Poimintoja Helsingin kirjamessuilta

Maanantai-illan hämärässä työhuoneessa valaisee kaksi asiaa: maapallolamppu ja tietokoneen näyttö. Eilen päättyneet Helsingin kirjamessut ja Messukeskuksen humina ovat kuitenkin vielä päällimmäisenä mielessä, joten nyt tämän postaamisen suhteen itseni miltei Maija Myöhäseksi tuntiessani palaan neljään edelliseen päivään. Pieniä poimintoja messuilta – nämä haluan muistaa:

 Esikoiskeskustelut

Perjantaina esikoiskirjailijoita Seppo Puttosen haastattelussa, eilen sunnuntaina Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaat Antti Majanderin, Suvi Aholan ja Sannan Kangasniemen jututettavina. Miten monenlaisia kirjoja ja koskettavia, hauskoja, pysäyttäviä tarinoita teosten taustalla. HS:n palkintoehdokkaista olen lukenut kaksi: ystäväni Minna Rytisalon Lempin ja Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä, joita kumpaakin suosittelen lämmöllä kaikille. Minna ja Soili: onnea ehdokkuudesta! ♥

Nyt tuntuu, että haluaisin lukea niin monia muitakin esikoisia: Paperi T:n valovoimaisuus sai minut melkein ostamaan Post-alfan, mutta eilisen esikoispaneelin jälkeen kirja oli loppunut Messukeskuksesta; perjantaina kuulemani Linnea Alhon Todistajan takana on hurjan kiinnostava tarina; Aura Nurmen ja Tuomas Juntusen kummankin puheenvuorot vetivät hiljaiseksi; Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa täytyy etsiä käsiini, samoin Hanna Waseliuksen Alma!. Jokainen esikoinen niin perjantain kuin eilisen paneelissa ansaitsisi maininnan tässä bloggauksessakin ja jokainen kirja varmasti löytää lukijansa.

Fintiaanien mailla

En osaa sanoa muuta kuin mitä joku aika sitten bloggasin: ”Blogissani esittelemistä tietokirjoista Fintiaanien mailla nousee ihan sinne kaikkien aikojen kärkikastiin. Mitä muuta voisin nyt sanoa kuin että lukekaa tämä kirja: Fintiaanien mailla on paitsi hyvä, myös syvä teos, joka dokumentoi erään etnisen ryhmän elämää monivalotteisesti – ja suomalaisia lukijoita kiinnostaen.” Koetin ehtiä kuuntelemaan Katja Kettua, Marita Seppälää ja Meeri Koutaniemeä Turun kirjamessuilla: en ehtinyt. Nyt Helsingissä sentään ehdin Rosebudin osastolle. Mikä valovoima näissä naisissa onkaan – ja miten tärkeä fintiaanien elämä on tulla kerrotuksi ja dokumentoiduksi.

Pienet keskusteluonnet

Jukka Viikilän ja Anna Kortelaisen keskustelu Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista. Messujen rentouttavimman hetken koin, eräät kauneimmat sitaatit kuulin Mika Waltari -lavalla perjantai-iltapäivällä. Lauantaina taas seurasin Claes Andersonin ja Peter Sandströmin keskustelua arkipäivän absurdismista – hienot kirjailijat, loistava keskustelu ja omakohtainen ylpeyden ja ilon tunne: ymmärsin melkein kaiken (nyansseista en ole varma) ruotsinkielisestä keskustelusta.

Tilat ja lavat

Helsingin kirjamessut ovat kuin magneetti tai (olkoot nyt näin) taikasormus, joka vetää puoleensa. Ylhäältä katsottuna se on kuin muurahaispesä (hmm, tämän jutun ylin kuva on otettu torstaiaamuna heti kymmeneltä…), alhaalla hallissa on kuin olisi ruuhkaisessa, mutta lämpimässä sylissä. Kustantajien osastot, antikvariaatit, ravintolat, useimmat lavat. Ihanaa!

Jos jotain moitin, niin Kirjakahvila-lavan kolkkoutta tänä vuonna, mutta vielä enemmän lasten aluetta, joka tyttäreni sanoin on ”kuin tää olisi joku aikuisten paikka, jonne voi tulla syömään eväitä”. Lainaan myös Siri Kolun twiittiä: ”Tämä on Kirjamessujen lasten alue. Siis tulevaisuuden lukijoiden & kirjallisuuskasvatuksen. I am not officially impressed.” Viime vuonna lasten alue oli valoisa ja houkutteleva, kutsuva. Petratkaa messujärjestäjät tässä ensi vuonna, please!

Bloggaajatilaisuudet

Olisikohan vuosi ollut 2012, kun ensimmäisen kerran olin lauantaina messuilla ennen niiden aukeamista. Bonnierin jo perinteeksi muodostunut bloggaribrunssi on aina houkuttanut kirjallisella keskustelullaan ja aamupalallaan. Tänä vuonna tilaisuutta emännöivät Anna-Riikka Carlson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama, jotka haastattelivat Hannu Mäkelää, Riitta Jalosta, Claes Andersonia, Anja Snellmania ja Tuulaliina Varista. Lisäksi BookBeatin väki esitteli palvelua.

Messuilla on monenlaisia keskusteluja, mutta mielestäni lauantaiaamuisessa välittyivät lämpö ja molemminpuolinen – blogaajat kirjailijoista, kirjailijat bloggaajista, kaikki kirjallisuudesta, kritiikistä, kustannusalasta – kiinnostus. Kirjailijat puhuivat teoksistaan ja niiden vastaanotosta, mutta myös yleisemmin kirjan, kirjailijan persoonan ja kirjallisuuden asemasta mediassa. 

Kaikki uskoivat sanan voimaan, Claes Anderson kiteytti hienosti, että jos johonkin tässä maailmassa voi uskoa, niin juuri siihen miten sanoilla voi vaikuttaa maailmaan. Kyllä, juuri siihen minäkin haluan uskoa. Jokainen kirjailija oli keskustelussa vahvasti läsnä ja haluan tässä välittää oman kiitokseni aamusta, joka antoi pohdittavaa ja hyvää kirjamieltä.

Atenan kahta esikoiskirjailijaa pääsimme tapaamaan hieman myöhemmin. Tiina Lifländerin Kolme syytä elää on yksi kauneimmista tänä vuonna lukemistani romaaneista, Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä taas erinomainen esikoisromaani, joka katsoo menneeseen ja kurkottaa tulevaan. Atenan kustannustoimittaja Kanerva Eskola jututti kirjailijoita mm. bloggaamisesta, kirjoittamisen helppoudesta ja vaikeudesta sekä siitä, miten bloggaajat kokevat sen että kirjailijat käyvät kommentoimassa omia kirjojaan koskevia bloggauksia. Tästä kaikesta saimme aikaan myös hyvää yhteiskeskustelua – niin ja totta kai bloggaajat ovat vain iloisia, jos kirjailija käy jättämässä merkin blogivisiitistään.

Myös Teos olisi järjestänyt iltapäivätilaisuuden bloggaajille. Sinne en nyt harmikseni ehtinyt, olisi ollut ilo kuunnella kirjailijoiden mietteitä. Sanottakoot nyt vielä, että mukana keskustelemassa olisi ollut Leena Parkkinen, jonka jokaisesta romaanista olen pitänyt paljon.

Työ

Kirjamessuilla tein kaksi haastattelua, joista ensimmäinen sujui vielä angiinan kipeyttämällä kurkulla, mutta toki jo lääkekuurin voimin. Ari Haasiota oli onneksi ilo haastatella, sillä hän kommentoi hyvin aiheenamme ollutta lapsia, nuoria ja netin vaaroja. Lauantaina olin jo melko lailla täysin tervehtynyt, kun haastattelin Jyrki Korpuaa tämän kiinnostavasta Alussa oli Sana -kirjasta. Aiheena Raamattu ja kirjallisuus oli sellainen, että juttua olisi riittänyt vaikka kuinka. Ainakin Anna ja hdcanis olivat seuraamassa keskustelua.

Ostokset

Olenkohan koskaan käynyt kirjamessuilla ostamatta mitään? En ole. Nykyisin kannan kotiin varsin maltillisen pinon kirjoja. Tämän vuoden pinoni on kuvassa. Erityisen iloinen olen Pekka Kytömäen runokirjasta Valo pilkkoo pimeää, luonnontieteilijän humanistivaimona odotan innolla Adan Algoritmin lukemista ja Salterin Kiitävistä vuosista olen kuullut paljon hyvää. Eilen sunnuntaina kannoimme kotiin myös pinon lastenkirjoja Pokémon Go -oppaasta uusimpaan Kapteeni Kalsariin ja vinoon pinoon mangoja. Salla Simukan Sisarla odottaa sekin lukijaansa.

Kohtaamiset

Kaiken kirjakeskustelun ja muun hulinan keskellä mieltä lämmittävät eniten monenlaiset kohtaamiset: pikaiset tapaamiset, halaukset ja kättelyt ja moikkaukset, istuskelut kuohuviinilasillisen äärellä (kuten kuvassa Leenan ja Saran kanssa ♥), jutustelu pressikeskuksen naulakoilla, runon kuuleminen jukeboksista (kiitos, Pekka Kytömäki), kirjabloggaajien pisteellä Boknäsin osastolla piipahtaneet Tommi Kinnunen, Siri Kolu ja Salla Simukka (miten metkaa ja ihanaa!), illallinen rakkaiden ystävien kanssa... Kaikki edellä mainitut haluan tänäkin vuonna tallettaa jonnekin sydämeni sopukkaan, ja talletankin.

Yllätys

♥ ♥ ♥ 

Torstaille sattui myös yksi iloinen yllätys: Cision listasi taas kirjallisuusblogeja ja olin oikeasti äimistynyt ja onnellinen huomatessani, että Lumiomena on listauksen mukaan Suomen suosituin kirjablogi. Kaikkien näiden bloggausvuosien jälkeen.. Määritellessään blogien suosiota Cision listaa lukijamäärien lisäksi muuta medianäkyvyyttä ja someaktiivisuutta. Kiitos teille kaikille Lumiompun lukijoille ja kommentoijille myös Facebookin, Instagramin tai (hyvin satunnaisesti päivittyvän) Twitterin puolella. Bloggaus on minulle vahvasti yhteisöllistä, joten ihanaa että olette siellä. Lämmin onnittelu kaikille muillekin bloggaajille, jotka olette Cisionin listalla. ♥

Kohti Helsingin kirjamessuja

Miten tämä aika meneekin niin nopeasti? Tulevalla viikolla on taas Helsingin kirjamessujen aika, ja sehän on mielestäni vuoden parasta aikaa joulun ja kesäloman jälkeen.

Tänäkin vuonna messut tarjoavat minulle kiehtovaa ajanvietettä, osin vapaa-aikaa ja jonkin verran työtä. Työn puolesta tulen kuvaamaan Avain-kustantamon ohjelmaa, lisäksi teen kaksi haastattelua. Haastattelen messujen avajaispäivänä torstaina klo 11-11.30 Magia-lavalla Ari Haasiota hänen kirjastaan Koukussa nettiin, jossa pureudutaan lapsiin, nuoriin ja verkon vaaroihin. Lauantaina klo 15-15.30 puolestaan Katri Vala -lavalla keskustelen Jyrki Korpuan kanssa siitä, miten Raamattu vaikuttaa kirjallisuuteen ja muuhunkin kulttuuriin, esimerkiksi rocklyriikkaan: Alussa oli Sana.

Entä sitten kaikki se muu, jota kirjabloggaajana odotan innolla? Minun messuohjelmaani kuuluu muutama bloggaajille järjestetty tilaisuus. Aion myös piipahtaa useampaan otteeseen Boknäsin osastolla 6t39, jossa kirjabloggaajat päivystävät. Ilmoittauduin itse vuoroon lauantaina klo 13-14, tulkaa silloin moikkaamaan ja juttelemaan kirjoista.

Eikä messujen ennakkofiilistelyä ilman vinkkejä. Ihan kaikkea vinkkaamaani messuohjelmaa en ehdi kuunnella, koska työ tai muutamat muut sovitut tapaamiset kutsuvat, mutta messuohjelmasta alla olevat kiinnostavat minua eniten. Jätän kuitenkin aina tilaa ns. iloisille yllätyksille, joten luultavasti kuuntelen monia muitakin keskusteluja.

Torstai 27.10.

Olen messuilla heti aamusta saakka, Ari Haasion haastattelun jälkeen ehkä jotain tällaista ainakin:

12.30-13 KirjaKallio. Marja Leena Tiainen: Viestejä koomasta. Olen ollut paljo työtekemisissä Tiaisen selkoromaanien kanssa, joten voisin koettaa ehtiä kuunnella keskustelua Tiaisen tuoreesta nuortenromaanista. KirjaKallion nuoret haastattelijat ovat aina niin taitavia!

13-13.30 Mika Waltari. Hannu Väisänen: Elohopea. Väisänen on ilmiömäinen esiintyjä, jota on aina ilo kuunnella.

13.30 Akateeminen kirjakauppa. Peter Sandström: Laudatur. Hieno, omaehtoisesti kirjoitettu romaani.

Samaan aikaa toisaalla olisi tämä:

13-14 Aino: Ulkosuomalaisuuspaneeli. Islanti, Italia ja Ranska; Maaria Päivinen, Vera Vala ja Milja Kaunisto. Varmasti kiinnostava keskustelu.

Ja taas päällekkäisyyttä, voi apua!

14-14.30 Suomalaisen kirjakaupan osasto: Esikoiskirjailijat-paneelissa mm. Minna Rytisalo ja huikea Lempi.

14-14.30 Katri Vala: Millaista on olla muukalainen. Ihanan Säädyllisen ainesosan kirjoittanut Leena Parkkinen, Hannele Mikaela Taivassalo ja Janina Orlov keskustelevat.

14.30-15 Aleksis Kivi. HS:n kuumana nimenä Riikka Pulkkinen, mutta olen itse työn puolesta seuraamassa, miten Urho Kekkosen adjutanttinakin toiminut Esa Seppänen kertoo Raavi niskaa -kirjastaan Katri Vala -lavalla.

16-16.30 Katri Vala. Elämän risteyskohtia ja absurdismia. Helmi Kekkonen ja Juhani Karila keskustelevat Antti Arnkillin kanssa. Kekkosen kolme ensimmäistä teosta ovat olleet kovasti mieleeni, Vieraita en ole vielä lukenut.

16.30-17 Mika Waltari. Maria Salonen: Axel Munthen jäljillä. Tätä keskustelua seuraan niin työsyistä kuin omien intressieni vuoksi.

Torstai-iltaan mahtuisi vaikka mitä kiinnostavaa, mutta joudun torstaina jättämään Messukeskuksen melko varhain. Perjantaina jatketaan, eli:

Perjantai 28.10.

Niin alkaa perjantaikin päällekkäisyydellä. Kas:

10.30.-11.30 Kullervo. Kirjailija maailmalla. Katja Kettu kertoo matkoistaan, kirjallisuudestaan ja kirjoittamisesta. Olen niin Yöperhosen ja Fintiaanien mailla lumoissa.

10.30-11 Minna Canth. Kirjallisuudenopetus ja vaihtoehtoiset maailmat. Työsyistä seuraan aika tarkkaan, mitä koulujen kirjallisuudenopetuksen kentällä tapahtuu. Kirjailijat ja opettajat Taru Kumara-Moisio, Katri Alatalo ja Hanna Matilainen keskustelevat. Matilaisen muutama vuosi sitten ilmestynyt Mitä kummaa on myös työtuttu.

13-13.30 Magia. Marita Hauhia: Emman ja Eetun yllätyslöytö. Nyt on luvassa ohjelmanmuutos alkuperäiseen ohjelmaan. Lastenkirjaa Emman ja Eetun yllätyslöytöä seuraan työsyistä ja kirja onkin kiinnostavasti ja ajankohtaisesti julkaistu suomeksi ja arabiaksi siten, että molemmat kielet kulkevat samassa kirjassa rinnakkain.

14-14.30 Mika Waltari. Anna Kortelainen: Siemen. Miten kiehtovan oloinen onkaan Kortelaisen uusin teos. 

Mutta luultavasti olen kuitenkin täällä:

14-15.30 Aino: Esikoiset. Seppo Puttonen esittelee esikoiskirjailijoita ja heidän teoksiaan. Minna Rytisalon Lempi ja Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä ainakin molemmat ovat erinomaisia, Lehtisen Wurlitzeria olen aloitellut.

Samaan aikaan olisi tämäkin, voi apua.

15-15.30 Mika Waltari. Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Alkuvuoden kirkkain kirjahelmeni.

Lauantai 29.10.

Lauantaina aion kirjamessuilla koko päivän. Heti aamusta osallistun kahteen eri bloggaritapaamiseen ja iltapäivällä on tiedossa alussa mainitsemani keskustelu Jyrki Korpuan kanssa. Niiden välissä ehkä tällaista:

11.30-12 Takauma. Tyhjän paperin pelko. Anna-Kaari Hakkaisen Kristallipalatsi odottaa bloggaustaan, kirja oli ihan ns. minun kirjani. Hakkarainen ja Johannes Lahtinen keskustelevat Venla Hiidensalon johdolla.

12-12.30 Edith Södergran. Peter Sandström: Mannen på drift. Osaisinkohan seurata ruotsinkielistä keskustelua niin hyvin, että hoksaisin erilaiset nyanssit? (Ehkä kävin jo torstaina Akateemisen osastolla kuuntelemassa keskustelua Laudaturista.)

14-14.30 Takauma. Kuunnelman kirjoittamisesta. Nyt ehkä ehdin kuunnella Jukka Viikilää. Akvarelleja Engelin kaupungista oli alkujaan kuunnelmaksi kirjoitettu. Haastattelija Tommi Parkko.

Sitten onkin jo kiire haastattelemaan Jyrki Korpuaa.


Sunnuntai 30.10.

Viimeisenä messupäivänä otan perheen mukaan Messukeskukseen. Ehtisimmeköhän heti aamuun?

10.30-11 Aino. Keskustelun kohteena on chick lit, jota en lue kuin harvoin, mutta Niina Within Stellat olivat hauskoja. Esikoiseni taas piti Anna Hallavan Sammakkoprinsessa-kirjoista, joten tästähän voisi tulla sellainen tyttöjen aamu.

11-11.30 on taas päällekkäisyyttä…
Mika Waltari: Terhi Rannela puhuu Frausta.
Kirjakahvila: Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Marita Seppälä ja Fintiaanien mailla.
Katri Vala: Minna Eväsoja vie Japaniin kirjansa Melkein geisha kanssa.

12-12.30
Magia: Kalle Veirto ja Kivimutka ja kaapattu Cake
Minna Canth: Sinikka Nopola ja Tiina Nopola

Perhe päättäkööt, kumpaa menemme kuuntelemaan – vai olisiko jo lounasaika…

13-13.30 Tarina. Noora ja Jenna Kunnas: Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni – lukuhetki. Luulen, että tätä kuopukseni haluaa kuulla.

13.30-14 Minna Canth. Pohjoismainen sananvapautemme – esikuva vai velvoite? Kiinnostava keskustelu, mukana mm. Sirpa Kähkönen ja Anu Koivunen.

Klo 14 olisi monenlaista hyvää, joista oman työnantajani kirjoista esillä on Juri Nummelinin Wild West Finland Kirjakahvilassa.


Tässä välissä olisi monenlaista prinsessajuhlista selkokirjakeskusteluun, mutta ehkä vaeltelemme vapaasti odottaen tätä:

15.30-16.30 Esikoiset lavalla. Ketkä ovat Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaita tänä vuonna? Nyt se selviää. Pidän peukkuja muutamalle kirjalle, nyt on ollut komea esikoisvuosi. Haastattelijoina Suvi Ahola, Sanna Kangasniemi ja Antti Majander.

Jos jaksan puolet vinkkaamistani sekä kaiken sen kirjapuheen, ystävien tapaamiset, mahdolliset kirjaostokset ja muut oheiset, niin uskon sunnuntai-iltana olevani ihan naatti ja hyvin onnellinen.

Kohti messuja, siis!

Syyselämyksiä

Syysloma tuli tänä vuonna tervetulleempana kuin ehkä koskaan. Vaikka loma on vain muutaman päivän mittainen, on tässä kirjamessujen, aika kiireisen työtilanteen ja monen muun asian keskellä niin hyvä hengähtää. Nyt nautin ulkoilusta, sukulaisten näkemisestä ja – jos aikaa riittää – kolmesta kotimaisesta romaanista, joista ensimmäisen, Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin, sain jo luettua. Nautin romaanista ja sain siitä paljon ajateltavaa, mutta palaan siihen ja pariin muuhun hienoon romaaniin myöhemmin.

Syksy on ehkä suosikkivuodenaikani. Rakastan toki kaikkia vuodenaikoja ja luonnehdin itseäni vuodenaikamalttamattomaksi: kesällä haluan hellettä, keväällä varhaiset valkovuokot, talvella pakkasia ja lumikinoksia – syksyllä niin kuulaat ja kirkkaat kuin myös sumuiset, jopa sateiset hetket viehättävät. Kunhan vuodenajat vaihtuvat nopeasti!

Kirjojen ja sää(tiedotukse)n lomassa haluan vielä erikseen nostaa muutaman nyt lokakuussa sykähdyttäneen elämyksen.

Liisa ihmemaassa

Kansallisbaletti 15.10.2016
Koreografia Jorma Elo
Musiikinjohto Philippe Béran
Rooleissa mm. Linda Haakana, Samuli Poutanen, Nikolas Koskivirta ja Frans Valkama

On aina elämys käydä Kansallisoopperassa. Viime lauantaina pääsin nauttimaan baletissa muutaman ystäväni sekä kahden alakouluikäisen tytön, joista toinen omani, kanssa.

Balettina Liisa ihmemaassa oli lavastukseltaan sadunomainen. Tanssi oli myös upeaa, Liisana tanssinut Linda Haakana teki suuren vaikutuksen: millainen suoritus – taiteellisesti ja fyysisesti – on olla lavalla noin paljon ja noin taitavasti! Balettia joitakin vuosia harrastanut (sittemmin jazztanssiin vaihtanut) viitosluokkalaiseni ei voinut olla pohtimatta tanssijoiden jalkoja. 

Tarinallisesti Liisa ihmemaassa on jokseenkin sekava, mutta äärettömän kiehtova. Koska baletissa ei ollut kertojaa, oli hyvä tuntea Lewis Carrollin kirjoittama tarina etukäteen. Itselleni Liisa ihmemaassa on tullut tutuksi paitsi Carrollin kirjasta, myös 1980-lukulaisesta tv-sarjasta (muistaako kukaan?), sekä Disneyn animaatiosta ja yhden suosikkiohjaajani Tim Burtonin filmatisoinnista. Täten balettia oli melko helppo seurata, mutta irrallisen oloisia tanssia tanssin vuoksi -kohtauksiakin oli. Onneksi niitäkin kohtauksia seurasi mielellään, sillä tanssi, musiikkiklassikot ja lavasteet kaikki olivat kohdallaan.

Alec Soth: Gathered Leaves

Suomen valokuvataiteen museo

Kirjallisuuden jälkeen minulle rakkain taidemuoto on visuaalinen taide, etenkin maalaus- ja valokuvaustaide. Syysloman alun kunniaksi käväisin Valokuvataiteen museossa katsomassa amerikkalaisen Alec Sothin näyttelyn Gathered Leaves, joka kuljettaa Yhdysvaltain syrjäseuduille. Eri osista – Sleeping by the Mississippi, NIAGARA, Broken Manual ja Songbook – koottu näyttely koskettaa ja hetkittäin hymyilyttääkin. 

Sothin kuvat katsovat ihmistä ja ihmisten kautta myös Amerikkaa. Kuvaaja itse on sanonut esimerkiksi Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei kuvaa Amerikkaa, vaan erilaisia, persoonallisia ihmisiä, mutta mielestäni kuvat välittävät jonkinlaisen läpileikkauksen niin sanotusta takapajuisesta Yhdysvalloista (joka on ainakin jossain suhteessa lähellä Suomen tai minkä tahansa maan syrjäisempiä alueita: Gathered Leavesin voisi hyvin kuvitella Pohjois-Karjalaan tai Satakuntaan), ainakin joistakin osavaltioista. Toki Sothin kuvat ovat hyvin henkilökohtaisia ja kiehtovalla tavalla tarinallisia: ketkä ovat (jokseenkin huorahtavat) äiti ja tytär, kuka on Viimeinen lumisadepallojen korjaaja, miten ja miksi blondattu cheerleader ja kasvoiltaan ahavoitunut pullojenkerääjä on aseteltu peräkkäisiin kuviin, mistä puna(hipsteri)partainen mies unelmoi – vai unelmoiko ollenkaan? Paljon kysymyksiä - Gathered Leaves antaa ajatuksia, avaa monenlaisia maisemia ja tunteita.

Gathered Leaves ei kuitenkaan tarjoa vain ajatuksia antavaa, osin sosiologisestikin tulkittavaa aineistoa, vaan on myös vankasti taiteellinen, komea näyttely. Mikä valon taju, valojen ja varjojen leikki, värien ja mustavalkoisuuden vuoropuhelu Sothin kuvissa onkaan. Selasin myös Sothin Songbook-kirjaa, mutta olen nyt pienellä säästökuurilla ja kirja jäi vielä toistaiseksi museon kauppaan. Vaikutuin Gathered Leavesta niin, että aion käydä katsomassa näyttelyn uudestaankin. Sothin kuvia on nähtäväillä Kaapelitehtaalla 15.1.2017 saakka. Ja kun seuraavan kerran menen, tulen varmasti ostamaan Songbook-kirjankin.

Sting: Songs from the Labyrinth
Deutsche Grammophon 2016

Kymmenen vuotta sitten ostin levyn, johon ihastuin oitis ja josta on tullut niin sanottu kaikkien aikojen syyslevyni. Stingin ja bosnialaisen luutunsoittajan Edin Karamazovin Songs from the Labyrinth sisältää englantilais-irlantilaisen renessanssisäveltäjä John Dowlandin musiikkia. Dowlandin synnyinpaikasta ei ole varmuutta, mutta oli paikka sitten Lontoo tai Dalkey, niin sen suhteen paikka on minulle hyvin rakas.

Dowlandin musiikkia en osaa tulkita, mutta Come Againin ja Can she excuse my wrongsin kaltaiset kappaleet johdattavat ajatukset suoraan tuulisiin päiviin, sumuisille lehtien kattamille poluille ja illaksi kotiin kynttilöiden lempeään valoon. Stingin ja Karamazovin tulkintaan kaltaiseni romantikko ei kyllästy koskaan.

Songs from the Labyrinthin rinnalla syyslevyjäni ovat Loreena McKennittin
The Visit (oi, Lady of Shalott) sekä Kate Bushing Sensual World (etenkin niin kirjallinen nimikappale), joissa niissäkin liikutaan vahvasti brittiläisissä mielikuvissa.

Syyskävelyt

Neljänneksi syyselämykseksi on nostettava syyskävelyt ja aamuiset hölkkälenkit, joista kuvatkin toivottavasti jotain kertovat. Toivon hyviä kirjoja, rakastan kiehtovia näyttelyitä, kaipaan hyvää musiikkia, mutta ulkoilusta saan ihan erityistä voimaa. Toivottavasti te muutkin!

Mikä on sykähdyttänyt teidän syksyänne? Onko se ollut kirja, joku muu kulttuurielämys, joku pieni teko tai tietty maisema? Olisi kiva kuulla, vinkiksi itselleni ja kaikille teille Lumiompun lukijoille.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Siltala 2016
Graafinen suunnittelu Elina Warsta
403 sivua
Kotimainen romaani

Klo 07.11

Pablo on kuollut. Minä elän.
Minä en ole elänyt pitkään aikaan.

Minä elän ja sytytän tämän tupakan, mutta vasta sitten, kun Kristan Audin perävalot ovat kadonneet kultasateen taakse, se on marraskuisen kalju ja surkea.

Maanantaista maanantaihin, tarkoin kellonajoin on tallennettu erään asianajajan viikko, jota voisi kutsua piinaviikoksi, tai ainakin joka näyttää ettei mennyttä pääse karkuun. Kaikki alkaa maanantaiaamuna klo 7.04. Mies lukee sanomalehteä ja huomaa kuolinilmoituksesta (millaiset ihmiset laittaa kuolinilmoituksen maanantain lehteen, Krista-vaimo ihmettelee) ystävänsä Pablon kuolleen. Paavo Olavi Korhonen, mikä nimi: Pablossa on tyyliä, nimenä. Pablo on kuitenkin kuollut ja ystävän kuolema saa miehen muistot laukkaamaan tajunnanvirtana. Mitä menneisyydessä on tapahtunut; mitä todellisuudessa, mitä sekoittuvissa muistoissa? Menneen kanssa on tehtävä tiliä, kohdattava syyllisyys, nähtävä ehkä itsensäkin.

Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa on intensiivinen romaani, joka tarkastellessaan erään miehen asioita nykyisestä menneeseen tulee katsoneeksi laajemminkin sitä maailmaa, jossa elämme. Ylimielisyys ja suoranainen vastenmielisyys määrittävät miestä ja häntä nuorempaa vaimoa. Raskas marraskuu elää omaa konkretiaansa, mutta ehkä vielä painavampi – tai suorastaan tahmea – on miehen muisti, joka avaa nuoruuden seikkailuja Puolasta Italiaan, jossa mies on Uffizissa vielä ehjä, kaunis, mutta vanha hänestä tulee jo hetken kuluttua. Miksi? Miten?

Saisio on jälleen taitava, tietenkin. Lukija ei voi aavistaa missä mennään, romaanin alku on keski-iän ylittäneen pöyhkeilijän ihmettelyä, arkea ja kaipuuta, loppu on jotain ihan muuta. Kaikki on samalla kertaa raskasta ja kepeää. Raskas on miehen mieli, painona on menneisyys, mutta osin niin täydellinen nykyelämäkin. Kepeää on piikikkyys, jolla Saisio katsoo (paremmin kuin) hyvin toimeentulevan keskiluokan arkea: Audi, kaunis vaimo, säännöllinen seksi tai viini-illalliset eivät auta silloin kun on kohdattava se minkä on taakseen jättänyt. Myös kielikuvat saavat väistämättä hymyilemään: Venetsia vajoaa hiljaa soiden. Niinpä taitaa tehdä, ja niin vajoavat muutkin asiat.

Pitäisi muistaa kuolema, mutta kun arkikin katoaa. Toinen kysymys onkin sitten se, mitä taakse on jätetty – voiko kertojaan luottaa? Hän vaikuttaa epäluotettavalta. Pitääkö? Tarinan edetessä hänestä tulee tuttu. Ehkei voi tai pidä, lukija jaksaa kyllä seurata tarinaa, joka samalla kylmää ja ihastuttaa; kylmää teemoiltaan, ihastuttaa tekstiltään - ja naurattaa huomioillaan.

Voima on vedessä, joskus muualla. Niin sanon itsekseni, nojaan lauseeseen kuin seinään, mutta seinä antaa periksi. Se romahtaa. Kellontarkka raportointi, napakoinakin syvät lauseet ja ajatelmiksi kurottuvat kielikuvat, sekä yhden miehen mielenliikkeiden melko vapaa virtaavuus sekoittuvat omanlaisekseen kirjalliseksi laukaksi – intensiiviseksi, hurjaksikin.

--

Miehestä, ja hänen asiastaan ovat kirjoittaneet myös Sari, Krista, Nanna ja Ulla.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Teos 2011
307 sivua sivua
Kansi Jussi Karjalainen
Kotimainen, Itävaltaan sijoittuva romaani

Aterimet kilkkasivat lautasia vasten. Kynttilät valaisivat pöytää. Sianpaisti oli hienon näköinen. Oli melkein sääli syödä se. Maggikraut-kastikkeen puuttuessa olin aivan valmistuksen loppuvaiheessa tiputellut sianpaistin ihrapäällisen neliöiden koloihin aavistuksen verran soijakastiketta antamaan ekstraväriä, mikä näytti toimineen hyvin. Paistin pinta kiilteli ruskeana ja rapeana. Minun amerikkalainen kalkkunapäivälliseni.

Wienissä itävaltalaisen puolisonsa, Itävaltalaisen, kanssa asuva Taru Korhonen on tärkeän tehtävän edessä. Hän valmistaa sianpaistia, jota miehen äiti ja sisko ovat tulossa syömään - eikä juuri mihinkään muuhun tunnu liittyvän niin paljon kultuurisia ja perhesidoksia kuin sianpaistiin. Sen on oltava täydellinen. Oikotietä täydellisen paistin valmistamiseen ei ole, apua tarvitaan myös eläkkeeltä olevalta naapurilta, näyttelijätär Frau Bergeriltä, jolla hänelläkin on omia, eri syistä voimakkaita näkemyksiään.

Satu Taskisen Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuona 2011 voittanut Täydellinen paisti nostaa keskiöön kysymykset ulkopuolisuudesta ja tarpeesta kuulua joukkoon. Suomalaisena Taru on aina muukalainen, mutta toisaalta hän tekee itsekin eroa itävaltalaisista esimerkiksi kutsumalla puolisoaan Itävaltalaiseksi ja peilaamalla omaa suomalaisuuttaan wieniläisten tapoihin – kaikki isot ja pienet erot yksilötasolta yhteiskunnalliselle valottuvat (ja hämärtyvät!) Tarun ajatuksissa.

Mitä mieltä juhlien järjestämisessä oli? Mikä merkitys yksittäisen ihmisen yhdellä panoksella?Tarusta Taskinen luo mainion peilin kulttuurien välille. Taru on ihana ja ärsyttävä. Hän sählää, unohtuu muistoihinsa, hyppää ajatuksissaan nykypäivään. Hän on fiksu ja nokkela, hetkittäin miltei hysteerinen, ja koko ajan hän on hirvittävän yksinäinen. Sianpaisti puolestaan toimii paitsi illallisen pääruokana, myös itsestäänselvänä kulttuurisuodattimena: miten monia merkityksiä siihen mahtuukaan.

Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana, mutta tajunnanvirtaromaanina Täydellinen paisti kattaa tietenkin paljon Tarun omasta elämänhistoriasta, eurooppalaisuudesta, juutalaisten kohtalosta, nykyajan maahan- ja maastamuutosta, parisuhteesta, sukulaisuudesta, kulttuurista tavoista ja niin edelleen. Täydellinen paisti onkin (luultavasti) ikuisesti ajankohtainen, sillä Taskisen käsittelemät teemat ovat ikiaikaisia ja sellaisina aina kiinni ”tässä” päivässä.

Miten joku romaani voikin olla samalla kertaa näin hersyävän hauska ja pakahduttavan surumielinen? Taskinen onnistuu kuvaamaan täydellisesti Tarunsa mielenliikkeitä – sitä, millaista on olla hetkessä läsnä ja silti ikuisesti ulkopuolinen.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Bazar 2016
The Secret Keeper 2012
Suomentanut Hilkka Pekkanen
669 sivua
Arvostelukappale
Australialainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Äkkiä Laurelista tuntui, että kaikki hänen oman elämänsä tyhjät kohdat, kaikki menetykset ja surut, kaikki pimeässä kärsityt painajaiset, kaikki selittämättömät surumielisyydet saivat saman vastausta vaille jääneen kysymyksen hämärän muodon, joka oli ollut olemassa siitä asti kun hän oli ollut kuusitoista. Kysymys koski äidin salaisuutta, josta ei ollut puhuttu.
”Kuka sinä olet Dorothy?” --

Romaanin takakansiteksti lupaa ”ystävyyttä, petoksia ja ikuista rakkautta”. Dramatiikkaa ei siis puutu Kate Mortonin Salaisuuden kantajasta, joka kuljettaa lukijansa 1930-luvulta kuta kuinkin nykypäivään. Keskiössä ovat sota-ajan Lontoo, 1960-luvun Suffolk ja vuosi 2011, jolloin Laurel on kuuluisa näyttelijä, joka suunnittelee huonokuntoisen äitinsä Dorothyn 90-vuotisjuhlia. Mennyt ei jätä Laurelia rauhaan, sillä eräänä kesäisenä iltapäivänä 1961 hän on nähnyt äitinsä tekevän jotain selittämätöntä. Menneen teon juuret ovat toisen maailmansodan ajassa, ja tapahtunut on selvitettävä ennen kuin Dorothy kuolee.

Olen luultavasti kysynyt tätä aiemminkin ja itserefleksiivisyyden uhalla kysyn taas, että onko vika kirjassa vai lukijassa, kun viihdekirja ei viihdytä? Varmasti molemmissa. Jos vika on kirjassa, niin syitä ovat ainakin se, että tarinassa on muutama sata sivua liikaa sekä se, että se on hetkittäin naiivi, minkä voi toki lukea ansioksikin jos kaipaa aivot narikkaan -tyylistä viihdettä. Jos vika on lukijassa, niin sille ei nyt voi mitään. Sitä joko pitää tai kirjasta tai ei; luen viihdettä harvakseltaan, mutta joskus kaipaan hyvää ajanvietekirjallisuutta, sellaista helpohkoa lukuromaania, joka vie mukanaan eikä jää lukemisen jälkeen turhan paljon mieltä vaivaamaan. Mortonin aiemmassa tuotannossa tähän tarpeesen ovat vastanneet Paluu Rivertoniin, laadukas lukuromaani, sekä suklaalevyllisen kanssa niin täydellinen Hylätty puutarha. Koska viime vuonna ilmestynyt Kaukaiset hetket oli puuduttavuudessaan pettymys – oman lajityyppinsä sisällä, mitä haluan erikseen korostaa – odotin ja toivoin Salaisuuden kantajan palauttavan Mortonin minulle. Säästelin kirjaa mukaani Turun kirjamessuille, sillä arvelin messuhulinasta väsyneenä nauttivani mukaansa tempaisevasta arvoitusromaanista hotellihuoneen yksinäisyydessä.

Pohjustuksestani voitte päätellä, että en nauttinut. Hotellissa pääsin kyllä hyvään alkuun. Salaisuuden kantajan ensimmäiset luvut ovat kaikin osin mukaansa houkuttelevia: On menneisyydestä kumpuava arvoitus, sukusalaisuuksia, kolme eri aikakautta aina yhtä ihanassa Englannissa ja koko joukko kiinnostavia henkilöhahmoja. Mutta sitten: tyssäys. Tarina tuntui yhdentekevältä, henkilöhahmot alkoivat ärsyttää, Lontoo-kuvaus ei syttynyt kunnolla eloon ja kaiken lisäksi Dorothy oli huomannut alkavansa nauttia pommitusten keskellä kulkemisesta. Ihanko totta parikymppinen neitokainen nautiskelisi pommitusten keskellä kävelystä? Lisäksi romaani tuntui sisältävän kuta kuinkin kaikki mahdolliset lajityyppinsä kliseet, kuten köyhyyden, lahjakkuuden ja velvollisuudentunteen yhdistelmän sekä petostarinan.

Eikä siinäkään mitään, voihan sitä joskus upota tiettyjä itsestäänselvyyksiä vilisevään tarinaan, mutta silloin täytyy muuten olla kerronnan vietävissä. Salaisuuden kantaja ei ole Mortonin romaaniksi edes kovin vetävä. Tunnustan hypänneeni sata sivua yli tuosta vaan enkä silti koe menettäneeni mitään.

Mortonin romaanissa on tietysti hyvätkin puolensa. Se oli luettava loppuun, jotta menneisyydessä tapahtunut sai selityksensä; Englannin vuoksi kliseinenkin kuvaus oli jotenkuten kestettävissä (tietenkin: viktoriaaniset talot Kensingtonissa, kuu Bayswaterin yllä, Oxford-ajatukset Kansalliskirjastossa jne.), ja Morton kyllä kuvaa vetävästi eri sukupolvia ja taitaa oman lajityyppinsä. Silti se taika, joka Paluussa Rivertoniin ja Hylätyssä puutarhassa oli, on minulta kadonnut.

Jos romaani ei niin sanotusti toimi, niin se ei sitten toimi. Tämän lukijan näkökulmasta vika on siis sekä lukijassa että kirjassa. Nyt olen palannut taas omaan lukijarooliini ja nauttinut useammasta erinomaisesta kotimaisesta, joista paremmin lisää tulevissa bloggauksissa. Viihdyttävän ja hyvän lukuromaanin aika tulee sekin taas ja siihen lukuhetkeen kaipaan suosituksia. Mitä te luette, silloin kaipaatte helppoa, mutta kohtalaisen laadukasta kirjallisuutta, niin sanottua välipalalukemista?

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Karisto 2013
Kansi Tuija Kuusela / Stiili
257 sivua
Kotimainen, Kambodzaan sijoittuva romaani

Ruma sana, tappanut.

Omin käsin minä en ole tappanut ketään, minä noudatan ainoastaan organisaation sääntöjä ja tehtäviini kuuluu epäedullisen aineksen poistaminen.  Se on vastuullista työtä, eikä siihen pysty kuka tahansa. Tappamisessa ja poistamisessa on eroa. Teen mitä käsketään niin kuin meidän kaikkien on määrä tehdä. Jos vaistoan vastavallankumouksellista ainesta, lähetän sellaisen viipymättä uudellenkoulutukseen. Miten naiivi mies on?

Vaikka Chey Chan on vangittu, hän uskoo yhtä Angkar-puolueeseen ja punakhmerien toimintaan. Hän uskoo siihen silloinkin, kun häntä kidutetaan tunnustamaan olemattomia, kun hänen pieni poikansa uhataan heittää skorpioneille. Chey Chanilla on kaikki syyt uskoa, onhan hän ministerin vaimo, onhan hän ollut rakentamassa vallankumousta määrätietoisesti. Angkar on kuitenkin kääntynyt omiaan vastaan. Vuosia myöhemmin Vanna-niminen perheenäiti sytyttää suitsukkeen henkien taloon, muttei uskalla omistaa sitä vanhemmilleen ja pienelle veljelleen. Mitä heille on tapahtunut 1970-luvun lopussa?

On kirjoja, joita ei todellakaan lueta suklaalevyn tai portviinilasillisen kanssa, vaan miltei kuumeisen herkeämättä, kaiken kirjan ulkopuolisen unohtaen. Näitä kirjoja on ehdottomasti Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo, jota yhdellä adjektiivilla kuvailtuna voisi luonnehtia vavisuttavaksi.

Punakhmerien nyt museoidussa vankilassa valokuvasta innoituksensa saanut romaani liikkuu kolmessa ajassa ja kurottaa kokonaiseksi eri kertojien näkökulmista ja dokumenteista, kuten kirjeistä, valokuvista ja vankilaraporteista. Rannela kirjoittaa niin taidolla ja sydäntä särkevästi, että kokonaisuutta lukee kuin veitsenterällä. Kouriintuntuvia julmuuksia lukiessa joutuu miltei pidättämään hengitystään, mutta mikään kauheuksien tirkistely- tai itkukirja Punaisten kyynelten talo ei ole, vaan kokonaisuudessaan ehjä romaani, joka kattaa historian painolastin niin yksityisen kuin yhteiskunnallisen osalta. Rannela pohjaa teoksensa vankkaan bibliografiaan, mikä näkyy siinä, ettei kerronta - onneksi - missään vaiheessa mene ylisentimentaalisuuden puolelle. Kokonaisuus on myös erittäin intensiivinen, minkä vuoksi romaanin lukee melko nopeasti. Loppupuolella olin hetken ajan huolissani siitä, kestääkö romaani sittenkään: hajoaako se nykyaikaan ja mainintaan Angelina Jolien adoptiolapsista. Ei hajoa (vaikkei Jolie tuo mitään lisäarvoa), vaan nykyisyys kantaa mennyttä, sydämenlyöntejä, kahta elämää: sepitettyä ja sitä joka ryömii uniin.

Kauan eläköön kunnianarvoinen vallankumous! Rannelan kaksi aikuisille suunnattua romaania, Punaisten kyynelten lisäksi tänä vuonna ilmestynyt Frau, ovat paitsi hyvin kirjoitettuja, myös kiinnostavia siinä, miten eri aikakausien hirmuteot näkyvät sekä yksilön että yhteiskunnan – valtion, kansan tai kansakuntien, erilaisten ihmisryhmien – elämässä. Miten hirvittävää ideologiaa toteuttaneet voivat uskoa aatteisiinsa silloinkin, kun kaikki vetäistään alta pois. Romaanit ja niiden henkilöiden kohtalot ovat erilaisia, mutta temaattisesti teokset ovat raskaita, tärkeitäkin.

Chey Chanin ja Vannan kaltaisten naisten tarinat saavat myös etsimään lisätietoa Kambodzan historiasta ja ihmiskohtaloista, mikä sekin kielii osaltaan siitä, miten vaikuttava ja mieltä askarruttava romaani Punaisten kyynelten talo on.

--

Punaisten kyynelten talosta myös mm. blogeissa P.S. Rakastan kirjoja ja Kirjapolkuni.

Kolme kirjamessupäivää Turussa

Onko tähän vuodenaikaan juuri mitään hurmaavampaa kuin sukeltaa miltei kultaisena hohtavaan maisemaan? En tiedä, ehkä on, mutta viikoloppuna löysin oman hetkeni ja paikkani Turun Vartiovuorelta, jossa en ollut aiemmin käynytkään. Pieni aamukävely puistossa vei kauas kaiken sen huminan, puheensorinan, musiikin ja ruuhkan, joka kirjamessuhallissa uuvutti.

Uuvuttamista enemmän kuvailemani kuitenkin ihastutti ja hämmästytti: miten taas, aina vaan, ihmiset tulevat kirjojen – keskustelujen, kirjailijoiden, ostosten, tunnelman – vuoksi paikalle. Jos oikein muistan, on minulla takanani nyt viides kirjamessumatka Turkuun ja aina olen viihtynyt mainiosti. Ja kuten aina, nytkin työ ja ilonpito yhdistyivät messumatkallani.

Työtä olivat tietenkin monet keskustelut, joita seurasin: Avaimen kirjailijoista eri osastoilla esiintyivät Jari Koponen, Ari Haasio, Marja-Leena Tiainen, Marita Hauhia, Pertti Rajala, Markku Kaskela ja Tomi Kontio. Marja-Leena Tiaista ja Marita Hauhiaa sekä lisäksi Mimmi Tihistä jututin Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla. Keskustelumme aiheena olivat selkokirjat. Kirjailijaliiton lavalla seurasin mielenkiinnolla Markku Kaskelan ja Tomi Kontion puhetta kirjailijasta valokuvaajana; Tomi Kontion taidokkaita valokuvia olen ihaillut muun muassa Puhuvan talon tarinoita -kirjasta, joka herätti matkakuumeen päästä uudelleen Roomaan.

Kirjakeskustelut eivät tietenkään olleet vain työtä, vaan myös iloa (hmm, työkin voi toki olla iloa). Kaikista kuulemistani keskusteluista minua ilahdutti eniten ystäväni Minna Rytisalon vierailu Turun seudun äidinkielenopettajien osastolla: Lempi on yksi vuoden hienoimmista romaaneista, lukeaa se! Yhtä lailla ihastuttava oli Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen keskustelu Naisesta parvekkeella, tästä kirjailijakaksikosta välittyy ilo ja lämpö. Ensi vuoden esikoiskirjailija Kata Melander puolestaan tulee julkaisemaan romaaninsa omakustanteena Type & Tellin kautta. Melanderin blogi on hyvää luettavaa, suosittelen seuraamaan sitä.

Kirjakeskustelujen ohella minun messupäiviini mahtui erilaisia tapaamisia ja monenlaisia bongailuja. Perjantaina messujen aloituspäivänä julkistettiin SARV:in Turun osaston kritiikin punnukset. Onnittelen kaikkia palkittuja, etenkin Juri Nummelinia, jonka kanssa olen saanut tehdä töitä.

Messujen teemana olivat Saksa ja Satakunta. Eikö Satakunnan messuosasto olekin kaunis? Kuin satukirjaan sukeltaisi! Osaton puuhaihmisinä toimineet läänintaiteilija Karoliina Suoniemi ja maakuntajohtaja Pertti Rajala kumpikin suorastaan säteili tyytyväisyyttä. Hyvästä syystä!

Ruokamessujen puolella kävin taas maistelemassa erilaisia juustoja ja suklaita – ja tällä kertaa hieman viinejäkin. Australialaisen Peter Loganin Riesling osui yksiin oman makuni kanssa – Loganin hymyssä on selvästi annos australian aurinkoa.

Vaikka messuilla oli monin tavoin mukavaa, oli kotiipaluu parasta. Nyt odottelen jo Helsingin kirjamessuja, mutta onneksi tässä välissä on muutama viikko aikaa hengähtää: lukea kirjoja (ostin Turusta muutaman, tietenkin), tehdä töitä, syyslomailla ja viettää muutamia synttäreitäkin, kuten jo huomenna oman kuopukseni.

Kuulaita syyspäiviä!

P.S. Kuvat tällä kertaa poikkeuksellisesti vain puhelimella otettuja. Kamera unohtui kotiin.