Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Matkapäiväkirjani sivuilta

Karisto 2017
Kansi Annika Hiltunen
220 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen matkakirja


Toiveeni on, että tämä kirja saisi Sinut unelmoimaan. 

On ihmisiä, joille matkustaminen on Kokemus – isolla koolla: hengähdys, uusia elämyksiä, rakkaaksi käyneitä paikkoja, omaa aikaa, joskus väsymystä ja pettymyksiä, enimmäkseen aina mahdollisuuksia unelmoida ja toteuttaa ainakin osa haaveistaan. Kokemuksen ei tarvitse olla aina iso ja etäälle kuljettava, vaan se voi ottaa paikkansa kotimaassa, mutta se voi viedä hyvinkin kauas, jopa maapallon toiselle puolelle.

Terhi Rannelan kauniskantinen Kesyt kaipaavat, villit lentävät on alaotsikkonsa mukaisesti kirjailijan omien matkapäiväkirjojen sivuilta koottu kirja juuri niistä kokemuksista (ja Kokemuksista), jotka matkustaminen haaveilusta suunnitteluun ja matkalla oloon herättävät.

Rannelan kirja on ihastuttavaa luettavaa – kuin rauhoittavaa matka(haaveilu)seuraa. Kesyt kaipaavat, villit lentävät -teoksen sivuilla pääsee paitsi lähelle ja kauas (pisimmillään Uuteen-Seelantiin saakka), myös kirjailijan omaan mielenmaisemaan: iloon ja suruun, kirjoitustyöhön, ystävien kanssa vietettyihin hetkiin, ja siihen mikä matkailussa väsyttää ja mikä alkaa houkuttaa uudella tavalla.

Kyseessä on siis täydellinen fiilistelykirja. Sujuvalukuisissa teksteissään Rannela seuraa sinisorsapariskuntaa Haapsalussa, hankkii kuntosalikortin Hannoverissa, syö pyörryttävän hyvää sitruunasorbettia Rennesissä, ja toisaalta lukee kotona, sillä lukeminen on maailman ekologisinta matkailua (mikä on totta, mutta minkä kaltaiseni kotona viihtyvä ja silti kroonisesti jonnekin kaipaava unohtaa). Rannelalla on reissuihmisen sielu, mutta matkoilla ollessaan hän kaipaa kotia ja kirjoittamista: Olen onnellisimmillani silloin, kun saan kirjoittaa joka päivä, edes jotain. Kuinka ymmärrettävä ajatus! Kaikkea koettua tai suunniteltua leimaa myös haikeus – kouriintuntuva suru, äidin ikävä: Surua ei pääse pakoon maapallon toiselle puolelle. Sillä on lentolippu kaikkiin niihin paikkoihin kuin minullakin, koko loppuelämäni ajan. Ja edelleen, kokonaisuudessa on myös huumoria, esimerkiksi kirjailijan puolison kommentin kirjan nimestä.

Rannelan tekstien pituus vaihtelee miellyttävästi, aivan kuten elettyjen reissujen pituuskin. Myös matkapäiväkirjamuoto toimii hyvin, joskin lukijana olisin toivonut yhtenäistämistä päivämäärämerkinnöissä. Toisinaan ne olivat mukana, joskus taas eivät, mikä hankaloittaa matkojen ajallista paikantamista. Toisaalta matkapäiväkirjan pitäminen on usein kiinni hetkestä: päivämäärä voi vaipua unholaan, mutta koskaan ei se, mikä matkalta on muistamisen arvoista.

Kokonaisuudessaan Rannelan matkakirja on sellaista hyvää tekevää kirjallisuutta, jollaista aina toisinaan tarvitaan. Kirjailijan toive toteutui: aloin unelmoida, lähdin Rannelan matkapoluille ja poikkesin omillenikin. Kesyt kaipaavat, villit lentävät kuljettaa nimensä mukaisesti jonnekin sieluun osuvaan kaipuun ja matkaamisen väliseen ristiaallokkoon, jossa ihmisen on hyvä olla.

P.S. Luin kirjaa matkalla, hytin suhteen epäonnisella ruotsinristeilyllä. Mietin juuri, että päivä Tukholmassa/Tallinnassa -risteilyt eivät oikeastaan ole matkustamista siinä mielessä, että tarkoitus olisi oikeasti päästä jonnekin muualle – paitsi hetken irtiottoon arjesta (eri asia on, jos lähtee pitemmäksi ajaksi Ruotsiin tai Viroon, tai jos jatkaa jonnekin vielä kauemmas). Ja silti laivalla tulee aina ns. slow travel -olo, jopa risteilyllä. Lukuaikaakin on usein enemmän kuin arkipäivinä.

--

Rannelan matkapäiväkirjan sivuilla on viihtynyt myös Syksyn lehti.

Tukholma: Fotografiska ja Silja Symphony

(Melkein blogivieraissa)

Tämä Blogivieraissa-sarjani postaus on oikeastaan huijausta, sillä minähän kirjoittelen matkoistamme niin, että tein vuodenvaiheessa aihealueelle oman kuvallisen tunnistepalleronkin tuohon sivupalkkiin (pieni punarinta johdattaa perille kuin silmäniskuna Salainen puutarha -kirjalle). Vieraissa-sarjan ideani on kirjoittaa sellaisista aiheista, joista en niin kirjoita, kuten tammikuussaliikunnasta. Mutta menkööt tämä matkajuttu nyt itsehaasteeni helmikuun postauksena, eli hiihtolomaterveisiä Tukholmasta!

Mennään ensin Tukholmaan, sitten vasta laivalle. Naapurimaamme pääkaupunki kylpi helmikuisessa auringossa. Siinä missä Helsingissä oli miltei kipakka pakkaskeli ja meri umpijäässä, oli Tukholmassa kevättalvisen leppoisaa. Pakkasta oli pari astetta, valo leikki Gamla Stanin talojen seinissä ja ulottui kapeille kaduillekin. 

Emme halunneet haalia isompaa ohjelmaa, vaan enimmäkseen kävelimme. Kävelimme Fotografiskalle saakka. Ei lie yllätys, että rakastan valokuvaustaidetta. Fotografiskassa katsoimme nyt kaksi näyttelyä (harmi, että Nick Veaseyn näyttely oli loppunut juuri kaksi päivää aiemmin, se olisi varmasti kiinnostanut lapsiani), jotka molemmat olivat kovasti mieleeni.

Kiinalaisen Chen Manin Fearless and Fabulous oli lumoava katsaus populaarikulttuuriin, historiaan, politiikkaan ja fantasiaan. Mennyt ja nykyisyys, loisto ja rähjäisyys, monien asioiden kaksoismerkitykset, kaikki valottuvat värikylläisesti. Chen Manin taituruutta kuvaajana ei voi kuin ihailla. Eteläafrikkalaisen visuaaliseksi aktivistiksi luonnehditun Zanele Muholin SomnyamaNgonyama – Hail, the Dark Lioness puolestaan pysäytti monta kertaa. Mustavalkoiset muotokuvat näyttävät ihmiset niin kauniina ja rujoina kuin maailma on. Identiteetti, kulttuuri ja ihmisoikeudet nousevat esille kuvissa, jotka jättävät jäljen näyttelyssä kävijän mieleen.

Fotografiskassa nähty mielessäni palasimme vanhan kaupungin kujille. Siellä aivan ehdoton käyntikohde on Science Fiction -kirjakauppa, jonka tunnelma on ihan omanlaisensa. Melkein jokainen löytää sieltä itselleen jotain: fanikrääsää Harry Pottereista supersankareihin ja japanilaisista jutuista nyt pinnalla olevaan Stranger Thingsiin (sarjalle muuten lämmin suositus!), ja kirjoja Margaret Atwoodista avaruusfantasiaan ja tällaisiin mielenkiintoisiin teoksiin: 

Jane Austen ei kuitenkaan innostanut emojeina, vaikka vähän mietin että olisihan tuo kirjahyllyn vartijattarenani toimivan Elizabeth Bennet -zombi-funkopopin kaveriksi sopinut. Ehkä seuraavalla kerralla sitten. Tai sitten ei…

Ja sitten, o-hoi, laivalle, tällä kertaa Silja Symphonylle:

Jos minulle olisi vaikkapa vuosituhannen vaihtuessa sanottu, että tulen pitämään ruotsinristeilyistä, en olisi uskonut. Olin toki reissannut lapsuudessani laivoilla (ja muistan, miten jotkut menivät koko matkan kansipaikoilla, mutta meillä oli toki hytti), mutta 1980-luvun jälkeen olin käynyt laivalla vain luokkaretkellä. Kun vuonna 2005 ajoimme autolla Italiaan ja takaisin, matkustimme Ruotsin, Tanskan ja Saksan kautta. Menomme oli vuodenvaihteessa, mutta takaisin palasimme kesällä. Silloin rauhallinen laivamatka ja hytin ikkunasta avautuvat maisemat viehättivät minua. Lasten kanssa teimme ensimmäisen risteilymme kesällä 2010, kirjoitin siitä lyhyesti tänne Lumiomppuunkin. 

Tuosta kesästä aloitimme eräänlaisen lomaperinteen: yhtä kesää lukuun ottamatta olemme perheen yhteisellä viimeisellä lomaviikolla risteilleet Tukholmaan (esim. klik, klik ja klik). Yleensä olemme tehneet ns. päivä Tukholmassa -risteilyn, mutta toisinaan olemme viihtyneet kaupungissa hotelliyön verran. Laivalla on ollut aina mukavaa ja rauhallista, hyttiluokka on vaihdellut ensimmäisen perhematkan promenadesta a-hyttiin ja muutaman viime kesän aikana ihanaan commodoreen, jonka koko vastaa jo hotellihuonetta.

Tällä kertaa keksimme koko risteilyidean vasta tammikuussa. Olimme saaneet Silja Linelta jonkinlaisen joulutervehdyksen, jolla saimme a-hytin (eli sen perushytin, jossa on kerrossängyt ja ikkuna merelle) edullisesti. Hiihtolomakauden risteilysuosiosta kertoo sekin, että iso osa hyteistä (esim. paikka paremmat hyttiluokat) oli matkaa varatessamme myyty jo loppuun. Siljan laivoilla on menossa hyttiuudistus ja ikävä kyllä saimme remontoimattoman ja siksi jokseenkin aikansa eläneen a-hytin 9. kannelta, mutta maisemat hytistä olivat toki hienot. 

Hytti ei yllättänyt, mutta mikä yllätti, oli uskomaton mökä hyttikäytävillä. Meteli, käytävillä juoksentelu ja juopuneiden (ilmeisesti nuorukaisporukoita oli liikkeellä) äänet kaikuivat hyttikäytävällä aamuviiteen saakka – molempia öinä. Tällaista en ollut aiemmin laivalla kokenutkaan. Jos minulla ei olisi ollut aiempaa risteilykokemusta, olisi tämä kerta jäänyt varmasti viimeiseksi. Nyt tiedän paremmin – tai sitten meillä on ollut näillä reissuilla onni myötä. Kaikki aiemmat laivareissumme ovat olleet leppoisan rauhallisia hyttiluokasta riippumatta.

Kukaan perhestäni ei nukkunut kahteen yöhön, ei edes sikeäuninen esikoisemme. Sen verran keski-ikäinen olen, että kävimme puolisoni kanssa sanomassa riehakkaan porukan juhlimisesta laivan infossa – kahdesti. Infossa ystävällinen virkailija pahoitteli tilannetta ja kehotti antamaan asiakaspalautetta laivayhtiön nettisivuilla. Sen tietenkin tein. Kyllähän minä toki ymmärrän, että nämä hyttiasiat menevät usein sattuman kautta. Senkin tajuan, että nuorena juhlamieli ottaa helposti vallan (ja itsekin olin luokkaretkellä laivalla 1990-luvun alussa, silloin muuten yövyimme autokannen alapuolella ja laivan baarissa tilasin marjomatikaisen, joka oli kai jonkinlainen suonenjokelaisversio sinisestä enkelistä – voi näitäkin muistoja). Mutta olisin arvostanut yöunia, leppoisaa koko perheen minireissua (ja toivonut remontoitua hyttiä). Jos melua olisi ollut hetkittäin, vaikkapa seurueiden mennessä ravintolaan ja tullessa takaisin, olisin vielä jaksanut, mutta nyt sitä älämölöä kuului tuon tuosta. Kaiken lisäksi hyttikäytävä oli roskainen: muovia, paperisia liinoja, tahrainen pyyhe, nuuskaa... Argh.

Joskus näin. Nyt ei siis auta kuin pohtia, että jättääkö risteilyt toistaiseksi sikseen (ei sillä, että niin usein kävisimme: noin kerran vuodessa), lähteäkö eheyttävälle reissulle paremmassa hyttiluokassa vai kokeillako kilpailijan eli Viking Linen tarjontaa (sitä ei kannata sanoa, että voisi jättää koko laivaristeilyn väliin ja matkustaa samalla rahalla muualle, koska enemmän matkustan sinne muualle ja yleensä pidän laivareissuista)? Mitä sanotte? Kokemuksia etenkin viimeksi mainitusta (Viikkarin satama Tukholmassa olisi ihan Fotografiskan vieressäkin)?

Ja silti: kaiken kaikkiaan pieni irtiotto arjesta oli tervetullutta. Laivan buffetin kala- ja jälkiruokatarjonta on mielestäni aina laadukasta, italialaistyylisen Tavolàtan sitruunarisotto oli herkullista ja jälkiruoaksi tilaamani panforte oli sellaista hyvää, jota kannatti odottaa (sen valmistus kesti aika kauan). Laivan henkilökunta oli ystävällistä, Siljan Promenade-kansi aina vaan niin ajanmukainen. Ja mikä parasta: talviset merimaisemat niin Tukholman kuin Helsingin päässä olivat kauneudeltaan ihan omaa luokkaansa. Lukurauhaakin matkan aikana sain. Luettuja kuvasin jo Instagramiin, kirjoista lisää lähipäivinä.

Parasta juuri nyt

Hiihtoloma, kiireettömät aamut, lupaus keväästä mutta silti vielä talvi, aamukahvi ja iltakaakao, retket ja matkat, puolison syntymäpäivä, metsäkävely, katsotut elokuvat, lukemistaan odottavat kirjat, perhe, takkatuli, tämä hetki.

Mikä on ollut parasta sinulle juuri nyt tai viime aikoina?

Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja
WSOY 2018
Päällys Martti Ruokonen
189 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

13. tammikuuta 1894
Saavuin Firenzeen kolme päivää sitten. Mikä rauhallinen ja pittoreski kaupunki, ei sitä rasittavaksi käynyttä ihmispaljoutta jota vierastin Pariisissa. [--] Ja valo - miten erilainen valo täällä onkaan. Malttamaton sydän, siveltimet. Kaikki on kevyttä ja kuplivaa.

Ja:

29. huhtikuuta 1939
[--] Firenzen-aika on ohi. Minä suren, enkä sitten kuitenkaan, sillä meillä oli monta yhteistä, kaunista, välttämätöntä vuotta.

Miten kaupungista voi tulla ystävä, jopa rakastettu? Ja jopa 45 vuoden ajaksi? Kun nuori Ellen Thesleff saapuu Firenzeen, hän lumoutuu, miltei juopuu kaikesta: ihmisten äänistä, kukkien myyjistä, teehuoneen kalanruotoparketista, eleganteista ihmisistä, ja siitä palosta, jota Italia hänessä synnyttää. 45 vuoden aikana Ellen tekee taidettaan, tapaa ystäviään, menettää ja saa paljon, rakastuu, kokee koko elämän kirjon. Tärkeintä on - aina - taiteen tekeminen.

Pirkko Soinisen Ellen on noin vuoden sisällä kolmas kirja taiteilija Ellen Thesleffistä. Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala ja Kati Tervon romaani Iltalaulaja ilmestyivät viime vuonna. Soinisen romaani on alaotsikkonsa mukaisesti taiteilijan fiktiivinen päiväkirja. 

Ajatus rajata päiväkirjaromaani Firenzeen on oivallinen: näin on mahdollista tarkastella yhtä tärkeää paikkaa taiteilijan elämässä, pohtia Ellenin kiintymystä Italiaan, ja päiväkirjamuotoisena vielä toimia ikään kuin hänen syvimpien, yksityisimpien tuntojensa tulkkina. Päiväkirjaromaanit taitavat olla pieni vakiintunut trendinsä kotimaisessa kirjallisuudessa. Viime vuosien aikana on ilmestynyt erinomaisia päiväkirjaromaaneja, kuten Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista ja Kristina Carlsonin William N. päiväkirja. Myös Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea on päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani, mutta siinä on fiktiivinen päähenkilö. Yhtä kaikki, päiväkirjamuoto toimii kaikissa edellä mainituissa.

Ja niin toimii myös Soinisen romaanissa. Miltei minimalistinen kerronta soljuu tilaansa nähden kauniin visuaalisesti - kuin valokuvat tai piirrokset ja maalaukset. Päiväkirjaksi kirjoitettu teksti kertoo toisinaan enemmän, toisinaan vain listaa asioita, joskus huokaisee. Romaanin Ellenin päiväkirjamerkintöjen ajallinen kaari on pitkä, 1890-luvulta 1930-luvun loppuun, mikä tiiviistä kerronnasta huolimatta saa aikaan tunteen kaiken runsaudesta. Ihmisiä ja tapahtumia on paljon, ja paikoin Soininen historioi liikaakin, kuvailee esimerkiksi Suomen sisällissodan tapahtumia muutama vuosi sodan jälkeen. Tämä johtuu varmasti siitä, että Firenzen-päiväkirjassa on tauko ja asiat halutaan asettaa laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, mutta palaisiko ihminen kertomaan päiväkirjassaan menneen sodan kulusta? Eikö mieluummin arjestaan, taiteestaan tms.? Toisaalta sota vaikutti niin moneen, että miksikäs ei. Minä se lukijana pysähtelen siinä, Ellenhän jatkaa jo pohtimaan mallinsa pään asentoa.

Ellenin elämä ja kokemusmaailma sen sijaan tässä fiktiossa valottuvat mainiosti: ihmiset, paikat, halu maalata, naisen rooli yhteiskunnassa - ja tietenkin brittiläinen teatteritaiteilija Gordon Craig, rakastettu. Soininen tavoittaa tunnelmat, Thesleffin kuvitteelliset mielenliikkeet, joskin miljöökuvauksen aistivoimaisuus ylittää Ellenin persoonan kuvauksen. Tiivis kerronta tukee kokonaisuuden tyylipuhtautta, josta jäin pohtimaan silti muutamia sanavalintoja. Siitä, mikä aluksi tuntuu kuin tunnustelevalta siveltimen vedolta, muuttuu voimakkaammaksi, ja pelkistettynä tekstin voi nähdä heijastelevan Thesleffin taiteen tummempia sävyjä.

Kaiken kaikkiaan Firenzen lisäksi myös Hämeen Muroleen ja lapsuusmuistojen Kuopioon kuljettava Ellen on varsin onnistunut romaani ja nautittavaa luettavaa. Jotain jäin silti kaipaamaan, ehkä vähemmän kaikkea, vähemmän sellaista joka vakuuttelee lukijalle, että tuonkin ajan Ellen eli.  Joka tapauksessa Ellen on omiaan herättämään kiinnostuksen Thesleffin elämään ja taiteeseen, sekä kuvittelemaan itsensä aistilliseen Firenzeen. Romaanin kaksi viimeistä lausetta pakahduttavat, miten hieno lopetus!

Nyt tuoreeltaan lukemisen jälkeen tuntuu, että haluan mennä katsomaan Thesleffin tauluja, lukea Schreckin teoksen ja matkustaa (uudelleen) Firenzeen. Kaksi ensin mainittua ovat onneksi helposti toteutettavissa.

--

Muualla: Leena, Tuija.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Ellenkin kohtaan 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Soinisen romaanin taustalla näkyvät kuvat Markku Valkosen kirjasta Kultakausi (WSOY). 

Kjell Westö: Kangastus 38 (kirja ja teatteri)

KIRJA

Kjell Westö: Kangastus 38

Otava 2013 (pokkaripainos 2014)

Hägrin 38

Käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä

334 sivua

Kotimainen romaani

Ehkä puhuja oli Matilda. Käytännöllinen, hillitty Matilda. Ei hallitsematon Miljaneiti eikä kaikkia miellyttämään pyrkivä rouva Wiik.

Mutta jossakin hänen sisimmässään piilotteli myös Miljaneiti ja vahti häntä. Puhui hiljaa, melkein kuiskaamalla: Pysy täällä. Huomenna hän tulee. Ja jollei huomenna niin jonakin toisena päivänä, ennemmin tai myöhemmin.

Silloin.

Helsinki, marraskuun 16. päivä vuonna 1938. Asianajaja Thune on mietteissään: hänen konttoristinsa, taitava ja täsmällinen rouva Wiik ei ole ollut töihin. Viime aikoina on tapahtunut paljon, niin Thunen ystäväpiirissä kuin työelämässäkin. Kuukausia aiemmin Miljaneiti aikoo ostaa Elokuva-Aitan ja nauttia siitä kaikesta, mihin on elämässään yltänyt. Matilda on tehnyt puhtaaksikirjoitustyötä ja käynyt asioilla, hänellä on hetki aikaa ajatella veljeään Konnia. Erään Thunen vieraan ääni saa hänet jähmettymään: Ääni oli ehkä madaltunut hiukan, mutta nauru oli täsmälleen sama. Milja Matilda Alexandra Wiik. Nainen, jossa on jotain kulmikasta, jota – niin Thune huomaa – ympäröi yksinäisyys.

Kjell Westön Kangastus 38 kuljettaa nimensä mukaisesti vuoteen 1938, eräänlaiseen väliajan Helsinkiin: Suomen sisällissodasta, kuljetuksista ja leireistä, kauhusta, on 20 vuotta, mutta uusi sota kolkuttelee jo ovella. Eurooppalaiset aatteet ovat ainakin osin natsimielisiä: kun Thunen juutalaisen ystävän Jogin veljenpoika valheellisesti menettää juoksumitalinsa, on miltei liian helppoa kääntää katseensa toisaalle ja sanoa, että olen pahoillani, Jogi, olen kauhean pahoillani. Iskelmämusiikki kuitenkin soi, portviini virtaa, jotkut ovat jo unohtaneet 20 vuoden takaisen, mutta rouva Wiik yrityksistään huolimatta ei.

Westö rakentaa romaaninsa tyylikkäästi. Kaikki on kohdallaan: ajankuva, Helsingin kadut, uimarannat, asunnot, viihde-elämä. Yhtä lailla kohdillaan on myös henkilökuvaus, niin Thunen ystävällisyys ja elämäntilanne, rouva Wiikin eri persoonien (suorastaan hahmojen) häilyvyys kuin Thunen ystävien personaallisuudet. Jokainen on omalla tavallaan traaginen, oli kyseessä sitten avioliiton rikkoutuminen, menneisyyden järkyttävät kokemukset tai herkkä mieli paineenalaisen aikakauden vyöryessä päälle.

Romaani rakentuu jännitteiden ja tunnelmakuvien varaan, mitä kaikkea Westö kuljettaa tyylikkään juonivetoisesti. Rouva Wiikissä rakentuva jännite on psykologista ja vaikkei kokonaisuus yllätäkään täysin, onnistuu Westön kuvata sitä sisäistä maailmaa, jota riepoteltu ihmispolo elää. Kieli on hyvää, suomennos niin ikään erinomainen, tarinan kaari kulkee komeasti. Kaikkea tätä ajatellen ei ole ihmekään, että Westön romaanista on syntynyt oiva näytelmä.

Vaikka 1930-luvun lopun ilmapiirissä on paljon toiveikkuutta ja nostalgista estetiikkaa, nousee romaanissa voimakkaasti esille sekä menneen että nykyisyyden painolasti ja kirjan nimen mukaisesti myös:

Kangastus.

Kangastuksia maailma täynnä.

Lukemistani Westön kirjoista nousi Kangastus 38 suosikseni: se on elegantti, koskettava, syvä ja sujuvalukuinen.

♥

TEATTERI
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö
Ohjaus Mikaela Hásan

Dramatisointi Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hásanin kanssa
Rooleissa Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen Lisätietoja: Kansallisteatterin sivut

Kansallisteatteri: Cécile Orblin, Edith Holmström ja Noora Dadu. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Luin Kangastus 38:n vasta senjälkeen, kun olin ensin käynyt katsomassa kirjan pohjalta tehdyn näytelmän Kansallisteatterissa. Näytelmä lumosi minut täysin, poistuin teatterista ehkä hieman erilaisena ihmisenä, kuten hyvän kulttuurikokemuksen jälkeen aina käy.

Kumpi on parempi, romaani vai näytelmä? Sitä on mahdotonta sanoa, mutta koska kulttuurikokemusjärjestykseni oli nyt tämä, niin sanottakoon, että romaania lukiessani rouva Wiikillä (Cécile Orblin, Edith Holmström ja Noora Dadu) oli kolmet kasvot. Lavalla Thunen hahmo (Timo Tuominen) oli vielä koskettavampi kuin kirjassa, suorastaan sydämeenkäyvä. Koskettava oli myös Kristo Salmisen Jogi. Ylipäätään näyttelijäntyö oli taitavaa: ihmispolot menneisyyden painolastin ja uusien uhkien alla, tietoisina omasta avuttomuudestaan. Lukiessani näin mielessäni teatterilaisten hahmot.

Kansallisteatteri: Kristo Salminen ja Timo Tuominen. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Helsinki herää näytelmässä visuaalisesti eloon komeasti: valokuvat ja filminpätkät heijastuvat seinille – puut, talot, patsaat –, lavastus ja valotyö toimivat erinomaisesti. Myös puvustus ihastutti, samoin monet pienet yksityiskohdat, liike, musiikki.

Kansallisteatteri. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Näyttämöllä Kangastus 38 toimii erinomaisesti. Kuin jokin (onneksi jo) mennyt olisi herännyt eloon, mutta viestittänyt tärkeää sanomaa myös nykyisyyteen. Kansallisteatterin tuotanto on tyylikäs, otteessaan pitävä, romaanin kulkua noudattava. Näytöksiä on pitkin kevättä, suosittelen lämpimästi!

--
Kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa Leena ja Sari, näytelmästä Laura, Suketus ja Simo, ja sekä kirjasta että teatterista Tiina.
Helmet-lukuhaasteessa mahdutan Westön romaanin kohtaan 17: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (useampaakin!).

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen: Vieraat

Siltala 2016
Kansi Elia Warsta
195 sivua
Kotimainen romaani

Ruudussa vilkkuu tuntematon numero.

Senja vastaa, ja hetken kuluttua hän ymmärtää ettei tämä ilta ole alku vaan loppu, mutta sitä kukaan olohuoneessa olevista vieraista ei vielä tiedä.
He seisovat vieretysten keskellä olohuonetta, kuumissaan, hermostuneina ja nälkäisinä, odottaat mitä seuraavaksi tapahtuu, ehkä (salaa) toivovat etteivät olisi ikinä tulleetkaan.

Mistä kaikki alkoi, mihin päättyi – ja mitä kaikkea siihen väliin mahtuu, mitä ei mahdu? Tarina alkaa ihastuttavasti, väreilevästi: on lämpimän kesän viimeinen päivä, Senja on järjestämässä illalliskutsuja, hän on lähettänyt puolisonsa Laurin ostamaan valkoisia ruusuja, pöytä on katettu, ensimmäinen vieras Anna saapuu jo pienen Toivo-poikansa kanssa. Tunnelma on odottava, hieman hermostunut. Vieraita saapuu, toisensa ohittaneita, toisilleen tuntemattomia, kukaan ei vielä tiedä sitä minkä lukija jo aavistaa: Kuuntele. Huomenna kaikki on jo toisin.

Helmi Kekkosen kauniskantinen romaani Vieraat saattaa yhteen joukon erilaisia ihmisiä, joilla jokaisella on painoa harteillaan: menneestä kumpuavaa, nykyisessä piinaavaa, tulevaa pohjustavaa. Niin romaanin kansi kuin sen nimikin ovat monimerkityksellisiä: miten monella tapaa ihmiset voivat olla vieraita toisilleen, ehkä itselleenkin, ja miten kauas he voivat loitontua – jos jotkut nyt koskaan ovat lähellä olleetkaan.

Toisiaan kohti Vieraiden ihmiset eivät kulje kuin hetkittäin: Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne sitten mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään [--]. Senjan kutsut ovat se leikkauspiste, jonka aikana kaikki periaatteessa muuttuu, mutta onko mikään ollut stabiilia aiemminkaan? Ei tietenkään. Eikö kaikki ole aina keskeneräistä? On, totta kai. Kekkonen syväluotaa ihmisten välisiä suhteita: vanhempien ja lasten välisiä, parisuhdetta ja -suhteettomuutta, irtiottoja, uupumista, pahuutta, lopullisuutta. Melkein aina joku puuttuu, on poissa. Kokonaisuus rakentuu paloittain: ihmisten yhteys Senjaan ja Lauriin paljastuu luku luvulta, arvoituksellisesti.

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, ihanasti (!), kuten aina. Kerronta on älykästä ja hienovaraista. Mukana on Virginia Woolfia, joka kirjassa mainitaankin, sekä Raija Siekkistä, jolta lainatulla sitaatilla Kekkonen romaaninsa aloittaa (minun pitää ehdottomasti lukea Siekkistä!). Ja on mukana annos Michael Cunninghamin Tuntejakin, yhtä kaikkein suurinta romaanisuosikkiani, josta päästään jälleen Woolfiin: Kuten Mrs. Dalloway, joka sanoi ostavansa kukat itse. Kauniisti soljuva teksti tekee kaikesta viiltävämpää ja musertavampaa: tiivis teksti luotaa romaanin ihmisverkostoa syvältä, koskettavasti muttei missään vaiheessa ylisentimentaalisesti. Vaikka suru tekee itsensä tykö kaikkialla, on Vieraissa toivoakin.

Jos ihmiskuvaus on viiltävävyydessään hyvää, niin miljöökuvaus on sekin onnistunutta: vaatekomeron syvä pimeä, ruuhkainen Mannerheimintie, Ateneumin kahvila, taivaalla matkaavien kuumailmapallojen täydellinen rauha heijastavat kaikki romaanihenkilöiden luonteenpiirteitä.

Vieraat on yhdenpäivänromaani, jossa erilaiset tunteet, teot ja näkökulmat muljahtelevat kuin kaleidoskoopissa ikään. Kekkonen ei missään vaiheessa paljasta henkilöistään kaikkea, vaan lukijalla on tilaa tehdä omia päätelmiään. Kokonaisuus väreilee, tarjoaa kurkistuksia monenlaisiin maailmoihin: hetkiin, joista syntyy aikajatkumo – ja hetkiin, jotka pysäyttävät.

--

Helmi Kekkosen Sivulauseita on yksi lempiblogeistani, käykää lukemassa.

Helmet-lukuhaasteessa Vieraat menee nyt kategoriaan 38: kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Blogistanian palkinnot: ehdokkaani

Blogistanian palkinnot ovat taas täällä! Tai ei nyt suoraan täällä Lumiompussa, vaan eri puolilla kirjablogistaniaa, kun monet bloggaajat pistävät viime vuonna ilmestyneitä kirjoja paremmuusjärjestykseen. Hurraa! Tänään on äänestyspäivä, voittajat julkaistaan eri kategorioiden emäntäblogeissa huomenna maanantaina 5.2. klo 10.

Kirjavuoden parhaimpien valitseminen on tietenkin vaikeaa, muttei mahdotonta. Siksi sanon – jälleen kerran – että tänään Blogistania-listani näyttävät tältä, viikon kuluttua sijat saattaisivat olla toisenlaisia:

Blogistanian Finlandia

Vuoden parhaimmat kotimaiset. Finlandiaa emännöi Hurja Hassu Lukija -blogi, joten klikatkaa tuloslaskennan jälkeen sinne.

3 pistettä

Rosa Likson: Everstinna (Like)

Kovan luokan romaani. Kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarinaa fiktiona kertova teos vie mukanaan, asettaa ihmisen pienuuden ja suuruuden vastakkain ja saa väistämättä lukijan asettumaan ristiriitaisen ihmisen nahkoihin silloinkin, kun keskeishenkilön aatemaailma ja kokemukset ovat kaukana omista. Tämä jos mikä kertoo Everstinnan voimasta. Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.

2 pistettä

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena)

Kallandin kerronta ei notkahda hetkeksikään. Draaman kaari on täyteläinen. Lauseet kulkevat vaivatta, juoni vetää lukijan mukaansa. Haikea ja kipeä tunnelma lepattelee sydänalassa. Kertojana toimiva Markus muistelee niitä hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksellisiltä. Markuksen elämän fragmenteista muodostuu ehjä ja kaunis romaani.

1 piste

Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus)

Lahtarit ei päästä lukijaansa helpolla. Ei rakenteeltaan, ei kieleltään eikä varsinkaan teemaltaan. Ottaa oman aikansa päästä sisälle Lahtarien maailmaan, mutta kun sinne pääsee, kokee jotain pysäyttävää ja ravistelevaa. Sota on aina raakaa ja kaoottista, voittajatkaan eivät ehjinä säily.

Blogistanian Globalia

Parhaat ulkomaiset kaunokirjat. Globaliaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi.

3 pistettä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (Tammi)

Yanagirahan romaanin suuri tarina on järkyttävä, mutta elämä on järkytystä moniulotteisempaa. Keskeishenkilöistä alkaa välittää, heistä kantaa huolta, heidän puolestaan toivoo parasta. Pieni elämä osoittaa, että rakastaminen voi olla helpompaa kuin rakkauden vastaanottaminen. Mammuttimainen romaani sukeltaa syviin vesiin, joista ei ole poispääsyä, mutta kun veden pintaa katsoo, siellä väreilee myös kohti kurottavaa valoa.

2 pistettä

Zadie Smith: Swing Time (WSOY)

Swing Time on silkkaa lukemisen iloa. Smith kirjoittaa vetävästi ja älykkäästi ja antaa lukijalle ihmisen kokoisen suurromaanin. Ehkä parasta ovat Smithin havainnot, armottoman tarkkanäköiset ja kuitenkin kauniit.

1 piste

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki)

Kaldmaan kokeellinen romaani on kiehtova, omalaatuinen. Islannissa ei ole perhosia vaatii, jos ei kärsivällisyyttä, niin ainakin tarinaan ja kielellä leikittelyyn heittäytymistä. Kaldmaan teksti etenee, riippuu ja pysähtyy, kiihdyttää. Ja sitten se taas pysähtyy, pysähtyy tekstinä, vaikka tarina itse saa painoa. Kaiken Kaldmaa nivoo taianomaisella tavalla romaaniksi, jonka tahdissa lukija paitsi sulkeutuu romaanin ihmeelliseen maaperään, myös hengittää kielen rytmiä, tässä ja nyt, silloin ja kohta.

♥

Blogistanian palkinnoissa on myös Kuopus- ja Tieto-kategoriat. Itse en äänestä kummassakaan, koska työni puolesta toimitan tietokirjallisuutta ja satunnaisesti lastenkirjojakin. Kehotan tietenkin kaikkia lukemaan niin tietoa kuin lasten- ja nuortenkirjallisuutta: millaisia maailmoja niistä löytyykään!

Blogistanian Kuopusta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi ja Tietoa Hannan kirjokansi -blogi.