Elizabeth Strout: Burgessin pojat

 

Elizabeth Strout: Burgessin pojat
Tammi, Keltainen kirjasto 2025
The Burgess Boys 2013
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
398 sivua
Amerikkalainen romaani

“Ethän sinä heitä tunne”, hän sanoi. “Ei kukaan koskaan tunne ketään.”

Niin, tuntevatko edes yhdessä varttuneet? Jim, Bob ja Susan ovat Burgessin sisarukset, jo keski-ikäisiä ja keskenään erilaisia. Vaikka Jim ja Bob molemmat ovat juristeja ja asuvat New Yorkissa, on esikoinen Jim urallaan menestynyt ja itsetietoinen, nuorempi Bob on puolestaan pehmeämpi, eronnutkin. Bobin kaksoissisko Susan on jäänyt heidän kaikkien lapsuuden kotipaikkakunnalle Shirley Fallsiin. Lapsuuden suuri menetys kulkee sisarusten elämässä alati läsnä, mutta tällä kertaa heitä koskee myös akuutti asia, Susanin pojan Zacharyn teko, josta tulee viranomaisasia.

Mikä saa yksinäisen nuorukaisen viemään sianpään moskeijan eteen ramadanin aikana? Teko on pöyristyttävä. Elizabeth Stroutin vuonna 2013 Yhdysvalloissa ilmestynyt romaani Burgessin pojat on ajankohtainen edelleen, monesta syystä. Yksi keskeinen teema kuvaa somalitaustaisten ihmisten elämää maassa, joka ei välttämättä ota hyvin vastaan. Lukiessa tulee väistämättä mieleen Minnesota tänä vuonna – ei Zacharyn teon vuoksi vaan ylipäätään syvempien ennakkoluulojen ja rasismin.

Vielä keskeisempää, varsin stroutlaista, on ihmisten välisten suhteiden kuvaus. Hahmoja on paljon, ja ihmiset ovat niin kimurantteja kuin oikeassa elämässäkin, monimutkaisia ja arkisia – ja yllättäviä olivat he sitten pää- tai sivuhenkilöitä. Burgessin sisarusten ohella keskeisimpiä ovat Jimin vaimo Helen, Bobin entinen vaimo Pam ja somalitaustainen Abdikarim. Heidän puheensa, ajatuksensa, tekonsa ja tekemättä jättämisensä muodostavat moniulotteisen kudelman, jota lukee mielellään. Lukija kulkee jokaisen rinnalla ja löytää omat ihmisensä.

Kerronta se tietenkin stroutmaista onkin: nautittavaa ja vetävää. Elizabeth Strout osaa, uskallan sanoa, aina. No, Lucy meren rannalla ei ollut mieleeni ihan yhtä paljon kuin Stroutin muu tuotanto, mutta nyt lukemani Burgessin pojat olikin sitten sitäkin parempi. Onneksi uusin Strout-suomennos Haluan kuulla kaiken odottaa jo hyllyssäni.

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
Lucy by The Sea 2022
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu Laura Lyytinen
277 sivua
Amerikkalainen romaani

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

On kirjoja, jotka tai joiden hahmot ovat kuin ystäviä. Ristiriitaisia mutta rakkaita, yhteydenpito on epäsäännöllistä mutta jostain aina tavoittaa sen tuttuuden, johon alkujaan ihastui. Sellaisia kuin Elizabeth Stroutin tuotanto. Ja kenties etenkin sellaisia kuin Lucy Barton, jonka kanssa on saanut elää jo muutaman kirjan verran.

Lukuvuoteni 2023 viimeinen postauksen kohteena oleva romaani on Lucy meren rannalla. Kaikki Stroutinsa lukeneet tietävät – tai siis tuntevat – Lucyn, nyt jo selvästi ikääntyvän kirjailijan, maailmaa tarkkaan ja lämmölläkin katsovan realistin. Lucy meren rannalla on neljäs Lucy Barton -kirja, mutta jokaisen teoksen voi lukea toisistaan riippumatta, lukija voi aina luottaa Stroutin tekstiin ja kirjojen sisäisiin viittauksiin (ah, Olive Kitteridge!).

Lucy meren rannalla vie nimensä mukaisesti lukijan meren äärelle Maineen. Sinne Lucy lähtee ex-puolisonsa Williamin kanssa, kun koronapandemia sulkee yhteiskuntaa. Oleskelu pienessä kaupungissa valtameren rannalla on myös matka Lucyn muistoihin: taustoihin, perheeseen, nykyhetkeen – ja tulevaankin. Erikoinen aika  saa aikaan erikoisia tilanteita ihmisten kohtaamisissa, mutta myös yhteiskunta kuohuu esimerkiksi Black Lives Matterin ja Capitolin mellakan vuoksi.

Onneksi romaanissa on kaikkea edellä mainittua. Ja onneksi Strout on niin varmaotteinen kirjailija, Kristiina Rikman hänen yhtä vahva suomentajansa. Onneksi, sillä ainakin itseni on vaikea täysin innostua pandemia-aikaan sijoittuvista kirjoista – tai kirjasta, en muista olenko edes lukenut muita. Stroutin romaanissa pandemia on kuitenkin paitsi ajankuvaa myös väline tarkastella ihmisiä ja ihmisyyttä.

Ja juuri ihmisyyden kuvaus, ihmisten erilaisuus, heidän ennakkoluulonsa ja toiveensa, on sitä mitä Stroutin tuotannossa niin rakastan. Vaikkei Lucy meren rannalla ole suosikki-Stroutini, on se hieno romaani: pohdiskeleva ja silti napakka, viisas ja kaunis. <3

Elizabeth Strout: Voi William!

 

Elizabeth Strout: Voi William!
Tammi 2022, Keltainen kirjasto
Oh William 2021
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
232 sivua
Amerikkalainen romaani

Luottokirjailija. Sana on tietenkin ristiriitainen ja yleistävä, mutta samalla niin käyttökelpoinen. Luultavasti jokaisella on useampikin kirjailija, jonka mihin tahansa teokseen voi tarttua ja saada sitä, mitä odottaa – ainakin useimmiten. Joskus toki pettyy: ei tämä nyt ollutkaan ihan sitä kaivattua. Toisinaan saa muuta kuin mitä on ns. tilannut, mutta silloin parhaassa tapauksessa yllättyy myönteisesti. Niin tai näin, Elizabeth Stroutista on muutamassa vuodessa tullut eräs luottokirjailijoistani.

Ja hänen kohdallaan olen saanut aina sitä, mitä odotan: mitä arkisimpia ja silti erityisimpiä henkilöhahmoja, pieniä sattumuksia ja suuriakin seurauksia – tuttua ja samalla uutta.

Voi William! onkin suorastaan täydellinen kirja oloon, jolloin kaipaa luottokirjailijan tuotantoa. Se jatkaa Nimeni on Lucy Bartonin nimihenkilön tarinaa, mutta sen voi lukea itsenä teoksenakin. Lucy ja William ovat eronneet jo aikaa sitten, mutta eräs asia yhdistää heitä ja minäkertojana toimiva Lucy käy läpi Williamin ja itsensäkin elämänvaiheita. Jonkinlainen road tripkin on luvassa.

Stroutin romaani on seesteistä kirjallisuutta. Seesteisyys kuvastaa osin Lucyn (noin 60 vuotta) ja Williamin (nyt 71, mutta tarina vie myös kahta vuotta aiempaan aikaan) ikää. Osin rauhallisuus kertoo heidän elämänsä tämänhetkisestä tilasta. Ei silti, etteikö Lucyn ja Williamin elämässä olisi tapahtunut vaikka mitä. Tarinoiva kerronta kulkee taakse- ja eteenpäin, valottaa henkilöhahmojensa ajattelutapaa ja juuri sitä arkista ja samalla niin erityistä.

Tärkein tulee esille jo romaanin alkupuolella Lucyn sanoin:

Koska olen kirjailija, kirjoitan kuin kirjoittaisin romaania, mutta tämä tarina on totta - niin totta kuin pystyn muistamaan.

Siispä:

Joten se siitä.

Minulle Stroutin romaani vastaa siihen, mitä lukijana usein haen. Sille(kin): ♥ P.S. Kuva on, kuten näette, jo alkukesältä. Postasin romaanista silloin Instagram-tililleni, mutta hyvää voi kierrättää blogiinkin.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
Olive Kitteridge 2008
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
374 sivua
Amerikkalainen episodiromaani

“Mennään”, Olive sanoo viimein ja puristaa käsilaukkua kainaloonsa valmistautuen astelemaan olohuoneen poikki. Hän tuntee sydämensä, ison punaisen lihaksen jyskyttävän kukallisen leningin alla.

Miltei jokaisella pienen mainelaisen rannikkokaupungin asukkaalla on mielipide Olive Kitteridgestä, eläkkeellä olevasta matematiikan opettajasta, ja yhtä lailla Olivella on mielipiteitä muista paikkakuntalaisista. Suorapuheisen Oliven elämä ei ole ollut helppoa ja omat hankaluutensa on jokaisella muullakin. Elämä menee nopeasti silloinkin, kun se ei tarjoa mitään kovin erikoista, ja liian harvoin ihmiset muistavat nauttia siitä.

Elizabeth Stroutin tuotanto on lumonnut minut, kuten monen muunkin. Ihailen sitä, miten Strout osaa luoda henkilöhahmoistaan niin kokonaisia: arkisia, kyllä vaan, ja tavallisia, mutta juuri siinä arkisuudessaan ja tavanomaisuudessaan erikoisia – sellaisia, joiden voisi oikeasti kuvitella tulevan vastaan jossain amerikkalaisessa pikkukaupungissa, pysäyttämään autonsa, kyselemään kuulumisia, juoruilemaan, kuuntelemaan merilokkien kirkunaa.

Olive Kitteridge on Oliven nimikkoteos, mutta kertoo monista muistakin. Stroutin kirjaa voi luonnehtia episodiromaaniksi, sillä se koostuu pikemminkin kertomuksista kuin luvuista, mutta kertomukset muodostavat sittenkin romaanin sen sijaan, että kyse olisi novellikokoelmasta. Useissa tarinoissa näkökulma on Oliven, mutta toisissa hän vain pistäytyy. Nimihenkilönä hän on (tietenkin) Stroutin kirjan keskus: ristiriitainen vanheneva nainen. Olivea ei sanoa kovin mukavaksi, mutta jotain rakastettavaa ja aitoa hänessä on, kuten kaikissa muissakin kirjan hahmoissa.

Strout kuvaa ihmisten ja näiden tunteiden ohella myös miljöötä niin, että pieni Crosbyn kaupunki näyttäytyy yhtä elävänä kuin sen ihmiset. Jos Olive Kitteridge olisi tuoksu, olisi se yhdistelmä vanhaa neuletakkia, amerikanpunavaahteroita, sateen kastelemia kivelle nostettuja meritähtiä ja (amerikkalaisia) pannareita.

Olive Kitteridgessä on jotain hyvin lohdullista. Strout luo ihmisistään ja näiden ympäristöstä kudelman, joka avautuu ensin ihmisten kohtaamisina, mutta menee sitten syvemmälle heidän kaikkien sisäiseen maailmaan: muistoihin, toiveisiin, katkeruuteen, ristiriitaisuuksiin, rakkauteen. Ja niin, ehkä kaikkein eniten Olive Kitteridge kertoo siitä, miten ihminen tarvitsee toista ihmistä – silloinkin, kun tuo toinen vaikuttaa hankalalta. Tai: etenkin silloin.

P.S. Olive Kitteridge on HBO:lla sarjana. En ole katsonut sitä ja olen iloinen, että luin kirjan ensin. Nyt kun kaikenlaista kulttuurikuluttamista kaipaa kotioloihin tavallistakin enemmän, voisin viimeistään pääsiäiseksi uudistaa HBO:n tilauksen ja tutustua myös tv-sarjan Oliveen.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Anything is Possible 2017
Suomentanut Kristiina Rikman
267 sivua
Kansi Laura Lyytinen
Amerikkalainen kertomuskokoelma


Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä. Se se oli – kirja oli ymmärtänyt häntä. Hänen suussaan maistui edelleen keltaisen kermatoffeen makeus. Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli oma häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taakseen. “Huhuhuh”, sanoi Patty sammuttaessaan auton moottorin. Hän istui autossa hetken ennen kuin viimein nousi ja meni sisään.

Elizabeth Stroutin romaanissa Nimeni onLucy Barton nimihenkilö pohtii: Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton. Ja siksi minut lumonneen romaanin näkökulma on nimenomaan Lucyn, kyse on hänen tarinastaan, paljaasta ja jurosta maailmasta ja siitä, miten sieltä voi päästä kauas ulkoisesti muttei välttämättä sisäisesti. Lucyssa elää aina tietty häpeä, hänen omansa, mutta samasta maastosta kumpuava kuin yllä olevan lainauksen Pattynkin.

Patty on eräs monista Lucy Bartonin synnyinseudulla asuvista henkilöhahmoista. Novellikokoelmassaan Kaikki on mahdollista, jota voisi luonnehtia jopa jonkinlaiseksi mosaiikkiromaaniksi, Strout kuljettaa lukijansa siihen maisemaan, jonka Lucy Barton on jättänyt taakseen. Kirjan yhdeksän novellia sijoittuvat keskilännen Amgashiin, keskelle ei-oikein-mitään. Amgashin asukkaat tulevat ja menevät, juurtuvat tai haluavat pois, potevat häpeää ja vain harvoin aitoa iloa, kohtaavat vaikeuksia – kukin omista lähtökohdistaan. Lucy Barton tai tämän suku sivuavat monien elämää, minkä vuoksi novellit lomittuvat keskenään mosaiikkimaisesti.

Jos Nimeni Lucy Barton ihastutti minua niin, että se oli yksi parhaimmista koko viime vuonna lukemistani kirjoista, lumosi Kaikki on mahdollista vieläkin enemmän. En voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen. Hänen henkilönsä ovat kaikessa rikkonaisuudessaan niin ehjiä, oikeanlaisia. Jokaisen tarina on kertomisen arvoinen, olivat murheet tai ilot miten pieniä tahansa. Enimmäkseen novellikokoelman ihmiset potevat kurjuutta, vaikka olisivatkin nousseet köyhyydestä kohti vaurasta elämää. Häpeä määrittää elämää silloinkin, kun syyt lähtevät jostain muualta, toisista ihmisistä. Amgashin asukkaiden elämään mahtuu tragediaa ja pysäyttäviä kohtaloita. Silti kokonaisuus ei ole yksinomaan ankeaa tai lohdutonta luettavaa. Strout on tarkkanäköinen ja varmaotteinen kertoja, joka osaa katsoa luomiaan hahmoja tarvittaessa omanlaisensa sarkasmin läpi, jopa hellästi.

Viime sunnuntain Hesarissa ollut Suvi Aholan pitkä artikkeli Elizabeth Stroutista sai minut nyökyttelemään: ”Kirjoitan pikkukaupungeista, koska osaan ne”, Elizabeth Strout sanoo. ”En ole ikinä lakannut olemasta pikkukaupungin tyttö.” [--] Miksi hän asuu suurkaupungissa? Eikä lähellä paljon tutumpia merta, peltoja ja metsiä? Juuri siksi, että on pikkukaupungin tyttö: oma ääni säilyy vain, kun elää etäämpänä, toisenlaisessa ympäristössä.

Jotain tunnistettavaa Stroutin pikkukaupunkikuvauksessa on – tietty tuttuus, tietty ankeus, tietty pessimismi ja silti, kaikessa, tietty erikoisesti rakentuva yhteisöllisyys. Ja tuo erikoinen yhteisöllisyys – joka niin usein on kaikkea muuta kuin yhteiseen hiileen puhaltamista, jonka juoruilussa on osa tirkistelynhalua – mutta hetkittäin myös välittämistä. Ja juuri siksi on helppo ymmärtää, että pikkukaupungin tyttö säilyttää oman äänensä, kun asuu kauempana, ympäristössä jossa on mahdollisuus olla etäämpänä, ehkä anonyymimpänä.  

Amgashin asukkailla tuota mahdollisuutta anonymiteettiin ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa mahdollista (kaikille), mutta mikä tahansa ei kuitenkaan ole: annetut raamit ovat usein ahtaat ja vaikka kotiseudulta pääsisi pois, kulkee mennyt aina mukana.

Jos kirjoittaisin fiktiota, haluaisin osata kirjoittaa kuin Strout: hänen tekstissään Amgashin asukkaat piirtyvät älykkäästi, sopivan tunteikkaasti, piikikkäästi ja silti omalla tavallaan kauniisti pientä maailmaa avartaen.

2018: Yhdeksän hyvää ja muitakin mainioita kirjoja

Kun kirjavuosi loppuu ja on aika jollain tapaa listata tai summata lukemiaan, on väistämättä ongelman edessä: periaatteessa kaikki blogatut kirjat voisivat saada jonkinlaisen maininnan. Vuoden paras. Huonoin. Yllättävin. Suurin pettymys. Iloisin yllättäjä. Vuoden matkakirja. Vetävin bussikirja. En nyt parempaakaan jaksanut lukea -kirja. No, näitä riittäisi.

Nyt päättyvänä vuonna Lumiomena täytti kymmenen vuotta ja sen kunniaksi perustin blogille julkisen Instagram-tilin (klikatkaa itsenne seuraajaksi!). Reilun kuukauden ikäisellä kuvatilillä ei vielä kovin paljon katsottavaa ole, mutta aiemmin laitoin blogini kirjakuvia yksityiselle Insta-tililleni. Olen poiminut yllä oleva kirjakuvat pääosin sieltä (samat kuvat ovat toki olleet täällä blogissakin – aina blogissa aiemmin kuin muualla sosiaalisessa mediassa, tottahan blogi on minulle edelleen se ykkösmedia tässä). Kun nyt tänä viikonloppuna pohdin vuoden aikana lukemaani, katselin luettua kuvien kautta, kuvien antamien tunnelmien välittämänä.

Siispä, yhdeksän hyvää vuonna 2018 lukemaani:

Molly McCloskey: When Light is Like Water

Tämä kirja palauttaa minut Irlantiin, josta sen kesällä ostin. Joskus lomalta ostettujen kirjojen kohdalle osuu romaani, joka tuntuu kaikin osin hyvältä: matkakohteeseen sopivalta (mikä ei tietenkään ole näiden matkaostosteni lähtökohta), omaan lukumakuun osuvalta – ja ennen kaikkea erinomaiselta kirjallisuudelta. McCloskeyta ei ole suomennettu, mutta voisin kuvitella hänen tuotantonsa vetoavan siihen lukevaan yleisöön, jonka lukumaku asettuu jonnekin Carol Shieldsin, Elizabeth Stroutin tai ehkä Julian Barnesinkin tuotannon väliin: tarkkaa, älykästä ja sopivan piikikästä kerrontaa, ihmismielen sisäisiä liikkeitä, suunnanmuutoksia ihmiselämässä. Ei suurta dramatiikkaa, mutta taidolla kirjoitettua.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, ihanasti (!), kuten aina. Kerronta on älykästä ja hienovaraista. Vieraat on yhdenpäivänromaani, jossa erilaiset tunteet, teot ja näkökulmat muljahtelevat kuin kaleidoskoopissa ikään. Kekkonen ei missään vaiheessa paljasta henkilöistään kaikkea, vaan lukijalla on tilaa tehdä omia päätelmiään. Kokonaisuus väreilee, tarjoaa kurkistuksia monenlaisiin maailmoihin: hetkiin, joista syntyy aikajatkumo – ja hetkiin, jotka pysäyttävät.

Maggie Nelson: Argonautit

Upea kirjoituskokoelma. En halua määritellä näitä esseiksi tai omaelämäkerraksi, vaikka bloggauksessani taisin niin tehdä. Nelsonin älykkään analyyttistä, mutta samalla tunteisiin menevää (mikä riemastuttava ja yhteen sovittuva ristiriita, muuten!) tekstiä on virkistävää lukea. Nelson kritisoi yhtäältä hetero-, toisaalta homonormatiivisuutta, valmiiksi annettuja malleja, vaikka hän sekä elää niiden mukaisesti että rikkoo niitä. Paitsi yhteiskunnallista, älykästä ja henkilökohtaista, on Nelsonin teksti myös hauskaa, vapauttavaa luettavaa. Argonautteja onkin ihana (!) lukea. Se on teos, joka katsoo moneen suuntaan – sisältä päin, rujosti ja kauniisti, varmasti mieleenpainuvasti.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan 1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä, mutta silti jokseenkin romanttisesti. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on nytkin).

Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista lukurakkauksistani. Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen, yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin kaunis.

Katja Kettu: Rose on poissa

Tämän teoksen on kirjoittanut ihminen, jolla on hallussaan sanojen mahti, jonkinlainen taikavoima, jolla pyörittää sekä sanoja ja lauseita että tarinaa. Sellainen taika, joka saa yksityisen, kaikkein yksityisemmän, ja yhteiskunnallisen sovittumaan yhteen, joka saa kaiken tulemaan liki. Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Sanoillaan Kettu pyörittää myyttejä ja realismia, herättää Weendigon ja sudet, yhdistää vanhat maailmat uuteen. 

Rose on poissa kulki sieluni sopukoihin, muttei jäänyt sinne – ei, koska se lävisti sydämeni.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Juuri sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Nimeni on Lucy Barton on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen: läsnä ovat jostain menneisyydestä kumisevat lapsen hätä ja köyhyys, silloin ja nyt läsnä olevat avioliitto, tasa-arvo, vanhemmuus, sekä alati äidin ja tyttären suhde – viimeksi mainittu kytkeytyy kaikkeen.

Eikä mitään ole liikaa, ei liian vähääkään.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Ei täysin ristiriidaton, mutta:  Jotkut kirjat liikkuvat kaukana, ihan muissa paikoissa ja aikakausissa, mutta tulevat silti liki. Yksi tällainen jonnekin aivan muualle kuljettava, mutta omiin ajatuksiin jäävä kirja on Naiset joita ajattelen öisin. Tietokirjaksi luokiteltu, paikoin kaunokirjallisia kerroksia saava teos on uusin sydän(siis ♥-)kirjani. Kankimäen kirjasta löytyy, kuten hän itsekin viittaa, naisten Taikavuori. Naiset joita ajattelen öisin on muusien kirja, ihana (!) kirja, lohdullinen kirja:

Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Joskus parhaimmat lukuelämykset syntyvät kirjoista, jotka tarjoavat alkuun haasteita: kielen omalaatuisia rakenteita, painavaa asiaa, tajunnanvirtaa, runsautta tai niukkuutta, joskus yleistä vaikeutta päästä sisälle kirjan maailmaan. Mutta kun luettava alkuvaikeuksien jälkeen vie mukanaan, palkitsee kokonaisuus usein enemmän kuin kirja, jonka maailmaan solahtaa helposti. Taivaanpallo on romaani yksilön kasvamisesta ja toiveista, muiden odotuksista, yhteiskuntaa repivistä ristiriidoista, vanhasta ja uudesta. Se on romaani ihmisistä muutosten keskellä.

Omanlaisellaan, sekä kielen että kertomuksen, rytmillä hengittävä Taivaanpallo on Finlandiansa ansainnut.

Minna Rytisalo: Rouva C 

Tämä romaani on poikkeus tässä listauksessani, koska en kirjoittanut siitä varsinaista bloggausta, vaan sisällytin sen osaksi pieniä juhlia käsittelevää koontia. Syynä on se, että kirjailija on ystäväni ja luin Rouva C:n ensin käsikirjoitusvaiheessa ja myöhemmin tietenkin valmiina kirjana. Mutta vuoden parhaimpien listalleni romaani pääsisi joka tapauksessa: Romaani on rakkaustarina, vahvasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolella oleva romaani ja kirja, joka kertoo miten Minnasta tuli Minna Canth. Lisäksi Rouva C on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. Tämä omaperäinen romaani jää pitkäksi aikaa mieleen väräjämään.

♥♥♥

Niin, moni jää listaamatta. Kunniamainintoja annan ainakin seuraaville: Rachel Cuskin Ääriviivat (hieno!), Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme (kiehtova), Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra -kirja (kuin sukellus osin omaankin nuoruuteeni), Pauliina Vanhatalon Toinen elämä (vuoden samastuttavin kirja) ja Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (ihana matkakirja). Nämä kaikki kirjat ovat sellaisia, jotka olisivat voineet olla Best nine -joukossa.

Lisäksi listaamatta jäivät työkirjani. Ensiksikään en juuri tuo työkirjoja blogiini, mutta toki aina satunnaisesti teen poikkeuksen. Ja toiseksi en halua arvottaa työkirjojani siten, että nostaisin jonkun suosikikseni ohi jonkun toisen. Arvostan kaikkia niitä kirjoja, joiden parissa teen töitä.

Mutta mikä sitten olisi vuoden huonoin kirja? Lähtökohtaisesti en lue kirjoja, joiden oletan olevan huonoja (tosin syksyllä 2012 pidin huonon kirjan viikon), mutta joka vuosi löytyy teos, jonka voi nimetä itselleni kehnoimmaksi lukukokemuksesi. Tänä vuonna minulle se oli Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (osa koontipostausta, jossa mukana myös erinomaisia kirjoja), josta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jonka nimikin oli aika höhlä. Anteeksi.

Huonon vastapainoksi voisin nostaa vielä iloisen yllättäjän: Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, joka minut tekemään bloggaukseni pastissina. Niin, ja tänäkin vuonna minua on ilahduttanut Elena Ferranten Napoli-sarja, jonka viimeistä osaa kuitenkin vielä säästelen. Napoli-sarja sai minut tilaamaan HBO:n ainakin kuukaudeksi: My Brilliant Friend -sarjasta olen nautiskellut nyt välipäivien aikaan. Miten pakahduttava, tyylikäs, juuri oikeanlainen se on.

No niin, yhdeksästä kirjasta tuli vähän enemmän. Nyt välipäivinä olen lukenut kolmea eri tavalla hyvää kirjaa, joista lisää ensi vuonna.

Toivotan jokaiselle Lumiomenan seuraajalle onnellista alkavaa vuotta 2019! ♥

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi 2018, Keltainen kirjasto
My Name Is Lucy Barton 2016
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
164 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Ehkä en sittenkään halunnut sanoa hänelle niin. Ehkä minä vain ajattelen niin tätä kirjoittaessani.
Köyhä poika Tupelosta, joka rakasti äitiään. Köyhä tyttö Amgashista, joka myös rakasti äitiään.

Joissakin romaaneissa on ihan omanlaistaan taikaa, jotain mikä saa aikaan tunteen täsmäkirjasta ja joka osuu suoraan omaan lukumakuun, vie mukanaan, antaa ajateltavaa, sisältää aina uusia ja uusia kerroksia. Tällaiselle taikakirjalle ei (ainakaan minun kohdallani) ole yhtä yhteistä nimittäjää. Se voi näet olla tiiliskiven paksuinen tai pienoisromaani, se voi sisältää juonivetoista kerrontaa tai tajunnanvirtaa, se on voi ruma tai kaunis, kotimainen tai käännöskirja. Ainoa yhteinen nimittäjä on se, että käsillä oleva kirja sovittuu tismalleen siihen, millaista kirjallisuutta lukuhetkellä kaipaa; ja toki siihen, millaisia teoksia rakastaa lukea.

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton edustaa juuri sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Se on eittämättä laadukasta nykykirjallisuutta. Se on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen: läsnä ovat jostain menneisyydestä kumisevat lapsen hätä ja köyhyys, silloin ja nyt läsnä olevat avioliitto, tasa-arvo, vanhemmuus, sekä alati äidin ja tyttären suhde – viimeksi mainittu kytkeytyy kaikkeen.

Eikä mitään ole liikaa, ei liian vähänkään.

Mistä Lucy Bartonissa sitten on kyse? No, nainen muistelee sairasvuodeaikaansa ja sitä, miten kohtasi äitinsä vuosien jälkeen. Takana on köyhä, surkea lapsuus, nykyisyydessä kirjailijuus, perhe, vaihtuvat ihmissuhteet. Sairaala-aika sijoittuu jonnekin väliin, keski-ikää edeltävään aikuisuuteen. Sitä romaanin Lucy Barton tarkastelee ja sieltä hän muistelee lapsuuttaan, sitä kipeää maisemaa, josta ponnisti. Eri aikatasot lomittuvat kiehtovasti.

Kyse on sekä muistamisesta että tässä hetkessä elämisestä. Strout kuvaa sitä(kin), miten erilaista on sanoa tehdä tai sanoa jotain, haluta tehdä tai sanoa jotain, ja muistaa tehneensä tai sanoneensa jotain. Lucy Bartonin hahmo muistuttaa lukijaa, että hän kirjoittaa kaikesta kirjaa ja että hän ajatteli jotain kirjaa kirjoittaessaan, ei välttämättä silloin kun asia tai ajatus otti paikkansa. Miten kiehtovaa romaanin kulun kannalta. Miten taidokas Strout on.

Nimittäin voi huudahtaa: Miten pelkistetysti ja silti monikerroksisesti Barton kirjoittaa! Kerronta ei ole missään vaiheessa polveilevaa, mutta jotain kuvataan pitemmin, jotain tiiviimmin. Lyhimmillään luku voi olla (taitettuna, blogissa rivien määrä on eri) vain kolmen rivin mittainen, mutta millainen luku (tai ehkei edes luku, eihän sen tarvitse sellainen ollakaan, vaan keskeishenkilön pääsisäistä painokasta pohdintaa) se onkaan! Miten alla olevasta saa kiinni: ihan kaiken.

Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda.

Strout osaa samanaikaisesti sekä etäännyttää että tulla sydäntä kouraisevan lähelle, tokaista asioita ulos, kirjoittaa ne tarkkanäköisesti. Toisaalla on pieni Lucy lukittuna kuorma-autossa maapähkinävoin ja suolakeksien kanssa: minusta ne äänet, maissin kasvaminen ja sydämen särkyminen, kuuluvat erottamattomasti yhteen. Ja sitten toisaalla tuokio taidemuseossa, yksi erityisen puhutteleva patsas väärään paikkaan siirrettynä: Ajattelin: Voi meitä. Ei meidän pitäisi ottaa itseemme niin vähästä. Stroutin maailma, Lucy Bartonin maailma, on paljas ja juro, inhimillinen ja jopa lohdullinen.

Jokainen ihminen näkee niin omansa kuin toistenkin tarinat eri tavalla, omasta positiostaan käsin. Aina. Kaikki tarinat pitävät sisällään jotain muiden läheisten elämästä ja kertomuksista, mutta tismalleen samanlaista ei muilla ole. Sillä: Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.

Yhden lukemani romaanin perusteella en voi tietää, millaista on Stroutin muu tuotanto on, mutta jos se on samanlaista kuin Nimeni on Lucy Bartonissa, on kirjailija saanut jälleen yhden uuden ihailijan.

--

Myös Helmi Kekkonen, Laura ja Leena ovat kirjoittaneet Nimeni on Lucy Bartonista.