Michael Cunningham: Päivät

 

Michael Cunningham: Päivät
Gummerus 2024
Day 2024
Suomentanut Markku Päkkilä
Kansi Tuomo Parikka
342 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Hän miettii sitä mahdollisuutta, että tavallaan dekadentti surumielisyys on kenties pahempaa kuin aito ja aiheellinen epätoivo. Toisaalta hän tietää, että tällainen pohdiskelu vasta dekadenttia onkin.

Syksy on sujunut melkein pökerryttävää tahtia: kirjamessuja toinen toisensa perään, töitä, muuta arkea jne. Siinä välissä olen potenut surua siitä, ettei vapaa-aikana lukeminen ole tuntunut siltä kuin miltä se parhaimmillaan voi tuntua: ihmeelliseltä, innostavalta, uudelta. Olen toki lukenut erinomaisia kirjoja, kuten vaikka Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta I:n tai Colmi Tóibínin Long Islandin. Silti olen kaivannut sitä merkittävintä asiaa: lukemisen taikaa.

Eipä siis ihme, että latasin erityisen suuria odotuksia Helsingin kirjamessuilta ostamaani Michael Cunninghamin romaaniin Päivät. Cunninghamin Tunnit on edelleen yksi ikisuosikeistani, ikimuistoinen lukuelämys, joka yli 20 vuotta sitten suorastaan kirkasti minulle jotain olennaista siitä, miksi olen lukija. Olen pitänyt myös muista Cunninghamin kirjoista, vaikkei Tuntien veroista ole vastaan tullut. Olisiko Päivissä sitä samaa taikaa?

Päivät on kolmeen eri vuoteen sijoittuva yhdenpäivänromaani – tai siis kaiketi kolmenpäivänromaani. On huhtikuun 5. päivä, ensin vuonna 2019, sitten pandemian pahimman aallon aikana 2020 ja lopulta vuotta myöhemmin, 5.4.2021. Romaani on siis osin myös pandemiakirjallisuutta, joka ottaa miljöönsä New Yorkissa ja Islannissa. Cunninghamille tyypillisesti kyse on perheen kuvauksesta. On vanhemmat Isabel ja Dan, heidän lapsensa Violet ja Nathan, sekä Isabelin veli Robbie, kaikkien sydänkäpynen. Heistä rakentuu kuva moniulotteisesta perheestä, jota täydentävät vielä Danin veli Garth, jolla on lapsi Chessin kanssa. Lisähahmona kulkee Wolfe, fiktiivinen Instagram-hahmo. Yksi haluaa lähteä, toisen on sisäinen pakko lähteä, eräs haluaa nuoruutensa päiviin, joku taas on nuoruutensa kynnyksellä.

Päivissä on paljon sitä, mistä kirjallisuudessa – ja Cunningamista – pidän. Rakenteen taitajana ja henkilöhahmojensa kuvaajana Cunningham on tälläkin kertaa vaikuttava. Alun tunnelmat New Yorkista, Isabelin mietteet ja monet yksityiskohdat saivat hurmaantumaan, mutta sitten. Korona-ajasta on sen verran vähän aikaa, että pandemia-ajan kuvauksen lukeminen ei innostanut. Vuoden 2020 päivä jää siis etäisemmäksi, mutta romaanin alku vie mukanaan ja loppu, 2021, koskettaa. 

Jotkut kohdat, pikkuseikat ja sivupolut, saivat lukiessa hymyilemään, jotkut kurtistamaan kulmiaan. Hymyilin, kun luin ihmettelyä siitä, miten joku 19-vuotias voisi tietää Stevie Nicksin. Itse tunnen hyvin erään pian 19-vuotiaan, joka kuuntelee Fleetwood Macia, joten. Kurtistin kulmiani, kun Isabel kirjoittaa kirjettä tulevaisuuteen 20-vuotiaalle Violetille ja pohtii lihomista ja sitä, miten arvelee ettei tytär ehkä kestä nähdä äitiään. En ymmärrä, miksi kukaan keski-ikäinen koulutettu nainen kirjoittaisi tuollaista 2020-luvulla. (Ja tiedän, ettei pidä takertua pikkuseikkoihin, mutta toisinaan sellaiset tökkäävät silmään.)

Päivät on hyvä ellei suorastaan erinomainen romaani. Se on kauniisti kirjoitettu ja hyvin suomennettu. Sen rakenne ja näkökulmatekniikka ovat hienot. Se luotaa ihmisyyttä, seksuaalisuutta, sukulaisuutta, totta ja kuvitelmaa, kantaa surua (niin paljon), katsoo henkilöhahmojaan suoraan ja kuitenkin armollisesti. 

En täysin saavuttanut sitä taikaa, jota hain, mutta saatoin sulkea kirjan kannet tyytyväisenä.

♥  Vielä muistiin itselle (ja ehkä muillekin):

Romaanissa viitataan joitakin kertoja George Eliotin romaaniin Mylly joen rannalla. Eliot on ollut lukulistallani jo kauan, joku hänen teoksensa on vielä luettava.

Colm Tóibín: Long Island

 

Colm Tóibín: Long Island
Tammi, Keltainen kirjasto 2024
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina
345 sivua
Irlantilainen romaani 

"Se irlantilainen kävi taas", Francesca sanoi ja istahti keittiönpöydän ääreen. "On käynyt joka talossa, mutta sinua se etsii. Sanoin, että olet kohta kotona."
"Mitä asiaa hänellä oli?" Eilis kysyi.
"Ei kertonut, vaikka kuinka yritin. Kysyi sinua nimeltä."

Kuvassa, värien hehkussa, on kirja, jonka lukemisen aloittaminen liikutti minua. Että sain lukea tuoretta Colm Tóibín -suomennosta. Että se alkaa yllä olevalla lainauksella. Että se jatkaa Brooklyn-romaanin Eilisin tarinaa. Että, että, että...

Long Island alkaa siis keskustelulla. Eilis saa kuulla, että hänen talossa on käynyt irlantilainen vieras, joka on yrittänyt tavoitella Eilisia eikä suostu kertomaan asiaansa muille. Asia selviää, kaikki muuttuu. Perheen perustanut, Long Islandille asettunut Eilis joutuu pohtimaan asioita uusiksi ja suuntaa vuosien jälkeen synnyinseudulleen Irlannin Enniscorthyyn.

Romaani sijoittuukin romaanin nimipaikan lisäksi Irlantiin. Se peilaa hienosti siirtolaisuutta: niitä jotka ovat lähteneet ja niitä jotka jäävät. Vielä upeammin Tóibín kuvaa keski-ikäistyvien ihmisten hapuilua ihmissuhteissaan, suhteessa puolisoon, perheeseen, nuoruuden tuttaviin ja siihen, mikä on oma paikka siinä maailmassa, jossa parhaillaan elää. Mitä toivoo? Mitä saa toivoa? Mikä on mahdollista? Ja mitä sitten?

Long Island on taattua Tóibínia. Siis sellaista, jota olen kaivannut – jollaista tavallaan tietää saavansa omilta luottokirjailijoiltaan (toki erilaista ja omanlaistaan jokaiselta): vahvaa kerrontaa, arjen asioita, tarkkanäköistä luotausta (tässä kohtaa ulko-)irlantilaisuuteen, pieniä ja isoja irtiottoja, juurevia henkilöhahmoja – sekä tietenkin perhesuhteita, jotka ovat monimutkaisia ja kaikkea muuta kuin helppoja.

Kaiken keskiössä on Eilis, mutta näkökulma ei ole yksin hänen, vaan oman kertojanäänensä saavat myös Eilisin nuoruuden paras ystävä Nancy sekä kotiseudulle jäänyt ihastus Jim. Jos on lukenut Brooklynin, pääsee siis takaisin ikään kuin vanhojen tuttaviensa luo. Mutta omana romaaninaankin Long Island toimii erinomaisesti. Nautin lukemastani, mutta valmiita vastauksia se ei anna, ei Eilisille eikä lukijalle. Paljon jää ilmaan. Romaani jättää siis pureskeltavaa kirjan kansien sulkeuduttuakin.

Lämmin suositus, Colm Tóibínin jokaiselle kirjalle.

Sally Rooney: Intermezzo

 

Sally Rooney: Intermezzo
Otava 2024
Suomentanut Christina Sandu
446 sivua
Arvostelukappale
Irlantilainen romaani

Paljain päin avoimen taivaan alla hän jatkaa eteenpäin – hiukset litistyneinä päätä myöten, kylmän sadeveden valuessa silmiin – ja hän vihaa veljeään, vihaa itseään ja tuntee hirvittävää surua.

Sally Rooneyn tuorein romaani Intermezzo on ollut varmasti monelle yksi tämän vuoden odotetuimmista. Minulle ei, mutta silti halusin lukea sen, sillä kaikki lukemani Rooneyn teokset ovat olleet vähintäänkin hyviä, vaikkei yksikään niistä ei ole vielä puhutellut minua täysin. Tunnistan Rooneyn lahjakkuuden – taitavuuden kuvata nuoria aikuisia ja jonkinlaista irrallisuuden tunnetta, luokkaeroja, irlantilaista yhteiskuntaa ja ihmisissuhteita. Ja hän on todella hyvä (ja minä rakastan Irlantia). Silti on jotain, josta en saa kiinni. Ehkä Rooney on minulle ikuisesti arvoitus, johon nytkin tartuin.

Intermezzo. Kuinka houkutteleva, hienokin nimi kirjalle: välisoitto musiikissa, välisiirto shakissa. Tässä tapauksessa etenkin jälkimmäinen.

Peter ja Ivan Koubek ovat Dublinissa asuvat veljekset, joilla suuri ikäero ja jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Peter on juristi, Ivan pelaa shakkia. Ihmissuhteiden osalta Peter koettaa tasapainoilla nuoren Naomin ja ikäisensä Sylvian välillä. Ivanilla ei ole ollut kovin paljon onnea rakkaudessa, mutta hän löytää yhteyden erosta toipuvan Margatin kanssa. Kaikissa edellä mainituissa suhteissa on haasteita, mutta eniten niitä on ehkä veljesten välillä.

Intermezzo on aika massiivinen, raskaslukuinenkin romaani. Lähes 450-sivuisesta kirjasta olisi voinut tiiviistää ainakin neljänneksen pois eikä lukija olisi välttämättä kaivannut mitään lisää. Ainakin itse pitkästyin, mutta Rooneyn arvoitukseen omalla kohdallani yhdistyy kiehtovuus ja jo mainittu taitavuus: jotenkin lukemista oli vaan jatkettava.

Ehkä yksi vastaus Rooneyn arvoitukseen on siinä, miten hän osaa luoda taustaltaan (usein muttei aina) keskiluokkaisia ja samalla jotenkin niin siipirikkoja henkilöhahmoja ja heidän keskinäistä dynamiikkaansa. Niin nytkin, veljessuhteen kuvauksena Rooneyn romaani on tarkkanäköinen: kumpikin veljes toimii kertojana eikä lukijan ole vaikea valita suosikkiaan. Yhtä lailla hienosti Rooney sanoittaa myös hetkiä: kohtaamisia, keskusteluja, sisäistä kipua, tiettyä kepeyttäkin kaikessa ihmisyyden painolastissa.

En haluaisi sanoa tätä, mutta minulle Intermezzo on Rooneyn huonoin teos. Ja kyse on siis hyvästä romaanista, mitään varsinaisesti huonoa Intermezzossa ei ole. Rooney on luultavasti aina hyvä. Siksi _saatan_ tarttua kirjailijan seuraavaankin teokseen. Tai no, niin varmasti tulen tekemään.

Puhutteleeko Rooney teitä muita ja minkä verran?

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

 

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I
Kosmos 2024
Om udregning af rumfang, I 2020
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi Anna-Mari Tenhunen
155 sivua
Tanskalainen romaani

Olen laskenut päivät. Minulle tämä on marraskuun kahdeksastoista #122. Olen tullut kauas seitsemännestätoista päivästä, enkä tiedä näenkö koskaan yhdeksättätoista. Mutta kahdeksastoista tulee uudelleen ja uudelleen. Se tulee ja täyttää talon äänillä. Ihmisten äänillä. Hän liikkuu ympäri taloa, ja nyt hän lähtee ulos.

Tämän viikon maanantaina oli marraskuun 18. päivä. Minulle se oli ihan tavallinen, vähän harmaa arkipäivä, jolloin söin aamupalaa, tein töitä, juttelin kollegoiden ja perheenjäsenteni kanssa, kävin kaupassa, söin, pesin hampaat, menin nukkumaan ja heräsin tiistaihin 19. päivään.

Antiikkikirjakauppias Tara Selter sen sijaan herää marraskuun 18. päivään uudelleen ja uudelleen, satoja kertoja. Hän elää samaa päivää aina vaan, eilinen muuttuu yhtä kaukaisemmaksi. Ennen pitkää Tara huomaa päivässä ikään kuin laajentumia tai halkeamia: päivä on sama, monet äänet, sää ym. ovat samat, mutta asiat muuttuvat. Aika on mennyt rikki, ja juuri ajassa Tara alkaa luoda itselleen tilaa.

Tanskalaisen Solvej Ballen romaani Tilavuuden laskemisesta I oli kirja, jonka muutama hyvä ystäväni ja lukuinfluensserini mainitsi minulle, kun kysyin suosituksia kirjamessuostoksiksi. Ja oikeassa olivat: Ballen kirja osuu melko täydellisesti lukumakuuni. Seitsenosaisen kirjasarjan (tai seitsenosaisen romaanin) aloitusosa on sujuvalukuinen ja omaperäinen, hyvin kirjoitettu ja suomennettu, filosofinen, muistamista ja muistoja pohtiva, uuteen luotaava ja jännitteinen.

Voisi ajatella, että Ballen septologian avausosa on sukua Bill Murrayn ja Andie Macdowellin tähdittämälle elokuvalle Päiväni murmelina. Teemaltaan osin onkin: sama päivä aina uudelleen, mutta Ballen kirja pitää sisällään enemmän. Romaanissa on myös tyhjiä hetkiä, arkista harmautta, toistuvia ja toisteisuutta rikkovia pieniä havaintoja esim. äänimaailmasta: askeleet seinän takana, lyijykynän ääni paperille, sateen ääneen katoava kuiskaus. Taran maailma on pieni, mutta se kasvaa sisältäpäin moniulotteiseksi kudelmaksi. Taidokas ja psykologisesti teksti vie lukijan mukanaan ja  haastaa tämän pohtimaan aikaa, elämän valintoja – ja palaamaan välillä palaamaan jo luettuun.

Miten harmaasta marraskuisesta päivästä, joka toistuu ja toistuu ja toistuu, voi saada irti niin monia kerrostumia ja poikkeamia, säröjä ja nyansseja. Vaikuttava ja mieltä kutkuttava teos, jonka toisen osan aion hankkia käsiini.