~TINA LUNDAN: ENSIMMÄINEN KESÄ~

Tartuin Tina Lundanin kirjaan suurella mielenkiinnolla, olihan romaanissa kritiikeistä ja lehtihaastatteluista lukemani perusteella paljon yhtymäkohtia Lundanin omaan elämään. Lisäksi nautin yleensä kotimaisten romaanien, etenkin nuorehkojen kirjailijoiden tekstien, lukemisesta. Niissä on aina jotain tuttua, kuulasta ja kaikessa realismissaan jotain hyvin rehellistä. Ensimmäisen kesän kohdalla nämä odotukseni täyttyivätkin.

Romaani kertoo Sanna-äidin ja Ulla-tyttären ensimmäisestä mökkikesästä perheen isän syöpäkuoleman jälkeen. Pauli-isä on edesmenneenäkin koko ajan läsnä, toisinaan kaivattuna, joskus lempeänä puhekumppanina ja toisinaan taas vihan tai uhmakkuuden kohteena. Kysymys siitä, miksi kävi kuten kävi, leijailee koko ajan taustalla, vaikkei se kirjassa korostukaan. Suru voi olla hiljaista itseen käpertymistä, mikä näkyy vaikkapa Sannan ja Ullan tavassa elää rinnakkain, mutta yllättävän itsenäisesti. Toisaalta se voi olla konkreettisia, hurjan oloisia tekoja, kuten Sannalla kuolleen miehensä vaatteiden pukeminen.

Ensimmäinen kesä kertoo surutyön ohella myös varsin lempeän realistisesti suomalaisesta yhteisöllisestä mökkikesästä. Sannan ja Ullan lisäksi suuressa puutalossa viettävät kesäänsä kaksi ystäväperhettä sekä lintuja bongaava Harri. Tämä yhteisöllisyys tuo kirjaan oman viehätyksensä sekä valottaa paitsi Sannan ja Ullan hahmoja, myös suomalaista tapaa viettää kesää saappaanheittoineen, telttaretkineen sekä ensimmäisine (ruotsalaisine!) uusine perunoineen. Ihastuminen, pettymys ja ystävyyssuhteet tulevat punnituksi.

Sanna ja Ulla molemmat saavat omat näkökulmansa esille vuoroluvuittain. Tästä syystä Ensimmäinen kesä toimii niin aikuisten- kuin nuortenkin kirjana. Nautin kirjan kuulaudesta, mutta paikoin kirjoitustyyli olisi voinut olla omaperäisempää. Aavistuksen vieraannuttava tyyli selittyy ehkä Lundanin omalla menetyksellä. Mikä tärkeintä, elämä jatkuu, vaikka hieman haparoidenkin.

~MARIAN KEYES: KUULEEKO KUKAAN?~

Tämän kirjan yhteydessä joudun hieman valottamaan juonta, paljastamaan sen käännekohdan. Jos kirja kiinnostaa, ettekä halua tietää mitään romaanin käänteistä, jättäkää tämä blogimerkintäni lukematta. Kiitos.

Näistä varoituksen sanoista pääsenkin kirjoittamaan muutaman rivin Marian Keyesin romaanista Kuuleeko kukaan?, jossa Keyes jatkaa Walshin perheen sisarusten tarinaa. Luin kirjan jo joulukuussa matkalukemisena, mutta koska se sopii teemaltaan muutama päivä sitten lukemaani Tina Lundanin romaaniin Ensimmäinen kesä, kirjoitan siitä vasta nyt. Muista kirjoista tuttuun tapaan Keyesin kerronta etenee räväkästi värikkäiden sanontojen ja hauskojen pienten sattumusten kera. Kaikkea värittää tälläkin kertaa vakava teema, leskeys.

Kirjan teema teki kirjasta astetta vakavamman kuin Marian Keyesin muista teoksista (ei siellä, etteikö esimerkiksi päihteiden käyttö, kuten Rachelin lomassa, olisi vakava asia). Koska olen omalla kohdallani joutunut miettimään, miten lähellä puolison yksinjääminen olisi voinut olla, yllätyin ja liikutuin kirjan keskivaiheilla tapahtuneesta paljastuksesta, Annan leskeydestä. Keyes jakaa kirjansa kahtia: Ensimmäisellä puoliskolla Kuuleeko kukaan? etenee kahdessa eri ajassa, Annan auto-onnettomuuden jälkeisessä sekä sitä edeltäneessä seurustelun ja tuoreen avioliiton onnessa New Yorkissa. Toinen osio käsittelee Annan yksinäistä toipilasaikaa New Yorkiin paluun jälkeen. Kenties kirjan rakenteesta johtuen koin Annan tarinan turhan poukkoilevana. Kosmetiikkafirman uusimmat markkinointisuunnitelmat, yhteydenotot meedioon, naapuriston värikkäät asukkaat sekä ennen kaikkea eräänlaisen sovituksen mukanaan tuoma Aidanin entisen tyttöystävän lapsi heittelivät tarinaa sinne sun tänne saaden otteeni kirjasta paikoin herpaantumaan. Myönteistä oli se, että kirjassa suru ja suoranainen vihakin saavat tilaa eikä sille anneta liian kevyttä ratkaisua.

Jos en olisi joutunut pohtimaan aihetta läheltäni, olisi teos mielestäni aika keskinkertainen Keyesin kirja. Keyesillä on taito kirjoittaa sellaista hömppää, jonka parissa viihtyy ja johon saa helposti tarttumapintoja. Kevyemmän kirjallisuuden kohdalla irlantilaisuus on mielestäni aina tuonut lisäarvoa lukemiseen, minkä vuoksi Keyes on lukulistallani. Tälläkin kertaa Annan ja sisarusten toilailut huvittavat ja etenkin Clairen sekä Rachelin ja Luken tuoreita kuulumisia oli hauska lukea. Vaikka Kuuleeko kukaan? ei missään nimessä ole suurta kirjallisuutta eikä edes paras Keyesin teoksista, viihdyin sen parissa siinä määrin, että varmasti tulen taas hankkimaan hänen uusimmankin teoksensa Hurmaavan miehen, kunhan se aikanaan pokkarina ilmestyy. Sujuvasti kirjoitettua irlantilaisromaantiikkaa tarvitaan ainakin oman arjen terapiaksi.

~PAOLO COELHO: BRIDA~

Tämän kirjan kohdalla joudun hieman huokaisemaan miettiessäni, mitä tästä nyt osaisin sanoa. Olen aina halunnut kovasti pitää Coelhon kirjoista, koska kaikesta kaupallisuudestaan huolimatta ne käsittelevät yleismaailmallisia ja tärkeitäkin aiheita. Ihmisen oman sydämen äänen, henkilökohtaisen sisimmän noudattaminen on varmasti jokaisen kohdalla se kaikkein tärkein neuvo. Se ei tietenkään ole Coelhon oma ajatus, mutta hän on osannut viedä ajatusta eteenpäin sekä myös tuotteistaa sen omaa kirjailijakuvaansa ajaakseen. Esimerkiksi romaaneissa Alkemisti, Yksitoista minuuttia tai Veronika päättää kuolla on paljon tarttumapintoja mitä erilaisemmille lukijoille.

Vaan se Coelhosta. Brida oli hankala kirja. Sen lukeminen vei enemmän aikaa kuin muiden, yleensä kaikesta huolimatta varsin nautittavasti kirjoitettujen, Coelhon teosten lukeminen. Bridan kohdalla kuitenkin koko juoni tuntui irralliselta (itsestään juonesta!) hyppien välillä irlantilaisessa arjessa, wiccojen seremonioissa, seksuaalisuudessa sekä "toisen puoliskon" löytymisessä. Hetkittäin kirjassa pohdittavaksi nousivat kristinusko ja naisen asema, toisinaan wiccalaisuus ja erilaiset luonnonuskonnot ja -uskomukset. Lukiessani en ymmärtänyt, mitä Coelho ajoi kirjassaan takaa? Mitä hän tällä kertaa tahtoi yleisölleen sanoa? Kirjaa voi mielestäni lukea rakkaustarinana, mutta noituudesta kiinnostuneet löytänevät siitä paljonkin tarttumapintaa, hölynpölyä omasta mielestäni. Toki ajatus oman sydämensä äänen ja oman rohkeuden löytymisestä oli jälleen mukana, mutta esimerkiksi suhteellisen iäkkään tietäjän, josta mieleeni tuli Coelho itse, ja Bridan välinen suhde tuntui liiankin itsestäänselvästi kirjoitetulta.

Bridassa parasta mielessäni olivat Irlannin luontokuvaus sekä lyhyt muistelma Bridan äidin nuoruuden rakkaudesta. Kuriositeettina Coelhon ystäville voisin mainita myös Santiago-nimisen paimenen, joka vilahtaa tässäkin teoksessa. Vaikka Bridassa oli paljon hyvääkin, taidan tulevaisuudessa tarttua Pauli Kohelon paljon julkisuutta saaneeseen teokseen.

~MIIKA NOUSIAINEN: VADELMAVENEPAKOLAINEN~

Miika Nousiaisen hirtehisessä kirjassa keskeinen teema on eräänlainen transnationaalisuus tai väärään maahan ja kansallisuuteen syntyminen. "Kansallisuustransu" Mikko Virtanen ei ole koskaan kokenut olevansa suomalainen, joten ratkaisuna on tulla ruotsalaiseksi, jollainen hän on aina sisimmässään ollutkin. Vaikka Mikko Virtanen, tulevaisuuden Mikael Andersson, on aina lapsuuden vadelmaveneiden ylensyönnistä aiheutuneesta oksentamisesta saakka kokenut olevansa ruotsalainen, ei häntä kelpuuteta kansankodin asukkaaksi tuosta vain. Tie Mikael Andersoniksi ei ole helppo, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Nousiainen kirjoittaa tyylillä, joka naurattaa ja kauhistuttaa. Kylmä nauru nousee huippuunsa esimerkiksi kohtauksessa, jossa Mikko Virtanen salakuuntelee ruotsalaisten ystäviensä elämää Thaimaan lomallaan. Myös ruotsalaisuudelle rakennettu alttari tai joulunvieton kuvaus tuntuvat lähestulkoon groteskeilta, vaikka niitä lukiessa naurattaakin. Vadelmavenepakolainen nostaa esille myös useita lähihistoriamme tapahtumia aina Anna Lindhin puukotuksesta joulukuun 2004 tsunamiin ja edelleen Lordin Euroviisu-voittoon. Tätä kaikkea Nousiainen tarkastelee Mikko Virtasen sinikeltaisten lasien takaa, mutta kuitenkin hyvin suomalaisesti.

Luin Vadelmavenepakolaisen matkalukemisena lentokoneessa. Kerronta oli siinä määrin nautittavaa ja mukaansatempaavaa, että luin sen kokonaan kahden ja puolen tunnin mittaisen lennon aikana. Mielestäni Vadelmavenepakolainen oli hirvittävän hauska, ja hirtehisen pintansa alla vallan älykäs kirja.

****

~VIISI KIRJAA VUODELTA 2008~

Lukublogini alkajaisiksi koen järkeenkäyväksi listata muutaman vuoden 2008 aikana lukemani ja itseäni suuresti koskettaneen kirjan. Kaikki teokset ovat romaaneja ja olen järjestänyt ne aakkosten mukaan. Näitä kirjoja voin ilolla suositella kaikille blogini lukijoille:




Joanne Harris: Karamellikengät

Harrisin romaani on Pienen suklaapuodin jatko-osa ja mielestäni yllättävän hyvä. Olen aina halunnut pitää Joanne Harrisin kirjoista, koska hänen teostensa nimet ja teemat ovat lumoavia. Appelsiinin tuoksua ja Pientä suklaapuotia lukuunottamatta olen kuitenkin kokenut useimmat Harrisin teokset hieman puuduttavina. Karamellikengät olikin iloinen yllätys ja eräänlainen muistutus siitä, miksi pidän (ja haluankin pitää) Harrisin romaaneista. Kirja hehkuu elämää sekä maagista realismia kuvaillessaan nimensä muuttaneen Vianne Rocherin ja tämän kahden tyttären pientä elämää Pariisin Montmartressa. Romaanissa keskiöön nousevat myös vanha tuttava Roux sekä suklaapuodissa työskentelevä vahva ja säteilevä Zozie de l'Alba, jonka kanssa Vianne käy varsinaisen henkien taistelun oikeudestaan omaan elämäänsä. Joulunalusaikaan sijoittuva Karamellikengät pitää otteessaan. Kerronta vie lukijaa pois arjesta - ja koko ajan tekee mieli suklaata.


Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
Tuhat loistavaa aurinkoa oli kirja, johon tartuin hieman pelonsekaisin tuntein kuultuani sen olevan paikoin hyvin rankkaa luettavaa. Kun olin kirjaa noin viisikymmentä sivua lukenut, en voinut keskeyttää lukemista kuin pakollisten hoidettavien vuoksi. Hosseinin kirja oli mielestäni järisyttävän hyvä ja monella tasolla puhutteleva. Ensiksi kirjan päähenkilöiden kokemukset koskettivat suuresti sisintäni - kaikki se kauneus, kauheus, julmuus ja vastenmielisyys sekä toisaalta suuri rakkaus ja voimakas ystävyys puhuttelivat. Toiseksi kirja nosti esille toisenlaisen Afganistakin kuin vain ainakin itselleni mediasta tutun aavikkosodan runteleman maan. Kirjan kautta Afganistanin historia, rehevät jokilaaksot, maan populaarikulttuuri ja muoti sekä toisaalta myös tietenkin vuosisatainen runous, historialliset monumentit sekä sodan aikaansaama pelko tulivat tutuksi. Vaikka romaani sisälsi miltei liian raakoja kohtia, oli sen sisältö pohjimmiltaan niin valoisa ja elämään uskova, että siitä jäi onnellinen olo. Kirjan naiset, Mariam ja Laila, loistavat kuin auringot, kirkkaina ja voimakkaina.


Juha Itkonen: Kohti
Itkosen Kohti on vuoden 2008 listani ainoa kotimainen romaani, vaikka toisinkin voisi olla. Halusin kuitenkin nostaa esille juuri Itkosen, koska olen pitänyt kaikista hänen kirjoittamistaan kirjoista ja koska hän, jos kuka, hallitsee hienosti oman sukupolveni aikalaisromaanien kirjoittamisen. Kohti on kirja isästä ja pojasta sekä hieman tyttärestäkin. Se kuvaa ikääntyvän Tapani-ministerin, nuoren bisnesmies-Jussin sekä kapinoitsija-Julian perhesuhteita kotimaamme murrosten antamien näkökulmien keinoin. Jokaisella perheenjäsenellä on omanlainen maailmankatsomuksensa; Isä on vasemmistolainen (luultavasti sosiaalidemokraatti), Jussi kokoomuslainen ja Julia puolestaan maailmanparantaja. Kirjan kehystarina kuvaa sitä, kuinka Tapani ja Jussi lähtevät hakemaan Thaimaaseen kadonnutta / karannutta Juliaa kotiin. Itkonen antaa tilaa Ansaksen perheen molempien miesten muistoille ja ajatuksille, vaikka molemmat tekevät tyhmiä tekoja, kunnioittaa ja ymmärtää Itkonen mielestäni kummankin henkilöhahmonsa ratkaisuja. Kirjan nimi, Kohti, kuvastaa hyvin yhden perheen jäsenten pyrkimyksiä päästä toisiaan lähemmäksi siinä jo paremmin tai heikommin onnistuen.


Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
Kolmastoista kertomus oli viime vuonna lukemistani kaunokirjallista teoksista se, jonka lukemisesta nautin kaikkein eniten. Se ei ole omasta mielestänikään suurta tai parasta kirjallisuutta, jota luin, mutta ehdottomasti parhaiten otteessaan pitävä ja minua viihdyttävin. Setterfieldin esikoisteos on kuin lahja kirjoja ja brittiläisiä sumuisia nummimaisemia rakastavalle romantikolle. Kirja on kertomus kirjoista ja kirjailijasta, kummituksista sekä ylhäisösuvuista, mutta samalla myös lähimenneisyyden Britanniasta sekä yksittäisen ihmisen sisäisestä surusta. Vaikka suru tulee kirjassa esille monin paikoin, ei Kolmastoista kertomus ole mielestäni surullinen kirja. Jännittävä se kyllä on, eräänlainen sinisukan salapoliisikertomus, jonka luettuaan tekisi mieli paeta muutamaksi päiväksi kirjastoon haistelemaan vanhojen kirjojen tuoksua. Tämän kirjan ystäville voisin suositella myös Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjoa - kenties Tuulen Varjon ystävät ovat Kolmannentoista kertomuksensakin jo lukeneet.



Susan Vreeland: The Forest Lover
Susan Vreeland keskittyy tässäkin romaanissaan liikumaan toden ja fiktion välisessä maastossa luoden kuvan kanadalaisesta taiteilijasta Emily Carrista (1871-1945), joka asui ja työskenteli kwakiutl-intiaanien parissa. Carrin taide sai vaikutteita intiaanien töistä ja uskomuksista, muun muassa toteemeista. Vreelandin romaani kuvailee elämää syrjäseudulla henkilöitään kunnioittaen, mutta samalla heitä säästämättä. Luonnon ankaruus ja ihmiselon ihanuus ja suoranainen vääryys tulevat väkevästi, paikoin jopa järkyttävästi, esille. Kirja kertoo Emily Carrin koko elämän kestävästä rakkaudesta taiteeseen ja luontoon, mutta myös siitä, millaista on elää yksin yhteisössä, joka eroaa kulttuuriselta taustaltaan taiteilijan omista lähtökohdista. Romaania kuvittavat Emily Carrin visuaalisesti vahvat työt. Romaani herätti minussa kiinnostuksen sekä Emily Carrin että kwakiutlien taidetta kohtaan. Vaikka nautin romaanista suunnattomasti, pidän Vreelandin kirjoja Artemisian rohkeus sekä Sininen neito vielä paremmin taidemaailmaan sijoittuvina fiktioina.