Arundhati Roy: Turvani ja myrskyni

 

Arundhati Roy: Turvani ja myrskyni
Otava 2025
Mother Mary Comes to Me 2025
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Etukannen kuva Carlo Buldrini
332 sivua
Intialainen muistelmateos

En ehkä niinkään sure häntä tyttärenä, joka on menettänyt äitinsä, kuin kirjailijana, joka on menettänyt kiehtovimman aiheensa. Näillä sivuilla äitini, gangsterini, elää. Hän oli sekä turvani että myrskyni.

Ja niin elääkin, toki myös kuolee, mikä on selvää heti esipuheen lopusta alkaen. Kuinka pysäyttävät sanat, etenkin ne sattuivat kohdalleni juuri nyt. Elän omassa elämässäni erikoista aikaa tässä äitien ja tytärten jatkumossa, sillä menetin äitini viime vuonna ja oma tyttäreni on nuori aikuinen. Tätäkin kaikkea vasten Arundhati Royn omaelämäkerta Turvani ja myrskyni (hieno nimi, muuten, ja yhtä hieno on englanninkielisen alkuteoksenkin: Mother Mary Comes to Me) puhutteli minua erityisesti.

Kirjassa keskiössä on Royn äiti, Mary Roy, jota kirjailija kutsuu äidin sijaan rouva Royksi. Rouva Roy on ristiriitainen ja uuraauurtava nainen. Hän on yksinhuoltaja 1970-luvun Intiassa, toimii opettajana ja koulunjohtajana eikä ole mitenkään helppo ihminen. Samalla ja yhtä lailla keskiössä on tytär, eli kirjailija Arundhati Roy itse, aina lapsuudesta nuoruusvuosien läpi maineikkaan “Joutavuuksien jumala” -romaaninsa ilmestymiseen ja edelleen keski-ikään. Suhde äitiin on kipeä, tyttären on lähdettävä, jotta voi rakastaa. 

Teksti on kauttaaltaan terävää, repivää ja hauskaakin. Samalla Turvani ja myrskyni on kirja, jolle kannattaa antaa aikaa. Sen runsaus ja tietynlainen kerronnan täyteläinen hitaus pääsevät parhaiten oikeuksiinsa, kun ei kiirehdi. Roy kirjoittaa eloisasti, värikkäästi ja moneen suuntaan katsoen. Omakohtaisen rinnalla hän kuvaa luokkayhteiskuntaa, poliittista aktivismia, feminismiä, hindulaisuutta, Intiaa ja maailmaa. Kirjailijan maineen hetkiäkin valotetaan, jopa Suomi mainitaan: millaista on matkustaa maihin joissa ei oikeastaan “käy”, sillä kaikki kirjailijavierailut ovat samaan kaavaa. No, sivupolku ja todellakin vain maininta runsaassa kirjassa.

Tärkeänä hetkenä äiti sanoo: “Hyvin tehty, lapsi.” Se on Roylle “uskomaton rakkauden ilmaus”, ehkä enintä mitä äiti sanallisesti antaa.

Miten hieno, omaleimainen, kieleltään rikas ja (uskoisin että myös) mieleenjäävä kirja. Lämmin suositus!

Virginia Woolf: Päiväkirja II

Virginia Woolf: Päiväkirja II
Savukeidas 2015
Suomentanut Ville-Juhani Sutinen
Graafinen suunnittelu Ville Hytönen
432 sivua
Päiväkirjateos

Minä kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa, & siinä kaikki.

Päiväkirjojen lukemisessa on, tietenkin, aina jotain erityisen intiimiä: niiden kirjoittaja on (kenties, ei välttämättä aina) on kirjoittanut ne itselleen, omien tuntojensa ehkä syvimmäksi salaiseksi paikaksi. Merkkihenkilöiden kohdalla ne ovat usein julkaisemisen arvoisia viimeistään sitten, kun aikaa on kulunut tarpeeksi. Virginia Woolf on eittämättä niitä kirjailijoita, jonka minkään tekstin ei kuulu kadota ajan virtaan.

Tänä vuonna otin Woolfin päiväkirjojen ensimmäisen osan hiihtolomalukemiseksi Lontooseen. Kirjoitin tuosta lukuelämyksestä vain Instagramin puolelle, ja jälleen kerran vinkkaankin seuraamaan myös Lumiomena-kirjagramia, sillä monet kirjajutut ilmestyvät sinne nopeammin kuin tänne blogiin. Tekstien mittaakaan ei kannata pelätä, sillä kirjoitan kuta kuinkin samanmittaisia tekstejä kumpaankin kanavaan. Mutta siis, nyt loppuvuonna oli aika lukea Woolfin päiväkirjojen toinen osa, Päiväkirja II. 

Teos sijoittuu vuosien 1920 ja 1924 välille ja sisältää Woolfin arkea. On kuvauksia puutarhasta, silkkimekoista ja säästämisestä. On pohdintoja elämästä, kirjoittamisesta ja myös kritiikistä sekä ympäröivästä maailmasta. Kokonaisuus kuljettaa lukijansa niin Lontooseen kuin Englannin maaseudullekin. Woolf kirjoittaa tarkkaavaisesti, humoristisesti, koskettavasti ja päiväkirjaluonteen vuoksi paikoin fragmentaarisesti. Ajallisesti päiväkirjamerkinnät ovat paikoin tiiviimpiä, toisinaan aukot ovat pidempiä.

Eräs suurimmista Woolf-suosikeistani on romaani Mrs. Dalloway, jonka kirjoittamista ja valmistumista Woolf tässä päiväkirjojensa osassa kuvaa. Hän sanoittaa epävarmuutensa ja onnistumisensa. Lukija saa myös muistuman siitä, että romaanin työnimi oli Tunnit, joka sivumennen sanoen muuten on Michael Cunninghamin upean romaanin nimi, Woolfan on yksi teoksen keskeishenkilöistä.

Päiväkirjasarjan molemmissa osiossa on ollut myös äärimmäisen kiinnostavaa lukea Woolfien seurapiireistä, ihmisistä joiden kanssa he olivat tekemisissä: T. S. Eliot, Bertand Russel ja tietenkin Harold Nicholson ja Vita Sackville-West, joista viimeksi mainitun kanssa Woolfilla oli myöhemmin rakkaussuhde. Kaiken sosiaalisen elämän vastapainoksi Woolfissa on vahva yksinäinen ja melankolinen puolensa. Masennukset oireet hiipivät päiväkirjamerkintöihin – vaivihkaa ja hienovaraisesti.

Kaiken kaikkiaan Päiväkirja II on innostavaa ja jollain tapaa myös rauhoittavaa luettavaa. Iloitsen, että Woolfin päiväkirjoja on julkaistu ainakin viisi osaa. Jatkan niiden parissa taas joskus. Sen verran paljon ihmisiä, paikkoja ja merkityksiä niissä on, että säästellen lukeminen, päiväkirja puolessa vuodessa, tuntuu sopivalta lukutahdilta. Mutta tiedän, että tulen rakastamaan myös noita edessä olevia lukukokemuksia.

Tove Ditlevsen: Kööpenhamina-trilogia

Tove Ditlevsen:
Lapsuus
Nuoruus
Aikuisuus
S&S 2021 ja 2022
Suomentanut Katriina Huttunen
Kannet Elina Warsta
Tanskalainen omaelämäkerrallinen romaanisarja

Miten joku kirjasarja voikin olla:

1. kiinnostava (no, toki niinhän melkein kaikki kirjallisuus lähtökohdiltaan)
2. traaginen
3. hauska
4. hurja
5. kirjallisuutena upeaa.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogia on kaikkea edellä mainittua. Luin sarjan ensimmäisen osan Lapsuuden viime syksynä, toisen osan Nuoruuden kevättalvella ja päätösosan Aikuisuuden tänä kesänä. 

Jo trilogian aloitusosa, rujonkaunis Lapsuus teki minuun valtavan vaikutuksen. Nuoruus on toteavampi ja suoraviivaisempi, nopealukuisempi, ehkä kevyempi, mutta etenkin ajankuvaltaan paljon tavoittava. Kolmas osa Aikuisuus, suosikkini kolmen erinomaisen kirjan joukosta, on tummasävyisempi ja painavampi.

Vesterbron lähiöön sijoittuvasta Lapsuudesta löysin jotain sukulaisuutta Elena Ferranten Napoli-sarjan kanssa, joskin tietääksemme — kuten jo monessa paikassa todettua — Ferranten kvartologia on fiktiota, Ditlevsenin taas avointa omakohtaista muistelukerrontaa. Tarkkanäköistä lapsuus-, ystävyys-, köyhyys- ja arkikuvausta kummankin teoksissa, jotka vetäisivät minut lukijana omaan maailmaansa.

Nuoruudessa aikuistuva Tove tempoilee töiden, runojen kirjoittamisen, ystävyyden ja seurustelun sekä itsenäistymisen aallokossa. On tansseja, konttoritöitä, irtiottoja. Nuoruus ei kuitenkaan ole kepeää: Lapsuus-kirjasta tuttu luokkatietoisuus on läsnä; naapurimaa Saksassa eletään Hitlerin nousun aikaa, mikä heijastuu myös Tanskaan ja erityisesti Toven vuokraemäntään. Maailma ja oma luokkatausta (kirjallisuuspiireihin astuvan Toven kohdalla voisi puhua luokkaretkestäkin) luovat varjonsa. Luokka vaikuttaa myös parinetsintään: Vesterbrossa varttuneen tytön odotetaan menevän naimisiin, saavan sitä kautta aineellista turvaa.

Aikuisuudesta luin kuvausta elämästä, taiteilijuudesta, toisen maailmansodan varjossa elävästä Tanskasta sekä työväen ja kulttuuriluokan ristiriidoista arjessa, ihmissuhteissa ja kirjoittamisessa. Ditlevsenin teksi on traagista eroineen, uusine liittoineen ja vinoutuneine ihmissuhteineen, abortteineen, lapsineen ja narkomaniaan johtavine riippuvuuksineen. Silti se ei ole vailla tarkkanäköistä huumoria tai ironiaa. Se on myös hyvin rohkeaa, sillä Ditlevsen ei säästä itseään eikä läheisiään. Lukijan (ainakin minut) teksti vie mukanaan niin, että sydänalaa painaa.

Katriina Huttusen suomentamat kirjat ovat omaelämäkerrallisia romaaneja tai omaelämäkertoja. Tulkintoja on useita, Aikuisuuden loppusanoissa kerrotaan Ditlevsenin itsensä sanoneen: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani".

Elämän tosiseikat "eivät pehmennä sydämiä", mutta sanat elävät:
Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin.

P.S. Tämä blogiteksti on koottu kolmesta eri postauksesta, jotka Instagramiin tein. Jokaisesta kirjasta löytyy siis omat kuvansa + tekstinsä, joita voi kurkata vaikkei Insta-tiliä omaisikaan: Lumiomena-Instagram.

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

 

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Aula & Co 2021
Lessico famigliare 1963
Suomentanut Elina Melander
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
254 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Sodan jälkeisinä vuosina olimme harrastaneet itsekritiikkiä runsain mitoin. Analysoimme ja paloittelimme tekemiämme virheitä ääneen. Punoimme virheitä virheiden lomaan, ja itsekritiikki kietoutui ja sekoittui niihin niin kuin oopperassa musiikki sekoittuu sanoihin, hämärtää niiden merkityksen ja häivyttää ne omaan, kunniakkaaseen tahtiinsa.

Kukat ja lempeys. Kun selailee kirjagramista* kuvia Natalia Ginzburgin romaanista Kieli jota puhuimme, monessa kuvassa näkyy kukkia ja monessa tekstissä korostuu kirjasta huokuva lempeys. Niin tässäkin: on kukkia, romaanista päällimmäiseksi jää mieleen laaja perhe kaikkine keskusteluineen, toinen maailmansota jälkeisineen sekä – niin – lempeys.

Lempeys kaiken keskellä. Vivahteikas omaelämäkerrallinen romaani tekee lukijansa tutuksi torinolaisen perheen kanssa. Alussa eletään Mussolinin aikaa, lopussa sota on jo takana. Perheen isä on juutalainen ja äiti katolilainen. Elämä on usein meluisaa, ruokapöydässä keskustellaan (ja syödään) paljon. Taustalla väijyy aikakauden raskaus, piilottelu oman hengen ylläpitämiseksi, katoamisetkin. Toisaalta on sukupolvelta toiselle siirtyviä tapoja, akateemisuutta, poliittisia keskusteluja, kasvamista.

On kiinnostavaa, miten Ginzburg tuo oman perheensä tarinan lähelle ja samalla etäännyttää lukijansa. Hän korostaa, miten teos tulee lukea romaanina ja samalla kuitenkin kertoo kaikkien paikkojen, henkilöiden ja yksityiskohtien olevan täysin todellisia. Tämä lähtökohta yhdessä sen kanssa, että joskus taannoin luin Ginzburgin pojan Carlo Ginzburgin Johtolankoja-teosta suurella innolla, sai minut kiinnostumaan tästä Italiassa Premio Stregalla vuonna 1963 palkitusta kirjasta. Lukiessani unohdin tämän toden ja kaunokirjallisuuden yhteensovittamisen ja luin, vain luin.

Tempaannuin siis romaanin vietäväksi. Ennen kaikkea kiinnyin perheeseen, mutta samalla olin hieman eksyksissä teoksen suuren henkilömäärän kanssa. Myös vuodet vierivät vinhaa vauhtia ja moni iso asia, kuten Ginzburgin ensimmäisen aviomiehen kohtalo fasistien käsissä, jää näennäisesti sivuosaan. Vaikka keskiössä on perhe ja se kaikki, mitä se toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, on perheen tapa olla ja erityisesti tapa puhua romaanin kannalta merkittävää: miten sanaillaan, mistä puhutaan ja mistä vaietaan, miten puheenparret kuvastavat ikää – miten kaikki sanottu muovaa perhettä ja kuinka perhe ikään kuin omistaa sanat. Miten herkullista, samalla kertaa pelkistettyä ja eläväistä. Uskoisin, että monet Ferranten Napoli-sarjan ystävät pitäisivät myös Ginzburgista.

Kieli jota puhuimme on surumielinen ja lämmin perheromaani, jossa keskeistä ovat toisen maailmansodan aika ja kieli: puhe, sanat, merkitykset. Elina Melanderin suomennos on laatutyötä.

*Kirjagramiin viittasin, sillä postasin tästä romaanista Lumiomenan Instagramiin jo aiemmin. Aina toisinaan muistan vinkatakin: kirjajuttujani on nykyisin enemmän ja nopeammin Instassa, saa seurata (klik).

Emma Mitchell: The Wild Remedy

Emma Mitchell: The Wild Remedy. How Nature Mends Us. A Diary Michael O'Mara Books Limited 2019 Kannen suunnittelut Claire Cater 192 sivua Brittiläinen omaelämäkerrallinen tietokirja, luontokirja

Luitteko juhannuksen aikaan jotain erityisen lumoavaa?

Minä luin. Kirjan, jonka haluan pitää itselläni ja josta haluan kertoa kaikille:
Emma Mitchellin The Wild Remedy on ihana ja tärkeä teos, joka kiertää vuoden brittiläisessä luonnossa, mm. Cambridgeshiressä ja Walesissa, mutta kertoo samalla Mitchellin omasta (syvästä) masennuksesta ja luonnon merkityksestä mielen kurimuksessa ja paranemisessa.

Hyvin kirjoitettu teos yhdistää omakohtaista tekstiä laajempaan: hyvinvointiin, floran ja faunan tarkasteluun, pienten ja suurempien havaintojen tallettamiseen oli kyse sitten ulkoilusta Annie-koiran kanssa, simpukoiden keräämisestä tai valon määrän vaihtelu vaikutuksesta aivojen toimintaan. Kokonaisuus on henkilökohtainen ja silti yleinen.

En ole itse kärsinyt masennuksesta, mutta reagoin herkästi eri vuodenaikoihin. Sain Mitchellin kirjasta paljon, suorastaan rakastuin lukukokemukseeni. Aionkin lukea teoksen uudelleen, ottaa sen säännölliseksi vuosilukemiseksi siten, että luen siitä aina kuukauden kerrallaan: pian siis heinäkuuta käsittelevän luvun heinäkuussa, elokuussa sitten elokuun jne. Englantilainen luonto elää toki eri tavalla kuin suomalainen, mutta osin kasvit ja mielenmaisema ovat tuttuja. Minullahan on alati matkaikävä Brittein saarille, joten pääsen nauttimaan sikäläisestä luontokuvauksesta ja samalla kuitenkin inspiroitua oman lähiluonnon tarkkailusta. Liian kuvailevaa kirjan teksti ei missään vaiheessa ole, vaan pohdiskelevaa ja lähelle tulevaa, päiväkirjamaista. Sanat ja lauseet ihastuttavat.

Ja yhtä paljon, ellei jopa enemmän, ihastuttavat kuvat: piirrokset ja valokuvat. The Wild Remedy on eittämättä yksi kauneimmista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut. Kuvittajana tunnetun Mitchellin piirrokset ja valokuvat kietoutuvat yhteen tekstin kanssa niin, että ainakin minä haluaisin sekä valokuvata (helppoa) että piirtää (vaatii harjoittelua) lähiluonnosta löytämiäni ihmeitä.

Kaikkein eniten haluaisin kuitenkin omata viisautta elää omissa tunnoissani vuodenkierron myötä: antaa aikaa hämärälle ja valolle sekä itsessäni että luonnossa. 

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
Kirjapaja 2019
The Diary of a Book Seller 2017
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kannen kuva John McNaught
340 sivua
Skotlantilainen omaelämäkerrallinen kirja

TIISTAI, 8. HUHTIKUUTA

[--]
Juuri kun tulin alakertaan teetä keittämästä, mies toi tiskille kuparisen rannekorun kaupan antiikkipöydältä ja kysyi: ”C’est combien?” Sitä en osaa sanoa, miksi hän päätti puhua ranskaa. Hän ei edes ollut ranskalainen; hän oli skotlantilainen.
Eliot saapui neljältä ja riisui välittömästi kenkänsä. Viiden minuutin kuluttua olin kompastunut niihin kahdesti.
Neljä asiakasta kommentoi, että Kapteeni oli lihonut.
Kaupassa oli vilskettä koko päivän, mutta onnistuin silti lukemaan Kuolleet sielut loppuun.

Kassa £451,41
33 asiakasta

Ensin kiinnostukseni herätti kansi: miten kaunis talo – ja ikkunoista paljastuu huoneita täynnä kirjoja! Ovella seisoo silmälasipäinen mies kädet taskuissa ja hänen vieressään on kyltti ”Book Shop”. Oi, kirjoja! Tunnelmaa! Kuvaus oikeasta kivijalkakaupasta jossain Skotlannin maisemissa! Kaikkea tuota, samalla kertaa nostalgisesti ja nykyaikaisesti, joskus hellästi ja enimmäkseen sarkastisesti.

Joululomani leppoisinta luettavaa tarjosi skottilaisen antikvariaattikauppiaan Shaun Bythellin teos Elämäni kirjakauppiaana, joka on Bythellin päiväkirja eräästä helmikuusta seuraavan tammikuun loppuun 2010-luvun puolivälissä. Vaikka kyseessä on päiväkirja, tuntuu Bythell alusta saakka kirjoittavan sekä itselleen että laajemmallekin yleisölle. Bythell onkin ollut julkisuudenhenkilö jo ennen kirjansa ilmestymistä. Hän on pitänyt muun muassa suosittua Youtube-kanavaansa yli kuuden vuoden ajan. Hänen kauppansa on myös päässyt The Guardianin ihanien ja omituisen kirjakauppojen listalle sijalle 3, minkä syyksi Bythell arvelee kyynisesti: Ehkä tähän vaikuttavat hipsterit ja heidän trendinsä tulla nähdyiksi pikemminkin vinyylien ja oikeiden kirjojen kuin iPodien ja Kindlejen kera.

Bythellin päiväkirjateos on paitsi ihastuttava, myös sopivalla tavalla häijyä eli virkistävää luettavaa. Bythell tarkkailee kirja-alaa ja asiakkaitaan ja hänellä on laaja kirjallisuudentuntemus (hän ripotteleekin kirjojen ja kirjailijoiden nimiä sinne tänne, mikä saa lukijan muistelemaan lukemaansa tai googlailemaan klassikoita). Hän ei ole vain leppoisa kirjoihinsa uppoutuva puodinpitäjä – tai toki hän voi olla sitäkin, mutta hän on myös äkäinen, joitakin asiakastyyppejä halveksuva (no, mitäs tulevat besserwisseröimään kauppaan ostamatta yhtikäs mitään tai kehuskelemaan Harry Potter -sarjan myöhempien osien ensipainoksillaan, joita on tosiasiassa otettu miljoonia heti alkuunsa). Koko ajan hän saa lukijan puolelleen.

Elämäni kirjakauppiaana on täynnä pieniä hauskoja sattumuksia, joita Bythell kuvaa elävästi. On tuttuja asiakkaita, on hankalia asiakkaita, on pistäytyjiä ja majoittujia. Bythell kuvaa myös läheisiään, muun muassa alaisiaan. Kun asiakas saapuu kauppaan kysyäkseen vain ”mukavuuslaitosta”, osoittaa kirjakaupan originelli työntekijä, Jehovan todistaja Nicky tälle mukavan nojatuolin jossa istua – varsinainen mukavuuslaitos! Bythell ei aina perusta työntekijästään, mutta parhaimpina hetkinä Nicky yllättää.

Kassa £106,99

13 asiakasta

...

Kassa £133
15 asiakasta

Vanhojen kirjojen kauppaaminen on kovaa eikä yleensä mitenkään tuottoisaa työtä. Hauskuuden ja villipohjolamaisen henkilökavalkadin rinnalla Bythell vyöryttääkin aiheellista kritiikkiä Amazonin kaltaisia jättiläisiä kohtaan. Amazon syö pienten kirjakauppojen kuormasta, mutta toisaalta Amazonin tarjoamien palveluiden kautta on mahdollista saavuttaa ostajia kaukaakin: Bythellin kirjapuodille verkkokauppa on tärkeä tulonlähde, mitä ristiriitaa hän avaa osuvasti. Myös ajankohtaisuutta on mukana Skotlannin itsenäistymistä koskevan kansanäänestyksen muodossa (tulos masentaa Bythelliä). Bythellin päiväkirja on kirjoitettu ennen kesän 2016 Brexit-kansanäänestystä.

Kokonaisuus piirtää kuvaa kokonaisesta elämäntavasta: kirjakauppa on Bythellille työ, koti (hän asuu kauppansa yläkerrassa) ja sosiaalisen elämän keskus. Kauppa onkin eräs päiväkirjojen päähenkilö: juuri sellainen sokkeloinen, jossa jokainen uusi kirjalaatikko on penkojille mahdollisuus – mahdollisuus, jolle kauppias puistelee päätään.

Vaikka Elämäni kirjakauppiaana on nautittavaa luettavaa, on se hetkittäin toisteinen tai jopa pitkäveteinen. Pitkäveteisyys kertoo omaa tarinaansa kirjakauppiaan päivistä: jokainen päivä on erilainen, mutta tiettyä toisteisuutta puotipäivissä on. Näin kuuluu ollakin. Ja siksi Bythellin kirja toimii parhaiten pieninä palasina, esimerkiksi (päiväkirjan) kuukausi kerrallaan, luettuna. Siinä välissä tai lomassa voi lukea muutakin, Bythellin kirjan lumo on kuitenkin niin suurta, että mieli karkailee hänen kauppansa hyllyjen väliin.

Kirjan sivuilla skotlantilaiseen kirjakauppaan pääsisi uudestaankin varsin helposti, sillä Bythell on kirjoittanut kirjalleen jatkoa. Ehkä klikkaan itseni nettikirjakauppaan (heh) ja tilaan itselleni Confessions of a Booksellerin.

Muualla mm. Aina joku kesken, Kirjarikas elämäni ja Kulttuuri kukoistaa.

Kirjavuosi 2019 summattuna

Luetun summaaminen tai arvottaminen vuoden päättyessä ei ole helppoa, mutta silti on aina mukava muistella vuoden mittaan luettuja. En ole tainnut ainakaan kovin usein laatia vuoden parhaimpien listaa ainakaan sellaisena, että sijoittaisin kirjat ikään kuin palkintosijoille. Suosikkejani olen listannut eri tavoin, joskus olen maininnut vaikkapa vuoden koskettavimman, kauneimman tai painokkaimman kirjan, toisinaan vuoden herkullisimman.

Nytkään en aio nimetä vuoden parasta lukukokemustani tai listata lukemiani paremmuusjärjestykseen, miten voisinkaan! En voisi, koska lukumieleni vaihtelee ja jo ensi viikolla saattaisin ajatella toisin.  Paljon jää poiskin: Työskentelen kirja-alalla, mutten tuo työkirjoja blogiini kuin poikkeustapauksissa. Tänäkin vuonna olen saanut tehdä töitä monipuolisten kirjojen parissa, joukossa on ollut mm. taiteilijaelämäkerta, lemmenmanauksia, rautakauden lapsia, selkokieltä, seksiopas nuorille, DDR-muistoja, autoilua Euroopassa, Italiaa (Vuoden matkakirja!), iskelmälaulajan ja muotitaiteilijan elämäntarinat, nalleja ja peikkoja, tiedonhankintaa, ja matkaopas lapsille.

Bloggaaminen on kuitenkin eri asia, harrastus, ja blogissa esittelen sellaisia kirjoja, joita luen vapaa-ajallani. Nyt päättyvänä vuonna olen kipuillut blogini kanssa ehkä enemmän kuin aiemmin. Innostus on ollut usein poissa, mutta hiipinyt jostain takaisin. Jossain vaiheessa pohdin jopa, että kirjoittaisin tiiviitä kirjajuttuja vain Instagramiin eikä ajatus ole mahdoton ensi vuonnakaan, mutta toistaiseksi olen pääosin postannut lukemastani sekä tänne blogin että Instan puolelle.

Tuon blogiini enimmäkseen sellaisia kirjoja, joista pidän. Pettymyksiäkin kirjavuoteeni mahtuu, mutta koska olen hyvä jättämään kirjat kesken, on moni itselleni huonolta tuntunut jäänyt joko ns. vaiheeseen tai sitten ihan lopullisesti kesken. Näiden kirjojen joukossa on useita laadukkaita romaaneja, joten ne ovat kyllä löytäneet yleisönsä.

Osa hienoista lukemistani jää tästä listauksesta pois, pidin paljon esimerkiksi Monika Fagerholmin, Maija Muinosen, Omar Pamukin ja Johanna Venhon uusimmista. Niille lämmin suositus, samoin ystäväni Karoliina Timosen Kirjeitä Iijoelle -kirjalle, jonka erinomaiset kirjeet valottavat naisia Kalle Päätalon kirjoissa (Päätaloa en ole koskaan lukenut). Tammikuussa blogiini tuoma Michelle Obaman omaelämäkerta voisi sekin olla mukana listauksessani, Katja Kallion Valkokangastuksia ihastutti sekin.

Kokonaisuudessaan 2019 oli mainio lukuvuosi, jonka aikana luetuista nämä jäivät nyt kirkkaimpana mieleeni – eri syistä ja satunnaisessa järjestyksessä:

Maggie Nelson: Sinelmiä

Sinelmiä on tiivis kirja: 240 lyhyttä tekstiä mahtuu alle sataan sivuun. Kirjan pienen koon ei kuitenkaan kannata antaa millään muotoa hämätä, vaan teos on täynnä kulttuurisia merkityksiä kantavia viittauksia. Sinelmiä kurkottelee ja yltää moneen suuntaan. Lyhyet tekstit ovat luettavissa miniesseinä, joissa on toisaalta lyyrisyyttä ja toisaalta viiltävää realismia (eivätkä nuo kaksi välttämättä sulje toisinaan pois). Säilytän kirjaa kotini työhuoneessa lähellä työpöytääni, jotta voin tarvittaessa lukea pätkän sieltä tai toisen täältä, ja jotta voin saavuttaa rippeitä Nelsonin oivallisesta ajattelusta.

Pajtim Statovci: Bolla

Statovcilla on hallussaan sanojen mahti. Hän käyttää kieltä upeasti, luo sillä uusia maailmoja, muttei kikkaile turhanaikaisia. Bollan erinomaisuus ei tietenkään jää vain kieleen, vaan niin romaanin tematiikka kuin sen rakennekin toimivat. Lukija kokee hämmästystä, kauneutta, inhoa, epätietoisuutta ja ennen kaikkea ihastusta siitä, että käsillä on näin taitavasti kirjoitettu kirja. Bollassa kaikki on kohdillaan: kielen kauneus, rujous, rumuus, vakuuttavuus. Kun kirjan kannet sulkee, jäävät mieleen suru ja ajatus siitä, miten hetki onnea on saavutettavissa muttei pidettävissä.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys 

Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta Adèlen kysymys osoittautui ensin vaikeaksi palaksi, koska romaanihenkilön itsensä ja samalla jonkun suuremman etsintä vieroksutti kaltaistani ikuista epäilijää. Haahtela ei kuitenkaan olisi Haahtela, jos hänen tekstinsä ei lopulta kietoisi pauloihinsa. Kuten suurin osa Haahtelan tuotannosta, kulkee Adèlen kysymyskin ajatuksissa lukemisen jälkeenkin. Ennen kaikkea se käännyttää puolelleen, lohduttaa, haastaa pohtimaan ihmeitä – tuo valoa. Teos on mielessäni kasvanut koko ajan, se on oikea helmi kirjaksi.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Viime vuona Stroutin Nimeni Lucy Barton ihastutti suuresti ja nyt Kaikki on mahdollista ehkä vieläkin enemmän. En voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen. Hänen henkilönsä ovat kaikessa rikkonaisuudessaan niin ehjiä, oikeanlaisia. Jos kirjoittaisin fiktiota, haluaisin osata kirjoittaa kuin Strout: hänen tekstissään Amgashin asukkaat piirtyvät älykkäästi, sopivan tunteikkaasti, piikikkäästi ja silti omalla tavallaan kauniisti pientä maailmaa avartaen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Jotkut – lopulta aika harvat – kirjat ovat koirankorvakirjoja. Sellaisia, joiden sivuja taittelen lukiessani, jotta löytäisin erityisen merkitykseltä tuntuvia kohtia uudelleen. Teen näin korkeintaan muutaman kerran vuodessa, totta kai vain omistamilleni kirjoille. Hakkaraisen Dioraama on eittämättä yksi koirankorvakirjoistani. Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Ihmeellistä romaania ei voi kirjablogissa selittää, vaan Dioraama täytyy kokea.

Joan Didion: The Year of Magical Thinking 

The Year of Magical Thinking (ilmestynyt myös suomeksi, nimellä Maagisen ajattelun aika) on surukirja, mutta samalla se on myös lohtukirja. Analyyttisyys ja tunteikkuus kohtaavat kirjassa, mikä sopii kaltaiselleni lukijalle (olen analyyttinen itkupilli). Suru on koko teoksen lähtökohta, mutta mukaan mahtuu valoa ja lohtua, henkilökohtaisia muistoja ja yleistä pohdintaa. Lukeminen ei ole raskasta, vaan jotenkin niin hurjan sivistävää ja samalla liki tulevaa. Didion kirjoittaa tyylikkäästi, samalla kertaa toteavasti ja kuitenkin tunteikkaasti. Ihailen tällaista kirjoittamisen tapaa. Tämä kirja minut pohtimaan myös sitä, miten tiiviisti alan joitakin asioita, etenkin ihmisiä, ajatella. Siitäkin enemmän bloggauksessa.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys 

Hosseinin kirja ei ole täydellinen enkä nyökyttele teoksen jokaisen esseen kohdalla, mutta: Kaiken kaikkiaan Pölyn ylistys on innostavaa luettavaa. Hosseinin esseet ovat nopealukuisia, niihin pääsee helposti kiinni. Pölyn ylistystä lukiessaan voi ikään kuin pinota omia kulttuurisia ja yksityisiä kokemuksiaan ja peilata niitä kirjasta löytyviin. Hosseinin onnistuu välittää ”pölystä” – niistä huonoista, rumista tai vähemmän yleviksi määritellyistä kulttuurikokemuksista – valon hiukkasia. Kaikessa voi nähdä puolensa ja puolensa, kokea suoranaista riemua. Pölyn ylistyksen lukeminen itkettää (liikutuksesta) ja naurattaa (vapauttavasti).

Iris Murdoch: Hiekkalinna

Rakastin Hiekkalinnassa kaikkea. Siinäpä se tulikin, lisää pitkässä bloggauksessa.

Niina Mero: Englantilainen romanssi 

Meron romaani on sellaista kirjallisuutta, jollaista olen kaivannut Suomeen: romanttista viihdettä niille, jotka kavahtavat romanttista viihdettä. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein romanttinen viihde on joko sophiakinsellamaisesti puhtaasti vain hauskaa tai sitten se tahtoo mennä imelän puolelle. Joskus romanttinen viihde lähenee mysteeriä, kuten Kate Mortonin teoksissa, mutta silloin taas hauskuus on piilossa. Meron romaani onnistuu olemaan hauska ja jännittävä. Meron esikoisromaani toisaalta ironisoi ja toisaalta herättää henkiin kaikki romantiikan sankarit ja Lontoon palolta tuoksuvat, viktoriaanisten piknikkien punaviinitahrojen täplittämät kirjat. Tämä synkänsuloinen romanssi puri minuun. Mikä oivallisesti kirjoitettu, aidosti viihdyttävä kirja!

Luin vuoden 2019 aikana paljon muutakin hyvää ja toki myös paljon sellaista, joka unohtuu nopeasti. Uusi lukuvuosi lienee tässä suhteessa samanlainen – tässä vaiheessa on tietenkin vain lukumahdollisuuksia.

♥

Iloista alkavaa 20-lukua!

♥

John Keats: Yön kirkas tähti

John Keats: Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä
Teos 2010
Suomentanut Kaisa Sivenius
281 sivua
Kannen suunnittelu Jenni Saari
Kokoelma kirjeitä vuosilta 1819–20, Iso-Britannia

Ihana tyttöni,

Toivon, ettet soimaa minua liiaksi siitä, etten totellut pyyntöäsi kirjeestä lauantaina: meitä on ollut täällä neljä henkeä piskuisessa huoneessa pelaamassa korttia vuorokauden ympäri, eikä minulla ole ollut ainuttakaan häiriötöntä tilaisuutta kirjoittaa. Nyt Rice ja Martin ovat lähteneet, joten olen vapaa. Surukseni Brown vahvistaa kertomasi: olet ollut sairaana. Et voi käsittää, kuinka kipeästi kaipaan luoksesi, kuinka antaisin henkeni yhdestä ainoasta tunnista – sillä mitä tällä maailmalla on minulle tarjota?

Tiedättekö kirjat, joissa ensin kansi ja sitten ajatus lumoavat jo ennakkoon? Niin kuin tässä, John Keatsin kirjekokoelmassa Yön kirkas tähti. Kannessa nainen istuu (kanervanummella?) selin katsojaan nähden, hän on keskittynyt lukemaan kirjettä. Naisen nutturakampaus ja mekko vievät heti 1800-luvulle, brittiläisen romantiikan aikakauteen.

Yön kirkas tähti pitääkin sisällään sen, minkä kansi lupaa. Kaisa Sivenuksen laadukkaasti suomentama kirjekokoelma on kaunis kokonaisuus, joka valottaa nuorena kuolleen runoilijan ihmissuhteita, tuntoja ja tekemisiä. Keatsin kirjeiden (joista Yön kirkkaassa tähdessä on mukana osa, parin viimeisen elinvuoden ajalta) säilyminen ja julkaiseminen on tietenkin melkoinen kulttuuriteko.

Kannen kuva on Jane Campionin ohjaamasta elokuvasta, jota en ole nähnyt. Kansi viittaa vahvasti Keatsin Fanny Brownelle kirjoittamiin rakkauskirjeisiin ja niitä kirjassa on runsaasti, mutta on myös paljon muuta. Kokoelmaan valitut kirjeen muodostavat kiehtovan kurkistuksen Keatsin lähipiirin elämään: sosiaalisiin suhteisiin, toiveisiin – ja terveyteen, joka, tietenkin, täyttää osan vain 25-vuotiaana kuolleen Keatsin kirjeistä.

Kirjeet Fanny Brownelle kertovat tietenkin seurustelusuhteesta, Keats kihlasi Brownen, mutta Keatsin taloudellisen tilanteen vuoksi niistä välittyy myös haaveilu. Rakkaus on syvää, kaihoisaa. Näitä kirjeitä melkeinpä kiinnostavampia ovat muut, esimerkiksi ystäville ja sukulaisille kirjoitetut. Keatsin kirjeissä on huumoria, itsetietoisuutta, maailmanmenon analysointia ja miljöökuvausta; Keatsin elämä oli varsin liikkuvaista ja kirjeet paikantuvat mm. Winchesteriin, Kentish Towniin, Wentworth Palaceen ja Roomaan. Mitä lyhyemmäksi Keatsin elinaika käy, sitä huolten täyteisimmäksi (ja urheutta yrittävimmiksi) kirjeet muuttuvat.

Kahdeksan tai yhdeksän vuotta sai Yön kirkas tähti odottaa lukemattomana hyllyssäni, mutta eipä parinsadan vuoden takaisten kirjeiden lukemisella kiirettä ollut. En osaa sanoa lumouduinko Keatsin kirjeistä, vaikka sitä ennakkoon niin odotin. Joka tapauksessa kiinnostuin ja viehätyin, pääsin toiseen paikkaan ja aikaan, jonnekin yleisen ja intiimin väliseen maastoon. Kiehtova kurkistus!

P.S. Liki yhdeksän vuotta sitten olin lukenut Keatsia keittiössä ja toivonut saavani tämän Yön kirkkaan tähden joululahjaksi (en saanut, ostin kirjan hieman myöhemmin itse).

Joan Didion: The Year of Magical Thinking

Joan Didion: The Year of Magical Thinking
Vintage International / Random House 2005 (painos vuodelta 2007)
Kannen suunnittelu Carol Devine Carson
227 sivua
Amerikkalainen omaelämäkerrallinen tietokirja

Grief, when it comes, is nothing we expect it to be.
[--]
My father was dead, my mother was dead, I would need for a while to watch for mines, but I would still get up in the morning and send out the laundry.
I would still plan a menu for Easter lunch.
I would still remember to renew my passport.
Grief is different. Grief has no distance. Grief come in waves, paroxysms, sudden apprehensions that weaken the knees and blind the eyes and obliterate the dailiness of life.

Ja jotain vielä painavampaa:

Until now I had been able to only grieve, not mourn.


Suru ottaa aina muotonsa, mutta surun muodon löytyminen, surulle antautuminen tai sen kanssa eläminen muuttuu koko ajan. Surra voi arkisesti ja pienesti, mutta suruun voi myös kuvainnollisesti hukkua. Joan Didionin The Year of Magical Thinking (ilmestynyt myös suomeksi, nimellä Maagisen ajattelun aika) on surukirja, mutta samalla se on myös lohtukirja ja lisäksi se on katsaus erään erään tunnetun amerikkalaisen perheen elämään, kaikkeen siihen mistä puolison äkkikuoleman kohdatessa joutuu luopumaan. Didionin puoliso, kirjailija John Gregory Dunne kuolee äkillisesti ja samaan aikaan pariskunnan keski-ikäistyvä tytär Quintana on sairaalassa. Quintanan tarina on toinen juttu ja toisen kirjan aihe, nyt käsillä olevassa kirjassa Didion tarkastelee avioliittoaan sekä sitä, milloin suremisesta tulee liki pohjatonta.

Didionin teoksen otin yhdeksi matkalukemisekseni Italiaan heinäkuun alussa. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa, mutta tiesin että kirja on ollut tärkeä muutamalle minulle tärkeälle ihmiselle. En siis lukenut surukirjaa siksi, että omassa elämässäni suru olisi nyt erityisen ajankohtainen (eikä minkään kirjan lukemista tarvitse sinänsä perustella, mutta kerroinpa nyt kuitenkin). Toivon, että suru pysyykin poissa, kaukana, vaikka tietoisuus surun mahdollisuudesta häälyy aina kaikkien elämässä, siitä ei pääse mihinkään.

Viime vuonna Mia Kankimäki sai monet ajattelemaan ”yönaisia” hienolla kirjallaan Naiset joita ajattelen öisin. Teos lumosi minutkin, tietenkin. Ei kaikilta osin, koska runsaasta kirjasta oli mahdollista löytää omat suosikkilukunsa, mutta silti valtavasti. Kirjan luettuani jäin miettimään, onko minulla ollenkaan yönaisia tai sellaisia ihmisiä, joita pohtisin erityisen paljon. Tulin siihen tulokseen, että tietenkin on, mutta en olisi siltä istumalta osannut nimetä yhtään – toki voin heitellä nimiä: Tori Amos, Georgia O’Keeffe, Jane Austen… Mutta ei, en ajattele heitä kovin usein.

Olen kyllä ajatellut. Olen perehtynyt niin Tori Amosin omalaatuisiin laululyriikoihin kuin hänen elämäänsä selviytyjänä, osa-cherokeena, menetyksiä kokeneena äitinä, pianistina jne. Olen pohtinut Georgia O’Keeffeä New Mexicon maisemissa, Jane Austenin aikaa.... Mutta kun olen heitä kutakin tarpeeksi kauan ajatellut, olen tavallaan saanut aiheesta ja ihmisestä irti sen, mitä olen hakenut. Ihmisten lisäksi olen ajatellut joitakin ilmiöitä – etsinyt tietoa, lukenut valtavasti.

Älkää käsittäkö väärin. En ”hylkää” näitä ihmisiä tai aiheita, vaan osa heistä on aina minussa. Tori Amos on edelleen tärkein artisti, jonka osaan nimetä. Georgia O’Keeffen maalaukset lumoavat ja ihmetyttävät aina jne. Minulla vaan on tapana innostua jostain ja tutkia tuota asiaa niin, että lopulta väsyn ja otan pientä etäisyyttä, jotta voin kantaa tuota asiaa sydämessäni.

Tänä kesänä olen ollut pohjattoman kiinnostunut Joan Didionista. Hän on siis ”kesäyönaiseni”. The Year of Magical Thinking vei mukanaan niin, ettei mikään muu kirja tänä kesänä. Miltei heti perään katsoin myös John Gregory Dunnen veljenpojan Griffin Dunnen ohjaaman dokumentin The Center Will Not Holdin Netflixistä. Didionin kirja ja Dunnen dokumentti ovat kiertyneet mielessäni yhteen, kun olen pohtinut Didonia, hänelle kuvittelemaani haurauden ja vahvuuden yhdistelmää, uskomatonta elämää Voguen toimittajana, Didionia Kaliforniassa Mansonin ajan hippiydessä, ihmisoikeusasioiden reportoijana, Quintanan äitinä, puolisona, kirjailijana.

Olen ajatellut Joan Didionia menetysten jälkeen, ehkä ihan yksin, ehkä miehensä sukulaisten ja omien ystäviensä kanssa. Olen pohtinut häntä nuorena ja vanhana, aina sanat halussaan. Olen janonnut tietoa hänestä, istunut Googlen hakutulosten äärellä, katsonut videoita, lukenut kirja-arvosteluja. Olen käynyt läpi jopa John Gregory Dunnen uraa, Quintanan adoptiota, Didionin eleganssia ja hätkähdyttävää laihuutta,1960-lukulaisia juhlia ja jo iäkästä pariskuntaa New Yorkissa. Olen kulkenut yksityisistä asioista yhteiskunnalliseen (hyvin amerikkalaiseen) tietoisuuteen. Olen uppoutunut olennaisiin ja kenties täysin epäolennaisiin asioihin. Olen lumoutunut, iloinnut ja surrut.

Tiedän, etten ajattele Joan Didionia näin tiiviisti jonkun ajan kuluttua. Löydän jonkun toisen yönaisen tai ehkä yöasian. Itse asiassa olen Didionin rinnalla lukenut paljon Tšernobylin katastrofista, mikä on toki toinen tarina ja toinen asia, sellainen josta muistan itsekin jotain. Ja tiedän, että Didion tulee kulkemaan mukanani tästä kesästä alkaen. Luultavasti tulen lukemaan hänen teoksiaan englanniksi, esimerkiksi The White Album kiinnostaa kovasti. Sillä Didion on hitonmoinen kirjoittaja.

Tästä pääsen lyhyesti The Year of Magical Thinking -teokseen, jossa Didionin taitavuus näyttäytyy mitä parhaimmin. Analyyttisyys ja tunteikkuus kohtaavat kirjassa, mikä sopii kaltaiselleni lukijalle (olen analyyttinen itkupilli). Didion kirjoittaa tyylikkäästi. Suru on koko teoksen lähtökohta, mutta mukaan mahtuu valoa ja lohtua, henkilökohtaisia muistoja ja yleistä pohdintaa. Lukeminen ei ole raskasta, vaan jotenkin niin hurjan sivistävää ja samalla liki tulevaa. Didion ei kaunistele silloin kun kuvattavassa asiassa ei ole mitään erityisen ihastuttavaa, vaikka hänen tekstinsä onkin kaunista. On ihmeellistä, miten Didion osaa kirjoittaa samalla kertaa toteavasti ja kuitenkin tunteikkaasti, olla lähellä ja silti etäällä. Ihailen tällaista kirjoittamisen tapaa. Silti en voi kutsua teosta täydelliseksi kirjaksi (eikä sellaista toivottavasti ole olemassakaan), sillä esimerkiksi Dunnen kuolinsyyn raportointia, lääketieteellisiä kuvauksia, on turhan tiheään. Toisaalta ymmärrän niiden merkityksen kirjassa.

Didionin kirja on paitsi kuvaus surusta, myös katsaus erääseen – Dunnen ja Didionin – avioliittoon, sen onnenhetkiin ja ristiriitoihin, yhdessä elämiseen ja kaiken päättymiseen niin dramaattisesti ja lopullisesti. Kaiken ytimessä on, luulen, sen tajuaminen, että muutos on elämässä vakio. Mikään ei ole ikuista. Jos pystyy elämään siten, että päästää irti (pakosta), voi oma elämä jatkua, mutta uudet muutokset seuraavat, hyvät ja surulliset.

Toinen Didion-suomennos Iltojen sinessä seurasi minua toiselle kesämatkalleni. Siitä kirjoitan joskus myöhemmin – ehkä, nyt annan Didionin olla vielä kesäyönaiseni, sillä seuraava ajattelemisen aihe kolkuttelee mielessäni jo kiivaasti.

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta
Myllylahti 2019
Kansi Karin Niemi
352 sivua
Kustantamosta

”Sitten hautaustapa. Oliks se niin että poltto?” tiedustelen kuin tarjoilija pihvin paistoastetta kysellessään.
”Joo, eiks se tuhkaus olisi ihan kiva?” Tiina vilkaisee minua.
Pieni hymy nousee huulilleni. ”No en nyt tiedä onko kiva, mutta itse ainakin sellaisen aikanaan haluaisin.”
”Otetaan se.”

Pariskunta nauttii tilkasta punaviiniä, nojatuoli on pehmeä, koira on painautunut vaimon kylkeen kiinni. Yhdessä mies ja vaimo kokoavat listaa asioista, jotka täytyy muistaa. Lista koskee kaikkea tärkeää: kummilasten syntymäpäiviä, koiran trimmauspaikan osoitetta ja loputa vaikeinta, vaimon tulevia hautajaisia. Vaimo sairastaa syöpää, joka on pian aivan loppuvaiheessa.

Tuon illan aikana pariskunta sopii myös kirjasta, joka on tätä kirjoittaessani tietokoneeni vieressä. Mikko Within Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta perustuu hänen edesmenneen vaimonsa Tiinan blogiin ja Within omiin tuntoihin. Tiina With sairastaa syöpää – tai syöpiä, kuukauden sisällä hänellä todetaan kaksi eri syöpää – kaikkiaan kahdeksan vuotta ja kirjan alusta saakka lukija tietää, että viimeiset päivät koittavat.

Vaikka kirja on surullinen, on siinä paljon valoa. Kuolema ei vain piileskele jossain nurkan takana, vaan tieto siitä on alati läsnä. Silti sairaudessakin elämä eletään: riidellään ja rakastetaan, stressataan aikatauluista ja yt-neuvotteluista. Lääkärikäynnit ja erilaiset kontrollit tarkoittavatkin (myös) parisuhdeaikaa ja yhteisiä kahvilahetkiä. Mutta kaikkialla on tietoisuus siitä, että sairaus on vakava, hetkittäin on toivoa terveistä ajoista, sitten tulee taas uutisia sairaalasta.

Aiheestaan huolimatta Within kirja on vetävää, jopa viihdyttävää (tuntuu erikoiselta sanoa näin, mutta lukiessaan myös viihtyy eikä kirjaa malttaisi lasketa käsistään) luettavaa. Teksti on luonnomaista, mikä johtuu tietenkin kirjan luonteesta, mutta kokonaisuus on ehjä. Tiina Within blogitekstit osuvat aina jonnekin ytimeen niin sairaina kuin hetkittäisinä terveempinä aikoina. Hän tuntui olleen mainio arjen kuvaaja! Mikko With kuvailee omia tuntojaan avoimesti: vaikeiden paikkojen ja ristiriitaistenkin mietteiden lukeminen auttaa varmasti muita menetyksen kohtaavia, mutta toisaalta arjessa on aina paljon muutakin, jopa iloa. Parisuhteen rinnalle nousee myös perhe: kolmilapsisessa perheessä riittää menoa ja hyvää meininkiä.

Paikoin Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta naurattaakin, usein hymyilyttää hellästi – ja monessa kohtaa se itkettää, saa pohtimaan paitsi Withien perhettä, myös omia läheisiä. Koskaan emme voi tietää, kauanko meillä on aikaa; kysymys yhteisestä ajasta on kirjoitettu myös teoksen takakanteen. Alle puoli vuotta ennen kuolemaansa Tiina With suorittaa teologian opintoja ja matkustaa. Kyse ei ole tilanteen vakavuuden kieltämisessä, vaan elämästä, hetkessä elämisestä:

Tärkeää ei ollut sen miettiminen, olisiko opinnoista enää mitään hyötyä. Tärkeää oli toteuttaa unelmia, pitää katse tässä päivässä, tässä hetkessä.

Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on pyörinyt mielessäni jo toista viikkoa.  Lopettelin kirjan reilu viikko sitten ja siitä lähtien Within perhe on ollut mielessäni. Elinhän tavallaan heidän mukanaan kaikkien 352 sivun verran. Haluan sanoa jotain, mutta en osaa. Ehkä sen, että elämälle voi olla monella tapaa kiitollinen silloinkin kun tietää sen päättyvän. Tärkeintä on olla läsnä, ennen ja jälkeen.

♥

Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani
Otava 2018
Becoming 2018
Suomentanut Ilkka Rekiaro
510 sivua
Kannen kuva: Miller Mobley
Amerikkalainen elämäkerta

Minä suostuin, koska rakastin häntä ja uskoin siihen, mitä hän pystyisi tekemään.

Minä suostuin, vaikka mieltäni painoi tuskallinen ajatus, jota en ollut valmis paljastamaan: minä tuin häntä vaalitaistelussa, mutta epäilin, että häntä ei valittaisi. Hän puhui usein ja tunteikkaasti maamme eripuran sopimisesta, vetoamisesta korkeisiin ihanteisiin, joiden hän uskoi asuvan kaikkien ihmisten sisimmässä. Mutta olin nähnyt tuota eripuraa niin paljon, että se hillitsi omaa toivoani. Barack oli sentään musta mies Amerikassa. En uskonut, että hän voisi voittaa.

On erikoista, miten ihmiselle voi tulla ikävä George W. Bushia. Sitä Yhdysvaltain entistä presidenttiä, jota aikoinaan niin arvosteltiin ja inhottiin. Bill Clintonin jälkeen hän tuntui minustakin huonolta valinnalta. Mutta miten Bush näyttäytyy nyt vanhaa sivistystä omaavana, hyväkäytöksisenä ja demokratiaan uskovana vallanpitäjänä. Kolme vuotta sitten en voinut kuvitellakaan, että näin kävisi. Silloin Yhdysvaltain presidenttinä oli vielä Barack Obama, jonka ensimmäisiä virkaanastujaisia tammikuussa 2009 katsoimme niin suurella riemulla, että silloin hieman yli kolmevuotias esikoisimmekin hyppi ilosta. Obama tuntui tuovan sellaista toivoa, joka säteili tänne pohjolaankin. Kun Obaman toinen presidenttikausi oli menossa viimeistä vuottaan ja uusi vaalikamppailu oli kiivaimmillaan, olin varma että presidentiksi nousee Hillary Clinton. Vaalitulos olikin sitten yhtä voldemortia.

Paitsi Barack Obamaa, seurasin ja ihailin myös hänen vaimoaan, Harvardista juristiksi valmistunutta Michelle Obamaa. Ihailin sitä, miten hyvä puhuja Michelle Obama oli (ja on), kuinka hän ensimmäisen naisen roolinsa puitteissa otti kantaa, ja sitä kuinka läheiseltä Obamien koko perheen välit näyttivät. Nyt kun Barack Obaman presidenttikausi on historiaa, tunnen jonkinlaista kaipuuta, mikä on oikeastaan hassua, koska en ole koskaan edes käynyt Yhdysvalloissa.

Kun tieto Michelle Obaman omaeläkerrasta tuli, kiinnostuin kirjasta heti. En kuitenkaan syöksynyt ostamaan sitä kirjakaupasta, vaan toivoin Minun tarinaani joululahjaksi. Ok, en toivonut, vaan vinkkasin lahjasta ihan suoraan omalle äidilleni. En tiedä, mitä oikeastaan odotin, mutta sain kyllä kaiken.

Michelle Obaman elämäkerta on kirjallisuusmielessä, etenkin rakenteellisesti, tietenkin tyypillinen lajityyppinsä edustaja. Se lähtee liikkeelle varhaisvuosista Chicagossa, kuvailee perhe-elämää, koulunkäyntiä, ystävyyssuhteita ja niin edelleen; etenee opiskeluun, seurusteluun, avioliittoon, perheeseen, työuraan, puolison uraan; kulkee aina vuoteen 2018 saakka. Kronologisesti kulkeva teksti syventyy yksityisiin ja yleisiin asioihin, kuten perheeseen ja politiikkaan. Jos kirja onkin rakenteeltaan tavallinen elämäkerta, ei Michelle Obaman elämä ole tietenkään ns. tavallinen. Rakastavasta, köyhästä ja koulutukseen uskovasta afroamerikkalaisesta perheestä lähtöisin oleva Michelle, omaa sukua Robinson, pääsee huippuyliopistoihin ja kohtaa miehen, josta on tuleva Yhdysvaltain presidentti.

Kertojana Obama on loistava. Kirjasta välittyvät paitsi tapahtumat, myös ja ennen kaikkea tunne: rakkaus, epävarmuus ja myös itsevarmuus, syrjinnän kokemukset, pelot ja toiveet. Kokonaisuus on valoisa, muttei peittele koettua vääryyttä tai kaunoja. Koettu rasismi, Donald Trumpin loukkaavat väitteet, pelko lapsettomuudesta...  Vaikka kirjan taustalla on ollut melkoinen tekijätiimi ja vaikka teoksessa kerrotaan tietenkin ne asiat, jotka halutaan kertoa, välittyy lukijalle jonkinlainen avoimuus ja aitous. Se on tärkeää, lukija löytää kirjasta Michellen äänen.

Mutta äänessä ei ole vain Michelle. Minun tarinani on myös poliittinen kirja. Se kertoo koulutuksen tärkeydestä, naisten ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten oikeudesta ja mahdollisuudesta opiskella ja tavoitella tärkeitä asioita, mutta myös siitä etteivät nämä mahdollisuudet ole itsestäänselvyyksiä. Obama pohtii myös avioliittoa ja sitä, miksi toinen ikään kuin luopuu osin omista urasuunnitelmistaan toisen vuoksi, mutta onneksi tässäkin hän on pystynyt tekemään töitä ja ennen kaikkea saanut äänensä kuulumille monissa tärkeissä asioissa.

Politiikkaa taustoittavat aina ihmiset. Suurimmaksi osaksi Obama kirjoittaa hyvistä ihmisistä, vaikkei unohda hankaliakaan. Heihin kuuluu tietenkin perhe, yhtä lailla Michellen oma lapsuudenperhe kuin hänen puolisonsa ja tyttärensä. On ystäviä, rinnalla kulkevia ja jo tästä maailmasta poistuneita. On Kuningatar Elisabeth, josta Michelle pitää suuresti ja hyvästä syystä (lukekaa kirjasta, minua hymyilyttää kun ajattelen näitä kahta upeaa naista). Niin, ja on Bushit jotka tuntuivat George W:n presidenttikautena konservatiisilta änkyröiltä (ja olivatkin, luulen), mutta näyttävät nyt niin valoisilta: Hänessä [G.W.B.] oli texasilaista jalomielisyyttä, joka tuntui sivuuttavan kaikki poliittiset kaunat. Eihän minulla ole oikeasti ikävä Bushin presidenttikautta, mutta sekin muistuttaa siitä maailmasta, jolloin asiat tehtiin sivistyneesti.

Oikeasti minulla on ikävä Obaman presidenttikautta. Jossain mielikuvissa FLOTUS (First Lady of the United States) ja POTUS (President of the United States) ovat nimenomaan Michelle ja Barack Obama: kävelemässä käsi kädessä, tanssimassa virkaanastujaisiltana, pitämässä toivoa yllä.

Michelle Obaman älykkäästä ja sujuvalukuisesta kirjasta oppii, että aina on toivoa. Kirjan kaunis ja sopivan ylväs lopetus katsoo maailmaa paljon nähneen ihmisin silmin, siellä on: pilkahdus maailmasta sellaisena kuin se voisi olla.

--

Muualla mm. Amma ja Leena.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Otava 2018
Kansi Stephen MacKay / Piia Aho
447 sivua
Kotimainen tietokirja

Yönaisten neuvoja:
Jos tiedät mitä haluat tehdä, tee se.
Jos olet kokenut nöyryytyksiä, vääryyttä tai kärsimystä, älä jää niihin jumittamaan. Mene eteenpäin. Lähde Firenzeen. Tai Roomaan. Tai Venetsiaan. Tai Napoliin.
Tee haavoistasi vahvuuksiasi. Maalaa ne helvetin isolle kankaalle kaikkien nähtäväksi.
Jos et osaa jotain, kuten nyt vaikka lukea, opettele.

Karen haluaa elää rakastuneena ja rakastettuna Afrikassa, mutta sairastuu ja masentuukin. Myöhemmin hän kirjoittaa. Mary pitää kiinni viktoriaanisista säännöistä, mutta matkustaa yksin ja on niin kiinnostunut niin kasveista kuin ihmisistä . Lavinia synnyttää 17 vuodessa 11 lasta, mutta maalaa silti. Mia Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle. Hän innostuu vihtiläisellä vintillä tutkimusmatkailijanaisista, kulkee Bolognassa ja Firenzessä taiteen äärellä, vierailee Normandiassa, ja kirjoittaa kirjeitä. Hänen yönaisensa ovat uskaltaneet ja niin on hän itsekin naistensa jalanjäljillä liikkuen.

Jotkut kirjat liikkuvat kaukana, ihan muissa paikoissa ja aikakausissa, mutta tulevat silti liki. Yksi tällainen jonnekin aivan muualle kuljettava, mutta omiin ajatuksiin jäävä kirja on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Tietokirjaksi luokiteltu, paikoin kaunokirjallisia kerroksia saava teos on uusin sydän(siis ♥-)kirjani. Kankimäen muutama vuosi sitten ilmestynyt “koirankorvakirjani” Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on saanut arvoisensa, aivan ihastuttavan seuraajan.

Naiset joita ajattelen öisin koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen keskittyy Karen Blixeniin, tanskalaiseen, Keniassa asuneeseen kirjailijaan. Toisessa osassa esille pääsevät tutkimusmatkailijat, brittiläiset Isabella Bird ja Mary Kingsley, itävaltalainen Ida Pfeiffer, amerikkalainen Nellie Bly ja belgialais-ranskalainen Alexandra David-Néel. Kolmas, eniten rakastamani osa, on taiteilijoiden valtakuntaa, kun keskiöön nousevat italialaiset renessanssinaiset Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana (jota odotin ehkä eniten: Bologna) ja Artemisia Gentileschi (josta Susan Vreeland on kirjoittanut kelpo romaanin) sekä (edelleen elossa oleva) japanilainen Yayoi Kusama ja hieman muitakin taiteilijoita (mainintana esimerkiksi Georgia O’Keeffe, yhden suosikkini vuosien takaa). Ah, paljon eikä juuri mitään liikaa!

  

Kankimäen teos on kauttaaltaan ihastuttavaa luettavaa. Naiset joita ajattelen öisin sekä viihdyttää että sivistää, mikä on loistavan kerronnallisen tietokirjan merkki. Ristiriidaton kirja ei kuitenkaan ole, mutta eikö ristiriidaton olekin usein melkein yhtä tylsän kanssa? On vain etu, että jotkut teoksen osiot ovat itselle parempia kuin toiset. Tai kiinnostavat enemmän kuin toiset, mikä on ehkä oikeammin sanottu. Alun Karen Blixen -osuus on näet parhaiten kirjoitettu ja siinä on eniten Kankimäen omia tuntoja, mutta yhteen historian naiseen keskittyvänä se on kovin pitkä. Hetkittäin ainakin tämän lukijan mieli kaipasi jo tulevaan: tutkimusmatkailijoiden ja taiteilijoiden äärille. Hetkittäisyys osoittautui nimensä veroiseksi: ei Karenista voinut hypätä lausettakaan yli. Niin vangitsevaa lukeminen oli.

Ja Karen onkin tärkeä, keskeinen. Kankimäelle hän on mielikuvaa ja totta, kenties se Karen, jota Karen itsekin ajatteli öisin. Hänen esikuvallinen itsensä, se ihanne, johon hän koko elämänsä pyrki, siihen koskaan pääsemättä.

Yönaisten yönainen?

Mitä muihin ristiriitaisuuksiin tulee, niin aina voi tietenkin pohtia matkustamista, ympäristöä, eri kulttuurien keskinäistä asemaa jne. Nyt onkin sanottava, että Kankimäki on hyvin tietoinen asemastaan ja myös esimerkiksi Karenin asemasta, kolonialismin ja urheilumetsästyksen taakasta. Hän reflektoi itseään, pohtii syyllisyyttä, ja saa lukijan pohtimaan omaa asemaansa. Hienoa, tärkeää!

Yönaisten elämästä ja Kankimäen omista ajatuksista syntyy henkilökohtaisen ja historiallisen komea kohtaaminen. Kaiken ytimessä on tietty omapäisyys, omista periaatteista ja toiveista kiinni pitäminen. Tietty esikuvallisuus ja myös tietty herkkyys: kyky ymmärtää, että vahvoillakin on haurautensa. Usein tuo hauraus tekee vahvemmaksi.

Älä välitä muiden mielipiteistä.

Ole aivan saamarin reipas.

Minä en aina ole ja usein välitän muiden mielipiteistä, mutta olen onnellinen että on olemassa kirjailija Mia Kankimäki, joka on kirjoittanut tuon kehotuksen. Mikä parasta, Kankimäen voimaannuttava kirja ei ole yltiöpositiivista self help -kirjallisuutta, vaan pikemmin osoitus siitä että naiset (sulkeissa huomautus: tietenkin jossain määrin etuoikeutetut naiset) kautta historian ovat voineet toteuttaa itseään

Naiset joita ajattelen öisin saa lukijansa reflektoimaan itseään: onko minulla sellaisia toiveita tai haaveita, joita yönaiseni inspiroivat? Onko minulla edes yönaisia? Ehkä on, tietenkin on: visuaalisuuden ja sanojen haltijoita jokainen.

Kirjan nimi näkyy läpi koko teoksen. Kankimäki todellakin paitsi matkustelee itse ja tekee, kirjoittaa, itse, myös pohtii yönaisiaan ja tekee sen samalla jotenkin kaukokaipuisesti ja konkreettisesti. Naisten älykkyys ja taidokkuus sekä heidän ristiriitaisuutensa ja vaikeutensa ovat kaikki läsnä. Kirjoittaminen taas auttaa ymmärtämään sekä naisia että heidän asioitaan silloinkin, kun kirjoittaminen on vaikeaa: Silti jotenkin kummallisesti maailma muuttuu ihmeellisemmäksi ja merkityksellisemmäksi, kun siitä kirjoittaa. Lopun valokuvat ja päällyspaperin alta löytyvä tähtikartasto vain lisäävät kirjan viehätystä.

Kankimäen kirjasta löytyy, kuten hän itsekin viittaa, naisten Taikavuori. Naiset joita ajattelen öisin on muusien kirja, ihana (!) kirja, lohdullinen kirja:

Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.

--

Muualla mm. Kirsi, Laura, Tiina ja Tuija.