~Kirjamessulämpimäisiä~

Rakkauteni yhdyssanahirviöitä kohtaan kasvoi taas tänään, kun pääsin nauttimaan kirjamessutunnelmasta ja osallistumaan kirjabloggaritapaamiseen.

Bloggaritapaamisen järjesti Avain-kustantamo, jolle lämmin kiitos. Oli ilo kuulla Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen pohdintaa kirjoittamisprosessista sekä vaihtaa ajatuksia muiden bloggaajien kanssa. Uusiin ihmisiin tutustuminen sekä blogiystävien tapaaminen oli ehkä kaikkein antoisinta messuantia; Minulle tuotti iloa pohtia bloggaamista, kirjoittamista, julkaisemista ja ennen kaikkea kirjoja.

Mitä varsinaisiin messuihin tulee, niin lainaan hieman alle viisivuotiasta tytärtäni kauppakeskusvierailun jälkeen: "oli ihan kivaa, mutta minä en tykännyt ihmisistä". Älkää säikähtäkö! Minä tykkään ihmisistä, mutta suosituimmilla osastoilla oli lauantai-iltapäivänä sellainen tungos, että sekaan mahtui juuri ja juuri. Onnistuin kuitenkin bongaamaan muun muassa ihanan Claes Andersonin, hauskan Tiina Nopolan, esikoiskirjallaan lahjakkuutensa osoittaneen Peter Franzenin sekä jättisuuren valokuvan Juha Itkosesta. Paparazzimeininkiä aistin yrittäessäni kuvata Outolan asukkeja Tatua ja Patua lasteni iloksi. Tavoistani poiketen jouduin jopa käyttämään salamaa.

Kirjoja kannoin kotiin kolme kassillista, Minna Canthista Pekka Töpöhäntään ja Ensilumen kauneudesta Kakkakirjan - hmm - arkisuuteen. Kaikkia ostamiani kirjoja en voi esitellä blogissani, koska en halua pilata muutamien läheisteni jouluyllätystä.

Tungoksesta huolimatta Kirjamessut oli antoisa tapahtuma. Eivätkä yhdyssanahirviöni tainneet olla niin pahoja, että niillä pääsisi mukaan Facebookin Kielipoliisi-sivustolle. Kiitos vielä kaikille messuilla tapaamilleni blogaajille!

~Kohti kirjamessuja~

Tapahtuipa (puolittaiselle) kirjabloggaajalle niin, että saatuaan hyvän kirjan luettua ei arvio valmistunutkaan. Melkein valmis arvostelu Utahiin sijoittuvasta historiaa ja jännitystä sekoittuvasta romaanista saa nyt odottaa Kirjamessujen yli.

Melkein voisin sanoa, että "käsi ylös, hep!" kaikki Helsingin Kirjamessuille tulevat. Mutta en sano, koska kirjamessut eivät kiinnosta jokaista blogini lukijaa eivätkä kaikki kiinnostuneet pääse paikalle. Minullakin monet hyvät kirjamessut ovat jääneet väliin milloin mistäkin syystä. Viime vuonna kävin siellä ensimmäisen kerran ja nyt lauantaina toivon tapaavani ainakin muutamia muita bloggaajia.

Sitä ennen on vielä kotihommia luvassa. Viime aikoina meillä on sairasteltu (lapset), jatkettu lukemista (nyt Utahin jälkeen Sudanissa) sekä koverrettu perheemme ihkaensimmäinen kurpitsalyhty. Huomenna aion yrittää leipoa elämäni ensimmäisen amerikkalaistyylisen kurpitsapiirakan, johon tarvitaan kurpitsan ohella ainakin sitruunaa, inkivääriä, kanelia ja neilikkaa. Taikina on vielä hakusessaan: Muro- vai voitaikinaa? Vai kentis jotain muuta? Kurpitsan makuun tottuminen vie myös aikansa.

Mukavaa viikonloppua kirjamessumietteissä! Omalla kohdallani kaiken kruunaa maailman ihanin kirjanmerkki, jonka tyttäreni minulle antoi.

~Tikkaritiistai (ja sähköpostiasiaa)~

Mansikkamaanantai

tikkaritiistai

keksikeskiviikko

toffeetorstai

pullaperjantai

lakulauantai

suklaasunnuntai

Nyt en paljon muuta osaa blogissani tarjota kuin virtuaalisia tikkareita ja uunissa juuri paistuvia piirakoita.

Työstressi ennen loman ja apurahaonnen alkamista on kasvamassa suureksi enkä saa blogiini mitään järkevää aikaiseksi. Odotan vain kaikkea: lomani alkua, ensi viikolla olevaa isoa seminaaria töissä, elämäni ensimmäisen "halloween"kurpitsan kovertamista viikonloppuna, lumisadetta sekä esikoiseni r-kirjainta, joka aina joskus löytyy puheensolinan seasta. Myös kirjamessuja odotan innokkaasti ja tulen siellä tapaamaan ainakin muutamia kirjabloggaajia.

Tässä välissä vain syödään tikkareita, luetaan kiinnostavaa Utahiin sijoittuvaa romaania ja lorutellaan lapsille.

Että hyvää tikkaritiistaita vaan kaikille! 

Loppuun vielä pieni ilmoitusasia:

Sivupalkissa About me-kohdassa on uusi sähköpostiosoitteeni. Sain vanhaan lumiomenaan sen verran roskapostia, että päätin hylätä tuon osoitteen ja ottaa uuden. Olen nyt Lumi Omena. Saa lähettää sähköpostia. :)

~Terveisiä Lissabonista~

En minä missään Lissabonissa käynyt, mutta Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on kyllä lukulistallani. Lissabonista sain kuitenkin sekä terveisiä että mieheni takaisin. 

Hän vietti Portugalissa kaikkiaan kaksi viikkoa työmatkalla, ja se on pitkä aika kahden pienen lapsen äidille. Lukeminen, bloggaaminen ja moni muu asia otti hieman takapakkia, koska meillä leikittiin synttäreitä, merirosvoja, krokotiilejä ja kiipeiltiin pöydille, hurjasteltiin muovisella mopolla, rakennettiin majaa ja luettiin Saariston lapsia, Richard Scarryn joulukirjaa, Tuomaksen (veturi) suurta kilpailua sekä Kauniita unia, Maisaa.

Lissaboniin en nyt päässyt, mutta tänään kävimme koko pienen perheemme voimin Senaatintorilla katsomassa, miltä Portugalin karhu näyttää. Halattavalta.

Ja joulukuun puolivälissä pääsen Kööpenhaminan joulutoreille. Mieheni kanssa kahden. Minua alkaa vaivata joulunodotuskuume.

~Ian McEwan: Rannalla~

Joskus käy niin, että haluaa kovasti pitää jostain kirjasta, muttei syystä tai toisesta kykene siihen. Ja joskus tuo halu toteutuu yli odotusten, kuten minulle kävi brittiläisen Ian McEwanin Rannalla-romaanin kanssa.

Rannalla on yhdenpäivän-, oikeammin yhdenillan- ja yönromaani, jonka keskiössä on vastanaineen pariskunnan, Florencen ja Edwardin hääyö vaaleassa merenrantahotellissa eteläisessä Englannissa. Vuoden seurustelun, kävelyretkien, älykkäiden keskustelujen, tenniksen, konserttien ja hyvien aterioiden jälkeen pariskunta on fyysisesti päässyt varovaisen suutelun asteelle, muu koskettelu on ollut enemmän haaveen tai pelon kuin tekojen tasolla. Eletään vuotta 1962, jolloin Iso-Britanniassa (ja muuallakin Euroopassa) on syntymässä railo seksuaalisesti pidättäytyvän ja kokeilevan sukupolven välille.

Ja mikä heitä esti? Heidän persoonallisuutensa ja menneisyytensä, tietämättömyytensä ja pelkonsa, arkuutensa, turhankainoutensa, kyvyttömyytensä vaatia asioita, kokemuksen puutteensa ja jäykkyytensä, joka oli jäännettä uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, heidän englantilaisuutensa ja luokka-asemansa sekä historia itse. Ei siis paljon mikään.

Hääyö on Florencen ja Edwardin tuoreen avioliiiton sekä koko heidän suhteensa kulminoitumispiste. Häänyön kuvaukset, etenkin tuoreen avioparin tunteet, tulevat toisinaan miltei kiusallisen lähelle. Florencen pidättyväisyys ja pelkkien kirjoista opittujen yököttävien termien penetraatio, limakalvo ja terska pelko, Edwardin varovaisuuden ja yli-innokkuuden vuorottelu sekä väärintulkitut viestit tekevät lukijan olosta lähes tuskaisen. Samalla molempia on helppo ymmärtää, kun peilaa pariskunnan käytöstä, pelkoja ja toiveita heidän kummankin taustoihinsa.

McEwan osaa kertoa paljon kirjoittaessaan jostain pienestä asiasta. Hän kirjoittaa kauniisti ja vahvasti, paikoin melkein tylsästi, mutta kuitenkin väkevästi ja mukaansatempaavasti. Vaikka hääyö rantahotellissa on romaanin keskiö ja pienet eleet ja aikeet ratkaisevat kaiken, kattaa Rannalla paljon enemmän. McEwan tuo taitavalla kerronnallaan lukijan tietoon niin brittiläisen luokkayhteiskunnan tapakulttuuria kuin koko Eurooppaa 1960-luvulla ravistelleen moraalisen muutoksen syyt ja seuraukset.

Kuinka mies, joka on kasvanut pienessä talossa Turville Heathilla voi onnistua naimaan naisen, joka on koko elämänsä syönyt muutakin juustoa kuin cheddaria ja kasvanut pohjoisoxfordilaisittainkin paremmissa piireissä. Mies on hillitty, mutta salaisesti äkkipikainen uuden rytmimusiikin ystävä, nainen on hillitty, aseksuaalinen ammattiviulisti. Kysymys onkin osin siitä, voivatko eri yhteiskuntaluokista lähtöisin olevat ihmiset koskaan todella kohdata toisiaan. Ennen kaikkea kyse on siitä, kuinka sattuma, pieninkin ilme, ele tai asian tekemättä jättäminen, laukaisee päätöksiin, joista ei ole paluuta. Hetken merkitys on kauaskantoinen.

Rannalla on periaatteessa ensimmäinen lukemani Ian McEwanin kirja. Helsingin Sanomien Klassikkoautomaatti suositteli minulle kymmenkunta vuotta sitten McEwanin varhaisteosta Ajan lapsi, joka jäi minulta kesken molemmilla lukuyrityskerroilla. Se, etten päässyt sisälle Ajan lapseen, aikaansai turhanpäiväistä vieroksumista McEwania kohtaan. Rannalla taisi ollakin erinomainen valinta uudelle alulle, koska minua Florencen ja Edwardin tarina onnistui koskettamaan. Olen edelleen heidän ajatustensa ja valintojensa maailmassa.

Florencen ja Edwardin hääyö tuo lukijan eteen koko Britannian ja Länsi-Euroopan seksuaalisen murroksen mikrohistoriallisesta näkökulmasta. Kaikki toiveet, epäröinnit, takaumat sekä hääyötä seuraavat tapahtumat kertovat siitä, mitä tuon ajan lapsille tapahtui. Pidin tavattomasti kirjan loppuratkaisusta. Se ei ollut sitä, mitä odotin, vaan jotain paljon parempaa. Uudesta ei voi enää palata vanhaan.

Otan ilolla ja mielenkiinnolla vastaan suosituksia seuraavasta McEwanista. Ajan lapsi saa kuitenkin edelleen odottaa hyllyssäni.

*****-

~Kauheesti tykkään~

 

Tykkään listoista ja tykkään tykkäämisestä, joten ei ihme, että tartuin tähän haasteeseen, joka singahtelee vastaan toinen toistaan ihanimmissa blogeissa. 

Aloitetaan siis blogeista. On selvää, että tykkään blogeista. Rakastan niiden lukemista ja pidän myös omani päivittämisestä. Kaikkein eniten tykkään blogimaailman vastavuoroisuudesta. Pyrin olemaan ahkera kommentoija ja pidän kovasti saamistani kommenteista (ihan vaan vinkkinä ;) ). Sen sijaan en tykkää siitä, että minulla on menossa pieni blogikriisi. Olen jotain kirjabloggaajan ja niitänäitä-bloggaajan väliltä. Koetan oppia tykkäämään tästä blogirajatilasta.

Tykkään matkustamisesta, mutta en tykkää ruuhkaisista satamista ja lentokentistä. Tykkään kuitenkin olla lentokentällä tai asemalla. Tykkään katsoa ihmisiä. Tykkään ihan hurjasti joulusta ja siitä ajatuksesta, että pääsen tänäkin vuonna joulunalusmatkalle ulkomaille. Jouluna tykkään kuitenkin olla lapsuudenkodissani. En tykkää siitä, että jotkut korvaavat joulukortit tekstiviesteillä. Enkä tykkää siitä, jos joulunpyhinä on kiirettä.

Se joulusta. Tykkään kirjoista, mikä lie sanomattakin selvää. Pidän kirjoista, jotka puhuttelevat. Lajityypillä ei niin väliä. En tykkää kauhukirjallisuudesta, vaikka nuoruudessani ahminkin Kingin kirjoja. Tykkään ajatuksesta, että marraskuussa lomani alkaessa voin marssia kirjakauppaan ostamaan tämän, joka on linkin paikassa saanut arvoisensa arvostelun.

Tykkään piirtämisestä, mutta en tykkää neulomisesta (en osaa). Tykkään muistikirjoista ja kalentereista. Tykkään saada postia ystäviltäni, etenkin sydämellistä sellaista (kiitos, Susa!). En tykkää suoramarkkinointipuheluista ja olenkin kieltänyt sen. Tykkään elokuvateattereista niin, että melkein liikutun elokuvan, jopa elokuvamainosten, alkaessa. En erikoisemmin tykkää katsoa televisiota.

Tykkään valokuvista, vanhoista ja uusista. En tykkää siitä, että en koskaan saa omiani järjestykseen. Tykkään elämistä, etenkin koirista. En sano, että en tykkää kissoista, mutta en ole kissaihminen. Tykkään niistä muiden lemmikkeinä. En tykkää ötököistä, minulla on Italian ajoilta peräisin oleva torakkakammo. Hyi.

En tykkää ihmisten tai eläinten kaltoinkohtelusta. En etenkään tykkää ihmisten kaltoinkohtelusta tai epäoikeudenmukaisuudesta. Enkä myöskään tykkää ylipätevyydestä; siitä, että joku on omasta mielestään aina oikeassa (besserwisser-asenne). En tykkää valehtelusta, huijaamisesta enkä liiasta kilpailuhenkisyydestä. Tykkään (tietenkin!) tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Tykkäisin siitä, että ihmiset saisivat elää rauhassa ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen tai uskonnolliseen näkemykseen katsomatta.

Tykkään väreistä, vaikka pukeudun usein mustaan tai harmaaseen. En tykkää keltaisesta, mutta sitruunat ja narsissit saavat minut iloiseksi. Tykkään hedelmistä, mutta en avokadosta. Tykkään leipoa, mutta en niin välitä ruoanvalmistuksesta (onneksi mieheni tykkää). Tykkään savukalasta, hirvipaistista, kaakaosta ja punaviinistä. En tykkää nakkikastikkeesta enkä tonnikalapitsasta. En tykkää silittämisestä enkä imuroimisesta, mutta tykkään tiskaamisesta ja pölyjen pyyhkimisestä. Tykkään olla kotona ja sytyttää kynttilöitä.

Tykkään syksystä ja keltaisista (!) lehdistä. Tykkään ensilumesta ja tykkylumesta. Tykkään vesisateesta, sateenvarjoista ja keltaisista sadetakeista (vaikka en tykkääkään keltaisesta). Tykkään auringonpaisteesta ja tuulesta, tykkään myös kuutamosta ja tähtikirkkaista öistä. Tykkään sumusta. En tykkää huhtikuusta.

Tykkään siitä, että monet blogistit ovat päättäneet oman tykkäämis- ja ei tykkäämis-listansa pohdintoihin omista lapsistaan. Tykkään kaikkein eniten omasta perheestäni. On ihanaa, kun pienet lapseni haluavat laulaa minulle Tykkäämislaulun: Sinusta kauheesti tykkään / ja siksi mä rutistan sua / Eikä mua harmittais yhtään / jos sinä halisit mua. Snif.

(huh, miten monesta asiasta tykkään!)

~Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa~

Maailma oli vaiti, kun me kuolimme.

Kontrasti rauhan ajan ja sodan välillä on aina jyrkkä. Harvoin sitä osataan kuvata niin koskettavasti ja samaan aikaan mässäilemättä kuin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanissa Puolikas keltaista aurinkoa. Puolikas keltaista aurinkoa viittaa Biafran lippuun, jonka vain viisi valtiota maailmassa tunnusti 1960-luvun lopussa. Biafran nälänhätä sen sijaan on ainakin käsitteenä tuttu vielä kaltaiselleni 1970-luvun alkupuolella syntyneelle.

Kahdessa ajassa, 1960-luvun alun rauhanvuosina sekä saman vuosikymmenen lopulla sisällissodan runtelemassa maassa, liikkuva kirja kertoo kaksossiskosten Olannan ja Kainenen sekä heidän miesystäviensä yliopisto-opettaja Odenigbon ja brittiarkeologi Richardin tarinan. Odenigbon palveluspoika, kirjallisista tuotoksista haaveileva Ugwu on samaan aikaan lähellä ja etäällä nelikkoa. Nämä viisi ihmistä todistavat Biafran itsenäistymispyrkimyksiä kalliilla hinnalla.

Elämä Nsukkan yliopiston liepeillä on mukavaa. Odenigbon kodissa pidetään älymystön illanistujaisia, joissa pöydät notkuvat herkuista ja hyvää juomaa kaadetaan keskustelijoiden laseihin enemmän kuin riittävästi. Kauniissa puutarhassa on ilo käyskennellä ja ihmiset liikkuvat luontevasti Nigerian ja Iso-Britannian välillä. Sota rikkoo kaiken tämän. Sota ei tule yllättäin, sillä juuri älymystön keskusteluissa on Biafran itsenäisyyttä vaadittu ja politikoitu. Sota hajottaa kodit, saa ihmiset menettämään paikkansa yhteiskunnassa sekä ruoan pöydästään. Siitä huolimatta jotkut asiat pysyvät muuttumattomina, Beatlesin musiikki soi ja lasten ja vanhempien suhteet pysyvät ristiriitaisina.

Adichie osaa tekstillään tulla liki lukijaansa. Kun Olanna näkee junassa tyttärensä menettäneen naisen kantavan kalebassin sisällä tyttärensä irtileikattua päätä, alkaa lukijaa pakostakin itkettää: Kalebassinainen sulki astiansa. "Kyllä siinä aikaa meni, kun minä näpersin näitä lettejä", hän sanoi. "Minun tytölläni oli niin paksu tukka". Sota tekee ihmisistä pakosta myös kekseliäitä. Kun rauhanajan vauraiden kaupunkilaisten hienot juustot ja jokapäiväiset liha-ateriat ovat loppuneet eivätkä avustuspaketit tule perille, on syötävä rottia, liskoja ja sirkkoja. Pahinta on puute puhtaasta vedestä ja saippuasta sekä suolasta.

Puolikas keltaista aurinkoa on moniulotteisempi kuin vain sodan ja rauhan kuvaus. Se kertoo parisuhteista, vaikeuksista tulla raskaaksi, 1960-luvun kulttuurista, Richardin kautta toisen maailmansodan perinnöstä (jota voinee myös valkoisen miehen taakaksi kutsua) sekä Nigerian kahtiajaosta paitsi poliittisesti, myös maaseutu- ja kaupunkiväestön kesken. Odenigbon äidin syvä kansan- tai luonnonusko osoittaa, kuinka älymystön angostisuus, islam tai kristinusko eivät suoraan istu nigerialaisheimojen sydämeen ja käytänteisiin.

Olen joskus aikaisemminkin pohtinut, kuinka vaarallista on verrata kirjoja toisiina. Silti sitä ei voi olla tekemättä etenkin, kun molempien kirjojen nimetkin viittaavat aurinkoon. Siinä, missä Khaled Hosseinin hieno Tuhat loistavaa aurinkoa puistattaa naisiin kohdistuvalla väkivallaan, Puolikas keltaista aurinkoa tuo naiset esille aktiivisina toimijoina. Olanna ja Kainene molemmat ovat vahvoja naisia, eräänlaisia aurinkoja hekin. Yhteistä molemmille romaaneille on niiden vavahduttavuus ja perimmäinen kauneus sekä usko ihmisyyteen kaikkien kauhujen takanakin. Lisäksi nämä kaksi romaania saivat minut ottamaan selvää faktoista Afganistanin ja Nigerian sotien takana. Adichien romaani itse asiassa houkutteli tekemään tämän vakuuttavan lähdeluettelonsakin ansiosta. Vaikka kyse on romaanista, oli ilo huomata kirjailijan merkinneen tausta-aineistonsa muistiin. Pienenä kuriositeettina voinen vielä mainita Sibeliuksen Finlandian olleen 1960-luvun Biafran kansallislaulu.

Puolikas keltaista aurinkoa viittaa mielessäni paitsi Biafran lippuun, myös kirjan tunnelmaan. Sota on rumaa eikä siinä ole mitään kaunista, mutta Adichien tekstissä aurinko loistaa vaikka puolitehollakin. Kirjan aihe on raskas: kodit tuhoutuvat, hyvästä miehestä tulee joukkoraiskaaja ja kärpäset surisevat nälkiintyneiden lasten silmissä. Tästä huolimatta Puolikas keltaista aurinkoa ei ole raskaslukuinen kirja: ihmisessä on aina halu olla toisen lähellä, halu oppia ja olla oikeudenmukainen.

Kaipuu jää, mutta rakkaus pysyy. En varmaan koskaan unohda tätä väkevää ja kaunista kirjaa.

****½

~Tanssitaanko?~

Meillä vain pian viisivuotias Joulutyttö taitaa tanssin, eivätkä ainoat strassikoristeiset kenkänikään tee minusta taipuisaa parketilla. Onneksi fiktio tulee apuun tässäkin. Arpaonni potkaisi ruhtinaallisesti ja pääsen nauttimaan sekä Pohjoisesta tangosta että Juhannustansseista - ja kaiken lisäksi suklaasta. Kirjoista jälkimmäinen on kuulunut lukulistalleni jo liki kaksikymmentä vuotta, mutta nyt vihdoin aion tarttua Salaman romaaniin.

Ennen kirjatansseja tulen seuraavien päivien aikana liikkumaan sodan runtelemassa Afrikassa sekä laatimaan tykkäämislistan. Vaikka itse en tanssinut edes opiskeluvuosinani, niin pidän siitä, miten tavalliset ihmiset tanssivat.

Kiitos, Amma ja Hannele! Nyt ei kannata enää lotota.

~Gretha Stevns: Susy ja Solveig~

Miltä tuntuu sukeltaa oman lapsuudensa suosikkikirjaan liki kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen? Ja nimenomaan sellaiseen kirjaan, jolla ei kirjallisuushistoriassa ole samanlaista arvoa kuin Astrid Lindgrenin, Lucy Maud Montgomeryn tai edes Enid Blytonin teoksilla?

Tällä kertaa pidättäydyn tekemästä (omanlaistani) kirja-arviota tanskalaisen Susyn seikkailuista, vaan sen sijaan annan muistojeni sekä hiljattaisen aikuislukukokemukseni värittää tekstiäni Gretha Stvensin lastenromaanista Susu ja Solveig. Ovatko Susy-kirjat kenellekään tuttuja?

Susy on punatukkainen temperamenttinen tyttö, joka asuu metsänhoitajaisänsä, äitinsä ja isoveljensä sekä perheen koiran ja islanninhevosen kanssa Tanskan maaseudulla. Susy-kirjoja on kaikkiaan yhdeksän, joista Susy ja Solveig on sarjan toinen. Eletään vuodenvaihdetta 1940- ja 50-lukujen taitteessa. Susyn perhe on saanut jouluvieraaksi Susyn ruotsalais-tanskalaisen serkun Solveigin, joka on vauvana menettänyt vanhempansa auto-onnettomuudessa ja asuu isoisänsä, maineikkaan matka- ja tietokirjailijan, kanssa. Joululoma on täynnä hiihtoretkiä, lumisadetta (jopa Tanskassa!) ja salametsästäjiä.

Jokaiseen Susy-kirjaan kuuluu seikkailua. Susyssa ja Solveigissa salametsästäjä terrorisoi läheisten Ranta- ja Hiidenmetsän rauhaa. Eräänä iltana jopa Susyn uskollinen islanninhevonen Pelle rekineen on kadonnut. Entä mikä on miehiään metsästysmajaan majoittunut erakko, joka auttaa talvimyrskyn silmään joutuneita serkuksia?

Susy ja Solveig sisältää jännityksen ohella paljon eväsretkiä Viisikon tyyliin. Siinä on mukana myös koulutyttöjen keskinäisiä sosiaalisia jännitteitä, keskustelua luonnon kunnioittamisesta sekä joukko kliseitä; Susyn punainen tukka korreloi hänen kiivaan luonteensa kanssa; ja kukas muu vuodattaisi huolenkyyneleitä kuin (koti)äiti. Kaiken kruunaa tanskalaistyyli, jota on näköjään tanskalaisissa lastenkirjoissa osattu kuvata jo vuonna 1950. Eikö kuulostakin melkein sisustuslehdistä tutulta?

Solveig ei ollut ikinä aiemmin ollut kartanossa. Hän katseli uteliaana ympärilleen. Katosta riippui kolme kattokruunua. Valo välkkyi niistä kuin kristallista. -- Ruokasalin tuolit olivat vaaleat ja kevyet, pöydät oli katettu valkeilla liinoilla ja astioilla. Molemmilla pöydillä oli iso punainen joulutähti. Lattia oli kiiltävää parkettia, jossa oli tähtikuvioita, ja tuli roihusi marmoritakassa. Voi kuinka se oli jännittävää!

Susya enemmän samaistuin lapsena Solveigiin, joka osasi piirtää tavalla, joka minun mielikuvissani muistutti nuorta Beatrix Potteria. Vaikka Susyn seikkailut ja tulinen punatukkainen luonne tempaisivat mukaansa, vetosi hiljaisempi Solveig aavistuksenomaisella salaperäisyydellään minuun. Nyt Solveigin epävarmuus hieman ärsytti, mutta silti hänen taiteellisuutensa oli jäljellä. Susy oli yksinomaan niin reipas kuin muistinkin.

Vaikka Susy ja Solveig on tarinaltaan yksinkertainen ja kielellisestikin keskinkertainen, pääsin jähmeän alun jälkeen siihen tunnelmaan, jonka tästä kirjasta muistin. Olin taas kahdeksan- tai yhdeksänvuotias ja istuin talvi-iltana lukemassa tätä kirjaa. Kun Susy ja Solveig hiihtivät Hiidenmetsässäja söivät eväsvoileipiään, tuli minulle melkein hinku lähteä tarkastamaan omien suksieni kunto (näin lokakuussa). Jostain muusta Susy-kirjasta, jonka nimeä en enää muista, on minulle syntynyt päähänpinttymä päästä joskus yllättämään oma perheeni aamiaisella, jolloin katan punaruutuiselle pöytäliinalle juuri leipomiani sämpylöitä ja somistan pöydän syysmetsästä poimimillani kaisloilla (ehkä tanskalaismetsistä löytyy kaisloja).

Gretha Stevns oli färsaarelaisen Daniel Jacob Eilif Mortensenin (1916-1989) käyttämä salanimi, jonka turvin hän kirjoitti lasten- ja nuortenkirjoja. Susy-kirjojen ohella muun muassa Pernille-kirjoja. En tiedä, onko jälkimmäisiä suomennettu. Susy-kirjat ovat peräisin 1940-60-luvuilta. Niistä otettiin uudet suomenkieliset painokset 1980-luvun alussa, mikä selittää oman lapsuuteni Susy-muistoja. Aloitin ala-asteen ensimmäisen luokan vuonna 1980 ja taisin jo viimeistään toisluokkalaisena olla Susyn lumoissa. Se, että Gretha Stevns olikin mies, paljastui minulle tänään ja tuli melkoisena yllätyksenä.

Susy oli ottanut neljä imupilliä. Sillä tavalla hän nimittäin ehtisi juomaan neljä limsaa, hän väitti.

Vaikka kirjassa on aikuislukijan näkökulmasta paljonkin suoraviivaisuutta, ei lapsuudennostalgiaa näköjään voita mitään. Loppujen lopuksi kyse on ystävyydestä, virvoitusjuomista ja hyvästä seikkailusta. Ja se on aika paljon se.

Kiitos, Sara!

***+

~Viisi opintoviikkoa~

Vähältä piti, ettei minusta tullut venäjänkielen taitajaa. Pääsin aikoinani opiskelemaan yliopistoon sekä venäjää vieraiden kielten koulutusohjelmaan että siihen koulutusohjelmaan, josta olen usein kirjoittanut ja jonne jämähdin. Venäjää sain suoritettua kaikkiaan viisi opintoviikkoa ja siihen se sitten jäi. Voi sentään!

Ensimmäinen kurssi oli lukiovenäjään pohjautuva sanasto- ja rakennekurssi, joka suomenkielisen opettajan johdolla meni hyvin. Sitten olikin kirjallisen ilmaisun kurssi, jonka venäläinen opettaja Larisa oli hauska, mutta niin sukkela puheissaan, etten ymmärtynyt yhtään mitään. Sitkeästi suoritin nuo kaksi kurssia sekä yhden opintoviikon laajuisen johdantokurssin. Sen jälkeen luovutin. Nyt muistan enää aakkoset sekä muutaman fraasin, ainakin ne tärkeimmät, kuten hyvän ruokahalun toivotuksen.

Venäjä jäi kesken. Sittemmin olen jättänyt kesken myös pilateksen, kurkkulaulukurssin sekä harrastusluonteisesti suorittamani kasvatustieteen perusopinnot avoimessa yliopistossa (ei työtäti kaikkea jaksa). Käsityötunnilla aikanaan kesken jäivät villasukat, joista sain valmiiksi vain toisen. Päiväkirjani on aina kesken (ainakin metaforisesti), mutta olisi aika pelottavaa, jos se olisi jo valmiiksi kirjoitettu ja siten loppu. Viime sunnuntaina aloittamani sammalpallot ovat edelleen kesken terasilla. Ehkä ne voisi jättää puoliluonnolliseen tilaansa sammalmöykyiksi?

Vastapainoksi on sanottava, että loppuun suoritin ainakin yhden akateemisen loppututkinnon sekä seitsemän vuoden seurustelun. Seurustelu päättyi naimisiinmenoon. Onneksi.

Nyt kun katson noita venäläisen satukirjan kuvia, niin ehkä olisi pitänyt suorittaa edes ne perusopinnot. Noin kaunista kirjaa olisi ilo ymmärtää myös tekstinsä puolesta.

Oletteko te muut keskenjättäjiä vai teettekö asiat loppuun vaikka sitkeyden voimalla?

P.S. Voi teitä onnellisia, jotka olette saaneet ensilumen!

~Esikuvaksi kirjallisessa maailmassa~

Aleksin Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän jälkitunnelmissa vastaan kirjablogeissa kiertäneeseen haasteeseen, joka koskee kirjailijaesikuvia. Ainakin Amma ja Leena ovat tehneet vastaavat listat omastaan.

Tekemässäni kollaasissa loistaa vain muutama ihailemani kirjailija, ja pyydänkin nyt anteeksi, että esikuvalliset ja loistavat Siri Hustvedt (jonka teksti on on miltei täydellistä ja samalla koskettavaa), Juha Itkonen (sukupolveni tulkki), Helvi Hämäläinen (Säädyllinen murhenäytelmä ja Kylänruusut, tarvitseeko muuta sanoa?), Minna Canth (esikuvaksi kaikille suomalaisille naisille), Pirkko Saisio (lyhyesti voi sanoa niin paljon) sekä eräät kaikkien aikojen suurimmat suosikkini Carol Shields (arki on kaunista), Astrid Lindgren (kunpa osaisi sukeltaa lapsen maailmaan samalla tavalla) ja Jane Austen (tätä ei tarvitse edes selittää) puuttuvat kollaasista. Tämä on vain tyylikeino, sillä liian laaja kollaasi näyttäisi rumalta. Poimin kollaasiin vain viisi nimeä, joista jokaisella on kirjailijaesikuvana erilaista sanottavaa lukijalleen, tässä tapauksessa minulle.

Ja kyse on nimenomaan lukijan näkökulmasta. Vaikka olen saanut tekstejäni julki, ovat ne olleet olleet muuta kuin kaunokirjallisuutta. Niitä haaveita minulla ei ole - enää. Ala-asteella ilmoitin tulevaisuuden ammatikseni opettajan ja kirjailijan, minkä jälkeen olin hetken aikaa luokkani naurunaihe. Siitä viisastuneena taisin yläasteella ilmoittaa haluavani kauppaoppilaitokseen, jonne en koskaan päätynyt, mutta säästyin nauruilta.

Pitemmittä puheitta (joita minulla aina piisaa), tässä viisi kirjallista esikuvaani tai ihannettani:

Lucu Maud Montgomery: Tumma pälyilevä aallokko vei minut mukanaan menneeseen maailmaan, joka on arkinen, mutta ei yllätyksetön. Palaan Avonleaan säännöllisesti ja toisinaan kokkaan perheelleni Marilla Cuthbertin ohjeiden mukaan. Montgomeryn teksti on samanaikaisesti runollista ja raikasta kuin kuulaan syyspäivän tuuli.

John Irving: Kunpa osaisin kuljettaa tarinaa kuin Irving! Yhtä monipolvisesti ja hullusti, silti luettavasti eikä ollenkaan vaikeasti. Kaikki isäni hotellit inspiroi minut Wieniin, Leski vuoden verran Amsterdamiin. Ja "siideritalon säännötkin" tulevat mieleeni aina, kun poimin puusta omenan.

Sylvia Plath: Vain harva on kyennyt kuvaamaan lahjakkaan naisen mielenliikkeitä yhtä voimakkaasti kuin Plath lyhyeksi jääneen elämänsä aikana. Muistan aina, kuinka eräs kirjailija luonnehti joukkoa (meitä?) kirjallisuudenopiskelijatyttöjä sylviaplathmaisiksi opiskelijoiksi seminaariyleisön joukossa.

Mika Waltari: Ehkä itsestäänselvyys, mutta Sinuhe vei mukanaan lukioikäisenä, Suuri illuusioni opiskeluaikana ja Kuun maiseman kaltainen lyhytproosa edelleen. Waltari ja koko Tulenkantajien sukupolvi oli syy sille, miksi aloin opiskella kirjallisuutta. Olkoonkin, että pääaineeni vaihtui sittemmin.

Margaret Mead: Jos puhutaan kirjoittaesikuvista, niin tieteen nimissä on nostettava esiin kulttuuriantropologi Margaret Mead. Tarkasteli teoksessaan Coming of Age in Samoa samoalaisten teinityttöjen siirtymäriittejä lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Hän toi etnografiaansa (itse)refleksiivisyyden otetta, jota yritän itsekin noudattaa. En ole koskaan käynyt Samoalla, ja antropologikin olen vain sivuaineen aineopintojen verran. Mead ei ole ristiriidaton hahmo, mutta eräänlainen oppialansa pioneeri, mikä on ihailtavaa.

Tämän haasteen jaan eteenpäin jokaiselle, joka haluaa pohtia esikuviaan kirjallisessa maailmassa joko kirjoittajana tai lukijana.

Kollaasin kirjailijakuvat Googlen kuvahaulla.

~Arne Nevanlinna: Marie~

Kuinka on mahdollista, ettei ihminen muista omia häitään?

Ranskalaiset, suomenruotsalaiset, suomalaiset sekä hieman saksalaiset ja venäläisetkin äänet kohtaavat, kun tasan satavuotias Marie Myhrborgh elää viimeistä päiväänsä hienostovanhainkodissa Helsingissä. On uudenvuodenaatto vuonna 1999, suurten muutosten vuosisata vetelee viimeisiään Marien tavoin.

Finlandia-ehdokkaanakin ollut Arne Nevanlinnan Marie on tavattoman hieno yhdenpäivänromaani, jossa päähenkilön mielenliikkeistä rakentuu vuosisatainen historia erään naisen muistojen sekä kirkkaiden ja harhailevien ajatusten kertomana.

Vähitellen Marie huomasi, ettei tärkein ollut rakkaus, koska sitä oli tarjolla niin vähän, vaan rutiini, koska sitä oli tarjolla niin paljon, ylös aina samaan aikaan, aamutakki ja tohvelit, tualetti vannahuoneessa, lämpötila termomeetteristä salin isossa huoneessa.
 
Romaani kertoo myös luokka- ja sukupolvieroista. Marie syntyy Strasbourghissa ylempään porvarisluokkaan asianajajan perheeseen, jossa tyttöjen tule käyttää samettileninkiä välttääkseen näyttämästä soltuilta. Marien mies Guillaume, Wilhelm, on suomenruotsalaisen kalastajan poika, joka on sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja opiskelee kirurgiksi. Sota-aika saattaa heidät yhteen ja Marie muuttaa Suomeen - vailla suurta rakkaustarinaa.

Marie on samaan aikaan tajunnanvirtainen ja hyvin ruumiillinen romaani. Marie yhdistää hajuja ihmisiin ja taloihin, bratwurstin ja homeen, pesemättömät vaatteet ja sikari, lääkkeet, vaipat ja virtsa ovat kaikki eri ihmisiä, eri paikkoja niiden suodattamana muistoja. Suomalaiset ovat kummallisia moukkia, mutteivat suomenruotsalaiset ole sen parempia, vaikka ovat olevinaan. Mustikkasoppaa syödään sekä Itä-Suomen kaskimailla että Ranskassa, mutta ei suomenruotsalaisissa porvarispiireissä.

Marie ei ole humoristinen kirja, pikemminkin kunnioittavan melankolinen, mutta Nevanlinnan tekstissä on lempeää ironiaa.Ironia osuu niin dementian sekoittamaan Marieen, ikääntymiseen, suomalaisiin, suomenruotsalaisiin ja ranskalaisiin, älymystöön, sotilaisiin ja palvelusväkeen. Esimerkiksi sodanjälkeisessä Helsingissä Marie ja Guillaume ovat tarjoamassa päivällistä hienoille vierailleen. Suomenkielisessä Tohtori ja Rouva Wilhelm Myhrborghin ruokalistassa kala on kalaa ja viina vodkaa, mutta venäjänkielisiä vieraita varten Docteur Guillaume Myhrborgh et Madame Marie Myhrborgh tarjoavat esimerkiksi Moët et Chandon Brut Imperial 1920:ta.

Nevanlinna kirjoittaa monikerroksisesti. Samassa kappaleessa, jopa lauseessa, Marie on nykypäivässä, lapsuutensa Strasbourghissa, poikansa Edouardin koulussa ja edelleen ranskan, ruotsin ja suomen kielieroissa. Lukija pääsee Punavuoreen ja Töölöön, raitiovaunuun, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle, Ranskan saksalaisen alueen maaseudulle ja sairaanhoitajan muistoissa Suomen köyhälle maaseudulle. Kulttuurishokki on ilmeinen, mutta ihmiset samanlaisia. Opettajat ja sairaanhoitajat eivät eroa toisistaan Suomessa ja Ranskassa muuten kuin ulkonäöltään (suomalaiset ovat kaikki samannäköisiä). Marie on koko ajan ulkopuolinen, Strasbourghissa ranskalainen ja neljäsosa juutalainen, vaikka pitäisi puhua saksaa. Suomessa ranskalainen ja suomenruotsalainen, joka puhuu ruotsia aksentilla.

Nevanlinnan kieli on samanaikaisesti unta ja totta. Se on kaunistakin kauniimpaa. Harva kirja tulee näin liki suodattuen samalla seepian sävyisenä lukijan (ainakin minun) mielessä.Yhteen päivään mahtuu puolen Euroopan historia. Marie antaa kasvot 1900-luvun eurooppalaisille naisille. Marien tarinaan sisältyy myös yllätys, joka on oikeastaan vääjäämätön vuosisadan kohtaloita ajatellen.

Tämän arvion kirjoittaminen oli vaikeaa, koska elän edelleen niin tiiviisti Marien ajatuksia. Ei tästä tule kuin ylisanoja, jotka toivottavasti eivät vesitä teidän muiden lukuhaluja. Kiteyttäen voin kuitenkin varmaksi sanoa, että Marie on ylivoimaisesti hienoin tänä vuonna lukemani kotimainen romaani. Sitä ei tahdo raaskia laskea käsistään.

*****-

~Välttämättömyyksiä~

Kun väsyttää, on hyvä olla vain. Hyvä olla tekemättä mitään tai korkeintaan lukea kirjaa, ehkä keskustella hyvän ystävän kanssa teekupposen tai viinilasillisen äärellä.

Niin tein eilen. Parasta oli kuitenkin tulla kotiin. Siellä odottivat ensiksi tietenkin oma perhe, joka oli piirtänyt katuliiduilla etupihan asvalttiin sydämiä ja junia (!) sekä kastellut ruukuissa olevat hortensiat ja krysanteemit. Posti oli tuonut minulle Kotivinkin sekä kirjeen Leenalta. Kirjeen mukana oli kortti viisain ajatuksin sekä ihana valokuvavedos Hannen tekemästä maalauksesta. Kiitos ♥ Nuo ajatukset, käsintehty tumma suklaa sekä Kotivinkin leipomis-, sisustus- ja koiravinkit helpottivat väsymystäni.

Lisäksi sain illalla lukea yhtä kirjasyksyni ihaninta kirjaa. Se ei ole uutuus enää, mutta itselleni uusi teos. Lukemani kirja säteilee mielessäni lokakuun valon lailla. Palaan siihen seuraavassa päivityksessäni, nyt vain huokailen sekä sen kirjan että tämän lokakuun ruskan kauneutta ja voimaa. Ne ovat tällä hetkellä suoranaisia välttämättömyyksiä.

~Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen~

Juice Leskistä lainatakseni, en oo käynyt Irlannissa, mutta olen jo vuosia potenut matkakuumetta vihreälle saarelle. Minut tuntevat tietävät, että kaikkien aikojen rakkain matkakohteeni on Englanti, jossa olen saanut vierailla jo useamman kerran. Ei siis ihme, että kirja-alesta ostoskoriini tarttui Hanna Tuurin ihastuttava Irlantilainen aamiainen (Otava 2009).

Kuopiossa steinerkoulun opettajana kymmenkunta vuotta toiminut Hanna Tuuri muutti vuonna 2004 syrjäiseen Luoteis-Irlannissa sijaitsevaan Mayon maakuntaan, jossa hän omistaa miehensä kanssa puutarhakoulun. Mayo on alue, jonne Irlannin vaurastuminen (nythän maassa on jälleen uusi lama) ei koskaan yltänyt. Siellä kaikki on edelleen hieman vinksin vonksin, lapsilaumat suuria ja 1800-luvun nälänhätää muistellaan edelleen sukupolvi toisensa jälkeen.

Ja Mayossa sataa: joko rankasti kaatamalla, tavallista tippusadetta tai vain ikävästi vihmoen. Pehmeäksi päiväksi kutsutaan sellaista, jolloin sade lempeästi, melkein huomaamatta hyväilee maailmaa. Ja jos ei sada, on sumua, joka tietysti jossain vaiheessa selkenee satamalla alas.

Sateesta ja köyhyydestä huolimatta puuttoman ja tuulisen maan syrjäisin kolkka vie mukanaan. Hammashuolto ei ehkä toimi ihan suomalaiseen tapaan ja harvat puut koetaan pelottavina, mutta loppujen lopuksi asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Myös ihmiset iäkkäästä Jimmy-naapurista latvialaiseen vierastyöläiseen Daigaan tulevat lukijallekin rakkaiksi. Ja kaiken kukkuraksi Lordikin tunnetaan paikallisradiossa. Tuurin omat piirrokset elävöittävät kerrontaa.

Hanna Tuuri tuo kirjassaan luku luvalta erilaisia aspekteja irlantilaisesta elämänmenosta - suomalaisin silmin, totta kai. Lukujen sisällöt pitävät sen, mitä niiden otsikot lupaavat: Kelttipallon vallassa, Alavilla mailla tulvan vaara tai Puuttoman maan puut osoittavat, että jokainen luku on kuin novelli. Kirjasta voikin poimia luvun sieltä, toisen täältä. Niin minäkin nyt teen ja nostan esimerkiksi pyhiinvaellusmatkamuistot:

Irlantia ei voi kuvailla ottamatta huomioon syvää roomalaiskatolilaisuutta. Mayon maakunnassa kuvien palvonta menee pitkälle. Pidän toki itsekin kotonani esillä Kreikasta ostettua matkaikonia sekä pientä Vatikaanista hankkimaani Marian kuvaa, mutta miltä kuulostaisi 30 watin lampulla varustettu itsevalaisena muovipyhimys? Entä sähkömoottorilla varustettu rukoileva neitsyt Maria? Mayolaiset uskovat ihmeitä tekevän pyhän Marian ilmestyneen pienessä Knockin (kelttien sanasta cnoc, kukkula) kaupungissa. Sen vuoksi Knockista on tullut pyhiinvaelluskohde ja jopa paikallisetkin pubitkin kantavat pyvää nimeä.

Irlantilainen aamiainen, siis se syötävä, on tuhti.Se sisältää niin grillattua pekonia, ruskeaksi paahdettua sianlihamakkaraa, valkoista ja mustaa vanukasta, kananmunaa, paahtoleipää sekä kupillisen teetä tai laihaa kahvia. Terveysintoilijoille tarjotaan myös tuoremehua. Hanna Tuurin kirja Irlantilainen aamiainen on ulkoisesti ohut ja nopealukuinen, mutta tarinasisältöjensä osalta informatiivinen, hauska, oivaltava ja nopeudessaan elegantin syvällinen. Kirja on aavistuksenomaisesti sukua Kirsi Pihan italialaista elämänmenoa tarkastelevalle Medicien naapurissa-kirjalle ainakin, mitä nopealukuisuuteen ja oivaltavuuteen tulee. Tuuri tosin asuu Irlannissa pysyvästi, Pihalle Italia on lomamaa, joskin hyvin tuttu ja rakas sellainen.

Vaikka Mayon alue on eurooppalainen takapiha, on Hanna Tuurin teksin välittämänä lukijan helppo nähdä alueessa - ja koko Irlannissa - ruusuisten lasien läpi sielua hoitavaa alkuvoimaista aitoutta. Jatkan matkakuumeeni kasvattelua.

P.S. Vaikkei tämä ole romaani, lisäsin tunnisteeksi myös kotimaiset romaanit ihan siltä varalta, jos hakee luettavakseen hyvää suomalaista kirjallisuutta. Sitäkin Irlantilainen aamiainen on.

***½

~Junamuseomiehen juhlapäivä~

Tasan tavallinen päivä

Me mentiin metrolla Myllikkään
ja bussilla Pukinmäkeen,
ja strogella Pasilan steissille
ja siellähän oli väkee:
...Kontulan Kakea ja Maunulan Makea
ja Haagasta Hessuja viis
ja kaikkien piti vielä pentunsa hakea
päivähoidosta siis,

ja sitten ne painuivat himaansa vissiin
ja joku jäi nalkkiin rappunsa hissiin
ja huhuili ”Jeesatkaa, pliis!”
ja sitten ne söivät kai seitä tai soppaa
ja hyssytteli pikkuisen vauvelin koppaa
...ja nukahti telkkarin eteen
ja aamulla kastoivat kasvonsa veteen
ja sporalla dösällä metrolla
ne menivät hommiin taas.

~Ilpo Tiihonen~

Tänään maanantaina on ehkä tasan tavallinen päivä ja oiva päivä kaltaiselleni pääkaupunkiseudulle asettuneelle savolaiselle oppia hieman paikallista murretta. Ihan Helsingissä - edes sen rajalla - ei asuta, mutta mutta hommiin mentiin, minä dösällä.

 Oikeastaan nyt ei kuitenkaan ole tavallinen päivä, ei sitten ollenkaan. Oma junamuseomieheni nimittäin täyttää tänään kokonaiset kolme vuotta. Maanantai kun on, vietimme juhlia viikonloppuna. Voi sitä junaratojen, junapiparkakkujen ja junatäytekakun määrää! Lisäksi hieman pikkuautoja, lastenkirjoja, legoja ja bussikuvioisia vaatteita. Piparkakkujen joukkoon eksyi myös hirvi ukin kunniaksi.

Ilpo Tiihosen runoa junamuseomies rakastaa kaikkien liikennevälineiden vuoksi. Itse pidän kaikista lukemistani Tiihosen runoista. Hän, jos kuka, taitaa tunnelman.

Junamuseomies-rintamerkki on Suloisten sattumien suositeltavaa tuotantoa.

~Arvontamuistipeli~

Tavallisesti meillä pelataan Muumi-dominoa, Choco-lautapeliä (ja minä suklaalakkopeliä adventtiaikaan, mutta siitä lisää myöhemmin) sekä Keiju- tai Tatu ja Patu-muistipeliä. Tänään naamioimme blogini arpajaiset muistipelin valeasuun. 

Toisin sanoen kirjoitin kaikkien teidän 76 osallistujan nimet (joista monet kahteen kertaan kiitos linkitysten) leikkaamilleni lapuille ja annoin joulutyttöni toimia onnettarena. Hän poimi kaksi käänsi kaksi lappua nimipuolet ylöspäin ja valitsi näin voittajat. Nopea peli, lyhyestä virsi kaunis. Kiitos kaikille osallistujille sekä teille blogini ihanille lukijoille! Toivottavasti pysytte jatkossakin mukana.

Voittajien nimet tietenkin kiinnostavat kaikkia, joten pitemmittä puheitta annan kuvan kertoa:

Paljon onnea Ilse ja Tinttarus! Teillä oli onni myötä myös sikäli, että toivoitte eri kirjoja ja nyt saatte toivomanne. Ilmoitelkaa osoitteenne minulle ja lupaan saada paketit postiin nyt lokakuun ensimmäisen viikon aikana.

Muuten, mitä teidän muiden kotona pelataan?

~Arvonta-aika päättyy~

Kirjailija Riikka Pulkkinen kertoi vitsin uusimmassa Hesarin Nytissä. Sattuneista syistä tämä vitsi kolahti minuun ihan erityisen merkityksellisesti, joten tuon sen tänne:
Kuinka monta kulttuurintutkijaa tarvitaan vaihtamaan henkulamppu? Riippuu kontekstista.

Heh hee. Jään miettimään sitä ja tuijottelemaan valoa kaleidoskoopin läpi siihen saakka, kunnes neljän vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen onnetar saapuu pelaamaan erän arvontamuistipeliä. Arvonta-aika päättyy n-y-t nyt! Ja voittajat julistan illalla.

~Lumoava Liaani~

Jokin aikaa sitten esittelin viikon miehen. Nyt voisi olla naisen - tai naisten - paikka. Naiset ovat laulaja-näyttelijä Vuokko Hovatta sekä Aulikki Oksanen, eräs kotimaisista suosikkirunoilijoistani.

Jo jonkin aikaa sitten hankin Vuokko Hovatan ihanankaihoisan levyn Liaani, jonka nimikappale viettelee ja vie mukanaan. Kappaleen on sanoittanut Aulikki Oksanen ja säveltänyt Tuure Kilpeläinen. Aulikki Oksasen taikakynä, joka on vuosikymmeniä sitten saanut aikaan niin täydelliset säkeet kuin tule vielä kerran / kuin ilta omenapuuhun / ja varista minusta kaikki tuoksuvat kukat, onnistuu taas. Kuinka laululyriikat voivat ollakin samaan aikaan haikean surulliset, eroottiset, omistavat, julmankauniit ja koskettavat? Tämä laulu toimii hyvin puhtaana runona.

Liaani (Aulikki Oksanen)

Hämärään, tiheään, villiin lehtivihreään
sidon sinun jalkasi, peitän sinun silmäsi
niin et enää pääse lähtemään

Olen liaani, julma liaani ja suljen sinut syliini, 

kiedon sinut sisääni vailla omaatuntoa

Olen liaani, julma liaani ja kiemurtelen hihaasi,
ripustaudun ihoosi täynnä paratiisin lintuja

Elämään entiseen katsot niin kuin sateeseen,

joka jääksi kohmettuu, johon lapsi liukastuu
etkä edes tahdo vapauteen

Olen liaani, julma liaani ja suljen sinut syliini,

kiedon sinut sisääni vailla omatuntoa

Olen liiani, julma liaani ja kiemurtelen hihaasi, 

ripustaudun ihoosi
täynnä paratiisin lintuja

Hajoaa musta maa, päivä yöhön sukeltaa,

kisko irti käteni, kiellä rakkauteni
niin voit olla vapaa viimeinkin

Elämään entiseen palaat niin kuin sateeseen, joka sinut parantaa.

Minut jätä keinumaan.
Minut jätä ilmaan keinumaan.

Harmillisesti en löytänyt ääni- tai videotiedostoa Liaanista. Sen sijalle tarjoan jo joskus aiemmin linkittämäni Kosketusta vailla vapisevan miehen. Kuunnelkaa sen sanat.

Tänä viikonloppuna meillä ollaan melko kaukana näistä tunnelmista ja puhallellaan kakkukynttilöitä. Siitä lisää myöhemin.