Tiina Laukkanen ja Katja Ravi: Tervetuloa joulu

Tiina Laukkanen & Katja Ravi: Tervetuloa joulu. Kolme tunnelmallista joulukotia
Kustantaja: Tammi 2012
Valokuvat: Katja Ravi (osa Tiina Laukkanen)
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 176
Kotimainen sisustuskirja

Mustikkamäen kodin oven vierustaa koristavat vanhat sukset sekä vesikelkka lyhtyineen. Ikkunan alla olevat havut ja ruukussa olevat valot ovat niitä tärkeitä jouluisen tunnelman tuojia, joista Tiina pitää. Kynttilät ovat olennainen osa Mustikkamäen joulunviettoa. Kaikenlaiset vanhat tavarat kuuluvat muutenkin tämän talon pihapiiriin, sillä niinhän se on - toisen romu on toisen aarre ja Tiinalle kaikki romut ovat aarteita.

Nyt marraskuun vaihtuessa joulukuuksi olen siitä harvinaisessa pisteessä, että minua vaivaa ihan kunnollinen lukujumi. Mikään kirja ei "maistu" miltään: en ärsyynny huonoista kirjoista (mikä ilo se olikaan Huonon kirjan viikolla!), jätän kielellisesti liian kikkailevat kirjat kesket, keskinkertaiset unohdan ja muutaman helmeksi arvelevani annan hyvästä syystä odotuttaa itseään vielä hetken. Lukujumini on kestänyt nyt kokonaisen viikon, mikä on minulle harvinaisen pitkä aika. Työmatkoilla lueskelen yhtä elämäkerrallista kirjaa ja kotona olen kaivanut esiin vanhoja ja uusia jouluisia sisustuskirjoja. Eräs uusimmista toivottaa joulun tervetulleeksi.

Katja Ravin ja Tiina Laukkasen Tervetuloa joulu. Kolme tunnelmallista joulukotia (2012) on jouluisten sisutuskirjojen ytimessä. Teoksen nimi kertoo jo, mistä on kyse: jouluasuun puettujen kotien esittelemisestä. Esitellyistä kodeista kaksi ensimmäistä näyttää lukijoille kirjoittajien omat asuinsijat, kolmas vie Marja-nimisen naisen Tyynelä-taloon. Tervetuloa joulu on myös "blogikirja": Tiina Laukkasen Mustikkamäki-blogi keskittyy sisustukseen, asumiseen ja käsillä tekemiseen Katja Ravin Tirlittan puolestaan niin ikään sisustukseen ja lifestyleen, erittäin ammattitaitoisin kuvin. En ole kummankaan blogin vakituinen lukija, mutta kurkistelen toisinaan mielelläni sisustusblogeihin, sillä niiden maailmassa on jotain äärimmäisen rentouttavaa oman kodin ei-aina-niin-suloiseen sekasotkuun verrattuna.

Jouluateriasta nautitaan niin pitkään, että ilta ehtii tummentua. Lapset ovat jo kirmanneet omiin puuhiinsa ja aikuiset nauttivat lasillisen munatotia. Lyhtyjen kauniissa kajossa kelpaa nautiskella. Onhan nyt joulu.

On makuasia, millaisesta sisustuksesta pitää, millaisen joulun kotiinsa haluaa - ja pitääkö joulusta ylipäätään. Minä rakastan joulua. Se on suosikkijuhlani ja koko joulunalusaika on itselleni mieluisinta aikaa vuodessa. Siksi "sorrunkin" hankkimaan hyllyyni joulukirjoja laidasta laitaan. Tervetuloa joulu rakentaa unelmaa. Se näyttää lukijoilleen täydellisiä joulukoteja, joissa ruokapöytä odottaa vieraita, kynttilät palavat kauniinkutsuvasti ja jälkiruokakahvi juodaan perintökupeista. On vanhoja lasipurkkeja, itse tehtyjä viirejä sekä ihanalta kuulostavaa Kahden suklaan moussekakkua, jota on pakko päästä kokeilemaan. Tervetuloa joulu ei vain esittele jouluista sisustusta, vaan vinkkaa ja opastaa tekemään itse.

Kolme eri kotia, kolme eri puolilla Suomea sijaitsevaa taloa näyttävät minun silmissäni keskenään hyvin samanlaisilta, vaikka Mustikkamäki onkin romanttisin ja Metsäpirtti hieman modernimpi, Tyynelä asettuu jonnekin niiden väliin. Ravi ja Laukkanen esittelevät kirjoissa koteja, joiden tyyliä voi kutsua maalaisromanttiseksi ja "tanskalais-ranskalaiseksi". Kuten kirjoitin, tyyli on makuasia ja oma makuni sivuaa vain osin Tervetuloa joulu -kirjassa esiteltyä: ihastuin kirjan tekijöiden taitavuuteen tuunailijoina ja ideanikkareina. Kokonaisuus on kuitenkin hieman liian täysi: kaikkea on niin paljon ja loppuvaikutelma maeka. Rustiikkiseksi luonnehdittava kokonaisvaltainen tyyli sekä ranskankieliset lauseet siellä täällä kodin seinillä ovat itselleni vierasta, mutta kaikille maalaisromanttisen tyylin - vanhojen ikkunanpokien, sisälle ripustettujen kuluneiden kaunoluistinten, koukerokirjaimisten seinätarrojen sekä valkoisen kymmenien eri sävyjen - ystäville kirja on varmasti oikea aarreaitta, täynnä ihasteltavia kuvia ja pieniä tunnelmapalasia Metsäpirtin, Mustikkamäen ja Tyynelän jouluista.

Kirjan valokuvat ovat pääosin Katja Ravin ottamia. Ne ovat taidokkaita ja tunnelmallisia. Satu Kontinen on vastannut kirjan graafisesta ilmeestä ja saanut aikaan teoksen, joka on varmasti tekijöiden ja monien lukijoiden mieleen. Tervetuloa joulu on samaan aikaan lämmin ja linjakas.

Kurkistin mielelläni Mustikkamäelle, Metsäpirttiin ja Tyynelään ja suosittelen kirjaa kaikille niille lukijoille, joille hylätty ovi merkitsee aarretta ja jotka haluavat ripotella pieniä Nissejä ympäri kotia. Omaa joulu(kuu)nodotustani jatkan muiden joulukirjojen merkeissä. Kauniiksi ja puuhakkaaksi lopuksi en malta olla vinkkaamatta omasta suursuosikistani. Martan joulukirjan asemaa ei ihan helpolla syrjäytetä! Sitä suosittelen ihan jokaiselle.

***

P.S. Martan joulukirjan ohella suosikkejani ovat Outi Loimarannan ja Marjo Koivumäen Oi ihana joulukuu sekä Pia-Maria Lehtolan ja Tomi Parkkosen Talviunelmia, joka löytyy hyllystäni ruotsiksi.

4 vuotta Lumiomenaa! Marmeladia! Joulukirjoja! Arvontaa!

Edit. 13.12. Arvonta-aika on päättynyt. Voittajat julkistan huomenna.

On pienen juhlan aika. Lumiomena-blogi täyttää periaatteessa ja käytännössäkin neljä vuotta. Puhun mielelläni periaatteellisesta blogisynttäristä sen vuoksi, että kirjoitin blogini alkusanat tasan neljä vuotta sitten, mutta ensimmäiset kirjaesittelyni (jollaisia tekstini silloin olivat) kirjoitin tammikuussa 2009. Mutta ensimmäinen blogiteksti on ensimmäinen ja neljä vuotta sitten Lumiomena-blogi sai alkunsa. Silloin blogini nimi oli Lumiomenan lukemiset. Blogiani pitempään lukeneet tietävät, että ensin kirjoitin vain kirjoista, sitten mukaan tuli niitä näitä ja nyt olen jo pitemmän aikaa ollut blogikiinni kirjoissa.

Juhlan kunniaksi tarjoilen marmeladisydämiä  valokuvamuodossa. Nelivuotissynttäreillä kuuluisi varmastikin olla ongintaa, mutta se on hieman hankala toteuttaa blogissa. Onneksi joulu tekee tuloaan ja kirjabloggaajaa ei varmasti ilahduta mikään muu lahja yhtä paljon kuin hyvä kirja. Nyt julistankin arvonnan, jossa osallistujien kuuluu kirjoittaa kirje joulupukille. Siltä varalta, jos joulupukki ei tuo toivekirjaa, voi arvonnan voittaja ostaa sen itse. Arvonnan pääpalkinto on 30 euron suuruinen lahjakortti Akateemiseen kirjakauppaan tai Adlibrikseen voittajan oman valinnan mukaan. Ja koska jouluna on mukava muistaa kavereitakin, arvon vielä kaksi lohdutuspalkintoa, jotka ovat jotain kirjallista ja/tai jouluista.

Arvonnan säännöt ovat seuraavat:
- Kirjoita kirje joulupukille. Saat tällä kertaa toivoa vain yhden kirjan. Mikä se on?
- Postita kirje tämän postauksen kommenttikenttään (voit toki lisäksi lähestyä itse joulupukkiakin)
- Voit osallistua, jos olet kirjautunut blogini lukijaksi (nytkin ehtii kirjautua) tai jos olet Lumiomenan Facebook-tykkääjä
- Osallistumalla saat yhden arvan, linkittämällä kaksi. Kerrothan mahdollisesta linkityksestä
- Aikaa osallistua arvontaan on reilut kaksi viikkoa. Arvonta sulkeutuu Lucian päivänä, 13. joulukuuta
- Julistaessani arvonnan voittajat julkaisen samalla Lumiomenan lukijoiden yhteisen kirjeen joulupukille. Poimin parhaita paloja kirjeistä sekä listaan kaikki toivekirjat ylös.

Onnea matkaan ja kiitos jokaiselle Lumiomenan lukijalle!

Marita Lindquist: Tuuti

Kuukauden tyttö- eipäs kun lastenkirjaklassikko
Marita Lindquist: Tuuti
- sisältää kirjat Tuuti ja pahankurinen b sekä Tuuti ja punaiset kengät
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho 1976 (WSOY 1973 & 1975)
Ruotsinkieliset alkuteokset: Kottens Bakvändä B 1972 sekä Kotten vågar inte gå hem 1974
Suomentanut: Tuula Ikonen
Kuvitus: Ilon Wikland
Sivuja: 284
Kotimainen lastenromaani


- Taisi olla kiire aamulla, isä sanoi ja katseli keittiötä. Se ei tosiaankaan näyttänyt kunnon keittiöltä. Teekupit nököttivät pöydällä. Niissä oli ruskeita juovia. Muutama puolikuiva leivänpala lojui pöydällä ja Tuuti unohtanut panna margariinin jääkaappiin.
Isä avasi hernekeittopurkin. Hän hyräili jotakin laulua. Siinä oli sana siellä, toinen täällä.
- Mistä se kertoo? Tuuti kysyi.
- Sekasotkusta, isä sanoi.

Tuuti, suomennoksessa olevalta oikealta nimeltään Tuulikki, on tyypillinen tokaluokkalainen tyttö. Hän on reipas ja ujo, takkutukkainen ja kauniista asioista pitävä, huolehtivainen ja hajamielinen. Tuuti asuu Helsingissä yhdessä yksinhuoltajaisänsä kanssa. Televisiossa työskentelevä isä on tavattoman epäkäytännöllinen arjen asioissa, joten ei ole mikään ihme, että pienessä perheessä syödään purkkihernekeittoa harva se päivä ja että leivänkannikat unohtuvat kuivahtamaan pöydälle. Onneksi isän tyttöystävä Anita tuo lämpöä ja esimerkiksi hoivaa tuhkarokkoon sairastunutta Tuutia. Elämä soljuisi kaikin tavoin hyvin, mutta lukemisen vaikeus tekee kouluarjesta takkuista. B ja d menevät sekaisin, samoin m:n ja n:n jalkojen  määrä. Toisen kerran Tuuti taas varastaa kaupasta ihanat punaiset kengät, jää kiinni eikä uskalla mennä kotiin koko päivänä.

Olen jo pitemmän aikaa muistellut muutamia lapsuuteni suosikkikirjoja, Marita Lindquistin Tuuti- ja Maleena-romaaneja. Tänä syksynä onnistuin löytämään kahden Tuuti-kirjan yhteisniteen Tyttökirjaklassikot-verkkokaupasta ja tartuin kirjaan, jonka luin yhdessä ekaluokkalaiseni kanssa, pienellä jännityksellä. Tuuti ja pahankurinen b sekä Tuuti ja punaiset kengät kumpikin toivat mieleen monia, hyviä lukumuistoja 1980-luvun alusta, jolloin olin kuta kuinkin Tuutin ikäinen.

Tuuti ei uskaltanut katsoa ylös. Hän ei tiennyt, minkä näköinen puhuja oli. Tuutin jalat ottivat punaisissa kengissä askelen toisensa jälkeen.
Minä olen varastanut ne, Tuuti ajatteli. Minä olen varas ja se näkyy minusta. Kaikki jotka näkevät minut, tietävät etten ole maksanut näitä kenkiä, niin paljon rahaa minulla ei ole.
Hissi nousi yhä ylemmäs, se pysähtyi joka kerroksessa ja ihmisiä meni ulos ja tuli.
- Tänne, ääni sanoi ja käsi tönäisi Tuutia.

Hyvät lukumuistot osoittautuivat edelleen hyväksi, aikaa yllättävän hienosti kestäneeksi lastenkirjaksi. 1970-luvulla kirjoitettuna Tuuteissa on paljon sellaista, joihin nykyajassa ei tietenkään törmää: maan alla oleva puhelintalon vaihde on tuulahdus menneestä, tietokoneeton elämä jotenkin hidasta ja 1970-luvun televisiostudio muistuttaa minua ajasta, jolloin Yleisradion testikuva kelpasi sekin (melkein) televisio-ohjelmasta. Omasta aikakaudestaan kertoo myös se, ettei Tuutin isän työkaveri vietä joulua, vaan jonkinlaisena kulttuuriradikaalina menee jouluna "kokoukseen". Liki neljän vuosikymmenen takainen Helsinki on turvallinen pienelle yksinäiselle lapsellekin, Tuuti esimerkiksi tuosta vain käy vieraissa asunnoissa ja viettää aikaa tuntemattoman vanhuksen kanssa. Lindquist kirjoittaa niin hyvin, että seitsenkymmenlukulainen maailma jaksaa kiinnostaa 2000-luvun lapsiakin, ainakin omaa lastani.

Viime vuosina lasten- ja nuortenkirjoissa ovat olleet vallalla fantasiaa ja dystooppisia aineksia sisältävät romaanit tai sitten vallattomat, vauhdikkaat ja hassunhauskat kirjat. Olen lukenut niitä ilolla, mutta nyt Tuutin myötä aloin kaivata realistisia, tavallista arkea kuvaavia lastenkirjoja. Niitäkin varmasti on, totta kai, mutta kirjallisuuden trendien aallonharjalla ne eivät ratsasta. Sen vuoksi Tuutin lukeminen oli erityisen virkistävää. Oli raikasta lukea kirjaa, jossa keskeisjuonena on b- ja d-kirjainten oppiminen, kirjoituskoneen saaminen joululahjaksi tai kaupungilla vetelehtiminen silloin, kun ei myymälävarkauden vuoksi uskalla mennä kotiin. Tuuti-kirjat saavat uskomaan siihen, että arkisetkin asiat ovat jännittäviä ja että keskustelemalla mikä tahansa asia voi selvitä. Oli ilahduttavaa huomata, että oma ekaluokkalaiseni tuntui olevan samaa mieltä. Hän piti Tuutista enemmän kuin Timo Parvelan hauskasta Ellasta tai Tuula Kallioniemen riemastuttavasta Karoliinasta; molemmat kirjat olivat sellaisia, jotka meillä luettiin suorastaan (ääneen) ahmien, mutta kirjat taisivat kuitenkin edustaa lapselleni sitä kaikkein tavallisinta kirjallisuutta. Tuutissa oli yllättävää kyllä uutuudenviehätystä. Kumpikin yhteisniteen Tuuti-kirja sai esikoiseni kuuntelemaan Lindquistin teoksia miltei hievahtamatta, hyvin intensiivisesti; Tuuti ja punaiset kengät aiheutti suoranaista jännitystä, hyvää pelkoakin.

Tuutien kohdalla haluan vielä erikseen nostaa niiden kuvituksen. Kirjat on kuvittanut Astrid Lindgrenin "hovikuvittajana" tutuksi tullut Ilon Wikland, jonka kuvituksia olen ihaillut ja rakastanut aina. Nytkin mietin, että vaikka Tuutit ovat kirjoina erittäin hyviä, on niiden kuvituksella oma erityinen viehätyksensä. Lastenkirjoissa, romaaneissakin, kuvituksella on kirjaa tukevaa lisäarvoa. Hyvä kuvitus tekee hahmoista juuri sen näköisiä kuin he ovat ja Wiklandin ansiosta Tuuti on niin ilmeikäs, milloin epävarma, milloin pelokas, milloin iloisenriehakas pieni tyttö. Totta kai Wiklandin kynänjälki tuo muistumia Lindgrenin kirjoista, mutta suurena Lindgren-fanina en pane sitä pahakseni. Ja Lindquist jatkaa hyvää lastenromaanien perinnettä kirjoittamalla Tuutista sopivasti tavallisen tytön, sellaisen, johon moni pieni lukija voi samaistua.

Minulle Tuutin realistisessa maailmassa on tärkeää on toki kirjojen nostalginen puoli, josta jo kerroinkin. Muistin Tuutit  hyviksi lastenkirjoiksi, rakastin niitä pienenä melkein yhtä paljon kuin Lindgrenin Marikkiakin.  Marikki on minulle varmaan aina lastenkirjojen ykkönen, ja Lindgrenin kirjana se onkin ehta klassikko. Mutta Tuuti varastettuine kenkineen, pissahätineen ja lukivaikeuksineen on hänkin rakas. Suosittelen Tuutiin tutustumista kaikille niille nykylukijoille, jotka pitävät realistisista lastenkirjoista.

****½

Lapsen kommentit: No, mä en kyllä nyt halua antaa mitään tähtiä. Kun se Tuuti teki niin väärin eikä se uskaltanu mennä kotiin. Oliks sillä kännykkää? Se kirjoituskone oli vähän kuin sais Padin. Mut miten se ei osannut lukee, vaikka oli jo kakkosella? Se oli kyllä tosi jännä kirja se Tuuti ja punaiset kengät. Miksei niitä Tuuti-kirjoja oo enemmän?
(Tuuti-kirjoja on itse asiassa kirjoitettu enemmänkin. Tuuti onnistuu (Du klarar det, Kotten) on kirja, jonka juuri tänään tilasin nettidivarista omaan hyllyyni. Viimeisin Tuuti-kirja, Vem tar hand om Kotten on suomentamatta, harmi.)

Hanna Pylväinen: We sinners

Hanna Pylväinen: We Sinners
Kustantaja: Henry Holt and Company 2012
Kansi: ?
Sivuja: 188 (kindle edition)
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat

"Well," she said. Se thought of the many available lies - she had to babysit, the baby was sick. There was always something, there was nothing like six younger siblings for providing an excuse. But in her mind a minister warned that she should always confess her faith, and it occurred to her, Jude watching her, that confession was what it was. And she confessed. She said things about the church, her voice shaking out of time with her knee. She listed, idly, some things she couldn't do - nail polish and movies and music with a beat.

Rovaniemen perhe, vanhemmat Warren ja Pirjo sekä lapset Brita, Tiina, Nels, Paula, Simon, Julia, Leena, Anni ja Uppu ovat Michiganissa asuva suomalaisjuurinen perhe, jossa englanninkieliseen arkipuheeseen sekoittuu suomen sanoja: puuroa, poijat, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Yhdeksän lasta ja kirkkokeskeisyys, synnintunto, houkutukset, ristiriidat ja lestadiolaisuus. Uskonto säätelee Rovaniemen perheen elämää, muttei tasapainota sitä, sillä niin lapset kuin omalla tavallaan vanhemmatkin kipuilevat ja rimpuilevat kodin, perheen, ulkopuolelta tulevien virikkeiden ja oman mielenmullistustensa pyörteissä.

Amerikansuomalaiset juuret omaava Hanna Pylväinen katsoo esikoisromaanissaan We sinners (2012) yhdysvaltalaisen lestadiolaisperheen arkea. Vaikka romaani on fiktiivinen, on Pylväinen itse kasvanut lestadiolaisperheessä ja sittemmin erkaantunut uskosta. Hän kysyy romaanissaan kysymyksiä, jotka saattavat olla hänelle itselleen tuttuja: Miltä tuntuu elää perheessä, joka on rakastava ja kiinteä, mutta silti niin kaukana siitä todellisuudesta, jossa suurin osa kaikista muista elää? Onko usko Jumalaan vahvempi kuin usko perheeseen? Ja mitä tapahtuu, kun epäily voittaa uskonnon? Tai ylpeys kaiken muun?

"You don't understand," she said. "You didn't grow up with this, I grew up with this. It's not just church, it's nor just anything. I love," she said --

We sinnersin keskiössä on perhe ja synti. Uskonto määrittää kaikkea, mutta koska usko on jotain niin perustavalla tavalla syvälle rakennettua, se ei ole Pylväisen romaanissa mikään irrallinen teema tai teologisen pohdinnan kohde. Pylväisen fokus on nimenomaan perheessä, joka kipuilee eri suuntiin, mutta on silti kasvanut tiiviisti ja tiiviiksi. Tiiviys ei kuitenkaan tarkoita samanmielisyyttä, vaan - kuten monissa suomalaisissakin lestadiolaisperheissä - sisarusparvesta moni rikkoo perheensä ja uskontonsa sääntöjä, muutama tekee totaalisen irtioton. Synti taas ilmenee monella tavalla. Toisaalta se on sarja herätysliikkeen omia sääntöjä: vihreä kynsilakka on väärin, televisio on väärin, tanssiminen on väärin. Toisaalta synti on myös kaikissa ihmisissä. Pirjokin syyllistyy syntiin tuntiessaan ylpeyttä kaikista yhdeksästä lapsestaan. Lukija saa itse tulkita, pitääkö synnintunnosta pyristellä irti, onko se edes mahdollista?

Pylväinen kirjoittaa hyvin. Hän ei syyllistä eikä saarnaa, vaan kirjoittaa Rovaniemen perheen elämän arkiseksi, luontevaksi. Hänen henkilöhahmoillaan on tilaa hengittää, vaikka monilapsisen perheen fyysiset seinät ovatkin ahtaat ja kirkon penkki kova. Ahdasmielinen uskonnollisuus, maallisen maailman houkutukset sekä valintojen moninaisuus ja vaikeus tuovat raikkaan ristiriidan tuon oman tilan sekä kodin ja kirkon välille. Rovaniemen perheen eri jäsenet saavat äänensä kuuluviin, kun jokaisessa luvussa perheen elämää tarkastellaan eri näkökulmasta. Esimerkiksi New Yorkiin muuttanut ja perheestään irtioton tehnyt Tiina näkee asiat toisin kuin sisaruksista uskovaisin Brita, joka odottaa seitsemättä lastaan ja riskialttiisti myös seitsemättä keisarileikkaustaan. Eri näkökulmien vuoksi We sinners rakentuu kaleidoskooppimaisesti valottaen eri puolia Rovaniemistä, Michiganista ja lestadiolaisuudesta. Kirjan rakenne on samalla kertaa sekä rikkaus että heikkous. Pidän moninäkökulmaisista kirjoista ja Pylväisen teksti on nautittavaa luettavaa. Toisaalta romaanina We sinners hajoaa liikaa, jännitteidentäyteinen kirja ei juonelliselta kaareltaan täysin kanna, mutta perhekuvauksen vahvuus ja uskonnollisen elämän kiihkoton kuvaus paikkaa hienosti sitä, mikä tarinallisuudesta jää vajaaksi.

Suomalaisille lukijoille kirja on erityisen viehättävää amerikkalaista luettavaa, sillä We sinners yhdistää onnistuneesti amerikkalaisen keskiluokan elämän - tosin uskonnollisella fanatismilla kuorrutetun - pianotunteineen, ruoanlaittoineen ja raskauksineen sekä amerikansuomalaisten vanhaa kotimaata kohtaan ilmenevän rakkauden, joka näkyy muun muassa suomalaisissa nimissä, halussa lähteä opiskelemaan Suomeen sekä kirkon yhteisöllisessä elämässä. Karvosen pojat, Karvonen boys, ovat melkein kaikkien lestadiolaistyttöjen haaveissa ja kun tulee hoppu, kuuluvat Pirjon (jonka nimeä amerikanaasialainen Jason ei edes kuvittele osaavansa lausua oikein) puheessa suomalainen äkkiä, nyt. Pylväinen tuottaa suomalaisesta, etenkin lestadiolaisesta, kulttuurista omanlaistaan etnisyyttä. Lestadiolaisuutta ei syyllistetä eikä ihmetellä, mutta jossain määrin sitä selitellään etenkin kirjan muusta kehyksestä eroavassa viimeisessä luvussa.

We sinners on vahva kuvaus perheestä, jolle uskonto antaa juuret ja siivet: juuret, jotka eivät vahvuudestaan huolimatta kiinnitä ihmisiä edellisten sukupolvien hengelliseen ketjuun ja siivet, jotka kuljettavat kauas, mutta eivät kokonaan pois. Toivon, että Rovaniemen "syntistä" perhettä käsittelevä romaani on tulossa jonkun kotimaisen kustantamon julkaisuohjelmaan. Sen verran vakuuttava, ilmava, kaunis ja turhasta riisuttu romaani se on.

****

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Kustantaja: Siltala 2012
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta
Sivuja: 141
Kotimainen romaani

Nälkä on se kissanpentu joka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) on ollut viime aikoina ansaitusti paljon esillä. Se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon viime torstaina, ja samana päivänä se nimettiin myös kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Luin kirjan erittäin ajankohtaiseen aikaan, hieman ennen esikoiskirjapalkinnon voittajan julkistamista ja heti kirjan luettuani uumoilin, että taisin tutustua voittajateokseen. Halusin kuitenkin viipyillä kirjan aikaansaamissa tuntemuksissa ja romaanin mielenmaisemissa, ja siksi kirjoitan kirjasta "vasta" nyt, liki viikko ensilukemisen jälkeen.

Kirjallisuuskeskusteluja seuraaville Nälkävuoden kehys lie tuttu. Ollikaisen kirja sijoittuu Suomen suuriin nälkävuosiin 1867-1868, joiden aikana koko Suomessa kuoli nälänhädän vuoksi 150 000 ihmistä. Nälkävuosissa liikutaan toisaalta Suomen syrjäseuduilla, joissa laihat hauet eivät täytä Marjan, Juhanin ja pienten Mataleenan ja Juhon vatsaa, leipään pannaan enemmänkin kuin puolet petäjäistä tai olkia, pahimmillaan jäkälää, ja kuolo korjaa ihmiset liian nuorina. Kuolema tuo helpotuksen, lämmittääkin poisnukkuvaa sielua. Toisaalta Helsingissä on vaurautta. Senaattori katselee pimeää Yrjönkatua ja miettii katastrofia, joka maata kohtaa. Renqvistin veljekset Teo ja Lars, lääkäri ja virkamies, pohtivat omia arkisia murheitaan, rakkauselämäänsä, huoria, työtään - sekä nälänhätää: Nälkä karsii kansakunnasta pois heikoimmat kuin puutarhuri omenapuustaan huonot oksat. Kansakunnan tila huolettaa veljeksiä. Mitä tapahtuu, kun kaksi erilaista maailmaa kohtaa?

Mataleena silittää sormenpäällään posliinisen keittokulhon pintaa. Se on valkoinen kuin lumi, mutta lämmin. Kauneinta on kuitenkin kulhon vaaleanpunainen ruusu, jonka terälehdet on ympäröity kullalla. Kun sormen siirtää sen yli, tuntee kuinka se on kohollaan aivan kuin se olisi elävä, sykkivä sydän, kukkisi lumen keskellä eikä talvikaan sitä voi voittaa.

Nälkävuosi näyttää ihmiset raadollisimmillaan ja herkimmillään. Nälkä vie voimat ja turruttaa, tuo pedon ihmisessä esille, mutta ei kuitenkaan vie toivoa; mielessä siintää kylmäävällä tavalla naurettavana haaveena matka Pietariin ja kaiken keskelläkin vastaan voi tulla hyviä ihmisiä, jotka tarjoavat yösijaa tai laihaa velliä. Hyvyys ei kuitenkaan riitä, kun Marja perheineen kulkee kerjuulla, uppoaa lumeen, jota lapset nälkäänsä syövät. On routainen, hallainen, ankara maa ja ruumiita tienpientareella. Kuoleman väri on valkoinen, lumen väri on valkoinen, vain valkoinen jää jäljelle silloin, kun sielu jättää ihmisen.

Nälkävuosi on samalla tavalla valkoinen kirja kuin Elina Warstan suunnittelema upea kansi. Valkoista vasten kaikki värit korostuvat, tekstistä tulee visuaalista: kasvoilta katoava punakkuus muuttuu harmaaksi ja sitten valkoiseksi; Mataleenan silittämän keittokulhon vaaleanpunainen ruusu; suolammen musta ja eloton vesi. Ollikainen kirjoittaa realistisesti ja rujosti. Hänen ei tarvitse mennä yksityiskohtia pursuilevaan maalailuun, sillä lukija tietää ja tuntee jo pienestäkin kaiken sen epätoivon, jota ihmiset sisällään kantavat. Yksittäinen ele, teko ja kaikki kauhea muuttuvat todeksi. Silti Nälkävuoden ihmiset ovat sitkeitä, he katsovat tulevaisuuteen, jota ei kaikille tule. Rosoisen realismin rinnalla kulkeekin runollinen ja vertauskuvallinen taso. Nälän ontoksi tekemä mieli näkee kuikan, joka yrittää nousta lentoon, ja toisaalla senaattori ajattelee, kuinka tärkeää on nähdä kokonaisuus yksityiskohtien takana.

Tuon kokonaisuuden nähdäkseni luin Nälkävuoden kahdesti. En voi sanoa ymmärtäneeni kirjasta kaikkea, eikä tarvitsekaan, mutta minussa virisi tarve pohtia ihmisten vaikuttimia vaikeilla hetkillä sekä toisaalta ottaa selkoa siitä, miten nälkävuodet vaikuttivat omalla kotiseudullani. 

Molemmilla lukukerroilla Ollikaisen romaani vakuutti ja vaikutti. Nälkävuosi vakuuttaa aiheellaan, kielellään, kerrollaan ja taitavuudellaan. Se vaikuttaa sielussa niin, että omaa kehoa alkaa kolottaa ja mieltä liikuttaa, vaikkei itku tulekaan.

*****

Nälkävuosi on ollut blogeissa todella luettu kirja. Siksi linkitän nyt jatkolukemiseksi vain kaksi viime viikolla kirjoitettua blogiarviota: Kirjainten virran Hannan, jonka kanssa valitsin saman, kirjan takakannessakin olleen lainauksen, sekä P.S. Rakastan kirjoja -Saran, jolle kirja jäi mieleen niin, että tuli uniin saakka. Sama täällä, Sara.

Tim Burton: "Oyster Boy" & E. Gorey: "The Gashlycrumb Tinies"

Tim Burton: The melancholy death of Oyster Boy & other stories
Kustantaja: Faber and Faber 1998 (pokkaripainos 2005)
Kuvitus: Tim Burton
Sivuja: 115
Ulkomainen kuvakirja, Yhdysvallat

Edward Gorey: The Gashlycrumb Tinies
Kustantaja: Harcourt Brace & Company 1963 (1991 painos)
Kuvitus: Edward Gorey
Sivuja: 64
Ulkomainen kuvakirja, Yhdysvallat

The Boy with Nails in His Eyes

The Boy with Nails in His Eyes

put up his aluminun tree.

It looked pretty strange

because he couldn't really see.

(Tim Burton)

Nyt marraskuun puolivälissä olen kaukana huonon kirjan viikostani. Viime aikoina lukemani A.S. Byattin Pieni musta kirja, Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max sekä vielä bloggaamaton Aki Ollikaisen Nälkävuosi ovat kaikki olleet niin maata järisyttäviä lukukokemuksia, että minun on tänä viikonloppuna ollut pakko viettää aikaa välipalakirjoa lueskellen. Välipalakirjat ovat nyt olleet talvitunnelmaisia sisustuskirjoja, matkakirjoja sekä rakkaita, sopivasti kummallisia kuvakirjoja. Näiden kuvakirjojen etujoukoissa ovat kalmaisuudessaan suloiset Tim Burtonin The melancholy death of Oyster Boy & other stories (1998) sekä Edward Goreyn The Gashlycrumb Tinies (1963), joissa molemmissa keskiössä ovat lapset, jotka kohtaavat varsin onnettoman lopun.

Onnettomat loput tarkoittavat onnettomuuksia, useimmiten kuolemaa. Burtonin kirjassa Tulitikkupoika syttyy tuleen eikä loppua ole vaikea arvata; Voodoo-tyttö saa tuta uusien ja uusien piikkien iskut ja juuri onnea saavuttamaisillaan oleva Roskatyttö joutuu jätemyllyyn. Toisinaan kuolo ei ehdi vierailla, vaan esimerkiksi kaikkea tuijottava tyttö antaa omille silmilleen lepotauon ja uittaa niitä järvessä. Gorey sen sijaan käy läpi kaikki angloamerikkalaiset aakkoset a:sta z:aan pienissä yhden rivin mittaisissa tarinoissaan, joista jokainen päättyy pienokaisen kuolemaan. Kuolintapoja on mitä erilaisempia: milloin kirves korjaa, milloin lapsi juo liikaa giniä, milloin vain kuihtuu pois. Tyttö- ja poikaraukat!

Goreyn kirjassatarinaa on aina yhden rivin verran kuvaa kohti.

Tarinat ovat kolkkoja, mutta samalla jotenkin niin sydämellisiä. En tiedä, minkä verran vuonna 2000 kuollut Gorey on vaikuttanut Burtonin tuotantoon tai onko vaikuttanut lainkaan, mutta Edward Goreyn kotimuseon nettisivuilta löysin kommentin, jonka mukaan "Gorey oli Tim Burton ennen kuin oli muotia (cool) olla Tim Burton". Kun lukee Goreyn pientä kirjaa, ei voi olla ajattelematta Burtonia ja kaikkea sitä, mistä Burton on innostustaan ammentanut. Tarinat ulkopuolisista, omituisista lapsista (ja aikuisista!) ovat Burtonin uraa leimaava piirre. Näissä kahdessa kuvakirjassa rinnastus korostuu, sillä kummankin teema on sama: makaaberi loppu onnettomille lapsiraukoille, joiden tarinat kuvitetaan vanhanaikaisia aapisia mukaillen (Gorey) tai suurisilmäisinä sarjakuvapastisseina (Burton). Mistään lastenkirjoista ei siis ole kyse.


Burtonin ja Goreyn kirjat saavat pohtimaan kahta asiaa: kuolemaa ja tarinallisuutta. Mikä kuolemassa (tai onnettomissa tarinoissa) kiehtoo? Miten siitä voikin tulla niin herttaista heti, kun kuolema kirjoitetaan lastenrunoja mukailevin riimein? Ja mikä on tarinan määre? Voiko yksi rivi sisältää kokonaisen tarinan? Goreyn  kirja osoittaa, että voi: U is for UNA who slipped down a drain. U niin kuin Una, joka hulahti alas viemäriin. Tarvitaanko enempää? Pieni Una kävelee mukulakivikadulla, minkä Goreyn piirtämä kuva osoittaa, ja astuu avonaiseen viemärikaivoon. Hei, hei Una-parka! Yhden rivin mittaiset tarinat saavat mielikuvituksen laukkaamaan, sillä jokainen voi itse kuvitella, mitä vaikkapa Katelle tapahtui ennen kuin hän kohtasi kirveen. Menikö leikkimään ilman lupaa? Piileskelikö jossain suoranainen pahuus? Onnetonta ja monia uutisia peilaten suorastaan järkyttävää. Burton on runomittaisissa tarinoissaan selittelevämpi. Hänen hahmoillaan on selkeät taustat ja motiivit - sekä monin paikoin ainakin mahdollisuuksia selvitä. Esimerkiksi liimaa haistelevan Suen (Sue ja glue rimmaavat muuten oikein hyvin) nenä juuttuu kiinni nenäliinaan. Mitä Suelle sitten käy on jokaisen lukijan pääteltävissä, mutta kuvassa Sue näyttää hyvävointiselta, vaikka liina nenässä heiluukin.

Burtonin herttaisenmakaaberia kuvitusta.

Sekä Melancholy death of Oyster Boy että The Gashlycrumb Tinies ovat metkaa, makaaberia ja jollakin kierolla tavalla ihanaa luettavaa marraskuuhun. Kun tosielämän uutiset järkyttävät, on herttaisella kauhulla oma paikkansa. Kuolemallekin pitää saada nauraa ja etenkin Burtonin kirjassa lapsipolot ovat sydämeenkäyvällä tavalla tuttuja ulkopuolisia lapsia. Minut kumpikin kirja saa samalla kertaa sekä pohtimaan elämän rajallisuutta että hymyilemään.

P.S. Näille kirjoille en osaa antaa tähtiä, sen verran monta vuotta kumpikin on kirjahyllyssäni majaillut. Pieniä amerikkalaisia klassikkoja molemmat. Musiikillisesti vien teidät vielä Tim Burtonin luomaan maailmaan. Henri Selickin ohjaama, mutta Burtonin luoma elokuva Painajainen ennen joulua on yksi kaikkien aikojen suursuosikeistani ja sopii juuri tähän kekrin ja joulun väliseen aikaan.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kustantaja: Teos 2009
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 312
Kotimainen romaani

Minä kiinnityin veljeeni vasemmasta kyljestäni. Selkärankamme yhtyvät lantiosta. Meillä on yhteensä kolme keuhkoa, kaksi sydäntä, yksi maksa, kolme mununaista, puolitoista penistä. Kävelemme ja tanssimme. Siitä, onko meillä yksi vai kaksi sielua, en ole tietoinen. Max todennäköisesti sanoisi, että yhdestäkin koituu liikeuralle tarpeeksi vastusta.

Max ja Isaac ovat aina yhdessä, silloinkin kun kokevat yksinäisyyttä. He tuntevat toistensa sydämenlyönnit ja kun Max tuottaa testosteronia, kiihottuu myös minäkertojana toimiva Isaac. He nukkuvat samassa vuoteessa, rakastuvat samoihin naisiin ja käyvät tarpeillaan kuta kuinkin samanaikaisesti. Heillä on kuitenkin erilainen luonne ja erilaiset toiveet. Max myös juo, mikä on ikävää paitsi hänen itsensä, myös Isaacin kannalta, sillä heillä on yhteinen maksa. Max ja Isaac ovat siamilaiset kaksoset. Saksalaissyntyiset veljekset kiertävät ympäri maailmaa friikkisirkusten mukana, taiteilijoina, kabareetähtinä, bordelleissakin. 1920- ja 30-lukujen taitteen Helsingissä, kieltolain kaupungissa, he kohtaavat ihmeellisen, kauniin ja kopean seurapiirikaunottaren Iriksen. Kohtaaminen ja Iris muuttavat kaiken.

Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinto on taas ajankohtainen, kun Aki Ollikainen voitti palkinnon Nälkävuodellaan. Luin Nälkävuoden tällä viikolla (kuinka ollakaan), mutta nyt samalla viikolla luin myös vuoden 2009 voittajan, Leena Parkkisen romaanin Sinun jälkeesi, Max. Se, että luin kaksi esikoispalkintovoittajaa samalla viikolla on onnellista sattumaa. Onnellista sen vuoksi, että kumpikin teos on yhdellä sanalla kuvattuna hieno. Nälkävuoteen palaan tuonnempana, nyt on aika kääntää katse Maxiin ja Isaaciin, joille friikkinä eläminen on normaalia, toiseus ainainen seuralainen ja rakkaus sitä, mitä ihminen hakee.

Sormeilin kirjettä taskussani. Olin lukenut sen niin moneen kertaan, että osasin sen ulkoa. Se oli tavoittanut meidät Leipzigissä ja kiertänyt kauan perässämme. Postileimat olivat hioutuneet pois, mutta tunnistin käsialan, vaikka en muistanut koskaan nähneeni sitä. Tiesin sisällön jo ennen lukemista: Iriksen kanssa oli aina ongelmia. Iriksen kanssa oli aina.

Parkkisen yltäkylläinen romaani poukkoilee saksalaisesta lapsuudesta Helsingin salakapakoihin ja puistoihin, tutustuttaa alligaattorikaksosiin, tiikerin kanssa varsin rohkeasti esiintyvään Madame Maximiin sekä moniin muihin valtakulttuurin ulkopuolella eläviin kummajaisiin. Sinun jälkeesi, Max on kirja, jollaista en ole aiemmin lukenut. Olen toki lukenut romaaneja, joissa liikutaan sirkus- tai friikkimaailmassa aina John Irvingin Sirkuksen pojasta Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaaniin ja edelleen Mathias Malzieun Sydämen mekaniikkaan. Sydämeni sykkii aina kaikenlaisille friikkitarinoille, mutta Parkkisen kirja on paljon, paljon enemmän kuin mainitsemani romaanit. Oikeastaan sitä voisi verrata, kuten Helsingin Sanomien Antti Majander tekee, vain Günter Grassin Peltirumpuun, vanhaan tenttikirjaani, jossa Euroopan historia yhdistyy pieneksi pojaksi jääneen aikuisen tarinaan ja edelleen avoimeen seksuaalisuuteen. Max ja Isaac toki kasvavat aikuisiksi, varsin komeiksikin, mutta Suomen ja Euroopan historian,  alakulttuurisen taiteen sekä paikoin varsin - hmm - aistillisen tekstin yhteensovittamisessa vertaus Grassiin on paikallaan. Kaiken huipuksi Parkkinen kirjoittaa hyvin.

Parkkisen teksti lumosi minut heti ensisivuilta lähtien. Veljensä varjossa elävän, aina rinnallaankin hänen jäljessään kulkevan Isaacin kertojanääni on vahva ja erikoisessa tarinassa uskottava. Sinun jälkeesi, Maxin tarina kulkee Isaacin muistoissa ja nykyhetkessä poukkoillen ajallisesti lapsuudesta lähimenneisyyteen ja tulevaisuudenodotuksiin. Toisinaan äänensä saavat myös Iris kirjeiden ja kertomiensa tarinoiden muodossa, samoin äitinsä hylkäämät pojat kasvattava täti kertoo kaksosten vanhempien tarinaa. Poukkoileva rakenne sopii kirjaan, sillä tällä tavoin tarina rakentuu palasista samaan tapaan kuin osin yhteisen ruumiin, mutta koko ajan oman mielen jakavien veljesten ajatuksetkin.

Sinun jälkeesi, Max ei kaikessa vakuuttavuudessan ole täydellinen romaani. Kuten Jäljen äänen Penjami huomauttaa, on esimerkiksi romaanihenkilöiden kielessä epäloogisuuksia. Kuinka venäläissyntyinen, suomalaisen kanssa avioitunut Iris ja Suomessa vain hetken asuneet, venäjää ja suomea oletettavasti huonosti tai ei ollenkaan taitavat, Max ja Isaac keskustelevat niin luontevasti? Ja millä kielellä? Mutta vahva romaani kestää pienet mahdolliset epäloogisuudetkin. Pieni ja suuri, synti, häpeä ja groteski sekoittuvat puhtauteen, toivoon, rakkauteen ja uudelleen hulluuteen. Pienet kauniit hetket vahvistavat rumuutta ja vastenmielisyyttä, romaanin surullinen vire saa miltei taiaonomaista hohtoa, kun poikien isoisä keittää kirsikkahilloa - olkoonkin, että siitä tulee mustaa hapanta hyyteöä - tai kun omenapiirakka rasahtaa hampaissa ja Iris naurahtaa vaaleanpunaisessa alushameessaan. Jennin tavoin minäkin löysin kirjasta lämminhenkisyyttä.

Max ja Isaac, nuo raukkaparat, nuo friikit, nuo komeat miehet, nuo luonnonoikut. Heitä ei olla säälimättä, kavahtamatta eikä rakastamatta. Sinun jälkeesi Max on paitsi hieno, myös ihmeellinen romaani. Minä vaikutuin ja liikutuin - taisin suorastaan rakastua kirjaan.

****½

A. S. Byatt: Pieni musta kirja

A.S. Byatt: Pieni musta kirja
Kustantaja: Teos 2012, Baabel-sarja
Alkuteos: Little Black Book of Stories (2003)
Suomennos: Kersti Juva
Kansi: Iira Oivo
Sivuja: 204
Novellikokoelma, Iso-Britannia


Näissä muukalaisperheissä he tunsivat eksyneensä unimaailmaan, jossa vallitsevia fyysisiä ja sosiaalisia sääntöjä he eivät tunteneet. Jos he jälkeenpäin muistelivat evakkoaikaa, he muistivat sen niin kuin unet muistetaan, avainvälähdyksinä joiden avulla ihminen yrittää kiskoa takaisin sen mikä herätessä haihtuu. Primrose muisti, millaista ääntä maito pitää ruiskutessaan ämpäriin, ja Penny muisti papinrouvan tyhjät luiset kureliivit roikkumassa pyykkinarulla. He muistivat voikukkapallot, mutta ne eivät muistoina vieneet tiettyyn paikkaan tai aikaan.

Lontoon pommitusten aikaan kaksi tyttöä, Primrose ja Penny, joutuvat monien muiden lasten tavoin evakkoon maaseudulle. Metsässä he kohtaavat eräänlaisen hirviön, Olion metsässä, jonka muisto ei jätä heitä rauhaan. Vuosikymmenten jälkeen naiset kohtaavat sattumalta ja päättävät lähteä lapsuutensa metsiin. Synnytyslääkäri ja nuori taiteilijanainen kohtaavat sairaalassa, lääketieteelliset kuriositeettikokoelmat antavat nimen Kehotaidetta-novellille. Kivinainen on äitinsä menettänyt nainen, joka alkaa muuttua kiveksi. Kun hän kohtaa islantilaisen kivenveistäjän, saa hänen elämänsä uuden suunnan. Materiaalia, monenlaista, on tiedossa luovan kirjoittamisen kurssilaisille ja lopulta Pinkissä nauhassa demontoitunutta vaimoaan hoitava mies kohtaa ihmeellisen naisen, kenties aaveen.

Lasten kirjallaan minua suuresti ihastuttaneen A.S. Byattin Pieni musta kirja (2003) venyttää toden ja tuonpuoleisen, reaalisen ja taianomaisen, rajoja. Kokoelman kaikki viisi novellia pitävät sisällään arjen ja magiikan elementtejä: mahdoton yhdistyy tavanomaiseen varsin karmivissakin tarinoissa.

Thorsteinn sanoi että Ines oli jotakin, mitä hän oli osannut vain kuvitella. Koko ikäni olen halunnut havainnollistaa muodonmuutosta teoksissani. Metamorfoosia, joka on ihmismitassa hidasta. Nopeaa sen maan mitassa, jota me asutamme. Sinä olet kävelevä muodonmuutos.

Byattin novellit nojaavat vahvasti tarinaperinteeseen ja ovat novelleina tyylipuhtaita haukkanovelleja. Niissä kaikissa on käänne, jonka jälkeen ennakko- tai alkuasetelma näyttäytyy toisenlaisessa valossa. On virkistävää lukea kokoelmaa, jonka jokainen kertomus kulkee miltei vanhanaikaisesti kunnon tarinankertontaa kantaen, mutta silti yllättäen ja lukijaansa sivistäenkin. Paikoin Pieni musta kirja on niin hieno, että voisin itkeä pelkästä sen lukemisen ilosta. Byatt on taitava - ja Kersti Juva hänen suomentajanaan on vähintään yhtä taitava. 

Lasten kirjan tavoin Pieni musta kirja nojaa vahvaan kulttuurihistorian tuntemukseen. Byatt saa Pinkin nauhan Jamesin näkemään pesukoneen lingossa kieppuvissa Teletapeissa taivaan, kiirastulen ja helvetin piirit; vastaavasti Materiaalia-novellissa, suosikissani, mustattu liesi johdattaa elohopeaan, hammaslääketieteeseen ja lopulta takaisin kotiin.

Kuten Sara toteaa, on Pieni musta kirja näennäisen helppolukuinen, mutta se vaatii kuitenkin aikaa ja paneutumista. Pienessä mustassa kirjassa on paljon sellaista, jotka on vaikea ymmärtää. Novellit imaisevat heti mukaansa, jokainen tarina on kiehtova ja otteessaan pitävä, mutta mitä pitemmälle mikä tahansa kertomus etenee, kohtaa lukija väistämättä suuria kysymyksiä tai pieniä yksityiskohtia, jotka ihmetyttävät, menevät kenties osin ohikin. Tämän vuoksi - tai ansiosta - Pieni musta kirja kestänee useita lukukertoja. Byattin novelleissa on, hieman ristiriitaisesti, minimalistista runsautta. Byatt ei missään nimessä ole hillityn pelkistetty kertoja, mutta Lasten kirjan runsaudensarveen verrattuna kerronta on nyt tiivistä - ainakin byattmaisessa mittakaavassa, esimerkiksi henkilöhahmoja on vain muutama novellia kohden ja myös paikka on usein rajattu, vaikka kertomuksissa liikutaankin sairasvuoteelta Islannin avariin maisemiin.  

Kokonaisuudessaan Pienen mustan kirjan paikon melko karseat tai hyytävät aihepiirit sopivat hyvin marraskuussa luettavaksi.  Byatt ei vain kirjoita, vaan hän luo kokonaisia uusia maailmoja ja mielentiloja. Niiden ansiosta lukijan olo on samaan aikaan hämmentynyt ja tyytyväinen. Tyytyväinen olen siihen, että olen löytänyt Byattista erään uuden lempikirjailijani, hämmentynyt olen kaikkien niiden kulttuuristen merkitysten äärellä, joita Byatt tiiviiseenkin kertomukseen sijoittaa. Suosittelen Pientä mustaa kirjaa kaikille brittiläisyyden ystäville sekä tietenkin kaikille Byattin jo tunteville. Niille, joita Lasten kirjan ja Riivauksen runsaus pelottaa, voi Pieni musta kirja olla hyvä teos aloittaa Byattin tuotantoon tutustuminen.

Pienessä mustassa kirjassa on samaa kuin Primrosen ja Pennyn muistoissa, jotka herättävät tunteen unesta: en pääse pois,  tämä on totta ja olemassa.

****½

Blogistanian vuoden 2012 palkintokilpailut

Blogistanian vuoden 2012 palkintokilpailut

Kirjablogistit valitsevat jälleen vuoden parhaat kirjat. Joulukuun alussa valitaan Blogistanian Kuopus, eli ensimmäisitä kertaa mukana ovat myös lasten- ja nuortenkirjat. Tammikuun alussa valitaan Blogistanian Finlandia ja helmikuun alussa Blogistanian Globalia.


Blogistanian Kuopus 2012

Blogistanian Kuopus on tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa lauantaina 1.12.2012 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.

Blogistanian Kuopusta emännöi Saran kirjat. Kilpailujulistus julkaistaan Saran kirjoissa 15.11. klo 10.00.


Blogistanian Finlandia 2012
Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa keskiviikkona 2.1.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan saman päivän iltana klo 20.

Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja. Kilpailujulistus julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa 15.11. klo 10.00.


Blogistanian Globalia 2012

Blogistanian Globalia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa perjantaina 1.2.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 4.2.2013 klo 10.

Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjava kammari. Kilpailujulistus julkaistaan Kirjavassa kammarissa 15.11. klo 10.00.


Osallistumisohjeet
Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut  nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan  kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan  kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja  saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä  seuraava yhden (1) pisteen.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee  pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava  kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden  kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi  tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja  vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa  voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa  verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla  ratkea, arpa määrää voittajan.

Kirjallisuuden isiä

Isänpäivä. Suunnittelin, että olisin kirjoittanut hienon (!) tekstin isistä kaunokirjallisuudessa ja sitä varten lueskelin kaikenlaisista, mutta kuume ja angiina voittivat blogikirjoituksen suunnittelun ja niinpä listaan muutamia sellaisia isätyyppejä, joita mieleeni tuli.

Kirjallisuudessa on varmasti yhtä laaja kirjo isiä kuin elämässäkin. On
- kadonneita isiä (John Irvingin Kunnes löydän sinut)
- läsnäolevia, mutta aina seikkailunhaluisia isiä (Tove Janssonin Muumipappa)
- surevia isiä (Veikko Huovisen Poika)
- köyhyydessä keikkuvia, laiskuudessaan yritteliäitä isiä (Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi)
- sinnitteleviä isiä (Markku Pääskysen Enkelten kirja)
- viinaan meneviä taiteilijaluontoisia isiä (Turkka Hautalan Paluu)
- ymmällään olevia isiä (Herman Kochin Illallinen)
- isäpuolia (Tove Appelgrenin Vesta-Linneat, tämä lisätty tänne isänpäivän iltana)
- hulluuden rajoilla keikkuvia isiä (Miika Nousiaisen Maaninkavaara)
- vanhenevia isiä (Gerbrand Bakkerin Isä muuttaa yläkertaan)
- täydellisen ihania isiä (Astrid Lindgrenin Marikki)

Mitä muita (kauno)kirjallisuuden isätyyppejä keksitte? Ehkä jossain muussakin blogissa sivutaan tai käsitellään tänään isejä kaunokirjallisuudessa - ja vielä paljon laajemmin. Toivottavasti! Mainitsemani kirjat ovat hienoja jokainen, suosittelen luettavaksi muulloinkin kuin tähän vuodenaikaan.

Kuume on täällä meillä onneksi väistynyt, isänpäiväaamiaisen croissantit paistuvat uunissa ja lasten piirtämän aarrekartan avulla mieheni löysi lahjojensa luo (pahvista tehty kravatti on mahtava, siinä on kimalletarrojakin). Oma isäni viettää isänpäivää eteläisissä maisemissa. Toivotan niin hänelle, apelleni sekä miehelleni kuin kaikille muillekin isille onnellista ja kirjarikasta isänpäivää!

Ilpo Rantanen: Vuonna 85. Manserockin lyhyt oppimäärä

Ilpo Rantanen: Vuonna 85. Manserockin lyhyt oppimäärä
Kustantaja: Siltala 2012
Graafinen suunnittelu ja taitto: Kari Lahtinen
Kotimainen tietokirja, Suomirockin historia + cd-levy
Sivuja: 286

Se oli silloin, vuonna 1985. Tuon ajan tyylin tuntevat nykyäänkin kaikki. Alaspäin kapenevien housujen sisään tungetut pastelliväriset collegepaidat, takatukat, hiuspehmennykset, olkatoppaukset, ja valtavan kokoiset silmälasit. Tyylivinkkejä tarjoilivat Music Televisionin välityksellä aikakauden tunnetuimmat ulkomaiset artistit WHAM, Modern Talking, Duran Duran ja Cindy Lauper.

MTV ei enää juurikaan soita musiikkia. Isot tukkapehkot ovat kadonneet katukuvasta. Takatukkaa pitävät enää tsekkiläiset jääkiekkoilijat eikä sen paremmin Neuvostoliittoa, Suomen Yhdyspankkia kuin Radio 957:kaan enää ole. Mutta vuosi 1985 elää edelleen, musiikin ansiosta.

Kun kuulen sanat "Vuonna 85", en voi olla ajattelematta Eppu Normaalin samannimistä kappaletta. Vuosi 1985 oli itselleni merkityksellinen ainakin siksi, että elin lapsuuden viimeisiä vuosia - miten ne sitten määritelläänkin. Olin hieman toisellakymmenellä, olin löytänyt kotimaisen populaarimusiikin ja Dingon vuotta aiemmin, ja neljännen ja viidennen luokan välisenä kesänä ostin säästöilläni elämäni toisen c-kasetin suonenjokelaisesta valokuvaus(!)liikkeestä. Kasetti oli Popedan Harasoo. Lisäksi kummisetäni oli aina näyttänyt (nuorelta) Juice Leskiseltä ja viimeistään Eppu Normaalin Vihreän joen rannalla sai minut tuntemaan Dingon Autiotalon tylsäksi. Kasvoin kuunnellen suomirockia - Manserockia.

1980-luvulla Tampere, Manse, oli suomalaisen rockmusiikin kiistatta tärkein kaupunki. Kaupungissa vaikuttivat niin Juice Leskinen, Ilona, Popeda, Pyhät nuket kuin Eppu Normaalikin. Tamperelaisen Poko Recordsin artisteja olivat myös porilainen Yö sekä joensuulaislähtöisen Ismo Alangon eri yhtyeet. Vuonna 1985 moni artisti oli vakiinnuttanut asemansa suomalaisen rockin kentällä ja monen ura jatkui vuosia ja vuosikymmeniä sen jälkeenkin. Ilpo Rantasen tietokirja Vuonna 85. Manserockin lyhyt oppimäärä (2012) on kirja, jonka ilmestymistä odotin siitä saakka, kun sen Siltalan syyskuvastosta huomasin. Rantasen teos kulkee muistoista nykyisyyteen ja kuuluisasta Aulabaarista keikkapaikkojen takahuoneisiin sekä äänitysstudioihin. Kirjaansa kirjoittaessaan Rantanen on tutustunut Tampereen Työväen Teatterissa esitettyyn Vuonna 85 -musikaaliin sekä ensi vuonna ensi-iltansa saavaan samannimiseen elokuvahankkeeseen, joita molempia käsitellään myös kirjassa.

Mutta Manserock on poikaa
vaikka selkään roikaa
Se on kiukun patinoimaa
reteetä ja roimaa
räjähtävää voimaa
tää rock'n'roll!

Rantasen kirjansa loppuluvussa nostama lainaus Juicen Leskisen kappaleesta kertoo sekä Juicen keskeisestä roolista manserockin vaikuttajana - Juice antoi Manserockille sen koko kasvot - että siitä, kuinka merkittävä rockkaupunki juuri Tampere 1980-luvulla oli. Tamperelaisen rockin juuret olivat nähtävissä jo aiempina vuosikymmeninä, Juicekin tuli kaupunkiin 1970-luvulla, eikä Manserockista voi puhua pelkkinä juurina, sillä esimerkiksi kitaristi Costello Hautamäen poikien Rockwalli-yhtye jatkaa kunniakasta tamperelaista linjaa. Muihin Suomen kaupunkeihin ei vastaavaa ilmiötä syntynyt. Rantanen sivuaa Poria, jossa oli muutaman vuoden ajan vireää musiikkielämää, Helsinki sen sijaan on aina ollut liian suuri ja sikäli musiikkiskeneltään hajanainen, jotta yhtenäistä stadirock-ilmiötä olisi voinut tai voisi syntyä.

Rantanen on tehnyt mittavan työn kirjansa kanssa. Hän on haastatellut lukuisia Manserockin vaikuttajia, kulkenut keskeisillä tapahtumapaikoilla, ottanut selvää niin äänitysstudioista, laulujen teosta, fanituotteita myyneestä kasarimuodin mekasta X-Dreamsista kuin Soundi-lehden vaikutuksesta Suomen rockkulttuurin kentällä. Vuonna 85 on kiitettävän moniääninen, vain naisten äänet ovat vähemmistössä, mutta sille syynä ovat sekä aikakausi - 1980-luvulla suomalaiset naisrocktähdet olivat harvassa - että tamperelaiseen rockkulttuuriin liittynyt äijäfiilis.

Moniäänisyys aiheuttaa kirjaan pientä toisteisuutta, mikä on yleistä kerroksisessa tekstissä. Rantasen teoksen rakenne on rikkonainen, mikä sopii hienosti moniäänisyyteen. Samaa asiaa, etenkin Aulabaaria ja Juice Leskisen vaikuttavaa uraa ja henkillöhahmoa, on mahdollista katsoa melkein teeman kuin teeman yhteydessä. Silti ihmettelen hieman sitä, miten eri asiat toisiinsa kirjassa ketjuttuvat. Esimerkiksi Juicea käsittelevän luvun loppupuolella, yhdellä ja samalla sivulla, viitataan ensin Tampereen kaupungin Juice-kulttuuriraittiin, sitten hypätäänkin pikaisesti Juiceen ja uskontoon - aiheeseen, josta saisi irti vaikka mitä - ja viimein koko luvun päätää (edit. 12.11., Juicen oma) kommentti Juicesta sanataiturina. Kirjan kirjoittamiseen ja viimeistelyyn kuuluu aina joukko erilaisia valintoja, mutta kenties uskontopohdinnat olisivat toimineet paremmin Juicen pohdiskelevaa luonnetta tai laajaa kirjallisuudentuntemusta käsittelevässä kohdassa. Tekstiin on jäänyt myös myös pieniä huolimattomuusvirheitä, kuten vaikkapa ensimmäisessä nostamassami lainauksessa Cyndi Lauperin nimeäminen Cindiksi. MTV ei näkynyt Euroopassa vielä 1985, vaan MTV Europe aloitti toimintansa vasta 1987, mutta Sky ja Super Channel -nimiset kanavat näkyivät ja näyttivät Duran Durania ja Modern Talkingia. Nämä esiin nostamani esimerkit ovat kuitenkin virheinä pieniä eivätkä ne vie kirjasta pois sen lukemiseen kohdistuvaa iloa eivätkä sitä populaarikulttuurista merkitystä, joka Rantasen teoksella kiistämättä on. Kirjan ydinhän on tamperelainen rock, ei MTV.

Kun ääneen pääsevät Martti Syrjän, Pate Mustajärven, Tiina "Toni" Lähteenmäen, Mika Sundqvistin ja Kari "Epe" Heleniuksen kaltaiset tekijät, on Manserockin kuvaus rikasta. Siinä, kuten Rantasen tavassa kirjoittaa, on sydän mukana. Kokonaisuudessaan Vuonna 85 vaikuttaa ja vakuuttaa. Mainiota teosta on ilo lukea. Se tarjoaa paljon vanhaa ja tuttua, mutta myös runsaasti uutta sisäpiiritietoa niin jo legendoiksi kasvaneista rocktähdistä kuin muistuttaa myös monista nykykuulijoille tuntemattomammista nimistä. Kirjan mukana tuleva cd antaa hyvän läpileikkauksen siitä monipuolisuudesta, jolla musiikkia tehtiin. Levy osoittaa, että Suomessakin totta vie osattiin. Vaikka esimerkiksi suomirockin huipuista koostuneen Apua! Orkesterin Maksamme velkaa on hieman pateettinen, on se yhteiskunnallisuudessaan huomattavasti puhuttelevampi kuin Amerikan ihmeiden We are the world.

Vuonna 85 tuo mieleen muistoja, naurattaa ja saa aikaan pientä haikeutta suomirockin, Manserockin, kultakauteen. Suosittelen kirjaa kaikille, joille muodin huipentuma oli MicMac-merkkiset stretch-farkut ja otsapermanentti, joiden mielestä takatukassa ei ole (vuonna 1985 ollut!) mitään naurettavaa, joiden tarvitsee kuulla vain sana "kaasua" ja päässä alkaa heti soida komisaario Peppone sekä ennen kaikkea kaikille (1960- ja 1970-luvuilla syntyneille), joiden muistoissa suomirockin keskus todellakin oli Rantasen niin hyvin kuvailema Tampere. Kiitos tästä kirjasta.

****

Vaikka kirjan mukana olevan cd-levyn kappaleista itselleni rakkaimpia ovat Juicen ja Eppujen kappaleet, ja Popeda John Holmesinsa kanssa saa myös aikaan nostalgisia tuntemuksia, linkitän teidät kaikki katsomaan tämän videon. En ollut muistanutkaan, miten paljon pidin Pyhistä nukeista - bändistä, joka Rantasen mukaan halusi erottua muista tamperelaisyhtyeistä - noin 12-vuotiaana.

Chris Cleave: Poikani ääni

Chris Cleave: Poikani ääni
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Incendiary 2005
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 338
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Hei Osama, kaikki mitä olen tähän mennessä kirjoittanut tapahtui keväällä vailla hetkenkään taukoa. Se oli likaista ja surullista, ja kaikki, jotka eivät räjähtäneet tai palaneet, köyrivät keskenään kuin viimeistä päivää. Meno oli kuin luonnossa konsanaan. Siis Lontoon tyttöjähän tässä ollaan, mutta tiedän kyllä, mitä maaseudulla tapahtuu. Katson telkkaria siinä missä muutkin.

Keväällä, vapunpäivänä, kaikki muuttuu, niin Lontoo ja brittiläinen yhteiskunta kuin Lontoon East Endistä kotoisin olevan naisen elämäkin. Arsenalin jalkapallostadionilla tehdään terrori-isku, jonka seurauksena tuhatkunta ihmistä menettävät henkensä. Kuolleiden joukossa ovat myös naisen mies, poliisi ja hyvä isä, sekä nelivuotias poika, joka eläessään rakasti Puuha-Peteä sekä unileluaan Herra Pupua. Terrori-iskun aikana nainen nai Jasper Black-nimisen juppimiehen kanssa, mikä ei ole hänelle uutta. Hyvästä parisuhteestaan huolimatta nainen on hakenut seksiä sylistä, jos toisestakin. Terrori-iskun ja valtavan menetyksen jälkeen nainen alkaa käydä läpi omaa elämäänsä, menneisyyttään, rakkaitaan, työväenluokkaisuuttaan ja täysin vailla päämäärää olevaa tulevaisuuttaan. Hänen minä-kerrontaan perustuva pohdintansa alkaa aina sanoilla Hyvä Osama tai Hei Osama - naisen mietteistä muodostuu kirje Osama bin Ladenille.

Chris Cleaven tänä syksynä suomeksi julkaistu Poikani ääni (2005) kysyy, että mikä pitää meidät elossa, kun mitään syytä elää ei enää ole? Olisin varmasti uponnut hyvin jo tuohon kysymykseen ja kirjan takakansitekstiin, mutta suurimmat syyt tarttua kirjaan olivat, että pidin kovasti Cleavelta aiemmin suomennetusta Little Been tarinasta ja pääsin myös haastattelemaan Cleavea reilu vuosi sitten. Koska aloin lukea kirjaa mainitsemistani lähtökohdista käsin, olivat odotukseni suuret.

En tiedä, miten sinä Osama sen teit, mutta sinä et yksistään räjäyttänyt minun poikaani kappaleiksi, vaan myös kokosit hänet uudestaan miljoona kertaa. Sen jälkeen minä katselin joka ainoa hetki, miten poikani marssi pois milloin yläluokkaisten äitien, milloin liikenteenvalvojien, milloin ruokatunnilla shoppailevien toimistovirkailijoiden kanssa, ei kukaan niistä näyttänyt siltä kuin osaisi laittaa pojalle sellaista ruokaa, josta hän tykkäisi. Suklaajäätelöä!

Poikani ääni on romaani surusta. Kaiken keskiössä on se valtava menetys, suuri koko kansakuntaa järkyttävä tapahtuma sekä pari pientä, muutaman ihmisyksilön koko elämän muuttavaa kohtaamista. Cleaven teos on hyvä romaani. Se on kerronnallisesti ja kielellisesti vahva, sen tarina pitää otteessaan ja kaiken kruunaa vielä brittiläistä luokkayhteiskuntaa tarkasteleva (voisinko sanoa) sosiologinen ote.

Kirjassa on kuitenkin paljon sellaista yksinkertaistamista, suoranaista naiiviutta, joka ärsyttää ja tekee Poikani äänestä ainakin osin kliseisen. Romaani pohjautuu vastakkainasettelulle. Vastakkain eivät ainakaan suoraan ole Osama bin Laden ja britit, vaan ylä- tai keskiluokkaiset nirppanokat Helmut Langeissaan ja itälontoolainen Niken ja Adidaksen vaatteisiin pukeutuva kouluttamaton kevytkenkä. Vaatteet ja kampaus tekevät ihmisen, mutta onneksi nirppanokistakin löytyy sydämellisyyttä, samoin slummiseudun asukkaista. Voi olla, että kaikkien näiden vivahteiden ymmärtämiseen tarvittaisiin parempaa brittiläisen yhteiskuntajärjestelmän tuntemista, mutta itseäni tällaisen yksinkerteistetun vastakkainasettelun lukeminen ärsytti. Eri luokista lähtöisin ihmisten kohtaamiset ovat jotenkin päälle liimattuja. Samanlaista vastakkainasettelua on muussakin kerronnassa: kun aurinko paistaa kauniisti ja kaikki on hyvin, räjähtää stadionilla. Auringonpaiste ennakoi terrori-iskua niin itsestään selvästi, että lukija tietää sen takakannessakin kerrotun tapahtuman ihan heti. Kirjassa liikutaan vahvasti ylisentimentaalisuuden karikoissa.

Poikani ääntä kuvataan kirjeeksi Osama bin Ladenille. Silti kyse ei mielestäni ole kirjeromaanista, vaan pikemminkin yksinpuhelusta, jossa surunsa kanssa kamppaileva äiti puhuu, ajattelee ja huutaa terroristijohtajalle. Kirjeenä kirjaa ei voi lukea, mutta muuten Cleave saavuttaa uskottavasti englantilaisen "lähiömutsin" tuskan. Koska päähenkilö on kovapintainen Itä-Lontoon kasvatti, on Cleave käsitääkseni kirjoittanut romaaninsa murteella tai ainakin vahvalla alaluokkaisella puhekielellä. Alkuteosta lukematta en osaa arvioida suomentajan onnistumista, mutta ainakin hän saavuttaa hyvin niin puhekielisyyden, alatyylisyyden (tissit, kusipäät ja ginitonikit) kuin ennen kaikkea äidin tuskaa kuvastavan sekopäisen intensiivisyyden.

Poikani ääni on koskettava, ehjä ja ajatteluttava romaani. Se on helppolukuinen, muttei helppo. Se käpertyy suruun ja on silti yhteiskunnallinen, poliittinenkin. Vaikka romaani pelaa jossain määrin kliseillä eikä se täysin vakuuta, onnistuu se ehkä tärkeimmässä tehtävässään: se koskettaa ja liikuttaa.

***½

Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minna löysi kirjasta vaikeita asioita, yhteiskunnallista merkittävyyttä ja toiveikkuutta. Kirjavan kammarin Karoliina puolestaan löysi kirjasta paljon ällöttävää ja epäuskottavaakin, muttei silti voinut laskea kirjaa käsistään. Kolmannen linjan Miian mielestä kirja on läpikohtaisin ihan hyvä.

Lokakuun luetut sekä tyttökirjojen paluu

Lokakuu päättyi jo viime viikolla, mutta vasta nyt lumisena ja kuumeisena päivänä ehdin päivittää kuukauden lukemisiani ja kirjallisesti kokemiani asioita. Lokakuu oli kirjabloggaajan kannalta unelmien kuukausi. Kuukausi alkoi kirjabloggaajien yhteisellä tempauksella plagiointia vastaan, itse kirjoitin valejuonipaljastauksen Minna Canthin Anna Liisasta. Kuun ensimmäisenä viikonloppuna osallistuin niin työn kuin hieman vapaankin puolesta Turun kirjamessuille; Helsingin kirjamessujen aika taas oli lokakuun lopussa. Messuilla oli innostavaa kierrellä siellä täällä, kuunnella kirjailijoita ja tehdä ostoksia, mutta kaiken parasta oli tavata muita bloggaajia.

Ehdin lokakuussa myös lukea kaikenlaista erinomaisista kirjoista huonoihin. Loka-marraskuun taitteessa pidin huonon kirjan viikon. Kirjoista kaksi jäi lokakuun puolelle, loput luin nyt marraskuun aikana. Huonon kirjan viikko herätti kohtalaisen mukavasti kiinnostusta teidän blogini lukijoiden keskuudessa. Kiitos, että olitte mukanani! Kuukauden parhaan kirjan nimeäminen on vaikeaa, mutta suurimman vaikutuksen teki Ulla-Lena Lundbergin Jää. Myös Riikka Pulkkisen Vieras ja Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi kuuluvat lokakuuni huippuihin.

Jean Websterin Setä Pitkäsääri palautti pienellä tauolla olleen Kuukauden tyttökirjaklassikko -sarjan blogiini. Nyt aion taas ryhdistäytyä tyttökirjojen suhteen, koska minulle tyttökirjojen lukeminen on samalla tavalla rentouttavaa kuin toisille vaikkapa dekkarien tai chick lit:in. Flunssapäiväni huviksi laadin myös alasivun blogissani esittelemille tyttökirjoille. Käykää kurkistamassa täällä!

Lopuksi vielä lokakuun luettuni listattuna:

Torey Hayden: Lapsi muiden joukossa (1988)
Barbara Cartland: Morsian vastoin tahtoaan (1970)
Jean Webster: Setä Pitkäsääri (1912)
P.D. James: Syystanssiaiset (2011)
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (2010)
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (2011)
Ian McEwan: Vieraan turva (1981)
Philippa Gregory: Punainen kuningatar (2010)
Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)
Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli (2012)
Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)

Virginia Andrews (tm): Pimeyden vangit

Huonon kirjan viikko
Virginia Andrews (tm): Pimeyden vangit
Kustantaja: Gummerus 1995
Alkuteos: Darkest Hour 1993
Suomennos: Kaisa Peltonen
Kansi: ?
Sivuja: 432
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat

Mutta miksi Jumala salli Saatanan punoa juoniaan?
Päättelin, että meidät asetettiin jonkinlaiseen kokeeseen. Sydämeni syvimmässä sopukassa kaikkien olettamusten ja mielikuvitusten tuotteiden alle haudattuna oli toteamus, että kaikkien suurin testi oli vielä edessä. Se viivytteli ja odotti Meadowsin yllä kuin synkkä pilvi, joka ei piitannut tuulesta eikä rukouksista. Se pysytteli paikallaan ja odotti oikean hetken saapumista.
Se tulisi kaatamaan surun saderyöpyn päällemme, ja sadepisarat olisivat niin kylmiä, että ne hyytäisivät sydänraukkani ikuisiksi ajoiksi.

Nuori Lillian elää kauniissa kartanossa magnoliapuiden katveessa yhdessä äitinsä, isänsä sekä siskojensa Emilyn ja Eugenian sekä kokonaisen palvelijajoukon kanssa. Lillianin isä on juopotteleva liikemies, äiti kirjoihin katoava herkkä nainen. Emily on katalaakin kamalampi ilkeilijä, Eugenia suloinen ja hauras kystistä fibroosia sairastava pienokainen, Lillianin silmäterä. Eräänä päivänä Emily kertoo Lillianille salaisuuden tämän syntyperästä. Tuoko Lillian pelkkää epäonnea taloon? Onko hän Saatanan riivaama lapsi? Siltä vaikuttaa, sillä menetys seuraa toistaan ja Lillian kohtaa rangaistuksen jos toisenkin.

Säästelin Virginia Andrewsin romaania Pimeyden vangit (1993) huonon kirjan viikkoni huipennukseksi monestakin syystä. Muistelin teini-ikäisenä lukemiani Virginia C. Andrewsin kauhua, insestiä ja sukukertomuksia yhdisteleviä kirjoja enkä keksinyt huonompaa kirjallisuutta. Harmiseksi en löytänyt kirjailijan omia teoksia enää kirjastosta, ja sen sijaan turvauduin tavaramerkin taakse kätkeytyvän tekijän romaaniin.

Mietin itsekseni, että tämä oli kuitenkin vain toinen osa rangaistuksestani. Ei minulla ollut oikeutta valittaa.

Kuten kirjan lukenut Salla kirjoittaa, on Pimeyden kukat vetovoimaista roskaa. Kirja on vetovoimainen, koska sen ällistyttävän huonon tarinan jaksaa lukea. Itse asiassa tarina on pakko lukea kaiken inhonkin keskellä, koska on saatava tietää, kuinka Lillianille käy. Roskaa kirja onkin sitten kokonaisuudessaan. Tarina on sekä epäuskottava että korni. Epäuskottavalla en tarkoita sitä, että romaanissa on mukana muka-goottilaista tunnelmaa sekoitettuna Yhdysvaltain etelävaltioiden maisemiin enkä edes sitä, että kertomuksessa pelataan kaikkein kuluneimmilla pahuuden kuvastoilla, kuten esimerkiksi sillä, että Emily väittää Lillianin olevan Saatanasta. Epäuskottavuudella tarkoitan ensiksikin koko kirjaa leimaavaa höpönlöpöä, joka määrittelee ihmiset yksinomaan hyviksi tai pahoiksi. Lillian, pieni kaunotar, on niin hyvä, ihana ja (pakon edessä) uhrautuva, etteivät edes hänen kauheat koettelumuksensa herätä sääliä. Emily puolestaan on jo pikkutytöstä saakka paha ja kieroileva. Isä on kauhea, kirjoihin katoava äiti lapsellinen ja täyttä ymmärrystä vailla. Toiseksi kirjassa on niin paljon aikakausia sekoittavia virheitä, että lukijankin mieli tahtoo sekoittua: ilmeisesti kirjassa eletään joitakin vuosikymmeniä Yhdysvaltain sisällissodan jälkeistä aikaa, mutta kirjassa puhutaan rintaliivien kuppikoosta ja ajellaan Fordilla (mikä voisi toki juuri ja juuri olla mahdollista, sillä ensimmäinen T-mallin Ford valmistui 1908).

Epäuskottavuutta pahempana pidän kuitenkin kirjan teemaa. Voin hyvinkin lukea hyytävää jännitystä ja sukusaagoja, mutta Andrewsin romaanista jännittävyys on kaukana. Keskiössä ovat Lillianin kokemat seksuaaliset, henkiset ja uskonnolliset nöyryytykset, joiden jatkumolle koko höttöinen teos perustuu. Pelottavan (monessakin mielessä...) kantensa ja Andrewsin kirjojen maineen vuoksi odotin myös jonkinlaista kauhua, mutta sain kylmät väreet selkääni lähinnä romaanin huonouden vuoksi.

Kuten alussa totesin, ei kirja ole Virgnia C. Andrewsin itsensä kirjoittama, vaan Pimeyden vankien takana on tavaramerkki, luultavasti Paholaisen asianajajan kirjoittanut Andrew Neiderman. Tunnustan ahmineeni Andrewsin ensimmäiset romaanit Pimeyden kukat ja Koston terälehdet lukioikäisenä. Muistelen niiden olleen yhtä huonoja kuin nyt lukemani teos, mutta kuitenkin kirjailijan itsensä kirjoittamia, eräänlaisen kulttimaineen saavuttaneita romaaneja. Sivumennen totean, että Pimeyden vangeista on otettu ainakin kaksi suomalaista painosta: Sallan arvioiman painoksen kanteen kirjailijaksi on merkitty V.C. Andrews, minun lainaamassani kirjassa kirjailija on Virgnia Andrews. Mielenkiintoinen pikkuseikka, vaikka varmasti yhtä merkityksetön kuin koko romaani.

Pahuutta, Saatanaa, wanna-be-tunnelmaa syvästä etelästä, insestiä, kiusaamista, viattomuutta rukoilua ja seksiä. Melkoinen soppa, huh. Mitä muuta voin sanoa? Huonon kirjan viikkoni päättyy nyt, ja odotan innolla ensi viikon kirjojani. Ehkä keskinkertainenkin tuntuu tämän jälkeen raikkalta ja hyvältä?


*½ (Sainpas antaa kerrankin vain yhden tähden! Romaani on pelkkää roskaa, mutta annan puolikkaan pisteen päälle sen vuoksi, että jaksoin lukea varsin vetävän tarinan loppuun saakka.)