Kaksi lastenkirjaa: Sikin sokin oudoilla poluilla ja Mimmit ja luolan salaisuus

Blogiani pitempään seuranneet tietävät, että meillä luetaan paljon lastenkirjoja. Aina toisinaan tuon niitä blogiini, mutta vain joskus, sillä muuten en muista kirjoista ehtisi edes kirjoittaa. Mielestäni jokainen lastenkirja ansaitsisi yhtä perusteellisen esittelyn kuin aikuisten kirjatkin, mutta aikapulan vuoksi kerron nyt samalla kertaa kahdesta värikylläisestä kirjasta.

Niina With: Sikin sokin. Oudoilla poluilla.
Kustantaja: Myllylahti 2013
Kuvitus: Satu Kontinen
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen lastenlorukirja

Jo vain, ei mene sisu kaulaan
pistetään ensin
hanskat naulaan,
sitten livahdetaan portin alta
postikortti lähetetään maailmalta!
(ote lorusta Viidakon valtiaat oudolla polulla)

Täällä on kaikki vähän Sikin sokin taidamme olla Oudoilla on Niina Within toinen lastenlorukirja. Ensimmäisen Sikin sokin -kirjan tapaan se on mitä mainiointa luettavaa. Se on hauska, värikäs, riimeiltään iloitteleva ja silti monitunnelmainen. Niina With taitaa riimit ja punoo loruistaan myös ehjän tarinan, Satu Kontisen kuvitusjälki on selkeää ja reipasta. Yhdessä kuvat ja sanat kertovat sukkaparin seikkailuista oman kotitalon ja -pihan ulkopuolella.

Yksi sukka tipahtaa vessanpyttyyn ja toisaalla kastelukannulta lirahtaa jännityspisu. Sikin sokin -sukkaparin uudetkin seikkailut naurattavat lapsiyleisöä. Myös aikuinen lukija viihtyy: Niina With osaa lorutella ja Oudoilla poluilla ollaan tutuissa arkiympäristöissä - kaikkea tuttuakin uusin silmin katsoen. Toki kirja on toisteinen ensimmäiseen Sikin sokin -kirjaan nähden, mutta kyse ei ole puutteesta eikä moitteesta, sillä kumpikin teos toimii niin itsenäisenä kirjana kuin eräänlaisena lorusisarusparinakin. Kokonaisuudessaan hyvin toteutettu lastenlorukirja on ilo kenelle tahansa.

Pauliina Lerche: Mimmit ja luolan salaisuus
Kustantaja: Lasten keskus 2013
Kuvitus: Meri Mort
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen lastenkirja

- Kummallista, Mimmit hämmästelevät. - Miksi nuo lehdet eivät ole muuttaneet väriä, vaikka syksy on jo pitkällä? Kaikki ei ole nyt kunnossa!
Outo ääni johdattaa Mimmit suuren, jylhän kallion luo. Kallion seinästä he löytävät synkän luolan suun.

Levyiltä ja lastenohjelmista tutut Mimmit seikkailevat näköjään myös kuvakirjoissa. Posti toi jo jokunen aika sitten yllättäen Pauliina Lerchen ja Meri Mortin kirjan Mimmit ja luolan salaisuus. Kirja ihastutti tokaluokkalaistani niin, että se oli tovin hänen "omassa jemmassaan". Tänään siivouksen yhteydessä löysin kirjan ja luin sen vihdoin itsekin. Kirjassa syksy on saapunut Vaskimetsään ja Mimmit keräävät ja säilövät syksyn satoa. Jostain kantautuu kuitenkin outo ääni, joka houkuttelee Mimmit tutkimusretkelle kallioluolaan.

Mimmit ja luolan salaisuus on tarinaltaan varsin perinteinen, mutta sujuvasti kirjoitettu seikkailu, joka tutustuttaa erilaisiin pohjoismais-baltialaisiin metsäneläimiin ja uskomusolentoihin, kuten ilveksiin, karhuihin, maahisiin ja haltioihin. Kekriäkin juhlitaan.  Tarina toimii ja viehättää. Koska Lerche on kansanmusiikin ammattilainen, on kirjassakin paljon soittoa. Mortin kuvitus tukee sadusta välittyvää äänimaailmaa, mutta on hieman epätasaista. Luontoa ja eläimiä Mort kuvittaa ihastuttavasti, sen sijaan uskomusolennoissa soisin olevan enemmänkin ilmeikkyyttä. On myös makuasia, pitääkö enemmän kynällä tai tietokoneella piirretyistä kuvista, itse ihastelen yleensä ensin mainittua. Parasta kirjassa on hyvän metsäseikkailun ohella se, että kaikki päättyy lauluun, mikä on toki arvattavaa Mimmien ollessa kyseessä. Kunpa vain mukaan olisi saatu nuotitkin!

--
Lapseni ovat erimielisiä siitä, kumpi kirja on parempi. Esikoinen pitää enemmän Mimmeistä, kuopus taas Sikin sokin -kirjasta. Minä viihdyin kummankin parissa, mutta Within kirjan raikkaus vetää nyt (aavistuksen) pitemmän korren.

P.S. Huomenna alkava joulukuu tuo mukanaan lumisia kirjoja. :)

Viisi vuotta Lumiomenaa: Lumisia kirjavinkkejä

Viisi vuotta bloggaamista, aluksi käytännössä itsekseen, sitten muutaman kuukauden tauon jälkeen muustakin kuin kirjoista, ennen pitkää jälleen enimmäkseen kirjoista - ja kaikkea muuta kuin itsekseen. Kiitos kaikille, jotka olette lukeneet Lumiomenaa, kommentoineet, saaneet kirjavinkkejä ja antaneet niitä. Lukeminen on edelleen suosikkiharrastukseni, bloggaaminen heti seuraavaksi ja yhdessä ne tuottavat minulle suurta iloa. Toivottavasti kaikille Lumiomenan lukijoillekin!

Viiteen blogivuoteen mahtuu paljon, mutta älkää säikähtäkö, en kirjoita bloggaajan muistelmia. ;) Sen sijaan kiitän kaikkia, jotka osallistuivat blogini viisivuotisarvontaan. Sain valtavasti vinkkejä teemaltaan tai nimeltään lumisista kirjoista ja muutama uskaltautui veikkaamaan myös ajankohtaa, jolloin ensilumi sataa pääkaupunkiseudulle. Vielä lunta ei näy, toivon hartaasti, ettei tarvitse odottaa enää kovin kauan. Listaan kaikki minulle vinkatut kirjat tämän postaukseni loppuun ja myöhemmin omalle alasivulleen. Näin kirjalista toimii vinkkinä kaikille muillekin lumisia tai talvisia kirjoja etsiville. Kirjavinkkejä tuli niin paljon, että pelkän yhden lumiviikon sijaan luen joulukuussa lähinnä lumisia kirjoja, joskin mahdutan mukaan pieniä poikkeuksia. Aloitan lumiviikon sijasta lumikuukauden tulevan viikonlopun aikana.

Mutta ennen kirjalistausta on aika julistaa arvonnan voittajat. Perinteinen ja lahjomaton arpalippusysteemi on tehnyt tehtävänsä. Eilen illalla kirjoitin nimet lippuihin, mikä olikin melkoinen homma, koska liki sata ihmistä osallistui arvontaan ja osa kahdella arvalla. Tänään aamulla lapseni toimivat onnettarina.

Melkein kahdeksanvuotias nosti ensimmäisen voittoarvan, 25 euron suuruinen kirjakauppalahjakortti menee Lukuisan Lauralle!

Kuusivuotias puolestaan nosti vanhasta juustomuotista arvan, jossa lukee Liisa blogista Luetut, lukemattomat. Liisa voittaa 15 euron suuruisen lahjakortin.

Pienen kirjapaketin voittajaksi minun itseni nostamana päätyy Karoliinan kammarin Karoliina.

Lämpimät onnittelut kaikille voittajille! Ottakaa minuun pian yhteyttä, niin saan palkinnot postiin. Kaikki voitot ovat itseni kustantamia.

--

Lumisia kirjoja

Oheinen lista sisältää kaikki minulle vinkatut lumikirjat. Merkitsen tähdellä ne, jotka olen jo lukenut ja tietenkin linkitän ne, joista olen kirjoittanut blogijutun. Kaikki muut ovat itselleni ennestään lukemattomia. Olen poiminut joukosta 5-10 sellaista kirjaa, jotka aion lukea nyt joulunalusaikaan ja juuri tänään hainkin kirjastosta neljä ensimmäistä. Muutaman kirjan aion lukea uudelleen, mutta edellisestä lukukerrasta on aikaa 15-25 vuotta. Lumiteemainen marraskuun loppu ja joulukuu tulee sisältämään hyppäyksiä myös lumisen maailman ulkopuolelle ja lisäksi aion lukea jotain jouluistakin, mutta siitä lisää sunnuntaina.


Ahmatova, Anna: Valitut runot
Aipin, Jeremi Viimeinen aamutähti
Aipin, Jeremi: Siperian veriset lumet
Alcott, L.M.: Pikku naisia
Andersen, H.C.: Lumikuningatar *
Auster, Paul: Talvipäiväkirja
Barry, Robert: Herra Jalavan joulukuusi
Bergenström, Anna: Talvitunnelmia
Beskow, Elsa: Ollin hiihtoretki *
Blyton, Enid: Lumisen Laakson Arvoitus
Boström Knausgård, Linda: Helioskatastrofi
Brown, Ken: Lumiturkin joulu
Carrère, Emmanuel: Huviretki painajaisiin
Cederwall, Marianne: Tästä talvesta tulee musta
Child, Lauren: Kaikkein eniten tykkään lumesta (Samu ja Salla)
Christie, Agatha: Idän pikajunan arvoitus *
Cooper, Susan: Pimeä nousee *
Ekman, Kerstin: Sudentalja-trilogia
Ernest, Gann: Tyttö ja Lentäjä
Erskine, Barbara: Keskiyö on yksinäinen paikka
Fermine, Maxence: Lumi
Gaiman, Neil: Unohdetut jumalat
Garcia Marquez, Gabriel: Lentokoneen prinsessa Ruusunen (novelli kokoelmassa Oudot vaeltajat) *
Gerritsen, Tess: Jääkylmä
Gerritsen, Tess: Jääkylmä
Grace McCleen, Grace: Ihana maa
Grönroos, Satu: Lumen syli
Gullichsen, Anna & Knuutinen, Cara-Maria: Satu Kukkameri ja lumen ihme
Guterson, David: Lumi peittää setripuut *
Haahtela, Joel: Lumipäiväkirja
Hautala, Hannu & Tapio, Tuomo-Juhani: Ensilumi
Hawkins, Emily & Evans, Lisa: Lumiprinsessa
Hemingway, Ernest: Kilimandšaron lumet
Herge: Tintti Tiibetissä
Hoeg, Peter: Lumen taju *
Holt, Anne: 1222
Huovinen, Veikko: Hamsterit *
Hylton, Sara: Missä olet Silvia
Hämäläinen, Simo: Hirmuinen lumihenkilö
Itkonen, Jukka: Lumilyhdyn valossa
Ivey, Eowyn: Lumilapsi
Jalonen, Riitta & Louhi, Kristiina: Aatos ja Sofian sokeriletit.
Jalonen, Riitta: Revontulilumi
Jansson, Tove: Lumi (novelli kokoelmassa Kuvanveistäjän tytär)
Jansson, Tove: Taikatalvi *
Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Lumikko ja yhdeksän muuta
Kawabata, Yasunari: Lumen maa
King, Stephen: Unensieppaaja
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä *
Knutsson, Gösta: Pekka Töpöhäntä ja lumiukko
Köngäs, Heidi: Dora Dora
Larsson, Åsa: Aurinkomyrsky
Larsson, Åsa: Till offer åt Molok
Le Guin, Ursula K.: Pimeyden vasen käsi.
Lee, Lisa: Lumikukka ja salainen viuhka
Lehtinen, Tuija: Rebekka ja talven taikaa
Lehtolainen, Leena: Kuolemanspiraali *
Lehtolainen, Leena: Luminainen *
Leino, Marko: Joulutarina
Lempinen, Marja-Leena: Jääympyrä
Leo, Maxim: Talviuni Berliinissä
Lewis, C.S.: Velho ja Leijona
Libbrecht, Kenneth: Lumihiutale -Talven salattu kauneus
Lindgren, Astrid: Marikki, katso, lunta sataa!
Lindgren, Astrid: Melukylän joulu (edelliset kaksi kirjaa samassa koontipostauksessa)
Lindgren, Astrid: Taina Tomera auttaa mummia
Linna, Väinö: Tuntematon sotilas
Linnut Lumen valossa (useita tekijöitä)
Lipson, Katri: Kosmonautti
London, Jack: Erämaan kutsu *
London, Jack: Lumikenttien tytär
London, Jack: Valkohammas
Lundberg, Ulla-Lena: Jää
Läckberg, Camilla: Mantelintuoksua lumimyrskyssä
Lähteenmäki, Laura: North End - Niskaan putoava taivas teoksessa
MacGrath, M.J.: Jään muisti
MacGrath, M.J.: Lumipoika
Makine, Andrei: Venäläisiä unelmia
Marolles, Chantal de: Onnea matkaan pikku susi
Martin, George R. R.: Tulen ja jään laulu -sarja (Game of Thrones)
McGrath, M.J.: Jään muisti
Mckee, David: Elmeri ja luminen kylmyys.
Mehr, Marissa: Veristen varjojen ooppera
Miura, Ayako: Jäätymispiste ja sen jatko-osa Aurinko sulattaa jään
Montgomery, L.M.: Anna opettajana *
Morch, Dea Trier: Talvilapset
Mukka, Timo K.: Lumen pelko
Munro, Alice: Liian paljon onnea
Murakami, Haruki: Suuri lammasseikkailu
Mustonen, Enni: Kultarikko
Ollikainen, Aki: Nälkävuosi
Ollikainen, Milla: Veripailakat
Paavilainen, Maija: Lumiakoista
Simukka, Salla: Valkea kuin lumi
Pakkala, Teuvo: Mahtisana (novelli)
Pamuk, Orhan: Lumi
Parkkinen, Jukka: Sinun tähtesi, Allstar
Parvela, Timo: Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo
Pietiläinen, Ilona: Talven taikaa *
Pokka, Hannele: Marja ja Niila
Polva, Anni: Tiina *
Rannikko, Tuuli: Lumihotelli
Ranta, Ville: Kajaani
Rekola, Mirkka: monet runot *(osan ainakin)
Roberts, Nora: Pedon yö
Roberts, Nora: Perintönä maa ja taivas
Roberts, Nora: Revontulet
Scarry, Richard: Kaikkein paras joulukirja *
Setterfield, Diane: Kolmastoista kertomus *
Shebolt, Alice: Oma taivas
Shields, Carol: Sattumankauppaa *
Simonsuuri, Kirsi: Pohjoinen yökirja
Siperian kansojen satuja (Toim. Taksam, Tšuner)
Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo
Spjut, Stefan: Staalo
St.John, Patricia: Lumen aarteet
Stephenson, Neal: Snow Crash
Stiefvater, Maggie: Väristys
Stiefvater, Maggie: Väristys-trilogia
Surojegin, Nora & Surojegin, Pirkko-Liisa: Pikkupöllö
Surojegin, Nora & Surojegin, Pirkko-Liisa: Untu ja sydäntalven salaisuus
Talve, Ilmar: Huset i snön
Thompson, Craig: Blankets
Thomson, Jim: Lumienkelit
Topelius, Zacharias: Sampo Lappalainen *
Tšukovskaja, Lidia: Vajoaminen
Tuomi-Nikula, Anu: Neposen joulu
Ullman, Liv: Muutos
Vaara, Sarianna: Huomenkellotyttö
Wallace, Karen: Jäljet lumessa
Waris, Helena: Uniin piirretty polku
Verne, Jules: Talvi napajäissä
Vesaas, Tarjei: Jäälinna
Wilder, Laura Ingalls: Pitkä talvi preerialla *
Willis, Connie: Tuomiopäivän kirja
Virtanen, Rauha S.: Seljan Tuli ja Lumi *

Lumikuvat ovat viime joululta ja pääsiäiseltä.

E.M. Forster: Hotelli Firenzessä

E. M. Forster: Hotelli Firenzessä
Kustantaja: Gummerus 1986
Alkuteos: A Room With a View 1908
Suomennos: Hanna-Liisa Timonen
Sivuja: 252
Mistä: Ostos nettiantikvariaatista
Englantilainen romaani

"Minun huoneessani on näköala."
Neiti Bartlett äimistyi. Täysihoitoloissa oli yleensä tapana, että vieraita tarkkailtiin vaivihkaa päivä pari ennen kuin ruvettiin puheisiin, ja usein kävi niin että toinen todetiin "kelvolliseksi" vasta kun tämä oli lähtenyt pois. Hän tiesi, että tunkeilija oli sivistymätön jo ennen kuin edes vilkaisi tätä.

Firenze piazzoineen avaa uuden maailman Lucy Honeychurchille, hyvästä perheestä lähtöisin olevalle englantilaistytölle. Lucy on matkustanut ulkomaille yhdessä serkkunsa Charlotten, tuon varsin kuivakkaan vanhanpiian, kanssa. Naisten huoneen ikkunat eivät aukea viehättäviin maisemiin, mutta herra Emerson ja tämän poika George vaihtavat huonetta naisten kanssa. Emersonit eroavat muista englantilaisista, he vaikuttavat epäsovinnaisilta ja rohkeilta. Aika Italiassa muuttaa kaiken: Lucy joutuu satunnaisen ryöstömurhan silminnäkijäksi ja George Emerson on sopivasti paikalla auttaakseen Lucya. Myöhemmin Englannissa Lucy on kihloissa Cecil Vysen kanssa. Hänen täytyy kuitenkin löytää oma tiensä ja pohtia sovinnaisuussääntöjä sekä oman yhteiskuntaluokkansa määrittämiä rajoja.

E.M. Forsterin Hotelli Firenzessä, kuten kirjailijan muutkin teokset, ovat olleet lukulistallani jo yli 20 vuotta. Vuonna 1908 ensimmäisen kerran ilmestynyt romaani suomennettiin vasta sen pohjalta tehdyn menestyselokuvan ilmestymisaikoihin 1980-luvulla.  Aloittelin kirjaa lukiolaisena, mutta pidin teosta liian kuivakkaana enkä muistaakseni katsonut elokuvaakaan. Ostin kirjan kesällä nettiantikvariaatista ja nyt marraskuun pimeällä mieleni karkaili sekä Italiaan että Englantiin.

Elämä, siinä määrin kun hän vaivautui pohdiskelemaan sitä, oli varakkaiden, miellyttävien ihmisten piiri, jossa jokaisella oli samat harrastukset ja samat viholliset. Siinä piirissä ihminen ajatteli, meni naimisiin ja kuoli. Sen ulkopuolelle jäivät köyhyys ja sivistymättömyys, jotka yrittivät tunkeutua piirin sisään.

Forsterin yli sata vuotta sitten kirjoittama teksti on nautittavaa luettavaa: romaanin kieli on edelleenkin raikasta, tarina on ehjä ja henkilökuvaus tarkkanäköistä - eikä turhan lempeää. Forster on paikoin piikikäs, hän esimerkiksi pohtii kaikkitietävän kertojansa äänellä sitä, millaista on kun ihmiset menettävät suhteellisuudentajunsa salaisuuksien äärellä tai kuinka ahtaat varakkaiden ja (epä!)miellyttävien ihmisten piirit ovatkaan. Kielen sujuvuudesta ja siten nautittavasta lukukokemuksesta on kiittäminen varmasti myös vasta 1980-luvulla valmistunutta suomennosta. Ajatusleikkinä voi pohtia, millainen aikalaissuomennos olisi ollut. Sen verran sujuvaa Forsterin teksti on, että kirjailijan muuta tuotantoa voisi kokeilla lukea myös englanniksi.

Romaanin englanninkielinen nimi A Room With a View kuvaa erinomaisesti sekä kirjan sisältöä että koko romaanin ideaa, sillä pohjimmiltaan teoksessa on kyse näköalasta: näköalasta luokkayhteiskuntaan, naisen oikeuksista oman elämänsä näköalaan sekä huoneena - tai huoneina ja talona - sosiaalisten suhteiden ja parisuhteen näyttämönä. Suomenkielinen nimi Hotelli Firenzessä jää alkukielisen jalkoihin, mutta Firenze on toki paitsi romaanin ensimmäisen osan tapahtumapaikka ja romaanin kaikkien tapahtumien alkusyy, myös paikka jonne Englannissakin palataan. Sussexlainen Wealdin metsämaa vertautuu Carraran vuoriin ja englantilaisten ja italialaisten niin erilaiset tavat rinnastuvat tuon tuostakin, kun vastakkain joutuvat pidättyväisyys ja eloisuus, oma tahto ja peitellysti intohimokin.

Hotelli Firenzessä on rakkausromaani, mutta se on myös brittiläistä luokkayhteiskuntaa ja tuon yhteiskunnan tekopyhyyttä ruotiva romaani. Lisäksi se on tapakulttuurin pakossa elävien ihmisten kuvaus. Täten erityisen mielenkiintoiset ovatkin kirjailijan kirjoittamat jälkisanat, joissa hän jatkaa päähenkilöidensä elämää. Lucyn ja Georgen myöhemmät vaiheet eivät tunnu lainkaan tylsiltä tai selittelevältä lisältä tarkkanäköisen romaanin jälkisanoina.

---
Kuvasin kirjan Venuksen syntymää vasten, koska Botticellin maalauksella on pieni rooli kirjassa ja koska oma turistitaidejulisteemme on ostettu juurikin Firenzestä.

Kirjakantissa ja mualiman navassa

Maailmankaikkeuden keskipiste on tietenkin mualiman napa, Kuopion tori. Vietin viikonloppua Savossa, lauantai meni melkein kokonaan Kuopiossa Kirjakantissa.

Aamulla Sanojen juuret -teemaan liittyen Kirjainten virran Hanna, minä, kustantaja Touko Siltala ja kriitiikko, Savon Sanomien kulttuuritoimittaja Risto Löf pohdimme kirjastolla tunnin ajan sitä, kuka lukee oikein. Laaja kysymys ei välttämättä keskustelun aikana selvinnyt, koska on useita tapoja lukea oikein, mutta sivusimme niin bloggaamisen periaatteita, kirjojen lukemista, kirjoihin kohdistuvaa kritiikkiä ja kustantajan näkökulmaa teosten vastaanottoon. Jos meillä olisi ollut vielä lisäpuolituntinen aikaa, olisimme ehkä päätyneet pohtimaan myös sitä, voiko lukea väärin.

Kirjastolla katsoimme myös Kaikkien aikojen paras kirja -näyttelyä. Pääsen kohta ravintola Rustikiin, jossa suomalaisten kirjabloggaajien parhaat kirjat julkistettiin, mutta ensin kierrellään hieman Kuopiossa. Vaikka Kirjakantissa olisi ollut kiinnostavaa ohjelmaa, muun muassa Savonia-ehdokkaiden paneeli ja Pasi Ilmari Jääskeläisen haastattelu, esittelimme mieheni kanssa Hannalle Kuopiota, joka on minulle suonenjokelaissyntyiselle ollut aina se "kaupunki", jonne on suunnattu ostoksille, huvittelemaan tai muuten vain sitä mualiman napaa ihmettelemään. Ehdimme kävellä paljon, poikkesimme kauppahalliin, kävimme ihailemassa vanhoja puurakennuksia, piipahdimme jopa kirkossa ja shoppailimme museon kaupassa.

Ravintola Rustik kutsui meitä iltapäivällä. Söin todella hyvää Kallaveden kuhaa ja koska jälkiruokalista lupasi, että liian paljon hyvvee on ihanoo, täytyi herkutella vielä mustikkakukolla, savolaisittain rättänällä. Ja olihan se hyvvee ja makkeeta. Niin ihanaa kuin ruokailu onkin, ei se kuitenkaan ollut pääasia, vaan Amman hienon puheenvuoron siivittämänä Hanna, Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, Sinisen linnan kirjaston Maria, Luen ja kirjoitan -blogin Paula sekä minä saimme kunnian julkistaa kirjabloggaajien Kaikkien aikojen parhaan kirjan.

Lisää parhaista kirjoista voitte lukea Amman blogista, mutta kymmenen kärki on tässä:
1. Väinö Linna: Täällä pohjan tähden alla
2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
3. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
4. J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
5. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
6. Emily Brontë: Humiseva harju
7. Sofi Oksanen: Puhdistus
8. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
9. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
10. Leena Krohn: Tainaron

Olen lukenut kirjoista kaikki muut paitsi Westön kirjan. Sen haluan lukea pian, sillä Leijat Helsingin yllä tarjosi minulle kesällä suuren elämyksen. Kaikkien aikojen parhaimpien kirjojen pohdinta ei pääty tähän, sillä ensi keväänä Amma ja minä julkaisemme aiheeseen liittyvän kirjan Linnasta Humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Edellä mainitsemasta syystä en äänestänyt parasta kirjaa, mutta olen iloinen Linnan, Austenin, Brontëjen sekä Krohnin menestyksestä.

Rustikin iltapäiväohjelman päätti Huojuva lato -yhtyeessä vaikuttava Karjalaisen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen, joka esitti Reino Rinteen sanoituksiin pohjautuvia laulujaan. Olen päässyt kuulemaan Konosta aikaisemmin Joensuun vuosinani (terveiseni ja kiitokseni, Suonna, jos tätä satut lukemaan!) ja miehen ääni vain paranee. Toukokuussa ilmestynyt Rinne-levy vaikuttaa muutaman kuulemani kappaleen perusteella hyvältä ja Reino Rinne kirjailijalta, joka voisi ehkä joskus jossain saada blogisavujakin.

Kiitos vielä Kirjakantin järjestäjille, blogiystäville ja kaikille muillekin antoisasta viikonlopusta! Ja kaikki muut, poiketkaa joskus Kuopiossa. Se on hieno kulttuurikaupunki!

---

Lumiomenan viisivuotisarvonta päättyy tänään illalla. Vielä on useita tunteja aikaa osallistua!

Vuosi kuvina: melkein Rudolf Koivun maisemissa

Liikun Rudolf Koivun maisemissa. Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana haastoi minut jo lokakuussa kuvaamaan vuodenkiertoa. Otinkin silloin muutamia kuvia, mutta en ehtinyt julkaista niitä kuvia blogissani, vaan aloitan oman kuvavuodenkiertoni nyt marraskuussa. Kuvat ovat viime sunnuntailta ja ne kaikki olen ottanut muutaman sadan metrin säteellä kodistani.

Haasteen ideana on kuvata sama maisema samasta paikasta kuukausittain ja lopulta koota kaikki kuvat kokoelmaksi tai kollaasiksi. Kiitos kivasta haasteesta, Jaana! Luulen, että tämä haaste on mennyt monille, mutta toivon, että oman blogini lukijoista siihen tarttuu jokainen, joka rakastaa valokuvausta.

Kuvissani liikun osin samoissa maisemissa kuin Rudolf Koivu siksi, että Koivun kasvattivanhempien ja kummien Salmensaarten kesäpaikka sijaitsi lähellä nykyistä kotiani ja olen ottanut kuvan siltä sillalta (tai sen mahdollisesti korvanneelta uudemmalta sillalta, en tiedä nykyisen rakennusvuotta), jonka suuntaan tässä linkissä näkyvän Koivun maalauksen maisema on. Koivun jokiaiheisissa töissä kuuluu muutenkin näkyvän näitä samoja maisemia. Salmensaarien kesäpaikkaa ei ole enää olemassa, vaan sen paikalla lukee nykyisin Lahdenväylä. Maisema on muutenkin muuttunut omakotitalojen, uimarannan ja tietenkin puiden kasvamisen myötä, mutta joki virtaa edelleen rauhallisesti ja pelloilla voi bongata erilaisia eläimiä.

--

Tulevana viikonloppuna kehotan kaikkia Kuopion tienoilla liikkuvia osallistumaan Kirjakanttiin. Amman blogissa on poimittuna Kirjakantin parhaimmat kirjavinkit. Itse olen lauantaiaamuna kirjastolla keskustelemassa Touko Siltalan, Risto Löfin ja Hannan kanssa aiheesta "Kuka lukee oikein?", iltapäivällä taas selviää, mikä on kirjabloggaajien mielestä kaikkien aikojen paras kirja. Viiden muun bloggaajan kanssa esittelen parhaiden kirjojen viiden kärjen.

--

Muistattehan vielä, että Lumiomenan viisivuotisarvontaan ehtii osallistua vielä viikonlopun ajan. Arvonta päättyy sunnuntaina, blogisynttäreinä tiistaina julkistan voittajat ja kokoan saamani kirjavinkit yhteen. Ennen lumiviikkoa koetan kuitenkin liikkua kirjallisesti hieman italialaisissa ja brittiläisissä maisemissa. Nyt toivotan mukavaa viikonloppua ja kuvien myötä jatkan kävelylenkkiäni edelleen kotini tuntumassa. Näitä samoja maisemia tulen esittelemään kerran kuussa.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu
Kustantaja: Teos 2011
Kansi: Nina Leino
Sivuja: 390
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

Tarkoitan, että kun kuvat alkavat välähdellä valkokankaalla (miten vaikea sitä olikaan pystyttää hallin peräseinälle), minä astun itse kankaalle, elämään jälleen näkymättömänä ihmisten ja esineiden keskellä, niin kuin kauan sitten. En ymmärtänyt silloin kohtaloani ollenkaan - rakensin vain maailmani parhaani mukaan, ja toiveeni olivat kohtuuttomat. Nyt tiedän sen kyllä.

Ainutlaatuinen elokuva esitetään vain yhden kerran. Elokuva kertoo, millaista elämä todellisuudessa oli marsalkka Mannerheimin kodissa. Kyse ei ole mistä tahansa elokuvaesityksestä, vaan totuuden, muistojen, elokuvan, faktan ja fiktion spiraalista, jossa euroajan Helsinki kohtaa vuoden 1935 marraskuun kolmannentoista päivän Kalliolinnantiellä Kaivopuistossa. Kalliolinnantien talossa asuvat Mannerheim, vuokralainen, ja hänen tyttärensä, kävelyille kaipaava Sophie. Huvilassa on kiire: rouva Lehtinen valmistelee illallista, jonne on kutsuttu muun muassa laulaja Aulikki Rautawaara, Juho ja Alli Paasikivi sekä Gerda ja Risto Ryti. Nykyajassa elokuvan tekijä kommentoi filminsä tapahtumia.

Elokuva on kaiken alku Eeva-Kaarina Arosen Kallorummussa, muutaman vuoden takaisessa Finlandia-ehdokkaassa. Kahdessa aikatasossa liikkuva tarina kuljettaa lukijansa Mannerheimin lähipiirin yksityisimpien asioiden äärelle, kaikkea todistaa vain elokuvantekijä. Mutta kuka elokuvaohjaaja on, kuka toimii kaiken kertojana?

Olen käynyt sen yön mielessäni niin moneen kertaan, että että luulisi kertomuksen ottavan jo alkuperäisten tapahtumien paikan. Silloinhan syntyy tarina, joka on usein alkulähdettään mielenkiintoisempi. Sanat niittaavat paikoilleen ohimeneviä tunnelmia, epämääräisiä aavistuksia ja jopa asioita, joita ei ollenkaan ollut. Kaikki ne tähtäävät samaan, totuuden muodostamiseen, ja niin totuus saa muunnelman avulla uuden hahmon, joka alkuperäistä suurempi, tarkempi ja vahvempi.

Kallorumpu on romaani, jollaista en ole ihan heti lukenut. Se ei vertaudu muihin, vaan on ihan omaa luokkaansa. Sanonpa näin heti alkajaisiksi. Se on omaa luokkaansa, koska se on vaikea ja silti koukuttava, koska se uskaltaa katsoa palvottua kohdettaan uusin silmin ja koska se on kirjoitettu hyvin, lukijaa arvostaen.

Kirjoittaessaan Aronen taiteilee eri aikatasojen, kaikkitietävän kertojan ja lukuisten henkilöiden pään sisällä toisaalta tajunnanvirtaisesti, toisaalta tarinaa kuljettaen ja arvotusta kasvattaen. Hänen tekstinsä näyttää ihmisen paljaimmillaan, mutta muistuttaa myös tähtipölystä, hän ei kohota ylhäisiä eikä unohda alhaisempiakaan. Ennen kaikkea Aronen ei riko eikä luo Mannerheim-myyttiä, vaan kuvailee marraskuisen päivän tapahtumia rikkaasti: tunnelma on vuodenaikaan sopivasti hämyinen, hieman samettiverhojen raskas; Salongissa vieraana olevat rouvat juovat kahvia Meissen-kupeista; Sophie on juonut kolme lasillista sherryä; Mannerheim seisoo alasti ja toisaalla itävaltalainen kamaripalvelija Hans Köpf haaveilee ompelemisesta. Toisaalta kertoja tarkkailee myös elokuvasalinsa yleisöä. Oman itsensä hän pitää salaisuutena. Aronen kirjoittaa kertojansa ja tämän näkemänä koko Mannerheimin illallisseurueen tarkkanäköiseksi, toisaalta nostalgiaan taipuvaksi, toisaalta pistäväksikin: laulatar Rautawaara on verenimijä, Sophie Mannerheim ylvään pintansa alla homssuinen, Mannerheim itse kaikkien rakastama - niin ihailtu, että huvilan ruokalistojakin varastetaan muistoksi ihmeellisestä vuokralaisesta.

Kallorumpu on aluksi hidas ja fragmentaarinenkin. Kirjaan ei pääse heti sisälle, mutta sitten kun Arosen kerronnan lumo tavoittaa lukijan, avautuu ihmeellinen maailma. Alkuun pysähtynyt tunnelma muuttuu, romaani imaisee mukaansa kaikkiin kerroksiinsa. Rikkonainen rakenne selittyy: romaanin maailma on samanlainen kuin elokuvantekijän kuvaama haitari-todellisuus: Välillä se on kokonaan auki levitettynä, niin että soittimen uumenista kuuluu yksi ainoa pitkä ulvaisu, diskanttia ja bassoa, ja näen yhdellä kertaa kaiken. Toisinaan haitari on supussa, ja laskoksista pilkahtaa milloin mitäkin. Molempia tarvitaan - ja molemmat näkyvät Kallorummussa, joka pala palalta ja säie säikeeltä avaa itseään lukijalle yhä enemmän ja enemmän aina yllättävään ja harvinaisen hienoon loppuunsa saakka.

---
Kallorummusta ovat kirjoittaneet myös Sara, Arja ja Erja.

Tänään kotona: 3 x sisustuskirja

Monen erinomaisen kotimaisen romaanin jälkeen poden pientä lukujumia. Kuun alussa lupailin, että nyt marraskuussa kotoilen hieman: luen mielelläni sisustuslehtiä ja -kirjoja, mutta en ole niitä kovinkaan usein blogissani esitellyt. Koska hyllyssä on useampikin, esittelen nyt kolme erilaista sisustuskirjaa ja jatkan kotoilua vielä myöhemminkin yhden joulu- ja yhden kokkauskirjan merkeissä. Kun omassa kodissa tälläkin hetkellä legopalikat valloittavat pinta-alaa, pyykkikasat odottavat kaapittamistaan, viimekeväiset virpomisvitsat ovat edelleen maljakossa keittiön kaapin päällä (no, vajaan puolen vuoden kuluttahan niitä tarvitaan taas!) ja yöpöydän kirjapino on kasvanut 11 kirjan korkuiseksi, on hauskaa sukeltaa siistien ja järjestettyjen kotien maailmaan.

Jonna Kivilahti: 12 x koti
Kuvat: Krista Keltanen
Kustantaja: WSOY 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 159
Kotimainen sisustuskirja

12x koti. Kaksitoista suomalaista kotia: romanttisia ja moderneja, maalla ja kaupungissa, kerrostalossa ja omakotitalotontilla. Mrs. Jones -blogistaan tuttu sisustustoimittaja Jonna Kivilahti ja mainos-, lifestyle- ja ihmiskuvistaan tunnettu valokuvaaja Krista Keltanen ovat yhdistäneet voimansa ja laatineet sisustuskirjan, joka esittelee erilaisia koteja. Kirja rakentuu siten, että koti esitellään kuvin ja jokaisen kodin asukkaat kertovat itse asuinsijastaan ja lopuksi sisustusalan ammattilaiset, kuten sisustusarkkitehdit tai muotoilijat, kommentoivat koteja.

On aina makuasia, millaisista kodeista ja millaisesta sisustuksesta pitää. Joku rakastuu pelkistettyyn tyyliin, toinen haluaa vaaleaa, joku virkistyy väreistä. Kun toinen haluaa kotiaan somistamaan Madonna-patsaan, luottaa toinen suomalaiseen muotoiluun. Tämä moninaisuus näkyy hienosti kirjan kuvissa: kodit ovat erilaisia, asujiensa näköisiä. Toki kirja eräällä tavalla myy unelmaa, mutta tekee sen makeilematta ja ammattitaidolla. Koska 12 x kodissa kyse on ihmisten omista kodeista, en ota kantaaa siihen, mitä mieltä itse kunkin sisustuksesta olen. Sen sanon, että muutama koti edustaa tyyliä, jota vältän, mutta monessa kodissa "kyläilin" mielelläni. Omiksi suosikeikseni nousivat Krista Keltasen oma koti, vanha ja värikäs puutalo, sekä Mikaelin ja Antin Villa Hattarala ihan vain värikkään hulluttelunsakin vuoksi. Näitä kahta kotia yhdistää puutalomiljöö (jollaisessa en itse asu) ja taiteellisuuden ja mutkattomuuden yhdistelmä - kotoisuus. Myös Rillan 1970-luvun talossa sijaitseva koti Marimekkoineen ilahdutti.

Kokonaisuudessaan kirja 12 x koti on raikas ja ilahduttavan monipuolinen. Sen taitto on selkä, teksti hyvää ja toteutus kauttaaltaan onnistunut.

Ilona Pietiläinen: Hulivilin onnenhetket. Juhlia & sisustusta lapsille
Kuvat: Hanne Manelius
Kustantaja: Docendo
Sivuja: 136
Mistä: Lahja
Kotimainen lastenhuoneisiin keskittyä sisustuskirja

Cowboyt, kummitukset, prinsessat ja ihan tavalliset lapset tai heidän huoneensa ja juhlansa ovat pääosassa useita sisustuskirjoja tehneen ja bloggaajanakin tunnetun Ilona Pietiläisen kirjassa Hulivilin onnenhetket. Hanne Maneliuksen runsaat ja kauniit kuvat ovat keskeisiä lastenkamareihin kurkistavassa teoksessa.

Hulivilin onnenhetket jakautuu kolmeen teemaan: Lastenjuhliin, Lastenhuoneisiin ja Iloisiin ideoihin. Juhlat keskittyvät kesän ja talven juhliin, kuten puutarhakutsuihin, halloweeniin ja jouluun. Vierailtavat lastenhuoneet ovat osin tuttuja lifestyle-bloggaajien kodeista ja loppupuolen askarteluideat ovat houkuttelevia, mutta vaativat kädentaitoa.

Kokonaisuus toimii, mutta lukijalle tulee väistämättä aavistuksen karkkimainen olo. Värit ovat pastellisia, lippunauhat ja viirit heiluvat, kaikki on melko vaaleanpunaista ja vaaleaa turkoosia. Parhaiten kirja uppoaa varmasti romanttisten lastenhuoneiden ystäville. Minäkin haaveilen sellaisista, mutta vaikka kuinka yrittäisin luoda lasteni huoneisiin tyylikästä lastenkamariromantiikkaa, niin muoviroina ja kirjakasat valloittavat lasteni valtakunnat. Onneksi kirjaan mahtuu myös reippautta, pidin tavattomasti huoneesta, jossa seinällä on koulun liikuntatunnilta tutut puolapuut. Sellaiset kuin saisi omaankin kotiin! Hauskimmat ja hurjimmat kuvat kertovat halloween-kekkereistä: aika hieno asu ja rekvisiittaa, eikö vain?

Kaiken kaikkiaan Hulivilin onnenhetket innostaa suunnittelemaan lastenjuhlia ja luo nostalgisen kuvan huolettomasta, onnellisesta ja myös melko hattaraisesta lapsuudesta. 6- ja pian 8-vuotiaat lapset ihastuivat kirjaan ja olemmekin selailleet teosta yhdessä miltei viikottain.

Taina Vuohelainen: Meillä on joulu
Ruokaohjeet: Marja Samuli
Kuvat: Arto Vuohelainen
Kustantaja: Otava 2010
Sivuja: 160
Mistä: Ostos nettiantikvariaatista
Kotimainen joulukirja

Viimeistään marraskuussa alan fiilistellä joulua. Olen ihan auttamaton jouluihminen ja olen jo ehtinyt leipoa vuoden ensimmäiset joulutortut, juoda glögiä ja puolisalaa kuuntelin tällä viikolla jo joululaulujakin. Kotia en ole vielä joulukoristellut, mutta talvi(!!)valoja olemme mieheni kanssa viritelleet sinne tänne - emmekä tunnu olevan ainoita naapustossamme, useillakin pihoilla on pensaissa tai terassinkaiteella pienet valosarjat. Siksi olen kaivanut esille myös joulukirjoja. Hankin yleensä yhden joulukirjan vuodessa. Olen löytänyt ihania ja myös sellaisia, joista olen luopunut heti saatuani jonkinlaisen vastareaktion kirjan tyyliä kohtaan. Tänä vuonna olen ilmeisesti ihan pidättelemätön, koska tekijäkolmikko Taina Vuohelaisen, Marja Samulin ja Arto Vuohelaisen Meillä on joulu on peräti toinen joulukirja, jonka olen hankkinut.

Meillä on joulu nojaa jouluisen sisustus- ja fiilistelykirjallisuuden perinteisiin. Se on luminen, kaunis, tunnelmallinen ja hyvin, hyvin perinteinen. Se johdattaa joulun aikaan aina itsenäisyyspäivästä loppiaiseen saakka. Taina Vuohelainen kirjoittaa varmalla otteella, innostavasti ja lämmöllä. Hänen tekstistään välittyy rakkaus jouluun. Marja Samulinin ruokaohjeissa on uutta ja vanhaa: piparkakkutalo on jouluinen must meilläkin, suklaa-puolukkakakku kuulostaa raikkaalta ja kokeiltavalta, mutta parsakaalilaatikkoa en aio kokata. Arto Vuohelaisen kuvia olen bongannut useista aikakauslehdistä, Meillä on joulussa hänen kuvissaan on juuri se oikea joulukirjan tunnelma: hyasinttien, kuusen ja lumisten päivien tuoksu herää kuvissa ikään kuin eloon ja leijailee lukijan mieleen.

Mitään yllättävää kirja ei tarjoa ja suosittelen sitä vain kaltaisilleni jouluentusiasteille, mutta joulukirjojen tarkoitus on ollakin perinteisiä, nostalgiaa tulvivia. Meillä on joulu on tyylikäs joulukirja, joka saattaa ajan myötä muodostua minulle yhtä rakkaksi kuin jo linkittämäni Outi Loimarannan ja Marjo Koivumäen Oi ihana joulukuu. Marttojen joulukirjaa ei silti voita mikään!

--

Hulivilin onnenhetkistä on kirjoittanut myös Leena. Seuraavassa postauksessani palaan takaisin romaanikirjallisuuden äärelle. Muistakaa myös Lumiomenan viisivuotisarvonta, vielä on reilu viikko aikaa osallistua!

Auli Leskinen: Petojen aika

Auli Leskinen: Petojen aika
Kustantaja: WSOY 2013
Kannen kuva: Michel Nashin perheen arkisto; Päällys: Timo Kelaranta ja Martti Ruokonen
Sivuja: 331
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen, Chileen sijoittuva romaani

Kello oli kuusi, keskiviikkopäivä, kokonaan kuolemalle omistettu. Aamu kohosi hyisten Andien takaa ja valaisi aamuyön valossa sinertävän Atacaman autiomaan. Pian taivaan tulipallo nousisi valtaistuimelleen kiusaamaan Pisaguan vankeja.
Sotilasvallankaappaus oli alkanut Valparaison satamassa edellisenä aamuna. Sen musta siipi oli levinnyt yli maan vastoin uskoani ihmisessä versoavaan hyvään. Armeijan valtaannousu oli ollut nopea väkivoiman keskitys, lyhyt kuin karateisku.

Noin kirjoittaa Michel Nash Pisaguan vankileirillä 12. syyskuuta 1973. Chilessä on edellisenä päivänä tapahtunut sotilasvallankaappaus. Presidentti Salvador Allende on kuollut ja vallan on ottanut kenraali Augusto Pinochet. Maassa alkaa vuosien diktatuuri, jonka aikana lukuisia ihmisiä otetaan vangiksi, tapetaan tai he "katoavat". Yksi katoavista on Michel Nash, nuori kirjallisuudenopiskelija. Michelin tyttöystävän Cristinan perhe on äitiä lukuun ottamatta avoimen vasemmistolainen. Vallankumous hajottaa perheen: isä vangitaan, isoveli pakenee Suomeen, äiti on koko ajan omituinen. Cristina löytää oman tiensä poliittisesta vastarintaliikkeestä ja joutuu vangituksi. Villa Grimaldissa häntä kidutetaan, hänet halutaan saada tunnustamaan tekonsa - ja myös ne teot, joita hän ei ole koskaan tehnyt.

Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika kertoo chileläisen Rojasin perheen tarinan aina vallankaappauksen vuosista 1990-luvun alkuun saakka. Keskitysleirissä kidutettavaksi joutuva Cristina alkaa myöhemmin kirjoittaa vaiheistaan, niin totuudesta kuin petoksestakin. Leskisen kirja on fiktiota, mutta Michel Nash eli oikeasti ja katosi Pinochetin hallinnon aikana. Diktatuurin päätyttyä hänen perheensä nosti syytteen Pinochetiä vastaan. Vallankaappauksen päivämäärä, 11.9., tunnetaan Petojen ajan takakansitekstin mukaan pedon lukuna.

Oma mieli on pakopaikka. Se joka löytää tien itsensä suojattuun ytimeen, voi pelastua. Siellä on suljettu ydin, jonne tuntamattoman penis, sähköelektrodit ja lyönnit eivät yllä.
Jokaisella ei ole sellaista paikkaa sisällään. He ovat kaikkein surullisimpia. Sisäinen piilopaikka auttaa vankia irtoamaan ruumiistaan ja katselemaan omia jäseniään kuin outoja, kellertäviä ja pitkulaisia kehon jatkeita, joista tunto on osin jo kadonnut. Jotkut vangit irtoavat itsestään perusteellisesti, eivätkä palaa itseensä, heidän sielunsa lentää pois.

Petojen ajan nimi on hyvin mietitty. On selvää, että diktatuurin sotilaat ovat petoja, mutta peto voi olla kuka tahansa. On sanoja, joita ei voi lausua; Suu ei suostu muotoilemaan tavuja, joista rakentuu sana petos, traición. Totuus on valhetta ja valhe totta silloin, kun ihmisiä tarpeeksi piinataan ja heitä käsitellään tavoilla, joita ei voi edes sanoin kuvailla - paitsi, että Leskinen voi.

Kirjassa tapahtuu hirveitä asioita. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara kirjoittaa, että Petojen aikaa ei lueta, vaan se eletään. Että lukemisen jälkeen oma elämämme - kenen tahansa - on kuin se olisi vuorattu pumpulilla. Olen Saran kanssa samaa mieltä ainakin siitä, että Leskisen onnistuu muuttaa Chilen historian rankimmat kokemukset eläviksi ja konkreettisiksi. Silti Petojen aika ei mässäile tai tirkistele, vaan kertoo sen, mikä on kerrottava ja mikä ansaitsee tulla kerrotuksi. Rojasin perhe on kuvitteellinen, mutta se voisi olla tosi.

Kaiken Leskinen kirjoittaa toisaalta toimittajan tarkkuudella: paikoin romaani taustoittuu tutkivan jourmalismin (ja journalistin) otteella, hyvin tarkasti. Mutta ennen kaikkea Petojen aika on romaani niin juonenkaareltaan kuin henkilöidensä osaltakin. Leskinen tarkastelee Chilen tapahtumia pintaa syvemmältä, suorastaan kouraisevista syvyyksistä, ihmismielen - joukkotyhmyyden, pakotettujen sielujen - pimeimmistä puolista. Millaisia petoja ihmiset voivat toisilleen ollakaan! Romaani on moniääninen ja -kerroksinen. Leskinen kirjoittaa usean henkilöhahmon näkökulmasta, voimakkaimmin Cristinan. Vaikka vallankaappauksen kauheudet ovat keskiössä, on Petojen aika myös romaani perheestä, jonka jokainen jäsen kokee erilaisen kohtalon: kuka selviytyy ja kuka ei - ja miten. Perhedynamiikan ja vankilan kauheuksien lisäksi Leskinen kuvaa arkea Chilessä, maan yhteiskuntaluokkia, arkea ja toivonrippeitä ja luonnon kiertokulkua.

Petojen aika ei päästä lukijaansa helpolla, koska se kertoo niin paljon. Se kuitenkin on kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi. Jos Leskisen romaania pitäisi luonnehtia yhdellä ainoalla sanalla, olisi tuo sana väkevä.

--
Helsingin Sanomien esikoispalkinnon saaja julkistetaan huomenna. Olen lukenut nyt ehdokkaista puolet: Harnon, Pekkolan, Miettisen, Muinosen ja nyt Leskisen kirjat. Pihkatappi ja Avioliittosimulaattori odottavat hyllyssäni. Voimakkaimmin minua ravisteli Leskisen romaani ja Muinonen vaikutti muuten, mutta huono ei ole lukemistani yksikään. Jännityksellä odotan, mikä kirja valitaan voittajaksi.

Olen itse syntynyt Chilen vallankaappauksen vuotena. Näillä ei toki ole asiayhteyttä, mutta ehkä tästäkin syystä Chilen tapahtumat ovat kiinnostaneet minua ihan erityisen paljon.

Tyttö, äiti ja 2 x Nopolat (Risto Räppääjä ja Eila ja Rampe)

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kaksoisolento
Kustantaja: Tammi 2013
Kuvitus: Christel Rönns
Sivuja: 116
Mistä: Kirjastosta
Kotimainen lastenromaani

Sinikka Nopola: Likka, äite ja rouva Obama
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Markus Majaluoma
Sivuja: 198
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen episodiromaani


Nelli, Lennart ja Rauha-täti ovat ihan kummallisia, Risto ajatteli. Miksi ne haukkuvat minua? Ne väittävät, että minä valehtelen. Mitä varten minä valehtelisin? Minusta olisi ollut kiva mennä ongelle alakerran Lennartin kanssa ja kirjastoon Nellin kanssa.
Risto näpytteli Nellin numeron. Minä haluan tietää, mistä on kysymys, hän ajatteli. Miksei Nelli vastaa? Eikö hän halua olla enää tekemisissä kanssani? Eikö kukaan enää pidä minusta? Mitä minä olen tehnyt?

--

- Meille ihmisille ei todellakaan kuulu hyvää! Meidän tragedia on se, että me ollaan älyllisesti liian monimutkainen eläinlaji. Meillä on liian kehittynyt kyky surra. Ihmisen äly ja tunne ovat tappavia elementtejä! Meidän rikas tunne-elämä ja älylliset kyvyt lopulta murtaa meidät kaikki.
- Tulisikko sää syömään karjalanpaistia, mää pistän sen just uuniin.
- Voin mää tulla.

Tyttö ja äiti lukevat Nopoloita.

Osa 1, tyttö (jouluna 8v.). Äiti haastattelee.

Mitä kirjassa tapahtuu?
ristolle tulee kaksois olento

Olet lukenut nyt kaikki Risto Räppääjät. Mikä niistä on paras?
en oo lukenut kaikkia höppänä
uuesta tykkään enemmän

Mikä kirjassa oli hauskaa?
kaksois olento oli kiltti

Montako tähteä annat kirjalle?

90000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000
 0000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000

[Aika monta tähteä, tuumaa äiti]

Osa kaksi, äiti (kolmen vuoden kuluttua tilastollisessa keski-iässä). Tyttö haastattelee.

mikä oli kirjassa kivaa
Koko kirja oli kiva: Eila (äitee), Rampe (isä) ja Likka ovat kaikki hauskoja hahmoja, joiden kautta maailmanmenoa voi peilata monin tavoin. Kaikki pienet ja isot arjen sattumukset on kuvattu hellän huumorin valaisemana.

miks o likka ja äite
Tässä kyse on murteesta, mutta myös tietenkin siitä, että likka ja äite, tyttö ja äiti, ovat kirjan keskeishenkilöitä. Kirja perustuu pitkälti heidän tapaansa nähdä maailma.

kuinka monta tähtee annat
Jaa-a, en ole enää antanut tähtiä. Annan kolme ja puoli. Viihdyin hyvin kirjan parissa enkä kaipaa siihen mitään muutoksia, mutta omat suursuosikkini löytyvät toisenlaisesta kirjallisuudesta. Suosittelen Likkaa, äiteä ja rouva Obamaa mukavaksi välipalaksi kenelle tahansa.

--

Luimme tyttäreni kanssa Nopoloita. Risto Räppääjä -fani ihastui sarjan uusimpaan kirjaan niin, että luki koko kirjan kolmesti peräkkäisinä päivinä. Uusin Risto Räppääjä piti myös minut jännityksen vallassa. Kirja pohjautuu toki koko sarjasta tutulle kaavalle: on kommelluksia, lasten ja aikuisten nokkeluutta ja tyhmyyttäkin sekä ennen kaikkea sovituksensa saava loppu. Mutta konsepti toimii ja on sujuvasti kirjoitettu, Risto Räppääjissä huumori naurattaa oikeasti.

Niin se naurattaa myös Likassa, äitessä ja rouva Obamassakin. Eila- ja Rampe-sarjan tuoreimmassa kirjassa Likasta tulee äiti. Romaani koostuu lyhyistä episodimaisista luvuista, joissa aika suorastaan laukkaa. Kyllä filkandi on sitten erilainen kuin vanhempansa! En ole suuri aikuisille suunnattujen huumorikirjojen ystävä, mutta Sinikka Nopolan kirjassa kyse on paljon enemmästä: nopeasti lukaistu teos naurattaa, mutta osuu myös moniin perheen ja yhteiskunnankin kipupisteisiin. Sudeettisavolaisena nautin myös hämäläismurteesta, lukiessa tuli samalla kertaa eksoottinen ja silti kotoisa fiilis. Vähän kuin olisi mennyt kylään toisten ihmisten elämään!

Minä olen lasteni myötä löytänyt Risto Räppääjät. Ehkä joskus tulevaisuudessa tyttäreni löytää joskus myös Likan, äiten ja rouva Obaman. Tosin lukijoina myö ollaan tyttö ja äeti.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Kustantaja: Teos 2013
Graafinen suunnittelu: Camilla Pentti
Mistä: Ostos
Sivuja: 522
Kotimainen romaani

Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.
Ei ihmistä voi kohdella näin, Marina huusi, ihmistä. Ettekö te tiedä, kuka olen?
Nousin, kävelin miesten luo. Matkalla huomasin että puristin kiveä, joka oli jäänyt Mustanmeren rantalavasteesta käteeni. Sujautin sen laukkuni pohjalle, tilaisuus teki varkaan, eikä se ollut ensimmäinen kerta.

Marina, tunnettu ja arvostettu runoilija on panennut tyttärensä kanssa Venäjän vallankumouksen jaloista, jotta voi elää yhdessä tyttärensä Aljan ja miehensä, valkoisen armeijan palveluksessa työskennelleen Sergei Efronin kanssa. Elämä, vuosikymmenet ja toinen maailmansota erottaa perheen ja lopulta kuljettaa heidät kaikki takaisin kotimaahan. Kirjoittaminen, politiikka, menetykset, puute, luottamus ja sen puute sekä aina kuitenkin rakkaus kantavat - ja hajottavat.

Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme kertoo erään merkittävimmän venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna "Alja" Efronin tarinan. Toteen pohjautuva fiktio kuvaa Stalinin vainojen aikaa ja kulkee sekä 1930-40-lukujen taitteen Moskovassa kuin vuoden 1923 Tsekkoslovakiassa, mutta liikkuu muistojen tasolla myös muualla Euroopassa, etenkin Pariisissa, ja Venäjällä, kaukana Komissa ja Tataariassa. Melkein koko ajan on elokuu.

Minä näin silloin kaiken ja hän näki myös, että minä näin.
Hän tiesi etten ollut lukenut hänen muistivihkoaan, en sivuja jotka olivat dokumentoineet kaiken mitä olin sanonut ja tehnyt, kaiken mitä tässä talossa oli keväästä asti puhuttu, kirjat jumalat ja pilapiirrokset. Jos olisin lukenut, olisinko voinut estää kaiken tämän, sen mitä oli jo tapahtunut? Olisinko lakannut luottamasta häneen? En, sillä olin päättänyt luottaa tähän ihmiseen, tapahtui mitä tahansa.

Toivon Pelolle Finlandia-ehdokuutta. Kirja on ansainnut kaikki kehunsa. Se on upea kieleltään ja kiinnostava aihepiirinsä osalta. Pelo kirjoittaa vahvasti - ja, sanaleikinkin uhalla, pelotta. Hänen kielensä on vahvaa, se on proosaa ja runoa ja sen virtaan voi heittäytyä. Pelo pääsee Marinan ja etenkin Aljan henkilöhahmojen nahkoihin, heidän päänsä sisälle, heidän elämäänsä. Kulttuurihistoriallisesti ja poliittisestikin Jokapäiväinen elämä on väkevä ja tärkeä. Äidin ja tyttären suhteen kuvauksena komea, neuvostoaikaan sijoittuvana kertomuksena vakuuttava.

Mutta kaikesta erinomaisesta huolimatta Jokapäiväinen elämämme ei ollut minun kirjani. Ei ollenkaan. Kuten monin paikoin on todettu, lukeminen on aina subjektiivista ja omaan lukukokemukseen kytkeytyvät niin lukuaika, tunne kuin omat mieltymyksetkin. Huomaan kohdanneeni jotain samaa kuin Katja Ketun Kätilöä lukiessani: suuresti rakastettu kirja ei ihastuttanut minua. Tällä kertaa kompastuskiveksi nousivat kieli ja - tämän tunnustaminen hävettää minua - Venäjä, jota liian usein (mutten missään nimessä aina!!) ja turhaan vierastan hieman kaunokirjallisuudessa. Ennen kaikkea koin Jokapäiväisen elämämme liian runsaana, hitaana ja raskassoutuisena kirjana, vaikka siinä on paljon sellaista josta pidän: on melkein ainainen elokuu, yksi suosikkikuukauteni; on tuoksuja: tupakkaa, likööriä, appelsiineja, poppeleita; on metsää, Berliiniä, kirjoittamista, runoutta. Ja on puutetta, vainoa, kauheutta.  Aihepiirit: äidit ja tyttäret, runous ja etenkin politiikka ja vainot, ovat siis sellaisia, joihin tartun ja olen nytkin aloitellut kirjaa, joka tapahtuu kaukana Venäjältä, mutta jonka teemat ovat osin samoja kuin Pelon kirjassa.

Pelon kieli on hyvää. Hän maalailee maisemia, tunnetiloja ja elämän raskaimpia asioita vuolaasti ja kauniisti - turhankin runsaasti omaan makuuni. Taas kerran painotan lukijan omaa makua ja sitä, että tunnistan kyllä hyvän romaanin. Pidän myös runollisesta kielestä ja tajunnanvirrasta, mutta tiiviimmässä ilmaisussa, esimerkiksi Kristina Carlsonin tuotannossa. Yli viisisataasivuisessa romaanissa väsyin kielen hienouksiin enkä lukiessani saanut tilaa "hengittää". Pitkästyin ja olin luovuttaa - ja minä pidän myös hieman pitkäveteisistä kirjoista, kuten vaikkapa Byattin Lasten kirjasta. Jotain kuitenkin tapahtui ja taisteltuani kaiken edellä kuvaamani kanssa sain kuin sainkin luettua kirjan loppuun.

Selättikö kirja lukijansa vai lukija kirjan? Taisi tulla tasapeli: minä selätin kirjan, koska sainluettua sen. Ja kuitenkin myös kirja selätti minut. Minun oli lopulta pakko antautua  Pelon kielen ja Aljan ja Marinan vietäväksi kiitos romaanin intensiivisen loppupuolen ja täydellisyyttä hiovan lopun.

----
Jokapäiväinen elämäämme on luettu laajasti. Lisää blogijuttuja löydätte vaikkapa Jaanan, Essielinan, Leenan ja Liisan blogeista. He kaikki ovat ihastuneet kirjaan.

Maija Muinonen: Mustat paperit

Maija Muinonen: Mustat paperit
Kustantaja: Teos 2013
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 167
Mistä: arvostelukappale
Kotimainen romaani

Ja minun ruumiistani pakenee kaikki. Ylläni oleva musta mekko on ryppyineen elävämpi kuin minun ruumiini, jonka veri valuu ruohikkoon. Ja tämä kaikki kokonaan auringon paistaessa. Varjot ovat jossakin muualla.

Ann Miel kuolee huomenna, koska on päättänyt niin. Hänellä on nippu valkoisia papereita ja niihin hän aikoo kirjoittaa kirjeitä ihmisille, joille jättää jäähyväiset tai ohjeita. Annin elämän kaikkein tärkein ja rakkain on hänen poikansa, viisivuotias Luc, rakas Luc, joka on onnellinen rannalla Rosa-kotiapulaisen kanssa. Juuri Rosan hoiviin Ann aikoo luottaa kalleimpansa. Kirjeissään Ann kuvittelee tulevaisuuden Lucille ja Rosalle: hän kirjoittaa ensin kauniisti, mutta päästää mustasukkaisuutensakin valloilleen. Ja hänen on myös keksittävä hirviö pojalleen.

Maija Muinosen esikoisromaani Mustat paperit on putkahdellut tietoisuuteeni sieltä täältä. Kun kirja valittiin yhdeksi Helsingin Sanomain esikoispalkintoehdokkaaksi ja kun Helsingin kirjamessuilla pääsin kuulemaan Muinosta esikoiskirjailijoiden paneelissa, kiinnostuin. "Jotain uskomattoman hienoa" lukenut Sara vakuutti minut lopulta, että kirja on luettava.

Lucini pienoiseni, sipukkainen, söpöläinen, pieni pilvikukkurainen, sinä kasvatkasvatkasvat, sinusta tulee 180 sentimetriä pitkä. Kengänkokosi on 43. Sinusta tulee älykäs ja komea. Sinä elät kaksisataavuotiaaksi, ei ei sittenkään, ainakin viisisataavuotiaaksi sinä elät, osaatko vielä niin pitkälle laskeakaan?

Kävi kuten aavistelinkin, luin vaikuttavan romaanin. Mustat paperit vakuuttaa monin tavoin, mutta eniten kielensä osalta: Muinosen kirja elää tarinan lisäksi kielestä ja kielessä. Kirjan liepeessä oleva teksti kertoo, että Muinonen on perustajajäsenenä T R E S -ryhmässä, joka etsii uusia tapoja tehdä ja esittää tekstiä. Tämä uuden etsiminen näkyy Mustissa papereissa ja hyvin näkyykin: romaani osaa samalla kertaa olla luettava, tarinallinen, ja silti rikkoa kielen ja romaanin rakenteita. Muinonen ei emmi kokeilla, syöksyä tajunnanvirtaan ja pysähtyä merenrantakaupungin ja kuoleman runollisiin tunnelmiin. Se, mikä alkaa kauniina muuttuu rujoksi ja päinvastoin. Kierrokset lisääntyvät, rakkaus kohtaa kaunan ja hillitty ja suunniteltu onkin hallitsematonta - Annin kuolemassa ja kirjeissä, pään sisällä. Tekstitasolla kaikki on selvästi hallinnassa. Jonkin verran Muinonen kikkailee kielellä, varmasti itsetarkoituksellisesti, mutta äärimmäisen taitavasti. Samoin Muinonen osaa yhdistellä hyvinkin erilaisia teemoja aina rakkaudesta ja kateudesta keskiluokaan kohdistuvaan kritiikkiin ja vierauden tunteisiin.

Entä tarina? Lukukokemus? Kirjan koskettavuus? Kuolemaansa odottava äiti ja hänen pieni poikansa on koskettava ja intiimi aihepiiri. Ann itse on etäinen: hän katsoo kaikkia muita, mutta jää silti vieraaksi, arvoitukseksi. Hän on äiti ja opettaja, mutta koko ajan nainen joka hotellissa halusi yksin seisoa hetken käytävässä ja kuvitella miten hänen tuleva huoneensa lepää täydellisenä oven takana niin ettei yhtään ihmistä siellä näy. Aivan kuten brosyyreissä. Hän on rakastava - tai sittenkin itsekäs. Lucin kuviteltu tulevaisuus sen sijaan piirtyy niin, että toiveiden Lucista kasvaa mies. Ja Rosa, luottamuksen ja pilkan kohde pysyy Ann Mielin elämässä - ja kuolemassa - kiintopisteenä. Lukukokemuksena Mustat paperit on ennen kaikkea intensiivinen. Se ei kosketa niin paljon kuin sen voisi kuvitella tekevän, mutta se pitää otteessaan ja haastaa juuri sellaisella tavalla kuin hyvän kirjallisuuden kuuluukin tehdä.

Tuntuu, että tänä vuonna lukemani kotimaiset esikoiset sen kuin vain paranevat. Mustat paperit on äärimmäisyyksiin asti tyylitelty, muttei kylmällä tavalla: Muinosen romaani kiehtoo, järkyttää, ajatteluttaa ja ihastuttaa. Hienon romaanin blogiarviota ei  pitäisi lopettaa sivuseikkaan, mutta eikö Mustilla papereilla ole upea kansikin!

---
Saran lisäksi Marjatta, Suketus, Arja ja Helmi-Maari Pisara ovat kirjoittaneet Mustista papereista.

Kirja(ei kun siis lehti)matsi 4: Maailman vahvin nalle ja Pellefantti

Kirjalehtimatsi 4: Maailman vahvin nalle ja Pellefantti
Maailman vahvin nalle 3/1980
Pellefantti 5/1980
Kustantaja: Lehtimiehet Oy
Mistä: Ostokset nettihuutokaupasta
Ruotsalaisia lasten sarjakuvalehtiä

Ilselän Minna pohtii huikeassa Keinulaudalla-sarjassaan kirjallisuutta asettamalla kaksi kirjaa laudan eri päihin ja punniten täten näiden teosten maailmaa suhteessa toisiinsa. Sarja palautti mieleeni oman leikkimielisen ja aika erilaisen (ja hyvin verkkaisen!) Kirjamatsi-sarjani, jonka aloitin keväällä 2012 äänikirjoilla ja jota olen jatkanut Christien dekkareilla sekä tyttökirjojen joululla. Nyt otetaan mittaa sarjakuvista!

Jokunen aika sitten aloin kaivata lapsuuteni sarjakuvalehtiä ja kävin aiheesta keskustelua omalla, yksityisellä Facebook-sivullani. Aku Ankka on ansaitusti monille se rakkain ja erilaiset albumit, kuten Tintit, Asterixit ja Lucky Luket, saivat niin ikään useat ystäväni nostalgian valtaan. Minäkin arvostan suuresti Aku Ankkaa ja pidin Asterixeista ja Lucky Lukeista. Lisäksi luin mielelläni muun muassa myös Ahmed Ahnetta ja Anua ja Anttia.

Pienenä lukijana pidin ehkä eniten Maailman vahvimmasta nallesta ja Pellefantista, etenkin edellisestä. Jymyhunajan voimaan luottava Nalle, joka tunnetaan nykyisin Bamsena ja myös vaatemerkkinä ja etelänlomien lastenkerhon tähtenä, on kiltti ja voimakas. Hän joutuu erilaisiin seikkailuihin ystäviensä kanssa. Nallen parhaat ystävät ovat Pomppi-jänis ja Kilpinen-kilpikonna, mutta myöhemmin Nalle tulee jopa isäksi. Isoäiti valmistaa Jymyhunajaa. Pellefantti puolestaan on pieni sininen norsu, maailman paras ja ainoa lajiaan. Pellefantti seikkailee ystävänsä Piip-hiiren kanssa, mutta "tuhma taikuri" Pahapeikko tahtoo sotkea suunnitelmat.

Kummankin sarjakuvan on luonut  ruotsalainen Rune Andréasson (1925-1999). Wikipedia kertoo, että aikoinaan rauhaa rakastavaa ja omistamisen jakamiseen kehottanutta Bamsea pidettiin hyvinkin vasemmistolaisena, jopa kommunistisena. Pellefantti puolestaan esiintyi ensimmäisen kerran lastenkirjassa Pellefant i Gottlandet. Rune Andréasson jätti Pellefantin piirtämisen jo varhaisessa vaiheessa, mutta jatkoi Bamsen kanssa vuoteen 1990 saakka. Hän käytti apunaan muitakin kuvittajia. Suomessa Maailman vahvin nalle ilmestyy edelleen, tosin Bamse-nimellä. Lehteä kustantantaa nykyisin Egmont.

Nyt siis on pienen sarjakuvamatsin aika. Kerroin jo, että lapsena pidin etenkin Maailman vahvimmasta nallesta. Pellefantissa oli aina jotain ärsyttävää, joten norsu lähtee matsiin altavastaajana. Kirjamatsissa on nyt 4  kategoriaa ja jokaisessa on jaossa kuusi pistettä. Kilpailemassa ovat lehdet vuodelta 1980, jolloin täytin 7 vuotta.

Erä 1: kansi

Maailman vahvin nalle
Kansi on miltei uhkaava: hurja hämähäkki on selättänyt Nallen ja kaverit. Ei auta, vaikka Kilpinen lukee Hyönteisoppia. Aika houkutteleva kansi ja värikäskin! Kansi on itsensä Rune A.:n tekemä.

Pellefantti
Hah-haa, Pahapeikon pylly on laastareiden peittämä. Pellefantti ja Piip ovat tainneet jekuttaa, mutta onneksi ensiaputarvikkeet ovat mukana. Kiltti fantti on kyllä sitten kiltti.

Pellefantti saa nyt pisteet kansikuvan pilailumeiningistä, mutta muuten pointsit menevät suoraan Nallelle. Pellefantissa asettelu on perinteisempi, Nallessa kuvakulmatekniikka on paremmin hallussa. Pellefantin huumori puree, mutta kyllä Rune A. on kuitenkin aina Rune A.

Nalle 4 - Pellefantti 2 (Pisteet siis Runelle itselleen)


Erä 2: lehden sisältö

Maailman vahvin nalle
Kansineen 36 sivua luettavaa: tarinat Pomppi ja Ennätys-Enska, Jotkut eivät opi koskaan, Mikke tottelee äitiä, Nalle ja professori Pikkasen kutistuskone (jatkosarjis) sekä erilaisia tehtäviä ja kilpailuja. Lisäksi kaksi Nallen koulua, joissa kerrotaan eläinlasten leimautumisesta omaan emoonsa sekä hämähäkkien elämästä. Tarinoista kahdessa on mukana Maailman vahvin nalle, muissa seikkailevat esimerkiksi kissa ja hiiri sekä Mikke-kettu.

Pellefantti
Kansineen 36 sivua luettavaa: Sarjakuvatarinat Pellefantin hyppytuoli ja Pellefantti ja Punahilkka. Lisäksi satu Satu joka ei koskaan lopu sekä pelejä, kuten mainio Juustopeli ja yhdistä pisteet -tehtävä sekä aarresaaren etsimis -peli. Kumpikin sarjakuva keskittyy Pellefantiin ja Pahapeikko pääsee keljuilemaan. Satu joka ei koskaan lopu ei kiinnostanut lapsiani ja itsekin luin sen vain siksi, että se on mukana lehdessä. Se on selvästi täytetarina.

Molemmissa on paljon opettavaisuutta ja herttaisuutta. Vaikea erä! Koska Nallessa ei ole tyhmää satua, menevät pisteet näin:
Nalle 3,5 - Pellefantti 2,5


Erä 3: hahmot ja piirrosjälki

Maailman vahvin nalle
Hahmoja on enemmän ja piirrosjälki huoliteltua. Vesi roiskuu ja leopardin loikissa on vauhtiviivat. Rikas henkilökaarti jaksaa kiinnostaa vaihtelunhaluista lukijaakin.

Pellefantti
Punahilkka-sarjakuvan noita, Pahapeikon Mysko-täti, on suorastaan kömpelösti piirretty. Lautapeli, jotka Pellefantti ja Piip pelaavat, näyttää hauskalta. Raketin lailla ilmaan nouseva linnantorni on täysosuma.

Kummassakin on kotikutoinen ja kuitenkin mukava piirrosjälki. Aika lailla samoissa mennään.

Nalle 3 - Pellefantti 3

Erä 4: yleiset vaikutelmat ja söpöyspisteet

Kumpikin lehti
Tähän vaikuttavat oma nostalgia: Maailman vahvin nalle on parempi eikä se syyttä ole jäänyt näistä kahdesta edelleen elämään omana lehtenään ja tuotemerkkinään. Pellefantti on sympaattinen, mutta Pahapeikko on edelleen ärsyttävä. Pellefantti saa nyt myös säälipisteitä, kun joutuu mokomaa kiusankappaletta sietämään. Maailman vahvimmassa nallessa on omahyväisyyttä, muttei kuitenkaan samassa mittakaavassa kuin Mikki Hiiressä. Nallen maailma on vivahteikkaampi ja rikkaampi.

Maailman vahvin Nalle  4 - Pellefantti 2

Lopulliset pisteet:
14,5 - 9,5

Anteeksi, Pellefantti. Sait sääli- ja nostalgiapisteitä, mutta jymyhunajan tehoa et voinut sittenkään voittaa.

Luitteko te muut Maailman vahvinta nallea tai Pellefanttia? Mitkä olivat teidän lapsuutenne sarjakuvasuosikkeja?


P.S. Muistakaa blogini 5-vuotisarvonta: vinkatkaa lumisista kirjoista ja voitte voittaa kirjakauppalahjakortteja!

Arvontaa ja kirjavinkkikysely (+ lokakuun luetut)

Marraskuinen pimeys tekee minut hitaaksi, vaikka pidän tästäkin kuukaudesta. Viikonloppuna käväisin Itä-Suomen kierroksella, minkä vuoksi ehdin vasta nyt tehdä tämän kuukausittaisen koontipostaukseni, mutta tällä kertaa bonuksena on arvontaa.

Lokakuu oli kannaltani kiireinen ja luulen, etten edes muista kaikkia kirjamenojani ja -tuumiani. Kohdallani kuukausi ainakin alkoi ja melkein päättyikin kirjamessuihin: niin Turussa kuin Helsingissäkin oli ruuhkaisaa ja antoisaa. Olen erityisen iloinen monien blogiystävien tapaamisesta sekä tietenkin suosikkikirjailijani omistuskirjoituksesta. Blogini pääsi myös Cisionin listalle, mikä oli iloinen yllätys.
Lokakuussa kirjoitin blogiini näistä kirjoista:

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä (2013)
Katja Kallio: Syntikirja (2009)
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009/2013)
Koko joukko satukirjoja
Margaret Atwood: Herran tarhurit (2009/2010)
Gunnar Widegren: Pörri. Se olen minä (1934)
Miina Supinen: Säde (2013)
Eowyn Ivey: Lumilapsi (2012/2013)

Nyt marraskuussa aion muuten lukea "normaalisti", mutta parhaillaan koetan selättää nyt kirjan, jonka maailmaan en ole vielä ihan päässyt. Sen vuoksi tällä viikolla luvassa on ensin kepeää: vähän nostalgiaa - varmasti monille, uskokaa pois! Ja sen jälkeen kotoistelua blogissani harvoin nähtyjen sisustuskirjojen merkeissä. Loppukuusta kuulen myös kuopiolaisen Kirjakantin kutsun. Kirjakantissa selviää, mitkä kirjat ovat bloggaajien mielestä ne kaikkien aikojen parhaat.

Lumihaaveita ja arvontaa!

Mutta nyt itse asiaan. Marraskuussa tulee kuluneeksi kaikkiaan viisi vuotta siitä, kun kirjoitin alkusanat Lumiomenalle. Niin se aika vierii. Puolikasta vuosikymmentä on syytä juhlia ja blogissa se tarkoittaa usein arvontaa. Niin täälläkin. Nyt yhdistän arvonnan blogini nimen toiseen puoleen, lumeen (katsotaan, puhutaanko omenoista sitten viiden vuoden kuluttua ;)). Aion joulukuussa pitää lumisten kirjojen viikon. Monia lumi-aiheisia kirjoja olen blogissani jo esittelytkin, mutta nyt haluaisin saada kirjavinkkejä lumi-viikolle. Kirjat voivat olla lasten- tai aikuisten kirjallisuutta, kaunoa, tietoa, sarjakuvia. Kertokaa omat suosikkinne!

Arvonnan säännöt ovat tässä:
- kerro oma suosikkisi kirjasta, jossa on lunta. Lumi voi olla kirjan otsikossa (tyyliin Lumilapsi) tai lumella voi olla keskeinen funktio kirjassa: kirjan nimessä ei siis ole pakko olla lunta.
- vinkkaamalla kirjasta saat yhden arvan
- linkittämällä saat kaksi arpaa. Muistathan kertoa linkityksestä.
- Jos et millään keksi kirjavinkkiä, niin veikkaa milloin talvi (=ensilumi) saapuu kotipihallemme pääkaupunkiseudun laitamille
- Arvonta-aika alkaa tänään 4.11. ja päättyy sunnuntaina 24.11. Aikaa osallistua on siis liki kolme viikkoa.
- Lumisten kirjojen viikon aloitan Lumiomenan viisivuotispäivänä, 27.11., jolloin julkistan myös arvonnan voittajat ja kokoan listan kaikista vinkatuista kirjoista.

Kaikki vinkanneet ja/tai veikanneet osallistuvat arvontaan, jossa arvon kolme palkintoa:
- ensimmäinen voittaa 20 euron lahjakortin kirjakauppaan
- toinen voittaa 15 euron lahjakortin
- kolmas saa itselleen pienen kirjapaketin
Sisällytän jokaiseen voittopakettiin myös jotain pientä jouluista. Lahjakortit maksan itse enkä ole vielä päättänyt kauppaakaan. :)

Arpaonnea ja lumisia kirjavinkkejä odotellen!