Helsingin kirjamessut: ohjelmavinkkejä

Miten tämä aika kuluu niin nopeasti? Vastahan fiilistelin syyslomaa ja tein ennakkopostauksen Helsingin kirjamessuista. Ja nyt taas! Syyslomalla satoi, mutta Pohjois-Savossa ja -Karjalassa oli syystunnelma aika lailla kohdillaan. Siksi nämä kuvat.

Ja kirjamessut puolestaan ovat yksi vuoden kohokohdista. Harvoin pidän ruuhkista, mutta kirjamessut tekevät tässäkin suhteessa poikkeuksen. On upeaa, että näin moni tulee paikalle kirjakeskustelujen ja toki myös -ostosten vuoksi.

Itse olen messuilla tuttuun tapaan sekä töissä (Avaimen osastolla 6e80) että vapaalla. Messulehti on täynnä toinen toistaan kiinnostavampia keskusteluja, kannattaa tutustua. Tänä vuonna aion messuilla melko rennolla aikataululla, joten listaan nyt muutaman tärppini jokaiselle messupäivälle. Listaan vain sellaisia, joita omien työ- ja muiden aikataulujeni antamissa puitteissa pääsen kuuntelemaan. Paljon kiinnostavaa jää siis listaamatta (mm. Monika Fagerholm, Kello viiden salonki jne.), mutta viihdyn kyllä mainiosti Avaimen osastollakin. Punaisella maalatut liittyvät työhöni, ja niistä kolmessa toimin haastattelijana. Tulkaa kuuntelemaan!

Torstai 24.10.

16.30–17.00 Kumpula

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat viikinkiajan lapset

Millaista elämä oli 1000 vuotta sitten? Toimin tässä haastattelijana.

18–18.30 Punavuori

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Yksi kirjavuoteni isoimmista lukukokemuksista, muttei ihan heti. Kirja on ajan myötä kasvanut mielessäni entisestään, upea romaani. Haahtelaa on aina ilo kuunnella.

19–19.30 Esplanadi

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Tällaista hyvän viihteen kuuluu olla, samalla kertaa romanttista ja ironista -- ja tietenkin brittilisällä!

Perjantai 25.10.

12.30–13.00 Hakaniemi

Susanna Virkki: Politiikan kuvat

Miten katsomme vaalikuvia?

13–13.30 Töölö

Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu

Genetz eli uskomattoman elämän, Ryynäsen kirja tavoittaa sen hienosti.

18–18.30 Toukola

Tittamari Marttinen: Lasten matkaopas Suomeen
Hauskaa lähimatkailua! Toimin tässä haastattelijana.

Perjantaihini kuuluu myös Markku Kaskelan ja Tomi Kontion ihanan Vaelluksia Italiassa -kirjan julkkarit.

Lauantai 26.10.

10.15–11.15 Lonna

Lukupiiri. Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Luultavasti en ole messuilla vielä tähän aikaan, mutta äänikirjana kuuntelemani Onnenkissa ajattelutti ja ihastutti. Koetan siis ehtiä!

11-11.30 Kruununhaka

Kim Östman ja Timo Koponen: Mormonit

Minulla ei ole sidoksia mormoneihin, mutta aihepiiri kiinnostaa, kuten uskonto ja politiikka yleensäkin.

11.30–12 Töölö

Riikka Pelo, Juha Siro, haastattelijana Marissa Mehr: Mihin menet kirjallisuus?

Suomen kirjailijaliiton ohjelmaa

Kirjailijaliiton ohjelma on aina kiinnostavaa.

13–13.30 Hakaniemi

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Hieno romaani.

Hmm, ja samaan aikaan Suomenlinna

Terhi Rannela: Kiivaat

Rannelan Kiivaita en ole vielä lukenut, mutta Rannelan haastatteluja on ilo kuunnella.

13.30–14 Senaatintori

David Nicholls: Suloinen suru

Jos jossain on mahdollisuus kuulla brittienglantia, niin… Lisäksi pidin paljon Nichollsin Sinä päivänä -romaanista.

14–14.30 Senaatintori

Pajtim Statovci: Bolla

Vahvin veikkaukseni kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Huikea romaani.

16.30–17 Töölö

Jyri Paretskoi ja Minna Rytisalo: Esikoiskirjan tuska ja ihanuus

Kirjailijaliiton ohjelmaa

Hyvät keskustelijat, joten täytyy mennä kuuntelemaan.

18.30–19 Senaatintori

Juha Itkonen ja Kjell Westö, haastattelijana Katja Kallio

7 + 7 levottoman ajan kirjeitä

Tässäkin erinomaiset keskustelijat. 

Sunnuntai 27.10.

10.30–11 Senaatintori

Astrid Swan, haastattelijana Koko Hubara: Viimeinen kirjani

vai

samaan aikaan Hakaniemi

Maija Muinonen: Sexdeathbabies

Tässä on iso dilemma, molemmat kiinnostavat ihan hurjasti.

11–11.30 Töölö

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Yksi kirjavuoteni parhaimmista lukukokemuksista. 

11.30–12 Suomenlinna

Kati Koivikko: Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä

DDR-arkea muurin murtumisen jälkeen. Kiehtovia tarinoita itäisestä Saksasta.

12–13 Senaatintori

Helsingin Sanomat: Esikoiskirjailijat

Must.

17–17.30 Kumpula

Seija Helander ja Anne Stolt: Tauno ja Nelli kesäleirillä
Toimin haastattelijana, mainiot nallet.

Toivottavasti nähdään messuilla!

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi 2019
319 sivua
Kansi Leena Oravainio
Kotimainen romaani


[--] Totuuden ja kuvitelmien välinen raja hälvenee ensin, ja sitten se katoaa. Aika valuu ja jättää jälkeensä maailmasta suljetun tilan. Lumisadepallon maisema, pulloon rakennettu pieni laiva. Niitä voi kierittää, kääntää ympäri, ylösalaisin, ja kultaiset hiletähdet satavat taivaalta, hopeinen hiutaleryöppy, se peittää kallion ja Julian ja Karlin ja hotellihuoneen lattian kokonaan, jää kellumaan meren tyynelle pinnalle.
Julia ja Karl ylittivät rajan yhdessä. He tulivat takaisin yhdessä. Uskooko joku? Että sellainen on – raja, jonka jälkeen ei ole rajoja lainkaan.

Ja: 

Dioraamoissa petoeläimet eivät koskaan saa kiinni saalistaan, hiiret eivät pelästy haukkoja. Kalliokyyhky, vaivaiskoivu, satakieli. Columba liva, betula nana, luscinia luscinia. Idylli, joka ei rikkoudu.


Ja: 

Kaikki on ensin olemassa mielikuvituksessamme.

Aloitetaan.

Niin, jotkut – aika harvat – kirjat ovat koirankorvakirjoja. Sellaisia, joiden sivuja taittelen lukiessani, jotta löytäisin erityisen merkitykseltä tuntuvia kohtia uudelleen. Teen näin korkeintaan muutaman kerran vuodessa, totta kai vain omistamilleni kirjoille. Koirankorvakirjat ovat sellaisia, joita haluan sivujen taittelusta huolimatta (tai tuon taittelun osoittamana!) vaalia ja pitää lähelläni. Näillä kirjoilla ei ole mitään helposti osoitettavaa yhteistä nimittäjää, vaan niiden joukossa on yhtä lailla kauno- kuin tietokirjallisuutta, niin tiiliskiviä kuin ohuitakin teoksia. Tai, sittenkin: yhteinen nimittäjä on se, että koirankorvakirjat tuntuvat jo lukukokemuksen aikana minulle merkittäviltä. Ne ovat kirjoja jotka toisaalta haluaisin pitää vain itselläni ja silti kuuluttaa muillekin, että lukekaa tämä!

Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on eittämättä yksi koirankorvakirjoistani. Tiesin sen jo ennen kuin aloin romaania edes lukea, sillä Hakkaraisen edellinen teos Kristallipalatsi oli minulle taianomaisesti sieluun osuva. Odotin Dioraamalta jotain samaa ja sainkin, toki Hakkaraisen kaikki teokset ovat keskenään erilaisia.

Dioraamassa Turun Biologinen museo on Julialle kuin turvapaikka: museossa jokainen asia on paikallaan, paikka kokonaisuudessa ja ketjussa, dioraamojen valot, loruilta kuulostavat asetelmien nimet: Pohjoiskarjalainen aapasuo kesällä. Museossa Julia tapaa Karlin, joka opettaa hänet näkemään maailman kuin taideteoksen. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Julia on lumen saartamassa hotellissa, jossa hän haluaa muistaa kaiken, mutta muistaminen ei ole hänen ainoa tavoitteensa.

Edellä kuvatusta kehyksestä syntyy romaani, joka vetää heti mukaansa, mutta avautuu parhaiten lukijalle, joka on sekä tarkka että eläytymiskykyinen. Dioraama on paljon enemmän kuin romaani naisesta, joka haluaa pitää asiat kohdillaan, ja se on myös enemmän kuin kuvaus rakkaudesta. Se on arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen romaani, joka on leikkiä ja totta, mielikuvitusta ja konkretiaa. Se on toisaalta täynnä museoiden lasivitriinien eristävää tunnelmaa (jota rakastan) ja toisaalta siinä on kehollisuutta. Se on poissa- ja läsnäoloa, pakenemista ja kiintymystä. Se vyöryttää lukijansa eteen tiedettä ja taidetta, sivistystä, pelkoja, yksityistä, yksityisintä, ja sitten myös sellaista yleistä, josta jokainen voi tunnistaa palasia. Paikoista keskeisiksi nousevat Biologinen museo ja talvinen hotelli, kaupungeista Turku ja Rooma.

Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Dioraama tuntuu kysyvän, kuka ja mitä, miten ja miksi – mistä kaikki alkaa, mitä ihminen tahtoo, kenellä on ohjat, mikä on tarinaa ja mikä totta. Kuka sinä olet?

Ihmeellistä romaania ei voi kirjablogissa selittää, vaan Dioraama täytyy kokea. On selvää, että suhteessa kaunokirjallisuuden olen lukija. Hakkaraisen Dioraama on niitä kirjoja, joiden parissa tunnen olevani Lukija. Kiitos. ♥

P.S. Upean kannen tekijä mainitaan kirjan kiitoksissa: Leena Oravainion kansi kuvaa romaanin tunnelmaa juuri oikealla tavalla. Kolibreilla on Dioraamassa oma merkityksensä.

--

Kirjasta on kirjoittanut myös Helmi Kekkonen.

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
Aula & Co 2019
La hija de la española 2019
Suomentanut Taina Helkamo
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
208 sivua
Kustantamosta
Venezuelalainen romaani

Jos asiat kehittyisivät entistä huonompaan suuntaan, puolustaisin omaa oikeuttani elämään kaikkien muiden yli. Ja muut omaansa minun ylitseni. Tässä maassa ei asunut ketään, joka olisi ollut niin ystävällinen, että olisi suonut minulle edes armonlaukausta. He eivät sitoisi silmiäni, eivätkä panisi tupakkaa suuhuni. Kun hetki koittaisi, kukaan ei tuntisi myötätuntoa minua kohtaan.

Kun yhteiskunnassa ei juuri mikään toimi, tuntuu kaikki inhimillisyys katoavan. Adelaida syntyi maassa, joka oli avoin muillekin, ihmisille jotka halusivat aloittaa elämänsä alusta. Nyt siirtolaisten jälkeläiset lähtevät pois äitiensä ja isiensä maihin, jonnekin missä voi elää turvassa. Maa, joka on pettänyt asukkaansa, on Venezuela. Siellä hyvän koulutuksen saanut Adelaida menettää äitinsä sairaalassa, jossa ei ole enää lääkkeitä. Äidin hautajaisten jälkeen Adelaida palaa kotiinsa Caracasissa, mutta turhaan, sillä vallankumouksellisten naisten joukko on vallannut hänen asuntonsa eikä hän pääse sisälle. Kadulla ei voi liikkua, sillä siellä on ryöstöjä, murhia ja bakkanaaleja. Mutta sitten: Aurora Peralta oli kuollut, mutta minä olin yhä elossa. Kuollut naapuri voi toimia apuna, tarjota pakotien.

Eteläamerikkalainen kirjallisuus kiinnostaa minua lähtökohtaisesti, mutten muista lukeneeni mitään Venezuelasta. Kun kuulin Karina Sainz Borgon romaanin Caracasissa on vielä yö ilmestymisestä, kiinnostuin oitis. Taina Helkamon oivallista suomennosta voi pitää kulttuuritekona, joka on vahvasti kiinni tässä ajassa, sillä Sainz Borgon romaani on julkaistu espanjaksikin vasta tänä vuonna.

Caracasissa on vielä yö on kerronnaltaan taidokas – ja vetävä. Sainz Borgon teksti pitää otteessaan, muttei helposti, vaan kuin rautaisella kouralla. Vastaan tulee paljon rumaa ja kauheaa, mutta myös (hetkittäin) kauneutta. Kauneus on pikemminkin suvantokohtia Adelaiden menneisyydestä kuin kerronnan kauneutta, sillä Sainz Borgo kirjoittaa tavalla, jota voisi luonnehtia taloudelliseksi: tyyli on pikemminkin toteava kuin maalaileva ja ehkä siksikin se tehoaa. Tarina on tehokas, varmasti pitkäksi aikaa mieleen jäävä. Kaikkein tehoavinta on caracasilaisten elämän kuvaus, kaikki se mitä maassa tapahtuu. Tämä sovittuu vakuuttavasti yhteen Adelaiden selviytymistarinan kanssa. Fiktio saa pohtimaan elämän epäreiluutta ja ennen kaikkea pieleen menneen politiikan, poliittisen kriisin, seurauksia.

Joskus kaukomaille sijoittuva romaani saa aikaan joko suoranaisen matkakuumeen tai kaunosieluista, epämääräistä, kaipuuta jonnekin. Sainz Borgon romaani ei sitä tee, vaan aivan kuten Adelaida, lukija haluaa Caracasista pois. Se on eräs merkki romaanin väkevyydestä: niin voimakkaasti eloon Sainz Borgo kaupungin herättää, ja niin vahvasti lukija elää Adelaidan rinnalla.

--

Muualla: Riitta, Takkutukka ja Tiina.