Berliinissä lasten kanssa

Tällä hiihtolomalla ei ole hiihdelty, ja lukemisen kanssakin on ollut vähän niin ja näin. Olen tosin lukenut yhden romaanin ja alkua kahdesta - Berliinissä. Suuntasimme heti lauantaina hiihtoloman alkajaisiksi aamulennolla Saksan pääkaupunkiin, jossa vietimme neljä mukavaa päivää. Reissussa meitä oli keski-ikäistyvät vanhemmat, tokaluokkalainen tyttö ja eskari-ikäinen poika.

Lähdin Berliiniin tietenkin innokkaana, mutta samalla aavistuksen skeptisenä: kaikki (!) ovat hehkuttaneet Berliiniä niin, että aloin hieman epäillä, ettei rosoiseksikin mainittu kaupunki ole ihan minun lomakohteeni. Berliini ei ollutkaan ensimmäinen lomakohde-ehdokkaamme, vaan olisimme halunneet matkustaa lasten kanssa iki-ihanaan Müncheniin, mutta tähän vuodenaikaan Alppien tuntumaan suuntautuvat matkat tuntuvat olevan hinnoissaan. Ja on kerrottava, että pieni Berliini-kuume minussa heräsi kesällä luettuani esimerkiksi ihmeellisestä kirjapuusta, syksyllä taas kummipoikani perhe kertoi niin mukavia omasta Berliinin-lomastaan, että jo marraskuussa ostimme lennot ja varasimme hotellin.

Kuten te blogini lukijat tiedätte, olen innokas valokuvaaja. Berliinissäkin ehdin muutaman päivän aikana ottaa yli tuhat valokuvaa, joten tässä muutamia pintaraapaisuja sieltä täältä - kuvat toivottavasti toimivat matkavinkkeinä kaikille Berliinin-matkaa suunnitteleville, etenkin lapsiperheille.

Majoituimme vanhassa Länsi-Berliinissä sijaitsevaan Charlottenburgiin, joka on porvarillisen söpö kaupunginosa. Hotellimme oli pieni, moderni ja toimiva: studio-tyylinen huoneemme oli tilava ja siinä oli jopa pieni keittiö. Kyse ei kuitenkaan ollut huoneistohotellista, vaan pääsimme nauttimaan hotellin palveluista, kuten aamiaisesta leipineen, croissanteineen, leikkeleineen ja saksalaiseen tapaan myös kuohuviiniä oli tarjolla. Lisäksi hotellissa oli iltapäivisin tarjolla kakkuja, sämpylöitä, kahvia, teetä ja mehua ihan ilmaiseksi hiljaisen jazzin soidessa taustamusiikkina. Charlottenburgin katuja kävellessä tuli ihasteltua niin vanhoja taloja kuin hedelmäkauppojen hehkuvaa valikoimaakin.

Kaikki ei kuitenkaan ole Berliinissä kaunista, vaan paikoin estetiikka on - hmm - kunnon itäsaksalaista perua, kuten Alexanderplatzilla, jonne varmaankin kaikki kaupunkiin saapuvat turistit joskus löytävät. Tv-torniin emme menneet, mutta lapset tuntuivat nauttivan jo siitä, että saivat juosta suihkulähteen reunuksia pitkin.

Lisää itää pääsimme kokemaan muun muassa DDR-museossa, jota voin suositella kaikille. Kurkistus rautaesiripun ja muurin jakamaan arkeen oli kiehtova eikä ollenkaan niin vieras kuin olisi ennakkoon voinut kuvitella. Vaikkei kukaan toivottavasti salakuunnellut meitä suomalaisia, niin muodissa ja esineistössä oli paljonkin tuttua, toki myös vierasta!

Matkat ei kaupunginosien välillä ovat pitkiä. Me ostimme Berlin Welcome Cardin, koska sillä sai matkustaa rajoituksetta ja lapset pääsivät vanhempiensa kortilla ilmaiseksi. Liikennevälineet kiehtovat varmaan kaikkia lapsia, niin meidänkin. Mentiin bussilla, lähijunalla ja metrolla:

Päädyttiin muun muassa Mauerparkiin, jossa on sunnuntaisin jättikirppis. Toisen roska on toisen aarre, vai miten se nyt menikään. Omat lapseni rakastavat penkomista ja sitä Mauerparkissa riitti! Paikka on kuulemma myös taiteilijoiden suosiossa ja niinpäs vain olinkin hetken aikaa juttusilla erään suomalaistaiteilijan kanssa. Hän kertoi etsivänsä "aarteita" omiin töihinsä.

Mauer, muuri. Niin, itsestäänselvyys, mutta Berliinissä voi kulkea hyvin näkemättä siitä jälkeäkään. Minua harmittaa, ettemme ehtineet East Side Gallerya ihmettelemään, mutta muuria on hienosti näkyvillä esimerkiksi Potsdamer Platzilla, jossa muurinpalasiin on kiinnitetty valtavat määrät purkkaa, pullonkorkkeja ja jopa nallekarkkeja.

Lasten kanssa kun reissasimme, kävimme tietenkin myös eläintarhassa ja Lego Discovery Centerissä. Tulen aina hieman surulliseksi eläintarhoissa, mutta Berliinin Zoossa oli mukavaa kävellä. Yksi turhautunut leopardi toi miltei itkun silmään, mutta muuten eläimet vaikuttivat kaikin puolin terveiltä. Eläintarhassa on myös hieno leikkialue sekä kotileläinpiha, jossa eläimiä saa silittää mielin määrin. Lego Discovery Center on yllättävän pieni, mutta puoli päivää sielläkin meni. Lego-keskuksessa pääsimme katsomaan muun muassa melkoista spektaakkelia muurin murtumisesta (taustalla soi David Hasselhoffin - siis Ritari Ässän! - I've Been Looking for Freedom), leikkimään ja seuraamaan 4D-elokuvaa.

Ok, oikea kirahvi ja Lego-kirahvi... Tarkoitukseni ei ollut rinnastaa niitä. :) Jaksaako kukaan katsoa enää kuvia? Vielä pieniä huomioita:

Liikennevalo-ukkeli Ampelmann ihastutti - ja tuntuu olevan hyvin tuotteistettukin.

Brandenburgin portin lähellä oleva juutalaisten muistomerkki veti hiljaiseksi. 2711 kivipaatta muistuttaa, ettei holokaustia saa koskaan unohtaa.

Berliini on karhujen kaupunki! Lapset laskivat nähneensä noin 30 karhua.

Tyttäreni tuumi, että hänen kenkänsä ovat ihan Berliiniä. (Kengät on kylläkin ostettu Suomesta, muttei anneta sen häiritä.)

 Berliinissä tuntui jo keväiseltä. Oli valoa ja orastavaa vihreyttä.

Kyllä.


Nyt varmasti jo arvaatte, että kyllä Berliinistä tuli ihan minun kaupunkini. Neljän päivän mittainen ensimatka oli tietenkin pintaraapaisu, mutta se riitti vakuuttamaan. Mikään kaupunkikohde ei varmasti tule ylittämään rakasta Lontoota, mutta viihdyin moni-ilmeisessä Berliinissä niin paljon paremmin kuin Amsterdamissa tai vaikkapa hieman vieraaksi jääneessä (vaikkakin aika ihanassa) Pariisissa. Berliinin kauneutta ja rosoa haluan nähdä joskus uudestaankin.

P.S. Blogini hiljenee nyt hetkeksi, koska minulla on kirjoitushommia rästissä. Keväällä ilmestyy Amman ja minun yhteinen kirja Linnasta Humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa ja päätin, että kirjoitan blogiini seuraavan kerran vasta sitten, kun olen ottanut kirjaa koskevia kirjoitusrästejäni kiinni. Toivon, että palaan pian, mutta saa nyt nähdä.

Hanna Tuuri: Tuulen maa

Hanna Tuuri: Tuulen maa
Kustantaja: Otava 2012
Kansikuva: Ciarán Burke
Sivuja: 174
Mistä: Ostos
Suomalainen, Irlannista kertova kertomuskokoelma

Uskaltaisimmeko viheltää nyt: nummella eivät aallot kaada venettä eikä puhuri revi purjetta. Ei ole edes puita, jotka kaatuisivat. Yritän muistella oikeaa säveltä; olenko koskaan edes kuullut sitä? Irlannin tuuli ei tunni heräävän. Ehkä tuuli tottelee eri nuottia kuin Suomessa.

Suomalainen kirjailija ja puutarhakoulun opettaja Hanna Tuuri asuu miehensa Ciaránin kanssa Irlannissa Mayon maakunnassa. Vaikka äskeisessä lainauksessa on tyyntä, niin tuuli kyllä pyyhkii maata, usein sataa, on sumuisaa ja talvinen harmaa ja kesäinen vihreys vuorottelevat. Hanna ja Ciarán ovat asuneet tuolla Länsi-Irlannin syrjäisessä kolkassa jo niin kauan, että heistä on tullut osa kyläyhteisöä ja he tuntevat ihmisten tavat ja puheet; toisaalta kukaan ei kuitenkaan ymmärrä paksua murretta puhuvaa "hammaslääkärin painajaista" Paddya - ei edes Paddyn läheisin ystävä! Maalaiselämän lisäksi Irlannin läpikäymän muutokset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset, ovat esillä, samoin Suomen ja Irlannin samanlaisuudet ja erot.

Tänään ystävänpäivänä minulla oli ajatuksena kirjoittaa jotain kirjoista ja ystävyydestä, mutta olen tehnyt sen jo pariin otteeseen edellisvuosina enkä halua toistaa itseäni: olen kirjoittanut niin kirjallisista ystävistä kuin rakkauskirjoistakin. Tänään kaiken lisäksi pääsin mukaan muutaman Hesarin riviinkin rakkauskirja-aihetta sivuten. Siksi jatkan uskollisesti matkakirjojeni teemaa ja Hanna Tuurin omaelämäkerrallisen kertomuskokoelman Tuulen maan myötä kuljetan teidän vihreään Irlantiin. Kun oikein mietin, niin Tuulen maassa on paljonkin ystävyyteen sopivia sävyjä (vaikka juhlapäivä on hieman eri kuin tämänhetkinen):

Pihallamme kajahtelee englannin eri muotojen sekamelska: brittienglannin yleviä, kitalaesta kaartuvia vokaaleja, amerikanenglannin vahvoina vääntyviä, leukavi konsonantteja ja minun korvaani tavallisimmalta kuulostavaa iirin kielen soinnuttamaa Irlannin englantia. On halloween. Kanssamme sitä viettävämään ovat tulleet Ciaránin vanhemmat, englantilaisnaapurimme Jane ja Harry ja amerikkalaiset McDooleyt.

Tuuri kirjoittaa elämästään Irlannissa selkeästi ja kauniisti: tavalla, josta on helppo saada kiinni. Hän tarinoi niin ihmisistä kuin kaikenlaisista tapahtumista. Vaikken ole koskaan käynyt Irlannissa, tunsin pääseväni sisälle maisemaan ja ihmistyyppeihin. Sain nauraa, liikuttua, ihastua ja nauttia arjen suurista ja pienistä sattumuksista.

Pidin kirjassa ihan kaikesta. Tuulen maa ei tietenkään ole suurta tai edes kovin omaperäistä kirjallisuutta ja se kytkeytyy matka- ja ulkomailla-asumiskirjallisuuden pitkään ketjuun kaikkien petermaylejen ja Toscana-kirjojen joukkoon. Silti ero suureen massaan on ainakin minulle selkeä: Tuuri ei kikkaile tai yliromantisoi. Hän kuvailee luokkayhteiskuntaa ja EU:n vaikutuksia - Olli Rehnkin saa osansa -, ottaa kantaa Irlannin politiikkaan ja sitten seuraavaksi kertookin lehmistä tai verenpisaramajasta (vaikkeivat verenpisarat varsinaisesti kukoistakaan). Tuuri kirjoittaa tarkkanäköisesti ja hauskasti, minkä ohella hänen tekstillään on rauhoittava vaikutus. Minä olen enemmän arkisen kuin räiskyvän kerronnan ystävä ja ehkä siksikin Tuurin pienet tarinat ja niiden tempo niin viehättävät.

En tiedä, kirjoittaako Tuuri ihanammin ihmisistä vai maasta. Ihmiset ovat sellaisia kuin kaikkialla: omalaatuisia, resuisia, rakkaita, tympeitä, huumorintajuisia, kovan onnen lapsia ja onnenpekkoja - yhtä kaikki tärkeitä ja eläviä, tarinoita täynnä. Tarinoita täynnä on myös maa, jossa "elämä on kuin valtameren aalloissa". Irlanti menee ylös ja alas, oman maan ja ulkomaiden politiikka ja taloussuhdanteet keinuttavat sitä. Ihmiset tulevat ja menevät, maaseutu autioituu. Mutta niilläkin, jotka lähtevät, on pitkät juuret. Ja ne jotka jäävät, ovat sitkeää sorttia.

Siksi Tuulen maa on kuin nimensä, samalla kertaa raikas kuin Irlantia pyyhkivä tuuli ja silti juureva ja multainen kuin maa kaikkien mayolaisten jalkojen alla. Näiden tarinoiden parissa minä viihdyin.

---
Myös Amma ja Sara ovat viihtyneet Tuulen maassa.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 380
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Japaniin sijoittuva tietokirja

Miellyttäviä asioita:
Sateisena lauantaina, kun on ensin siivonnut huoneensa, pessyt pyykit ja suonut itselleen omakätisen minijalkahoidon, ei ole mitään parempaa kuin päättää viettää päivä vuoteella loikoillen, sateen ropinaa, litinää ja lotinaa kuunnellen ja Sei Shonagōnin päiväkirjaa lukien.

Sei Shonagōn, yli tuhat vuotta sitten Japanissa Heian-kaudella elänyt hovinainen kiehtoo Mia Kankimäkeä. Kankimäki lähestyy 40 ikävuottaan, työskentelee kustantamossa mainostoimittajana ja on leipääntynyt elämäänsä, samanlaisina toistuviin päiviin, Otavan Graniittilinnaan ja ehkä sinkkuuteensakin. Sei Shonagōnin teos Tyynynaluskirja pitää Kankimäen otteessaan niin, että hän päättää jäädä vuorotteluvapaalle ja matkustaa Japaniin tutkimaan Sein elämää. Kankimäellä ei ole tietoa rahoituksesta eikä edes siitä, onko Tyynynaluskirjaa ollut oikeasti olemassakaan - tai sitä, kuka Sei todellisuudessa oli.

Minulle kävi kuten ystävälleni Saralle: sain ennakkokappaleen ulkokuoreltaan viehättävästä kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin jo viime kesänä. Ajattelin kyllä lukea kirjan, mutta jotenkin kirja hautautui pinojen alle. Pelkäsin myös, että kirja on hieman hörhö tai pelkäämäni elämäntapaoppaiden kaltainen. Tyynynaluskirjankin tiesin vain Peter Greenawayn elokuvasta Pillow Book. Ehdin jo lainata lukemattoman kirjan työkaverilleni. Sitten alkoi ilmestyä kirjaa käsitteleviä blogitekstejä, osa varovaisen, osa totaalisen innostuneita. Saran ohella kaikkein ihanimmin kirjoittivat Liisa ja Joana. Lopulta sain kirjan takaisin lainasta ja yhden kotibussimatkan aikana miltei lankesin siihen, miten Kankimäki puhuttelee Sei Shonagōnia:

Sinä listaat hurmaavia asioita, masentavia asioita, ärsyttäviä asioita. Elegantteja asioita, julkeita asioita, harvinaisia asioita. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Ja niin listaa Kankimäkikin, mikä ihastuttaa minua, listojen ystävää. Kankimäki listaa yksinkertaisia asioita, kuten pyykkikone. Hän luettelee ostoslistassa oudolta näyttäviä asioita: hiiren patteri. Hän käy läpi asioita Lontoossa, kuten kaupan kassat, jotka sanovat darling. Ja tietenkin mukana on myös asioita, joita ei voi kuin rakastaa: bambumetsät ja jotain vielä enemmän. On taivaallisia asioita, kuten tee. Tässä vaiheessa olin jo pudonnut jonnekin toiseen maailmaan. Sellaiseen maailmaan, jota en itse koeta tai haluakaan saavuttaa, mutta jossa on ihmeellistä ja ihanaa vierailla kirjan sivujen välityksellä.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ei tietenkään ole pelkkää luetteloa, enemmän kaikkea muuta. Se on mielenkiintoisesti rakennettu teos, joka pitää otteessaan. Se on sekoitus omakohtaista päiväkirjaa, tutkimuspäiväkirjaa, matkakirjaa ja jonkinlaista fiksua ja ei-opastavaa elämänmuutoskirjaa. Tästä kaikesta johtuen Asioita on kiehtova, innostava ja paikoin hyvällä tavalla ärsyttäväkin. Nimittäin vaikka Kankimäki kertoo paljon vastoinkäymisistään ja turhautumisestaan Japanin-matkojensa ja kirjansa työstämisen aikana, niin silti moni asia, kuten vieraaseen kulttuurin solahtaminen, tuntuu sittenkin sujuneen miltei kadehtittavan helposti, vaikka totta kai Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden aikana Japanissa ollut Kankimäki kohtasi monenlaista. Lukijalle jää kaikesta aavistuksen romantisoitu olo. Lisäksi en voinut tuntea pientä vierautta silloin, kun Kankimäki kirjoitti Seistä kämppäkaverinaan. Itse en ole edes lapsena saanut tuntea mielikuvitusystäviä. Toisaalta juuri Seille puhuminen ja Sein pitäminen ystävänä tekee Asioista osin niin kiehtovan kuin se on, näin kirja eroaa muista matka- ja elämänmuutoskertomuksista. Kokonaisuudessaan pidinkin kirjasta paljon ja haluan kantaa Asioita omassa sydämessäni.

Kirjaa lukiessani halusin nyökytellä, kommentoida ja ihmetellä kaikkea. Tunsin halua keskustella Kankimäen kanssa, ottaa kantaa ja samalla myös valokuvata kirsikankukkia tai suloisesti humaltua illanvietossa. Välillä hymyilin, melkein nauroinkin: nauroin karjalanpiirakoita kauppaavalle Kiitos-nimiselle kiotolaisleipomolle. Pohdin, millaista olisi pitää pesukarhua lemmikkinään, kuten Kankimäen eksä (jolla on nyksä!) ja nautin siitä, miten hienosti Kankimäki kirjoittaa Virginia Woolfista ja Seistä. Kaiken muun hyvän lisäksi Kankimäki kirjoittaa Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta niin osuvasti, että voisin melkein itkeä (Pitkän päivän ilta on yksi koko bloggausaikani suurimmista suosikeistani): hänen mukaansa tarinan yllä leijuu selittämätön melankolia, elämän kauneuden tuottama suru.

Lempeä surumielisyys ja suuri onni leijuvat myös Kankimäen kirjassa, etenkin onni ja sen myötä vapaus. Voi että!


P.S. Miellyttäviä asioita:
Kirja, josta pitää hyvin paljon ja joka on täynnä merkintöjä, huomautuksia ja koirankorvia. Erityisen rakkaan kirjan tulee näyttää siltä että sitä on luettu paljon - ei ole mitään syytä käsitellä sitä hellävaroen ja jälkiä jättämättä, päinvastoin.

Ihastuin Mia Kankimäen kirjaan ja vaikkei se (vielä!!) ole erityisen rakas, siitä tullee kirja, johon palaan vielä joskus uudestaan. Otin alla olevan kuvan silloin, kun olin lukenut kirjasta kaksi kolmasosaa, näyttää lupaavalta. Näyttää kirjalta, josta pitää hyvin paljon. Kirjalta, josta ei välttämättä tule tyynynaluskirjaa, mutta yöpöytäkirja kuitenkin.

Joel Haahtelan novellit

Odotan, että vastapäisen ikkunan valo sammuu ja silloin olen turvassa, voin livahtaa huomaamatta ulos. Laskeudun portaat, ulkona on kirpeää, syksyistä, Rex Caffè pimeä. Otan muutaman juoksuaskeleen ja etenen korttelin verran, käännyn sivukujalle, jossa voin jo kävellä. Välillä pysähdyn ja vedän henkeä.

On vaikea uskoa tätä samaksi kaupungiksi. Kun vaeltaa öisin, kaikki paikat tuntuvat toisilta; tutuilta mutta samaan aikaan täysin vierailta. Ja kaikki mitä tapahtuu, tuntuu tapahtuneen hyvin kauan, vuosia sitten.
- Häämatka -


Joitakin viikkoja sitten löysin omaan lukijanpirtaani sopivan pienen aarteen: Joel Haahtelan nettisivut. Sivusto lupaa, että nyt kevään aikana Haahtelalta on tulossa kirjoitussarja nimeltä Matkustaja. Hienoa! Haahtelan tuotannon ystäville sivuilla on paljon muutakin kiinnostavaa, kuten kirjailijan kolme novellia, jotka ovat nyt vapaasti luettavissa täällä.

Novelleista tuorein, Häämatka, on julkaistu Matkanovellit-antologiassa viime vuonna. Tarina kuljettaa öiseen tuntihotellien Roomaan. Miehen rakkaus -kokoelmassa vuonna 2008 ilmestyneessä Zaiassa ollaan ilmeisesti Suomessa, mutta muistellaan muun muassa uimista Gardassa tai kävelyä Deauvillen puulaitureilla.  Ida Pimenoffin kirjassa A Shadow at the Edge of Every Moment of the Day julkaistu Syntymäpäiväpoika puolestaan alkaa kesäyöstä vuonna 1969, jolloin äiti ja poika lähtevät juhlista ja ajavat meren rannalle. Novelleissa on paitsi fyysisiä matkoja, myös matkoja kertojan muistoihin ja rakkauksiin, ehkä kertojaan itseensäkin.

Omaan matkateemaani Haahtelan novellit sopivat mainiosti. En analysoi lukemaani nyt niin monisanaisesti kuin tapanani on. Jotenkin haluan pitää novellit osin itselläni ja toisaalta blogini lukijoiden löytävän tämän pienen kirja-aarteen. Suosittelen Haahtelan novelleja etenkin kirjailijan tuotannon ystäville, mutta myös heille, jotka eivät välttämättä aio lukea hänen romaanejaan: novelleissa nimittäin näkyvät monet samat haahtelamaiset piirteet kuin kirjailijan muussakin tuotannossa.

Löydän Haahtelan teksteistä aina jotain taikaa, minkä hoksasin melkeinpä korostuneesti nyt novelleja lukiessani. Olen usein kertonut, että novellit ovat minulle hieman vaikeita, olen pitemmän proosan ystävä. Koska moni Haahtelan kirja on pienoisromaanin kokoinen, ei hyppäys novellien maailmaan ollut kovin suuri. Haahtelan kirjoitustyyli on hiottua, kaunista ja viipyilevää, ja novelleissa kirjailijan tiivis ilmaisu ikään kuin kirkastuu entisestään. Vierastan myös preesensin käyttöä kaunokirjallisuudessa, mutta Haahtelan kohdalla preesenskin sujuu enkä häiriintynyt lukiessani ollenkaan. Kaiken muun lisäksi välttelen e-kirjoja, olen painetun tavaran ystävä. Nyt arvaattekin jo, että upposin tällä kertaa elektronisessa muodossa julkaistuun kirjallisuuteen niin, etten olisi halunnut lähteä pois bussista, jossa näitä novelleja puhelimeni pieneltä näytöltä luin.

Nyt ollaan siis sellaisen kirjallisuuden äärellä, joka joko ihastuttaa tai ärsyttää: haahuilua, haikailua ja arvoituksellista kaipausta on paljon. On öinen Rooma, joka on tuttu ja silti niin vieras, kuin yöhön lyyhistynyt olento. On kapea sänky, hämärä huone ja nainen, joka on kadonnut. On sudenkorennon lentoa ja mesiangervon tuoksua, on korkella oleva taivas, toisaalla taas hiljaa ajelehtivia pilviä. Ah!, sanon minä. Joku toinen on toista mieltä. Haahtela osaa tarttua ohikiitävään, kirjoittaa kuvia ja tuoda lukijoilleen melankoliasta ponnistavaa lohtua. Suosikseni novelleista nousi Häämatka.

Kuten huomaatte, minun on vaikea olla lyhytsanainen. Haahtela sen sijaan taitaa tiivistämisen niin, että jälleen kerran - novellienkin kuljettamana - pääsin käymään jossain uudessa maailmassa, jossain kauniissa ja surumielisessä, muttei onnettomassa.

---

Myös Pekka on kirjoittanut Haahtelan novelleista.

P.S. Koska olisi tylsää ottaa kuva lukuhetkeni puhelimesta, jatkan matkateemaani myös kuvin. Tämän jutun kuvat ovat olen ottanut pienillä kaupunkilomillani, varmasti monille tutuista paikoista.

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea. Siperiasta itään

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea. Siperiasta itään
Kustantaja: Johnny Kniga 2014
Ulkoasu: Maria Mitrunen;  Etukannen kuva: Anthony Asael / Corbis / SKOY
Sivuja: 294
Mistä: Arvostelukappale
Matkaopas

On syyskuun puoliväli: kaikkialla kaupungissa kansanjoukot harjoittelevat kuviomarsseja ja voimisteluohjelmia puolueen vuosipäivää varten. Pikkulapsetkin treenaavat marssikuvioita kuusi tuntia päivässä. Harjoittelu tapahtuu kouluajan ulkopuolella, eli enimmäkseen iltaisin ja öisin. Se onkin ainoa yöelämä, mitä pääkaupungista on mahdollista löytää.

Suuri johtaja, Suuri isä ja Kansakunnan aurinko. Hänen poikansa, toinen suuri johtaja, joka sävelsi kuusi oopperaa kahden vuoden aikana ja ensi kertaa golfia pelatessaan löi useita-hole-in-oneja. Ja nykyinen suuri johtaja, joka uutisten mukaan teloituttaa sukulaisiaan mitä sairaimmilla tavoilla (eri asia sitten on, mitä on totta ja mikä tarua). Ja sitten: nälkää näkevä kansa; maa, jonka rinnalla Kiina on vapauden ja yltäkylläisyyden onnela; Satelliittikuvissa mustana, siis sähköttömänä, näkyvä maa. Propagandan mestarimaa, ydinaseilla pelotteleva valtio. Työläisten paratiisi, josta halutaan pois: Pohjois-Korea.

Matkakirjoihin kuuluvat ehdottomasti matkaopaskirjat, mutta Pohjois-Korea ei lie ensimmäisiä maita, jonne tulee mieleen matkustaa - tai josta ylipäätään tulee edes mieleen, että maasta julkaistaisiin matkaoppaita suomeksi  ja vieläpä suomalaisen tekemänä. Nyt sellainen on kuitenkin ilmestynyt ja kirjassaan Pohjois-Korea. Siperiasta itään Jouni Hokkanen vie maahan, jonne vain harva matkustaa.

Ehkä kaikkein vieraannuttavimman ruokailukokemuksen tarjoaa kuitenkin hampurilaiskuppila Samtaesung, joka avattiin toukokuussa 2009. Pikaruokapaikaksi tätä singaporelaistaustaista burgerikuppilaa ei voi kutsua, sillä sen tuotteista on tullut niin suosittuja, että jonot ovat pitkiä ja ravintolaan täytyy tehdä varaus.
Virvoitusjuomaravintola Samtaesung kutsuu pari euroa maksavaa hittituotettaan nimellä "jauheliha ja leipä" koska "hampurilainen" on amerikkalainen kapitalistinen ilmaisu, eikä sen käyttäminen ole siten suotavaa.

Pohjois-Koreaan tuskin tulee massaturismin aaltoa ainakaan niin kauan kuin "Suuret johtajat" sitä hallitsevat. Valtaosa lukee varmastikin matkaoppaita kohteista, jonne on matkustamassa tai jonne matkustaminen on realistisissa haaveissa. Miksi siis Pohjois-Korea? Miksi lukea maailman omituisimmasta valtiosta kirjoitettua matkaopasta? Monestakin syystä: monia, minua ainakin, kiehtoo ajatus suljetusta ja tavallaan kielletystä maasta. On jännittävää kurkistaa rautaesirippuakin suuremman rajan taakse. Kulissit ovat melkoiset ja sekä terve tiedonjano että uteliaisuuden synnyttämä tirkistelynhalu täyttyvät ainakin omalla kohdallani: kauhistelen maan oloja (ihmisoikeuksien polkemista) ja samalla haluan ottaa selvää asioista. On myös mukava lukea hyvää tietokirjaa, ottaa selvää asioista - ja edelleen viihtyä kummallisuuksien äärellä.

Hokkanen kirjoittaa pääasiassa hyvin ja kirja tempaiseekin mukaansa, joskin tietoa on tarjolla liki lukuähkyyn saakka. Hokkanen käsittelee Pohjois-Koreaa monipuolisesti ja havainnollistaa lukijalle maan ihmeellisyyksiä. Hän vertaa maassa näkyvää pömpöösiä mahtipontisuutta suuruudenhulluudessaan Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoiton näkymiin ja vertailee valtiota fundamentalistiseen Iraniin. Suuret johtajat tulevat myös käsitellyksi, mutta Hokkanen kirjoittaa heistä kriittisesti. Pjongjangin huikeuden, utopistisuudessaan miltei uskomattomien näkymien rinnalla Hokkanen kertoo myös kurjuudesta ja aliravitsemuksesta sekä tietenkin siitä, miten turisteille näytetään vain rajatut alueet, eräänlainen lume.

Kirjassa on jonkin verran, onneksi kuitenkin kohtuullisesti, äijäimäistä näyttämisen halua: liikenteenohjaajanaisten, "robogirlien", univormujen seksikkyys tulee selvästi ilmi. Koiranlihaa haukatessaan hampaat osuvat koiravainaan siitinluuhun (ymmärrän, että koiranlihaa syödään Koreassa, mutta mistä Hokkanen tietää puraisseensa juuri siitinluun palasta? No, varmasti tietää, kun niin kirjoittaa, mutta...), ja tietenkin mukana on myös dangogimuhennoksen ohje. Kirjan tunnelmaan kaikki tämä kuitenkin sopii ja kaiken kaikkiaan Pohjois-Korea. Siperiasta itään on informatiivinen katsaus Pohjois-Korean politiikkaan, elämään, kulttuuriin ja maantietoon. Se on kattava ja kiinnostava, yleistajuinen tietokirja, joka antaa kuvan valtionhallintonsa puolesta melkoisesta friikkilästä, jonka asukkaat koettavat olla toimeen. Hokkanen näyttää tuntevan maan niin hyvin kuin eurooppalainen matkailija ja toimittaja sen vain voi tuntea.

Ja kyllä Hokkasen kirjassa on matkaopasmaisuuttakin, Pohjois-Koreaan matkaa suunnitteleva saa varmasti paljon tietoa, kokemuksia ja vinkkejä. Kirjan puolivälissä on vielä "Matkailijan oppaaksi" nimetty värikuvaliite, jossa Hokkanen esimerkiksi listaa Pjonjangin hotellit. Niitä onkin yllättävän monta, kaikkiaan kahdeksan. Hän myös vinkkaa parhaimmista ostospaikoista - tosin turisti ei voi ainakaan virallisesti ostaa kaikkea - ja kertoo esimerkiksi sen, ettei Suomella ole maassa omaa edustustoa. Mukana on myös ei-niin-selkeä kartta sekä paljon faktatietoa mm. eliniästä ja armeijan huimista määrärahoista.

Matkustaisitko sinä Pohjois-Koreaan? Minä en, mutta nojatuolimatkailua niin sinne kuin ennen kaikkea muualle harrastan varmasti jatkossakin.

--
Pohjois-Koreasta kiinnostuneita kehotan lukemaan myös Barbara A. Demickin Suljetun maan. Omalla lukulistallani on Guy Delislen sarjakuvateos Pjongjang, josta muun muassa Booksy, Minna ja Tessa ovat bloganneet.

P.S. Olen kerran, aiemmalla työpaikallani, pidellyt käsissäni North Korea -lehteä. Ulkoasultaan se muistutti Suomessakin menneinä vuosikymmeninä julkaistua Neuvostoliitto-lehteä. Harmikseni en saanut North Koreaa enkä Neuvostoliittoa kuvittamaan tätä tekstiäni, mutta bloggaukseni kuvituskuvassa Hokkasen kirjan takana olevassa työkalupakissa lukee sentään CCCP.

Vastauksia kirjahyllystä

Hauska kirjahyllyhaaste on kiertänyt taas blogeissa ja ilahduin suuresti, kun Leena ja Omppu haastoivat minut. Haasteen ideana on vastata kysymyksiin kirjojen nimillä. En ole seurannut tarkkaan, ketkä kaikki ovat haasteen saaneet (varmaan melkein kaikki), mutta haastan mukaan Karoliinan, Liisan, Minnan, Minttulin ja Sonjan.

1. Oletko mies vai nainen? Pikku rouva pikku talossa
2. Kuvaile itseäsi: Aika(tähän kuuluisi nyt välilyönti)matkustajan vaimo
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Tavallisia ihmeitä
4. Kuinka voit? Minä? Missä? Milloin?
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi: Tämä siunattu koti
6. Mihin haluaisit matkustaa? Talo Dublinissa
7. Kuvaile ystäviäsi: Oman elämänsä sankari
8. Mikä on lempivärisi? Ruohonvihreää
9. Millainen sää on nyt? Marikki, katso, lunta sataa!
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Kirkkaat päivät ja ilta
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Kaiken käsikirja
12. Millainen on parisuhteesi? Rakkauden tasavalta
13. Mitä pelkäät? Sadan vuoden yksinäisyys
14. Päivän mietelause: Aika suuri hämäys
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Ole luonani aina
16. Miten haluaisit kuolla? Että tuntisin eläväni

Palaan pian kera matkaoppaan, joka kertoo lomakohteesta, jonne en ole matkustamassa. Siihen saakka, maukkaita runebergintorttuja kaikille!

P.S. Kuvakin liittyy kirjahyllyyn! Otin sen jokunen aika sitten puhallettuani pölyä hyllyn päältä. Lähilinssi avaa näitäkin maailmoja. ;)

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
Kustantaja: Tammi 2014
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 249 (ennakkokappale, kirja ilmestyy 11.2.2014)
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Islantiin sijoittuva romaani

Kirjan luettuaan Kjarri mietti aina tehdessään ensimmäisen siistin viillon linnun vatsaan.
Millainen rakkaus oli kasannut linnun.
Millainen rakkaus oli saanut juuri nämä siivet kiinnittymään ruumiseen ja nostamaan sen korkeuksiin ja saanut nämä jalat ottamaan maan vastaan ja juuri tämän pienen sydämen pumppaamaan verta ja lämpöä.
Ja millainen viha oli saanut aineet eroamaan toisistaan. Ja miksi. Miten ihmeitä aikaansaava rakkaus saattoi antaa tilaa kaiken lopettavalle vihalle. Miten kaksi niin suurta voimaa saattoi mahtua niin pieneen tilaan?
Sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä?

Kolme lasta, veljekset Kjarri ja Birk sekä tyttö nimeltä Vigdis ystävystyvät. He tutustuvat lunnien äänistä täyttyvällä kotisaarellaan ja heistä tulee erottomattomia. He päättävät pysyä kolmikkona ikuisesti, vaikka hulluna ja yksinkertaisena pidetty kaunis meno-Dalla seuraakin heitä. Kolmikko varttuu ja nuoruus tuo mukanaan kiellettyjä tunteita. Yhden on lähdettävä saarelta, kaksi jää. Paluu tapahtuu juuri silloin, kun tulivuori alkaa purkautua.

Noin vuosi sitten luin Anna-Kaarin Hakkaraisen esikoisromaanin Verkko, jota pidin hyvin kirjoitettuna, joskaan ei kaareltaan ihan täysin kantavana romaanina. Pidin Hakkaraisen kirjoitustyylistä, joten ilahduin kun sain nyt helmikuussa ilmestyvän Purkauksen luettavakseni. Ajatus kolmen ihmisen rakkaustarinasta Islannissa kiehtoi jo ennakkoon: miten kirjan esittelytekstissä mainitut rakkaus, kuolema, idylli ja sen särkyminen sekä ilo sovittuvat yhteen? Voiko purkaus ja halkeileva maa yhdistää sen, mikä on aiemmin eronnut toisistaan - vai tuleeko kolmikon väliin entistäkin suurempi railo?

"Millaisen asetelman sinä sitten tekisit meistä?" Kjarri kysyi. "Minusta, Birkistä ja Vigdiksestä."

Purkauksen tarina on mitä perinteisin: nainen, tyttö, tulee veljesten - ensin poikien, sitten miesten - väliin. Yhtä lailla perinteinen on romaanin rakenne: Kjarri, Vigdis ja Birk saavat kaikki oman äänensä kuuluviin, jokainen kertoo oman näkökulmansa. Perinteinen tai ei, rakenne on onnistunut ja jokaisen kertojanääni kuljettaa tarinaa eteen päin. Hakkaraisen kirjassa on paljon muutakin hienoa: on ihanuutta lapsuuskuvauksessa ja Islannin maisemissa, on surua suhteessa menneeseen, suhteessa Vigdiksen hulluun äitiin ja siihen tunnelmaan, jota koko romaani kantaa. Hakkarainen kuvaa parhaiten juuri lasten maailmaa, painimista, juoksemista, leikkiä sekä ihastumista ja omistushalua. Myös maisemia Hakkarainen kuvaa komesti: Islannin maaperä on kuuma, taivas alaston tai vaihtoehtoisesti joskus niin luminen, että se muistuttaa Vigdistä Yasunari Kawabatan Lumen maasta, kirjasta jollaisen Vigdis olisi halunnut kirjoittaa. Tunnelmien luomisessa Hakkarainen on vahvimmillaan ja yksittäiset kohtaukset ovat kuin valokuvia tai maalauksia.

Tässä valossa Purkaus onkin Verkkoa parempi romaani. Hakkarainen kirjoittaa jälleen kerran viimeistellysti. Hänen lauseensa ovat kauniita, tunnelmat tiiviitä ja ihmisensä kiehtovia. Islannista Hakkarainen kirjoittaa niin, että haluaisin oitis matkustaa tuonne tarinoiden ja jäätiköiden maahan. Mutta. Kuten Verkon kohdalla, jäin nytkin kaipaamaan jotain: jotain vaikeasti nimettävää. Purkaus nimittäin viehättää, muttei kosketa. Hiotun pintansa, uljaiden maisemiensa, lunnihuutojensa ja periaatteessa komean tarinansakin alla se jää ontoksi. Symboliikka, esimerkiksi Vigdiksen letteihin liittyvä, on ilmiselvää. Kaikki hieno tuntuu olevan heti pinnalla, vaikka aineksissa olisi syvempäänkin. Romaanin alku ja loppu ovat hienoja, mutta nekään eivät sovitu kovin hyvin yhteen (tästä haluaisin keskustella kirjan lukeneiden kanssa joskus jossain), vaikka sellaista odotin.

Olen kuitenkin toiveikas, että Hakkaraisesta tulee joskus "minun kirjailijani". Sen verran olen pitänyt hänen tekstistään jo kahden romaanin verran, vaikken vielä ole täysin vakuuttunut. Jään siis odottamaan mahdollista kolmatta ja toivon, että se epämääräisesti kaipaamani jokin vihdoin löytyy. Vaikka tämän islantilaisen balladin sointi nyt olikin vähemmän väkevä, oli se kuulas eikä kokonaan vailla rosoa.

---
Jotain jäi kaipaamaan myös Mari A.