Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Gummerus 2019
Nei og atter nei 2016
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
262 sivua (ennakkokappale kustantamosta)
Norjalainen romaani

Miten mukavaa olikaan olla se jota säälittiin. Aivan kuten pienenä, kun Ingrid kertoi olevansa orpo. Se oli yhtä mukavaa kuin uida suolaisessa vedessä ja tuntea kallion vieressä huojuvan ruskean merilevän tuoksu.

– Ihan käsittämätöntä, yli kaksikymmentä vuotta, ja sitten hän häipyy noin vain. Etkö ole raivoissasi?

Ingridin pitäisikin olla raivoissaan. Hänen miehensä Jan on ihastunut itseään 15 vuotta nuorempaan Hanneen. Näennäisesti kaikki on ollut hyvin Ingridin ja Janin elämässä: on omakotitalo, aikuiset pojat, urat äidinkielen opettajana ja ministeriön osastonjohtajana. Kaikki on asettunut omiin uomiinsa ehkä liiaksikin. Silti Janin ja Hannen suhde tulee Ingridille yllätyksenä. Hanne puolestaan elää sinkkuna, aiemmat suhteet ovat jääneet taakse, biologinen kello tikittää. Suhde tuo Hannelle ja Janille uutta virtaa ja jännitystäkin elämään, mutta miten reagoi Ingrid?

Liane Moriartyn tuoreen romaanin Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista jälkeen tunsin oloni hieman pettyneeksi. Moriarty oli kyllä tuttuun tapaansa sujuva ja sinänsä taitava kirjoittaja, mutta romaani lässähti enkä saanut siitä kunnolla edes sitä hyvää satiiria, jota kirjailijalta odotin. Kaipasin jotain samanlaista täyttämään viihderomaaniaukkoa mielessäni. Sain vastauksen nopeammin kuin odotin.

Norjalaisen Nina Lykken, joka toukokuussa vieraili Helsinki Litissäkin, romaani Ei, ei ja vielä kerran ei on satiiriksi kasvava kuvaus keskiluokkaisten ihmisten kriisistä.

Kyse on tietenkin klassisesta kolmiodraamasta, hyvin toimeen tulevien ihmisten tragediasta. Jotkut voivat ärsyyntyä siitä, että fokuksessa on nimenomaan keskiluokka, mutta mielestäni keskiluokkaisten ihmisten kriisi ja hätä ovat ihan yhtä aitoja kuin minkä tahansa muunkin ihmisryhmän. Lisäksi Lykken hahmoista ainakin Ingrid on lähtöisin niin rikkinäisistä oloista kuin norjalaisen hyvinvointiyhteiskunnan keski-ikäinen olla voi. Toki asetelma on muuten tavallinen, jotain sellaista mitä voisi tapahtua kenelle vain.

Tavanomaisesta kolmiodraamasta kasvaa absurdi tragedia, tai tragikomedia. Fiksut ihmiset toimivat hölmöillä tavoilla. Heille tekisi mieli huutaa kirjan nimen tavoin: ei, ei ja vielä kerran ei! Ja toisaalta Lykken luomaa draamaa seuraa innolla, mainiosti viihtyen. Lykke liioittelee, hetkittäin lukija voi tirskua, toisinaan kokea surua henkilöhahmojen puolesta ja ajoittain koko tragikomediaan sekoittuu annos kylmää naurua: loppupuolen käänteille ei kuitenkaan voi oikeastaan nauraa, niin paljon Lykke kierroksia lisää.

Janista, Hannesta tai Ingdiristä kenestäkään ei voi juuri pitää, mutta heitä, pieniä nappuloita ihmissuhdesopassa, seuraa kiinnostuneena. Lopputulos on aiheensa puolesta realistinen, käänteiltään osin uskomaton, kokonaisuudessaan sopivan outo ja viihdyttävä romaani.

Ja samaan aikaan heräsi toivo: Ehkä tämä tarina loppuisi. Ehkä oli olemassa jotain muuta.

--

Lykken romaani on jakanut lukijoiden mielipiteitä. Muualla mm. Jonna, Laura, Tiina ja Tuija.

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista
WSOY 2019
Nine Perfect Strangers 2018
Suomentanut Helene Bützow
Arvostelukappale
Australialainen romaani

Tämä on jotenkin alentavaa, Frances ajatteli. Istuimme hänen jalkojensa juuressa kuin päiväkotilapset. Olemme hiljaa, hän puhuu. Säännöissä kiellettiin myös katsekontakti, mutta Maša tuntui rohkaisevan siihen. Hän laati säännöt voidakseen rikkoa niitä itse. Minä maksan tästä, Farnces ajatteli. Olet mjinun palveluksessani, rouva hyvä.

Pieni rentoutus- tai puhdistautumisloma, mikä ihana ajatus! Muutama päivä, uusia ihmisiä, meditaatiota ja hoitoja, omaa aikaa, ja ulos kuin uutena ihmisenä. Näinhän sen pitäisi mielikuvissa mennä, mutta salaperäisen Mašan johtamassa hyvinvointikeskuksessa on omat sääntönsä. Yhdeksän erilaista ihmistä (kirjailija Frances Welty, nuoripari Ben ja Jessica Chandler, bisnesmies Lars Lee, eronnut pienten lasten äiti Carmel Schneiner, painon pudotusta yrittävä Tony Hogburn, sekä surua kantava perhe: Napoleon, Heather ja Zoe Marcon) kokoontuu sinne korjaamaan itseään, mutta jokainen tulee niin omalaatuisten hoitojen ja smoothieiden kuin oman itsensä yllättämiksi. Läsnä ovat myös hyvinvointikeskuksen työntekijät Yao ja Delilah.

Australialainen Liane Moriarty on tunnettu romaaneistaan, jotka viihdyttävät, mutta tarjoavat jotain muutakin kuin silkkaa höttöä. Juuri Moriartyn kohdalla voi oikeutetusti puhua lukuromaaneista. Ja sellainen on Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunistakin: nautittavaa luettavaa joukosta ihmisiä, joilla on elämässään monenlaisia taakkoja. Tummanpuhuva huumori sävyttää kirjaa, joka voisi hyvin itkettää ja naurattaa tunteikasta lukijaa.

Voisi. Sujuvalukuinen romaani on monin osin taattua Moriartya, mutta huomaan olevani hieman pettynyt. Teos kyllä imaisee mukaansa, saa kiintymään osaan henkilöistään, kantaa sisällään arvoitusta, ja nivoo asioita yhteen kipuisanhauskasti. Mutta kun… Tällä kertaa alkuasetelman herkullisuus ei kanna loppuun saakka. Juoni kyllä kulkee niin hyvin, etten voi kuin ihailla Moriartyn (kuvitteellista) lentävää kynää ja Helene Bützowin suomennosta. Mutta romaanin sisältö jätti ainakin tämän lukijan jokseenkin kylmäksi.

Ensiksikin henkilöhahmoja on paljon, minkä vuoksi kaikkien hahmojen kohtalot eivät jaksa kiinnostaa, mikä toki on selvää alusta saakka. Periaatteessa hahmot ovat tasaveroisia, mutta prologin jälkeen syvennytään eniten kirjailija Francesin elämään, mikä tuntuukin luontevalta: Frances on kokonainen henkilöhahmo ja ammattinsa vuoksi hän ehkä vetoaa moniin lukijoihin, sillä kirjan äärellähän tässä ollaan! Myös Heatherin, Napoleonin ja Zoen perheen tragedia koskettaa. Maša on aluksi arvoitus, hänestä olisin halunnut saada enemmänkin irti. Muut ovat kyllä kelpo hahmoja, mutta silti kuin palapelin täyteosia.

“Sallikaa minun sanoa vielä lähtiäisiksi: ‘Tehkää palavin mielin se mikä on tehtävä tänään. Sillä kukapa tietää? Huomenna tulee kuolema.’ [--]” Ilmassa on jännitysromaanin aiheita, mutta esimerkiksi se, miten Tranquillum Housessa annettujen hoitojen salaisuus paljastuu, selittyy ihan näppärästi, mutta myös helposti. Lupauksia on enemmän kuin niiden lunastuksia. Silti Moriarty paketoi kokonaisuuden taiten, ammattimaisen varmasti. 

Toki Yhdeksässä hyvässä on Moriartylle tyypilliseen tapaan ilkikurisuutta ja satiirisia aineksia, mitä kirjailijalta voi odottaa. Hyvä niin. Käteen ei silti jää mitään erityistä, mutta mukavaa ajanvietettä, kelpo lomalukemista Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista on.

Ei enempää, ei vähempää.

♥
Muualla: Arja ja Leena.

P.S. Koska Moriarty ei nyt tarjonnut sitä suurta uppoutumisromaania, jollaisen olisin juhannuksen aikaan halunnut lukaista, kaipaan nyt kesälomalle jotain vastaavaa, mutta vieläkin parempaa: tarinaa, joka tempaa mukaansa, kirjaa jota voi lukea vaikka helleaivoilla, mutta joka tarjoaa kuitenkin jotain twistiä. Suosituksia?

Patrick Barkham: Badgerlands

Patrick Barkham: Badgerlands. The Twilight World of Britain’s Most Enigmatic Animal
Granta 2013 (pokkaripainos 2014)
Kuvitus Jake Blanchard
401 sivua
Brittiläinen tietokirja

Then, a scream. A baby rabbit? An owl? Or a meeting of the two? I could not tell if the cry was predator or prey. I realised that although I could claim a basic familiarity with the natural world by day, the night was alien to me. From the woodland below came a noise which I felt sure must be the whickering of a badger. It was a puppyish sound, half-dog, half-fox. There was a rustle and some squeaky barks but, frustratingly, the source of the sound remained within the trees, out of sight.

Toissa viikolla juttelin siskoni kanssa mäyristä, tai oikeammin eräästä tietystä mäyrästä. Meillä kummallakin on ollut lapsuudessamme kohtaaminen mäyrän kanssa. Mäyrä oli mummolamme mailla, ja sen loppu oli surullinen. En ole koskaan saanut tuota mäyrää mielestäni: tuota maagisen oloista poloa. Enkä mäyrää ylipäätään: hämärissä kulkijaa, veikeän näköistä otusta, joka lapsena tuli tutuksi muun muassa Kaislikossa suhisee -kirjan hahmona ja aikuisempana Harry Potterin Puuskupuhien tunnuseläimenä. Jotain salaperäistä mäyrässä tuntuu olevan, vaikkei laji harvinainen olekaan.

Kun talvella lontoolaisessa kirjakaupassa näin Patrick Barkhamin kirjan Badgerlands, halusin sen omakseni. Minun oli otettava selvää mäyrästä eikä kohdallani teoksen brittiläisyyskään ollut tietenkään pahitteeksi.

Badgerlands liittyy samaan hienojen ihmisen luontosuhdetta käsittelevien kirjojen joukkoon kuin esimerkiksi Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (muitakin on, mutta jotkut, kuten Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä, ovat olleet hienoisia pettymyksiä; Wohllebenin kirja esimerkiksi oli viehättävä, mutta vähän hörhö. Tätä lajityyppiä, kertovaa tietokirjallisuutta luontoaiheista, saa kuitenkin suositella lisää!). Läheskään yhtä omakohtainen kuin Macdonaldin surukirja ei Barkhamin teos ole, mutta siinäkin kulttuurihistoria, ihmisen luontosuhde ja nykyaika yhdistyvät moniulotteiseksi kokonaisuudeksi, jota on ilo lukea. Barkhamin teos jakautuu 16 lukuun, joiden jokaisen alussa on teeman mukaisesti piirretty mäyrä.

Lukujen teemat sivuavat kulttuurihistoriaa, mäyrien elinympäristöä, mäyriä kohdanneita ihmisiä, eläinten suojelemista (Queenista tuttu Brian May on tässä hyvin innokas) jne. Selkeästi teemoitetut luvut mahdollistavat kirjan lukemisen pätkissä, mutta Barkham kirjoittaa siinä määrin mukavasti, hetkittäin jopa kauniisti, että kokonaisuutta lukee mielellään useammankin luvun kerrallaan. Granta julkaisijana antaakin odottaa jotain tällaista! Barkham ei myöskään yli-inhimillistä mäyrää, mitä arvostan: eläin saa olla etäinen, etäisyys ei vie sen kiinnostavuutta pois.

We just cannot leave the badger alone. We are compelled to find it, watch it, feed it, photograph it, poke it, catch it, torture it, defend it, kill it.

Ison-Britannian mäyrätiheys on suurempi kuin missään muualla maailmassa, mutta silti harva on sielläkään nähnyt näitä viirunaamoja. Ei siis ihme, että suhtautuminen mäyriin on maassa ristiriitainen, ja osin ristiriitainen on Barkhamin kirjakin.

Barkham näet syö mäyrää! Kun eteeni ilmestyi luku “Lunch”, olin ymmälläni. Eihän kukaan syö mäyrää! Mutta. Jos syö lihaa, niin miksei myös mäyrää, etenkin auton yli ajamaa. Barkham vierailee Jonathan McGowanin luona, McGowan on tunnettu siitä että syö vain (?) auton alle jääneiden eläinten lihaa, mikä voidaan lukea jopa jonkinlaiseksi ekoteoksi: McGowan siivoaa teiden varsia ja hänen syömänsä eläimet ovat joka tapauksessa kuolleita, ruokaa ei ole tehotuotettu ankeissa oloissa. Ehkä jonkinlainen viimeinen palvelus eläimelle voi olla sen syöminen. Ehkä, en tiedä. Ajatus mäyrän syömisestä on ainakin itselleni hyvin vieras eikä mäyrä tunnu olevan kovin herkullista muutenkaan, sillä McGowan sijoittaa mäyränlihan vasta sijalle 20 kaikkien syömiensä eläinlajien joukossa. Jos mäyrästä saisi murealihaista paistia, sitä varmaan metsästettäisiin vaikka kuinka. Mäyrän yksi pelastus voi ollakin se, ettei se maistu hyvältä. Onni sille.

No, mäyrä ruokana on vain pieni osa kirjasta. Huolella kirjoitettu teos ei säästä hellämielistä lukijaa, mutta lisää kiinnostusta (ja ehkä ymmärrystäkin; britit tuntuvat rakastavan ja vihaavan mäyrää) tuota näätäeläintä kohtaan.

Kuten Britanniassa, on mäyrä Suomessakin elinvoimainen laji. Se liikkuu hämärissä. Lapsuuden jälkeen en ole mäyrää kohdannut, mutta ehkä joskus vielä näen sen. Muutamana viime syksynä olemme tehneet yöajeluita linnunradan näkemisen toivossa. Viime syksynä Sipoonkorvessa seisoin kamerani (ja jalustan) kanssa peltoaukean laidalla. Oli ihan hiljaista, mutta sitten jossain pensaikossa alkoi rapista. Säikähdin, yöllisellä luonnolla on sellainen voima. Ehkä rapinan aiheuttaja oli mäyrä! Toivon niin (vaikka luulen, että kyseessä oli rusakko tai pusikoissa pyrähtelevä lintu, kenties kettu tai supikoira).

Vaikka mäyrä on peto, on se viirunaamoineen niin kovin sympaattinen – sehän elää klaaneissa, ja rakentaa kammioita, joiden vuoraukset se vaihtaa aina syksyisin ja keväisin. Taas ollaan kuin Kenneth Grahamen kirjassa, eikä sitten kuitenkaan.

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka
Minerva 2017
Trois jours et une vie 2016
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy
270 sivua
Ranskalainen jännitysromaani


Antoinen käänsi hänet selälleen taputellakseen hänen poskiaan, mutta pojan silmät olivat auki.
Niiden katse oli liikkumaton ja lasimainen.
Ja oivallus humahti hänen lävitseen: Rémi oli kuollut.


Joulu on tulossa ranskalaiseen Beauvalin kylään. 12-vuotias Antoine haaveilee pelikonsolista ja ihanasta Émiliestä. Naapurin 6-vuotias Rémi lyöttäytyy usein Antoinen seuraan, mikä ärsyttää Antoinea. Hetkellisen raivokohtauksen seurauksena Antoine iskee Rémiä kepillä päähän, ja pieni poika kuolee. Rikos tuntuu jäävän piiloon, mutta voiko Antoine koskaan olla turvassa ja rauhassa teoltaan?

Pierre Lemaitren romaanin nimi Silmukka on oivallisesti suomennettu, mutta mainio on alkukielinenkin nimi. Muutamat hetket muuttavat elämän, romaanissa takastellaan Antoinea eri ikäisenä. Rémin kuolemasta tulee melkoinen silmukka, jonka ote kiristyy koko ajan. 

Kiristymiseen on monia syitä, joista suurin on syyllisyydentunne. Jos jotain jännitysromaania voi luonnehtia psykologiseksi, niin Silmukkaa (ei sillä, etteikö monia muitakin voi). Aina ei tarvita ulkopuolista piinaajaa, joka vaanii jossain, vaan piina lähtee ihmisestä itsestään. Suurin yllätys onkin ehkä se, ettei romaanissa ole oikeastaan mitään kovin yllättävää – eikä tarvitse ollakaan. Enempää en toki juonesta paljasta, Antoinen lisäksi romaanissa on useita keskeishenkilöitä, joilla on omat traumansa. Jotkut asiat myös kytkeytyvät toisiinsa, lukijalle on tarjolla monenlaisia koukkuja.

Tuloksena on kaareltaan tyylikäs romaani, jossa mennyt ei jätä kylän asukkaita koskaan rauhaan. Silmukka on kehityskertomus, yhteisökuvaus ja tyylipuhdas jännäri. Kehityskertomuksena se käy läpi Antoinen kasvuvuosia ja hänen kantamaansa taakkaa. Yhteisökuvauksena se tarkastelee koko pientä kaupunkia, sen asukkaiden sosiaalisia suhteita ja tapoja reagoida. Lemaitre kirjoittaa oivallisia hahmoja. Jännitysromaanina Silmukka vangitsee lukijansa – kuten lajityyppinsä kunnollisen edustajan kuuluukin. 

Ennen kaikkea Silmukka on hieno romaani. Leimaitren koukuttava, aiheeltaan näennäisen yksinkertainen, mutta sitäkin syvemmälle pääsevä teksti osoittaa, että taidokas kirjailija saa yksinkertaisista lähtökohdista aikaan ihmiseloa tarkkanäköisesti puntaroivan kudelman.

--

Muualla mm. Arja, Leena, Villis ja Tuija.