Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Maggie Nelson: Jane – Eräs murha / Punaiset osat

S&S 2020
Jane - a murder 2005 / The Red Parts 2007

Suomentanut Kaijamari Sivill

415 sivua
Kansi
Yhdysvaltalainen omaelämäkerrallinen tietokirja
(ja esseekokoelma, runokirja, true crime -vaikutteinen teos yms.)

[--]

Tai sen voi sanoa toisinkin:

kuvitellulla on taipumus
muuttua todeksi, ja kun niin käy,

mikään musta maali ei riitä
sitä peittämään.

Ihailemani kirjailija ja esseisti Maggie Nelson menetti tätinsä muutama vuosi ennen omaa syntymäänsä. Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, Nelson syntyi 1973. Murha vaikutti Nelsonin elämään ja joihinkin hänen (ja sukunsa) tekemiin valintoihin.

Nyt samoissa kansissa on kaksi teosta. Jane, jonka alaotsikkona on “eräs murha”, on luonnehdittavissa hybridikirjallisuudeksi. Jane koostuu Nelsonin runoista, Jane Mixerin päiväkirjoista ja dokumenteista. Se kiertää mennyttä ja nykyisyyttä, epätietoa ja ihmisyyttä. Se luo Janea Maggie Nelsonille ja edelleen Nelsonin ja Janen lukijalle. Teos tulee liki, sen tyylitelty henkilökohtaisuus jää tajunnan ja tunteen rajamaille.

Jälkimmäinen teos Punaiset osat on muistelmateos, joka on osin kuin akateemisesti sävytettyä true crimea, murhatutkimuksen uutta avaamista ja oikeudenkäyntikuvausta. Toisaalta se on esseemäistä tekstiä, jossa omat kokemukset yhdistyvät psykoanalyyttiseen tutkimuskirjallisuuteen, elokuviin (Chucky, Taksikuski) ja edelleen muuhun kirjallisuuteen (ah, Joan Didion). Kolmanneksi Punaiset osat on hyvin henkilökohtaista tekstiä, Nelsonin tuotannon ystäville tyylillisesti tuttua ja silti uutta.

Yhdessä kirjat ovat näin luettuna erottamaton pari, mutta etenkin Janen voisi lukea erikseen, onhan se alkukielellä ilmestynyt 12 vuotta aiemmin. Aiheestaan huolimatta teokset ovat myös nautinnollista, vetävääkin luettavaa. Nelson-faniuteni vain kasvaa.

Miten voisin kiteyttää nämä teokset, tämän kirjan? Ehken mitenkään, mutta seuraava riittää: Rakastin teosparin lukemista, vaikka lähtökohtaisesti en true crime -aiheita kirjoista luekaan. Tiesin kyllä, että Nelson kirjoittaa enemmänn ja syvemmin. Lähtökohtaisesti luinkin (ja luen!) juuri Nelsonia.

Luen Nelsonia, koska hänen tekstinsä ruokii älyä ja sydäntä.

Emma Mitchell: The Wild Remedy

Emma Mitchell: The Wild Remedy. How Nature Mends Us. A Diary Michael O'Mara Books Limited 2019 Kannen suunnittelut Claire Cater 192 sivua Brittiläinen omaelämäkerrallinen tietokirja, luontokirja

Luitteko juhannuksen aikaan jotain erityisen lumoavaa?

Minä luin. Kirjan, jonka haluan pitää itselläni ja josta haluan kertoa kaikille:
Emma Mitchellin The Wild Remedy on ihana ja tärkeä teos, joka kiertää vuoden brittiläisessä luonnossa, mm. Cambridgeshiressä ja Walesissa, mutta kertoo samalla Mitchellin omasta (syvästä) masennuksesta ja luonnon merkityksestä mielen kurimuksessa ja paranemisessa.

Hyvin kirjoitettu teos yhdistää omakohtaista tekstiä laajempaan: hyvinvointiin, floran ja faunan tarkasteluun, pienten ja suurempien havaintojen tallettamiseen oli kyse sitten ulkoilusta Annie-koiran kanssa, simpukoiden keräämisestä tai valon määrän vaihtelu vaikutuksesta aivojen toimintaan. Kokonaisuus on henkilökohtainen ja silti yleinen.

En ole itse kärsinyt masennuksesta, mutta reagoin herkästi eri vuodenaikoihin. Sain Mitchellin kirjasta paljon, suorastaan rakastuin lukukokemukseeni. Aionkin lukea teoksen uudelleen, ottaa sen säännölliseksi vuosilukemiseksi siten, että luen siitä aina kuukauden kerrallaan: pian siis heinäkuuta käsittelevän luvun heinäkuussa, elokuussa sitten elokuun jne. Englantilainen luonto elää toki eri tavalla kuin suomalainen, mutta osin kasvit ja mielenmaisema ovat tuttuja. Minullahan on alati matkaikävä Brittein saarille, joten pääsen nauttimaan sikäläisestä luontokuvauksesta ja samalla kuitenkin inspiroitua oman lähiluonnon tarkkailusta. Liian kuvailevaa kirjan teksti ei missään vaiheessa ole, vaan pohdiskelevaa ja lähelle tulevaa, päiväkirjamaista. Sanat ja lauseet ihastuttavat.

Ja yhtä paljon, ellei jopa enemmän, ihastuttavat kuvat: piirrokset ja valokuvat. The Wild Remedy on eittämättä yksi kauneimmista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut. Kuvittajana tunnetun Mitchellin piirrokset ja valokuvat kietoutuvat yhteen tekstin kanssa niin, että ainakin minä haluaisin sekä valokuvata (helppoa) että piirtää (vaatii harjoittelua) lähiluonnosta löytämiäni ihmeitä.

Kaikkein eniten haluaisin kuitenkin omata viisautta elää omissa tunnoissani vuodenkierron myötä: antaa aikaa hämärälle ja valolle sekä itsessäni että luonnossa. 

Ann Patchett: The Dutch House

Ann Patchett: The Dutch House
Bloomsbury Publishing / HarperCollins 2019
Kannen maalaus Noah Saterstrom
337 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

“Do you think it’s possible to ever see the past as it actually was?” I asked my sister. We were sitting in her car, parked in front of the Dutch House in the broad daylight of early summer. The linden trees kept us from seeing anything except the linden trees. I had thought the trees were enormous when I was young but they’d kept right on growing. Maybe one day they’d grow into the wall of Andrea’s dreams.
[--]
“I see the past as it actually was”, Maeve said. She was looking at the trees.

Tiedättehän tunteen, kun romaani suorastaan imaisee mukaansa eikä sitä raaskisi laskea käsistään? Ei silloinkaan, kun lukeminen etenee hitaasti?

Ann Patchettin The Dutch House on juuri tällainen uppoutumiskirja. Hitaasti lukeminen kohdallani johtuu siitä, että luin ainakin vielä suomentamattoman kirjan sen alkukielellä englanniksi ja vaikka toki osaan englantia oikein sujuvasti, on silti aina nopeampaa lukea suomeksi. Mutta eipä lukeminen mikään nopeuskisa ole. Upea romaani on tämän vuoden Pulitzer-ehdokkaiden joukossa.

Romaani on sukutarina, jonka keskiössä ovat sisarukset Maeve ja Danny, joka on teoksen minäkertoja, sekä majesteettinen vanha talo Philadelphian laitamilla. The Dutch Houseksi kutsun talon aulaa koristavat VanHoebookien muotokuvat. Danny ja Maeve muuttavat taloon lapsina, mutta elämä on kaikkea muuta kuin onnellista. Heidän äitinsä jättää perheensä ja isän uusi vaimo Andrea on kuin satujen klassinen paha äitipuoli. Maeve ja Colin varttuvat, mutta talo ei jätä heitä koskaan rauhaan.

Kokonaisuus on liikuttava ja älykkäästi kirjoitettu romaani toimimattomasta perheestä, sisarussuhteista ja osin myös Yhdysvaltain muuttumisesta 1960-luvulta (Maeven ja Dannyn nuoruusvuosista) kohti myöhempiä vuosikymmeniä. Patchett pääsee vaikuttavalla tavalla henkilöhahmojensa nahkoihin ja siihen, miten eri tavalla samankin perheet jäsenet asiat kokevat ja muistavat.

Kokonaisuus on varsin perinteinen romaani, mutta tässä perinteisyys tarkoittaa hyvää ja laadukasta kirjallisuutta. Menetys, menetykset, väärinkohtelu ja perhesiteet nivoutuvat yhteen talon ja sen sisältämien maalausten kanssa ja sitä kehystävien puiden kanssa. Erityisen vahvasti mielen verkkokalvoille piirtyy kuva Maevesta, muutenkin kuin kirjan kannen vuoksi. Kansikuvan on Noah Saterstrom maalannut nimenomaan Patchettin romaania varten ja maalaus esittää Maevea.

Mikä koukuttava, samalla kertaa hauras ja väkevä romaani. Tätä oli i h a n a lukea.

P.S. Instagram-tililläni kommenteissa käy ilmi, että romaani julkaistaan suomeksi vuonna 2021. Loistavaa!

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Kärlekens Antarktis 2018
Suomentanut Outi Menna
Kansi Laura Lyytinen
304 sivua
Ruotsalainen romaani

Jostain, luultavasti kirjablogien syövereistä, mieleeni syöksyy virke: ”Kirja oli kauneinta ja kauheinta, mitä olen [aikoihin] lukenut.” En tiedä, onko Sara Stridsbergin romaani Rakkauden Antarktis kauhein tai kaunein kirja, jonka olen lukenut. Ei varmastikaan, mutta kauhea ja kaunis se on.

Romaanin kertoja Inna on kuollut, murhattu raa’asti: raiskattu, paloiteltu. Nyt osa Innan ruumiista mätänee kahdessa matkalaukuissa, osan ovat linnut ja muut eläimet vieneet poikasilleen. Eläessään Inna oli narkkari ja prostituoitu, joka halusi vain heroiinia ja joka noustessaan automiehen, asiakkaan, kyytiin oikeastaan jo tiesi kohtalonsa. Tuonilmaisista Inna katsoo mennyttä elämäänsä, surkeita lähtökohtiaan ja lapsiaan, jotka on menettänyt. Vuosikymmenet vierivät, vaikkei Innaa ole olemassa maallisessa maailmassa, on hän läsnä: Kohtaloaan on yritettävä rakastaa.

Alkuasetelma kuulostaa lähestulkoon jännityskirjalta, mutta dekkari Stridsbergin romaani ei ole. Murhaajalla ei oikeastaan ole väliä, uhrilla sen sijaan on. Rakkauden Antarktis tekee näkyväksi ihmiset, jollaisilta on liian helppo sulkea silmänsä: he, jotka nukkuvat yömajoissa, porttikongeissa tai siltojen alla; he, joilla ei ole koskaan ollut edes mahdollisuuksia. Romaani kertoo syrjäytymisestä ja sukupolvelta toiselle jatkuvasta huono-osaisuudesta ja ehkä kauheimmasta kohtalosta, jonka ihminen voi kokea.

Romaani on mutainen, eritteinen ja painostava. Ja samalla se on mitä kaunein, toiveikaskin kuvaus rakkaudesta. Stridsberg kirjoittaa upeaa kieltä, jonka Outi Mennan suomennos välittää vaikuttavasti. Rakkauden Antarktis on sellaista kirjallisuutta, jollaista rakastan lukea. Se saa samalla kertaa murehtimaan ja ihastumaan, eikä päästä otteestaan, vaan sulkee omaan mikrokosmokseensa.