Kirjallisella retkellä Oxfordissa

Ennen kuin menen viime aikoina lukemiini kirjoihin, piehtaroin vielä tovin Englannissa. Tällä kertaa fiilistelen Oxfordia, jossa vietimme mukavan ja monenlaisiin kirjatunnelmiin kuljettaneen päivän.

Kirjatunnelmat alkoivat jo Paddingtonin asemalta, jossa kävimme tervehtimässä tuota "Perun perukoilta" lähtenyttä karhua. Junamatka Paddingtonilta Oxfordiin otti vain noin tunnin, jonka aikana muu perhe syventyi puhelimiinsa ja minä luin Virginia Woolfin esseitä (ja toki myös selailin somea). Hetkittäin tarkkailin ohikiitäviä maisemia: asemia, teollisuusrakennuksia, kyliä, lampaita, kevätpaljaita puita jne.

Ja sitten: perillä! Oi, tätä kaikkea: kaupungin tunnelmaa, vuosisataisia rakennuksia, eläväistä akateemista tunnelmaa (ja hurjasti polkupyöriä).

Oxfordin kirjatunnelmissa saimme astua monenlaiseen satuun. Kaupungilla mieleen tulvivat erilaiset dekkarit ja tv-sarjat. Christ Church Collegen ruokasalissa, portaikossa ja ”Tom Quadilla”, yliopiston sisäpihalla, saattoi aistia vahvoja Harry Potter (elokuvien) -viboja (sulkeissa vinkkaan Potter-faneille myös WB-studioiden Potter-kierroksesta toisaalla Lontoon lähellä; olimme sellaisella kaksi vuotta sitten) . Ruokasalin ikkunoiden lasimaalauksista tuli bongattua myös kirjallisia asioita, kuten Liisa Ihmemaassa -hahmoja.

Liisan – tai Alicen, kuten alkuteoksessa ja vuoden 1995 käännöksessä (Alice Martin, WSOY) – jäljille pääsi kaupallisestikin ihan Christ Churchin vieressä lastenkirjahahmon nimeä kantavassa liikkeessä. Kaupassa myytiin vain Liisaan liittyviä tuotteita: koruja, kalvosinnappeja, vaatteita, laukkuja, joulukuusenkoristeita, kyniä, avaimenperiä… Matkamuistoksi ostin Irvikissa-kuusenkoristeen ja keittiöpyyhkeen. Suhteeni Liisaan Ihmemaassa on hieman ristiriitainen Lewis Carrollin persoonan vuoksi, mutta vinksahtanut satumaailma kaikkine hahmoineen on toki vallan kiehtova ja aina jotain yllättävää tarjoava.

Kirjallisuutta huokuvan päiväretken lounashetki oli tietenkin täydellinen, koska sen saimme viettää J.R.R. Tolkienin ja C.S. Lewisin kantapubissa Eagle and Childissa, jota The Inklings-nimellä tunnettu kirjallinen ryhmittymä oli kutsunut Bird and Babyksi. Tein meille pöytävarauksen ennakkoon ja näin pääsimmekin Inklingsien kantapöytään nimekkäiden kirjailijoiden valokuvien alle. Siinä saivat hampurilaiset ja fish and chipsit (tosi iso annos, muuten) kyytipojakseen historian havinaa. Tunnelmallinen pubi oli selvästi suosittu, mutta silti rauhallinen. Pubin hämärästä valoisaan kevätiltapäivään poistuessa olo oli hieman epätodellinen – kuten tällaisen visiitin jälkeen pitää ollakin!

Ja kyllä se niin on, että Oxfordiin täytyy päästä joskus uudelleen! 



P.S. Eagle and Childissa olevaan karttaan olivat vierailijat kiinnittäneet rahoja kotiseudultaan. Suomi oli aika lailla peitossa, joten moni muukin on kulkenut samoja reittejä ja varmasti istunut samassa pöydässä. ♥

Hiihtolomalla Lontoossa / piehtarointia

On asioita, joissa voi suorastaan piehtaroida – onnesta. Se, että yksi sellainen on Lontoo, ei yllätä ketään Lumiomenaa pitempään seurannutta. Viime vuonna en Isossa-Britanniassa käynyt (Irlannissa kylläkin, ja ihanaa oli, totta kai), joten nyt tuntui että oli taas aika. Etenkin nyt, kun ei tiedä miten brexitin suhteen lopulta käy.

Olen aiemminkin kertonut, että haaveilin Lontooseen ja muuallekin Isoon-Britanniaan matkustamisesta jo ala-asteikäisenä. Ensimmäisen kerran matkustin saarivaltioon kuitenkin vasta 26-vuotiaana. Nyt olen käynyt siellä jo useamman kerran, aina yhtä suurella ilolla – toki jonkinlaisella turistin rakkaudella. Tiedostan kyllä kyseisen valtion monet epäkohdat ja esimerkiksi metroasemien liepeillä majailevat kodittomat särkevät aina osan sydäntäni. Rakastan Lontoon ristiriitaisuutta: Etelä-Kensingtonin ylellisiä taloja ja Knightsbridgen tavarataloja (vaikken niistä mitään ostakaan), Oxford Streetin hulinaa (kunhan sieltä vain pääsee ajoissa pois), sitä miten samoissa liikennevaloissa seisoo yhtä aikaa tweedhameinen mummo, jostain Intian suunnalta oleva pukumies, lauma kikattavia teinejä, kallista merkkilaukkuaan puristava rouva, selfietä ottava turisti ja ilmaisjakelulehteä mainostava henkilö. Rakastan sitä, miten kirjakaupoissa kirjat ovat esillä ja etusijalla, miten kauniisti iltapäivätee on (turisteja varten) katettu, kuinka käteviä metrot ovat (pölyisine tunneleineen) ja miten kaupungissa voi toisaalta kävellä kilometrikaupalla puistoissa ilman ruuhkia.

Tällainen Lontoo on vierailijalle samalla kertaa suuri klisee ja täyttä totta. Siksi se onkin aina niin tuttu ja vieras, kotoisa ja suuri. Ja osin siksi piehtaroin muun muassa näissä tunnelmissa, hiihtolomalla yhdessä perheen kanssa:

Kävely Lontoon kaduilla, niillä tunnetuimmillakin, tekee onnelliseksi. Tuntuu, että olen tässä ja nyt, mikä on kaltaiselleni suunnittelijaluonteelle vaikeaa.

Oli mikä vuorokaudenaika tahansa, on kulman takana aina jotain mukavaa: jalkapallofanien kuoromöykkää valvovia poliiseja, ihmisten kotien valoja (en voinut ohikulkiessani olla kurkkaamatta sisälle kellariasuntoihin: yhdessä suunniteltiin vaatteita piirrospöydän äärellä, toisessa vauva nukkui isänsä vatsan päällä, kolmannessa harmaatukkainen mies katsoi televisiota), muraaleja, maamerkkejä...

Piehtaroimaan sai sekin, miten taidemuseoissa voi "tavata paikallisia", kuten National Portrait Gallery mainostaa, ja etenkin se, miten museoissakin (British Museum) on kelvollista iltapäiväteetä (tai kokista, ainakin meidän lapsille). Olen käynyt iltapäiväteellä Lontoon luksushotelleissakin (mm. The Goringissa), mutta British Museumin skonssit taisivat viedä voiton kaikista muista (sen sijaan makeat olivat pieni pettymys, etenkin kookospäällysteiset... Inhoan kookoshiutaleita).

Ja sitten tämä: kevät! Valo! Vaikka blogini nimessä onkin sana 'lumi', olen tänä talvena miltei vihannut lumen määrää ja ennen kaikkea loskaa ja jäätä. Kotikatumme on kuin luistelurata. Siksi paitsi piehtaroin, myös suorastaan sukelsin Lontoossa alkaneeseen kevääseen. Annoin sen kohista päässäni, mielessäni ja sydämessäni. Sydän!

Lontoossa ostin kirjoja, totta kai, ja lomalla luetuista tulen kirjoittamaan myöhemmin. Teimme myös yhden junamatkan osin hieman kirjallisillakin jäljillä. Tästä retkestä lisää seuraavassa postauksessa.

P.S. Koska rakastan hotellivinkkejä, jaan niitä mielelläni itsekin (eikä tähänkään liity mitään yhteistyökuvioita). Tällä kertaa majoituimme Hotel Indigo London Kensingtonissa, joka osoittautui oikein kivaksi (ketju)putiikkihotelliksi. Rauhallisella kadulla Earl's Courtin metroaseman lähellä sijaitsevassa hotellissa oli ystävällinen tunnelma, ihana aamiainen, kohtuullisen kokoinen huone (ja huoneessa ilmainen minibaari, kuvassa näkyvien juomien lisäksi tarjolla oli erilaisia limuja, skottikeksejä ja sipsejä) ja laadukkaat kylpytuotteet. Hotellin porraskäytävissä oli kuvia Earl's Courtin ja Kensingtonin asukkaista (mm. Freddie Mercury, Benny Hill ja Alfred Hitchcock). Kun hinta-laatusuhde oli kaikin puolin kohdillaan, voisin yöpyä hotellissa uudelleenkin.

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Gummerus 2019
Our Homesick Songs 2018
Suomentanut Satu Karhulahti
Kannen suunnittelu Lauren Harms
379 sivua
Arvostelukappale
Kanadalainen romaani 

Kuule, äiti.
Mitä? Martha oli vetänyt Finnin taas tiukasti syliinsä Finnin ollessa menossa hakemaan porkkanaa jääkaapista. Finnin tukka vaimensi äidin äänen.
Onko kaloja vielä? Siis jossain valtamerissä?
En osaa sanoa.
Niitä on pakko olla.
Ehkä niitä on.
[--]

Kun kalat alkavat loppua, päättyy myös ihmisten mahdollisuus elää kotiseudullaan: kun kalastajille ei ole enää töitä, ei riitä asiakkaita leipurillekaan jne. Väki muuttaa muualle, kaupunkeihin varmemman ansion perään. Connorien perhe, vanhemmat Martha ja Aidan sekä lapset Cora ja Finn, koettavat sinnitellä. Martha ja Aidan alkavat käydä töissä manteereella vuorokuukausittain, mutta ajan myötä he muuttuvat yhtä vieraammiksi niin toisilleen kuin lapsilleen. Finn ja Cora viettävät aikaa hylätyissä taloissa. Sitten Cora tekee irtioton, ja Finn odottaa että kalat ja ihmiset palaisivat takaisin.

Kanadalaissyntyisen Emma Hooperin romaani Koti-ikävän laulut pitää sisällään painavia teemoja. Keskiöön nousevat perhesiteet, jonnekin kuuluminen sekä huoli luonnon puolesta: kun kalat ja kalastajien työt loppuvat, on jääkarhujen ruoka loppunut vielä aiemmin. Jäävuoret ajelehtivat etelämmäs, autioituvan kylän vastakohtana kaupungeissa on ahdasta ja ilma saasteista.

Romaanin aikajänne on kiinnostava, sillä kalojen katoaminen tuntuu miltei dystooppiselta, mutta teoksessa liikutaankin 1970-luvulla Marthan ja Aidanin nuoruudessa sekä 1990-luvun alussa, romaanin nykyhetkessä. Perhesiteet rakentuvat, tiivistyvät ja löystyvät samassa rytmissä luonnonmullistusten kanssa. Luonto ei aiheuta muutoksia, vaan ihmisten toimet, esimerkiksi liikakalastus.

Meren rooli on suuri, tietenkin, meri antaa ja ottaa. Hooper kuvailee kiinnostavasti esimerkiksi kuolemaa merellä: usein puhutaan, että joku hukkuu, mutta kuolema ei välttämättä tapahdu hukkumalla, vaan toisinaan rajusti ja väkivaltaisesti, kun esimerkiksi aalto paiskaa ihmisen vasten veden pintaa. Meri antaa aihetta lauluille, musiikki on tärkeää. Kirjan loppuun Hooper on kirjoittanut puolitoistasivuisen tekstin lauluista, joita teoksessaan mainitsee. Nämä merimies- ja kansanlaulut pitävät sisällään monia romaaniin sovittuvia merkityksiä. Tällainen on mielestäni aina jotenkin niin ihastuttavaa.

Musiikki kannattelee siis myös koko romaanin tunnelmaa, joka on melankolinen, muttei toivoton: Finn soittaa haitaria ja hänen soitonopettajansa rouva Callaghan sekä kertoo tarinoita kotiseudulta että pitää omalla tavallaan huolta Finnistä. Mereltä kuuluva laulu tuntuu soivan merenneitojen säveliä.

Koti-ikävän laulut on haikea ja jokseenkin suloisesti kirjoitettu romaani, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin mitä siitä lopulta pidin. Hooperin kirja on kiltti. Kiltti tavalla, joka on jotenkin vähän liikaa: herttainen, lempeällä tavalla melankolinen, kaunis, sympaattinen. Se on ns. hyvää tekevää kirjallisuutta hieman samaan tapaan kuin Eowyn Iveyn Lumilapsi, jossa siinäkin luonnon ankaruus ja ihmisten eristäytyminen sekoittuvat maagiseen tunnelmaan, Hooperin romaani toki realistisemmin. Ja samaan kategoriaan menee myös Hooperilta aiemmin suomennettu Etta ja Otto ja Russel ja James, sekin suloisesti melankolinen.

Vaikka kiltti, on Koti-ikävän laulut (onneksi) kuitenkin omaperäinen. Mikä tärkeintä: se on romaani ihmisten toimista ja ilmastonmuutoksesta. Lempeällä kirjalla on siis painava sanoma.

..

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Mai ja Tiina.

Iris Murdoch: Hiekkalinna

Iris Murdoch: Hiekkalinna
WSOY 1965
The Sandcastle 1957
Suomentanut Mikko Kilpi
Kansi Raimo Raatikainen
339 sivua
Brittiläinen romaani

Mor seisoi yksin ajotiellä. Aurinko teki laskua. Ruohikon reunalla käveli lintuja, joiden varjot heittyivät pitkinä nurmelle. Mor katseli niitä. Hän tiesi tehneensä väärin.

Bill Mor on keski-ikäinen mies, jolla on hyvä työpaikka koulun historian ja latinan opettajana sekä mahdollisuus lupaavaan poliittiseen uraan. Hänellä on sivistynyt, joskin etäinen ja tyytymätön vaimo Nan, sekä kaksi teini-ikäistä lasta: Felicity ja Donald (Don). Morin rauhallinen elämä englantilaisessa pikkukaupungissa menee sekaisin, kun hän tutustuu nuoreen, koristeisuudessaan romanttiseen taidemaalariin Rain Carteriin, joka maalaa muotokuvaa Morin koulun eläköityneestä rehtorista. Morin ja Rainin välille syntyy romanssi – väistämättä.

Romanssi kuulostaa liian viihteelliseltä kehykseltä Iris Murdochin romaanille Hiekkalinna, jonka myötä lukija pääsee tai joutuu keskelle keskiluokan kriisiä sekä kiehtovaa yhdistelmää arkea, kauneutta, surua ja julmuuttakin.

Avioliiton ulkopuolinen suhde vaikuttaa paljon laajemmalle kuin vain pariskuntaan: perheeseen, ystäviin, osin elämänhallintaankin. Morin, Nanin ja lasten tempoilussa Murdoch kuvaa eräänlaista keskiluokan kriisiä, joka kumpuaa halusta: halusta toista ihmistä kohtaan, halusta kokea uutta, halusta tuntea olevansa taas jotain, halusta jotain epämääräistä muutosta kohtaan.

Henkilökuvaajana Murdoch on yhtä taitava kuin kirjoittajana muutenkin. Kokonaisuus keskittyy Moriin ja hänen perheeseensä. Rain on tärkeä, taiteellinen ja Morin näkökulmasta ihmeellinenkin, mutta lukijan kannalta perustellusti eläväisyydessäänkin kaukainen. Niin ikään etäinen, mutta ivallisuuteen saakka tympeä Nan vaikuttaa ensin selvältä syyltä siihen, miksi Mor hakeutuu suhteeseen, mutta Nanissa on oma tragiikkansa: hetki, jolloin Nan itkee kuun valossa Felicityn läsnä ollessa, on pysäyttävä. Yhtä pysäyttävä on sisarusten kipuilua ja keskinäistä läheisyyttä kuvastava Felicityn ja Donin “verikyyneleet”. 

Kaiken hänen onnensa sisälläkin tuo tuska tulisi säilymään aina hänen elämänsä loppuun asti.

Paitsi ihastumisen, perhesuhteiden ja syyllisyyden tunnon kuvauksen rinnalla ihastuttavat Hiekkalinnassa myös maalaustaiteen, miljöön ja – tietenkin – Englannin kuvaus. Liikoja maalailematta, juuri sopivasti kuvaillen Murdoch avaa lukijoilleen kokonaisen taivaan: luonnon maagisuus näkyy muun muassa linnunratana puutarhan yllä, hiljaisuus leijui ilmassa kuin tuoksu. Anglofiilia sykähdyttävät koulun kampusalueen rakennukset sekä juoksentelu sateisessa Lontoossa kohti teehetkeä Fortnum and Masonilla.

Myös kaareltaan Hiekkalinna on täysi, mutta silti sopivan ilmava. Juonessa on yllättävyyttä. Kokonaisuus on älykäs ja viihdyttävä, mikä on yhdistelmänä yllättävän hankala, mutta siinäkin Murdoch onnistuu. Tyylikkäässä romaanissa tapahtuu paljon, muttei lennokkaasti, vaan syyt ja seuraukset lomittuvat ihmisen kokoisesti. Kun Mor hautaa kasvonsa nurmikkoon, sekoittuu syyllisyys huumaan.

Hiekkalinna on kirjoitettu yli 60 vuotta sitten, minä luin sitä tietoisena useista sitä aiemmin ja sen jälkeen kirjoitetuista romaaneista. Mielessäni Murdochin teos liittyy osaksi jatkumoa, kuten kaikki kirjoitettu väistämättä aina tekee, on juuria ja jatkumoja. Lukiessani mietin jälkimmäisten osalta, että Murdochissa on myös jotain esi-Shieldsmäistä. Ei siis ihme, että tätä postausta varten tekemässäni googlettelussa tuloksissa näkyi muun muassa haastattelu, jossa Carold Shields kertoi lukevansa kaiken mitä Murdochilta julkaistiin. Shields on ollut suosikkikirjailijani 2000-luvun alkupuolelta saakka. Murdochin Hiekkalinnassa yhteistä Shieldsin kanssa tuntuu olevan tietty arjen ja ironian taju, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja tietty vivahteikkuus. Vaikka ihailen Shieldsiä valtavasti, vei Murdoch jonnekin syvemmälle.

”Sinä olisit kyllä vähän aikaa minun kanssani onnellinen”, Rain sanoi, ”mutta mitä tapahtuisi sitten? Se olisi kaikki kuin kuivaa hiekkaa joka juoksee sormien lomitse.”

Yli kymmenen kirjabloggausvuoteni aikana olen oppinut, että liika hehkuttaminen ja julistaminen on lähes aina liikaa, koska lukijan mieli muuttuu ja aina tulee uusia hyviä kirjoja (kuten pitääkin). Mutta nyt annan mennä:

Murdochin Hiekkalinna on parasta, mitä olen koko alkaneena vuonna lukenut (ja olen lukenut kuitenkin ihan hienoja kirjoja). Hiekkalinna on ensimmäinen lukemani Murdochin romaani, mutta se ei jää viimeiseksi. Itse asiassa olinkin Hiekkalinnaa vajaat kuusi vuotta sitten ostaessani niin varma Murdochin hyvyydestä, että silloin kesäisellä Lontoon-matkallani ostin matkamuistoksi romaanin The Bell. Ennen The Belliä koetan saada minulle suositellun (ja monen mielestä Murdochin parhaimman romaanin) Meri, meren käsiini – joko suomeksi englanniksi.

Loppuun se, jonka jo tiedätte: Rakastin Hiekkalinnassa kaikkea.

--

Pekka on kirjoittanut inspiroivan postauksen Murdochin tuotannosta vuonna 2012. Hiekkalinnasta on kirjoittanut myös Margit.

Suvi Ratinen: Matkaystävä

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019
Kansi Piia Aho
346 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Lehdessä luki, että ihmisen miljoonilta soluilta kestää seitsemän vuotta uudistua. Seitsemässä vuodessa koko keho on muuttunut niin, ettei siinä ole enää yhtään samaa solua kuin seitsemän vuotta aikaisemmin.
Minulta kestää vielä kolmisen vuotta päästä eroon viimeisistäkin lestadiolaissoluistani. Yritän nopeuttaa muutosta.
Nousen hakemaan uuden pullon.


Nuori nainen katsoo Bond-elokuvia, nauttii pubi-illoista ja kipuilee menneisyytensä kanssa. Hän on kasvanut vanhoillislestadiolaisen perheen ainoana lapsena kodissa, jossa televisio oli kielletty, ainoa sallittu rytmimusiikin laji oli sotilasmarssit, Marimekon vahakangasliinat sisustivat koteja, ja peitepuikon käytön sopivuudesta keskusteltiin kavereiden kanssa. Menneen ja nykyisen välinen ristiriita leimahtaa entistäkin voimakkaammaksi, kun nainen kuulee lapsuudenaikaisen luokka- ja uskontoverinsa Järvisen Markon kadonneen. Sikalaa pyörittäneen ja motoristien kanssa aikaa viettäneen Markonkin uumoillaan menneen maailmalle, muuttuneen yhdeksi mustaksi lampaaksi aivan kuin nainen itsekin.

Siinä missä Johanna Laitilan Liliumregale sai ensin ajattelemaan, etten jaksa lukea enää yhtään kirjaa Lapin sodasta, tuumin Suvi Ratisen Matkaystävän kohdalla, että eikö näitä uskonnollisia liikkeitä käsitteleviä (esikois)romaaneja ole ilmestynyt jo ihan tarpeeksi. Ratisen romaanin esittelyssä mainittu mysteeritaso, Markon katoaminen, kuitenkin houkutti, vaikka tartuinkin teokseen hieman epäillen.

Epäily katosi heti romaanina alkusivuilla (aivan kuten se hävisi Laitilan kirjankin kohdalla). Ratisen teksti tuntui kulkevan mukavasti niin lapsuus- kuin aikuisuuskuvauksessa, jutustelevasti, ja lukijan heti mukaansa tempaisten. Seuroissa vuonna 1985 kirjoitettu V-A-N-H-U-R-S-K-A-S ja lauletut Siionin virret saavat seurakseen piirretyn rokkibarbin, vuonna 2006 taas puhelu Järvisen Markon katoamisesta sekoittaa ajatukset kesken bileiden suunnittelun. Kirjan alussa olin heti melkein myyty: tässäpä sittenkin kiinnostava* uskontoa käsittelevä kirja!

Lehtijuttujen perusteella Ratisen romaani peilaa kirjailijan elämää ainakin päähenkilön iän ja lestadiolaisuudesta irtautumisen suhteen. Tämän tietäen lukukokemuskin suodattuu osin kirjailijahaastattelujen takana olevaksi tarinaksi, vaikka kyse on tietenkin fiktiosta. Fiktiona Ratisen romaani on pääosin vaivatonta luettavaa, sujuvaa ja hyvin kirjoitettua. Kaltaiseni 1970-luvulla syntynyt voi myös sukeltaa nostalgiaan: miten siellä onkin mukana tutut tuplapesämankat, Levikset, Body Shopin White Muskit sekä Dingon Autiotalo ja Vicky Rostin Sata salamaa. Ja miten onnistuneesti Ratinen kuvaa nuoren tytön maailman ristiriitaisuutta: lestadiolaisten iltakyläilyä ja kaupanvideoita, muiden koululuokkalaisten huolettomalta ja samalla syntiseltä tuntuvaa menoa.

Kokonaisuus on kuitenkin (ainakin osittain) sillisalaattia: on realistinen kasvutarina, on katoamismysteeri, on huumoria, ja on jonkinlaista absurdismia loppupuolen käänteissä (joista en kerro enempää). On kuin romaani hakisi paikkaansa, ei osaisi oikein asettua. Asettuminen ei tietenkään ole pakollista, olisi tylsää jos kaikki kirjat voitaisiin aina sulloa esimerkiksi realistisen, hauskan, jännittävän tai traagisen lokeroihin, mutta aineksia on liikaa. Lopun käänteet solmitaan kokonaisuuteen nähden turhan nopeaan. Osin ne ovat suoranaista liioittelua.

Ihan kaikki ei ole myöskään uskottavaa. Uskottavuudella tarkoitan tietenkin uskottavuutta aiheeseen ja romaanin tyylin nähden: eri kirjallisuuslajeissa uskottavuus tarkoittaa eri asioita. Päähenkilö esimerkiksi salaa taustansa avomieheltään ihan täysin. Miten se voi olla mahdollista? Ymmärrän, ettei esimerkiksi ensitreffeillä herätysliiketaustasta tule kerrottua, mutta entä silloin kun jakaa yhteisen kodin toisen kanssa? Miten voi esimerkiksi piilottaa omat vanhempansa puolisoltaan? Sen sijaan kouluikäisen tytön mielenmaisemaa Ratinen kuvaa hienosti, samalla kertaa tarkkanäköisesti ja herkästi: koulun levyraati voi olla jollekin kärsimystä, kun ei niitä sotilasmarssejakaan voi siellä soittaa.

Napinastani huolimatta Matkaystävä on kelpo romaani. Se on sujuvalukuinen ja kiinnostava. Ratinen kuvaa onnistuneesti kahden maailman välissä olemista, kuulumisen ja kiintymisen vaikeutta. Häpeän ja vapauden tunteet mahtuvat niin hyvin samaan ihmiseen – varmasti kaikessa elämässä ja muutenkin kuin lestadiolaisen taustan, jonka kuvailu on romaanin vahvinta antia, kautta.

Niin tarkkanäköistä tuo vanhoillislestadiolaisuuden kuvailu Ratisen oivallisesti nimetyssä romaanissa on, että Marimekon pussilakanoita, Aarikan puuhelmiä tai Ressy Redfordia katsoo nyt ihan eri tavoin kuin aiemmin.

--

Kirjasta muualla: Kirjarikas elämäni -blogissa Matkaystävästä on pidetty paljon.

*Selitän hieman tätä ”sittenkin kiinnostavaa”. Olen lähtökohtaisesti ollut hyvin kiinnostunut uskontoa tai politiikkaa käsittelevistä romaaneista. Luin ensimmäisten joukossa mm. Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Ben Kallandin teoksen Vien sinut kotiin, joita kumpaakin rakastin suuresti ja joita edelleen suosittelen kenelle tahansa. Uskontoa käsittelevien esikoisromaanien kohdalla voinee kuitenkin puhua jo jonkinlaisesta boomista, aihepiiri tuntuu toisinaan loppuunkalutulta. Kiinnostaviahan nämä kirjat – itselleni lopulta vierasta maailmaa käsittelevät, olen kasvanut aika sekulaarissa luterilaisessa perheessä – oikeastaan aina ovat, mutta jossain kohtaa tulee saturaatiopiste vastaan – onneksi ei vielä Ratisen romaanin kohdalla, mutta ehkä jo seuraavan aihepiiriä käsittelevän kirjan kanssa.