Joulukirjoja

 

Joulu on hiipynyt meille jo hyvän aikaa. Ikkunoissa on tähtivaloa, sohvilla jouluiset tyynyt (joo, sellaisetkin täytyy olla), ensimmäiset hyasintit tuoksuvat ja piparkakkuja leivoin ensimmäisen kerran jo lokakuussa. Olen usein lukenut joulunalusaikaan yhden tai kaksi jouluista romaania. Tämä outo maailmanaika on saanut miltei villiintymään tässäkin suhteessa, sillä jo nyt minua odottaa kaikkiaan neljä jouluromaania ja näiden lisäksi palaan luultavasti muutamaan rakkaaseen kirjamieliseen joulukuvaukseen. 

Luetteko te jouluisia kirjoja? Jos, niin mitä? Onko näissä tuttuja?

♥ Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika (kirjan on suomentanut ystäväni Karoliina Timonen)

♥ Nancy Mitford: Christmas Pudding (pieni klassikko)

♥ Jenny Colgan: An Island Christmas (taas Colgania, nyt syrjäisellä skottisaarella) ♥ Anita Hughes: Christmas in London (kaksi sanaa: joulu, Lontoo)

Näistä kaikista kirjoitan enemmän sitä mukaa, kun saan kirjat luettua. Toki aion lukea muutakin, parhaillaan lopettelen yhtä esseeteosta. Mukavaa sunnuntai-iltaa, olipa mielessä sitten jouluiset tai ihan toisenlaiset kirjat!

Lomaa tähän saakka

Jos vuosi olisi toisenlainen, kirjoittaisin nyt varmaankin kuulumisia Italian-matkaltamme. Voisi myös ajatella, että matkan peruuntuminen harmittaa, mutta (ilman mitään itselle selittelyjä) niin ei käynyt, sillä loma tähän saakka on ollut muun muassa:

Auringonnousua Pielisellä (yllä olevan kuvan otin Kolilla hotellihuoneemme parvekkeelta, kello oli soimassa 3.15).

Uuden kirjan ensisivujen lukemista juhlallisesti Kolilla (ensisivujen... Ihan ensimmäisen sivun luin, jatkoin kirjaa myöhemmin samana iltana mukavasti sisätiloissa).

Visiittiä Porvooseen (ja tietenkin myös herkuttelua).

Esikoisen rippijuhlat.

Lumoutumista ja hiljentymistä Parikkalan patsaspuistossa (millainen olikaan yhden ihmisen elämäntyö).

Pyöräilyä Pyhäselän rannoilla.

Iltapäiväteetä läheisten pihalla.

Retkiä ja matkoja.


Ja: enimmäkseen joutenoloa kotona (yövalvomista ja pitkään nukkumista, kävelyjä, lepoa).

Kirsikankukkia ja paluuta

Kirsikankukat ovat joka vuosi yhtä suuri ihme. Ihastelen niitä naapurustossa ja naapurikaupungissa Keravalla, jossa olen tänäkin vuonna käynyt pariin otteeseen kukkaiskävelyllä.

Tämän pinkin runsauden myötä toivotan hyvää äitienpäivän aikaa kaikille äideille ja kaikkien äitien lapsille. 

Koetan myös näiden kuvien siivittämänä tehdä pientä paluuta blogin puolelle – en toki ole ollut niin sanotusti poissakaan, en vain ole saanut kirjoitettua tänne mitään. Instagramin puolelle (klikkaa itsesi seuraajaksi sivupalkin pallerosta. Pidän tiliäni usein yksityisenä Instan suuren roskapostiseuraajamäärän vuoksi, mutta hyväksyn kyllä kaikki luotettavalta vaikuttavat seuraamispyynnöt) olen vienyt viimeisen kuukauden aikana jo seitsemän kirjajuttua, joita alan pian siirtää bloginkin puolelle. Olen lukenut ihan huikeita kirjoja, kuten Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktiksen ja Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana.

Siihen saakka: 

Taiteilijakirjoja / terveisiä Instagramista

Terveisiä Instagramin puolelta! Suurin osa teistä varmasti seuraakin blogini (ja hieman enemmän myös minun omia) kuulumisia Instagramissa, jota olen käyttänyt jo kesästä 2012 saakka – ihan hyvän aikaa siis. Nyt korona-aikana olen huomannut, että Instagram on houkutellut yhä enemmän ja enemmän tekemään sinne myös kirjapostauksia, joista muutama ei ole päätynyt tänne blogiini saakka.

Joku aika sitten kerroin siellä pienestä taiteilijakirjaprojektistani. Näiden epävarmojen aikojen lohduksi kaipaan toisaalta hyvää eskapismia mm. erityisen suurta iloa tuottavien kirjojen ja elokuvien, toisaalta liikunnan merkeissä (etätyön ja kotikonttorin vastapainoksi ulkoilen päivittäin ja teen lisäksi kotitreeniä yhden nettipalvelun ohjeilla). Blogiini en ole nyt muutamaan viikkoon saanut tuotua oikein mitään, vaikka muutama luettu kirja odottelisi postausta. Instragamiin näistäkin kirjoista tullee juttua jo pääsiäisviikolla.

Esitänkin nyt kysymyksen teille Lumiomenan blogilukijoille: haluatteko, että tuon Instagramiin postaamiani lyhyitä kirjajuttuja myös tänne blogin puolelle? Vai onko parempi kirjoittaa tänne pitempiä tekstejä sitten, kun sellainen sattuu taas huvittamaan?

Esimerkki Insta-jutustani: Yllä olevan kuvan ja tämän tekstin julkaisin Instagram-tililläni torstaina.

♥ Prerafaeliittikirja oli muistutus tai alkusysäys, samoin näiden epävarmojen aikojen aiheuttama tarve lukea jotain erityisen ihanaa ja ehkä lohduttavaakin. Kuvassa sylissäni on yksi korona-ajan projekteistani: taiteilijakirjat. Joukossa on kirjoja, jotka odottavat lukemistaan, mutta myös sellaisia, jotka olen lukenut joko melko hiljattain tai vuosia sitten. Ainakin yksi puuttuu tästä pinosta, sillä sain sen käsiini vasta tänään, kun taas esikoiseni otti kuvan kirjoista ja minusta viime viikonloppuna.

♥ Aion esitellä näitä kirjoja (ainakin osan niistä) täällä Instassa ja muutamia pitemmin bloginkin puolella. Onko näissä tuttuja?

♥ Robert De La Sizeranne: Pre-Raphaelites. Matkamuisto Lontoon Tatesta. Kepeä kirja, mutta toimii johdantona ja sisältää paljon kuvia maalauksista. ♥ Susan Vreeland: The Forest Lover. Hieno romaani taiteilija Emily Carrista ja Kanadan alkuperäisasukkaista. ♥ Rakel Liehu: Helene. Upea kirja. Luin loppuun tänään ja tulen kirjoittamaan tästä blogiini. ♥ Krista Launonen: Ofelian suru. Työkirja, joka vie syviin vesiin, myös vaikuttava tarina surusta ja Lizzie Siddalista. ♥ Susan Vreeland: The Passion of Artemisia. Romaani Artemisia Gentileschistä. ♥ Pirkko Soininen: Ellen. Ihana romaani Ellen Thesleffistä, lämmin suositus. Tästä olen jo blogannutkin ♥ Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Työkirja melko tuntemattomasta koloristista, joka eli uskomattoman elämän. ♥ Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Kirja Ellen Thesleffistä on minulla vielä lukematta.

Mitä mieltä? Ja jos et jo seuraa Lumiomenaa Instassa, niin klikkaa tästä tai sivupalkin pallukasta. Tervetuloa! ♥

Joulutoivotus

Syksy meni sellaisessa vilauksessa, että kaltaiseni joulufiilistelijän oli melkeinpä vaikea saavuttaa oikeanlaista tunnelmaa. Minullehan joulu normaalisti tarkoittaa pitkää ajanjaksoa jostain marraskuun loppupuolelta loppiaiseen tai vielä mieluummin nuutinpäivään saakka. En edes osaisi sanoa, rakastanko enemmän joulua vai sitä edeltävää aikaa. Eniten rakastan kaikkea tähän vuodenaikaan liittyvää tunnelmointia.

Joulukuuhun onkin kiireiden lisäksi mahtunut paljon kaikkea sellaista ihanaa, mikä on auttanut pääsemään oikealle taajuudelle: piparkakkutalon kokoamista, päiväretki Tallinnan joulutunnelmaan, Netflixin huonoudessaan ihania jouluelokuvia, haaveita lumesta, kuusenkoristelua, joulukorttien lähettelyä, sunnuntailenkkejä ja niin edelleen.

Pieni stressi oli tulossa joulun ajan lukemisista, kun tuntui että hyllyt ovat täynnä kirjoja, muttei mitään mitään luettavaa. Tunne on varmasti tuttu jokaiselle jossain lukijuuden vaiheessa. No, sitten eilen hain postista paketin, jossa oli Risto Pakarisen Jonain päivänä Jennifer ja kauppareissulla ostin Ali Smithin Winterin. Toivon viihtyväni kummankin parissa. Lisäksi uumoilen, että jotain kirjallisuutta löytyy lahjapaketeistakin ja kaiken kukkuraksi aamun Hesari muistutti George Eliotin Daniel Derondasta, jonka Alice Martin on ilmeisen oivallisesti suomentanut (ja mikä suurtyö se onkaan ollut!). Eliotin romaani onkin ostoslistallani.

Mutta nyt tärkein:

Hyvää joulua jokaiselle Lumiomenan lukijalle! ♥

Kesän päätteeksi: Paavolan tammi, Tukholma, Nick Cave

Viimeisimmän IrisMurdoch -postaukseni yhteydessä pohdin sitä, miten hankalaa bloggaamisesta on nykyisin saada otetta. Ehkä syynä on kyllästyminen: toistakymmentä vuotta kirjabloggausta. Ehkä syynä on se, että olen töissä kirja-alalla ja vaikka en juuri teekään töitä romaanien kanssa, ei tietokoneen äärellä istuminen vapaa-aikana jaksa aina kiehtoa. Ehkä syytä ei voi edes tietää. Sen tiedän, että luen edelleen (tietenkin!) paljon, mutta en sitä, alanko jatkossa kirjoittaa tänne pienempiä kirjajuttuja, keskitänkö vapaa-ajan lukemisesta kertomisen Instagramiin (klik sivupalkista) vai lisäänkö tänne Lumiomenaan tällaisia muita juttuja kirjojen lomaan. Jonkinlaisen tuoreuden ja bloggaamisen ilon haluaisin säilyttää, mutta katsotaan.

Nyt siis tällaisen kyllästymisjohdannon jälkeen muutamia loppukesäisiä iloja.

Paavolan tammi

Täällä olen käynyt aiemminkin. En tiedä, onko järkevää autoilla katsomaan yhtä puuta. Puu on kaunis, vuosisatainen, majesteettinen, maaginen. Sitä pitää lähestyä varoen ja vaalien. Haluaisin vielä joskus käydä Paavolan tammella syyssumujen aikaan, mutta toisaalta kaikki puut ansaitsevat arvostusta. ♥



Päivä Tukholmassa

Vuosi sitten meiltä jäi yksi kesäperinne välistä: päivä Tukholmassa heinäkuun viimeisellä viikolla. Tänä vuonna oli jälleen aika käydä länsinaapurimme pääkaupungissa. Emme tehneet reissulla oikeastaan mitään. Kävelimme vain Gamla Stanin kujilla, huomasimme että Harry Potterin syntymäpäivä on sama kuin hääpäivämme, ihastelimme merta hytin ikkunasta, nautimme laivan aamiaisravintolan pöytään tarjoilluista pannukakuista. Kotiin ostimme uuden ovimaton. Nyt tuntuu, että ensi kesänä teemme perheen viimeisellä yhteisellä lomaviikolla jotain muuta, mutta oli toki ihanaa olla vielä tovi irti arjesta.


Conversations with Nick Cave, Musiikkitalo, Helsinki

Kirjoitin Instagramiin ja omalle yksityiselle Facebook-sivulleni suunnilleen, tässä hieman lyhentäen sillä juttuni oli aika pitkä, näin:

Reilut 22 vuotta sitten Ruisrockissa lavalla heilui mustiin pukeutunut, ruodonlaiha mies, joka oli (ehkä) päihtynyt/aineissa, mutta niin taitava. Olin löytänyt Nick Caven musiikin muutamaa vuotta aiemmin ja samalla löytänyt itselleni toisen musiikillisen kestosuosikin Tori Amosin rinnalle. Nämä rakkaudet ovat kestäneet.

Eilen illalla [27.8.] Musiikkitalon lavalla oli edelleen ruodonlaiha mies, mutta tällä kertaa hyväkuntoinen, hyväntuulinen. Conversations with Nick Cave tarjosi hienon illan. Yleisön joukosta kuului monenlaisia kommentteja ja kysymyksiä. Oli mm. Elisa Dayksi (!) esittäytynyt pieni (!) tyttö (jolle Cave lauloi Mermaidsin), keskusteluja häpeästä, unista, autossa työskentelemisestä, Caven jumalasuhteesta ja tylsyydestä. Oli valtava määrä biisejä, jotka muistuttivat miksi Cavesta niin pidän: vimmainen ja loistava Mercy Seat (en melkein kestänyt), ihana Into My Arms, hieno Jubilee Street, tietenkin Stagger Lee (tosin vasta sitten, kun Cave kysyi että halusiko yleisö kuulla sen), sydänkasvoinen West Country Girl jne. Joukossa oli myös The Boys Next Doorin, Caven ensimmäisen bändin, kappale The Shivers, jonka Cave esitti ensimmäistä kertaa koskaan soolona.

Kolmetuntinen meni kuin siivillä. Tällainen illan kuuluikin olla: yllättävä, intiimi, älykäs, melankolinen, lämmintunnelmainen ja osin myös hillittömän hauska. Parasta oli se, miten vahvasti läsnä Cave oli koko ajan, ikään kuin jokaiselle. ❤️

--
Niin, yllä olevan kirjoitin keskiviikkona. Caven konsertti piti sisällään keskustelua ja musiikkia ja Musiikkitalo oli konseptille erinomaisen toimiva paikka. Nyt sunnuntaina olen edelleen kiinni konsertin tunnelmassa. Haluan pitää siitä paljon itselläni ja silti jakaa kokemaani teille muillekin. Olen vajonnut jonnekin hyvän melankolian ja onnellisuuden rajamaille. Suosittelen kaikille, niillekin jotka eivät Caven musiikista välitä, sivustoa The Red Hand Files. Millä taidolla Cave vastailee ihmisten hänelle lähettämiin kysymyksiin. Hänen tekstinsä ovat kuin pienoisesseitä, vielä erinomaisesti kirjoitettuja. Spotify-soittolistallani viikon kuunnelluin kappale on ollut The Girl in Amber.



Koti, syksy

Suosikkivuodenaikani on alkanut. Ulkoilun, kotona olemisen, lukemisen, fiilistelyn aika.


P.S. Huomenna jatkan yhdellä kirjajutulla Instagramissa. Kirja on niin huono, etten ole varma, tuonko siitä rippeitäkään tänne blogiini. Katsellaan! 

Näyttelyvinkkejä ja yöajeluja

Kesäloman päättyminen on aina hieman haikeaa. Itse palasin töihin eilen, toki ihan mukavissa merkeissä. Silti paluu arkeen on kuin jonkinlaisen jetlagin kourissa olemista –ainakin kaltaiselleni, joka valvoi lomayöt pikkutunneille. Lomalla tuntui olevan aikaa vaikka mihin!

Oli myös aikaa retkeillä Suomessa mm. erilaisissa museoissa. Koska nämä paikat ovat auki ympäri vuoden ja koska seuraavat näyttelyt ovat yhtä lukuun ottamatta edelleen katsottavissa ja koettavissa, vinkkaan muutaman kohteen vaikka mahdollista elokuista retkeä ajatellen. Onko joukossa tuttuja paikkoja?

Joensuun taidemuseo Onni

Joensuun taidemuseon nimi on Onni eikä ihme, on onni käydä siellä, vaellella salista saliin, kulkea portaikoissa, tehdä heräteostoksia museokaupassa (olen heikkona museokauppoihin, nytkin hankin uudet korvikset).

Tänä kesänä ja aina lokakuun 27. päivään saakka Onnin vaihtuvassa näyttelyssä on nähtävillä Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin Blue and Red – Kaksi matkaa, johon liittyy myös dokumenttielokuva naisten matkoista Kiinan ja Suomen halki. Suosittelen!

Omia suosikkejani museosta ovat tietenkin Albert Edelfeltin Lukeva pariisitar (Virginie), jonka pyrin näkemään ainakin kerran vuodessa, sekä portaikko ja siellä olevat Oscar Parvaisen maalaukset, ja vielä Berghemin ikonikokoelma, jossa teosten asettelu pysäyttää. Uskonnollisten kuvien kohdalla ei ehkä pitäisi puhua lumoutumisesta, mutta ainakin minä lumouduin.

VB-valokuvakeskus, Kuopio

”If you believed they put a man on the Moon...” Tänä kesänä ihmisen ensiaskelista Kuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta. Kuopion VB-valokuvakeskuksessa on esillä sympaattinen näyttely Man on the Moon – Matka Kuuhun. Näyttelyn materiaali on koottu NASAn Apollo-kuuohjelman arkistoista: Apollo 11, astronautit, hieno kuva laskuvarjoista, Kuun pinta...

VB:lla on katsottavissa myös Georges Méliès’n elokuva Matka kuuhun, jonka ikoninen kuva on muuten yksi lapsuudesta vahvimmin mieleeni jääneistä kuvista (Disneyn ”Lumikin” pahan äitipuolen, Napoleon-kirjan kannen, Mauri Mäyräkoiran ja kuvitteellisen planeetta Pluto-näkymän ohella).

VB-valokuvakeskus on yksi suosikkipaikoistani Kuopiossa. Man on the Moon -näyttely menee 1.9. saakka.

Botania, Joensuu
Luomus, Helsinki

Kasvihuoneita ja enemmänkin, mutta erilaisesti.

Joensuun Botania on tapahtumapuutarha, jota on viime vuosien aikana uudistettu voimakkaasti. Aiemmin Joensuun / Itä-Suomen yliopiston kasvitieteellisenä puutarhana tunnetussa Botaniassa voi paitsi tutustua kasvihuoneiden ja ulkopuutarhan kasveihin ja perhosiin myös nauttia kulttuurista sekä hengailla muuten vaan, hengähtää hetki kaukana arjesta. 

Nykyisin Botanian omistaa valotaiteilija Kari Kola, joka on tiiminsä kanssa saanut Botaniassa aikaan vaikka mitä hienoa! Esimerkiksi pihalla järjestetään konsertteja, nyt kesällä siellä on myös upea hiekkaveistosnäyttely, Botanian ravintolaakin on kehuttu.

Paikka on kiehtova ja monipuolinen käyntikohde kaiken ikäisille, mutta hinnoittelussa on parantamisen varaa turistin näkökulmasta, sillä 25 euroa kertalipusta on paljon eikä edullinenkaan vuosikortti kiinnosta, jos Joensuussa käy esimerkiksi kerran vuodessa. (Kiitos siis ystävälle, jonka kanssa pääsin hänen kaverikortillaan ilmaiseksi sisälle.)

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha Helsingissä on osa Luonnontieteellistä keskusmuseota Luomusta. Sinne pääsee Museokortilla, joka on yksi suosikkikeksinnöistäni. Sydän! Jo 1820-luvun lopulta saakka Helsingin keskustassa sijainnut paikka sykähdyttää kasvihuoneillaan – niin rakennuksina kuin toki kasviensa osalta.

On kuin astuisi jonnekin taianomaiseen, ihan omanlaiseensa maailmaan, jossa on tropiikin lämpöä, savannien ja aavikoiden kuivuutta ja Välimeren raikkautta. On kaunista valoa, ihmeellinen Palmusali, Lummehuoneen jättilumpeet… On paljon tietoa, elämyksiä, rauhaa.

Kaisaniemen kasvitieteellisen ulkopuutarhassa kannattaa sielläkin käydä. 

 Kiasma, Helsinki

Kiasmaan ehdin tänä kesänä kahdesti.

Ensimmäisellä kerralla ehdin nähdä myös Iiu Susirajan Kuivakka ilo -näyttelyn, joka nimensä mukaisesti tarjosi hyvällä tavalla kuivaa huumoria, mutta myös paljon enemmän: oivalluksia, kohdalle osuvia ja ohi meneviä tunteita, suoria ja puhuttelevia. Susirajan näyttely Kiasmassa päättyi viime viikon loppuun, mutta suosittelen ehdottomasti Susirajan valokuvia, joita näkee esimerkiksi taiteilijan omilla nettisivuilla.

Kaksi kertaa kävin silittelemässä karvoja islantilaisen Shoplifterinä tunnetun Hrafnhildur Arnardóttirin näyttelyssä Nervescape VIII. Eri paikoissa aina hieman erilaisen muodon ottava näyttely lävähtää verkkokalvoille oikeana väri-iloitteluna. Synteettisten, kosketeltavien karvojensa tai hiustensa vuoksi aistivoimaisuus korostuu, sillä näitä karvoja saa silitellä ja vaikka halata. Hauskaa!

Viiden taiteilijan näyttely Astu lavalle mahdollistaa monenlaisia kohtaamisia. Voi esimerkiksi keskustella vaatteiden korjaajan kanssa sillä aikaa, kun tämä korjaa tai koristelee vaatteita (Lee Mingwei, Taiwan). On myös mahdollista ottaa yhteyttä kaveriin lankapurkkipuhelimella (Amalia Pica, Argentiina) – onko tällainen tuttua lapsuudestanne? Ihastuin myös museokävijöiden taituruuteen Brittiläisen David Shrigleyn “mallipiirustusluokassa”. Tanskalaisen Christian Falsnaesin esiintymislava näytti hauskalta, sitä en kokeillut. Venäläisen Sasha Pirogovan videoteoksessa mikrofonin ja viiden esiintyjän performanssi vangitsi katsomaan.

Kiasmassa on nyt menossa myös ihmistä, eläintä ja luontoa käsittelevä yhteisnäyttely, nykytaiteen museon tulevat näyttelyt lupaavat nekin kiinnostavia elämyksiä.

Bonus: Yöajelut

Joku ehkä muistaa minun kirjoittaneen Linnunradan etsimisestä viime syksynä. Odotankin jo tähtikirkkaita öitä, mutta kesälläkin on ollut ihanaa ajella ja kävellä iltamyöhällä. Kuinka maagisia nämä alkuyön hetket ovatkaan, miten mieli rauhoittuu. Yöajelukuvat otin lapsuuteni kotipaikkakunnalla Suonenjoella.

Tällaiset päivät...

... Niitä tarvitaan lisää!

(Huomenna blogiin tulee juttua kuunnelluista elämäkerroista, myöhemmin ensi viikolla kotimaisesta esikoisesta. Niihin saakka: ♥)

Täysi kymppi! Arvontaa! Uusi Insta-tili!

Lumiomena 10 vuotta! Päivä meinasi mennä minulta itseltäni ohi! No, ei ihmekään, koska kymmenvuotispäivä on periaatteellinen. Kirjoitin blogin alkusanat 27.11.2008, mutta enemmän tekstejä alkoi tulla 4.1.2009. Täten voisi viettää tällaista blogin synnytyksen kymmenvuotisjuhlaa ainakin pian alkavan joulukuun ajan.

Mutta: alku on syntymä ja Lumiompun syntymäpäivää vietetään tänään.

Kymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaista: kirjoja ja lisää kirjoja, haaveilua ja fiilistelyä, alkuaikoina arkisia kuulumisia, harvakseltaan muita kulttuurijuttuja, ja aina valokuvia (kollaasin kuvat blogista vuosien varrelta). Matkoista ja retkistä olen kirjoittanut sen verran, että joku aika sitten laadin niille ihan oman tunnistepalluran tuonne sivupalkkiin (seuratkaa vain punarintaa!). Olen kirjoittanut satoja kirjajuttuja, ellen enemmänkin. Tämä olisi varmasti helppo laskea, mutta olen niin laiska, etten sitä tee. Näiden kymmenen vuoden aikana olen ollut mukana monissa blogitempauksissa, kuten erilaisissa haasteissa ja flashmobeissa, Kotimaiset kirjablogit -sivustoa perustamassa yhdessä muutaman muun silloisen blogiaktiivin kanssa (en ole enää sivuston taustalla, mutta linkitän sinne toki Lumiomena-juttuni ja innolla seuraan muiden linkityksiä) ja päässyt tapaamaan kirjailijoita (esim. Chris Cleavea). Olen pitänyt teemaviikkoja Keltaisista kirjoista huonoihin kirjoihin (löytyvät blogiarkistosta syksyltä 2012), kirjoittanut “kirjablogikirjan” yhdessä Hannan kanssa, sekä kirjeitä kirjailijoille ja kirjan hahmoille, pitänyt muutaman kirjamatsin (esim. jouluisista tyttökirjoista), laatinut erään suosikkikirjailijani tuotantoon liittyvän bingonkin. Luulen, että olen myös yksi ensimmäisistä (en tiedä, kuka oli ensimmäinen) bloggaajista Suomessa, jotka alkoivat ottaa itse kuvia lukemistaan kirjoista (ensimmäinen kirjakuvittamani postaus on päivätty 10.2.2011). Nythän moni tekee tätä ja esimerkiksi Instagram on täynnä hurmaavia kirjapainotteisia tilejä, joita aina vaan ihailen.

Kuvista pääsenkin Instragramiin. Aloitin Lumiomena-nimeä kantavan Insta-tilini jo kesällä 2012. Tili on ns. yksityinen, koska postailen sinne enemmän fiilis- kuin kirjakuvia, vaikka ilmoittelen kyllä tililläni aina uusista blogipostauksistakin. Hyväksyn seuraajia aika laajasti, mutta haluan jotenkin tunnistaa tuon tilini seuraajat. Tästä syystä päätin nyt Lumiomenan kymmenvuotiskekkereiden kunniaksi avata toisenkin Insta-tilin. Sinne – ta-daa – tulee pääasiassa vain kirjoja ja muuta kulttuuria. Ja se on kaikille avoin. Liittykää seuraajiksi! Jos seuraatte jo yksityistä tiliäni, niin liittykää silti, koska kirjakuvien määrä tulee (toivottavasti) lisääntymään. Ja sille yksyistilillekin voi lähettää seuraamispyyntöjä.

Klik: Lumiomena Reads (Instagram)

Ja muistakaa myös Lumiomenan Facebook: toinen klik!

Osin tämä uusi Insta-tili liittyy siihen, että kaipaan jotain muutosta bloggaukseeni. Rakastan kirjabloggaamista, joka on aina vaan suosikkiharrastukseni, mutta olen viimeisen vuoden aikana ollut hieman kyllästynyt koko juttuun, eniten bloggausten kirjoittamiseen. Tiedän, että tämä kyllästyminen menee ohi ja uusi innostus löytyy taas jostain. Samalla kaipaan hieman vanhaa Lumiomenaa, kaikkia niitä alkuaikojen haaveilujuttuja. No, aika näyttää, minne suuntaan blogi ja nyt perustettu julkinen Instagram jaksavat kulkea.

Juhlan kunniaksi ja pitkästä aikaa: arvonta! Ja mikä jännempää: yllätysarvonta! En näet itsekään tiedä kuin osin, mitä voittaja tulee saamaan. Palkinto on 30 euron suuruinen lahjakortti joko verkkokirjakauppaan tai lukuaikapalveluun, voittaja saa valita itse, että kumman haluaa. Voiton kustannan itse.

Arvonnan säännöt:

1. Kerro kommenteissa milloin aloit seurata Lumiomena-blogia.

2. Kerro joku juttu, joka on ehkä jäänyt täältä mieleesi. "Juttu" voi olla kirjajuttu, valokuva, yhteinen asia jossain, kohtaamisemme vaikka kirjamessuilla... Mikä vain Lumiomppuun liittyvä asia.

3. Kerro kolmanneksi vielä kirjasuosituksesi minulle.

3. Arvonta on kaikille avoin. Lisäpisteitä ei saa mistään some- tai muusta seuraamisesta, koska en kuitenkaan jaksa tarkastaa, että kuka on kirjautunut minnekin.

4. Arvonta päättyy veronpalautuspäivänä 11.12. Ilmoitan voittajan tämän saman postauksen lopussa 12.12. Laiskuuttani arpojana toimii lahjomaton random-sivusto.

Onnea arvontaan!

Loppuun vielä se kaikkein tärkein: lämpimät kiitokseni kaikille teille, jotka olette tavalla tai toisella kulkeneet Lumiompun mukana. Toivottavasti tämä lukumatka jatkuu! Sydän!



Lisäys 12.12. Voittaja on...

... 13. kommentin kirjoittanut Arja. Onnea! ♥

Marraskuvia: metsässä ja näyttelyissä

Kukaan ei ollut haravoinut Sipoonkorvessakaan. Mutta talvivalmiutta, valon ja harmaanvihreän vuorottelua sekä mielenrauhaa sieltä sai.

Marraskuussa olen viihtynyt omassa arjessani, mutta kaivannut myös pieniä siirtymiä. Näissä siirtymissäni olen lukenut yönaisia, liikkunut kirjojen välityksellä saaristossa ja walesilaisessa kartanossa. Jostain syystä luettu odottaa vielä siirtymistään tänne blogin puolelle, joten mennään tällä Lumiomenan haaveiluosastolla, metsäpoluilla ja visuaalisuuden maailmassa.

Visuaalisuus hyppäsi silmille ainakin Tennispalatsin HAM:issa näkemässäni Gilbert & Georgen "The Major Exhibitionissa": värikkäitä, mieleen suorastaan vyöryviä töitä, kannanottoja moneen suuntaan, brittiläisyyttä, toki myös niitä kuuluisia kakkoja (jopa kahdeksan). Näyttely virkisti, loksautti leuat auki, mutta tuntui osin toisteiseltakin. Toinen HAM:issa näkemäni näyttely, Ulla Jokisalon "Kuvitelmia vapaudesta", sen sijaan lumosi. Jokisalon töissä todellisuus ja fantasia sekoittuvat ihastuttavasti.

Olen myös koettanut tavoitella jonkinlaisia visuaalisen ilmaisun hippusia. On joitakin ihmisiä, joita — tai ainakin heidän töitään — ihailen. Yleensä he ovat sanojen tai kuvien taitajia, ihmisiä jotka osaavat teoksillaan herätellä, ihastuttaa, ravistella jne. Yksi tällainen on Meeri Koutaniemi, jonka lauantaisella luennolla kuulin tarinoita kuvien takaa. Kuulin asiaa dokumentaarisesta henkilökuvauksesta, mm. luottamuksen ja ajan kysymyksistä. Ja opin että ”tuhat sanaa kertoo enemmän kuin yksi kuva”, koska kuvan takana olevaa koko tarinaa ei oikeasti voi nähdä kuvasta.

Yksi visuaalinen asia vielä: joko katsotte HBO:lta Elena Ferranten Loistava ystäväni -romaaniin (tai koko romaanisarjaan, mutta ensimmäinen kausi sisältää kai ensimmäisen kirjan) pohjautuvaa sarjaa. Jos, niin kertokaa millainen se on. Kannattaako ottaa HBO kuukaudeksi? HBO oli käytössäni Handmaid’s Talen vuoksi, mutta esimerkiksi Netflixiin verrattuna sovelluksen käyttöliittymä on aika kömpelö. My Brilliant Friendin traileri on itkettänyt minua tänään jo kolmesti.

Ensi kerralla sitten kirjoja ja ensi viikolla vielä hieman juhlaakin! ♥

--
(Sipoonkorpi-kuvia lukuun ottamatta kuvat on napattu puhelimella. Sen huomaa. Seliseli.)

Pieniä juhlia

Viisi pientä ja isoa aihetta juhlaan:

♥ Ystävän kirjoittama romaani, jonka jo pelkkä ostaminen (tai nettikaupasta tilaaminen) tuntui juhlavalta. Ja kun kirja tuli, niin se tuntui ihan ihmeelliseltä, että tuossa se on! Minna Rytisalon Rouva C on hyvä. Siis oikeasti erinomaisen hyvä. Romaani Minna Canthin nuoruusvuosista järvikaupungissa koskettaa ja yllättää. Että Minna olisi ehkä ollutkin juuri tuollainen, herkkä, älykäs, ilmeikäs. Ja hänen puolisonsa Ferdinand, kannustava, rakastava, hyvä. Romaani on rakkaustarina, vahvasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolella oleva romaani ja kirja, joka kertoo miten Minnasta tuli Minna Canth. Lisäksi Rouva C on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. Tämä omaperäinen romaani jää pitkäksi aikaa mieleen väräjämään.

Jos yhtään mietitte, mitä kaunokirjallisuutta lukea tänä syksynä (tai jouluna tai ensi vuonna tai vaikka viiden vuoden kuluttua), niin minun fiktiosuosikkini on Rouva C.

♥ Työkirjat. Tähän vuodenaikaan niitä tulee. Jokainen työkirja muodostuu kustannustoimittajalleen läheiseksi, tärkeäksi, osa pitkäaikaiseksi tuttavaksi. Jotkut työkirjat onnistuvat pitämään otteessaan yli työajan. Loppukesästä ja alkusyksystä elin ajatuksissani jossain Viktorian ajan Lontoossa. Mietteeni kiertyivät yhteen lempitauluuni, John Everett Millais'n "Opheliaan", maalauksessa oleviin kukkiin ja punarintaan, ja maalauksen mallina olleeseen Lizzie Siddaliin. Iltaisin luin tietokirjoja prerafaeliiteista, Spotifysta etsin viktoriaanisen ajan musiikkia ja kuuntelin mm. Michael Balfen sävellyksiä. Aloin kaivata miltei hullun lailla aina niin rakkaaseen Lontooseen, etenkin Tateen ja Highgaten hautausmaalle (jossa en muuten ole vielä käynyt). Syynä kaikkeen oli Krista Launosen kirja Ofelian suru, jossa taidemysteeri yhdistyy henkilökohtaisen surun kuvaamiseen.

♥ Kirjamessut. Lokakuu on kirjamessukuu, vähän kuin pitkä ja työteliäs ennakkojoulu! Suuntaan huomenna Turkuun kirjamessuille ja jotain messujuttuja tullee blogiinkin ensi viikolla. Turussa haastattelen muutamaa Avaimen kirjailijaa: mainitsemani Launosen lisäksi mainion Taidevandalismin (ks. kuva tuossa yllä; ja tiedättehän sivuston Facebookista!) luonutta Ines Lukkasta ja suloisen Metsäkeiju Siiri Sinisiipi -satukirjan kirjoittanutta Maijaliisa Dieckmannia. Tulkaa kuuntelemaan!

5.10. perjantaina

13.50-14.20 Onerva, 2 krs.: Krista Launonen, Ofelian suru

16.10.-16.30 Onerva, 2 krs.: Ines Lukkanen, Taidevandalismi

6.10. lauantaina

13.30-13.50 Kuisti, B-halli: Maijaliisa Dieckmann, Metsäkeiju Siiri Sinisiipi

Turussa aion siis tehdä töitä, seurata monenlaisia kirjakeskusteluja ja fiilistellä ihanaa kaupunkiakin.

♥ Syysaamut. Aurinkoa ja kuuraa, joskus sadetta. Kaltaiseni syysihminen nauttii kaikesta: sateessa on omaa romantiikkaansa (no ok, ennen kuutta pimeänä aamuna pitää vähän ponnistella, että syksy tuntuu hyvältä, mutta onhan siinäkin puolensa, ei esimerkiksi haittaa mitään, jos tekee kasvojumppaa matkalla bussille – kukaan ei huomaa!), kuulaat aamut antavat valoa ja iloa. Syksyn keltaiseen voisi vaikka sukeltaa!

♥ Piparkakut. Meillä piparkakkukausi alkaa aina jo lokakuussa kuopukseni syntymäpäivän aikaan. Siinä syntymäpäivässä, elämän ihmeessä, juhlaa riittääkin – monesta syystä, muutamaan kertaan.

Kaikenlaisia isoja ja pieniä juhlahetkiä jokaiselle! Elämä oikeasti on arkisenakin juhla.