Virginia Woolf x 2: Majakka ja Kiitäjän kuolema

[Tässä blogijutussa on mukana kaksi Virginia Woolfin kirjaa, joista kummastakin ehdin postata jo Lumiomenan Instagramiin. Bloggerissa on ollut taas jotain ärsyttäviä muutoksia ja esimerkiksi tekstin fontin koon muuttaminen on aiempaa hankalampaa, argh, mutta tällä mennään. ♥]

Virginia Woolf: Majakka

Tammi 2003 (ensimmäinen suomennossa ilmestynyt 1977)

To the Lighthouse 1927

Suomentanut Kai Kaila

Kannen suunnittelu Heikki Kalliomaa

258 sivua

Englantilainen romaani

Luinko viime viikolla kesälomani parhaimman kirjan? Virginia Woolfin “Majakka” on kirjallisuutta, jota rakastan, mutta vielä muutama sananen ennen kuin menen rakkaudentunnustukseen.

Moninäkökulmainen “Majakka” alkaa rouva Ramsayn perheen retkisuunnitelmista ja tutustuttaa koko joukkoon ihmisiä. Säästä puhuminen paljastaa henkilöiden perusluonteesta, mutta alussa lukija ei voi tietää, mihin suuntaan tarina (tai tarinat, jokaisella omansa, tarinavetoisesta kirjasta ei kuitenkaan ole kyse, joten sanavalintani voisi olla toinenkin, mutta huom: kyse on vasta alusta) ja kerronta kehittyvät. Hyvä niin, kyseessä on romaani, jolle on syytä antaa aikaa, jonka lukeminen viipyillen on valtava ilo, vaikka teoksen tunnelma on pitkälti surumielinen – ja vapauttava.

Vaikka olin lukenut arvosteluja ja muita Majakkaa käsitteleviä kirjoituksia, yllätti romaanin rakenne minut. Tiesin kyllä jo ennakkoon, että Majakka on moniääninen romaani, mutta kuvittelin sen – ehkä "Mrs. Dallowayn" tapaan – sijoittuvan yhteen päivään ja erityisesti rouva Ramsayn pään sisäiseen maailmaan. Lopulta aikajänne on melko pitkä, vaikka päiviä onkin kaksi. Huvilan tunnelma ja koko maailma muuttuvat, toiset ihmiset pysyvät, toiset – niin, eivät: kuolema on läsnä.

Majakassa kertojat ja näkökulmat vaihtuvat, mikä vaatii tarkkaavaisuutta lukijalta (vaati ainakin minulta), mutta kun kerronnan rytmiin tottuu, avautuu koko romaani entistä paremmin. Majakan kaikkein keskeisimmät – ainakin minulle tärkeimmät – henkilöt ovat rouva Ramsay ja Lily Briscoe. Rouva Ramsay on viisikymppinen kaunotar, joka on taitava ohjailemaan muita. Lily Briscoe on taiteilija, uudemman ja nuoremman sukupolven nainen. Naisten kertojanäänistä avautuu näkymiä naisen asemaan Woolfin aikana: avioliitto ja oma tie, haaveet ja toiveet, se millaisia mahdollisuuksia ja suuntia ei toisella ole ollut ja toisella on.

Majakka on kirjallisuutta, jota rakastan. Se on enimmäkseen tajunnanvirtainen ja osin konkreettinen: ihmisten mieli vaeltaa ja samalla miljöö yhtä lailla huoneissa (muuttuvaa valoa, ruoan käryä ja katettuja lautasia myöten) kuin ulkona piirtyy tarkkana ja aistivoimaisena. Se on feministinen klassikko, joka valottaa aikakauden arvojen ristiriitoja ja joka näkökulmatekniikkansa ja teemojensa vuoksi pysyy edelleen ajankohtaisena. Kaiken lisäksi se on sekä piikikäs että niin, niin kaunis.

Majakka on niitä kirjoja, jotka voisin ottaa mukaani nukkumaan – osaksi uniani, pääni sisäisyyttä.

♥♥♥

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

Teos 2013

66 esseetä

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Kansi Camilla Pentti

576 sivua

Brittiläinen kirjoituskokoelma

Aika usein olen tainnut mainita aloittaneeni kirjan, kuljettaneeni sitä mukanani, lukeneeni pätkissä jne. Virginia Woolfin esseekokoelmaa “Kiitäjän kuolema” vasta kuljettelinkin, mutta tarkoituksella, sillä teoksen 66 esseetä ovat sen verran painavia, että luin niitä aina muutaman kerrallaan. Luin, istuin tai kävelin, ja mietiskelin. Ajattelin Woolfin elämää ja vielä enemmän pohdin häntä ajattelijana ja kirjailijana, oivaltajana, älykkäänä sanankäyttäjänä.

Tätä kirjoittaessani olen palannut joihinkin, unohtanut osan ja jotkut muistan ihmeellisen kirkkaasti. Kokonaisuus on, kuten tekstikokoelmissa usein, epätasainen – toki laadukkaasti, eli kaikkea lukee mielellään ja jokainen essee antaa ajateltavaa; osa siksi, että teksti on loistokasta ja osa vain ajankuvan vuoksi, peilinä kirjoitusajankohtansa älymystön ajatuksiin. Esseiden tematiikka vaihtelee kirjallisuudesta (annettuihin) sukupuolirooleihin ja matkustamisesta kuvaukseen ilmahyökkäyksestä. 

Kun tekstejä lukee, tulee sellainen olo kuin pääsisi Woolfin pään sisälle – kuin olisi osa hänen sanojensa virtaa ja sitä maailmaa, jossa hän eli. Kiitos tästä myös teoksen oivasti suomentaneelle

Rakastin tämän hajanaista lukemista ja kuljettanen tätä mukanani vielä toistekin.

Lomaa tähän saakka

Jos vuosi olisi toisenlainen, kirjoittaisin nyt varmaankin kuulumisia Italian-matkaltamme. Voisi myös ajatella, että matkan peruuntuminen harmittaa, mutta (ilman mitään itselle selittelyjä) niin ei käynyt, sillä loma tähän saakka on ollut muun muassa:

Auringonnousua Pielisellä (yllä olevan kuvan otin Kolilla hotellihuoneemme parvekkeelta, kello oli soimassa 3.15).

Uuden kirjan ensisivujen lukemista juhlallisesti Kolilla (ensisivujen... Ihan ensimmäisen sivun luin, jatkoin kirjaa myöhemmin samana iltana mukavasti sisätiloissa).

Visiittiä Porvooseen (ja tietenkin myös herkuttelua).

Esikoisen rippijuhlat.

Lumoutumista ja hiljentymistä Parikkalan patsaspuistossa (millainen olikaan yhden ihmisen elämäntyö).

Pyöräilyä Pyhäselän rannoilla.

Iltapäiväteetä läheisten pihalla.

Retkiä ja matkoja.


Ja: enimmäkseen joutenoloa kotona (yövalvomista ja pitkään nukkumista, kävelyjä, lepoa).

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket

Tammi 2020
Kansi Laura Lyytinen
365 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Kotimaista perusproosaa, joka on hyvin kirjoitettua, mutta tahtoo jäädä kesken (sic) heti alkuunsa. Vai miten sen nyt menikään… Alku meni juuri kuvaamallani tavalla, en innostunut lukemastani ja kirja jäi kesken muutamaksi kuukaudeksi. Viikko sitten kaipasin hyvää kotimaista luettavaa ja nappasin Saara Cantellin Kesken jääneet hetket uudelleen käteeni. Tällä kertaa romaani vei, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että luin laadukasta perusproosaa.

Mitä sitten perusproosa minulle tarkoittaa? Perusproosa-sana on ehkä vähän ilkeä, mutta minä arvostan hyvää perusproosaa, joka on jopa jonkinlainen kirjallisuuden kivijalkakin. Se on sujuvaa, hyvin kirjoitettua luettavaa, joka ei erityisemmin haasta lukijaansa tai säväytä kirjamielen syvimpiä sopukoita, mutta joka parhaimmillaan kietoo pauloihinsa ja tarjoaa tarpeeksi kiinnikkeitä, kiinnittymistä niin henkilöhahmoihinsa kuin tapahtumiinsa ja kieleensäkin.

Cantellin romaani osoittautuikin lukemisen arvoiseksi, juuri sellaiseksi laadukkaaksi proosaksi, joka jää mietityttämään vielä lukemisen jälkeenkin. Romaanin kehyksessä Virvan sisko Salla kuolee auto-onnettomuudessa. Valokuvalaatikon äärellä Virva palaa muistoihinsa ja kulkee ajatuksissaan lapsuuden ja nuoruuden kautta aikuisuuteen. Niin paljon koettu, niin paljon on (kuten romaanin nimessäkin sanotaan) kesken. Niin paljon on sellaista, jota olisi voinut tehdä toisin.

Eniten rakastin ajatusta valokuvista, sitä mitä lukujen aluissa kuvailluista kuvista syntyi. Yhtä lailla ihastuin “Rinnakkaistodellisuudet”-leikkiin, jossa Virva ystäviensä kanssa kuvittelee koko porukalle rinnakkaiset elämät. Jos… Niin, kiehtovaa! Ja lopulta, oikeastaan jo puolivälissä, olin romaanin lumoissa. Cantellin hahmoissa kaikkine (aavistusten) kliseisine elämäntapahtumineenkin on jotain, joka saa kiintymään heihin ja elämään ikään kuin heidän rinnallaan.

Lämmin suositus tälle hyvin kirjoitetulle romaanille. P.S. Olen edelleen vienyt enemmän kirjajuttuja Instagramin puolelle, kuten tämänkin, mutta yritän (!!!) muistaa tuoda nämä lyhyet tekstit blogiinkin. ♥

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Evelyn Waugh: Mennyt maailma, Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat

Suuri Suomalainen kirjakerho / Otava 1983

Brideshead revisited 1945

Suomentanut Pentti Lehtinen
315 sivua
Brittiläinen romaani

Jotkut kirjat kulkevat mukana useaan paikkaan, kuten tämä Evelyn Waugh’n Mennyt maailma. Ensin se oli mukanani iltapäiväteellä Lontoossa helmikuussa 2017 (yllä oleva kuva) ja nyt sitten toissa viikolla retkellä Porvoossa (alla oleva nopeasti napattu kuva). Lukeminen kesti siis yli kolme vuotta!

Syynä hitaaseen lukemiseen on unohdus: aloittelin romaania Lontoossa, jossa aioin lukea sen loppuunkin, mutta lontoolaisissa kirjakaupoissa oli liikaa houkutuksia ja Waugh’n romaani tuli sitten pakattua matkalaukkuun, josta se kotona siirtyi takaisin hyllyyn. Joskus hieman myöhemmin aloitin romaania uudestaan, mutta mieleni ei ollut otollinen klassikolle tai sen jokseenkin kömpelölle suomennokselle. Tänä kesänä kolmas luenta-aloitus vei mukanaan ja suomennokseenkin totuin, vaikka hetkittäin tuskaillen.

Jotkut saattavat muistaa Menneen maailman tv-sarjana 1980-luvulta. Itse olin sarjan lähetysaikaan vielä turhan nuori tai ainakin sarjasta kiinnostumaton, joten en ole filmatisointia nähnyt (ja ilmeisesti uudempikin filmatisointi on olemassa). Toivottavasti useampi on lukenut Waugh’in romaanin, ainakin kaikki kaltaiseni anglofiilit. Teoksen suomenkielinen nimi on erinomainen, sillä se viittaa toisaalta romaanin keskeishenkilön muistoihin ja toisaalta siihen, että Waugh’in romaanissa brittiläinen luokkayhteiskunta on murroksen kourissa.

Kirjan kehys lyhyesti: toisen maailmansodan aikana kapteeni Charles Ryder palaa Bridesheadiin, kartanoon, jossa on viettänyt aikaa 1920-luvulla Flyten sisarusten Sebastianian ja Julian kanssa. Eksentriset Flytet mullistavat Charlesin elämän, mutta “Mennyt maailma” sisältää ihmissuhdekuvauksen ohella myös aatteiden, moraalin ja niistä syntyvien ristiriitojen käsittelyä: ihmisen painia oman ihmisyytensä ja muiden kanssa.

Englannissa 1940-luvulla julkaistua klassikkoa voi luonnehtia moderniksi epiikaksi. Mennyt ja kerronnallinen nykyisyys sovittuvat yhteen, on suuria tunteita, akateemista (oi, Oxford!) ja uskonnollista (katolisuus) pohdintaa, luokkaeroja ja erilaisia valintoja. Kerronta on osin eeppisen laveaa, mutta Waugh jättää paljon myös rivien väliin. Waugh on sekä hienostunut että ironinen kirjoittaja.

Kokonaisuudesta rakentuu tunnelmaltaan taianomainen romaani, joka saa kaltaiseni brittifanin sydämen läpättelemään.