Delia Owens: Suon villi laulu

Delia Owens: Suon villi laulu
WSOY 2020
Where The Crawdads Sing 
Suomentanut Maria Lyytinen
Kansi Na Kim
416 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Lukuromaanit. Google löytää tien perille hyviin blogikeskusteluihin, joita aiheesta muutama vuosi sitten käytiin. Lukuromaani-termi jakaa mielipiteitä, sillä jokainen romaani on tietenkin tarkoitettu luettavaksi ja termi on sinänsä yhtä tyhjän kanssa. Monille, kuten minullekin, lukuromaani tarkoittaa jotain viihde- ja taideromaanin väliin jäävää kirjallisuutta. 

Delia Owensin Suon villi laulu on sieltä viihteellisemmästä päästä. Amerikkalainen menestysromaani sijoittuu Pohjois-Carolinan suoalueille, josta löytyy ruumis. Yhteisön katseet kääntyvät “rämelikkaan”, Kya Clarkiin, joka asuu suolla ja karttaa ihmisiä. Kahdessa ajassa liikkuva romaani kuvailee yksinäisen tytön kasvua, suoluonnon ihmeitä ja tietenkin rakastamisen ja hyväksymisen vaikeutta. Mukana on myös ripaus murhamysteeriä.

Suon villissä laulussa on imua, kerronta vie mukanaan. Mutta romaani on ennalta-arvattava, osin asenteellinen ja epäuskottava. Epäuskottavaa on tietenkin jo se, että pieni likka elää yksin rämeellä ja varttuu sitten (tietenkin) älykkääksi kuin mikä. Hienoa! Mutta vielä epäuskottavampaa on Kyan suvun tarina. Asenteellinen romaani on siinä, että pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä tavalla, joka on selvää alusta saakka. Ennalta-arvattavuus liittyykin sitten kaikkeen. Äh. Kokonaisuus on kimppu kliseitä. Sydämeen käyviä kliseitä.

Ja silti voin pyöritellä kysymystä: miten näin keskinkertaisessa kirjassa on voi olla myös näin paljon lumovoimaa? Sitä näet löytyy roimasti luontokuvauksista: rämeikkö, simpukat, lintujen sulat, ihmeellinen valo, kaskaiden laulu… Aiemmin tietokirjoja kirjoittanut Owens kirjoittaa oikean ylistyslaulun hyljeksityn mutta kiehtovan alueen ekosysteemille. Sen ansiosta romaanista jäänee mieleen ainakin tunnelma.

Lue tämä: Jos rakastat mukaansa tempaisevia lukuromaaneja, haluat uppoutumistarinan ja jos luontokuvaukset ovat lähellä sydäntäsi.

Karta tätä: Jos sana lukuromaani nostaa niskavillasi pystyyn, jos ärsyynnyt ennalta-arvattavuudesta ja stereotyyppisestä kerronnasta.

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita
S&S 2019
Men Explaining Things to Me
Suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kansi Anna Mattsson
190 sivua
Yhdysvaltalainen esseeteos

Kirjoittaisin mieluummin toisista kysymyksistä, mutta tämä vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Ja minä kirjoittaisin mielelläni hieman toisella tavalla painotetusta kirjasta. Rebecca Solnitin Miehet selittävät minulle asioita on eittämättä tärkeä ja yksi aikamme feminististä klassikoista ja olen iloinen, että luin vihdoin tämän monin tavoin merkittävän teoksen.

Teoksen johdanto- ja nimiesseessä Solnit on juhlissa, joissa mies selittää selittämisen perään hänelle innostavasta kirjasta eikä osaa kuunnella, että kyseinen kirja on Solnitin kirjoittaman. Essee on hauska, terävä ja puhutteleva. Sitten esseiden aihepiiri laajenee käsittelemään muun muassa naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa (essee vetää hiljaiseksi, painavaa luettavaa), tasa-arvoista avioliittoa (vaikka toisin luulisi, essee on kirjan heikoimpia ja vahvistaa vain binääristä asetelmaa – tarkoitus lie toinen, toivon), solidaarisuutta ja Virginia Woolfia (ah). Miesselittäminenkin, tai Solnittin suhtautuminen termiin, saa osansa kokoelmassa.

Kokonaisuus on kiinnostava, mutta valitettavan epätasainen. Fokus on sukupuolirooleihin perustuvan vallankäytön, seksismin ja epätasa-arvon tunnistaminen ja naisten oikeuksien puolesta taisteleminen. Hyvä! Ja sitten, silti: Solnitin tekstien maailma on varsin binäärinen ja sellaisenaan konventionaalinen, vaikka Solnit mainitsee ihmiskunnan moninaisuuden, rakentuvat hänen tekstinsä pitkälti kahden suku_puolen_ eroihin. 

Solnitin kirja on tärkeä ja sen lukeminen (tai ainakin siitä tietäminen) on osa yleissivistystä. Mutta moniäänisempääkin feminististä kirjallisuutta on. Joku toinen osaa varmasti suositella vielä parempia kirjoja (otan mieluusti suosituksia vastaan!), mutta vinkkaan nyt esimerkiksi Roxanne Dayn Bad Feminististä ja Maggie Nelsonin Argonauteista.  

Joka tapauksessa, upeaa että tämä yhdeksän esseetä ja Ana Teresa Fernandezin hienoa kuvitusta sisältävä teos on saatavilla suomeksi. Suomennoksesta erityismaininta ja kiitos Pauliina Vanhatalolle.

Iris Murdoch: Meri, meri

 

Iris Murdoch: Meri, meri
Weilin + Göös 1981
The Sea, the Sea 1978
Suomentanut Paavo Leinonen
Kansi Markus Heikkerö
547
Brittiläinen romaani

Heräsin yhtäkkiä. Kuu paistoi makuuhuoneeseeni, missä olin unohtanut vetää kaihtimen alas. Kuulin meren loiskeen ja hyvin hiljaista kivien kalinaa kun aallot liikuttelivat niitä vetäytyessään pois Kattilasta. Täytyi olla laskuvesi. Kuulin myös, tai vaistosin, valtavan tyhjyyden, äänettömyyden kuvun, jonka sisällä sydämeni takoi äärimmäisen nopeasti.

Mitä juuri hiljattain (jo heinäkuussa, tämäkin juttu on ollut Instagram-tililläni jo muutama viikko sitten) luin? Hämmennys valtaa mieleni, kun ajattelen Iris Murdochin romaania Meri, meri. Luin tietenkin hyvän romaanin, vakuutuin entisestään ihailemani kirjailijan taitavuudesta ja ymmärrän täysin, miksi Murdochille myönnettiin Booker Prize nimenomaan tästä teoksesta.

Meri, meri on yhtä hämmentävä kuin mitä se on hieno. Romaanin kehyskertomuksessa näytelmäkirjailija ja muutenkin arvostettu teatterimies Charles Arrowby muuttaa Lontoosta syrjäiseen huvilaan meren rannalle. Hän katuu osia menneisyydestään, joka pitää häntä edelleen otteessaan. Uusi elämä merenrantatalossa ei ole niin seesteistä kuin toivoisi. Talossa tapahtuu outoja, selittämättömiä asioita ja siellä vierailee mitä erilaisempia ihmisiä. Ehkä kaikkein merkityksellisin on Charlesin kohtaaminen nuoruudenrakastettunsa Hartleyn kanssa, minkä seurauksena ilmassa on entistäkin enemmän vaaran merkkejä.

Hämmennystä sinänsä ehkä helposti avattavaan kehykseen tuo outojen tapahtumien ohella painostava tunnelma. Tapahtuminen ja tunnelmien yhteisvaikutus on hetkittäin kuin surrealistista unta, mutta pian kerronta on realistisen tarkkaa ihmissuhdekuvausta. Kaiken tämän Murdoch taitaa mestarillisesti, vaikka Meri, meri on paikoin uuvuttavaa, pitkästyttävääkin luettavaa. Ja, mutta: kaikesta huolimatta romaani kiehtoo läpi koko laajan sivumääränsä. Murdochin ihmiskuvaus on tarkkanäköistä, satiiristakin eikä välttämättä kovin miellyttävää, ja meriluonnon kuvaus kertakaikkisen upeaa ja liki tulevaa. Charles on sekä havainnoijana että kokijana klassisen epäluotettava kaikesta kertoja, kirjaaja. Yksi kysymys onkin se, kenelle hän on tai ei ole rehellinen – ei ainakaan itselleen.

Meri, meri on romaani, jota on vaikea avata lyhyesti. Lukukokemus on samalla kertaa raskas ja antoisa, romaanista sekä haluaa ettei halua eroon. Murdochin suurromaani on outo, liikuttava ja arvoituksellinen. Mieleenpainuva se on ennen kaikkea erikoisen tunnelmansa vuoksi – se on painajaiset ja arki, menneisyys joka on pääsemättömissä.