Pikku naisia Järvenpään kesäteatterissa

 

* Teatteriliput saatu markkinointitarkoituksessa *

Minulla on monia tyttökirjaklassikkosuosikkeja. Rakastan tietenkin Montgomeryn Annoja, Burnettin Salaista Puutarhaa, Virtasen Seljan tyttöjä ja Anni Swanin Iris rukkaa. Eräs rakkaimmista on Louisa May Alcottin Pikku naisia. Luin sen ensimmäisen kerran joskus ala-asteella, kirja oli äitini vanha. Luin sen toisen ja kolmannen kerran teini-iässä, sitten joskus nuorena aikuisena ja kirjablogini perustamisen jälkeenkin luin sen. Myös elokuvaversioita olen katsonut, suosikkini on 1990-luvulta, mukana siinä ovat mm. Winona Ryder, Susan Sarandon ja Kirsten Dunst. ♥

Ja eilen illalla minulla oli onni päästä näkemään Pikku naisia teatterissa! Järvenpään kesäteatterissa Vanhankylänniemessä, ja olipa ihanaa ja ilo. Sirpa Riuttalan ohjaama näytelmäsovitus oli sopivasti tuttu ja kuitenkin uusi. Alcottin romaanin varhaiset feministiset teemat korostuivat myös ilahduttavasti.

Näytelmä herätti henkiin Marchin sisaruskatraan: Megin, Jon, Bethin ja Amyn. Ilossa ja surussa, pyrkimyksissä ja kilvoittelussa, kunnianhimossa ja sisarrakkaudessa ja vähän -kateudessakin. Kokonaisuus vei mukanaan, kosketti ja naurattikin. Pikku naisia- ja Viimevuotiset ystävämme -romaanien maailma heräsi katsomon silmien edessä henkiin.

Sadekaan ei haitannut meitä katsojia, mutta näyttelijät kyllä kastuivat. He vetivät roolinsa upeasti. Kiitos ja onnea, Järvenpään teatteri ja koko produktio hienosta sovituksesta, joka oli ihan Alcottin kirjojen henkeen ja onnistuneesti oma teoksensa.

Suosittelen muillekin!

Nyt kesäkuussa näytelmä menee vielä tänään ja sunnuntaina:

pe 26.6. klo 18.30
su 28.6. klo 16

Ja elokuussa sitten:

su 2.8. klo 16
ke 5.8. klo 18.30
pe 7.8. klo 18.30
la 8.8 klo 16
su 9.8. klo 16
ke 12.8. klo 18.30
pe 14.8 klo 18.30
la 15.8. klo 16
su 16.8. klo 16
To 20.8. Klo 18.30
pe 21.8. klo 18.30
la 22.8 klo 16

Lisätietoa:
https://www.jarvenpaanteatteri.fi/ohjelmisto/pikku-naisia

P.S. Järvenpään Vanhankylänniemi on muutenkin niin kaunis paikka. ♥

Teatterissa: Kaasua, komisario Palmu

Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Kari Väänänen, Sara Paasikoski, Eero Saarinen – Kuva © Harri Hinkka

Teatterissa

Kaasua, komisario Palmu
Helsingin kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.11.2018
Dramatisointi Joel Elstelä Mika Waltarin romaaniin pohjautuen
Esitysdramaturgia & ohjaus Heikki Kujanpää
Rooleissa mm. Kari Väänänen, Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Sara Paasikoski, Tuukka Leppänen, Jouko Kemettilä, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen.
Koko roolitus, lavastus, valaistus, maskeeraus jne. luettavissa teatterin sivulta.
*Medialiput

Alkuasetelma on monille tuttu, joidenkin elokuvan ystävien mielessä ehkä jopa palvottu: vanha ja varakas rouva Skrof on kuollut kaasumyrkytykseen. On selvää, ettei rouva ole vain unohtanut hellan kaasua päälle, sillä hänen pienen koiransa niskat on murrettu. Rikosta alkaa selvittää omalaatuinen komisario Palmu etsivineen.

Helsingin kaupunginteatterissa viime torstaina ensi-iltansa saanut Kaasua, komisario Palmu perustuu Mika Waltarin romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin? Monelle on varmasti tuttu etenkin Matti Kassilan ohjaama elokuva, jolla on sama nimi kuin näytelmällä. Nyt onkin kerrottava, etten ole lukenut Waltarin romaania enkä nähnyt Matti Kassilan ohjaamaa elokuvaa. Toki teoksen – tai teosten – sisältö ja kulttuurinen merkitys ovat minulle tuttuja töiden kautta. Katsoin näytelmän ainakin melkein ns. puhtaalta pöydältä, ajatus esimerkiksi Joel Rinteestä Palmuna oli mielessäni pikemminkin still- kuin elokuvana. Ja kerrottakoot vielä, että ensi tammikuussa jo 95 vuotta täyttävä Matti Kassila oli teatteriyleisön joukossa ja sai osakseen illan suurimmat aplodit.

Sara Paasikoski – Kuva © Harri Hinkka

Mitä itse näytelmään tulee, niin se on otteessaan vaivatta pitävä viihdenäytelmä. Heikki Kujanpään ohjaus rullaa hyvin, vaikka kärsiikin hetkittäisestä sekavuudesta. Ainakin kaltaiseni alkuteoksen vain pääpiirteittäin tunteva katsoja alkoi kaivata parempaa pohjustusta joillekin juonen aukoille. Mutta iso ongelma tämä ei ollut, simppelin juonen perässä on helppo pysyä. 

Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus toimii mukavasti. Pyörivä näyttämö toimii mainiosti niin kohtausten ja lavasteiden vaihtumisessa kuin ihan alussa tapahtuvassa näyttelijöiden esittelemisessä. Mennyt Helsinki vilahtaa taustalla, ja poliisiasema, rouva Skrofin asunto, nuoren taiteilijan Kurt Kuurnan ateljee ym. paikat liittyvät saumattomasti kokonaisuuteen.

Tuukka Leppänen – Kuva © Harri Hinkka

Myös roolitus on tasaisen varmaa työtä. Jokainen näyttelijä ansaitsisi tulla mainituksi, mutta nostan nyt esiin pari itseeni suurimman vaikutuksen tehnyttä. Kari Väänäsen hahmo on mainio. Hänen Palmunsa on äreä vanhempi herra, ehkei kovin moniulotteinen, mutta sarkastisessa huumorissaan onnistunut: minulle Väänänen muuttui täysin Palmuksi. Heikki Ranta ja Petrus Kähönen ovat kelpoja nuoria etsiviä; Miiko Toiviaisen Kurt Kuurna kasvaa hahmona koko ajan ja on mielestäni näytelmän parasta antia eikä Tuukka Leppäsen Kaarle Lankela juuri jälkeen jää. Sara Paasikosken neiti Kirsti Skrof ihmetytti minua aluksi, mutta muuttui sitten kiinnostavaksi ja omanlaisekseen, hyvä! Ja tietenkin on mainittava laulajar Iiri Salmiaa (ja rouva Hallamaata) esittävä Vuokko Hovatta, jonka laulu on esityksen parasta antia (sulkeissa mainitsen myös jazzyhtyeen, soittajille aplodit täältä!). Kuten sanottu, näyttelijät tekevät ylipäätään hyvää työtä.

 Vuokko Hovatta – Kuva © Harri Hinkka

Kovin mieleenpainuva näytelmä ei lie ole. Sanon ”lie”, koska muutama päivä ensi-illan jälkeen kaikki on luonnollisestikin kirkkaana mielessäni, mutta epäilen asianlaidan olevan toinen muutaman muun näytelmän katsomisen jälkeen. Mutta eipä teatterissa nähdyn tarvitse aina ollakaan suurta taidetta (vaikka sellaista tietenkin eniten rakastan); sujuvuus, pienestä sekavuudesta huolimatta, riittää kyllä.

Ja nimenomaan viihdyttävyydessä Kaasua, komisario Palmu onnistuu loistavasti. Näytelmä naurattaa ja – jos tarina ei ole ennestään tuttu – antaa myös aivoille pienen murhapähkinän purtavaksi. Vähän samaan tapaan kuin monet kepeät ja kotoisat tv-dekkarit. Tosin tietenkin kaiken näkeminen teatterin lavalla tuo seuraamiseen oman raikkautensa, oman jännityksensäkin. Se on teatterin taikaa.

Teatterissa: Onnellisuuden tasavalta

Onnellisuuden tasavalta
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Martin Crimp: In the Republic of Happiness
Ohjaus Minna Leino
Dramaturgia Jukka-Pekka Pajunen ja Eva Buchwald
Rooleissa Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov


En muista, olenko kirjoittanut teatteri-, elokuva- tai konserttireissuista blogiini. Luultavasti olen mainintoina siellä täällä, mutta en laajemmin. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Lumiomena on pääasiassa kirjablogi ja siitä, että kirjallisuus on minulle taiteenlajeista rakkain. Nautin kuitenkin - ja tietenkin! - tavattomasti kaikenlaisista hyvistä kulttuurielämyksistä.

Siksi olinkin iloinen, kun pääsin eilen Kansallisteatteriin katsomaan Onnellisuuden tasavaltaa ensi-iltaan. Brittiläisen Martin Crimpin kirjoittama, Minna Leinon ohjaama näytelmä syventyy erään laajennetun perheen traumoihin. Onnellisuuden tasavallan rakenne mukailee Danten Jumalaista näytelmää: ensin kohdataan helvetti, sitten kiirastuli ja sen jälkeen paratiisi. Mutta miten? Millainen voi nykyihmisen helvetti olla? Onko paratiisi vapauttava?

Onnellisuuden tasavalta eroaa juoninäytelmästä virkistävällä tavalla, vaikka toki kokonaisuuden voi nähdä tarinanakin. Ensimmäisen näytöksen, helvetin, jouluillallinen on asetelmaltaan monelle tuttu: mitä tapahtuu kun vähemmän kaivattu eno tulee yllätysvierailulle kesken aterian, jonka tunnelma on jo aiemmin muuttunut kärkeväksi ja naljailevaksi? Ja kun eno välittää perheelle viestin omituiselta vaimoltaan. Toisessa näytöksessä, joka kuvastaa kiirastulta, ei enää keskustella, vaan pikemminkin lauotaan ajatuksia osittain tajunnavirtaisesti mutta kuitenkin näytelmän tematiikkaan osuvasti. Kolmas näytös on taas omanlaisensa enkä siitä sano muuta kuin että se leijuu jo omissa sfääreissään. Kannattaa käydä katsomassa!

Mitä jäi mielen? Napakka, ironinen ja osin tarkoituksella harhaileva alkujaan peribrittiläinen dialogi, joka naurattaa ja kylmää, viiltää ja osuu; loistava näyttelijäntyö (en halua nyt nostaa erityisesti ketään, mutta Hannu-Pekka Björkman on melkoinen näyttelijä, Milka Ahlroth ja Kristo Salminen tekivät mainiot roolit pariskuntana, Markku Maalismaa ja Terhi Panula saivat nauramaan ja tuntemaan jonkinlaista kummallista hellyyttä ja kyllä etenkin Marja Salo sekä Alina Tomnikov ja Cécile Orblin tekivät hyvät roolit hekin); valaistus joka vaihteli hämärästä hetkeksi sokaisevaan kirkkauteen; kaikenlaisten tunteiden läpikäyminen. Ironia ja/tai satiiri, ilkeys ja lempeys, suoranainen angsti. Läpivalaistu juusto, onnellisuuslaulu - ja se ikuisesti ajankohtainen kysymys siitä, millä keinoin onnen voi saavuttaa - tai voiko ollenkaan?

Pidinkö näytelmästä? Kyllä, kovasti. Jos näytelmä jättää olon ensin tutuksi, sitten hyvällä tavalla hämmentyneeksi ja yllättää tuon tuostakin, sen voisi mielihyvin katsoa uudelleenkin. 

Ilta Onnellisuuden tasavaltaa katsoen oli paitsi muutama tunti laadukkaan näytelmän parissa, myös muistutus siitä miksi aina tilaisuuden tullen kannattaa lähteä teatteriin. Vaikka arki väsyttäisi - olin vähän uupunut ja kotisohva houkutti -niin teatteriesityksen jälkeen olo on aina osin tästä maailmasta irrallinen. Bussia odottaessani koko Rautatientori näytti taianomaiselta paikalta, etenkin kun katsoin teatterin suuntaan.

--
Näytelmäkuvat: Tuomo Manninen / Kansallisteatterin mediapankki
Sain teatteriliput Kansallisteatterin Bloggariklubin kautta, kiitos! Myös Isa ja Linnea ovat bloganneet Onnellisuuden tasavallan ensi-illasta.