Audre Lorde: Sister Outsider

 

Audre Lorde: Sister Outsider. Esseitä ja puheita

Kosmos 2022

Sister Outsider. Essays and Speeches 1984

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Kannen kuva Jack Mitchell

289 sivua

Amerikkalainen kirjoituskokoelma

Mustat lapset on kasvatettava amerikassa taistelijoiksi, jotta he selviävät. Selviytyäkseen heidän on myös opittava tunnistamaan vihollisen monet kasvot. Lesboparien Mustilla lapsilla on etulyöntiasema, koska he oppivat jo varhain, että sortoa tapahtuu monissa eri muodoissa, eikä niistä yhdelläkään ole tekemistä oman arvonsa kanssa.

Tinkimätön. Jos Audre Lorden esseitä ja puheita sisältävää teosta Sister Outsider kuvailisi yhdellä sanalla, olisi sana ehdottomasti tuo: tinkimätön. Lorde itse on todellinen sister outsider: mustaihoinen, lesbo, valkoihoisen juutalaisnaisen puoliso, kahden lapsen (joista toinen poika) äiti.

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt tekstikokoelma onkin erinomaisesti nimetty. Teos sisältää 15 esseetä ja puhetta, joissa Lorde ottaa tiukasti kantaa muun muassa rotuun, sukupuoleen, seksismiin, vanhemmuuteen ja vähemmistöjen asemaan. Feministisen kirjallisuuden klassikoksi luonnehdittu kirja on julkaistu alkujaan lähes 40 vuotta sitten, mutta se on edelleen pääosin täyttä asiaa. 

Pääosin, sillä osa tekstistä on kuitenkin (ja tietenkin) aikansa kuvaa. Esimerkiksi – tai noh, ainoaksi esimerkiksi – voi nostaa esseen Huomioita Venäjän-matkalta, jossa Lorde kertoo vierailustaan Neuvostoliitossa. Hän katsoo kaikkea koko lailla haltioituneena ja tuntuu kokevan, että mustalla lesbolla on helpompaa Neuvostoliitossa kuin Yhdysvalloissa. Essee saakin kohottelemaan kulmakarvoja etenkin tänä maailmanaikana, mutta tuskinpa Neuvostoliitossakaan ihmisoikeusasiat sen kummemmalla tolalla olivat. 

Tuota aloitusesseetä lukuun ottamatta Sister Outsiderin kirjoitukset ovat edelleenkin ajankohtaisia, ja hyvin kirjoitettuja. Lorde ei pelkää ottaa kantaa suuriin asioihin, joista keskeisimmät ovat rotu ja lesbous. Hän kirjoittaa myös kapitalistisesta sorrosta ja instituutiosta, jonka lakkauttamista vaatii. Lorde nostaa esiin myös vihan toisia kohtaan, niin rotujen välillä kuin esimerkiksi muistien naisten toisiinsa kohdistuva vihan, mutta toisaalta myös lojaalisuuden. Nämä kaikki ovat vain pieniä poimintoja siitä tärkeästä runsaudensarvesta, joka Sister Outsider on.

Olisi typerää uskoa, ettei prosessi olisi pitkä ja vaikea. On itsemurha olla uskomatta, että se ei ole mahdollinen.

Lorden tyyli on suora mutta rauhallinen ja perusteltu. Lukeminen on sekä nautittavaa että ajatuksia antavaa, mikä esseekokoelmissa on ilo. Lorden sanat tekevätkin vaikutuksen. Ja mikä tärkeintä, Sister Outsiderin kirkkain ydin on omanarvontunto, joka johdattaa kohti toivoa. Teos on täyttä, tinkimätöntä asiaa, jonka sisäistäjät voivat ottaa askeleita kohti aitoa muutosta:

Forward Ever, Backward Never on enemmän kuin rohkaiseva iskulause.

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel: Asema 11 Tammi 2022, Keltainen kirjasto Station Eleven 2014 Suomentanut Aleksi Milonoff Kansi Anna Makkonen 394 sivua Kanadalainen romaani

Ei enää valtioita, sillä kukaan ei vartioinut rajoja.

Ei enää palokuntia eikä poliisia. Ei enää teiden kunnossapitoa eikä jätehuoltoa. Ei enää avaruusaluksia, jotka nousevat ilmaan Cape Canaveralista [--]

Ei enää internetiä. Ei sosiaalista mediaa, ei ohi skrollattavia listoja unelmista ja hauraista toiveista, ei valokuvia lounaista, ei avunhuutoja ja tyytyväisyydenilmauksia [--]

Tulee päivä yksi, kaksi, kolme... Vuosi viisitoista tai kaksikymmentä. Eikä ole enää sähkökitaroita, lääkkeitä, lentämistä... Talvella lentokoneet sopivat ruoan säilyttämiseen, ruoste kukkii, teinit löytävät koneista paikkoja muhinointiin. On posttraumaattista stressiä ja kaunaa. Ihmiset, jokainen, ovat haudanneet läheisiään. Mutta on myös auringonnousuja ja -laskuja, musiikkia ja Shakespearea, ja on pöllö joka tuijottaa silmiin metsän siimeksessä.

Niin, on kauneutta maailmassa, jossa kaikki on muuttunut. Maailma pandemian jälkeen.

Myönnän, ettei kanadalaisen Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 jaksanut aluksi kiinnostaa minua. Miksi ihmeessä lukisin romaanin pandemiasta, varsinkin nyt kun sellainen on rajoittanut elämää muutaman viime vuoden aikana (muttei onneksi juurikaan enää). No, vähänpä tiesin mutta nyt tiedän.

Tiedän, että Asema 11 on romaani, joka vei mukanaan heti ensisivuiltaan lähtien. Kirja, jonka luin silkasta lukemisen ilosta. Rakastan lukemista niin töissä kuin vapaa-ajalla, mutta joskus unohdan millaista on todella uppoutua tarinaan. Niin suuresti tarina kiertävästä teatteriseurueesta ja paljosta muusta (kirjassa on lukuisia sivupolkuja) minut lumosi. St. John Mandelin kirja on jännittävä, yhteiskunnallinen ja kaihoisa - yhdistelmä, josta myös dystopioita karttelevien tai niihin välinpitämättömästi suhtautuvienkin on helppo innostua.

Romaanin kehyskertomuksessa Kirsten on Kuningas Lear -näytelmässä esiintyvä lapsi, kun nopeasti leviävä virus saapuu Pohjois-Amerikkaan ja lyö läpi koko maailman. Ihmisiä kuolee, jokainen menettää jonkun jota rakastaa. Eräs ensimmäisistä kuolleista on Arthur-niminen näyttelijä. Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuva "Asema 11" jää Kirstenille. 

Ja kuten alun lainaus jo kertookin, hajoaa myös koko yhteiskuntajärjestys. Kaikki tapahtuu nopeasti. Niin nopeasti, jopa dystopian kontekstissa epäuskottavasti: vaikka ihmiskunnasta suurin osa menehtyy, niin eikö oikeasti kukaan enää osaisi esimerkiksi valmistaa antibiootteja, edes opettelemalla? Onhan tieto niiden valmistamisesta varmasti talletettu moniin dokumentteihin. Romaanissa kuitenkin käydään koulua, viljellään maata, käytetään generaattoreita, pidetään tallella 20 vuoden takaisia esineitä.

Mutta hyvä teksti ja kiehtova tarina antavat anteeksi tuollaiset ihmettelyt. Ja miksei maailma voisi olla sellainenkin. Monilta osin Asema 11:n maailma on raadollinen, toisaalta se on mitä kaunein ja syvin kertomus ihmisyydestä, ihmisen ikävästä toisen luo, ja siitä kauneudesta joka maailmassa sittenkin elää: toivosta, joka kannattelee ja saa uskomaan uusiin maailmoihin.

Asema 11 on niitä kirjoja, joiden kohdalla voi huokaista: tätä oli ihana (!) lukea.

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja
Otava 2022
Quaderno Proibito 1952
Suomentanut Anna Louhivuori
Kannen suunnittelu Mirjami Marttila
280 sivua
Italialainen romaani

26. marraskuuta 1950

Tein virheen ostaessani tämän vihon, suuren virheen. Mutta nyt on myöhäistä katua sitä; vahinko on jo tapahtunut. En edes tiedä, mikä sai minut hankkimaan sen. Se oli pelkkä sattuma. En ikinä ole ajatellutkaan ruveta pitämään päiväkirjaa, jo senkin vuoksi, että päiväkirjan on pysyttävä salaisena ja että siis olisi kätkettävä se Micheleltä ja lapsilta.

Jo alku on herkullinen: perheenäiti ostaa itselleen salaa mustan vihkon, josta tulee hänen piilotettu päiväkirjansa. Ostotapahtumakin on jännittävä. Sunnuntaiaamuna Valeria lähtee hakemaan miehelleen tupakkaa. Kaupungilla hän pysähtyy ostamaan kimpun kehäkukkia, tupakkakaupassa hän huomaa kiiltäväkantisen vihkon, mutta sunnuntaisin vihkoja ei myydä. Poliisi voi vahtia kaupan ovella, ettei pyhäpäivänä myynnissä ole kuin tupakkaa.

Päiväkirja mullistaa Valerian maailman. Aiemmin perheelleen, puolisolleen ja kahdelle aikuiselle lapselleen, omistautunut joskin toimistotyötä tekevä keski-ikäinen nainen löytää itselleen jotain omaa ja samalla paljon itsestään.

1950-luvun Italiaan sijoittuva Alba De Céspedesin romaani Kielletty päiväkirja käsittelee naisen paikkaa ja yhteiskuntaa päiväkirjamuodossa. Päiväkirjaksi kirjoitettuna sen muoto on hyvin yksityinen, mutta kaunokirjana, fiktiona, se on tietenkin laajoja ihmisjoukkoja puhuttelevaa. Keskiössä ovat naisen tunteet, äitiys ja omien lasten aikuistuminen, muutokset pari- ja muissa ihmissuhtessa, oma tila, kehollisuus.

Omien lastensa edessä äidin täytyy aina käyttäytyä niin kuin hän ei olisi koskaan ollut missään tekemisissä näiden asioiden kanssa. Juuri tämä vilpillisyys saa meidät kuivettumaan.

De Céspedesin kirja vie mukanaan ja sen parissa pääsee syvälle. Silti tekstissä on raskassoutuisuutta — tarkoituksella, sillä kovin ahdas Valerian ajan maailma on. On koti, työpaikka, perhe, suku, perinteet ja tapakulttuuri. Kirjoittaminen vapauttaa ajattelemaan. On paljon sellaista, mitä vain Valeria huomaa, ja on myös toiveita onnesta, erilaisesta elämästä, mahdollisuuksista.

Nykylukijalle romaani avaa näkymiä paitsi menneiden vuosikymmenien keskiluokkaiseen ja eurooppalaiseen arkeen, on myös edelleen yllättävän ajankohtainen. Moni asia on muuttunut, mutta kaikki eivät. Viime aikoina esimerkiksi metatyöt ovat puhuttaneet niin mediassa kuin monissa kodeissakin. Samoin ristiriitainen suhtautuminen instituutioihin sekä mahdollisuus itsensä arvostamiseen ovat alati kurantteja teemoja.

Kielletty päiväkirja on sellaista kirjallisuutta, jota lähtökohtaisesti rakastan: arkista, syvää, sisäistä maailmaa käsittelevä, erinomaisesti kirjoitettu.

Kerstin Ekman: Suden jälki

 Kerstin Ekman: Suden jälki
Tammi 2022, Keltainen kirjasto
Löpa varg 2021
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Päällyksen valokuva Rainer Fuhrmann / Getty
176 sivua
Ruotsalainen romaani

Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.
Sitten näin sen suden.
Mieletön eläin. Nuorempana ajattelin sen merkitsevän, ettei eläimillä ollut mieltä, ei siis sielua. Mutta tosiasiassa kyse on järjestä. Mieletön merkitsee järjetöntä.
Mitä susi oli minulle tehnyt?

Ulf on aina ollut metsästäjä, lapsesta saakka. Työuransakin hän on tehnyt metsänhoitajana, oppinut ajattelemaan metsää ja luontoa hyötysuhteen näkökulmasta, vaikka on samalla toki kaikkea aina myös rakastanut. 70-vuotispäivänään hän näkee ikkunasta suden. Susi on ylväs ja näky tekee Ulfiin niin suuren vaikutuksen, ettei hän voi heti kertoa siitä edes vaimolleen Ingalle. Hän antaa antaa nimenkin: Pitkäkoipi. Suden näkeminen saa Ulfin pohtimaan itseään, elämäänsä ja suhdettaan luontoon, "sanojen tappavaa valtaa".

Kerstin Ekmanin Suden jälki on alle kahdensadan sivun mittaansa paljon suurempi romaani. Se on klassinen kehitysromaani, jonka näkökulma on vanhenevan miehen. Ikääntyminen peilautuu elettyyn elämään, parisuhteeseen, kirjallisuuteen ja taiteeseen, ympäröivään luontoon – kaikkeen siihen, mikä on jättänyt puumerkkinsä omaan elämään, mutta myös siihen mitä voisi ehkä vielä tehdä tulevien sukupolvien ja aikojen eteen.

Romaani pitää sisällään paljon. Ensiksikin siinä on arkista syrjäseudun ihmisten kuvausta, tosin suomalaisittain on oikeastaan aika metkaakin, miten koulutettuja Ulf ja Inga ovat (ei sillä, etteikö Suomenkin maaseudulla olisi myös koulutettua väkeä, mutta aika moni ikääntynyt metsämies ei välttämättä ole – no, ehkei Ruotsissakaan ja Ulfin tausta toki vaikuttaa hänen lukemisiinsa jne.). Se on myös romaani siitä, miten oma keho ei jaksa samaa tai kykene samaan kuin nuorena.

Keskeistä on tietenkin kuvaus sudesta, siitä mitä kaikkea susihavainnot ja suden jäljet saavat ihmisluonnossa aikaan. Ja kaiken edellä mainitun ohella Ekmanin romaani on myös kuvaus vuosikymmeniä kestäneestä parisuhteesta sekä yhden ihmisen koko identiteetistä.

Suden jälki on sekä rujo että kaunis kirja. Siinä on jotain synkkää ja hurjaa: on verta ja mysteerijuonikin, syksyisen harmaa maisema. Kerronta on paikoin viipyilevää ja samalla sujuvaa ja terävää. On arkista eloa ja havaintoja, maaseudun ihmisten omaa elämänrytmiä ja identiteetin rakentumista sitä kautta: jahtiporukkaa, syrjäseudulla asumista, keskusteluja. Elämän hauraudesta muistuttaa sydänsairaus, kauneutta tuo kuvaus puolison kanssa jaetusta arjesta, läheisyydestä silloinkin kun kaikki fyysinen ei niin sanotusti toimi.

Mikä hieno romaani ikääntymisestä, yhteisöllisyydestä, parisuhteesta, luonnosta ja luontosuhteen muuttumisesta: totutun kyseenalaistamisesta ja pohjimmiltaan toivosta.

Maggie O'Farrell: Hamnet

Maggie O'Farrell: Hamnet
S&S 2022
Hamnet 2020
Suomentanut Arja Kantele
Kansi Laura Noponen
382 sivua
Brittiläinen romaani

(Nyt kun Lumiomena on aktivoitunut blogin puolella, toivottavasti jo suhteellisen vankastikin, on aika tuoda muutama vain Instagramissa julkaistu postaus tänne Bloggeriin. Tässä yksi niistä, julkaistu alkujaan Instassa kevättalvella 2022.)

Molemmat eivät saa elää. Sen käsittää Hamnet, sen käsittää Judith. Henkeä, ilmaa ja verta ei riitä heille molemmille. Liekö riittänyt alun alkaenkaan. Ja jos vain toinen heistä jää eloon, se olkoon Judith. Niin Hamnet tahtoo. Hän tarraa peitonreunaan kaksin käsin. Hän, Hamnet, määrää. Hänen tahtonsa tapahtukoon.

Pohjoisirlantilaissyntyinen, Edinburghissa asuva Maggie O'Farrel on suosikkikirjailijoitani, etenkin hänen romaaninsa Instructions for a Heatwave (suom. Varoitus tukalasta helteestä, luin kirjan aikoinaan englanniksi) sekä omaelämäkerrallinen I am, I am, I am ovat tehneet minuun valtavan vaikutuksen.

Epäilin kuitenkin tarttumista hänen uusimpaan romaaniinsa Hamnet. Vaikka O'Farrel on ns. minun kirjailijani, en herkästi innostu historiallisesta fiktiosta (poikkeuksia tietenkin on runsaasti, mm. Hilary Mantelin Susipalatsi, AS Byattin Lasten kirja, useat klassikot) enkä aina surukirjoistakaan. Ja niitä kumpaakin Hamnet on.

Hamnet sijoittuu 1500-luvun Englantiin ja, kuten sen nimikin viittaa, kertoo Shakespearen ajasta. Itse asiassa hänen perheestään, hänestäkin. Musta surma eli rutto riehuu ja niittää väkeä. Parantajana tunnetulla Agnesilla ja tämän puolisolla, latinanopettajalla ja kirjailijalla, on kolme lasta. 11-vuotiaat Hamnet ja Judith ovat kaksoset, mutta viikon sisällä toinen heistä on kuollut.

Onneksi luotin O'Farrelliin ja empimisestäni huolimatta luin tämän kauniskantisen kirjan. 

Luin näet romaanin, joka ei ehkä vienyt täysin mukanaan (eikä tarvitsekaan) mutta joka on kaunis ja sieluun tarrautuva kertomus avioliitosta ja perheestä, valtavasta menetyksestä, sisarusten välisestä suhteesta, elämästä ja kuolemasta. O'Farrelille tutut teemat ovat siis läsnä. Suru ja huoli tulevat liki, niiden musertavuus puristaa lukijankin sydänalaa. Ja kun kaikki tulee liiankin lähelle, osaa O'Farrel taidokkaasti myös etäännyttää. On esimerkiksi tyylikäs ratkaisu ratkaisu olla mainitsematta Shakespearea nimeltä, taudinkulku puolestaan kertoo oman reittinsä ikään kuin muutamana välisoittona.

Historiallisena romaanina Hamnet on erilaista O'Farrellia kuin mitä olen aiemmin lukenut ja mitä suuresti rakastan. Vaikkei siitä tullut suosikkiani, on se upea ja monisyinen romaani. Hamnet, Hamlet. 🖤

P.S. Nyt kun Hamnetin lukemisesta on aikaa, huomaan romaanin kasvaneen mielessäni. O'Farrell jatkaa nyt historiallisten romaanien parissa, tänä keväänä suomeksi ilmestyy Lucrezian muotokuva. Sitä taidan odottaa jo innolla.

Jane Austen: Järki ja tunteet

Jane Austen: Järki ja tunteet
Teos 2020
Sense and Sensibility 1811
Suomentanut Kersti Juva
Ulkoasu Elina Warsta
477 sivua
Englantilainen romaani

Elinorilla oli hyvä sydän ja lämmin luonne, hän tunsi syvästi, mutta hänellä oli taito hallita tunteensa, taito joka hänen äidiltään oli jäänyt oppimatta ja jonka toinen hänen sisaristaan oli päättänyt olla opettelematta.
Marianne oli lahjoiltaan monessa suhteessa Elinorin veroinen. Hän oli herkkä ja älykäs; mutta kaikessa palava; kohtuus oli hänelle vierasta niin iloissa kuin suruissa. Hän oli jalomielinen, rakastettava, kiinnostava: tätä kaikkea hän oli, mutta ei järkevä.

On Dashwoodeilla kolmaskin sisar, hyväntuulinen ja ystävällinen Margaret, vasta kolmentoista vanha. Siksi nyt kyseessä on Elinorin ja Mariannen tarina. Juuri heihin isän kuoleman aikaansaamat elämänmuutokset vaikuttavat syvimmin, vaikka koko pieni perhe onkin uuden edessä: isän poismenon jälkeen he joutuvat muuttamaan uuteen, pienempään kotiin. Talous, raha, määrittelee paitsi heidän elämäänsä myös kahden vanhimman tyttären tulevaisuutta avioliittomarkkinoilla. Monenlaista kiinnostusta onkin ilmassa, kun Elinor kiinnostuu ujon oloisesta Edward Ferrarsista ja Mariannen sydän sykkii vetovoimaiselle John Willoughbylle. Myös eversti Brandon, huomattavasti Willoughbytä tylsemmän oloinen mies, osoittaa kiinnostusta Mariannea kohtaan.

Jane Austenin Järki ja tunteet on laajalti tunnettu ja rakastettu klassikkoromaani, jossa keskiöön nousevat avioliittopyrkimykset, tapakulttuuri ja perhesuhteet. Se on myös kuvaus luokkayhteiskunnan ylemmillä (muttei ylimmillä) oksilla olevista ihmisistä, joiden elämää omaisuus määrittää mutta joiden on myös mahdollista, ainakin tietyissä rajoissa, löytää niin sanottua aitoa rakkautta. 

Teos julkaisi romaanin muutama vuosi sitten Kersti Juvan uutena suomennoksena, kuten vuonna 2013 julkaisi myös Austenin tunnetuimman teoksen Ylpeyden ja ennakkoluulon. Molemmissa kirjoissa on Elina Warstan suunnittelema ja mitä kaunein ulkoasu.

Juvan suomennos ansaitsee kaikki ne kehut, joita sen ylle on julkaisunsa jälkeen satanut. Ilmaisu on raikasta, kieli nauittavaa. Kokonaisuus on hauska sellaisella kirpeällä tavalla, joka Austenin tekstille niin hyvin sopii. Sillä kirpeä romaanihan Järki ja tunteet on, aivan yhtä paljon kuin se on romanttinen tai yhteiskunnallinen. Ja juuri siksi se, kuten Austenin muutkin teokset, kestävät aikaa. Jokainen lukukerta antaa jotain uutta. On kyläilyä, vastavuoroisuuden periaatteita, ihmismielen raadollisuuttakin ahneuden ja oman edun tavoittelun muodossa.

Järjessä ja tunteissa minua on jo kolmisenkymmentä vuotta viehättänyt kaikki: satiiri, ihmiskuvaus, avioliittomarkkinat, siskous, kerronnassa vaihteleva nautittavan hitauden ja vetävyyden vuorottelu. Austenin teoksista juuri Järki ja tunteet on minulle rakkain: siskokirja.