Miina Supinen: Kultainen peura

 

Miina Supinen: Kultainen peura
Otava 2024
Kansi Piia Aho
416 sivua
Kotimainen romaani

Mutta kun katsoin ympärilleni, minusta näytti siltä, että Päästäiset olivat vähän erillään muista juhlijoista. Heitä oli niin monta, että he muodostivat jo keskenään eloisan kemun, mutta muu väki oli lähempänä rantaa, ja välissä oli aivan kuin näkymätön aita. Mutta minä en sitä suuremmin miettinyt, sillä päivä oli suloinen ja Jelena istui vieressäni.

Karjala, 1880-luku. Mathilda Sommer, hienon viipurilaiskodin kasvatti, saapuu Sortavalaan opiskelemaan opettajaseminaarissa. Tilda tutustuu Jelena Päästäiseen, opiskelutoveriinsa, joka on kuin toisesta maailmasta: karjalainen, kiehtova, ja kenobiitiksi mainitun ja ilmeisesti pimeyden voimia tuntevan liikemiehen Kiril-setänsä holhokki.

Miina Supisen romaani Kultainen peura on yhtäältä kuvaus ystävyydestä ja rakkaudesta, naisten kouluttautumisesta sekä kaupunkilais- ja maalaisjuurista ja toisaalta sukellus myyttiseen Karjalaan. Se sisältää rikasta kansanperinneainesta, mysteeriäkin on ilmassa. Olen aina ollut kiinnostunut Karjalasta, osin ehkä varttikarjalaisuuteni vuoksi (isäni äiti oli karjalankielinen), mikä osaltaan lisäsi innostustani Supisen kirjaa kohtaan eivätkä upea kansi ja muutaman tuttavan suosituksetkaan haitaksi olleet.

Kultainen peura on upea romaani. Se vie lukijansa kiehtovaan maailmaan, toiseen aikaan ja paikkaan. Tarina kietoo heti pauloihinsa, kulkee niin suvantokohdissa kuin suorastaan seikkailullisissa käänteissä. Seminaarikuvaukset ovat ihastuttavalla tavalla tyttökirjamaisia (tämä on kehu!), ja Supinen kirjoittaa kiinnostavasti opettajakoulutuksesta ihan historiallisen taustoituksen näkökulmastakin. Loppupuolella mystiikka kohoaa vahvasti esille ja “Karelian gothic” ottaa kierroksia. Mainiota!

Erityiseen asemaan nousevat myytit ja karjalainen kulttuuri. Karjala ei todellakaan ollut – eikä ole Supisen teoksessakaan – yksi iso ja yhtenäinen kulttuurinen alue, vaan siellä erilaiset uskonnot (kansanusko, kristinuskosta luterilaisuus ja ortodoksisuus), kielet ja tavat elivät sekä rinnakkain että omilla tienoillaan. Viipurin ja Mantsinsaaren maailmat ovat romaanissakin ihan erilaiset.

Myös rakkaustarinalla on oma roolinsa romaanissa, ja se on hienosti rakennettu ja sateenkaareva.

Kaiken kaikkiaan lumovoimainen, ihastuttava, kaunis ja seikkailullinen romaani. ♥

P.S. Huomasin, että Supinen jatkaa Karjalaan sijoittuvan kaunokirjallisuuden parissa. Hopeapeili ilmestyy syyskuussa, sen haluan lukea.

Sanni Isometsä: Katoamiskertomus

 

Sanni Isometsä: Katoamiskertomus
S&S 2026
Kansi Mari Huhtanen
208 sivua
Kotimainen romaani

* Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa *

Kaikki alkaa tyhjästä. Ensin on pehmeä ja pimeä. Sitten läpitunkevat valot. Näet yön leikkautumassa halki ja kahtia. Valkoista ja mustaa samassa kuvassa. Lapsi ovensuussa huutaa: Äiti, mikset tee mitään?

On nuori perhe: äiti, isä ja lapsi. Ja sitten isä kuolee. Menneen ja nykyisen rajaviiva on kuin railo aikojen välissä. On myös vielä aiempaa, kertojan isän itsemurha. Sanni Isometsän omaelämäkerrallinen esikoisromaani Katoamiskertomus on kuvaus menetyksestä ja surusta sekä elämästä silloin, kun surun syvät juuret kietoutuvat kaikkialle.

Miten yksi romaani voikin olla sellainen, että sitä lukee toisaalta pala kurkussa ja paino rinnassa, ja toisaalta kaikkea ihaillen: virkkeitä, rakennetta, sitä miten kaikki sanotaan ja kuinka hyvin kokonaisuus kulkee. “Sensaatiomaisen hyvä”, kirjoitettiin muistaakseni Hesarissakin. Ja silti Katoamiskertomus oli mennä minulta ohi. Mennä, vaikka kirja tuli minulle postitse suoraan kotiin. Laitoin sen vain jonnekin pinoon. Ajattelin, etten kykene lukemaan kuolemasta, en jaksa, en. Tarvittiin yhden rakkaan ystävän ponteva suositus, kun mietin mitä lukisin seuraavaksi.

Kiitos siis ystävälle, lukuvinkki oli kullanarvoinen.

Isometsän romaani on rankka ja kaunis. Kertojan rinnalla kulkee koko ajan. Sinä- ja minämuodossa – kuin hengittäisi sisään ja ulos, katsoisi kaikkea sisältä- ja ulkoapäin – kulkeva kerronta on viiltävän tarkkaa ja kuitenkin unenomaista, muistoista koostuvaa. Kaikki on samalla kertaa ihastuttavan elokuvallista, pohjattoman surullista, fragmentaarista, elämänmakuista.

Lukijaa armahdetaan kevyemmissä osissa, kuten alkupuolen “Love Storyksi” nimetyssä luvussa, jossa syödään jäätelöä, ja kolmansilla treffeillä suudellaan. Tai pienissä hetkissä, jossa lapsi esittää kysymyksiä, jotka ovat pohjimmiltaan kipeitä. Pääosassa on silti kaikkialla leijuva menetys, joka niin valtava ettei sitä tahdo lukijakaan kestää: itkeminen sairaalan vessassa ja juoksulenkillä, tiopentaali joka antaa syvän tiedottomuuden tilan, vainajanpaita. Se totuus, että naisen puoliso on ikuisesti 38-vuotias ja isä 35-vuotias, kertoja itse muuttuu ja vanhenee.

Kaikki on kauheaa ja ahdistavaa, ja niin totta. Teksti niin hyvää, että sen lukemista rakastaa, vaikka eihän tällaista tarinaa haluaisi olla olevankaan. Kun sisältö ja muoto kohtaavat näin onnistuneesti, syntyy hienoa kirjallisuutta.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

 

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja
Kosmos 2025
Kansi Ulla Donner
182 sivua
Kotimainen romaani

Sielu on pieni ja liukas, samanlainen sialla kuin ihmiselläkin, kykenemätön elämään maanpäällistä elämää ilman laajoja kudosmassoja, jotka suojaavat sen herkkää olemusta

Lihakaupunki, kaupunki joka on rakennettu lihasta, Lihatehdas oli ensin, sitten kaupunki. Ihmisiä saapui töihin satoja, sen jälkeen perustettiin kaikki muu. Sellaisessa kaupungissa Ester asuu, lihakauppiaspariskunnan ainoa tytär, joka ihastelee oman kainalonsa kananlihamaista aromia ja aloittaa työnsä teurastajana – ja on siinä taitavista taitavin. Ester avioituu Keinosiementäjän kanssa, onhan tällä lempeä katse, juuri sellainen joka ei pelota emakoita. Heillä on yhteinen tavoite ja toive: saada lapsi.

Vihdoin minäkin ostin ja luin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon viime vuonna voittaneen romaanin Ester, teurastaja. Mariia Niskavaaran teos osoittautui kaikeksi, mitä silti odotin: lihalliseksi ja groteskiksi, absurdiksi ja taitavasti kirjoitetuksi. Se on niitä romaaneja joita ei voi sanoa rakastavansa, mutta hyvänen aika miten hieno se on! Vau ja huh.

Ester, teurastaja kurottuu temaattisesti moneen suuntaan: elinkeinorakenteeseen, jossa Lihatehdas antaa elämän taloudelliset puitteet samalla tavalla kuin vaikkapa selluloosa- tai kaivosteollisuus jollain muilla paikkakunnilla takavuosina, perhesuhteisiin, lapsettomuuteen, eläinten olemassaolon ja hyväksikäytön filosofiaan jne. Niskavaara kuvailee asioita yksityiskohtaisesti ja visuaalisesti, muttei kuitenkaan paina lukijaa kaiken vyöryn alle, vaan jokainen lukija voi löytää oman rivien välinsä.

Vaikka Niskavaaran romaani on monin osin hyvin graafinen, on se myös niin tyylitelty että lukija saa tavallaan armahduksen. Ennen kuin ostin kirjan, lueskelin siitä kirjoitettuja esittelyjä täällä kirjagramissa. En enää muista lähteitä, mutta mieleeni ovat jääneet “faabeli” ja “kaurismäkeläinen”. Kyllä, kyllä. Ester, teurastaja on kuin satu ja ilmaisussa on ehkä jotain akikaurismäkeläistä. Minulle verrokkeina mieleen tulevat myös Han Kangin romaani Vegetaristi, Jean-Pierre Jeunet'n ja Marc Caron ohjaama elokuva Delicatessen (no, väistämättä: siinä outo talo vs. Lihatehdas, ja tietenkin lihaisuus) ja toisaalta jopa kuin verrokkiaan kovemmille kierroksille menevä Wes Anderson -estetiikka – toki ilman Andersonin lukuisia hahmoja ja erikoisia sattumuksia, ajattelen enemmän visuaalista maailmaa: Anderson meets Tulitikkutehtaan tyttö.

Ennen kaikkea Ester, teurastaja on ihan omanlaisensa. Se on hämmästyttävän hieno ja tyylitelty esikoisromaani, ahmittavakin (sic). Kirja on myös surullinen, oikeastaan jo alusta saakka – surullinen ja herättelevä satu aikuisille. Minua kosketti erityisesti Esterin äiti henkilökohtaisistakin syistä, myös Esterin ja Keinosiementäjän lapsihaaveet saivat hengittämään henkilöhahmojen mukana. Loppu hämmentää, mutta se on ehkä ainoa oikeanlainen lopetus tälle hienolle romaanille.

P.S. Ja vaikka sikaparkoja teurastetaan, kuten tuotantoeläinten osa on, kunnioittaa Ester, teurastaja eläimiä: niillä toden totta on sielu. Jos Niskavaaran romaanin antaisi luettavaksi kinkunsyöjälle joulunalusaikaan, saattaisi olla että lukija haluaisi mieluummin sinappihunnuttaa vaikka seitania. 

Maija Kajanto: Tilinpäätös

 

Maija Kajanto: Tilinpäätös
WSOY 2026
Kansi Kaisu Sandberg
292 sivua
Kotimainen romaani

* Kirja saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa *

Älä käperry sikiöasentoon äläkä kuvittele, että olet Jane Austenin romaanien sankaritar. Sinä olet Assi Suomesta [--].

Viime aikoina olen kaivannut jotain kevyttä mutta fiksua, hellivää ja sujuvaa luettavaa. Ja kuin tilauksesta sain postitse Maija Kajannon romaanin Tilinpäätös. Se oli itse asiassa kiinnostanut minua ennakkoon jonkin verran, vaikken ole lukenut Puistokadun pesula -sarjan avausosaa. Kajannon aiemmista kirjoista olen kuunnellut Korvapuustikesän ja Talvikaupungin valot, joista molemmista pidin kovasti. Mitä parhainta feelgoodia – ja ihanaa oli Talvikaupungin valoissa huomata, ettei romantiikka ole välttämättä ollenkaan se isoin asia lajityypin kirjoissa (tai joissakin on, mutta pidän eniten näistä joissa ei) – tai edes tarpeen.

Tilinpäätös on toinen osa Puistokadun pesula -sarjaa. Vaikka kyse on kirjasarjasta, ei haittaa vaikkei ole lukenut ensimmäistä osaa, sillä nyt keskeishenkilönä on toinen hahmo, keski-iän kynnyksellä oleva tilintarkastaja Assi, joka on ilmeisesti edellisen romaanin sivuhenkilö. Päätyöstään lomautetuksi joutuessaan Assi alkaa pohtia elämäänsä. Mitä hän oikeastaan haluaa? Samalla hän hoitaa isoisänsä kuolinpesän tyhjennystä, mikä tuo eteen salaisuuden, jota isoisä oli eläessään visusti varjellut.

Olipa tämä kaiken kaikkiaan mukava ja sujuva lukukokemus! Kyllähän sitä mielellään olisi austenlainen sankaritar, mutta arkihan se usein kaikkea määrittää. Tilinpäätös on konstailematon romaani tavallisista ihmisistä, joiden arkea ovat tasainen mutta tylsä parisuhde, lomautuksen osuminen omalle kohdalle, sienestäminen, haave Rooman-matkasta, ystävät ja sukulaiset – ja kaipuu kohti jotain vaikeasti määriteltävää elämänmuutosta. Ja muutoksia onkin luvassa, kuten olettaa voi.

Kaiken kukkuraksi joidenkin lukujen alussa on pesulateemaan sopivasti pyykinhoitovinkkejä, jotka tulevat tarpeeseen ainakin omalla kohdallani. Saattaa olla, en tiedä, että Maija Kajannon kirjat voisivat toimia minulle hyvänä luottolukemisena silloin kun kaipaan jotain omalla tavallaan tuttua ja turvallista, lohdullistakin. Tykkäsin!

Vielä yksi tärkeä asia: minähän olisin mielelläni (nykyaikainen!) austenlainen sankaritar, mutta Assin jalat maassa -tyyliset unelmat osoittavat, että haaveita on. Aina. Ja osa niistä voi toteutua.

Riko Saatsi: Yönistujat

 

Riko Saatsi: Yönistujat
Gummerus 2025
191 sivua
Kotimainen romaani

suomea puhuvat, mutta kyllä ne ryssiä ovat.

Olen joskus sanonut, että (vapaa-aikana) luen kirjoja analyyttisyyden ja elämyksellisyyden rajamailla. Sitten on myös jonkinlainen henkilökohtaisen kiinnittymisen taso, joka voi olla luetun subjektiivinen hyvyys, joskus teoksen aihepiiri (ah, miten usein rakastan vaikkapa brittitunnelmaa tai pienoisromaanien haahuilevia ihmisiä), toisinaan vaikka lukuhetki, aihepiiri, taitavat virkkeet. Joku sellainen, joka kuuluu kyllä osaksi elämystä, mutta on jotain enemmän.

Riko Saatsin Yönistujat on näitä henkilökohtaisen kiinnittymisen kirjoja. Tietenkin luin sitä myös analyyttisesti (rakenne, virkkeet, osin käytetty karjalan kieli, teemat, evakot, historia, toiseus, häpeä) ja elämyksellisesti (miten lukiessa leimahti viha ja kaipuu, kyyneleet, ihmetys). 

Mutta sitten luin sitä myös sen vuoksi, että kyseessä on itselleni ehkä ensimmäinen lukemani romaani, jossa keskiössä ovat karjalankieliset ortodoksiset evakot. Siis sellaiset, jollainen myös isänäitini oli. Saatsin romaanin ihmiset tulevat Suistamolta, mummo oli kotoisin Suojärveltä. Karjalaisista ja evakoista on Suomessa paljonkin kirjoja, mutta onko niin, että niissä lähes kaikissa kerrotaan luterilaisista? (Heikki Turusen teokset ovat tiedossani, niitä en ole lukenut.) Eipä siis ihme, että Saatsin romaani veti minua puoleensa magneetin lailla, sillä:

Ei karjala ollut kieli ollenkaan [--]
Monet meistä elävät tietämättöminä. Tai harhaopin vallassa [--].
Myös mummoni oli kokenut häpeää kielestään ja uskonnostaan. Hänelle oli sanottu, että “mene sinäkin jumalaton kirkkoon”. Karjalaa mummo ei enää Savossa puhunut, mutta hänellä oli ikuisesti pieni aksentti.

Joka aamu Olavi oli mustelmistaan huolimatta urheasti talsinut kouluun.
Isäni on vasta nyt, kahdeksankymppisenä, kertonut miten häntä oli nimitelty koulussa. (Ja isäni on siis puoliksi karjalainen, toinen puoli hänessä on savolaista.)

Spuassua vastah mie varmah rikon da lapsie vastah rikon, ku ni midä en siul nyt pagize.
Voi, miten haluaisin kiinnittyä osittaisiin karjalaisjuuriini. Moni asia tietenkin sykähdyttää, mutta paljon on vierasta, vieraampaa kuin muissa minussa virtaavissa heimoissa (savolaisuudessa ja keskipohjalaisuudessa).

Mutta siis ja kaiken kaikkiaan. Nastin, kertojan, sairasvuoteen äärellä Joensuussa vuonna 1991 muistelema tapahtuu yhden vuorokauden aikana. Yönistujien ajallinen kaari on kuitenkin pidempi ja keskittyy evakkoaikaan ja Nurmekseen asettumiseen. Ajankuva, ihmismieli, itäisen ja (Pohjois-Karjalassakin vallitsevan) läntisen kulttuurin erilaisuus heräävät henkeen yhden perheen mikrohistoriassa. Tatjana-mummon ruumiinvalvojaiset nostavat esille ristiriitoja, niin ulkoisia kuin ihmismielestä kumpuavia. Karjalankieliset ilmaisut ja 1990-luvun tasolla koko puhe sekä Lasari-pojan näyt tuovat tarinaan oman vahvan tunnelmansa. Itkijääkin valvojaisiin haetaan.

Kokonaisuus on intensiivinen ja vaikuttava, Saatsin teos resonoi nykylukijassakin – myös ilman karjalaisjuuria, sillä eipä maailmanmeno ja ihmisten tavat kohdata vierasta ole juurikaan muuttuneet. Kiitos Riko Saatsille tämän hienon romaanin kirjoittamisesta.

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta
Otava 2025
Kansi Päivi Puustinen
237 sivua
Kotimainen romaani

Jos ihminen maalaa tarpeeksi kauan, häntä ei voi erottaa työstään. Siitä tulee olemassaoloa.

Ikääntyvä maalarimestari työstää maalausta, jota ei halua kenenkään näkevän. Iltaisin hän kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Musertavia henkilökohtaisia menetyksiä kokenut mestari ottaa oppilaakseen vielä yhden nuoren lahjakkuuden, Jacobin. Uudet tuulet puhaltavat ja Jacob maalaa silkkikauppiaan muotokuvaan keltaista muodikkaasti ja taitavasti. Kohtalolla on oma osuutensa kaikkien elämään.

Joel Haahtelan 16. romaani vie lukijansa 1670-luvun Hollantiin, aikakauden mestarillisten maalausten, hengen ja ihmisyyden maailmaan – ihmisen ja hänen luojansa välisen yhteyden hakemiseen. Sielunpiirtäjän ilta on alaotsikoitu pienoisromaaniksi ja sellaisena se onkin taattua Haahtelaa: kooltaan pieni ja samalla siis kokoaan suurempi, ilmaisultaan tiivis ja silti täysi, sielua ravitseva, lempeä, melankolinen, kaunis.

Haahtelan teksti katsoo toisaalta sisäänpäin, henkilöidensä sisäiseen maailman ja elintilaan, toisaalta se avaa näkymiä laajalle, ikiaikaiseen. Nyt keskiössä ovat kuvataide ja taiteilijuus (pigmenttien jauhaminen, veden kantaminen, pinnan maalaaminen ja siten tilan avaruuden ja syvyyden luominen), sukupolvet, ikuinen kaipuu, lahjakkuus, elämän hiipuminen ja usko. Haahtelan viime vuosien tuotannossa on ollut jonkin verran myös uskonnollista etsintää, nyt vanhenevan mestarin mietteissä kuuluu pohdiskeleva, osin nöyrä ääni: Vai onko ihminen sittenkin hyvä? Olenko itse kadottanut Jumalan kuvan ihmisistä? Aihe on eittämättä tärkeä, mutta agnostikkosieluiselle lukijalle romaanissa on omat haasteensa – ja se on hyvä, pysähtyminen ja pohdiskelu.

Kuten kai aina, joku haahtelamainen taika tapahtuu ja luetusta on helppo lumoutua. Haahtela taitaa tunnelman, pienen ja suuren vaihtelun, ihmisen surun, herkkyyden ja luomiskyvyn. Tällä kertaa romaani on historiallinen, kuten myös kaksi vuotta sitten julkaistu Yö Whistlerin maalauksessa. Sijoittipa Haahtela teoksensa sitten nykyhetkeen tai menneeseen, on niissä aina läsnä monia kirjailijalle tuttuja piirteitä, kuten lumisateessa kuljeskelua (kaupungin rajalle saakka) ja perhonenkin (joka lentää edestakaisin maailmojen välillä)... Romaanissa Haahtela kuvaa, miten maailma sai alkunsa myrskyssä ja se myös päättyy myrskyyn. Rakastan tällaista tiivistä ja silti tilaa antavaa kuvausta.

Jos Sielunpiirtäjän ilta kantaisi jotain sävymaailmaa, heijastaisi se vanhojen hollantilaisten mestarien tummanvaloisaa värikylläisyyttä. Sielunpiirtäjän ilta onkin toisaalta taattua ja toisaalta – silti – hieman erilaista Haahtelaa. Ennen kaikkea se on rauhoittavaa kirjallisuutta, jollaista tarvitaan tänä nykyisenä maailmanaikana ehkä vielä kipeämmin kuin aikoihin.

Jouluinen kirjamatsi: Hanna Velling ja Jenny Bayliss

 

Talvinen kirjamatsi! Kumpi saa enemmän omenoita? 🍎

Lumiomena-blogin kultaisina vuosina tein muutaman kirjamatsi-tyylisen postauksen. Ja nyt, monen vuoden  jälkeen (ja myös ensimmäistä kertaa kirjagram-tililläni): hyvänmielen kirjamatsi. Oikeasti kyse ei tietenkään ole totisesta ottelusta kirjojen välillä. Satuin vain hybridilukemaan kaksi vuodenaikakirjaa. Hybridilukeminen tarkoittaa sitä, että aloin lukea kumpaakin teosta painettuna kirjana, mutta jatkoin loppuun äänikirjana.

Vastakkain, tai siis jouluomenoita keräämässä, ovat:

Hanna Velling: Pikkupakkasia ruukkikylässä * Bazar 2024 * Kansi Tiia Javanainen

Jenny Bayliss: Jouluksi kotiin * Otava 2024 * Suom. Anna-Mari Raaska

(Kumpikin kirja arvostelukappale kustantamosta)

Miten jouluomenat jakautuvat ao. kategorioissa?

Miljöö

Velling: Oikea suomalaisten ruukkikylien ilmentymä. Tiedättehän, kuin Mathildedahl, Strömfors ja ties mitkä kaikki muut yhdessä. Talvella! Kaikki ne rakennukset, omalaatuiset asukkaat jne.

Bayliss: Brittikylä! Yksi lempimiljööni missä vain kulttuurituotteessa. Suloinen ja omaperäinen.

Mahdoton valinta, menkööt omenat tasan. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Feelgood

Molemmissa on paljon hauskaa sanailua ja hahmoja sekä genrelle tyypillisesti myös vakavampia sävyjä. Tunteet kuuluvat aina feelgood-kirjoihin, joissa on hyvä olla jotain sydämeenkäyvää. Eniten sydämeeni kävi Ruukkikylä-kirjan Nappi-koira, mutta toisaalta Baylissin kirjassa isän kuolema tuo sisarukset yhteen. Tasan menee, mutta Nappi saa päälle sydämen. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎 ❤️

Talvisuus

Vaikea rasti, koska ruukkikylässä kuljetaan kevättä kohti, Jouluksi kotiin taas juhlitaan talvipäivänseisausta. Mutta Suomen talvi on aina Suomen talvi, pakko vetää kotiinpäin. Tässä omenat tietenkin Vellingin kirjalle. 🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Sujuvuus

Feelgood-kirjan täytyy pitää lukija otteessaan. Painettuna kirjana kumpikin on genressään oikein mainio. Äänikirjaa kuunnellessa ainakin minulla ajatus alkaa usein harhailla ja ikävä kyllä Baylissin kohdalla niin kävi usein. Vellingin kirjan lyhyt luvut saivat (kuntosalilla) kuuntelijan kiitolliseksi, eli tämä kategoria menee nyt ruukkikylää kohti: 🍎🍎🍎 - 🍎

Voittaja on Hanna Vellingin Pikkupakkasia ruukkikylässä! Se voitti kahdessa kategoriassa sai Napin vuoksi sydämen päälle.

No, kirjamatsit eivät yhden (ja hyvin myötämielisen) lukijan tuomaroimana ole koskaan kovin reiluja. Kumpaakin kirjaa suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea talvista hyvänmielenkirjallisuutta, ja näitä molempia voi hyvin lukea myös joulun jälkeen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö
Tammi 2024
Kansi Leena Oravainio
670 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Ehkä hiekka olisi laskeutunut takaisin pohjaan, vesi lopulta kirkastunut ja kaikki olisi ollut ennallaan, läikehtinyt esiin vain satunnaisina pelkoina, kroonisina fobioina.

Ehkä.

Mutta se ei mennyt niin.

Kaksi naista viettää aikaa saaristomaisemissa pöydän ääressä. Kamera on sivussa, naisilla on hellehatut, toisella musta ja toisella valkoinen. Heillä on käsissään multaisia sieniä, mädänsyöjiä. Naisten universumi on tässä, eivätkä he pääse pois.

Eva, minäkertoja, jonka lukija kohtaa alun kuvauksen jälkeen, on alkanut katsoa Ingmar Bergmanin elokuvia elämänsä käänteentekevänä aikana. Personan hän katsoo viimeiseksi, mutta juuri se on elokuva, joka virtaa hänen suoniinsa. Lukijalle Personan hahmot, Eva, Bergmanin Fårön saarelle matkaava fiktiivinen näkökulmahenkilö Julia sekä niin ikään fiktiota fiktiossa olevat Iris ja Edit kaikki lomittuvat keskenään. Jokainen heistä ikään kuin peilaa toinen toistaan.

Anna-Kaari Hakkarainen on kirjoittanut joitakin lempikirjojani, etenkin Kristallipalatsia ja Dioraamaa suorastaan rakastan. Eipä siis ihme, että odotin Marraseliötä. Ihme ei ole sekään, että tämä omaperäinen romaani nousi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Marraseliön lukeminen otti minulta kuitenkin kauan. En enää muista, milloin kirjan sain ja milloin sen aloitin. Joka tapauksessa syyskuussa. Aluksi olin uteliaalla tavalla innokas lukija, heti myös lumoutunut. Tällainen, ihmeellinen, kummallinen, moneen suuntaan kurottava, intiimi, avara, kaikkea! Jossain vaiheessa eksyin. Luin muuta. Palasin Marraseliöön, ihastuin uudelleen, tuskastuin. Hukkasin kirjallisuudenlajit ja -rajat, kadotin ehkä itseni lukijanakin ja sitten palasin romaaniin ja lukijuuteen. Halusin lukea Marraseliötä, oli pakko viivytellä sen kanssa. Vihasin ja rakastin sen lukemista. Lukeminen sirpaloitui, tarvitsi aikaa. Ja palkitsi.

Kuka minä olin?
Mitä kohti kuljin?
Pelko oli ollut niin pitkään kirkkain johtotähteni, etten tiennyt miten elää ilman sitä. Koko ruumiini oli voimaton.

Hakkaraisen romaani kerrostaa vallan ja pelon, kuvaa ilmiömäisiä ihmisiä, jotka valloittavat (tai ainakin koettavat) kaikki osat toisen elämästä. Kerroksellisuutta on myös Marraseliön intertekstuaalisuudessa mm. suhteessa Hakkaraisen omaan Dioraamaan sekä tietenkin Bergmanin Personaan, joka voi olla jonkinlainen avain nyt lukemaani, en tiedä. 2000-luvun alussa katsoin paljon Bergmanin elokuvia, mutta olen kadottanut niistä joitakin tuokiokuvia lukuun ottamatta lähes kaiken paitsi tunnelman. Nyt toivon, että olisin katsonut Personan ihan hiljattain (ja epäröin: olenhan ylipäätään nähnyt sen?).

Marraseliö on romaani, jolle en keksi verrokkia. En oikeastaan tiedä virkistävämpää kirjallisuutta kuin sellainen, jollaista en ole aiemmin lukenut. Marraseliön takakansiteksti kuvaa teosta "romaanin ruumiinavaukseksi, hybridiksi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat", ja se kaikki on helppoa uskoa. Marraseliö on romaani ja metaromaani, itsestään tietoinen silloinkin kun sen henkilöt eivät sitä ole. Se on taideromaani, ihmissuhdekuvaus, kriittinen(kin) ylistyslaulu Bergmanin elokuville, tutkielma halusta ja pelosta.

Adjektiivia haastava tulee usein yliviljeltyä, mutta Marraseliön kohdalla sitä voi käyttää – ja juuri tällä tavalla, tällaista kirjaa lukemalla, haluankin tulla haastetuksi.

Mikään ei lopulta kerro meistä enempää kuin se, millaisia fiktiivisiä maailmoja pystymme rakentamaan.

Kiitänkin Anna-Kaari Hakkaraista siitä, että hän on kirjoittanut tämän monikerroksisuudessaan kuin rihmastoisen, kiehtovuudessaan ainutlaatuisen romaanin, Marraseliön alaotsikon mukaisen loitsun. 

Anu Kaaja: Rusetti

 

Anu Kaaja: Rusetti
S&S 2023
Ulkoasu Jenni Saari
254 sivua
Kotimainen romaani

Mutta leikkokukilta ei kukaan kysy mitään.

Ja sitten kuvassa on leikkokukkia. Ehkä niiden monipuolisuus kuvastaa kirjaa, jonka hiljattain luin ja josta voisin sanoa lyhyesti: No nyt!

Mutta sanon tietenkin enemmän. Anu Kaajan Rusetti kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista rakastin alusta loppuun. Kaaja kirjoittaa kuin vaivattomasti, kevyesti (oikeasti en voi tietää, onko kirjoittaminen ollut sellaista vai päinvastaista vai jotain siltä väliltä), ja kuitenkin hän vyöryttää lukijan eteen valtavasti asioita.

bow row rococo

Rusetti on estetiikan ylistystä, kauneuden hakemista ja kokemista. Se on rokokoota ja Marie Antoinettea (ja vähän Sophia Coppolan elokuvan Kirsten Dunstia), se on lävistyksiä, klassista taidetta (ah!) ja maitokahvitaidetta. Siinä on G. W. Sebaldia, Twin Peaksin Audreyta tanssimassa, Dolly Partonin Jolenea, kannanottoja, seksuaalisuutta, ystävyyttä, rohkeuden hakemista, erinäisiä alaviitteitä ja paljon, paljon kaikkea muutakin ihmeellisenä ja alati kiehtovana kudelmana.

Romaanissa liikuntaan Suomessa ja muualla Euroopassa taiteen, taidehistorian, seksuaalisuuden ja esineiden perässä. Kyse on, ainakin osin, ruseteista, joita voi tiukemmin tai väljemmin tulkiten huomata mm. lävistyksissä ja We Can Do It! -kuvassa. Kyseessä on pinnalta kepeä ja sisällöltään moneen syväänkin suuntaan kurottava runsaudensarvi – tai ehkä monikerroksinen leivos, muhkea röyhelöhelma, asenteikas ja syyllistävä leikkokukka (alun sitaatista!).

Rusetti virkisti minua lukijana, taiteenystävänä, monelle asialle uteliaana. Suorastaan haltioiduin tästä viehkosta sukelluksesta kahviloiden, museoiden ja klubien maailmaan. Sukelluksesta, jonka aikana kohtasin Sokerin hengettären ja coolit tytöt, pyövelin ja taideteokset, joiden vuoksi matkustaa pitempääkin junareittiä.

P.S. Rusetista on julkaistu myös värillinen erikoispainos. Se on harmikseni loppuunmyyty. Olisipa ihanaa omistaa tämä kirja väreissä.

Dekkareita: Rämö ja Willingham

 "Poikkeuksellisen älykäs ja viihdyttävä", lupaa Washington Post dekkarin ennakkokappaleen takakannessa. Ja mikäpä ettei, tällainen harvakseltaankin – siis tahtiin pari kirjaa vuodessa – dekkareita lukeva saattaa kiinnostua. Ja oikeammin:

Täällähän on menossa suorastaan dekkariviikot! Ne alkoivat Satu Rämön Hildurilla (WSOY 2022) jatko-osineen. Rämön kirjat olivat minulle itse asiassa lääkettä, jotka katkaisivat äänikirjataukoni. En alkukesän jälkeen ollut kuunnellut yhtään äänikirjoja. Tai aloitin kyllä, mutta kaikki kuunneltu jäi kesken ja kuntosalilla kuuntelin mieluummin podcasteja. Sitten kuuntelin Hildurin, seuraavaksi Rósan & Björkin ja niiden jatkoksi vielä "Jakobin". Kiitos näiden koukuttavien kirjojen olen jatkanut äänikirjojen parissa – ja odotan tietenkin myös kirjasarjan neljättä osaa Raakelia.

Stacy Willinghamin Välähdyksen pimeässä (Tammi 2024 suom. Einari Aaltonen) puolestaan sain ennakkokappaleena kustantamosta. Takakanteen painetut kriitikkokehut olivat selvästi onnistunutta markkinointia, sillä luin kirjan muutamalta istumalta: bussissa matkalla toimistolle ja nyt viikonloppuna kotisohvalla. Toki myös juonikehys kiinnosti: päähenkilön lapsuudessa on sarjamurhattu tyttöjä, nyt murhat ovat alkaneet uudelleen. Lisäksi on perhesiteitä yms.

Rämön ja Willinghamin kirjoissa on paljon eroja ja jotain yhteistä. Eroja ovat tietenkin maisemat: Islanti (ja hieman Suomen Lappikin) sekä Louisiana, Yhdysvaltain syvä etelä. Siinä, missä pohjolassa neulotaan ja pidellään ilmoja, voi etelässä nähdä tulikärpäsiä. Hildur on poliisi, Willinghamin kirjan päähenkilö psykologi. Kumpikin nainen painiskelee oman menneisyytensä, lapsuudesta saakka periytyvien traumojen kanssa.

Molemmat kirjat (tai siis kolme Hildur-kirjaa ja yksi Välähdys pimeässä) pitävät otteessaan niin, ettei niitä voi lopettaa kesken. Jännitys siis vangitsee lukijansa. Sekä Rämön että Willinghamin teoksissa on myös omat kliseensä, mutta lasken ne genreen kuuluviksi. Samoin on yllätysten ja ennakolta arvattavien seikkojen laita. Luulenkin, että dekkarien lukijat usein nauttivat siitä, että osaavat yhdistellä asioita ja olla ikään kuin hieman edellä kirjan kertojaa, mutta samalla on kuitenkin ilo tulla yllätetyksi.

Sangen laadukkaita jännityskirjoja, siis! Voisin ehkä lukea tänä syksynä vielä jonkun muunkin dekkarin, mielellään sellaisen aika kotoisan.

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi

 

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä
WSOY 2024
Kansi Ville Laihonen
Kannen kuva Hanna Weselius
456 sivua + kuvaliite
Kotimainen elämäkerrallinen kirja

Huomaathan, mitä sinä olet saanut aikaan?

Arvokkaita, pysyviä, vaalimisen arvoisia asioita:

Kirjallisuus, metsät ja luonto, Karjala.

Ystävyys, kohtaamiset, Ekbergiltä haetut leivokset, kuulumisten vaihtaminen, elämänhistorian jakaminen, kiinnostus toista ihmistä ja kaikkea inhimillistä kohtaan. Arki, flunssat, se ettei pääsekään paikalle, väsymys. Hauskat hetket ja yhdessä nauraminen, halu muistaa. Sukupolvien välinen yhteys. Ilo.

Viimeisen kuukauden aikana olen lukenut hitaasti Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. Olen lukenut kirjaa säästellen, muiden luettavien rinnalla, sillä jotenkin halusin nyt viipyillä – ikään kuin kulkea lähes itseni ikäisen kirjailijan rinnalla ja hänen sanojensa myötä kohdata iäkäs, rakastettu kirjailija ja luonnonsuojelija.

Carlsonin kirja Eeva Kilvestä on paljon. Se on samalla kertaa ilmava, herkästi hapuilevakin – kuten elämä on – ja juureva. Lukiessa teoksen voimakas intensiteetti tuli liki ja tuntui kuin olisin itsekin tavallaan ollut läsnä kohtaamisissa ja poissaolon hetkissä, Tapiolan Iltaruskontiellä, sairaalassa, Etelä-Savon Piskolassa, junassa Englannissa... (Oikeasti olin automatkalla Savossa, kotona Vantaalla, bussissa matkalla toimistolle Kalasatamaan... Mutta sanat ja kirjallisuus tätä tekevät!)

Voisin kirjoittaa kirjasta vaikka kuinka pitkästi, mutta parhaiten teos avautuu sen lukeville. Jätän tänne muistoksi siis lämpimän lukusuositukseni. Haluan vielä viipyillä ajatuksessa siitä, miten lapsuudesta saakka kauniita asioita kuullut ja kohdannut kykenee niitä itsekin jakamaan niin kohtaamisissa toisten kanssa kuin kirjoitetuissa sanoissa.

Kaunis kirja antaa lohtua, saa uskomaan ihmisiin, kirjallisuuteen, kauneuteen ja siihen, että elämä –kirjan nimen mukaisesti tosiaankin nämä juhlat – jatkuu vielä.

Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Joel Haahtela: Marijan rakkaus
Otava 2024
Kansi Päivi Puustinen
192 sivua
Kotimainen romaani

Hän pelkäsi monia asioita, mutta vanhojen maalausten ääressä pelko sammui, maailma siirtyi askeleen kauemmas. Elämä oli tyyntä ja selkeää, ikiaikaista ja paikallaan, jo aikaa sitten tapahtunutta.

Kaikki on siellä, kuin kansien välissä olevassa mikromaailmassa: mennyt ja nykyhetki, joku kadotettu ja uudelleen löydetty, lähes ikiaikaiset kaupungit, jonkun loppuminen tai ehkä alkaminen – tai niiden samanaikaisuus.

Niin, olen ollut taas Joel Haahtelan tekstin lumoissa. Kuten kuvasta näkee, olen haalinut itselleni kaikki hänen kirjansa enkä osaa nimetä suosikkiani (mutta ehkä rakkaimmat ovat Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja). Ihan vastikään ilmestynyt Marijan rakkaus saa päätyä suosikki-Haahteloideni joukkoon. Se on kirjailijan 15. romaani.

Teoksessa suomalainen nuori mies ja serbialainen Marija rakastuvat Prahassa kesällä 1996. Sitten Marija katoaa, mutta he tapaavat uudelleen 25 vuotta myöhemmin Triestessä, jossa Marija on arvioimassa vanhaa maalausta. Yöjuna vie nuoruudenrakastavaiset Roomaan, ja monenlaiset kysymykset risteilevät miehen mielessä: mitä vuosia sitten tapahtui, miksi Marija katosi, mitä kaikkea elämästä kulkee aina mukana ja miksi?

Myös lukija pohtii samoja kysymyksiä, myös muistoja ja unohduksia, sekä sitä mikä kaikki Haahtelan hahmoja on ollut rakentamassa. Haahtela osaa viljellä yksityiskohtia, joita – tai jonka tyylisiä, jos ei ihan samoja – löytyy useista hänen kirjoistaan. Tällä kertaa ihastuttavat mm. Chagallin rakastavaiset litografiana, Tarkovskin mestariteos Solaris, kaupungit Trieste, Rooma ja Praha, galaksit, sateen äänen rakastaminen sekä etenkin ajatus varjohistoriasta, miten "olemassaolomme oli rakennettu unohdukselle". Viimeksi mainittu on Marijan rakkaudessa keskeistä, jonkinlainen ajan synnyttämä suodin.

Kokonaisuudessa on hauskaakin, kuten fiktiota, jossa nuori kirjailija kapuaa Otavan kivilinnaan (graniitti-) ja pian pääsee haastatteluissa kertomaan metafiktiviivistä tarinaa – kuin silmäniskuja nuorelle itselleen. Myös sillä, kenen tarinaa kerrotaan, kenen tarinaan kertoja on joutunut, leikitellään.

Marijan rakkaus on haahtelamaiseen tyyliin sivumäärältään maltillinen ja samalla laaja romaani. Sen laajuus syntyy teemoista, jotka vaeltavat ihmismielen rakentamisen kysymyksistä taide- ja aatteellisiin viittauksiin. Haahtelan teksti kulkee ja viipyilee juuri sopivasti, antaa tilaa lukijalle, mutta syöttää paitsi päähenkilönsä muistoja kenties myös lukijan itsensä (ainakin, jos on samaa ikäluokkaa kirjailijan ja kirjan henkilöiden kanssa).

Haahtelan romaaneissa yhdistyvät aina etäältä katsomisen ja lähelle pääsemisen yhteisvaikutuksesta syntyvä haikea ja jopa viiltävä kauneus. Marijan rakkaudessa erityisen hienosti. Minulle se onkin Haahtelan parhaita vuosiin.

P.S. Vielä pari asiaa:

Olen käynyt Italiassa lukuisia kertoja, mutten koskaan Triestessä. Haahtelan romaanissa kaupunkia kuvaillaan että "kaikki Triestessä kerran majailleet palasivat kuolemansa jälkeen takaisin kaupunkiin ja vaelsivat sen syrjäisimmillä sivukaduilla hiljaisina kevätöinä". Haluan Triesteen (en välttämättä em. syystä, mutta)!

Solaris, yksi aukko elokuvasivistyksessäni. Korjattavissa, katsottava.

Pirkko Soininen: Signe

 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024
Kannen suunnittelu Mika Tuominen
224 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Valoherkkiä pintoja, lakanani, tyynyni – kun niille paistaa kevään valo.
   Mikä tässä valottuu?
   Minun ruumiin tässä valottuu lakanaa vasten.
   Nikkilän käärinliinat.

Vuosina 1862–1942 elänyt Signe Brander oli valokuvaaja, joka tunnetaan etenkin puhuttelevista Helsinki-kuvistaan: paikoista, ihmisistä, nykysilmin katsottuna historian kerrostumista. Onkin ilo, että Branderista on kirjoitettu nyt romaani: Pirkko Soinisen Signe.

Romaanin alku kuljettaa lukijansa Sipooseen Nikkilän sairaalaan, jossa kuumehoureinen Signe viettää elämänsä viimeisiä päiviä. Sairaalahuoneen laudoitetut ikkunat muistuttavat Signeä camera obscurasta, mikä saa hänet muistelemaan omaa elämäänsä: ihmisiä, paikkoja, valokuvausta. Noiden sairaalaosioiden ja menneen välillä Signe-romaani vuorottelee. Soinisen kieli on kaunista ja tiivistä, kerronta etenee ja osaa myös pysähtyä. Romaanin rakenne toimii: iäkkään Signen ja nuoremman, saman ihmisen, kokemuksista syntyy yksi elämä. Nikkilässä Signellä ei ole enää juuri aikaa jäljellä, mutta muistoissa kaikki ikään kuin herää eloon.

Jäljensin todellisuutta ja rakastin sitä.

Soininen on perehtynyt tarkkaan teoksensa aihepiiriin. Hän piirtää sanoillaan Signen elämän paikat, mukulakiviset kadut, valokuvaajan palkkiot. työn Helsingin tallettajana ja kaluston raskauden (matkalaukut tosiaankin painoivat paljon!), ihmiset ja kohtaamiset kuvien taustalla (miten esim. Kruununhaan Mariebad-sauna-kuva on syntynyt). Toki myös Signen oma elämä saa osansa, mm. kipeä äitisuhde. Soininen kirjoittaa, miten "valokuva on jälki, painauma historiassa", ja sellainen on myös Signe, romaani: historiallisesti tarkkaan piirtyvä kuva Signe Branderista ja hänen elämäntyöstään. Samalla rinnalla kulkee Suomen historiaa: itsenäistymisen aika, työläisten oikeudet, sodat, Urho Kaleva Kekkonenkin puhuu radiossa.

Kirjailija on tuttuni, joten: Pirkko, lämpimät onnittelut Signestä -- kirjasta, joka kulkee valokuvaajan jäljillä ja ajatuksissa, ja on kaunis kunnianosoitus Signe Branderille. <3

P.S. Kirjakuvan ylälaidassa oleva mustavalkoinen kuva ei liity Signe Branderiin, vaan on peräisin lapsuuteni kotipaikkakunnalta, jossa vanhoista kuvista on joitakin vuosia sitten teetetty metallisia postikortteja. Muuttuvaa (nykyistä) kaupunkia siinäkin.

Fida Kettunen: Vintage ja second hand

 

Fida Kettunen: Vintage ja second hand. Luovuutta kestävään tyyliin
Avain 2022
Kansi ja taitto Fida Kettunen ja Tarja Kettunen
176 sivua
Kotimainen tietokirja

Joskus kirjakuvien ottamisen ja postauksen välillä on pidempi aika kuin tarkoitus. Niin tälläkin kertaa. Otin nämä kuvat Kansallismuseon pihalla jo elokuussa, jolloin kiersin siellä vintage-tapahtumassa ja ilokseni kohtasin siellä myös Fida Kettusen, jonka upea kirja Vintage ja second hand. Luovuutta kestävään tyyliin ilmestyi viime keväänä.

Kettusen kirja on kaunis ja tärkeä. Se käy läpi vaatteiden – käsityön, tyylivirtausten, asenteiden – historiaa, opastaa huoltamaan vaatteita, käy läpi kangaslaatuja, rohkaisee lukijaa löytämään oman tyylinsä ja vinkkaa mitä yksityiskohtia second hand -ostoksilla vaatteista kannattaa tarkastaa. Kirjassa on mukana myös erilaisia vintagepukeutujia harrastajista vaatelainaamon perustajaan ja stylististä ompelijaan.

Ote on asiallinen, luovasti leikkivä ja innostava. Kirjaa lukiessa voi tehdä hauskoja bongauksia: mikä vuosikymmen oli funktionaalinen, mikä ylenpalttinen, miten Kurt Cobainin villatakki ja grunge ovat vaikuttaneet kierrätysmuotiin, millaista totta ja tarua käytetyistä vaatteista usein esitetään?

Kirjassa kaikki esitellään perustellen ja mukavan persoonallisesti. Kettunen haastaa lukijansa erilaisiin tehtäviin, joista itse esimerkiksi innostuin inspiraatio-brainstormista mutta tyylileikkiin rohkenen ehkä vain ajatuksissani. Teoksen kuvitus on raikkaalla tavalla runsasta ja linjakasta aina historiallisista kuvista Kettusen omiin kuviin, hän heittäytyy kirjassaan upeasti vintagemalliksi: upeita asuja ja niitä tyylileikkejäkin.

Kaiken muun hyvän ohella Kettusen kirja kertoo tärkeää asiaa massatuotannon vaikutuksista ja siitä, miten vaatteiden arvo säilyy ja kasvaa kun niitä käytetään. Vaatteen arvo on kulttuurista, käytettyjä vaatteita (harkiten!) ostamalla voi vähentää tekstiilijätteen määrää. Vintage ja second hand -kirja opettaa arvostamaan vaatteita ja opastaa persoonallisen tyylin rakentamisessa ja ylläpitämisessä – kestävien arvojen mukaisesti.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Otava 2022
Kansi Jussi Karjalainen
464 sivua
Kotimainen romaani

Avasin oven ja hän seisoi siinä tuijottaen minua vaaleanharmailla silmillään. Huopahattu muodikkaasti vinossa, mutta ei niin paljon, että häntä olisi erehtynyt luulemaan pariisittareksi. Ei, ranskalainen hän ei ollut. Aivan liian pitkä. Eikä kirjailija.

Hän ei ole kirjailija eikä ranskalainen. Mutta tyylikäs on hän, vaitonainen – ja suomalainen. 1930-luvun Pariisissa Gertrude Stein ja Alice B. Toklas palkkaavat talouteensa keittäjäksi suomalaisen Margitin, joka on työssään taitava ja hengeltään sivistynyt. Margitin persoona lumoaa etenkin Alicen, joka ei voi ihmettelemättä keittäjän sivistystä ja pohtimatta tämän menneisyyttä. Margitilla on syynsä olla vaitonainen menneestään 1910- ja 20-lukujen Paraisilla, jossa hän siskonsa Astridin kanssa toimii piikana.

Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär on herkullinen romaani, jota voisi luonnehtia biofiktioksi. Steinilla ja Toklasilla todellisuudessakin oli Margit-niminen suomalainen keittäjä, joka mainitaan Alice B. Toklasin keittokirjassa (1954, suom. 2004). Myös oikea Margit oli sivistynyt ja hyvin pukeutunut, mutta Parkkisen romaanissa tapahtumat ovat fiktiota, kuten toki on Margit romaanihahmonakin.

Oikeassa elämässä asiat ovat epämiellyttävän monimutkaisia.

Hienosti ja yllättävästikin rakentuvassa romaanissaan Parkkinen luo kauniskielisen ja tummasävyisen kudelman, joka on samalla kertaa täsmäkirja kulttuurihistorian ja kirjallisuuden ystäville, mysteeri, kertomus sisaruudesta, rakkaudesta ja asioista, joita ei voi jättää taakseen. Hidastempoinen mutta mukaansatempaiseva kirja vuorottelee niin aikakausien, paikan kuin kertojien ja kerronnan osalta: Pariisiin sijoittuvissa osioissa kertojana on Toklas, Paraisten tapahtumista puolestaan kertoo kirjeissään Ulriikka Melvas -niminen puutarhuri. Jussi Karjalaisen suunnittelema kaunis kansi antaa hienovaraisia vihjeitä menneistä tapahtumista.

Olen pitänyt kaikista lukemistani Parkkisen kirjoista eikä Neiti Steinin keittäjätär pettänyt korkeita odotuksiani. Nautin etenkin Pariisiin sijoittuvista osioista ja siitä, millaiseksi Parkkinen Steinin ja Toklasin talouden ja seurapiirin kirjoittaa. Läsnä ovat taiteilijatuttuvat, ruoka, jossain määrin epätasa-arvoinen mutta silti vakaa parisuhdekin: Emme olleet aina onnellisia, mutta me olimme aina yhdessä.

Ei siis ihmekään, että mieleni tekee nyt lukea Alice B. Toklasin keittokirja (Steiniakaan en muuten ole koskaan lukenut). 

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

 

Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Tammi 2021
Kannen maalaus Astrid Sylwan
Kannen suunnittelu Markko Taina
337 sivua
Kotimainen romaani 

Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jostakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheikutta, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena.

Harvoin olen kirjan vietävissä niin, että sekä luen että kuuntelen sitä: haluan edetä mahdollisimman nopeasti, ikään kuin elän sen maailmassa. Viimeksi tällainen kirja osui kohdalleni tammikuussa (Minna Salamin Aistien viisaus, josta kirjoitin Lumiomenan Instragramiin, liittykää seuraajaksi, päivitän Instaa tiheämmin kuin blogia), nyt sitten sama kävi Saara Turusen Järjettömiä asioita kohdalla. Aamukävelyilläkin kuuntelin kirjaa, iltaisin luin sitä. Intensiivisen tahdin vuoksi liki 350-sivuinen teos päättyi liian nopeasti mutta täydellisesti: romaanin kaunis loppu jäi väräjämään mieleeni.

Koko romaani sen sijaan jää mieleen välähdyksinä, tuokioina päähenkilön elämästä. Rakkaustarinaksi luonnehditun Järjettömien asioiden kertoja on nuori nainen, suomalainen dramaturgi, jolla on katalonialainen mies. Suhde on jo vakiintunut mutta epävakaa. Naista kalvaa puolisoiden erilaisuus, kotimaan ja Espanjan erot, parisuhteessa olemisen tavat ja ennen kaikkea hänen oma epävarmuutensa, ainainen sivullisuuteensa.

Turusen romaani on täynnä ristiriitoja, jotka lisäävät teoksen kiehtovuutta. Kerronta on tarkkanäköistä ja toteavaa, ehkä hieman lakonistakin, ja silti tunteita täynnä. Rakkaus on fokuksessa ja kuitenkin pakenevaa. Turunen kaikesta kertoo kuin ohimennen, kuin mitään isoa ei tapahtuisi ja silti romaanissa tapahtuu paljon: päähenkilö suhailee Katalonian ja Suomen välillä, käy Berliinissä ja Pohjois-Karjalassakin, hän kipuilee suhdetta mieheensä, yrittää rakentaa uraansa, pohtii kulttuurieroja Euroopan eri laidoilla, kohtaa suruja, iloja ja absurdeja asioita, ja miettii sitä sun tätä aina pikkulinnuista Cherbourgin sateenvarjoihin. Tämä kaikki on melankolista ja (hetkittäin myös) riemastuttavaa!

Päähenkilöä kohtaan tuntee pakostakin läheisyyttä, niin hyvin Turunen hänen päänsä sisälle pääsee ja sinne houkuttaa – niin hyvin, että lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni, että luen romaania, fiktiota, en Saara Turusen omaelämäkertaa. Tai mistä sitä tietää, fiktion rikkauksia tämäkin!

Rakastin sitä, miten Turunen antaa päähenkilönsä ajatusten virrata kontrolloidusti. Ihailen ja koen tuttuutta kertojaa kohtaan: hänen pidättyväisyyttään ja kuitenkin jonkinlaista impulsiivisuuttaan, hänen tarkkailevaa asennettaan – kuin ulkopuolisuutta kaikesta ja kuitenkin kaiken keskiössä. Sivullinen on, tietenkin, osallinen.

Järjettömiä asioita ei ehkä ole ns. kirja kaikille. Ei niille, jotka haluavat juonivetoisuutta. Eikä niille, jotka eivät jaksa vatulointia. Mutta minulle tämä hyvällä kielellä kirjoitettu monitahoinen ja pohdiskeleva lukusukkula on juuri oikeanlainen. Kaiken lisäksi se käsittelee myös rakkautta: ihmissuhteissa ja suhteessa itseen, katsojaa pakenevien pikkulintujen olemuksessa, yksilön valinnoissa, niissäkin asioissa jotka eivät ole kovin kauniita. Ja se kaikki on arkista ja siksikin kaunista.

Vera Vala: Aprikoosiyöt

 

Vera Vala: Aprikoosiyöt
Gummerus 2021
Kansi Eevaliina Rusanen
368 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Italiaan sijoittuva romaani

Vihdoin havahdun päättämättömyyden transsistani ja käsitän, että minun on pakko palata Villa Albaan. Kiirehdin takaisin kohti tuttua polkua. Aurinko on jo hylännyt minut, eivätkä pimeän yötaivaan vallanneet tähdet tarjoa minulle tarpeeksi lohtua. Kompastelen ja tajuan samalla itkeväni. Minusta tuntuu, että jotain on rikkoutunut, mutta en tiedä onko särö maailmassa vai ainoastaan omissa unelmissani.

Lauran elämä ei tunnut etenevän. Hän täyttää pian 40, mutta on jumissa niin mitäänsanomattomien työkuvioidensa, kirjailijuushaaveidensa, parisuhteessa kuin lapsuudenperheensäkin kanssa. Poikaystävä Robin tuntuu etäiseltä, isosisko Kati liian täydelliseltä, äidillä on muistisairaus. Lapsuusmuistoja läpi käydessään Laura tekee löydön, joka herättää paljon kysymyksiä, joihin hän etsii vastauksia Italiasta Tolfan alueelta. Italiassa asuva Aino-täti emännöi vanhaa Villa Alba -nimistä huvilaa, mutta nyt Aino on sairaalassa toipumassa onnettomuudesta. Onnettomuuden tapahtumapaikalla on sattunut aiemminkin, miksi?

Vera Valan romaani Aprikoosiyöt kiinnitti huomioni heti kustantajan katalogissa. Olen pitänyt Valan Arianna de Bellis -dekkareista ja myös Italia kiinnostaa minua useistakin syistä. Jännityskirjailijana tunnetun Valan uutuutta markkinoidaan “aistivoimaisena lukuromaanina”, mitä kaiken kiinnostukseni kohdalla hieman kavahdinkin: rakkausromaaniko tämä olisikin? Aistivoimainen rakkausromaani?

Sitäkin, mutta niin paljon enemmän. Upeakantinen Aprikoosiyöt on kahdessa aikatasossa kulkeva lukuromaani, jossa päähenkilön oman elämän solmut kytkeytyvät perhesalaisuuksiin tavalla, joka koukuttaa lukijansa. Sujuva kerronta vie mukanaan: nykyajassa kertojana toimii Laura, mutta menneen ajan minäkertoja pysyy lukijalta salassa hyvän tovin. Mitä pitemmälle romaani etenee, sitä suuremmaksi kasvavat sen arvoitukset. Vuosikymmenten takaiset valheet nousevat päivänvaloon, suvun raskaat salaisuudet ovat täynnä menneisyyden aaveita, jotka Lauran täytyy kohdata samalla kun hän käy läpi omia toiveitaan ja ihmissuhteitaan. Salaisuuksien rinnalla alati ihana Italia hehkuu pittoreskia tunnelmaa, on terrakottalattiat, mutteripannut, aprikoosi- ja viikunapuut... Kaiken viihdyttävän lomassa teoksessa on painavia teemoja: muistisairauden ohella muun muassa mielenterveyteen liittyvät kysymykset sovittuvat luontevasti kokonaisuuteen.

Ennakkoon odotin Aprikoosiöiden olevan nimenomaan viihteellinen lukuromaani, mitä se toki onkin, erinomaisen onnistunut sellainen: otteessaan pitävä ja mukavan kevyt ja samalla syvä ja koskettava. Viihteen ja painokkuuden vuorottelun lisäksi minut yllätti iloisesti Valan dekkaristitaustan näkyminen: Aprikoosiöissä on myös mysteeri jos toinenkin ratkaistavana, ehkä osin ennalta-arvattavana, mutta tihevää jännitystä tyylikkäästi tarjoavana.

Päällimmäiseksi kaikesta mieleen kuitenkin jää romaanin sydämeenkäypä kauneus. En osaa sanoa, vaikuttiko tämä nykyinen maailmanaika vai mikä siihen, että liikutuin kirjaa lukiessani kyyneliin. Olen ihminen, joka itkee hassuja asioita (mm. mainoksia elokuvateatterissa, lentokoneen nousua, koulun kevätjuhlissa…), mutta lukiessani kyynelehdin vain harvoin. Valan romaanin vahva tunnelataus teki hyvää – olin tarvinnut tällaista kirjaa enemmän kuin olin edes aavistanut.