He called Mummy 'Mom', he used words like 'swell', 'cute' and 'darn'. There were detectable differences in behaviour too. He spread jam (which he calle jelly) on his (smooth, not crunchy) peanut butter sandwiches, he wore jeans, t-shirts and basketball sneakers rather than grey shorts, Airtex shirts and black plimsolls. He had far more money for sweets, which he called candy, than Stephen ever did. Steve was confident almost to the point of rudeness, unlike Stephen who veered unconvincingly between shyness and showing off. If I am honest, I have to confess that Stephen was slightly afraid of Steve.
Kuvitteellinen amerikkalainen rinnakkaisminä oman englantilaisen itsensä rinnalla, Stephen ja Steven. Stephen lukee Wodehousea ja Keatsia, seuraa krikettiä ja ajelee teinivuosinaan 1960-luvulla ympäri maaseutua mopedilla. Steve puolestaan kuuntelee rockia, kerää baseballkortteja, käy elokuvissa kolmesti viikossa ja ajelee omalla autollaan. Niin lähellä kielellisesti ja historiallisesti, niin kaukana maantieteellisesti ja ennen kaikkea henkisesti! Millainen on maa, jossa yhdellä osavaltiolla on oma nimikkomuffinsinsa (Minnesotalla, mustikkaa totta kai) ja toisella oma nimikkokoiransa (Louisianalla)? Maa, jossa rikkaus ja köyhyys, vapaamielisyys ja fundamentalistisuus, lämpö ja kylmyys kohtaavat.
Kyllä Jeeves hoitaa-sarjasta ehkä parhaiten tunnettu näyttelijä Stephen Fry ottaa selvää Amerikasta, tarkemmin sanottuna Yhdysvaltojen kaikista 50 osavaltiosta, mainiossa kirjassaan
Stephen Fry in America (HarperCollins 2008). Kirja pohjautuu samannimiseen, Suomessa TV1:n esittämään kuusiosaiseen televisiosarjaan, jossa Fry ajelee ristiin rastiin rapakontakaista mannerta vanhalla mustalla lontoolaisella taksilla ja kohtaa mitä erilaisempia ihmisiä sekä ilmiöitä.
Fry pohjustaa kirjaansa kertoen anti-amerikkalaisuuden olevan nousussa, mikä johtuu selvästi Yhdysvaltain politiikasta (kirja ja sarja valmistuivat George W. Bushin ollessa presidenttinä) pikemminkin kuin amerikkalaisista itsestään. Asenteet ja käytäntö, politiikka ja väestö ovat kuitenkin usein erillisiä toisistaan. Hän kertookin tuntevansa myötähäpeää silloin, kun hänen omat maanmiehensä alkavat ilkkua tai pilailla amerikkalaisten välinpitämättömyydelle, materialismille, vulgaarisuudelle tai ironian puutteelle. Fry tuo esille, ettei halunnut tehdä televio-ohjelmaa amerikkalaisista stereotypioista; Ei asehulluista tai fundamentalistikristityistä; Ei välinpitämättömistä tai ironianpuutteisista kansalaisista, vaan jokapäiväisestä monikerroksisesta amerikkalaisesta elämästä. Hänen lähtökohtansa on, ettei Yhdysvallat ole vain yksi maa, vaan 50 maata samassa valtiossa. Ja niin hänen matkansa alkaa kulkien Mainesta Havaijille yhtään osavaltiota unohtamatta.
The moment I enter what appears to be a traditional fifties-style diner, I know I have come to the right place. The waitresses are all over sixty and frighteningly Germanic.
'Sit down and eat!' I am commanded. I discover that this is their motto.
-- The signature dishes of the house are Knoephla
(a chicken, potato and dumpling soup), Fleischkuechle
(a hamburger wrapped in pastry and deep fried) and the classically elegant and sophistecated 'Fried Dough'.
Needless to say, I tried them all.
Selvää on, että Fry onnistuu tavoitteessaan saavuttaa jotain Yhdysvalloista ja amerikkalaisuudesta. Hän onnistuu, koska ei yritä ahmia liikaa ja esitellä monia seikkoja jokaisesta osavaltiosta, vaan kiinnittyy valtavan maan pikkuseikkoihin. Hän toki esittelee pähkinänkuoressa jokaisen osavaltion faktat, mutta keskittyy kaikissa vain muutamaan asiaan. Hän tapaa ihmisiä, osallistuu heidän arki- ja juhlapuuhiinsa, ällistelee maisemia, maistelee erikoisia ja tuttuja ruokia sekä kommentoi kaikkea perienglantilaiseen tapaansa, sarkastisen kohteliaasti. Hän myös uskaltaa laittaa peliin oman persoonansa. Hän ei tuo esille taustaansa (näyttelijänä, yliopistokoulutettuna, juutalaistaustaisena ateistina ja homoseksuaalina) kuin viittauksin, mutta hän on täysillä läsnä niissä kohtaamisissa, joihin pääsee osalliseksi. Se riittää. Fryssa on sellaista ihmeellistä lämpöä ja viisautta, joka välittyy hänen matkakirjansa sivujen kautta.
Paikoin Fryn kirja on kliseinen: Ihmiset Wisconsinissa ovat elinympäristönsä vuoksi vahvaa tekoa, Angolaksi nimetty vankila Louisianassa kauhea, tenneseelainen bluegrass erinomaista ja Ben & Jerry's jäätelö Vermontissa juuri niin hyvää kuin maineensa. Toisaalta Fry yllättää. Hän vie lukijansa Ohioon, jossa Neil Youngin samannimisen kappaleen myötä kertoo Kent State-yliopistossa tapahtuneesta tragediasta, jonka lopputuloksena kansalliskaartin sotilaat ampuivat mieltään osoittaneita opiskelijoita; Hän esittelee alaskalaisen ortodoksipapin sekä tapaa mormonien poikakalenterin valokuvamallin Nevadassa.
Koska Stephen Fry in America on myös televisiosarja, pääsee hänen kirjaansa sisälle paremmin, jos on katsonut kyseisen ohjelman. Se on kirjan vahvuus ja heikkous. Fry kirjoittaa mukavasti, mutta voisin kuvitella, että sarjaa näkemättömille hänen jutustelunsa on turhan nopeaa. Kirja etenee aika lailla yksi yhteen sarjan kanssa ja sen lukeminen palautti monenlaiset kohtaamiset mieleeni. Lukiessani tiesin tismalleen, miltä Minnesotan pohjoismaistaustaiset pilkkimiehet näyttävät tai näin Oregonin valtavat puut, joita ympäristönsuojelijat tutkivat. Ennen kaikkea näin mielessäni Fryn kookkaan, aavistuksen kumaran hahmon ja vinon nenän, sekä kuulin hänen äärimmäisen miellyttävän tarinointinsa.
Onko Stephen Fry in America hyvä kirja? Suosittelisinko sitä jokaiselle? Jokaiselle matkakirjojen ystävälle? Kyllä, suosittelen (ilman konditionaalia) kirjaa kaikille, joita kiinnostaa peribrittiläisin silmin välittyvä kuva Yhdysvalloista. Kirjan kautta saa kuvan nimenomaan amerikkalaisista ihmisistä. Niistä tavallisista ja kuuluisista, muusikoista, taiteilijoista, rekkakuskeista, autokauppiaista, kodittomista ja eri etnisistä ryhmistä - aina yhtä vieraanvaraisista. Fry kirjoittaa äärimmäisen miellyttävästi ja sydämellisesti, mutta jokaiseen makuun hänen sarkasminsa ei ehkä ole.
Ikään kuin bonuksena jo valmiiksi mainion kirjan lopussa on eräänlainen brittienglantiin tottuneille tarkoitettu sanakirja-tietovisa amerikanenglannista. Tiedättekö, mitä esimerkiksi chinch, bus (muuna kuin kulkupelinä) tai jimmies tarkoittavat?
**** (En tiedä, olisinko ollut niin ihastunut ilman tv-sarjaa.)
(Menisikö tämä TB-haasteeseen, koska kirjoittaja edustaa englantilaisuutta niin monella tapaa?)
---
Olen joskus aikaisemminkin kysynyt, että minkä verran luette muilla kuin äidinkielellänne? Koska blogini lukijakunta on edellisestä kysymyskerrasta laajentunut ja hieman muuttunutkin - kiitos jokaiselle lukijalle, ihanaa että olette siellä jossain! - niin kysyn uudelleen. Luetteko mielellänne vieraskielistä kirjallisuutta? Jos luette, niin millaista ja mistä syistä?
Itse luen pääosin suomeksi, koska omalla äidinkielelläni lukiessani ymmärrän ja saavutan kaikki ne hienot hivahteet, jotka eivät välttämättä muuten aukeaisi. Arvostan suuresti kääntäjien työtä. Toisaalta mietin joskus, että saavuttaisinko alkukielellä lukiessani jotain oleellista, mikä ei välity enää suomennoksessa. Joskus käy niin, että hyvässäkin käännöksessä joku asia alkaa vaivata mieltäni, kuten murteen käyttö, jotkut omituiselta näyttävät ilmiöt tai vierauden tuntu. Suosin silti suomennoksia.
Osaamistani kielistä vain englanti on minulle tarpeeksi vahvaa romaanien, tiiliskivien ja vaativankin tekstin, lukemiseen ja siitä nauttimiseen. Ruotsiksi luen yksinkertaisia tekstejä sekä naistenlehtiä. Saksaksi ja italiaksi lähinnä lyhyitä lastenkirjoja. Lukiovenäjästä osaan hädin tuskin aakkoset. Englanniksikin luen yleensä vain silloin, kun olen matkoilla tai silloin, kun kyseistä kirjaa ei olla ainakaan ihan heti suomentamassa. En erityisemmin nauti englanniksikaan lukemisesta, mutta pienen alkukankeuden jälkeen pääsen onneksi kirjaan sisälle, jos tarina kiinnostaa. Luulen, että englanniksi lukiessani tarinavetoisuuden painoarvo on suurempi suomeksi - en ehkä jaksaisi lukea tajunnanvirtaisia tekstejä muilla kielillä.
Parasta englanniksi lukemisessa on se, että tarjolla on niin valtava määrä sellaisia nimekkeitä, joita ei ehkä koskaan suomenneta. Ja kaikkein parasta on tietenkin arkinen kielitaidon ylläpitäminen. Fryn kirja on muuten hyvä tässäkin; Hän kirjoittaa rikkaasti ja erilaisia sanontoja viljellen, mutta silti lukemista ei tarvinnut kertaakaan keskeyttää vaikean kielen tai junnaavuuden vuoksi.