveeni ovat kuta kuinkin tällaisia:

Torstaina 26.10.

Ah, avajaispäivä. Messutorstai on minulla hyvin työntäyteinen, joten oikeastaan kaikki muu paitsi Avaimen ohjelma on kuvitelmaa. Ns. luppoaikana saatankin hengailla Avaimen osastolla 6d91.

10.30 Mika Waltari. Susanna Makaroff: Homeäidin päiväkirja (Avain).
11.00 Kirjakahvila. Marjut Paulaharju ja Elise Tarkoma: Kirjailijoiden Hietaniemi (Avain). (Tätä en pääse kuuntelemaan, mutta vinkkaan teille muille. Itse olen samaan aikaan toisaalla ->)
11.00 Minna Canth. Jyrki Korpua: Lajivirren laulamaa – Kalevala ja kirjallisuus (Avain).
11.00 Magia. Meri Savonen: Tonttulapset ja salaisuuksien huvila (Robustos). Tätä en ehdi kuunnella, mutta jos ehtisin, niin menisin kyllä.
11.30 Minna Canth. Sisko Ylimartimo: Mestarillinen Aleksandr Lindeberg (Avain). Toinen haastattelu heti perään samalla lavalla, siis!
12.00 Magia. Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu (Avain).
12.30 Aleksis Kivi. Esikoiskirjailijat esittäytyvät. Esikoiset kiinnostavat aina!
12.30 Magia. Laura Ertimo ym.: Vesi – Kirja maailman tärkeimmästä aineesta (Myllylahti).
Jaahas, pitää miettiä, että esikoiset vai Vesi. Vai lounas? Joka tapauksessa, kiirettä pitää!
13.00 Minna Canth. Laura Gustafsson: Pohja (Into).
13.00 Magia. Lasten tietokirjavinkit
14.00 Mika Waltari. Haudattu jättiläinen. Ooh, Helene Bützow puhuu Ishiguro-käännöksestään.
14-15 Aino. Esikoisia. Aina kiinnostavaa, mutta voi olla että puhe Ishihurosta vie nyt voiton.
14.30 Minna Canth. Hanne Valtari: Unelmahommissa (WSOY). Äänikirjana kuuntelemani kirja ihastutti, hieman ärsytti ja antoi paljon ajateltavaa.
15.00 Aleksis Kivi. Suomalaisen kirjallisuuden uusi suunta. Varmasti kiinnostavaa kuunteltavaa.
16.00 Kirjakahvila. Imagen kansalliskirjailijat.

Nyt joudun jo miettimään, että olisiko päivä tuossa. Tosin torstai-iltana lavalla olisivat vielä Terhi Törmälehto ja Ben Kalland (17 KirjaKallio), Avaimen Juri Nummelin (17.30 Kullervo: 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa) ja Niklas Bengtsson (18.30 Katri Vala: Kirja erikoisena esineenä) ja vaikka mitä!


Perjantaina 27.10.

11.00 Aleksis Kivi. Kirjailijana 80-luvulta nykypäivään. Kjell Westö ja Rosa Liksom.
11.00 Katri Vala. Guadalupen ihme. Vanhoista työkuvioistani tuttu Outi Fingerroos ja valokuvaaja Matleena Jänis kertovat Meksikoon sijoittuvasta kirjastaan (Partuuna).
11.30 Mika Waltari. Keskustelua äänikirjoista. Tällaista BookBeatin ja Storytelin välillä vuorottelevaa satunnaiskuuntelijaa keskustelu kiinnostaa.
12.30 Mika Waltari. Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus).
13.00 KirjaKallio. Jarno Alastalo: Pimeä netti (Avain).
14.00 Mika Waltari. Marianna Kurtto: Tristania (WSOY). (Mutta olen täällä -> )
14.00 KirjaKallio. Aleksandr Manzos: Kaikkien aikojen pelit (Avain).
15.00 Aleksis Kivi. HS tähtihetki: Rosa Liksom.
15.00 Mika Waltari. Selkokirjan kanssa (Selkokeskus).
15.30 Aino. Suomalainen mytologia ja kansanperinne nykyajan kaunokirjallisuudessa. Paula Havaste ja Mikko Kamula. (Gummerus.)
16.00 Tarina. Marita Hauhia: Emman ja Eetun koirapulma (Avain).
16.30 Minna Canth. Toinen tuntematon (WSOY).
17.00 Minna Canth. Krista Launonen: Lava – kauhu ja himo (Avain).

Taas olisi illallakin vaikka mitä, mutta saa nyt nähdä, että hyydynkö vai vieläkö jaksan… 

Lauantaina 28.10.

Lauantaina aamuni alkaa bloggaajapainotteisesti, mistä lisää sitten myöhemmin, mutta messuhallissakin olisi heti kaksi kiinnostavaa päällekkäistä ohjelmaa…

10.30 Mika Waltari. Dekkarilauantai: Murha-Suomi. Luen melko vähän dekkareita, mutta keskustelussa on mukana mm. Suvi Piiroinen, jonka Joensuuhun sijoittuva dekkarisarja on minulle melkein must.
10.30 Takauma. Esikoiskirjan tuska ja ihanuus. Hienot kirjailijat Anna-Kaari Hakkarainen, Tapani Bagge ja Laura Lindstedt keskustelevat.
11.00 Aleksis Kivi. Miki Liukkonen: O. Liukkosen romaani on sellainen, joka pitäisi lukea.
11.30 Aleksis Kivi. Suomalaisen runon ääni.
12.00 Kullervo. Parnasson kirjallisuuskeskustelu.
12.30 Aino. Yhdessä virkkeessä kokonainen elämä. Pertti Lassila ja Johan Bargum (Teos).
13.00 Aino. Satu Taskinen: Lapset (Teos). Kirja, jonka aion lukea, keskustelu voisi pohjustaa lukukokemusta.
13.00 Magia. Harry Potter ja Tylypahkan kirjasto. Olisihan tämäkin: Jaana Kapari-Jatta kertoo.
13.30 Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Kosmos). Kuuntelin hiljattain äänikirjana, melkoinen kirja!
14.00 Magia. Seija Helander: Tauno ja Nelli evakkomatkalla (Avain).
14.00 Avaimen osasto. Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät.
(Oho, sitten tuleekin pitkä tauko!)
17.00 Kirjakahvila. Ella Kanninen: Ella – kotona Italiassa (Tammi). Tämä kyllä!
17.30 Eino Leino. Juha Hurme: Niemi (Teos ja Kansallisteatteri).
17.30 Minna Canth. Pasi Lampela: Kehä (WSOY). Jaahas, kaksi kiinnostavaa siis taas päällekkäin.
18.30 Kirjakahvila. Taiteilijat romaanihahmoina. Joel Haahtela, Venla Hiidensalo ja Kati Tervo.
19.00 Kirjasta elokuvaksi. Antti Tuuri ja Paleface.

Sunnuntaina 29.10.

En ole vielä ihan varma, jaksanko enää messuilla sunnuntaina, mutta toisaalta olen suunnitellut siitä perhepäivää. Jos menen, niin näitä:

10.00 Olohuone. Runousaamiainen. Tämä olisi ihana kokea!
10.30 Takauma. Äitiyden tabut. Helmi Kekkosta ja Essi Kummua haastattelee Laura Lähteenmäki.
11.00. Takauma (kätevää, kun ei tarvitse siirtyä edellisen jälkeen). Runoilijoiden esikoisromaanit. Risto Oikarinen ja Sinikka Vuola, jonka Replika ihastutti ja ihmetytti viime vuonna.
13.00 Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus)
14.00 Kimmo Ohtonen: Metsäkansan tarina (Docendo)
15.00 Aleksis Kivi. HS esikoiset lavalla. Sunnuntain must.

Sunnuntai jää hieman väljäksi enkä ole varma, onko se paras perhepäivä, koska silloin ei ole omia lapsiani erityisemmin kiinnostavaa ohjelmaa. En tosin ole vielä keskustellut ohjelmasta perheen kanssa, joten katsellaan.

Ja huh vaan, kuten koiran ilmekin tuntuu sanovan! Minua alkaa hengästyttää, mutta kuten kirjoitin, en aio ehtiä kaikkeen listaamaani, vaan kirjoitin nyt asioita muistiin. Todennäköisesti suunnitelmani muuttuvat muutenkin. Ja vaikka listasin paljon ohjelmaa, niin messuohjelman kuunteluhan on oikeastaan hyvin leppoisaa: jalkojen lepuuttamista mukavilla tuoleilla hyvän keskustelun äärellä.

Kirjabloggaajat muuten päivystävät Boknäsin osastolla 6m48. Itsekin aion hengailla siellä mahdollisuuksien mukaan, luultavasti varsinkin lauantaina. Omia tukikohtiani messuilla ovat siis Avaimen ja Boknäsin osastot. Nähdään messuilla!

Loppuun vielä hieman seesteisyyttä, sellaista tarvitaan myös:

Lipun messuille voittivat blogiin kommentoinut Sanna ja Facebookissa kommentoinut Elviira. Onnea teille!

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito
Basam Books 2013
Walking 1862
Suomentanut Markku Envall
77 sivua
Amerikkalainen essee


Miksi joskus on niin vaikea päättää, minne kävellä? Uskon että Luonnossa piilee salaista magnetismia, antaessamme sille tiedostamattomasti myöten se ohjaa meitä oikeaan. Ei ole yhdentekevää, mitä tietä kävelemme. On olemassa oikea tie, mutta huolettomuudesta tai typeryydestä olemme sangen alttiita valitsemaan väärän.

Atlantic Monthlyn kesäkuun 1862 numerossa julkaistiin pitkä essee, joka korosti villiyden ylemmyyttä sivistykseksi katsotun yli ja korosti kuljeskelun tärkeyttä. Esseestä muodostui aikaa kestävä klassikko, Kävelemisen taito. Henry David Thoreaun kirjoituksessa vastakkain ovat luonto ja yhteiskunta, jonne suurin osa ihmisistä Thoreaun mukaan tuntee vetoa, vaikka lyhyesti sanoen kaikki hyvät asiat ovat villejä ja vapaita.

Tiivis, vain 77-sivuinen Kävelemisen taito on täysiverinen ylistys luonnolle. Se on myös monella tapaa mielenkiintoista luettavaa. Luonnonfilosofi Thoreau kävelee ja kävellessään pohtii paitsi edessään avautuvaa maisemaa, myös kirjallisuutta, ihmisyyttä, mytologiaa ja luonnonsuojelua. Täysin vieraalta Thoreaun ajatukset eivät tunnu: Kävelemisen taitoa lukiessani ajattelin esimerkiksi J. R. R. Tolkienia ja Pentti Linkolaa. Eikö heillä kummallakin ole ollut ajatuksia materialismia ja teollistumista vastaan, luonnonsuojelun puolesta? Eri tavoin ja eri syistä, varmasti, enkä voi tietää onko Thoreau vaikuttanut suoraan esimerkiksi Tolkieniin, mutta jotain kaikuja tai mielleyhtymiä sain mitä esimerkiksi yksinkertaisen elämäntavan puolustamiseen tulee.

Osin Thoreaun ajatukset ovat tietenkin ristiriitaisia. Koulutettu ja etuoikeutettu mies ja puhe ”villeistä” hätkähdyttää. Thoreau tuntuu näkevän monet aikalaisensa barbariasta kärsivinä ja pyytää naapureikseen ”villi-ihmisiä”. Nykylukijan kannalta tämä tuntuu vanhanaikaiselta, hyvistä tarkoitusperistään huolimatta etnosentriseltä – 1860-luvulla kirjoitettuna se voisi tuskin muuta ollakaan. Lukiessa on syytä muistaa Thoreaun rooli ihmisoikeuksien puolustajana ja yhteiskuntakriitikkona, unohtaa jonkinlainen valkoisen miehen ylenkatse. Maailma todellakin on muuttunut ja Kävelemisen taito nyt olisi varmasti erilainen kuin omana aikanaan. 

Entä käveleminen, koko esseen perusta? Se rauhoittaa ja lisää tietoisuutta olla läsnä tässä ja nyt: lähteä kävelylle kuin ristiretkelle ja huomata, miten ennen kaikkea meillä ei ole varaa olla elämättä nykyhetkessä. Thoreaun essee onkin tavattoman viehättävää, suorastaan ihastuttavaa luettavaa. Markku Envallin suomennos toimii hyvin ja itse asiassa koko esseen julkaiseminen kauniskantisena kirjana on ollut kulttuuriteko.

Teoksen ydin puhuttelee nyt ja toivottavasti aina. Nykylukijalle Kävelemisen taito tarjoaa ennen kaikkea hetken aikaa rauhoittua – ja valtavan haluan lähteä liikkeelle, kulkea polkuja, mennä metsään, hengittää, olla: lähteä oikealle tielle, luonnon magnetismin johdattamana.

Marianna Kurtto: Tristania

Marianna Kurtto: Tristania

WSOY 2017
Kansi Anna Makkonen
331 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän ei tiennyt mistä sanat tulivat.
Mutta ne jäivät hänen korviinsa kuin loitsu, ne tunkivat uniin ja hitaisiin päiviin, jotka menivät säröille kuin lasi johon suuri nyrkki oli törmännyt.
Vain yksi virhe.
Sen jälkeen pelkkä pimeys.

Tristania on tuliperäinen saari kaukana kaikesta. Siellä ei voi mennä kävelylle oman mielensä mukaan, sillä se on paitsi saari, myös tulivuori. Keväällä aurinko halkoo sen maisemaa ja saaren mustalla hiekalla elää joukko ihmisiä, jotka opettavat, viljelevät, kasvavat ja kaipaavat. Jonin isän silmissä kiiltää salainen tietämys ulkomaailman asioista – niin salainen, että Lars-isä on nyt Englannissa sieltä löytämänsä Yvonnen kanssa, ja Jon näkee äitinsä Lisen taltuttamassa sydäntään. Saarella asuvat myös Martha, joka on pinnalta ehjä, mutta sisältä punalevän värjäämää villaa, ja Bert joka huomaa ajan katoavan kelloihin sekä joukko muuta väkeä. He hengittävät samaa ilmaa, mutta pitävät asioitaan piilossa. Kun tuliperäisen saaren luonnonvoimat pääsevät valloilleen, on jokaisen pohdittavat siipiään ja juuriaan.

Marianna Kurton Tristania kuljettaa lukijansa erikoiselle tuliperäiselle saarelle ja myös Englantiin. Toisessa hiekka on mustaa, toisessa valkeaa, etäisyys on pitkä, sillä saarelle pääsee vain laivalla ja matka kestää viikkoja. Eletään 1950- ja 60-lukujen taitetta, mutta tunnelma on ajaton.

Joskus luetut kirjat tuntuvat ikään kuin muodostavan pareja keskenään, vaikkei romaaneilla olekaan lopulta paljoa yhteistä. Kurton Tristania sai minut ajattelemaan jokunen aika sitten lukemaani Kätlin Kaldmaan romaania Islannissa ei ole perhosia. Rinnastus selittyy tietenkin ääriolomaisemilla: kirjojen sijoittumisella meren ja tulen saariin, isompaan ja pienempään, ja myös runoilijuudella, kielen voimalla joka molempien teoksissa on vahvasti läsnä. Kurton romaani on kuitenkin luettavampi ja samastuttavampi.

Luin Tristaniaa jokseenkin kiireisenä ajanjaksona, minkä vuoksi osa romaanin tapahtumista meni minulta ohi. Vaikka lukiessani kasvoin kiinni Tristanian henkilöihin ja etenkin romaanin vahvaan, ilmavaan ja kuitenkin juurevaan tunnelmaan, hukkasin jotain. Palasin näihin kohtiin uudelleen tänään aamulla, mikä kannatti: Tristania ei ole vaikealukuinen, minä vain olin hetkisen aikaa epätarkka lukija. Asioita toki tapahtuu rivien välissä, kuten ihmismielessä kuuluukin. Suosittelenkin Tristaniaa luettavaksi ajatuksella, antamaan sille tilaa, jotta se tulee lähelle – jotenkin saarelaisten mukaisesti, moniä ääniä nostaen.

Kurtto kirjoittaa taitavasti. Tristaniassa ihminen ja maisema peilautuvat toisiinsa – tai eivät vaan peilaudu, vaan sulautuvat yhteen. Kurtto tavoittaa hyvin kaikkien keskeishenkilöidensä mielenliikkeet, hänen tekstinsä heijastaa pimeyttä ja kantaa valoa, kuiskii vihaa ja säteilee toivoa. Kieli ja tarina kulkevat käsi kädessä, mitä arvostan: toinen ei syö toista, vaikka Kurton lauseisiin voisi pysähtyä pitkäksikin aikaa.

Runoilijana ja kääntäjänä tunnetun Kurton esikoisromaani on varmaotteinen, merellisen väkevä ja kaunis teos, joka herättää eloon saaren ja sen ihmiset. Kaipuu, muistot, vetovoima ja sisäinen kamppailu risteilevät Tristanian väessä samalla tapaa kuin luonto, jonka voima mullistaa kaiken.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
Kokkyo no minami, taiyo no nishi 1992
Suomentanut Juha Mylläri
Päällys Jussi Kaakinen
230 sivua
Japanilainen romaani

Miten onnellinen olisinkaan ollut, jos olisimme voineet viettää sunnuntai-iltapäivät kävellen käsi kädessä joen vartta ylävirtaan tiellä, jolla ei kulkenut ketään muuta. Mutta me emme olleet enää lukiolaisia. Minulla oli vaimo, lapsia ja työ. Olin joutunut valehtelemaan vaimolleni päästäkseni lähtemään tänne. Minun oli noustava puoli seitsemältä Tokioon laskeutuvaan lentokoneeseen ja kiirehdittävä kotiin.

Keski-ikäinen Hajime on aviomies, isä ja ravintoloitsija. Hän elää mukavaa keskiluokkaista elämää, juuri sellaista kuin häneltä on odotettu ja kuin hän itsekin on ehkä odottanut. Outo tyhjyyden tai kaipuun tunne kaihertaa kuitenkin hänen mieltään. Hän ajattelee usein kahta lapsuus- ja nuoruusvuosiensa ystävää: Shimamotoa, jonka kanssa hän tunsi sielunsisaruutta ja jonka kanssa hän kuunteli musiikkia, sekä Izumia, jonka kanssa asiat menivät pahasti solmuun. Kadonnut nuoruus palaa Hajimen elämään voimalla, tunteet ja järki ottavat mittaa toisistaan ja Hajimen on tehtävä valintoja: Jonkin oli muututtava.

Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen on ilmestynyt Japanissa vuonna 1992 ja ajallisesti romaani sijoittuu kirjailijan tähänastisen tuotannon puoliväliin. Tunnelmassa on osin samaa kuin Murakamin kotimaassa vuonna 1987 julkaistussa Norwegian Woodissa, joka oli minulle täysosuma. Siinä on myös jotain tuttuja kaikuja kuin myöhemmin – muutama vuosi sitten – ilmestyneessä Värittömän miehen vaellusvuosissa, joka sekin oli nautittava joskin nimensä mukaisesti hieman väritön (Suomi-osiot olivat toki kiinnostavia). Itse asiassa Rajasta etelään, auringosta länteen voisi olla niiden kummankin romaanisisarus tai -serkku. Jokaisessa puitteet ovat ensiksikin realistiset ja kaikissa mainituissa teoksissa muisteleva, suorastaan nostalginen ääni sekoittuu nykyisyyteen ja kertoo kaipauksesta. Kaipauksen syy on jokaisessa erilainen.

Kaikissa kolmessa romaanissa keskeishenkilön, kertojan, elämä menee eri lailla, ja niin pitääkin. Nyt suomennetussa teoksessa päähenkilö on edennyt elämässään hyvin perheineen ja bisneksineen. Onttouden tunteessaan ja kaipuussaan hän kohtaa erään postmodernin ihmisen hyvin tunnistaman ongelman: onko kaikki nyt tässä, entä jos olisin valinnut toisin, tehnyt toisin? Murakami käsittelee taidolla keski-ikäisen miehen sisäisiä ristiriitoja ja vyöryttää samalla lukijansa eteen kotimaansa kulttuuria: perhe-elämää, ainoana lapsena ja sisarusten kanssa varttumisen eroja, sukupuolirooleja. Avioliiton ulkopuolisia, jokseenkin hyväksyttäviä seksuaalisia kohtaamisiakin sivutaan; Hajime ei välttämättä ole kovin miellyttävä, vaikka hänen tarinaansa tässä kerrotaankin, toisaalta hän on omasta itsekeskeisyydestään tietoinen. On tietenkin myös musiikkia: Nat King Colea, Duke Ellingtonia, Rossinia ja Bing Crosbya.

Juha Myllärin suomennos on oivallinen. Mylläri tavoittaa hienosti Murakamin kerronnan. Kokonaisuus on nostalginen ja hivenen ärsyttävä, haikeansuloinen ja eroottinen, hetkittäin nolostuttava ja koko ajan kerronnallisesti vetävä. Murakami taitaa realistisen kerronnan, vaikka hänet tunnetaan varmasti paremmin surrealistisista teoksistaan. Murakamin realismiin mahtuu toki aina ripaus unenomaista tunnelmaa ja omanlaistaan huumoriakin. Päällimmäiseksi nousevat kuitenkin tunnelman epävarmuus ja haikeus sekä Hajimen omakohtaisten havaintojen terävä kauneus.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei luultavasti tule olemaan suosikkini-Murakamini – sellaiseksi nyt suomennetussa romaanissa on liian paljon tuttuja elementtejä kirjailijan muista realistisista teoksista. Mutta tarpeeksi omaperäinen se on, Murakamin tuotannon ystävien ei tarvitse pettyä: Yritin ottaa ensimmäisiä askeleitani johonkin uuteen suuntaan pukeutuneena uuteen itseeni.

Turun kirjamessut 2017

Syysterveisiä Turusta! Syksyn ensimmäiset kirjamessut ovat nyt takana. Olen joskus leikkimielisesti sanonut, että lokakuun voisi nimetä kirjamessukuuksi, sillä loppukuusta on sitten Helsingin kirjamessujen aika. Ihanaa!

Ihanaa oli Turussakin. Kiireistä, hälyistä, meluisaa, mutta mukavaa. Turun messukeskuksen eri messuhallit tuntuvat suorastaan imaisevan ihmiset sisäänsä tungokseen, mutta tungoksen lämpö johtuu tunnelmasta, ei siis vain ihmismäärästä (toki siitäkin). Siellä täällä vastaan tulee tuttuja: kirja-alan väkeä, bloggaajia, kirjailijoita, kauppiaita. Joku kantaa painavia ostoskasseja, toisella on kiire esiintymiseen, kolmas jää suustaan kiinni, yhdeltä lavaltaa kuuluu keskustelua, toiselta ääneenlukea, jossain kaukana pauhaa kolmas ohjelmanumero. Näin pitää ollakin.

Minulle messumatka Turkuun oli työpainotteinen. Perjantaiaamuna haastattelin Maarit Leskelä-Kärkeä hänen elämäkertoja käsittelevästä kirjastaan Toisten elämät ja melkein heti jatkoin Aleksandr Manzosin kanssa Kaikkien aikojen peleistä. Kiitos kummallekin haastattelusta, oli ilo! Välissä ehdin kuunnella muun muassa Anni Kytömäkeä, jonka Kivitaskun (Gummerus) aion lukea syyslomalla. Oman työnantajani Avaimen julkaisemiin, perjantaina esillä olleisiin messukirjoihin kuuluivat myös Juri Nummelinin 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa, Krista Launosen Lava - kauhu ja himo (joska olen oppinut paljon esiintymisjännitystä ajatellen), Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu sekä Markku Kaskelan ja Tomi Kontion ihana, upeita tekstejä ja valokuvia sisältävä Minun Italiani. Jossain välissä Kallas-lavalla esiintyi myös Anni Saastamoinen, jonka Depressiopäiväkirjat  (Kosmos) on minulla parhaillaan lukukuuntelussa. Hyönteisdokumentissa on hieman enemmän juttua mm. Leskelä-Kärjen, Manzosin ja Nummelinin haastatteluista.

Perjantaina olin aloittanut päivän jo 6.20, jolloin kävelin kotoa bussille ehtiäkseni Helsinkiin. Juna Turkuun lähti 7.30. Messukeskuksesta poistuin vasta hieman ennen kuutta illala, myöhemmin oli tiedossa vielä ruokailuhetki kollegan kanssa. Blankon kasvispasta oli maukasta, mutta palvelu suositussa ravintolassa oli ylimalkaista ja kiireisen oloista. Meille esimerkiksi tuotiin jälkiruokalista, mutta meiltä ei tultu koskaan kysymään, että mitä saisi olla. Näin ollen maksoimme syömisemme pääruoan jälkeen enkä kovin helposti menisi uudelleen Blankoon. Onneksi minulla oli hotellihuoneessa piparkakkusuklaata (jee, sitä saa taas!), jota söin samalla kun luin uusinta Murakami-suomennosta.

Päiväkirjamainen sepustus Turun messuilta on jo lauantaissa, hurraa. Lauantai oli työn puolesta melko leppoisa päivä, joten ehdin aamusta kävellä jokivartta ja bongailla kirjakaupassa tuttuja kirjoja. Messulauantaihini sisältyi Tuijan blogissaan hienosti esittelemä selkokirjapaneeli, jonka jälkeen oli muutaman työpalaverin vuoro. Lisäksi kuuntelin Seppo Puttosen ja Niina Revon keskustelua Ylen 101 kirjaa -hankkeesta, jossa itsekin olen bloggaajana mukana kahden kirjan voimin. Ensimmäisen niistä, Markus Nummen Karkkipäivän aika oli jo tammikuussa, marraskuun alussa kerron täällä sitten 1930-lukulaisesta kirjasta, josta Puttonen ja Repo sattuivatkin keskustelemaan. 

Lauantainakin messuilu herätti nälän, piti käydä syömässä - kahdesti. Ensin poikkesin di Treviin nauttimaan herkullisia juustoja ja illalla oli Tintån vuoro. Jos samojen omistajien Blanko oli osin pettymys, oli Tintå tälläkin (!) kertaa ihana. Mansikka-vuohenjuustopizza, hyvä Riesling ja jälkiruoaksi vegaaninen raparperimousse suolaisen kinuskin kanssa olivat kaikki melkoista makutaivasta. Voisin oikeastaan tehdä uuden reissun Turkuun ihan Tintån vuoksi.

Kaiken herkuttelun jälkeen pieni liikunta olisi tehnyt hyvää. Sunnuntaiaamuna seurasin Suuren lukuseikkailun hengessä hyppyyttävää lastenkirjajumppaa, josta Kia on kirjoittanut enemmän. Turun seudun äidinkielen opettajien osastolla seurasin muun muassa Juri Nummelinin ja Aleksandr Manzosin haastatteluja, mutta kuuntelin myös erään pitkäaikaisen muusikkosuosikkini Kauko Röyhkän ja Olga Välimaan haastattelua kirjastaan Piru irti Islannissa (Like) sekä Anneli Kannon mietteitä vaikuttavasta Lahtareista (Gummerus). Iltapäivällä en ehtinyt kuunnella Susanna Makaroffin Homeäidin päiväkirjaa, koska haastattelin Niklas Bengtssonia todella kiinnostavasta Kirja erikoisena esineenä -teoksesta. Keskusteluamme oli kuuntelemassa muutama tuttu bloggaajakollegakin (kiva, että olitte!), joista hdcanis ja Kirjaluotsi ovat jo maininneet Bengtssonin kirjasta käydyn keskustelun kirjoituksissaan.

Nyt kun messuista on pari päivää, täytyy hieman huokaista. Helsingin kirjamessut häämöttävät jo, mutta onneksi tässä välissä on ihan tavallinen arkiviikko ja sitten pieni syysloma koko ajan kasvavan lukupinon (ja sen piparkakkusuklaan) kanssa.

P.S. Turussa mukanani oli kännykkä, ei kunnon kameraa. Sen huomaa kuvien laadusta, siksi tuollaisia päiväkohtaisia kollaaseja.

Syysjuttuja ja kirjamessuja

Lempivuodenaikani syksy on tuonut paitsi kartanoromantiikkaa, myös ison pinon luettavia kirjoja. Mukana on kovasti odottamiani uutuuksia ja edelleen hyllynlämmittäjiä. Tällä hetkellä minulla on kesken kolme romaania ja pari tietokirjaa. Lisäksi muutama työkirja on niin kiinnostava, että taidan tehdä lokakuun aikana pienen poikkeuksen ja postata niistäkin, kertoa samalla vaikka tietokirjallisuuden kustannustoimittajan päivästä.

Juuri nyt leijailen onnesta, sillä tänään iltapäivällä tuli tieto tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnosta. Nobel menee brittiläiselle Kazuo Ishigurolle, joka on eräs suurimmista suosikkikirjailijoistani. Ishiguron monipuolinen tuotanto kattaa niin historiallisia romaaneja kuin dystopiaa, sekä romaaneja että novelleja. Ishiguron teoksissa on mukana aina yhteiskunnallisuutta, usein jonkinlaista perienglantilaisuutta, mutta toisinaan myös niin sanottua itämaisuutta. Omat suursuosikkini Ishiguron tuotannosta ovat Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina, mutta kirjailijan jokainen teos on ollut mieleeni. Tunnisteella Ishiguro löydätte lisää mietteitäni.

Syksyni kulttuurikohokohtiin on kuulunut Stingin konsertti. Sting on eräs pitkäaikaisimmista suosikeistani (vaikka se suurin musiikillinen rakkauteni on ehdottomasti Tori Amos, joka ei tällä kiertueellaan Suomeen tule, yhyy), aloin kuunnella häntä aktiivisesti 1990-luvun alussa lukiolaisena ja olen vuosien varrella käynyt hänen konserteissaan joitakin kertoja. Ensimmäisen kerran näin Stingin livenä kesällä 1997 Ruisrockissa. Viimeviikkoinen Hartwall Areenalla järjestetty konsertti toi lavalle hyväntuulisen brittitähden, joka esitti etenkin alkupään tuotantoaan – niin Policen hittejä kuin soolouransa tunnetuimpia kappaleita. Äänentoisto Hartwall Areenan piippuhyllyllä ei ollut paras mahdollinen, mutta Stingin hyvä vire toki välittyi. Omia kohokohtiani olivat ”Mad about You”, koska Soul Cages -levy oli ensimmäisiä CD-levyjä joita ikinä ostin, totta kai ”Englishman in New York”, encoren ”Fragile” ja Stingin pojan Joe Sumnerin aloittama Bowie-tribuutti "Ashes to Ashes", joka toi jo roskan silmäkulmaani. Stingin Songs from The Labyrinth on muuten täydellinen syyslevy. ♥

Tämä vuodenaika saa minut myös intoilemaan asioista enemmän kuin vaikkapa kevät. Viime viikkoina olen esimerkiksi ollut uudelleen innostunut valokuvaamisesta. Osa teistä muistaa ehkä alkukesäisenpohdintani kamerasta. Kesäkuun puolivälissä myin vanhan Canonini ja kävin ostamassa itselleni Olympuksen, joka osoittautui toki laadukkaaksi ja muotoilultaan kauniiksi kameraksi, mutta monien Canon-vuosien (jo filmiajalta…) jälkeen se ei tuntunut omalta tai käteen sopivalta. Mietin, että olenko vähän hassu tai hullu, mutta syyskuun alussa hyvästelin Olympuksen vain kahden ja puolen kuukauden jälkeen ja marssin kamerakauppaan ostamaan Canonin. On kuin olisin palannut jonnekin kamerakotiin. Kollaasin kaikki kuvat Stingin konserttikuvaa lukuun ottamatta olen ottanut Canonilla, Sting-kuva on kännykkäräpsy.

Ja muita uusvanhoja innostuksia on kalenteri-muistikirjan tekeminen. 1990-luvulla tein useana vuonna kalenterin itselleni: ostin tyhjän muistikirjan ja piirustelin siihen viikkoaukeamat, joita päiväkirjamaisesti täytin. Nyt viime vuosina kaikenlainen kalenteri-intoilu ja bujoilu on noussut suureen suosioon. Sen myötä minäkin hankin itselleni alkuvuonna plannerin, mutta sekään ei tuntunut ihan omalta, koska sen raamit olivat liian valmiit. Tunnollisesti olen sitä käyttänyt (kerta siitä maksoin :D), mutta joku aika sitten hankin ihanan muistikirjan, josta aion tehdä itselleni kalenterin ja muistikirjan sekoituksen. Itse asiassa olen vähän aloitellutkin.

Syksy tuo mukanaan myös kirjamessuja. Tällä viikolla on Turun ja kuun viimeinen viikonloppu Helsingin kirjamessujen aika. Ihanaa! Minulle messut ovat sekä työtä että vapaa-aikaa, mikä tarkoittaa sitä että kustannustoimittajana haastattelen muutamia kirjailijoita. Kirjabloggaajana taas koetan ehtiä kuuntelemaan muita keskusteluja.

Arvatkaa mitä? Ensimmäistä kertaa minulla ei ole tärppejä Turun messuille! Kääk. Tärpittömyys ei johdu siitä, etteikö messuilla olisi kiinnostavaa ohjelmaa. On siellä, todella paljon: monta lavaa (uutena hienosti nimetty Kallas), kirjailijoita Anni Kytömäestä Rosa Liksomiin, Ben Kallandista Pirkko Saisioon ja Selja Ahavasta Marianna Kurttoon, on keskusteluja kustantamisesta, on uusittu lasten alue. Turun kirjamessuilla on aina hyvä tunnelma ja kirjoitan tarkemman messuraportin sitten ensi viikolla.

Teen tosiaankin messuilla myös töitä. Avain-kustantamon kirjoja ja kirjailijoita on mukana kaikkiaan 17 eri ohjelmanumerossa. Esillä ovat muun muassa paljon näkyvyyttä saanut Susanna Makaroffin Homeäidin päiväkirja, Krista Launosen mainio Lava – kauhu ja himo -kirja, Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu (josta aion poikkeuksellisesti kirjoittaa enemmän tänne blogiinikin), Markku Kaskelan ja Tomi Kontion ihana Minun Italiani… Ja monta muuta, muun muassa lastenkirjoja ja elokuva- ja kirjakeskustelua. Jos haluatte tulla moikkaamaan minua, niin tulkaa kuuntelemaan nämä, joissa toimin haastattelijana:

Perjantaina 6.10.

Kallas klo 10.20-10.40
Kenellä on oikeus kirjoittaa toisen elämästä ja keiden elämästä ylipäätään kirjoitetaan? Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät

Tieto klo 11.20-11.40
Konsoli- ja tietokonepelien klassikot. Aleksandr Manzos: Kaikkien aikojen pelit

Lauantaina 7.10.

Jukola klo 12.00-13.00
Selkokirjapaneeli. Miten selkokirjat tuovat iloa monille lukijoille? Millaista on mukauttaa jo valmiita kirjoja, millaista kirjoittaa uusi tarina selkokielellä? Esiintyjät: Pertti Rajala, Hanna Männikkölahti ja Tapani Bagge.

Sunnuntaina 8.10.

Eino klo 13.40-14.00
Mikä olisi erikoisempi esine kuin kirja? Niklas Bengtsson: Kirja erikoisena esineenä

Turun kirjamessujen koko ohjelma löytyy täältä. Toivottavasti nähdään messuilla! ♥

Alix Rickloff: Nanreath Hallin salaisuudet

Alix Rickloff: Nanreath Hallin salaisuudet

HarperCollins Nordic 2017
Secrets of Nanreath Hall 2016

Suomentanut Virpi Kuusela

Kannen suunnittelu Lisa Krebs

399 sivua

Amerikkalainen, Englantiin sijoittuva romaani

Kärryt kääntyivät kapealle kujalle, jonka molemmin puolin kasvoi tien ylle kaartuvia lehmuksia. Meren kohina kuului kovempaa, ja tuuli tuiversi Annan kiharoita ja pisteli poskia. Suuren niityn toisella puolella erottui savupiippuja ja hammastettu kattoprofiili. Sitten ne katosivat jälleen puiden taake.
”Onko tuo se talo?”

Cornwall 1910- ja 40-luvuilla. Ensimmäinen ja toinen maailmansota. Nanreath Hallin kartano. Kaksi naista, äiti ja tytär. Tytär, Anna Trenowyth ei saa koskaan kunnolla tuntea äitiään lady Katherinea, sillä tämä kuolee lapsensa ollessa kuusivuotias. Adoptiovanhempien kanssa Lontoossa varttunut Anna toimii Punaisen Ristin sairaanhoitajana ja päätyy äitinsä lapsuudenkotiin, jonne on perustettu sotasairaala. Vaikka Anna tietää olevansa sukunsa parissa, ei saapuminen kartanoon ole millään muotoa ristiriidatonta. Hän joutuu kohtaamaan yhtä lailla sukunsa omalaatuisia jäseniä kuin pohtimaan äitinsä arvoituksellista menneisyyttä. Mitä tapahtui äidin ihastukselle, taitemaalari Simon Hallidaylle? Miksei Anna päätynyt lapsena sukunsa huomaan? Ympärillä riehuva sota ja menneisyydestä kumpuavat kipukohdat muokkaavat kumpikin Annan identitettiä.

Joskus on niitä aikoja, jolloin englantilainen iltapäivätee kaikkine herkkuineen tekisi enemmän kuin hyvää: silloin kun kiireet painavat päälle ja lukupinot kasvavat. No, jos ei pääse viettämään teehetkeä jossain hienossa hotellissa, voi onneksi paeta kepeämpien kirjojen tai tv-sarjojen maailmaan. Alix Rickloffin Nanreath Hallin salaisuudet tarjoaa eskapismia arjesta ja tekee sen ihan mallikkaasti.

Tällaiset englantilaiset kartanokirjat ovat ihan oma kirjallisuudenlajinsa, jonka eräs tunnetuin nimi tällä hetkellä taitaa olla australialainen Kate Morton. Pidin Mortonin kahdesta ensin suomennetusta romaanista, mutta kaksi seuraavaa olivat pettymyksiä. Ajattelin, etten enää lue Mortonia, mutta Luetut.net-blogin juttu saattaa vielä kääntää ajatukseni. Mutta takaisin Rickloffiin. Yhteistä hänelle ja Mortonille on paitsi tarinoiden sijoittaminen kartanoiden ja sukuarvoitusten maailmaan, myös se että päähenkilöt ovat toimivia naisia, joille ei onneksi riitä "lordi saapuu ja suutelee" -romantiikka. Itse asiassa imelyys, joka mielikuvissani kartanokirjoihin liittyy, puuttuu koko lailla täysin – ajat muuttuvat Barbara Cartlandin (jolta luin yhden romaanin Huonon kirjan viikollani joitakin vuoksia sitten) ja Catherine Cooksonin (jota en ole koskaan lukenut enkä aiokaan lukea) valtakaudelta. Hyvä niin! Romantiikka onkin enemmän menneen maailman kuvauksessa, vanhan talon tunnelmassa ja edellisten vuosikymmenten valokuvissa. Juoni kulkee, vaikka salaisuudet olisivat lajityyppiä ajatellen voineet olla synkempiäkin, puitteet ovat tyylilajin mukaiset, Cornwallin maisemat toimivat varmaan aina. On oikeastaan aika virkistävää lukea viihdettä viihteen vuoksi etenkin, kun pääosassa ovat sukusalaisuuksien lisäksi kuvataide ja (tietenkin) brittiläinen maisema.

Kirjan kansi ei tee oikeutta romaanille. Kansi on sinänsä kaunis, mutta se viittaa sellaisen ”ah, kaikkien näiden vaikeuksien jälkeen saan rakastaa sinua hieno iltapuku ylläni” -kirjallisuuteen eikä anna kuvaa kipakoista, omaa tietään kulkevista (ja tietenkin punatukkaisista!) Katherinesta ja Annasta. Nanreath Hallkaan ei ole kansikuvan mukainen siloiteltu paikka, vaan monen kerroksen väen täyttämä, elävä kartano, jossa hienot salit ja vanhat kivirauniot asettuvat osaksi ihmistensä koko olemista. Kannen perusteella en olisi Rickloffin romaaniin tarttunut, mutta etukannessa oleva mainoslause ”Yhtä viihdyttävä kuin jakso Downton Abbey -sarjaa” sai minut kiinnostumaan, mikä kertoo tietenkin hyvän markkinoinnin voimasta. Ei Nanreath Hallin salaisuudet rakastamani Downton Abbeyn veroinen ole enkä sitä edes odottanut, eihän itse Julian Felloweskaan saanut Belgraviaansa samanlaista eloa kuin luomaansa tv-sarjaan. Mutta kelpo viihdettä Rickloffin romaani tarjoaa, ajanvietettä syyskiireiden väsyttämälle.

Nanreath Hallin salaisuudet on tietenkin sellainen, jota ei voi varauksetta suositella kenelle tahansa – tosin aika harvaa romaania varmasti voi, niin erilaisia lukijoita me olemme. Mutta jos brittiläinen kartanomiljöö, taiteilijaelämä, maailmansotien aika ja sukusalaisuudet kiehtovat ja jos antaa joskus kevyen kirjallisuuden viedä, niin saa mukavalla tavalla tunnelmallisen hengähdyshetken arkeensa.

♥

P.S. Kartanotunnelmia on toki monenlaisissa kirjoissa. Omia blogiaikaisia suosikkejani mm. Talo jalavan varjossa, Vieraan lapsi ja Vieras kartanossa.