~VIERAANA OMASSA BLOGISSA*~

Vaihteeksi pieni kirjaton päivitys, vaikka kyllä minulla yksi kirjakin on taas luettuna. Tunnen olevani kuin vieraisilla - kenties suorastaan vieraissa - omassa blogissani, koska aion hypätä nyt kokonaan kotipuuhien esittelyyn tälläkin puolella. Seuraavissa päivityksissäni palaan taas kirjojen ja hieman matkojenkin maailman.



Olen lukuisissa blogeissa ihastellut ihmisten ompelutaitoa, joka itseltäni puuttuu lähes tyystin. Eilen posti toi kotiimme hyvän ystäväni ompelemat hernepussit lapsille sekä Uuden Kuun Emilialta tilaamani suloiset ja kauniit viirit. Kuvakollaasin ylempi viiri löysi paikkansa poikani huoneesta, alempi taas tyttäreni huoneen oven päältä. Tilasin vielä kolmannenkin, ruusu- ja pilkkukuosisen viirin, joka tullee päätymään joko makuuhuoneeseemme tai keittiön ja kodinhoitohuoneen välisen oven päälle. Katsellaan! Viime viikonlopun tyynyjen ompeluni on toivottavasti jonkinlaista alkusoittoa sille, että "vanhanakin" voi oppia. En ole kuuna päivänä toivonut syntymäpäivälahjaksi mitään kodinkonetta (päinvastoin, olisin aika loukkaantunut, jos mies toisi vaikka kahvinkeittimen tai sauvasekoittiminen lahjaksi, mieluummin kirjoja, koruja, suklaata, kukkia tai jotain muuta henkilökohtaista, kiitos vain :) ). Nyt kuitenkin melkein toivon, että maaliskuun alussa lahjapaketista paljastuisi ompelukone, vaikka ihan halpa perusmalli. Niistä tyynyistä en vielä saa kuvia tänne; En pääse kangaskauppaan täytettä ostamaan. Autoomme tuli joku harmillinen vika eikä sillä voi ajaa ennen kuin vika selvitetään ja korjataan. Toivottavasti kyse ei ole mistään suuresta, auto on vasta reilut kaksi vuotta vanha ja kohtalaisen hyvämaineista merkkiä.




Sain vihdoin ja viimein laitettua kuvia seinälle tuleviin kehyksiin. Ihan nolottaa tunnustaa, että vaikka otan valtavasti valokuvia, en juuri koskaan muista ensiksikään kehittää niistä paperikuvia ja toiseksi laittaa kuvia albumeihin tai kehyksiin. Tyttäreni on nyt neli- ja poikani kaksivuotias. Lie jo aikakin saada heidän vauvakuvansa esille?



Minulla on tapana leipoa _joka_ perjantai ja tällä kertaa innostuin leipomaan sekä vuokaleipää että mudcakea, mutakakkua. Mudcake on taivaallisen hyvää eikä siitä voi millään tulla huonoa, kun ohjeen mukaan taikinaan tulee kaksisataa grammaa voita, saman verran suklaata sekä neljä kananmunaa jauhojen lisäksi. Ohjeen poimin mukaani Kotikokki.netistä, josta se löytynee sanahaulla.

Mudcaken kanssa ehdottomasti parasta on raikas sorbetti, mutta toki sitä voi syödä näinkin, mansikkajäätelön ja strösselien kanssa, kuten nelivuotiaani tekee:

~NELJÄS KUVA-ALBUMI: KEIJUMETSÄ~

Olen muutamassa kiinnostavassa blogissa törmännyt hauskaan postausideaan, jossa pengotaan kuva-arkistoja. Tarkoituksena on julkaista omassa blogissa neljännen kuvaa-albumin neljäs kuva. Innoissani menin penkomaan nykyisen, syksyllä 2008, hankkimani kannettavan kuva-albumeita. Neljännen albumin kuvat olen ottanut marraskuussa 2008. Albumin neljännessä kuvassa ovat lapseni, mutta yllä näkyvä albumin kuudes kuva on otettu samaisena marraskuisena arkipäivänä "keijukaismetsässämme" sateen jälkeen. Tyttäreni, joka oli tuolloin vasta hieman alle kolmevuotias, omasi jo "pienenä" (nyt nelivuotiaana hän on jo niin iso, heh heh) hyvän mielikuvituksen ja näki keijujen taikapölyä kaikkialla. Ja toden totta, kenties syyskeijut ovat käyneet tanssimassa syksyisen paljailla sadepisaraoksilla.

Palaan viikonloppuna muiden aiheiden merkeissä, tämä kuva oli tällainen perjantai-illan pikkupostaus.

~ERICA BAUERMEISTER: ELÄMÄN LEMPEÄT MAUT~

Erica Bauermeisterin viehättävä romaani Elämän lempeät maut johdattaa lukijansa viihtyisälle makumatkalle ruokamuistoihin ja uusiin makuelämyksiin. Kirjan kehystarina sijoittuu Lillianin ravintolassaan pitämään kokkikurssiin. Mosaiikkimaisesti jokaisessa luvussa kerrotaan itse kunkin oppilaan tarina, jonka kautta lukija pääsee niin Yhdysvaltain itärannikolle kuin Italiaan, yhtä lailla osalliseksi iäkkään avioparin kuin epävarman nuoren naisen kokemuksiin.

Ennen kuin aloin lukea kirjaa, kuvittelin sen jotenkin samankaltaiseksi kuin Linda Olssonin rauhoittavan romaanin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, onhan molemmissa romaaneissa keskeisinä teemoina muun muassa ruoka ja maut sekä lempeyden saaminen omaan elämään. Olin ennakko-oletuksessani taas kerran väärässä! Kirjat ovat varsin erilaisia lukukokemuksia. Bauermeisterin kirja on kevyempi ja viihteellisempi, mutta samalla myös maukkaampi.

Erica Bauermeister on ammatiltaan kirjallisuudentutkija. Hän kirjoittaa viihdyttävästi, mutta osoittaa kerronnallaan tietoisuutensa siitä, miten ruoka on eräs tie kulttuurin ymmärtämiseen. Kulttuuriantropologi Claude Levi-Strauss on todennut, ettei ole olemassa kulttuuria ilman kieltä ja keittotaitoa. Ruoka ei olekaan pelkkää vatsantäytettä, vaan myös symboliikkaa, huolenpitoa ja muistoja.

Hyvä ystäväni luonnehti kirjaa muun muassa sanoin "vastakuoritun appelsiinin raikas, kirpeä tuulahdus". Romaani onkin varsin aistillinen ja se herättää nälän - jos vatsa sattuu olemaan täynnä, tekee mieli ainakin joskus tulevaisuudessa kokeilla rosmariinilla, karpaloilla ja pancettalla täytettyä kalkkunaa tai appelsiinilla ja kanelilla maustettua kaakaota. Varsinaisia reseptejä kirja ei kuitenkaan sisällä. Elämän lempeät maut on romaani, jonka voi nauttia sellaisena lohdullisena kirjallisena välipalana, jonka jälkimaku on pitkä.

~ITÄ-SUOMEN KIERROS KUVIN *~

Yllä olevat kuvat otin auton ikkunan läpi


Viikonlopun reissu on tehty ja tänään piti palata arkeenkin ja kohdata kaikki työpaikan pöydälle kertyneet tehtävät. Ennen kuin kirjoitan taas kirjoista, muistelen hieman ihanaa matkaamme Pohjois-Savoon ja -Karjalaan pienen kuvakoosteen myötä.

Pakkanen huiteli hurjissa lukemissa. Kun lauantaiaamuna jätimme lapset isovanhempien hoivaan ja lähdimme mieheni kanssa kahdestaan kohti Joensuuta, näytti auton mittari parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) -31,5 asetta. Takaisin vanhempieni luoksen ajoimme lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, jolloin mittari näytti -33,5. Eipä ollutkaan ihme, että kylmä kävi reisillekin, kun karonkan jälkeen kävelimme huikeat kolmesataa metriä juhlapaikalta mieheni siskon talolle. Minulla oli pitkän takin alla hame ja sukkahousut, natoni antamat toppahousut unohdin vähemmän armeliaasti kassiin.




Ajaminen pakkaskelillä oli hieno kokemus. Aamupäivällä oli huikaisevan kaunista. Oli kuin puutkin olisivat kumartaneet sadun lumikuningatarta. En voi lukea autossa, mutta selailin siellä erästä suosikkilehteäni, Country Livingin brittiversiota, josta saan aina hyvä mielen. Yöllä taas ei vajaan kahdensadan kilometrin matkalla tullut montakaan vastaantulijaa, oli tähtikirkasta ja rauhallista. Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt, mutta me vain jatkoimme matkaamme.

Joensuussa oli yhtä ihanaa kuin aina ennenkin. Väitöstä oli ilo kuunnella kiitos hyvän vastaväittäjän ynnä sujuvasanaisen väittelijän. Jotenkin toivon, että itselleni läheisen väittelijän esimerkki antaisi intoa palata joskus tutkimusmaailmaan. Väitöksen ja karonkan välissä kävimme kaupungilla ja mieheni siskon kotia tukikohtamamme käyttäen valmistauduimme lopulta illan karonkkaan. Vaikka reissu sujui mainiosti, en voi olla potematta pientä haikeutta. Haikeus kohdistuu niin asuinpaikkaamme, moniin kaukana asuviin ystäviini kuin entiseen työyhteisööni, kaipaan kaikkea tuota, mutta nyt elämä on toisaalla.


Lintujakin "bongattiin"


Tällä hetkellä yöpöydälläni on kesken varsin nautittava kirja, joten palaan seuraavassa päivityksessäni taas kaunokirjallisuuden äärelle.

PS. Tyynyjen ompelu sujui yllättävän hyvin! Vaikka aluksi päätin kirjoittaa kotiin liittyvistä asioista vain suljetussa lasteni blogissa (se suljettu siksi, että kirjoitan sinne ihmisistä heidän koko nimillään, ja blogi onkin suunnattu pääosin niille, jotka tunnemme henkilökohtaisesti), niin tuskin kukaan pahastuu, jos rikon kirjablogin ideaa vielä entisestään ja lisään tänne aina joskus kuvia kotoamme? Tyynyjä on näin ollen ainakin luvassa - ja Blogistaniassa saa aika aina muuttaa mieltään ;)

~VÄITÖSKIRJAA JA OMPELUHAAVEITA *~

Tulevana viikonloppuna en luekaan romaania, vaan syvennyn rakkaan ystäväni väitöskirjaan. Suuntaamme perheeni kanssa ensin lapsuuteni kotipaikkakunnalle Pohjois-Savoon, jonne lapset jäävät lauantaina isovanhempien luokse hoitoon. Mieheni ja minä ajelemme kahdestaan kohti rakasta Joensuuta kuuntelemaan ystäväni väitöstä sekä juhlimaan hänen karonkkaansa. Joensuu on kaupunki, jossa ehdin asua aikuisiällä kaikkiaan kolmetoista vuotta ja jota kohtaan tunnen aina suurta lämpöä sekä kaipuuta. Joensuuta voisi kutsua henkiseksi kotikaupungikseni. On myös virkistävää lukea tieteellistä kirjallisuutta, koska olen itsekin toiminut aikaisemmin tutkijana, vaikken väitöskirjaa ole (ainakaan vielä) valmiiksi saanut. Ystäväni kirjoittaa erinomaisen hyvin ja hänen tutkimustaan on ilo lukea.

Viikonloppuna aion myös yrittää ommella. Mietin tovin, että toisinko näitä ompeluajatuksia ollenkaan tähän blogiini, mutta arvelen, että monet lukijat harrastavat käsillä tekemistä. Itse en ole sitten 1980-luvun lopun ja yläastevuosieni ommellut kuin muutaman kerran ja nyt tuntuu, että olen jopa unohtanut, kuinka puolaaminen tapahtuu. Siksi otan kankaat mukaan reissuun ja koetan äitini avustuksella saada aikaan muutaman koristetyynyn. Allaolevat kankaat ostin maanantaina. Luonnonvaalea koirakangas on englantilaista, vaaleanpunainen taas Designers Guildin kangasta alennusmyynnistä. Suklaanruskeasta haaveilen aikaansaavani pitkulaisen tyynyn. Aika näyttää, mitä näistä loppujen lopuksi valmistuu tai jääkö kaikki hyvälle suunnitteluasteelle ;)



Kaunista viikonloppua!

~KEIJUKAISKIRJOJA~

Heti alkuun myönnän, että minulla on joissakin suhteissa lapsenomainen maku. Juon esimerkiksi talvi-iltaisin kupillisen kuumaa kaakaota muumimukista (paitsi perjantaisin ja lauantaisin nautin lasillisen hyvää punaviiniä), rakastan suklaavanukasta sekä syön mannapuuroa mieluiten joko mansikkahillon tai -kiisselin kanssa. Kangaskaupassa ihastuin englantilaiseen koira-aiheiseen kankaaseen niin, että aion yrittää ommella siitä tyynyt olohuoneeseemme, ja omaan makuuhuoneeseen huolisin kernaasti prinsessakatoksen (mies voi olla eri mieltä). Lisäksi kerään tietyntyylisiä keijukaiskirjoja. Tietyntyylisillä tarkoitan, että välttelen esimerkiksi halpojen fantasiakirjasarjojen kansista tuttua kuvitustyyliä, mutta ihailen tavattomasti esimerkiksi John Atkinson Grimshawn maalausta Iris (joka hieman sävyisenä tunnetaan myös nimellä Yön kuningatar), joka löytyy myös Suvi Niinisalon ihastuttavan tietokirjan Keijukaisten lähteillä kannesta. Nyt esittelen muutamia omasta hyllystäni löytyviä keijukaisaiheisia kirjoja.



Aloin ostaa keijukaiskirjoja 1990-luvulla mieheni ja minun yhteisellä Lontoon matkalla, jolloin mukaani tarttui pieni, brittiläistä maalaustaidetta ja runoutta sisältävä Fairies-kirja. Sen jälkeen kirjoja on kertynyt harvakseltaan, koska olen melko tarkka tämän kirjallisuudenlajin suhteen. Muutamat maalaustaidetta esittelevät yleisteokset, Mary Cicely Barkerin Flower Fairies sekä Rudolf Koivun kuvitusta sisältävät kirjat kuuluvat itsestäänselvästi suosikkeiheni.



Englantilaisen Stephen Mackeyn keijukais- ja satuolentokuvituksiin ihastuin reilu kymmenen vuotta sitten saatuani pikkusiskoltani joululahjaksi kauniin kierreselkäisen kalenterin, jonka jokaiselle viikolle aukeni uusi kaunis Mackeyn maalaama kuva. Pari vuotta sitten löysin Amazonista käytetyn, mutta loistokuntoisen Jane Yolenin kirjoittaman (toimittaman) ja Stephen Mackeyn kuvittaman kirjan The Fairies' Ring. A Book of Fairy Stories & Poems. Kirjaan on koottu erilaisia kansansatuja ja runoja keijukaisista, jotka eivät suinkaan aina ole hyviä. Kuvitus on kauttaaltaan minuun vetoavaa.



Keijukaiset eivät olekaan alunperin mitään kauniin kilttejä hahmoja, vaan usein kiusanhenkiä, jopa pahantuojia. Englantilaisen Brian Froudin kirjoista löytyy myös näitä pahaisia keijukaisia, mutta toki myös nykykulttuurin paremmin tuntemia hyviä ja kauniita. Suomalaisessa kansanrunoudessa keijukaisia ei juuri tavata, mutta SKS:n kustantamassa Marjut Hjeltin ja Jaana Aallon kauniin usvatunnelmaisessa kirjassa Keijukaiset. Totta ja tarinaa toisesta maailmasta valotetaan kotimaista näkemystä keijukaisiin. Hjelt ja Aalto ovat tehneet myös hienot kirjat Tonttu sekä Taikametsä. Hjeltin ja Aallton kirjan ohella Suvi Niinisalon teos on loistava paitsi kuvien ihailuun, myös taidehistorialliseen tiedonhakuun ja -kartuttamiseen.




Myös romaanien puolella keijukaiset vilahtelevat siellä sun täällä. Jäin pohtimaan, että kenties ihastuin aihepiiriin alunperin lukioiässä lukiessani Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvia. Koetin lukea kirjaa aikuisena, mutta romaani ei tehnyt minuun enää minkäänlaista vaikutusta - osa nostalgiasta pitäisikin osata jättää muistoihin. Ranskalaisen Didier van Cauwelairtin romaani Keijukaisen koulutus sen sijaan lumosi minut jo kannellaan, ja hyvinä Joensuun vuosinani löysin kirjan alennusmyynnistä, en voinut kävellä kaupasta ulos ennen pientä ostotoimenpidettä. Uusperheestä kertova romaani on aikuisten satu, joka osoittaa, että keijukaisia voi löytyä mitä arkisimmista paikoista.



Ja kun viime kesänä kävin mieheni kanssa kymmenvuotishääpäivämatkallamme yhteisessä suosikkikaupungissamme Lontoossa, niin monen muun kiinnostavan asian ohella valokuvasin kauppojen ikkunoita kiinnittäen tietenkin huomiota keijuihin (kotiini en erikoisemmin halua keijukaisfiguureja, mutta niitä kirjoja kylläkin), kuten alla olevasta kuvasta esimerkinomaisesti näkyy. Ylempänä olevassa kuvassa puolestaan on Arthur Rackhamin maalaus. Rackhamin maalauksista tehtyä postikortteja sisältävän kauniin rasian ostin National Galleryn myymälästä. Näin voin keijukuvin ilahduttaa myös osaa ystävistäni.

~CARLOS RUIZ ZAFON: ENKELIPELI~

Tuulen varjon itsenäinen sisarteos, kustantajaa siteeraten sen ilkeä sisarpuoli, Carlos Ruiz Zafonin Enkelipeli on perinteinen lukuromaani, joka johdattaa lukijansa Barclonan kujille, ravintoloihin, palatseihin sekä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Ajallisesti Enkelipeli edeltää Tuulen varjoa, ja molempien kirjojen henkilöiden kohtalot kietoutuvat yhteen.

Enkelipeli on pohjimmiltaan Faust-tarina. Kovia kokenut, väkivaltaisen ja kirjoja vihaavan isän kasvattama David Martín kirjoittaa ensin kliseitä viliseviä seikkailu- ja murhamysteerejä sanomalehteen sekä on rahan- ja menestysromaaninhimoisen kustantamon palkkalistoilla, kunnes saa tarjouksen lähes demonisen oloiselta kustantajalta Andreas Corellilta. Corellin tarjous on rahallisesti runsas, mutta sisällöltään kaikkea muuta kuin edullinen. Tästä alkaa enkelipeli; Rakkauden, kauhun, kirjojen, kuoleman ja Barcelonan loputon leikki. Kirjan läpikulkevaa rakkaustarinaa ei tietenkään sovi unohtaa.

Ruiz Zafon käyttää tyylinä liioittelua ja korostaa romaaninsa goottilaista henkeä. Barcelona levittäytyy melankolisena ja sumuisena ja ikäviä vastoinkäymisiä tapahtuu (muun muassa) juuri perjantaina ja kolmantenatoista päivänä. Kummistalo(mainen) entinen yläluokan ilotalo Pilvilinna on synkeä, samoin tornihuvila jonne David muuttaa. Yksityiskohtien suhteen kylläinen kerronta vilisee kirjallisia ja kulttuurisia viitteitä, jopa hauskuutta, joten lukijan hyvä yleissivistys auttaa nauttimaan Enkelipelistä vieläkin enemmän. Pääosin teksti etenee tasaisesti ja hyvin, mutta ei kovin mieleenpainuvasti.

Romaanilla on kaksi suomentajaa, mikä ihmetyttää minua hieman; Oliko kustantajalla ollut kiire saada kirja Suomen markkinoille vai mahtaako vaihdoksen takana olla joku muu syy? Itse ainakin kuvittelin huomaavani eri suomentajien kielenkäytössä pieniä eroja. Tästä huolimatta nautin kirjasta, joka on nimenomaan hyvä lukuromaani, mysteeri, ylistyslaulu kirjoille sekä ennen kaikkea Barcelonalle ja Gaudín kiehtovan koukeroiselle arkkitehtuurille.

***½

~TUHLAUSTA? *~

En voinut vastustaa kiusausta kirja-alessa:



Vajaa viikko sitten kotiin lisäkirjahyllyksi - Lundioiden sekä työhuoneeseen piilotettujen Billyjen täytyttyä - hankkimamme valkoinen vitriinikaappi tulee tätä menoa täyttymään alta aikayksikön. Hankkimieni kirjojen joukossa on luultavasti lukemista hieman jokaiseen mielialaan; On hauskaa ja dramaattista kerrontaa, tavattoman kaunis lastenkirja, novelleja sekä matkakuumeen herättäjää. Lukujärjestyksen "arpominen" tulee olemaan mielenkiintoista, mutta luen aina fiiliksen mukaan.


Lisäksi ajattelin ilahduttaa koko perhettäni tulppaaneilla. Tulppaanit ovat lempikukkiani pionien ja unikkojen ohella. Vaaleanpunaisina ne jotenkin sopivat hyvin värittämään lumoavan valkeaa talvea sekä oman kotini vaaleaa olohuonetta:


PS. Otsikoin kirjoitukseni tuhlaukseksi, mutta kirjoissa (ja suklaassa) ei raha mene koskaan hukkaan ;)

~SYLVIA PLATH: LASIKELLON ALLA *~

Koska Enkelipeli on ajanpuutteen vuoksi edelleen hieman kesken, ajattelin Leena Lumen Emily Dickinson-kirjoituksen innoittamana nostaa esille Sylvia Plathin, joka on eräs suosikkirunoilijoistani. En kuitenkaan esittele nyt Plathin runoja siitä syystä, että niiden anyalysoimiseksi minun pitäisi ehtiä kirjastoon. Toiseksi luen runoja pikemminkin mielentilana, en edes osaisi kirjoittaa niistä järkeenkäypää analyysia. Sen sijaan käsittelen nyt Plathin ainokaiseksi jäänyttä romaania Lasikellon alla (The Bell Jar), joka löytyy omasta Lundiastani alkuperäiskielisenä versiona.

Lasikellon alla on jossain määrin omaelämäkerrallinen. Sen keskeisteemana on nuoren, kauniin ja suositun naisen henkinen romahtaminen. Romaanin päähenkilö, Yhdysvaltain itärannikolla asuva Esther Greenwood voittaa kirjoituskilpailun ja saa sen seurauksena harjoittelupaikan newyorkilaisen lehden toimituksesta. Unelmien täyttymys saakin aikaan henkistä epätasapainoa, joka johtaa itsemurhayritykseen ja pitkään hoito- ja toipumisjaksoon.

Vaikka romaanin aihepiiri on raskas, on Plathin kerronta terävää, hauskaa ja suorastaan ironista. Estherin tarinassa kuvastuvat yhteiskunnan nuoreen naiseen kohdistuvat odotukset; Lahjakkuuden osoittaminen ja sen reflektointi niin itselleen kuin muille on vaikeaa, kun koko ajan pitäisi muistaa hyvät käytöstavat ja olla siveänkaunis näyttelyesine. Päähenkilönä Esther ei ole yhtä säkevöivä kuin kirjoittajana, vaan hän on ehkä hivenen naiivi. Toisaalta kirjan kuvaukset Estherin kodista tai hänen treffeistään ovat suorastaan suloisia, kuin erään televisiosuosikkini Gilmoren tyttöjen Rory olisi äkkiseltään romaanihahmo.

Kaikesta huolimatta lukijan on helppoa samaistua Estheriin. Lasikellon alla-kirjan koskettavuutta korostaa se, että Plath teki itsemurhan vain hieman romaaninsa ilmestymisen jälkeen. Pienten lasten äitinä Plathin tapa pelastaan lapsensa ja ruokkia heidät ennen omaa ratkaisuaan tuntuu pakahduttavalta. Lasikellon alla on kuitenkin valoisa lukukokemus, joka pitää otteessaan pitkään ja kestää useamman lukukerran.



Sylvia Plathin elämästä on tehty hieno, koskettava ja - tietenkin - surullinen elokuva Sylvia (2003), jonka pääosissa ovat muun muassa Gwyneth Paltrow, Daniel Craig sekä Michael Gambon. Plathin elämästä kiinnostuneet löytävät varmasti paljon mielenkiintoista myös hänen päiväkirjoistaan, joista on julkaistu eri versioita. Itse omistan vain hänen entisen miehensä, runoilija Ted Hughesin toimittaman version, jota on kaiketi osin sensuroitu.

~HELSINKI~

"Tänään Helsinki olet silmissäni kaunis kaupunki"

Otin tänään kameran mukaani töihin ja otin kuvia työpaikkani kulmilta sekä lähikortteleista. Kun tulee kaupunkiin liki kolmenkymmenen kilometrin päästä joka ikinen päivä, osaa Helsinki toisinaan kiehtoa vieraudellaan, vaikka päivä olisi valokuvaamiseen hivenen liian harmaa:








PS. Seuraavat pari-kolme kirjoitustani tulevat käsittelemään taas kirjoja. Kirjastoluolaan (mitähän siellä mahtaa ollakaan?) en työssäni kaivaudu, mutta läheltä liippaa. Kotona puolestaan olisi lukurauha (tai -aika!) tervetullutta.

~TALVEN KUVAJAISIA~

Tänä viikonloppuna olen omistautunut siinä määrin kotipuuhastelulle, sisustamiselle, leipomiselle ja askartelulle, etten ole kuin vasta ehtinyt aloittaa Carlos Ruiz Zafonin romaania Enkelipeli, jonka parissa viipynen vielä hyvän tovin työelämän ja pikkulapsiarjen yhteensovittamisen hankaluudesta johtuen. Kaiken mukavan puuhailun ohella ehdin ulkoilla pakkaskelissä moneen otteeseen ja kuljin pihapiirissämme myös kamera kaulallani. Alla muutamia kuvajaisia, joita sain pikaisesti otettua. Kaikki kuvat otin joko kotipihallamme tai muutaman sadan metrin päässä kotoamme. Oli hauska löytää "salaperäinen tie" (nelivuotiaan tyttäreni sanoin), jonka umpikujapäädyssä joen törmällä oli vanhoja mökkejä, jotka ovat kenties aikaisemmin olleet pysyvästi asuttuja, mutta nyt luultavasti joidenkin perikuntien kesänviettopaikkoja.


Tämän vuoden "pakollinen" talventörröttäjäkuva.



Kuka täällä mahtaa asua (ainakin katunumeron perusteella paikalle löytää helposti!)?



Linjassa



Lumikiteet - kaikki erilaisia?



Pyyhkikää kengät lumesta!

~MIIKA NOUSIAINEN: MAANINKAVAARA~

Miika Nousiaisen Maaninkavaaran luettuani olen hengästynyt ja vaikuttunut. Aloin lukea kirjaa odottaen sen olevan samantapainen (erinomainen) tragikoominen pakkomielteen kuvaus kuin Vadelmavenepakolainen, mutta Maaninkavaara osoittautui suuremmaksi lukukokemukseksi.

Maaninkavaara lähtee liikkeelle, kun Huttusen perheen nuori juoksijalupaus Jarkko katoaa Ruotsinlaivalta. Perheen isä, Jarkon valmentaja ja koulun talonmies Martti alkaa menettää otettaan elämään ja äiti Sirkka pakenee kutomisen sekä Kauniiden ja rohkeiden maailmaan. Taiteellisesti lahjakas tytär Heidi päättää auttaa isäänsä piristymään ja ikään kuin periä veljeltään roolin juoksijalupauksena sekä isän valmennettavana arvaamatta, mitä kaikkea edessä koittaakaan.

Romaani rakentuu Martin ja Heidin minä-kertojaäänten varaan. Nousiainen onnistuu hyvin kuvatessaan niin Martin rakkautta menneitä juoksijasuuruuksia kohtaan kuin Heidin kouluarkea ensin melko tavallisena teinityttönä ja myöhemmin luokan friikkinä. Martin ideaalimaailma on 1970-luvun Suomessa, kun taas Heidi on 2000-luvun teini.

Olen itse harrastanut jonkun verran juoksulenkkeilyä ja ymmärrän, miten harrastuksesta voi tulla pakkomielteen omaista toimintaa, mutta kirjan kuvaukset juoksutreenien rankkuudesta pyöristyttävät lukijaa. Kun Heidi oksentaa tai ulostaa kesken lenkin, tajuaa Martin pakkomielteen - ja Heidin rääkin - kauheuden, ja vielä pahempaa on luvassa. Martti ei kuitenkaan ole vihattava hahmo eikä Maaninkavaara (onneksi) jätä lopuksi pahaa oloa. Kirjassa on pakkomielteen vuoksi tai sen ansiosta myös hillittömän hauskoja kuvauksia; Kuinka moni muu voisi ihaillen kehuskella Kaarlo Maaningan myöntämää veritankkausta, kuokkia Lasse Virénin häissä tai viedä vaimonsa romanttiselle lomalle Martti Vainion Lomakouheroon? Myös Martin luonnehdinnat luotettavasta Marie-keksistä, hieman paremmasta ja silti turvallisesta Dominosta sekä kaikenlaisen pahan alkusyystä Jaffasta saavat nauramaan ääneen.

Maaninkavaara on paljon enemmän kuin tragikoominen romaani pakkomielteestä ja juoksemisesta. Nousiaisen teksti pitää otteessaan, se naurattaa, itkettää, hirvittää, huvittaa ja koskettaa. Maaninkavaara on mielettömän hyvä kirja.

~ARKEA~

Loppiainen vei joulunajan, jota ajattelimme kuitenkin perheessämme jatkaa osin Nuutinpäivään saakka. Lomani loppiainen kuitenkin vei, ja tänään aamulla palasin töihin. Pienten lasten äidin kohdalla työssäkäynti vähentää roimasti lukuaikaa, mutta koetan päivittää tätä blogiani vähintään viikoittain. Kyllä aikaa lukemiselle aina jotenkin löytyy, minähän en katso televiosta juuri muuta kuin Greyn Anatomiaa ja joskus jonkun elokuvan tai konsertin, kuten eilen Stingin hienon Durhamin katedraalissa kuvatun talvisen konsertin. Eilen sain loppuun myös Maaninkavaaran, josta kirjoitan "arvosteluni" viimeistään viikonloppuna.

PS. Ylläolevan kuvan olen julkaissut jo toisessa blogissani, pahoittelen päällekkäisyyttä.

~PAOLO COELHO: VERONIKA PÄÄTTÄÄ KUOLLA~

Tein sen taas: Luin yhden Paolo Coelhon kirjan, nimeltään Veronika päättää kuolla, enkä saanut sitä mitään irti. Edellinen lause tiivistäisi melkein koko oman pohdintani kirjasta, mutta koska edelleen pidän Alkemistiä kohtalaisen kiinnostavana kirjana, haluan antaa Coelholle hieman enemmän tilaa tässä kirjoituksessani.

Romaanissa nuori ja kaunis slovenialainen Veronika yrittää itsemurhaa ja päätyy mielisairaalaan. Sairaalassa hän saa elämänhalunsa pikkuhiljaa takaisin samalla, kun sydänvaurio ennustaa hänelle vain muutamaa elinpäivää. Kirja paneutuu toisaalta Veronikan sekä muutaman muun Vileten sairaalan potilaan elämään ja taustoihin. Juuri ihmiskuvauksessaan Coelho onnistuu mielestäni parhaiten ainakin tässä kirjassa. Kuvaukset sairaalan arjesta pitävät otteessaan ja itse liikutuin muutaman henkilön kokemuksista. Coelho on itse käynyt nuoruudessaan läpi muutaman rankan mielisairaalajakson, joten omaa kokemuspiiriä kirjoittamastaan, mikä näkyy myönteisellä tavalla hänen romaanissaan.

Vaikka Coelho osaa kirjoittaa miellyttävästi, vaivaa minua hänen kirjoissaan tietty laskelmoivuus sekä oman itsen liiallinen esiintuominen. Monien muiden Coelhon päähenkilöiden tapaan Veronika on kaunis ja ennen kaikkea nuori nainen, jonka henkinen kasvaminen tapahtuu seksuaalisen vapautumisen avulla. Jostain syystä tämä ärsytti minua etenkin tässä kirjassa. Myös kuvaukset astraalimatkoista olivat ainakin minulle täyttä hölynpölyä.

Tiedän Coelhon olevan monille, myös muutamalle hyvälle ystävälleni, merkityksellinen kirjailija, jonka teksteistä voi ammentaa kaikenlaisia elämänohjeita. Aikaisemmin kirjoitin Bridan kohdalla, että kyseessä oli kirja, josta olisin halunnut pitää. Samoin kävi Veronikan kohdalla, mutta pian taidan todeta, että en taida enää edes haluta pitää Coelhon kirjoista. En jaksa sitä sufilaisuuden, kristillisen mystiikan, kevyttilastojen ja historiallisten faktojen kevyen vyörytyksen sekamelskaa, ja olen sentään aikoinani opiskellut kulttuuriantropologiaa, kirjallisuutta ja sosiologiaakin. Tällä oppiaineyhdistemällä voisin olla otollista yleisöä Coelhon kirjoille, mutta en vain ole.

**

~LUPAUKSIA JA SUUNNITELMIA~

Uusi vuosi on kotonamme alkanut rauhallisesti. Luin uudenvuodenpäivänä Paolo Coelhon romaanin Veronika päättää kuolla ja parhaillaan olen lukemassa Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa. Molemmista kirjoista tulen kirjoittamaan omia mietelmiäni pian, mutta voin jo heti vihjaista, että toisesta pidän kovasti ja toisesta en sitten ollenkaan. Tänään lukemisesta otti kuitenkin ylivallan alennusmyynneissä käyminen, Muumi-dominon pelaaminen ja junaradan rakentelu sekä leipominen. Eräs suosikkiblogeistani on Pullahiiren leivontanurkka, josta haen usein vinkkejä kaikenlaiseen leivontaan (joka on lukemisen ohella suosikkiharrastukseni). Blogissa olleen ohjeen perusteella innostuin nelivuotiaan tyttäreni kanssa leipomaan Rocky Road Brownieseja, jotka ovat juuri niin makeita kuin miltä yllä olevassa kuvassa näyttävät! Suosittelen vierailemaan Pullahiiren blogissa ja nappaamaan vaikka noiden browniesien ohjeen omaan käyttöön.

Vuoden 2010 alussa totean, että en ole uudenvuodenlupauksia tekevää sorttia, mutta nyt olen saanut innostuneita kipinöitä sieltä täältä ja päätin ainakin suunnitella jotain (epämääräisen) päämäärähakuista nyt alkaneelle vuodelle. Päätin, että tänä(kin!) vuonna saan aikaan jotain konkreettista, jotain tavoitteellisen abstraktia sekä jotain kaunista.

Tavoitteellisen abstrakti liittyy uraani, joka humanistisen tutkinnon suorittaneelle on ainaisessa liikehdinnässä. Olen opiskellut uutta alaa entisen tutkintoni päälle töiden ja pikkulapsiperheen arjen pyörittämisen ohessa. Se on ollut rankkaa, mutta antoisaa. Toivon ja odotan, että syksyyn mennessä minulle on selkeytynyt uraan sopivuus itselleni. Tämä selkeyttäminen olkoot suunnitelmallinen lupaus.

Jotain kaunista pyrin aikaansaamaan käyttämällä entistä enemmän aikaa valokuvaamiseen. Jos onnistun, esittelen tuloksia sekä täällä että ennen kaikkea toisessa blogissani.

Ja jotain konkreettista lupaan saada aikaan niin ulkomaanmatkan kuin kevyen keittiömuutoksen myötä. Matkaa emme ole vielä varanneet, mutta pari erilaista matkavaihtoehtoa on jo kiikarissa. Uudehkon kotimme keittiön kaapistojen väri ei talon ostohetkelläkään miellyttänyt silmääni ja nyt sovimme mieheni kanssa, että ensi kesänä kaapistot saavat joko uuden värin tai uudet ovet (kuva otettu viime kesänä ennen muuttoamme taloon):

Keittiö on muuten toimiva ja ihana. Mutta se kodistani tässä blogissa, kirjoja on taas luvassa, kuten myös Tuuren antamaan haasteeseen tulee vastaus pian.

~MAAILMAN IHANIN TYTTÖ~

Uuden vuoden päivän kirjaesittelyssä saa kunnian olla Miina Savolaisen valokuvakirja Maailman ihanin tyttö, jonka olen valmis nostamaan maailman ihanimpien kirjojen joukkoon. Sain kirjan joululahjaksi, ja vaikkei joululahjojen listaaminen paremmuusjärjestykseen ole ehkä aikuismaista, oli Maailman ihanin tyttö itselleni joulun 2009 mieluisin lahja.

Lastenkodissa kasvaneita tyttöjä kauniisti ja kunnioittavasti kuvaava kirja on upea valokuvateos, mutta samalla niin paljon enemmän. Teos on Miina Savolaisen Taideteolliseen korkeakouluun tekemä lopputyö, ja Savolaisen tausta sosiaalikasvattajana näkyy. Kirjan lopussa onkin kiinnostava teoreettinen osuus voimauttavan valokuvan ideasta, jonka toimii Maailman ihanimman tytön punaisena lankana sekä metodina tyttöjen - ja miksei lukijankin - identiteettityössä. Laajaa hyväksyntää saanut kymmenvuotinen valokuvaprojekti on ansaitusti saanut muun muassa Lastenkulttuurin valtionpalkinnon, Duodecimin kulttuuripalkinnon sekä Valopilkku-raadin erikoispalkinnon.

Kirja on satua ja samalla niin totta. Kuvattavat tytöt, myöhemmin nuoret naiset, ovat yhtä aikaa etäisiä ja läsnäolevia. Keijukaismaisuus, sadunomaisuus sekä kirjan sisällöllinen kauneus saavat minut vuodattamaan ylisanoja sekä pysähtymään kirjan parissa kerta toisensa jälkeen.

PS. Koska kirjalahjan antanut mieheni oli tilannut kirjaan suoraan Voimauttava valokuva-nettisivuilta, kirjoitti Miina Savolainen kirjaan omistuskirjoituksen. Tämä omistuskirjoitus on viisas ja se lämmittää mieltäni suuresti: