Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel: Asema 11 Tammi 2022, Keltainen kirjasto Station Eleven 2014 Suomentanut Aleksi Milonoff Kansi Anna Makkonen 394 sivua Kanadalainen romaani

Ei enää valtioita, sillä kukaan ei vartioinut rajoja.

Ei enää palokuntia eikä poliisia. Ei enää teiden kunnossapitoa eikä jätehuoltoa. Ei enää avaruusaluksia, jotka nousevat ilmaan Cape Canaveralista [--]

Ei enää internetiä. Ei sosiaalista mediaa, ei ohi skrollattavia listoja unelmista ja hauraista toiveista, ei valokuvia lounaista, ei avunhuutoja ja tyytyväisyydenilmauksia [--]

Tulee päivä yksi, kaksi, kolme... Vuosi viisitoista tai kaksikymmentä. Eikä ole enää sähkökitaroita, lääkkeitä, lentämistä... Talvella lentokoneet sopivat ruoan säilyttämiseen, ruoste kukkii, teinit löytävät koneista paikkoja muhinointiin. On posttraumaattista stressiä ja kaunaa. Ihmiset, jokainen, ovat haudanneet läheisiään. Mutta on myös auringonnousuja ja -laskuja, musiikkia ja Shakespearea, ja on pöllö joka tuijottaa silmiin metsän siimeksessä.

Niin, on kauneutta maailmassa, jossa kaikki on muuttunut. Maailma pandemian jälkeen.

Myönnän, ettei kanadalaisen Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 jaksanut aluksi kiinnostaa minua. Miksi ihmeessä lukisin romaanin pandemiasta, varsinkin nyt kun sellainen on rajoittanut elämää muutaman viime vuoden aikana (muttei onneksi juurikaan enää). No, vähänpä tiesin mutta nyt tiedän.

Tiedän, että Asema 11 on romaani, joka vei mukanaan heti ensisivuiltaan lähtien. Kirja, jonka luin silkasta lukemisen ilosta. Rakastan lukemista niin töissä kuin vapaa-ajalla, mutta joskus unohdan millaista on todella uppoutua tarinaan. Niin suuresti tarina kiertävästä teatteriseurueesta ja paljosta muusta (kirjassa on lukuisia sivupolkuja) minut lumosi. St. John Mandelin kirja on jännittävä, yhteiskunnallinen ja kaihoisa - yhdistelmä, josta myös dystopioita karttelevien tai niihin välinpitämättömästi suhtautuvienkin on helppo innostua.

Romaanin kehyskertomuksessa Kirsten on Kuningas Lear -näytelmässä esiintyvä lapsi, kun nopeasti leviävä virus saapuu Pohjois-Amerikkaan ja lyö läpi koko maailman. Ihmisiä kuolee, jokainen menettää jonkun jota rakastaa. Eräs ensimmäisistä kuolleista on Arthur-niminen näyttelijä. Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuva "Asema 11" jää Kirstenille. 

Ja kuten alun lainaus jo kertookin, hajoaa myös koko yhteiskuntajärjestys. Kaikki tapahtuu nopeasti. Niin nopeasti, jopa dystopian kontekstissa epäuskottavasti: vaikka ihmiskunnasta suurin osa menehtyy, niin eikö oikeasti kukaan enää osaisi esimerkiksi valmistaa antibiootteja, edes opettelemalla? Onhan tieto niiden valmistamisesta varmasti talletettu moniin dokumentteihin. Romaanissa kuitenkin käydään koulua, viljellään maata, käytetään generaattoreita, pidetään tallella 20 vuoden takaisia esineitä.

Mutta hyvä teksti ja kiehtova tarina antavat anteeksi tuollaiset ihmettelyt. Ja miksei maailma voisi olla sellainenkin. Monilta osin Asema 11:n maailma on raadollinen, toisaalta se on mitä kaunein ja syvin kertomus ihmisyydestä, ihmisen ikävästä toisen luo, ja siitä kauneudesta joka maailmassa sittenkin elää: toivosta, joka kannattelee ja saa uskomaan uusiin maailmoihin.

Asema 11 on niitä kirjoja, joiden kohdalla voi huokaista: tätä oli ihana (!) lukea.

Kim Thúy: Ru

Kim Thúy: Ru
Gummerus 2019
Ru 2009
Suomentanut Marja Luoma
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti
144 sivua
Arvostelukappale
Vietnamilais-kanadalainen romaani

Kukaan ei saa koskaan tietää vaaleanpunaisen rannerenkaan oikeaa tarinaa sen jälkeen, kun akryylimuovi on hajonnut tomuksi, sen jälkeen kun vuosia on kulunut tuhatmäärin ja satoja kerrostumia on syntynyt, sillä nyt on kulunut vasta kolmekymmentä vuotta, ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdykstä.

Ru. Miten pieni sana, kuinka monia merkityksiä: vietnamin kielessä sana tarkoittaa kehtolaulua, ranskassa taas puroa tai virtaamista. Kehtolaulu tuudittaa ja lohduttaa, virtaavia asioita ovat esimerkiksi kyyneleet, veri tai raha. Näin kertoo kanadalaistuneen vietnamilaisen Kim Thúyn omaelämäkerrallisen romaanin Run takakansi.

Esittelyteksti osuu oikeaan. Thúyn teos on toisaalta lohduttava, toisaalta sodan mielettömyyden ja julmuuden näyttävä. Lyhyistä, toisinaan kirkkaista ja toisinaan kuin jostain menneisyyden verhon takaa paljastuvista muistikuvista rakentuva romaani kertoo pakolaisuudesta, sukulaisuudesta, sodasta, lapsuudesta ja aikuisuudesta, perhesiteistä ja vaietuista hetkistä.

Kokonaisuus rakentuu mielenkiintoisesti – tällä kertaa painotan mielenkiintoinen-adjektiivin myönteisiä merkityksiä. Thúyn teksti suorastaan vangitsee lukijansa: lumoaa, hämmästyttää. Teksti versoo vahvoista juurista ja kohoaa korkeammalle ja kauemmas, mutta samalla haaroittuu sitten useiksi oksiksi ja kukinnoiksi. Tai yhtä lailla voisi puhua virtaamisesta: jossain on alkulähde, joka kasvaa moneksi haaraksi, joista yksi virtaa takakannessakin mainittua verta, toinen kyyneleitä, mutta kolmas kirkasta ja pelastavaa vettä. Nämä haarat rakentavat ehjän tarinan, joka liikuttaa, mutta tekee sen tyylitajuisesti vailla imelyyttä.

Siinä määrin tyylitajuista Thúyn teksti on, että se saa pohtimaan sitä, voiko niin rajuista asioista kirjoittaa niin kauniisti. Voi, sillä ilmaisun ilmavuutta ja kauneutta vasten tuska tuntuu voimakkaammalta kuin usein lähtökohdiltaan vimmaisen tekstin kohdalle. Rankat kokemukset ja suurin mahdollinen tuska sanallistuvat niin hyvin. Maisema on kaikille sama, vaikka tuska repii sielua. Tuuli heijaa riisintaimia, vaikka eräskin kirjan äiti menettää tärkeimpänsä. Lukija ei kestä silmät kuivina, mutta samalla ihailee sitä, miten teksti kulkee – tai virtaa.

Teemat risteilevät, nekin hallitun fragmentaarisesti. Thúy pohtii muun muassa kansalaisuutta ja yhteisöllisyyttä, jonnekin kuulumista. Sitä, millaista on paeta, millaista koettaa päästä ja sitten sopeutua uuteen maahan? … minulla ei ollut enää oikeutta esittää vietnamilaista, koska olin menettänyt kansani haavoittuvuuden, epävarmuuden ja pelkotilat. Hän käsittelee myös vanhemmuuden muuttumista, miten eri tavalla Thúyn vanhemmat suhtautuvat lapsenlapsiinsa kuin tyttäreensä. Ja miten sekin, kuten kaikki, liittyy pakolaisuuteen: Olen koskenut oman isäni päätä yhden ainoan kerran. Hän käski minun ottaa tukea päästään, kun minun piti hypätä veneen laidan yli.

Vanhemmuus on yksi romaanin tärkeimmistä teemoista. Jos Thúyn omat lapsuudenkokemukset ovat osin raskaita ja Vietnamin sodan jäljet ikuisia, on äitinä olemisessa paljon sellaista mitä voi kokea vain itselleen. Thúyn pojista nuorempi on autistinen, joten taustalla on paljon kipeyttä, mutta sitäkin enemmän rakkautta: Sen sijaan lapseni ovat opettaneet minulle verbin rakastaa, he ovat antaneet sille merkityksen. Näin äitienpäiväänkin sovittuvia sanoja.

Rakkaus jääkin tämän vaikuttavan romaanin päällimmäiseksi tunteeksi. Niin intensiivinen, kaunis ja pysäyttävä Ru on.

♥

Muualla: Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä.

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Gummerus 2019
Our Homesick Songs 2018
Suomentanut Satu Karhulahti
Kannen suunnittelu Lauren Harms
379 sivua
Arvostelukappale
Kanadalainen romaani 

Kuule, äiti.
Mitä? Martha oli vetänyt Finnin taas tiukasti syliinsä Finnin ollessa menossa hakemaan porkkanaa jääkaapista. Finnin tukka vaimensi äidin äänen.
Onko kaloja vielä? Siis jossain valtamerissä?
En osaa sanoa.
Niitä on pakko olla.
Ehkä niitä on.
[--]

Kun kalat alkavat loppua, päättyy myös ihmisten mahdollisuus elää kotiseudullaan: kun kalastajille ei ole enää töitä, ei riitä asiakkaita leipurillekaan jne. Väki muuttaa muualle, kaupunkeihin varmemman ansion perään. Connorien perhe, vanhemmat Martha ja Aidan sekä lapset Cora ja Finn, koettavat sinnitellä. Martha ja Aidan alkavat käydä töissä manteereella vuorokuukausittain, mutta ajan myötä he muuttuvat yhtä vieraammiksi niin toisilleen kuin lapsilleen. Finn ja Cora viettävät aikaa hylätyissä taloissa. Sitten Cora tekee irtioton, ja Finn odottaa että kalat ja ihmiset palaisivat takaisin.

Kanadalaissyntyisen Emma Hooperin romaani Koti-ikävän laulut pitää sisällään painavia teemoja. Keskiöön nousevat perhesiteet, jonnekin kuuluminen sekä huoli luonnon puolesta: kun kalat ja kalastajien työt loppuvat, on jääkarhujen ruoka loppunut vielä aiemmin. Jäävuoret ajelehtivat etelämmäs, autioituvan kylän vastakohtana kaupungeissa on ahdasta ja ilma saasteista.

Romaanin aikajänne on kiinnostava, sillä kalojen katoaminen tuntuu miltei dystooppiselta, mutta teoksessa liikutaankin 1970-luvulla Marthan ja Aidanin nuoruudessa sekä 1990-luvun alussa, romaanin nykyhetkessä. Perhesiteet rakentuvat, tiivistyvät ja löystyvät samassa rytmissä luonnonmullistusten kanssa. Luonto ei aiheuta muutoksia, vaan ihmisten toimet, esimerkiksi liikakalastus.

Meren rooli on suuri, tietenkin, meri antaa ja ottaa. Hooper kuvailee kiinnostavasti esimerkiksi kuolemaa merellä: usein puhutaan, että joku hukkuu, mutta kuolema ei välttämättä tapahdu hukkumalla, vaan toisinaan rajusti ja väkivaltaisesti, kun esimerkiksi aalto paiskaa ihmisen vasten veden pintaa. Meri antaa aihetta lauluille, musiikki on tärkeää. Kirjan loppuun Hooper on kirjoittanut puolitoistasivuisen tekstin lauluista, joita teoksessaan mainitsee. Nämä merimies- ja kansanlaulut pitävät sisällään monia romaaniin sovittuvia merkityksiä. Tällainen on mielestäni aina jotenkin niin ihastuttavaa.

Musiikki kannattelee siis myös koko romaanin tunnelmaa, joka on melankolinen, muttei toivoton: Finn soittaa haitaria ja hänen soitonopettajansa rouva Callaghan sekä kertoo tarinoita kotiseudulta että pitää omalla tavallaan huolta Finnistä. Mereltä kuuluva laulu tuntuu soivan merenneitojen säveliä.

Koti-ikävän laulut on haikea ja jokseenkin suloisesti kirjoitettu romaani, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin mitä siitä lopulta pidin. Hooperin kirja on kiltti. Kiltti tavalla, joka on jotenkin vähän liikaa: herttainen, lempeällä tavalla melankolinen, kaunis, sympaattinen. Se on ns. hyvää tekevää kirjallisuutta hieman samaan tapaan kuin Eowyn Iveyn Lumilapsi, jossa siinäkin luonnon ankaruus ja ihmisten eristäytyminen sekoittuvat maagiseen tunnelmaan, Hooperin romaani toki realistisemmin. Ja samaan kategoriaan menee myös Hooperilta aiemmin suomennettu Etta ja Otto ja Russel ja James, sekin suloisesti melankolinen.

Vaikka kiltti, on Koti-ikävän laulut (onneksi) kuitenkin omaperäinen. Mikä tärkeintä: se on romaani ihmisten toimista ja ilmastonmuutoksesta. Lempeällä kirjalla on siis painava sanoma.

..

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Mai ja Tiina.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat
S&S 2018
Outline 2014
Suomentanut Kaisa Kattelus
Kansi Jussi Karjalainen
Kanadalais-brittiläinen episodiromaani

[--] Hänen sanansa toivat mieleeni happinaamarit, jotka eivät tietenkään olleet viime tuntien aikana pudonneet katosta. Johtuu varmasti jonkinlaisesta yhteissopimuksesta, sanoin, että matkustajille tarjoaan happinaamareita, vaikka kaikki ääneen lausumatta olettavat ettei niitä koskaan tarvita. Vierustoverini totesi, että hänen kokemuksensa mukaan samaa voi sanoa monista elämänalueista, mutta että toisaalta omia odotuksiaan ei pidä laskea tilastollisten todennäköisyyksien varaan.

Englantilainen Faye matkustaa Ateenaan, jonne hän on menossa opettamaan luovaa kirjoittamista. Matkalla kaupunkiin ja perillä ollessaan hän kohtaa erilaisia henkilöitä, vanhoja tuttuja ja itselleen uusia ihmisiä: vierustoverin lentokoneesta, oppilaita, muita opettajia... Kohtaamiset ovat satunnaisia tai suunniteltuja, mutta jokaisessa niistä keskustellaan jostakin: elämän tapahtumista, parisuhteista, lapsista, työstä, kummallisuuksista ja arjestakin.

Rachel Cuskin Ääriviivat on niitä kirjoja, joita voi luonnehtia adjektiivilla kiinnostava ja tarkoittaa tällä kiinnostavaa hyvällä tavalla.

Kiinnostavaa teoksessa on kaikki: ensiksikin kirjan rakenne. Ääriviivat on alaotsikossaankin luokiteltu romaaniksi. Mutta ei se oikeastaan ole romaani, muttei missään nimessä novelli- tai kirjoituskokoelmakaan, vaan jotain episodiromaaniin päin kallellaan olevaa. Se on romaanin asuun puettu, sanojen mahdilla esiin tuotu joukko fiktiivisten ihmisten elämää, palasia - nimenomaan ääriviivoja - siitä, miten kanssaihmisistä välittyy toisille aina osa, se mitä heiltä kuulee tai miten heitä havainnoi.

Cuskin teos alkaa Fayesta, mutta kertoo hänestä vain vähän. Faye enemmänkin tarkkailee muita, on kuuntelija ja kyselijä, toki samalla teoksen eräs voima, minäkertoja. Faye käy keskusteluja, jotka kestävät toisinaan hetken, joskus hieman kauemmin. Osa ihmisistä suorastaan uskoutuu hänelle. Puheet kulkevat yksityisestä yhteiskunnalliseen, lapsen saamisesta olemassaoloon, feminismistä (karistettuihin) käsityksiin miesluonnosta, ja toisinaan ollaan pitkäänkin vaiti. Paitsi ihmisiä, Cusk kuvaa myös miljöötä tarkkanäköisesti: Clelia-nimisen naisen asuntoa, jossa Faye Ateenassa asuu, lentoemäntien sukkahousujen suhahtelua tai jyrkkää sivukatua.

Ääriviivat on kiinnostava siinäkin, että se on ihan omanlaisensa ja silti siinä on niin paljon tunnistettavaa. Kaikki varmasti saavat mieleensä tilanteita, joissa joistakin ihmisistä, esimerkiksi bussitutuista, kasvaa lyhyttä kohtaamista suurempia persoonia, miten he kulkevat ohi ja jatkavat matkaansa, mutta jäävät mieleen.

Toisinaan rakastan romaaneja, joissa henkilökuva kasvaa tai juonen kaari on täydellinen, mutta yhtä lailla rakastan kirjoja, jotka rakentuvat fragmenteista, tajunnanvirrasta tai kielellisestä yllättävyydestä. Sitten rakastan myös kirjoja, joissa kyse ei ole oikeastaan kummastakaan. Cuskin episodiromaanissa ei ole juonta, vaikka Fayelle kerrotuissa asioissa onkin paljon kiintopisteitä, mutta tajunnavirrastakaan ei ole kyse. Kokonaisuus on toisaalta yhtä unenomaisen painava kuin helteinen Kreikka, toisaalta särmikäs kuin vaikkapa taulujen kehykset. 

Cusk kirjoittaa hyvin ja Kaisa Katteluksen suomennos on laadukas. Onkin hauskasti ristiriitaista, että jotain näin laadukasta lukee näin vaivattomasti. Ja kuitenkin: vaikka vaivattomasti, niin silti hetkittäin eksyttävästi. Ei ole aina selvää, kuka kertoo ja mitä eikä sitä, onko teoksen henkilöillä sidoksia toisiinsa (joillakin on, toisilla ei, joistakin ei voi tietää). Cuskin kirjassa onkin paljon sellaista, mihin tekisi mieli palata, jotain mihin palaisin jos omistaisin kirjan. Nyt kirjaston pikalaina on jo palautettu. Cuskia muuten suomennetaan lisää, ensi keväänä ilmestyy Siirtymä, jossa Faye kohtaa taas erilaisia ihmisiä.

Kirjan nimi on erinomaisesti suomennettu: ääriviivat ovat osa siitä mitä tiedämme toisista ihmisistä, mutta joskus ääriviivat piirtyvät vahvemmin kuin luonnokset, toisinaan ääriviivat antavat enemmän tilaa tulkinnoille.

Cuskin Ääriviivat on unenomainen ja tarkka, ihmisen kokoinen ja silti kauemmas laveneva.

--

Muualla mm. Laura, Omppu ja Tiina.

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
Kansi Laura Lyytinen
308 sivua

Kotimainen romaani,
jatko-osa L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoille


Entä kaikki ne yöt, jolloin Emilia ja Teddy olivat yhdessä katselleen Lyyran Vegaa, heidän yhteistä tähteään? Emilia tuijotti epäuskoisena taivaalle, mutta pilvenriekaleet peittivät tähdet.

Emilia tiesi olevansa naurettava. Ei, Teddy oli naurettava. He olvat molemmat niin naurettavia, että Emilia olisi nauranut, ellei kaikki olisi ollut niin surkeaa! Miten hän olisikaan nauranut!

Pieni Runotyttö, Emilia Byrd Starr, Uuden Kuun Emilia. L. M. Montgomeryn tuotannon tunnetuimpia hahmoja Vihervaaran Annan ohella. Jokainen Montgomerynsa lukenut lie kuullut kysymyksen: Anna vai Emilia? Minulle vastaus on päivänselvä. Olen aina halunnut pitää Emiliasta, tuosta lahjakkaasta kirjailijattaresta, ja toki pidänkin. Vastaus on kuitenkin Anna, totta kai.

Sillä: Lapsena koin Runotytöt synkiksi tavalla, jota en osaa vieläkään määritellä. Annan maailmaan solahdin paremmin, tarinoiden koskettavuuteen ja hauskuuteen – ja pian opin huomaamaan, miten monia eri sävyjä Annoissa on. Annasta tuli minun “kirjaystäväni”, Annoja olen lukenut viihtyäkseni, saadakseni lohtua, palatakseni johonkin tuttuun, ollakseni tässä ja nyt. Runotytöissäkin on sävyjä ja tasoja (totta kai!), mutta siinä missä luin (ja luen) Annoja uudelleen ja uudelleen, en palannut Emilia Byrd Starrin maailmaan ennen kuin nyt. Nyt, kun hän on Emilia Kent. Teddyn vaimo.

Vaikken voi kutsua itseäni Emilia-faniksi, innostuin heti, kun kuulin Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen kirjasta Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.

Enemmän kuin Emiliasta sinänsä kiinnostuin ajatuksesta lukea taitavien kirjailijoiden kynästä syntynyttä Montgomery-fanifiktiota. Koska en muistanut Runotytöistä kuin pääpiirteet, silmäilin Montgomeryn kolme Emilia-romaania pikaisesti, muistaakseni kirjojen pääpiirteet: Emilia, Ilse, Perry ja Teddy, Uusi Kuu, kirjoittaminen, Murrayt, sukuylpeys, Tuulen tyttö… Ai niin! Kun Runotytöt olivat jossain määrin muistissa, tartuin suurella innolla Huotarisen ja Koskimiehen kirjaan.

Ja sainkin kirjalta paljon: sujuvalukuisen, tunnelmallisen romaanin, jossa nuori kirjailija kohtaa niin avioliittoonsa, omaan kirjoittamiseensa kuin tarvitsemaansa tilaan, tuuleen ja avaruuteen liittyviä kysymyksiä. Sain romaanin, joka kurottaa sekä Emilian sisäiseen maailmaan että hänen tapoihinsa tai kykyihinsä toimia, oli kyse sitten kehon pettämisestä, ystävyydestä tai sukuvelvoitteista.

Mikä parasta, Huotarinen ja Koskimies tavoittavat Montgomeryn hengen. On kuin lukisi kirjailijan omaa tekstiä, jonka joku taitava suomentaja on kääntänyt. Tiettyä nykyaikaisuuttakin voi toki rivien väleistä löytää, mikä ilahduttaa. Fanifiktiota voi tietysti idean tasolla ihan yleisestikin aina kiitellä, hämmästellä, vierastaa tai siihen voi tarttua uteliaisuudella. Ja siksi voi myös alati pohtia, miten ns. tosifanit tämänkin kirjan ottavat vastaan (kertokaa!).

Kuten sanottua, olen aina pitänyt Emiliasta, mutten ole koskaan ollut hänestä niin innoissani, että jotenkin puristisesti suhtautuisin ehkä jonkinlaisesta ajatusleikistä alkaneeseen jatko-osaan. Päinvastoin, Emilia Kent on niin laadukas romaani, että uskoisin sen voivan innostaa uusiakin (aikuisia) lukijoita Runotyttöjen pariin. Mitä fanifiktioon noin yleisesti ottaen tulee, niin jos se on tätä laatua, voisi sitä lukea enemmänkin. Emilia, vieras tuttuni, toimii siis erinomaisesti tällaisena jatko-osanakin. Entä sitten jonkun rakkaamman hahmon kohdalla? Haluaisinko fanifiktiota vaikkapa Annasta? Hmm, en tiedä (ehkä sellaista on maailmalla tehtykin). Uteliaisuus varmasti voittaisi. Ja miksikäs en: onhan minulle rakkaammasta hahmosta, Jane Austenin Elizabeth Bennetistä saatu aikaan mainio Syystanssiaiset (kirjoittajana itse dame P. D. James).

Se fanifiktion pohdiskelusta. Emilia Kent on mainio kirja. Kielen ja tunnelman kohdalla moni osuu kohdilleen niin, että on kuin lukisi Montgomeryn alkuperäisteosta. On ihastuttavaa, miten Emilia pohtii, olisiko hänen mielessään kehräytyneessä juonessa “viimein siementä kokonaiseen romaaniin”, miten hän tuntee omenoiden tuoksun jo Uuden Kuun eteisessä, ja kuinka hän on “aina tuntenut puut sisarikseen”: Hän tunsi syvää onnea ja iloa vaahteroiden kullan aikaan, jolloin punakeltaiset lehdet olivat salattuja kirjeitä, viestejä toisista maailmoista, jostakin sieltä, missä sanat syntyvät. Ah, voisin melkein kuvitella olevani sittenkin myös vähän Emilia, ainakin nyt pääsin hänen maailmaansa paremmin kuin koskaan aiemmin.

Yhdellä lauseella: Huotarisen ja Koskimiehen Emilia Kent ei vain jatka runotytön tarinaa, vaan se on kirja joka antoi minulle Uuden Kuun Emilian.

Margaret Trudeau: Kadun aurinkoisella puolella

Margaret Trudeau: Kadun aurinkoisella puolella
Femi, Suuri naistenkerho 1979 (alkuperäinen julkaisija WSOY)
Beyond Reason 1979
Suomentanut Risto Mäenpää
218 sivua
Kanadalainen muistelmateos

Sinä hetkenä kun minusta tuli rouva Pierre Elliot Trudeau, lasikaappi laskeutui ympärilleni; olin kuin mielisairaalan potilas, joka ei saanut tehdä itsenäisiä päätöksiä ja jota oli suojeltava kirkkaalta valolta. Tulos oli että viiden vuoden ajan elin kuin pumpulissa yrittäen kasvaa, kehittää omaa elämääni, tietämättä ketä vastaan taistelin mutta yhä varmempana siitä keinotekoinen elämä oli kuristamassa minut kuoliaaksi. Kaikenhan piti olla hyvin, kuinka uskalsin valittaa?

Monet (meistä) ihailevat Kanadan pääministeriä Justin Trudeauta, tuota ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta toimivaa miestä. Ja jos eivät ihaile, niin ovat varmasti lukeneet uutisia Trudeausta. Justin Trudeau ei kuitenkaan ole sukunsa ensimmäinen poliitikko eikä edes ensimmäinen pääministeri. Hänen isänsä Pierre Trudeau toimi Kanadan pääministerinä vuosina 1968-1979 ja 1980-1984. Justin Trudeaun äiti Margaret Trudeau oli oman aikansa superjulkkis, skandaalienkin värittämä maan ensimmäinen nainen.

Kadun aurinkoisella puolella -teosta luonnehditaan Margaret Trudeaun muistelmiksi. Kirjoitusajankohtana, vuonna 1979, kolmekymppinen Trudeau oli kuitenkin kovin nuori muistelmia ajatellen ja ajallisesti kirja sijoittuukin tapahtumiin noin kymmenen vuoden aikana, vaikkka Trudeau sivuaa lyhyesti myös omaa lapsuuttaan. Pääpaino on kuitenkin, ja tietenkin, avioelämässä, vaikeuksissa sopeutua poliitikon vaimon rooliin sekä äitiydessä.

Trudeaun kirja on enemmän mielenkiintoinen kuin hyvä. Lukaisin vanhempieni kirjahyllystä löytyneen kirjan yhden päivän aikana. Teksti on simppeliä eikä sitä voi hyvällä tahdollakaan kutsua syvälliseksi. Trudeau luo itsestään eräänlaisen Tuhkimon ja kertoo tarinaa siitä miten tavallisesta tytöstä tuli pääministerin vaimo. Ihan tavallinen, mitä se ikinä tarkoittaakin, tyttö hän ei kuitenkaan ollut, sillä hänkin kasvoi poliitikkoperheessä ja Pierre Trudeau oli ainakin jonkinasteinen perhetuttu jo aiemmin. Silti on tietenkin selvää, miten nuoren naisen pää menee pyörälle, kun hauska ja viehättävä Pierre - joka oli voittanut jopa maailman kauneimpien miessäärten kilpailin - tulee hakemaan Margaretia treffeille. Margaret tuntee kuin olisi muuttunut kukkakansan lapsesta Barbie-nukeksi. Intoa ei puutu kummaltakaan, ei supersuositulta pääministeriltä eikä hänen tulevalta vaimoltaan. Ikäeroa pariskunnalla on kolmisenkymmentä vuotta.

Rakenteellisesti Kadun aurinkoisella puolella on samalla kertaa kronologinen ja mukavan poukkoileva: suuret linjat kerrotaan ajallisesti edeten, mutta monissa kohdissa mennään teemojen mukaan. Esimerkiksi valtiovierailut ja lapsenhoito teemoittuvat ja paikoin myös toistuvat. Politiikalla on luonnollisestikin suuri rooli, mutta Margaret Trudeau kuvaa kaikkea enemmän seuraelämän ja etiketin kuin poliittisten päätösten kautta. Tämä johtuu osin siitä, että hän oli päättänyt olla osallistumatta politiikkaan eikä päätöksestään johtuen noudattanut niitä tapoja joita edellisten pääministerien puolisot olivat pitäneet yllä. Sinänsä valtiovierailujen kuvaukset ovat kiinnostavia ja hauskojakin: Neuvostoliitossa esimerkiksi tunnuttiin vakoilevan vieraita. Prinssi Charlesin kanssa Margaret tuli loistavasti toimeen, Castrolla oli katseessaan isällistä lämpöä. Pääministerin suosion nousut ja laskut vaikuttivat nekin moneen. Myös teekattaukset ja pukeutumismokat käydään läpi.

Elämään mahtuu myös skandaaleja, juoruja ja oikeasti koettuja. On huumeita, irto-ottoja, huhuja pariskunnan kummankin osapuolen rakkaussuhteista. Kadun aurinkoisella puolella ei ajallisesti yllä Trudeauden viralliseen eroon saakka, mutta asumisero on jo ajankohtainen.

Vaikka nuoren naisen elämässä tapahtuu niin paljon ettei tällainen maatiainen tahto perässä pysyä, on kirjan tahti on rauhallinen ja kirjoitustyyli toteava. Rauhalliseen tahtiin sopii se, että Trudeau kuvaa omaa elämäänsä ylipäätään hiljaisempana kuin lehtijutut antoivat ymmärtää. Hän kertoo olleensa onnellisin maaseututalossa, omana itsenään. Avioliiton tulevaa kariutumista hän ennakoi pohtien, miten yritti liikaa, koetti olla erilainen.

Mitä kirjasta jää nykylukijan käteen? Ennen kaikkea hauska pieni kesään niin sopiva välipalakirja; kiinnostava hyppäys satuun, josta tuli totta. Lisäksi kepeästi kerrottu osittainen elämäntarina tunnetun poliitikon vaimosta, ja nykynäkökulmasta toisen tunnetun poliitikon äidin vuosista nuorena aikuisena. Margaret Trudeau ei anna itsestään kovin sympaattista kuvaa ja hän tietää sen itsekin, kirjoittaa ajatuksen auki ja antaa sen lukijalle: Kokemukseni ei puolla minua, mutta olen ainakin yrittänyt olla rehellinen. Rehellisyys tai avoimuus olisi voinut olla vallalla enemmänkin, avioliittonsa aikana kokemaansa masennusta Trudeau käsittelee vain maininnalla.

Olipa Trudeausta mitä mieltä tahansa, on hän nainen, joka ei mahtunut siihen muottiin, jota hänen asemansa edellytti. Ehkä hän koki liian paljon liian varhain tai oli levoton sielu? Luultavasti molempia. Elämänsä aikana hän on toiminut näyttelijänä, talk show -juontajana, valokuvaajana ja lisäksi hän on tehnyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä tunnetummaksi. Viimeksi mainitusta työstä hänet on palkittukin.

--

Entä Justin Trudeau? Vuonna 1971 syntyneenä Kanadan nykyinen pääministeri on äitinsä kirjassa tietenkin kovin pieni - ja suloinen. Margaret Trudeau kokee esikoisensa aika lailla isänsä kaltaiseksi. Isomman roolin saa kolmesta pojasta keskimmäinen Sascha, joka kulkee vanhempiensa mukana vaalijunassa pitkin Kanadaa. Ulkokirjallisena huomautuksena sanon olevani ihastuksissani siitä, että sekä Justin että Sascha ovat syntyneet joulupäivänä (olen itse joululapsen äiti).

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Gummerus 2015
Alkuteos Etta and Otto and Russell and James
Suomentanut Sari Karhulahti
Sivuja 335
Kansi (kuka on tehnyt tämän hienon kannen?!)
Arvostelukappale
Kanadalainen romaani

Otto
alkoi kirje, jonka Etta oli kirjoittanut sinisellä musteella.

Olen lähtenyt. En ole koskaan nähnyt merta, joten menen sen rantaan. Älä ole huolissasi, jätin auton sinulle. Voin kävellä. Yritän muistaa tulla takaisin.
Sinun (ikuisesti)
Ettasi.

Etta on 82-vuotias entinen opettaja, jonka muisti reistailee, mutta arki ja avioliitto Oton kanssa sujuvat hyvin. Eräs Etan suurimmista haaveista on nähdä meri, mihin on tarinan edetessä selviävä syynsäkin. Pariskunta asuu keskellä kanadalaista preeriaa eikä Etta ole nähnyt merta koskaan. Eräänä aamuna hän pakkaa mukaansa muun muassa suklaata, kiväärin, kartan muovikassissa sekä pienen kalan kallon ja aloittaa yli 3 000 kilometrin mittaisen vaelluksensa kohti Atlantin rantoja. Otolle hän jättää kirjeen ja ohjeita, miten toimia arjessa. Etan ja Oton naapuri Russell seuraa Etan matkaa ja mukaan liittyy myös muuan James, josta kirjan kansikuva antakoot vihjeitä.

Isossa-Britanniassa asuvan kanadalaisen Emma Hooperin esikoisromaani Etta ja Otto ja Russell ja James on käsittääkseni ollut (ei ihan) pieni ilmiö maailmalla ja sen käännösoikeudet on nyt heti ilmestymisvuonnaan myyty moneen maahan.

Minut Hooperin romaani sai ennen kaikkea kokeilemaan pullien leipomista uudella tavalla. Romaanissa Etta jättää Otolle reseptikorttinsa ja Otto sitkeästi kokeilee ohjeita. Korvapuusteja muistuttaviin aamiaispulliin hän laittaa fariinisokeria tavallisen sokerin sijaan. Minunkin piti sitä kokeilla. Pullista tuli maultaan hyviä, mutta aavistuksen tahmeita, fariinisokeri vuoti pellille ja vaikken pannut sokeria kovinkaan paljon, oli täytettä silti liikaa.

Oikeastaan Etta ja Otto ja Russell ja James on kuin minun fariinipullakokeiluni: romaani ei ole erityisen makea tai imelä, mutta siinä on liikaa täytettä. Romaanin kaikki nimihenkilöt ovat tuikitarpeellisia: Etta ja Otto ovat kaiken ydin, etenkin tietenkin Etta, joka ilman koko romaania ei voisi olla. Russell on merkityksellinen monella tapaa. Ja James on - no, James on eräällä tavalla romaanin sydän ja James on hahmo, joka tuo mukaan ripauksen preeriatuulen kuljettamaa taikaa.

Periaatteessa kaikki on kunnossa. Romaanin teema tuntuu olevan kahdellakin tapaa trendikäs: on pitkä vaellus, jollaisen onnistuneesti teki esimerkiksi muuan Harold Fry Englannissa. Ja kuten Eowyn Iveyn Lumilapsessa, on Hooperinkin romaanissa iäkäs pariskunta omine menneisyydestä kumpuavine murheineen jossain syrjäseudulla tarinassa, jossa ei ole suorastaan maagista realismia, mutta arkijärjen ulkopuolella olevia asioita kuitenkin. Hooper yhdistää nämä kiehtovat teemat varsin onnistuneesti. Hän saa Ettan ja Jamesin kulkemaan ja lukijan seuraamaan tätä matkaa uteliaisuudella ja hahmoista mielessään huolehtien. Sari Karhulahden suomennoskin on laatutyötä.

Mutta sitten on paljon kaikkea muuta: historia ja nykyisyys lomittuvat vielä varsin onnistuneesti, Etan ja Oton tarina saa hienon taustan. Hooper ei kuitenkaan malta pysyä vain Etassa ja Otossa, hän vetää kertomukseen mukaan turhaa, kuten Bryony-nimisen toimittajan elämän kipupisteitä. Samoin Hooper selostaa turhankin paljon sellaisia sota-ajan tapahtumia, jotka eivät oikeastaan liity Etan matkaan, vaikka koskettavia nuorukaismuistoja ovatkin. Vähempi olisi ollut enemmän ja taitavana kirjoittajana Hooper pystyy mahdollisissa tulevissa romaaneissaan varmasti vieläkin parempaan.

Fariinisokeripullaksi Hooperin kirja on kuitenkin varsin maistuva, maitokahvin tai kotitekoisen mansikkamehun kanssa erityisesti. Onneksi mukana on aimo annos appelsiinimaista raikkauttakin. Etta, Otto, Russell ja James tarjoaa sydämeenkäypää ja laadukasta ajanvietettä sopivasti sadunomaisella twistillä. Hooperin esikoinen on sellainen haikeahkolla tavalla onnellinen kirja, jollaisia tässä maailmassa aina joskus tarvitaan.

-
Etan, Oton, Russellin ja Jamesin kanssa ovat kulkeneet myös Leena ja Jonna.

L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö

L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö
Kustantaja: Minerva 2010
Alkuteos: The Story Girl 1911
Sivuja: 298
Kanadalainen romaanimainen kertomuskokoelma

Emme olleet koskaan kuulleet sellaista ääntä. En koskaan, myöhemminkään elämässäni, ole kuullut sellaista ääntä kuin hänen. En kykene kuvailemaan sitä. Saattaisin sanoa sitä kirkkaaksi; saattaisin sanoa sitä suloiseksi; saattaisin sanoa sitä värähteleväksi ja kauas kantavaksi ja helähtäväksi kuin kello; kaikki tämä pitäisi paikkaansa, mutta se ei kuvaisi alkuunkaan Tarinatytön äänelle ominaista laatua.

Ihmeellinen, kirkas ääni kuuluu Tarinatytölle, Sara Stanleylle, tummahiuksiselle ja mantelisilmäiselle tytölle, joka asuu Carlislessa Prinssi Edwardin saarella. Sara on omapäinen 14-vuotias, ei mikään kaunotar ja taloustyötaidoissakin olisi parantamisen varaa, mutta Saralla on lahja kertoa tarinoita. Saran serkku Berverley King muistelee Saraa ja tämän tarinoita ja kertoo hieman Saraa odottavasta tulevaisuudestakin.

Tänään on tasan 140 vuotta L. M. Montgomeryn syntymästä. En ole varmasti ainoa, jolle Montgomery on se kaikkein rakkain tyttökirjailija, jonka joku hahmo on kasvanut rakkaaksi ja tärkeäksi. Minulle tämä hahmo on ehdottomasti punapäinen Anna, monille varmasti myös runotyttönä tunnettu Emilia. Nyt viikonloppuna tarkoitukseni oli kirjoittaa yhdestä lukemastani romaanista, mutta kyllä juuri tänään on Montgomeryn aika. Sara Tarinatyttöä en ollut aiemmin lukenutkaan, vaikka Sisko Ylimartimon tuoreehko suomennos oli odottanut hyllyssäni jo parin vuoden ajan.

Sara Tarinatyttö kuljettaa Montgomeryn muista kirjoista tutulle Prinssi Edwardin saarelle ja 1800-luvun lapsuuden kesiin. Kirja koostuu tarinoista kehystarinan sisällä, joten kirjaa voi hyvin lueskella silloin tällöin, esimerkiksi yhden episodin vaikkapa hyvän yön iltasaduksi itselleen. Nyt alkaneen adventtiajan kunniaksi kirjan lukuja voisi hyvin lukea myös joulukalenterin tapaan yhden päivässä.

Lukukokemuksena tämä Montgomeryn varhaisteos on samalla kertaa ihastuttava ja hieman pliisu. Kokonaisuus keikkuu imelyyden rajalla: Tarinatytön äänessä on kasteen kristallihohtoa, mikä on melkein liikaa. Mutta toisaalta Prinssi Edwardin saari jos mikä on paikka, jossa laventelin tuoksuisille lakanoille, olkihatuille ja auringonlaskussa hehkuvalle puutarhalle on sijaa enemmän kuin missään muualla. Kyynisyys kannattaakin lukiessa unohtaa ja antaa sydämellisten sattumusten kuljettaa. Ja ainakin minä kuulun niihin, joita omenapuut, värikylläinen taivas ja huurteen suloisuus viehättävät - ainakin yksityisesti ja täällä blogimaailmassa.

Vaikken ole kyynikko, saivat muutamat kohdat aavistuksen nikottelemaan. Sara Tarinatytössä uskonnolla on suuri rooli. Kirjan uskonnollisuus miltei yllättää, vaikka tiedossa totta kai on ollut se, että Montgomeryn puoliso oli pappi ja esimerkiksi Anna-kirjoissa eri protestanttiset kirkkokunnat ovat tiukasti, joskin pääosin hyvähenkisesti, omissa leireissään. Sara Tarinatytössä uskonto on samalla kertaa ankara - lapset keksivät itselleen rangaistuksia ja elävät Herran pelossa - että lempeä, paikoin humoristinenkin. Toiseksi nimihenkilö, Tarinatyttö Sara, jää hieman etäiseksi, sillä hänet kuvataan Beverleyn silmin. Toisaalta tällaisena hänet on tarkoitettukin esittää. Ylimartimo kirjoittaa käännöksensä loppusanoissa, miten tällainen etäisempi päähenkilö on poikkeuksellinen Montgomeryn tuotannossa. Teoksen fokus onkin Carlislen kylän asukkaiden pulppuilevassa elämässä ja runollisen ja hauskan välimaastossa liikkuvissa sattumissa. Ylimartimoa kiitän vielä onnistuneesta suomennoksesta, jossa välittyy hyvä montgomerylainen, lapsia kunnioittava ja kyläidylliä korostava henki.

Kokonaisuutena Sara Tarinatyttö kasvaa ihastuttavaksi kirjaksi saarelaisista, lapsista ja aikuisista. Se sisältää kommelluksia, arjen taikaa, elinvoimaista ja värikylläistä luontokuvausta ja kaiken näkemistä satusilmin. Kirja tarjoaakin ihastuttavaa luettavaa kaikille, joiden korvat ovat auki tarinoille ja joiden sielu janoaa kauneutta, jossa on ripaus reippautta ja suurempi määrä omenantuoksuista taikaa. Se on kirja jokaiselle, joka haluaa viivähtää hetken Prinssi Edwardin saarella.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Weed that Strings the Hangman's Bag 2010
Suomennos: Laura Beck
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 383
Kustantamosta
Kanadalainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva dekkari

Sydämeni melkein pysähtyi rinnassani! Oliko hän nähnyt minut?
Paras pysytellä aivan hiljaa, minä päätin. Älä liikauta lihastakaan. Jos jään kiinni, teeskentelen että tulin etsimään Rupertia ja eksyin metsään kuin Kultakutri. Ihmiset aina uskovat sadunomaisiin selityksiin, koska saduissa on jotain todelta kuulostavaa.

Bishop's Laceyssa tapahtuu, kun kiertävän nukketeatteriseurueen auto hajoaa hautaumaan nurkilla ja seurakuntatalolla järjestään kaksi nukketeatteriesitystä. Esityksistä ensimmäinen sujuu hienosti, mutta toinen tuo mukanaan kuolemaa. Tarvitaan taas Flavia de Lucen nokkeluutta, kun nukkemestarin kuolema juuri Bishop's Laceyssä ei ollutkaan sattumaa. Joku tuntuu vetelevän kaikkea naruista kuin marionetteja ikään eikä murha ole ehkä ainoa alueella sattunut.

Tutustuin mainioon varhaisteiniin Flavia de Luceen ensin äänikirjan, sitten suomennetun dekkarin myötä. Piiraan maku makea tuntui ihan pahuksen hauskalta ja peribrittiläiseltä, vaikka kanadalaisen kirjoittama onkin. Eläkkeelle jäätyään kirjailijaksi ryhtynyt Alan Bradley jatkaa nuoren kemistiharrastajan suorittamien murhatutkimusten sarjaa Kuolema ei ole lastenleikkiä -dekkarillaan ja lisää on kuulemma luvassa.

Flavia on mainio hahmo ja koko kirjan suola tälläkin kertaa. Luonnontieteellisiä kokeita suorittava tyttö on sopivasti tulta ja tappuraa. Bradleyn romaani on tälläkin kertaa tunnelmallinen ja viehättävä, joskaan ei aivan yhtä raikas kuin sarjan esikoinen - tämä johtuu tietenkin siitä, että Flavia metkuineen on jo tuttu. Dekkari ei tarjoakaan suuria yllätyksiä, mutta Bradleyn kerronta on varmaa ja romaanihenkilöt mainioita, tunnelmakin on sopivan jännittävä ja kotoisa. Teetä nautitaan kirjastossa korinttiskonssien kera ja kurkkuvoileipiäkin on eväänä. Vähättelyä  -- nukkuma-aikasi taitaa olla jo ohi -- kokiessaan Flavia tuntee suuttumusta aikuisia kohtaan. Kokonaisuus on tarpeeksi monimutkainen eikä ratkaisuja anneta ilman, että pähkinää täytyy hieman purrakin. Jännitteitä syntyy paitsi rikostarinasta, myös Flavian nuoruudesta: lapsen nokkeluutta ei aina oivalleta eikä Flavian tekemiä tutkimuksia arvosteta. Toisaalta Flavia näkee ja kuulee enemmän, koska häntä ei pelätä samalla tavalla kuin aikuisia.

Flavia de Luce -sarjan toinen osa tarjoaa tyylipuhtaan jännityskirjan, jossa murhamysteeriä tarjotaan agathachristiemäisessä hengessä. 1950-lukulainen miljöö on suorastaan viehättävä. Keskinkertaista dekkaria kummemmaksi Kuolema ei ole lasten leikkiä ei missään vaiheessa tarvitsekaan ylly, mutta miksi sen pitäisikään. Vanhanaikainen, aivonystyröitä herättelevä teos tarjoaa rentouttavan lukukokemuksen. Lisäksi se on kirjoitettu elokuvakäsikirjoitusmaisen sujuvasti ja se on tulvillaan vanhanaikaista brittitunnelmaa ja hyvää ilkikurisuutta.

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: Sweetness at The Bottom of The Pie 2009
Suomennos: Maija Paavilainen
Sivuja: 385 (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kanadalainen, Iso-Britanniaan sijoittuva mysteeri

Kunpa voisin sanoa, että olin ytimiäni myöten järkyttynyt, mutta en ollut. Kunpa voisin sanoa, että vaisto käski minun juosta pois, mutta se ei olisi totta. Sen sijaan katsoin tuota näkyä lumoutuneena ja yritin huomata kaikki yksityiskohdat: vapisevat sormet, ihon joka muuttui lähes huomaamattomasti pronssisen himmeäksi, aivan kuin kuolema itse olisi hengittänyt siihen siinä silmieni edessä.
Huomasin myös täydellisen hiljaisuuden.
Kunpa voisin sanoa että minua pelotti, mutta ei minua pelottanut. Oikeastaan päinvastoin. Tämä oli ilman muuta mielenkiintoisin asia mitä minulle oli koskaan tapahtunut.

Buckshaw, Englannin maaseutu vuonna 1950. 11-vuotias Flavia de Luce asuu isänsä ja ärsyttävien siskojensa kanssa suvun vanhassa kartanossa ja keskittyy mieluummin keittäjän, rouva Mulletin, kiusaamiseen sekä kotilaboratoriossaan tekemiin kemian kokeisiinsa kuin hyvään käytökseen ja kasvamiseen. Eräänä päivänä kartanon alueelta löytyy kuollut lintu, jolla on nokassaan arvokas postimerkki. Pian tämän jälkeen Flavia kohtaa kuolemaa tekevän miehen, joka ennen pitkää muuttuu murhatuksi ruumiiksi kartanon kukkapenkissä. Kuka on tuo vainaja, tuo punatukkainen muukalainen? Miksi isä on niin outo ja kenen kanssa hän riiteli aiemmin? Ja kuka ihme on haukannut palasen rouva Mulletin vaniljapiirakasta? Tarvitaan Flavian nokkeluutta ja kemian tuntemusta ennen kuin monimutkaisen murhamysteerin palaset loksavat kohdilleen.

Luen harvoin samaa kirjaa kahteen kertaan. Teen sen tavallisesti vain silloin, kun kirja on itselleni rakas klassikko, kuten vaikkapa monet Jane Austenin teokset tai silloin, kun kirja puhuttelee ja kantaa mukanaan ihmeellistä valoa, kuten Joel Haahtelan romaanit. Nyt tartuin teokseen, jonka kuuntelin äänikirjana pari vuotta sitten. Kanadalaisen Alan Bradleyn Sweetness at The Bottom of The Pie on julkaistu suomeksi nimellä Piiraan maku makea ja se kolahti postilaatikkooni ennakkokappaleena. Flavian seikkailut murhamysteerin parissa olivat jääneet mieleeni kohtalaisen näppäränä tarinana, jossa oli hieman höttöinen juoni, mutta tismalleen oikeanlaista brittitunnelmaa. Kotoisten dekkarien ystävänä halusin rentoutua Bradleyn kirjan parissa viimeinkin suomeksi - ja viimeinkin painetun kirjan sivuilla, sillä en ole suuri e- tai äänikirjojen ystävä.

Voisin kirjoittaa vertailun siitä, millaista on kuunnella ja lukea samaa kirjaa kahdella eri kielellä. En kuitenkaan tee sitä, vaan totean, että kuten Piiraan maku makeaa äänikirjana kuunnellessani, ihastuin nytkin hyvään tarinan kuljetukseen, nokkelan Flavian persoonaan ja täydelliseen tunnelmaan. Bradley hallitsee miljöökuvauksen ja kaltaiseni puolianglofiili ei voi olla kuin ihastunut siihen. Periaatteessa Bradley tuntuu suorastaan leikittelevän kliseillä. Hän kirjoittaa brittiläisestä ruuasta, rouva Mulletin valmistamista de Lucen perheelle kelpaamattomista piiraista, lämmöllä ja hartaudella, mutta pieni pilke silmäkulmassa: leipäkin käy pullasta, kun sille levittää paljon voita ja fariinisokeria. Sama ironia on tunnistettavissa vaikkapa Greyminsterin koulun nurmikenttien kuvauksessa. Kampusalue on kuin valtavaksi suurennettu Agfacolor-valokuva, jotain sellaista kuin kirjassa Kuvankaunis Britannia.

Bradley kirjoittaa sujuvasti, mutta Flavian tarina on paikoin epäuskottava: kuinka moni 11-vuotias toimii niin fiksusti kuin Flavia? Tarinassa on myös jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta toisaalta se sopii brittiläiseen kartanomiljööseen eikä murhakaan heti ratkea, vaan sen selvittely vaatii vääriä johtopäätöksiä ja paljon odottelua. Onneksi Flavia on nokkela tyttö eikä mitään söpöliini, hän osaa käyttää fiksuuttaan hyödyksi silloin, kun se on tarpeen oman ja läheistensä nahkan pelastamiseksi: Joka valheen suusta luikauttaa, sen äiti henkensä menettää saa. Entä sitten, kun äiti on jo kuollut? Flavia voi hyvin valehdella hieman ja Piiraan maku makea pitääkin sisällään aimo annoksen veijaritarinaa. Lisäksi Flavian mieltymys luonnontieteisiin, kemiaan, on hauskaa vaihtelua. Tässä yhteydessä voisin vinkata toisestakin luonnontieteilijätytöstä, tyttökirjaperinteeseen nojaavasta Luonnonlapsi Calpurnia Tatesta. Flavia De Luce on kuitenkin nuoresta iästään huolimatta oikean murhamysteerin äärellä, minkä vuoksi nämä tiedemaailmasta viehättyneet tytöt saavuttavat varmasti osin eri yleisön.

Vaikken vertailekaan englanninkielistä äänikirjaa ja suomennettua painettua kirjaa, sanon että nautin tietenkin enemmän lukemisesta kuin kuuntelemisesta. Olen huolimaton äänikirjan kuuntelija ja nyt lukiessani kirjan monet nyanssit nousivat paremmin esille. Piiraan maku makea ei ole täydellinen dekkari eikä se ole kirja, joka jää ikuisiksi ajoiksi mieleen. Se on vain nokkela ja kestonsa verran viihdyttävä tarina. 

Mutta se on pahuksen hauska, juuri oikealla tavalla peribrittiläinen - kanadalaisen kirjoittamanakin! - ja viehättävästi vanhanaikainen lajityyppinsä edustaja. Se edustaa juuri sitä kotoisten dekkarien perinnettä, josta Neiti Marple ja Midsomerin murhatkin ovat peräisin ja juuri siksi suosittelen tätä postimerkkeihin ja myrkkyihin keskittyvää romaania kaikille vanhanaikaisten dekkarien ja Englannin ystäville.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto
Alkuteos: The Way the Crow Flies
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja:846
Mistä: Ostos
Kanadalainen romaani

Kerran oli kulta-aika. Sodanjälkeinen vihreä unelma: perheitä perustettiin ja kaikkea oli enemmän kuin tarpeeksi. Kaikkialta maailmasta tuli ihmisiä etsimään vapautta, vaurautta ja rauhaa. Suuri kokeilu toimi. Koskaan eivät ole niin monet eläneet niin rauhassa, monimuotoisuus ei ole koskaan rehottanut niin runsaana eikä toisinajattelu poikinut niin paljon mahdollisuuksia. Kaunis ajatus tehtiin loistavan kouriintuntuvaksi; tämä äänekäs väite, ruma prosessi, kilpailun ja kompromissien kakofonia - tämä ylivertaisuus joka kuoriutuu epäjärjestyksestä kuin tyylikkäästi laittautunut nainen sotkuisesta asunnosta juuri ajoissa ehtiäkseen töihin. Tämä kallisarvoinen sotku. Demokratia. Kuinka paljon sen nimissä voidaan tehdä ennen kuin siitä tulee samanlainen kuin käärmeen tyhjentämästä linnunmunasta, pelkkä kuori?
Olipa kerran lännessä.

Lännessä, tarkemmin sanottuna 1960-luvun Kanadan Ontariossa, jossa Centralian pikkukaupunki on rakennettu kokonaan sotilasperheitä varten: sateenkaaren väreissä loistavat talot tarjoavat asuinsijan ydinperheille, joissa isät ovat joko sotilaita, sotilaiden lasten opettajia tai poliiseja, ja joissa äidit valmistavat hyviä ruokia, näyttävät aina niin viimeistellyiltä ja osaavat tuoksua herkkuruokien, Chanel 5:n ja tupakan sekoitukselta. McCarthyjen perhe, isä Jack, äiti Mimi, isoveli Jack ja pikkusisko Madeleine Väiski-pehmonsa kanssa muuttavat Centraliaan, jossa pihojen väliset tietkin kiemurtelevat yhteisöllisesti. Elämä näyttää turvalliselta, mutta jotain tapahtuu niin Centraliassa kuin maailmanpolitiikassakin.

Olen lukenut nyt yhden sellaisen romaanin, josta en ihan heti halua päästää irti. Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on kirja, jota metsästin liki vuoden ajan, kunnes joitakin viikkoja sitten tärppäsi nettiantikvariaatista. Tiesin, että hankin romaanin, jonka halusin omistaa.

Hän antaa hengityksen tasaantua eikä edes käänny katsomaan, onko suojelusenkeli paikalla. Ei häntä juuri nyt kuolema uhkaa, eikä kutsumus. Ei mitään hätää. Hän on vain juuri muistanut, ettei hänen sielunsa ole puhtaanvalkea. Se on kellahtava. Kuin vanha lakana. Niiden viimesyksyisten juttujen takia. Kun hän oli pieni. Voimisteluharjoitusten. Niitä ei kannata ajatella, ne pitää vain muistaa, ei mitään hätää. Mutta sielu ei ole puhtaanvalkoinen.

Linnuntietä on lapsuuskuvaus, katsaus lähihistoriaan, rikosromaani sekä kertomus voimakkaasta syyllisyydentunnosta. Kirjassa tapahtuma rikos on kauhistuttavaa lajia, mutta monenlaisia rikoksia tekevät melkein kaikki, rikoksia itseään ja läheisiään kohtaan - hyvää tarkoittaen ja oman syyllisyytensä tuntien.

Linnuntiessä lausutaan taikasanoja, jotka eivät ole taikaa, vaan kiertyvät vahvasti kaikkeen siihen, mikä menneisyydestä säätelee nykyisyyttäkin. MacDonaldin sanat sen sijaan ovat silkkaa taikaa. Linnuntietä on periaatteessa ja juonensa kuvauksen puolesta "tavallinen", laadukas lukuromaani, jossa amerikkalaisen - kanadalaisesta näkövinkkelistä, kuitekin - yhteiskunnan saavutukset ja epäonnistumiset koskettavat yhtä perhettä hieman samaan tapaan kuin monissa muissa 2000-luvun romaaneissa. Lapsuuskuvaus puolestaan tuo muistumia Harper Leen, jonka hienon Kuin surmaisi satakielen Sallakin mainitsee, ja Donna Tarttin Pienen ystävän kaltaisista syvään etelään sijoittuvista romaaneista, joissa lapsen näkökulma valottaa vääryyden ja totuuden kysymyksiä.  Linnuntietäkin piirtää kaaren toisesta maailmansodasta kylmään sotaan, holokaustista kuukävelyyn ja edelleen tietokoneiden aikaan.

Kaiken MacDonald kirjoittaa kuitenkin ihan omalla tavallaan. Miten hän osaakin kirjoittaa niin ihanasti vaikkapa perheiden pihakekkereistä, niin koskettavasti lapsen mielenliikkeistä ja niin sydämeenkäyvästi kaikesta siitä, jonka McCarthyn perhe kokonaisuudessanan todistaa? Näkökulmat vaihtelevat: kaikkein vahvin oma äänensä on Madeleinella, kirjan ihastuttavalla ja omapäisellä poikatytöllä. Madeleinen isä Jack toivoo vain, että hänen lapsensa olisivat turvassa ja elää samalla omaa rooliaan korkea-arvoisena sotilaana kylmän sodan keskellä, kun taas perheen äiti Mimi haaveilee hänkin toisenlaisesta elämästä. Toisinaan kaikkea todistavat varikset, jotka näkevät sen, mistä kukaan ei kerro. Kaikki värittyy omituisen kirkkaasti, hieman kuin technicolor-elokuvissa tai diakuvissa, joita kirjassakin katsellaan ja joita Karoliinakin alkoi lukiessaan kaivata. Tunnelma on koko ajan tiivis, ahdistava ja silti sellainen, josta ei lukiessaan voi tai halua päästää irti.

MacDonald luo hahmoistaan ja kirjastaan kauttaaltaan uskottavan ja ennen kaikkea sellaisen, joita ajattelee lukutauoilla ja lukemisen jälkeenkin.

Miksi kaikki joutuvat kantamaan syyllisyyden taakkaa? Ovatko kaikki syyllisiä, tavalla tai toisella? Linnuntietä jättää lukijansa pohtimaan tätä. Elokuun alussa kirjoitin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, joka jätti minuun suuren jäljen. Jos mahdollista, Linnuntietä jätti vielä suuremman ja huomaan, ettei näiden kahden kirjan väliin mahtuvilla teoksilla ole ollut samaa vaikutusta. MacDonaldin romaani on samalla kertaa kaunis, ankara ja surumielinen. Ymmärrän täysin Liisaa, joka kirjan luettuaan koki saaneensa lahjan, jollaisesta oli aina haaveillut. Vaikka romaanissa on paljon sellaista, joka voi ahdistaa, rakastin kirjan kaikkia 846 sivua. Tällaisia romaaneja haluan lukea, onneksi niitä tulee vastaan suhteellisen harvoin!

Kirjamatsi 1: äänikirjat - Catherine Hall & Alan Bradley

Alan Bradley: Sweetness At The Bottom of The Pie
Delacorte Press / Random House 2009
Äänikirjan lukija: Jayne Enwistle
Ulkomainen romaani, Kanada

Catherine Hall: Days of Grace
Viking Books / Penguin Books 2010
Äänikirjan lukija: Josephine Bailey
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Blogiani pitempään seuranneet saattavat muistaa viimesyksyisen kirjoitukseni äänikirjakävelyistäni. En tiedä, onko minulla huono keskittymiskyky vai mikä lie, mutta en osaa kuunnella äänikirjoja esimerkiksi kotitöitä tehdessäni tai autoa ajaessani (no, ajan autolla muutenkin ehkä kerran kahdessa viikossa), kuuntelen äänikirjoja vain kävellessäni, mutta en tietenkään aina. Koska minun on vaikea keskittyä äänikirjaan, kaipaan kuuntelemiltani kirjoilta enemmän lukuromaanimaisuutta kuin lukemiltani teoksilta, joilta yleensä toivon sitä kuuluisaa jotain enempää.

Koska äänikirjojen kuuntelu on minulle normaalia lukemista vaikeampaa, koen myös niiden blogiarvioinnin hankalaksi. Äänikirjaa on hankala selata lukemisen jälkeen ja kaiken kukkuraksi tunnun unohtavan kuulemani nopeammin kuin lukemani. Siksi arvioin nyt kaksi kevättalven ja kevään mittaan kuuntelemaani romaania eräänlaisen kilpailun asetelmista. Mikään Literary Death Match tämä ei ole, mutta Alan Bradleyn Sweetness at The Bottom of The Pie ja Catherine Hallin Days of Grace ottavat seuraavaksi mittaa toisistaan kolmessa eri erässä. Jokaisen erän maksimipistemäärä on kolme pistettä, jonka tarvittaessa jaan kahtia (esim. 2-1 tai 3-0). Ja kisa alkakoot: yksi, kaksi, kolme, nyt!


Erä 1: Tarina & kehys

Bradley: Sweetness at The Bottom of The Pien päähenkilö on nuori Flavia de Luce, joka asuu 1950-luvun Englannissa suuressa maaseutukartanossa yhdessä kahden nenäkkään isosiskonsa sekä postimerkkikokoelmaansa uppoutuvan kenraali-isänsä kanssa. Flavian äiti on kadonnut ja olettavasti kuollut kiipeilyonnettomuudessa Tiibetissä kymmenen vuotta aikaisemmin. Flavia on paitsi hontelo teini-iän kynnyksellä oleva tyttö, myös kaikenlaista myrkyistä kiinnostunut kotikemisti. Eräänä päivänä Flavia kuulee isänsä väittelevän vieraan kanssa. Pian vieras löytyy kuolleena perheen kasvimaalta ja Flavian isää epäillään murhasta. Jokainen varmasti arvaa, että tarina vasta alkaa tästä pidätyksestä. Kuka on murhannut muukalaisen ja mitä muukalainen oikein teki de Lucen suvun mailla? Bradleyn romaani on siis perinteinen "kuka sen teki" -dekkari, johon sekoittuu mysteerin lisäksi politiikkaa, luonnontiedettä sekä kartanomiljöötää. Erilaiseksi kirjan tekee se, että sen päähenkilö on vasta 11-vuotias.

Hall: Days of Grace on kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä sekä toisen maailmansodan ajan Englannissa kulkeva kirja, jonka kertojana toimii nyt ikääntyvä Nora. Sairasteleva Nora tutustuu nuoreen raskaana olevaan naiseen, jonka kanssa hän ystävystyy. Ystävyys kuljettaa Noran ajatukset vuosikymmenten taakse aikaan, jolloin hän lapsuuden ja teini-iän rajamailla ollessaan joutuu Lontoon pommituksia paetakseen muuttamaan pois lapsuudenkodistaan maalaispappilaan. Suuressa talossa hän ystävystyy itsensä ikäisen Gracen kanssa. Tytöistä tulee melkein siskokset ja elämä soljuu eteenpäin. Rauhallisuutta ei riko kaukana jylläävä sota, vaan erilaiset jännitteet, suuretkin yllätykset. Tarina kuljettaa lukijansa muistoihin, ystävyyteen, syyllisyydentuntoon, anglikaanisen ja katolisen uskonnon kysymyksiin, orastavaan seksuaalisuuteen sekä ennen kaikkea luottamuksen kysymysten äärelle.

Pisteet: 1-2 Hallin hyväksi. Molemmissa on talo Englannin maaseudulla, teini-ikään astuva tyttö kokijana (Hallin kirjassa tyttö on myöhemmin myös nuori nainen ja lopulta sairasteleva vanhus) ja varsin koukuttavaa tarinankerrontaa. Hallin tapa kuljettaa kahta eri rinnakkaistarinaa kahdessa aikatasossa on onnistuneempi. Bradleyn kirja on jännittävä ja hauskakin, mutta nostaa esiin kysymyksen siitä, kenelle kirja oikein on suunnattu: aikuisille mysteerien rakastajille vai salakerhoja harrastaville teineille?


Erä 2: Kirjoitustyyli

Bradley: Vetävä mysteeri. Koukkuja, kasvukipuja, yllätyksiä. Tarina etenee kuin juna - anteeksi kulunut ilmaisu - se on sujuvasti kirjoitettu, muttei tuo kaunokirjallisesti mitään uutta. Se ei toki ole tarkoituskaan, viihdyttämisen funktio täyttyy muutenkin. Bradley, noin 70-vuotias mies, ei yritäkään tavoittaa teinitytön ajatuksenjuoksua, mutta kuvailee hyvin suuren maalaistalon tunnelmaa ja äidin ikävää sekä ilkikurisiakin mietteitä. Bradley myös pelaa analogioilla sen verran, että vähempikin riittäisi. Hän onneksi kirjoittaa Flavian älykkääksi ja hauskaksi, kirjaa on ilo lukea. Mutta kaikessa vetävyydessäänkin romaani on epäuskottava, mikä johtuu nimenomaan siitä, että Flavia on iältään liian nuori ollakseen niin "aikuinen".

Hall: Myös Hallin romaani on erittäin vetävä. Tarina koukuttaa heti: Nora ja Grace, pappila, menneisyyden tapahtumat, mutta myös nykyaikaan sijoittuva kehyskertomus toimivat. Kahdessa eri aikatasossa liikkuminen tuo vaihtelua ja syvyyttä tarinaan, joskin ikääntyvän Noran tarinointi on paikoin pitkästyttävää. Hall osaa kirjoittaa tarpeeksi omaperäisesti, että teksti tuntuu hänen omaltaan ja samalla kuitenkin tarpeeksi viihdyttävästi, että kirjaa jaksaa kuunnella. Englanti-kuvaus on onnistunutta, ainakin kaltaiseni vain turistin silmin maata nähnyt uskoo melkein kaiken ja haluaa Hampstead Heathille vaikka heti. Mikä parasta, Hall osaa yllättää silloin kun lukija-kuuntelija pitkästyy ja kuvittelee arvaavansa seuraavat tapahtumat.


Pisteet Hallille 1-2. Bradleyn kirja pitää otteessaan, mutta se on epäuskottava ja paikoin on vaikea saada selvää, miksi mysteerissä on mukana kaikki ne elementit, jotka siinä ovat. Hallin kirja puolestaan on ylipäätään ensimmäisiä kuuntelemani äänikirjoja, jonka jatkamista odotin melkein yhtä innokkaana kuin hyvän painetun kirjan lukemista. Hall todellakin hallitsee lukuromaanin periaatteet ja osaa hyödyntää niitä.


Erä 3: Äänikirja, kuunneltavuus

Bradley: Kirjan lukija puhuu moitteetonta brittienglantia, jota on ilo kuunnella. Hän eläytyy teokseen, mutta ei liioittele. Äänensävy on lämmin silloin, kun sitä tarvitaan, hauska, jännittynyt ja asiallinen kirjan juonikuvioita noudattaen. Vaikka lukija puhuu paikoin turhankin nopealla temmolla, on häntä ilo kuunnella!

Hall: Kuten Kirjavan kammarin Karoliinakin huomauttaa, on lukija paikoin liiankin eläytyvä. Lukija todellakin nostaa ja madaltaa ääntään niin, että välillä hän tuntuu kimittävän ja toisinaan vajoavan jonnekin pappilan perimmäiseen ja pimeimpään nurkkaan, huu. Olin kävellä ojaan siinä vaiheessa, kun lukija alkoi laulaa (!) Amazing Grace-virttä. On hyvä, että lukija osaa käyttää ääntään, se luo kirjaan tunnelmaa, mutta liika on liikaa. Brittienglanti sentään on aina plussaa ja erilaiset aksentit ovat minulle yksi syy nauttia äänikirjoista.

Pisteet Bradleyn kirjalle 2-1.


Summa summarum

Pisteet: Bradley 4 - Hall 5.

Voittajaksi julistetaan Catherine Hallin romaani Days of Grace. Hurraa! Tulos ei ole mikään yllätys, vaikka olisin halunnut pitää pientä magiaa ja kotikemiaa harrastavan tytön mysteeristä enemmänkin. Bradleyn kirja on hauskempi ja siinä on parempi tunnelma, mutta minun olisi pitänyt olla varmasti yli 20 vuotta nuorempi pystyäkseni uppoutumaan tarinaan. Hallin voitto meni oikeaan osoitteeseen ja häneltä itse asiassa voisin nimenomaan kuunnella - en lukea -  toisenkin kirjan, mutta Flavia de Lucen tarinaa (Bradley on kuulemma kirjoittamassa kirjasarjaa) taidan mieluummin suositella omille lapsilleni sitten, kun he ovat Flavian iässä.

Niin - ja jos arvioisin kirjoja samalla tavalla kuin muitakin blogissani esittelemiäni teoksia, antaisin molemmille kolme ja puoli tähteä. Ihan kelvollisia, oikein hyviäkin lukuromaaneja, ei sen enempää eikä vähempää.

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa. Nuoruuteni vastarintaliikkeessä
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Something Fierce 2011
Suomentanut: Anu Nyyssönen
Ulkomainen muistelmateos, romaanimainen elämäkerta, Chile
Sivuja: 301


"Vallankumouksellisuus on elämän ja kuoleman asia. Väärän asian kertominen väärälle henkilölle on elämän ja kuoleman asia. Ja on mahdoton tietää, kuka on väärä henkilö.Teidän täytyy olettaa, että kaikki, aivan kaikki, ovat vääriä henkilöitä. Vastarinnassa me annamme elämämme kansalle, paremman yhteiskunnan puolesta. Pyydän teiltä paljon, mutta teidän täytyy muistaa, että teiltä vaaditut uhraukset eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä suurin osa maailman lapsista kokee. Niin monet heistä kuolevat parannettavissa oleviin tauteihin tai joutuvat tekemään töitä tehtaassa kaksitoista tuntia päivässä eivätkä he koskaan opi lukemaan tai kirjoittamaan. Me taistelemme sellaisen yhteiskunnan puolesta, jossa kaikilla lapsilla on oikeus lapsuuteen. Olen ylpeä, että te tytöt olette osa taistelua."
Minä olin iloinen, että äiti oli ottanut meidät mukaansa.

Carmen on kuusivuotias, kun demokraattisilla vaaleilla valittu Chilen presidentti Salvador Allende syöstään vallasta ja maassa alkaa 25 vuotta kestänyt vuotta kestänyt kenraali Augusto Pinochetin aika: oikeistodiktatuurin ja kidustusten aikakausi. Yksitoistavuotiaana Carmen on lähtenyt äitinsä ja Ale-siskonsa kanssa pakolaiskodistaan Kanadan Vancouverista kohti kotimaanosaansa Latinalaista Amerikkaa. Carmen ihailee Charlien enkeleitä ja syö McDonaldsissa, mutta se on vain pintaa. Samaa pintaa, minkä vuoksi hänen äitinsä on vaihtanut hippivaatteensa jakkupukuun ja korkokenkiin. Isäpuoli Bob on matkustanut kohti Chileä jo aikaisemmin. Carmenin perhe kuuluu sissiliikkeitä lähellä olevaan vastarintaliikkeeseen, joka ei enää usko hippimäiseen rauhaiseloon pyrkiessään taistelemaan oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden sekä kidutusten lopettamisen puolesta. Chileen pääseminen on vaikeaa, sillä perhe on sotilasjuntan mustalla listalla ja kiinni jääminen tietäisi vankeutta eristyksissä, kidutusta ja melko varmaa "katoamista". Sama koskee myös lapsia, sillä sotilaat eivät erottele vihollisiksi katsomiensa ihmisten ikää. Näin ollen matka entiseen kotimaahan on vaarallinen ja sen onnistuminen riippuu sekä onnistuneesta peitetarinasta että koko perheen yhteiseen asiaan uskomisesta - myös pitkäaikaisissa välietapeissa Boliviassa, Perussa ja Argentiinassa.

Chileläissyntyisen kanadalaisen Carmen Aguirran omaelämäkerta Kiihkeä maa. Nuoruuteni vastarintaliikkeessä (2011) kertoo nimensä mukaisesti siitä, millaista on viettää teinivuotensa piilossa, elää valheellisen keskiluokkaista elämää vastarintaliikkeen keskiössä perheensä todellista tehtävää salaillen sekä poliiseja ja sotilaita peläten. Suomen UN naisten, YK:n alaisen järjestön, tukemana julkaistu kirja kertoo tärkeän tarinan yhden tytön ja myöhemmin nuoren naisen näkökulmasta. Kuinka teini-iän juuri saavuttanut tyttö kokee vallankumoukseen valmistumisen? Millaista on piileskellä koko ajan; Nähdä ammuskelua, kuulla helikopterin pörräävän ja olla silti samaan aikaan kadun pusukuningatar tai katolisen koulun kiltti tyttöoppilas?

Minä pohdin, kuinka saisi sydämen takaisin sisääni. Olin tunnoton, hengitin pinnallisesti. Pelon tukahduttaminen oli elintärkeää, mutta tarkoittiko se kaikista muistakin tunteista luopumista? Mutta jos se oli ainoa tapa pysyä toimintakunnossa, sen hinnan olin valmis maksamaan.

Jostakin mielikuvallisesta syystä johtuen nimenomaan Latinalainen Amerikka on jo liki kahdenkymmenen vuoden ajan ollut minulle rakas. En ole koskaan käynyt Chilessä tai muuallakaan Etelä-Amerikassa, mutta monet maanosaan liittyvät asiat kaunokirjallisuudesta elokuviin ja dokumenteista lauluihin ovat kiinnostaneet ja suorastaan kiehtoneet minut. Ei siis ole mikään ihme, että innostuin heti Aguirran kirjastakin.  Kiihkeän maan nimi voisi varsin hyvin olla Kiihkeä maanosa, jos se ei kuulostaisi niin kankealta, sillä Aguirren kirja ei kerro pelkästään Chilestä, vaan myös esimerkiksi Bolivian poliittisesta tilanteesta sekä siitä liikennehdinnästä, jota vastarintaliike harjoitti  monissa Latinalaisen Amerikan maissa. Aguirre sivuaa myös pakolaisuutta Pohjois-Amerikassa, etenkin Kanadassa ja kertoo kaikesta omien kokemustensa perusteella.

Nämä ovat kokemukset, nimenomaan niin nuoren tytön kokemukset, tekevät Kiihkeästä maasta ainutlaatuisen. Vastarintaliikkeestä itsestään on kirjoitettu paljon, sitä on romantisoitu, sitä on pohdittu televisiodokumenteissa ja akateemisissa keskusteluissa, jopa populaarikulttuurissa. Aguirre antaa liikkeelle toisenlaiset kasvot, sillä hän osaa peilata nuoren tytön tavallisia toiveita siihen tavoitteeseen, jota varten hänen perheensä eli. Kiihkeä maa on erittäin sujuvasti kirjoitettu, miltei romaanimainen teos. Aguirre kuljettaa lukijansa luokkahuoneista eri maiden rajoilla tapahtuviin tarkastuksiin ja hampurilaisbaareista luotisateeseen. Tarina (!) etenee vetävästi, tismalleen käsikirjoituksen mukaan. Silti kirja on paikoin raskasta tai hidassoutuista luettavaa; silloin kun lukija alkaa eläytyä Carmenin treffeihin tai koulun käyttätymissääntöihin, hänet tempaistaakin maailmanpolitiikan luennolle. Nämä vaihdokset ovat paikoin kankeita ja ne voivat työntää vastarintaliikkeestä kiinnostumattomia lukijoita pois. Minä kuitenkin nautin kirjasta. Tarinan vetävyys ei syö sen uskottavuutta, koska Aguirra on paitsi kokenut kirjoittaja, myös paras ihminen kertomaan omasta teini-iästään. Koin myös paikoittaisen hitauden perusteltuna, sillä asioiden suhteuttaminen historialliseen kehykseensä on tällaisissa kirjoissa välttämätöntä ja minuun tuo historiallinen kehys vetosi itse asiassa Carmenin omaa tarinaa enemmän.

Kiihkeä maa on paitsi kertomus lapsesta ja nuoresta vastarintaliikkeen ytimessä, myös kuvaus kasvamisesta, siskoudesta, vanhempien ja lasten suhteista, luokkayhteiskunnasta sekä ennen kaikkea oman tiensä löytämisestä. Sanonta henkilökohtaisuuden ja poliittisuuden yhteydestä pitää paikkansa paremmin kuin hyvin, sillä Aguirren kirja on vahvasti poliittinen. Hän uskaltaa ottaa kantaa, mikä on edelleenkin rohkeaa, sillä Chilessä elää nykyisinkin suuri ihmisjoukko, joiden mukaan Pinochet joukkoineen vapautti maan ja toi sille taloudellista menestystä. Kaikki eivät usko kidutuksiinkaan.

Yhtenäistä kansaa ei voi koskaan voittaa. Aguirren kirjan tunnelmat ovat vastarintaliikkeen ja kirjan nimen mukaisesti kaukana siitä rauhanomaisesta vallankumouksesta, jota vaikkapa Salvator Allende Chileen ajoi. Jokainen saa itse tulkita, kuinka oikeutettua aseellinen vastarintatoiminta oli, minä uskon Aguirren parantaneen maailmaa ainakin omalta osaltaan. Kaikki ovat toivottavasti sitä mieltä, että Pinochetin diktuurin murtuminen oli voitto ihmisoikeuksille ja vapaudelle. Suosittelen Aguirren kirjaa kaikille Chilen poliittisesta historiasta sekä yksilötason kokemuksista kiinnostuneille. Jätän teidät pohtimaan diktatuurin, aseistautuneen vastarintaliikkeen ja rauhanomaisen liikehdinnän voiman merkityksiä oman aikansa hitin, chileläisen Quilapayúnin kappaleen kera.

****-