Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä
Otava 2010
382 sivua
Kotimainen romaani

--

Tämä blogiteksti on osa kirjabloggaajien ja YLE Kirjojen Suomi -hankkeen yhteistyötä. Suomen jokainen itsenäisyysvuosi saa osakseen kirjan, joista kaikista julkaistaan myös juttu jossain kirjablogissa. Vuoden 2010 kirja on Markus Nummen Karkkipäivä. YLE:n sivulta löydätte lisää tietoa kirjasta, sekä Karkkipäivää käsittelevät tv- ja radiohaastattelut.

--

Ovi oli raollaan.
Ari tunsi epämääräistä kiitollisuutta. Elämälle kiitos… Se tästä olisi enää puuttunut. Lähteä eripariset kengät jalassa naapuriin lainaamaan puhelinta, jolla olisi yrittänyt soittaa huoltomiehen. Lastensuojelun täti odottamassa vieressä, eikä pojasta tietoakaan.
Voi tätä vitun nöyryytystä, ajatteli Ari. Niin hän kirjoittaisi romaanissaan.

Jossain on pieni poika, joka harhailee yksin lähiössä ja kaupungilla, ja lyöttäytyy kauppareissun aikana Ari-nimisen kirjailijan seuraan. Toisaalla, ihan lähellä, on pieni tyttö, jonka äiti Paula on jättänyt yksin työstämään itsekseen asioita, jotka ovat äidin mielestä menneet pieleen. Työstäminen jatkuu kauan, kukaan ei kuule tyttöä. Sosiaalityöntekijä Katrin kohdalle osuvat niin tytön kuin pojan, Tomin, tapaukset, mutta kuka tarvitsee apua eniten ja keneltä?

Nähdä. Näkyvät lapset… ja näkymättömät.

Markus Nummen Karkkipäivä on romaani, jonka ajankohtaisuutta on hirvittävää ajatella. Aina on lapsia, jotka tarvitsevat apua ja joiden hätää ei osata tulkita. Aina on myös hukassa olevia aikuisia, kuten myös niitä jotka haluavat auttaa, mutta joilla ei syystä tai toisesta ole keinoja siihen.

Tämän vuoksi Nummen teosta lukee väistämättä tunne edellä. Mutta Karkkipäivä on enemmän kuin sosiaalifiktiota. Se on taidolla kirjoitettua, selvästi mietittyä kaunokirjallisuutta, jossa tarina ja kieli, rakenne ja tunteet kulkevat käsikkäin.

Nummi luo henkilöhahmonsa taidolla: miten Ari ei tiedä, kuinka toimia, ja tekee silti ihan oikein. Miten raivostuttava Paula on, miten tuota hirviöäitiä tekisi mieli ravistella, vaikkei väkivalta ole koskaan ratkaisu. Miten Katri toimii eri rooleissaan: virkanaisena, äitinä, läheisenä. Entä kaikkein koskettavimmat, Tomi ja Mira, joista Tomi saa äänensä kuuluviin, pienenä, mustelmilla olevana poikana, oman mielikuvituksensa supersankarina.

Karkkipäivä onkin moniääninen romaani. Moniäänisyyttä lisäävät tajunnanvirtaisuus etenkin Tomin ja Paulan osuuksissa sekä kirjoittamalla kertominen: Katri ja Ari kumpikin osaltaan kirjoittavat Miran ja Tomin kokemuksista, toinen raporteissaan, toinen romaanikäsikirjoitusta pohtiessaan. Kumpikin editoi omaa tekstiään, miettii mitä voi ja mitä haluaa kertoa. Tästä tulee vittumainen romaani.

Vaihtelevista näkökulmistaan ja kirjoitustavoistaan huolimatta Karkkipäivä on jännityskirjamaisen vetävää, intensiivistä luettavaa. Se on hetkittäin sadunomainen ja osin absurdi realistinen romaani. Yhdistelmä tekee romaanista mielenkiintoisen ja jännitteisen. Realistista on eniten: lasten hätä, pienet ja isot teot, piilotetut ja näkyvät teot. Myös puitteet ovat arkiset: lähiö, kauppa, metsikkö, luistelurata. Tomin mielikuvitusmaailma on samalla kertaa realistinen ja satumainen: hän elää todellisuutta, jossa noita on vanginnut Mirabella-prinsessan – miten tosi se maailma onkaan. Sitte Super. Super vastaan Koopraämmä. [--] Fiu… ilo vaan. Absurdia ovat muun muassa ne kohtaukset, joihin Ari joutuu. 

Lukiessaan ei tiedä, pitäisi nauraa vai itkeä, mutta jälkimmäinen voittaa, yhtä monitahoisista syistä kuin koko teos.

Ilmestymisvuonnaan 2010 Karkkipäivä oli aikalaisromaani, mutta se olisi ollut sellainen varmasti kymmenen vuotta aikaisemmin, ja on edelleen. Nummen teos on monitasoinen ja vankka kaunokirjallinen kokonaisuus. Se paitsi pysyy kasassa, myös koukuttaa, pakahduttaa ja puhuttelee. Harvaa romaania lukee näin sydän karrella.

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot - minun ehdokkaani

Hieman ennen vuodenvaihdetta listasin viime vuonna syystä tai toisesta mieleeni jääneitä lukuelämyksiä. Osa niistä oli kirjavuoteni parhaimpia, osa muuten vain viehättäneitä, osa suoranaisia pettymyksiä. Nyt sitten aika olla armottomampi ja valita mielestäni parhaimmat vuonna 2016 ilmestyneet kirjat. On Blogistanian äänestysten aika.

Äänestyksessä voi antaa ääniä aina kolmelle kirjalle kategoriaa kohden. Paras kirja saa kolme pistettä, toiseksi tullut kaksi ja kolmanneksi tullut yhden pisteen.

Blogistanian Finlandia

Blogistanian Finlandiaa emännöi Krista. Hänen blogistaan voitte seurata muiden bloggaajien antamia ääniä ja huomenna lauantaina aamulla klo 10 tarkastaa, mikä kirja voittaa Blogistanian Finlandian 2016. Huimaa!

Viime vuosi oli niin huikea kotimaisen kaunokirjallisuuden osalta, että ehdokkaita kolmen kärkeen olisi ollut paljon enemmänkin. Kahden ensimmäisen osalta valintani oli aika selvä, mutta kolmanneksi olisin voinut sijoittaa kaksi tai kolme muutakin romaania: ainakin Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi (jolle ♥) Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa ja Sinikka Vuolan Replika olisivat voineet olla ehdokkaitani. Päätin antaa ajankohtaisuuden ratkaista.

3 pistettä

Minna Rytisalo: Lempi

Rytisalon taidokkaan tekstin soratie kuljettaa perille pohjoisiin maisemiin Pursuojalle, rakkauteen, hulluuteen ja kaipuuseen - sydämeenkäyvästi ja samalla varmaotteisen tyylikkäästi. Lempi on romaani, joka ei voi jättää ketään lukijaansa kylmäksi. Lempi on kaunis ja hurja niin lauseiltaan kuin sisällöltään.

2 pistettä

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja Engelin kaupungista on surumielinen, kauttaaltaan hieno kirja, joka saa kaipaamaan kävelyä Bulevardilta Ruttopuiston kautta  enaatintorille.

1 piste

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Korpisoturi on tärkeä kirja luonnon ja ihmisen suhteesta. Kokonaisuus puhuttelee, elämän sattumanvaraisuus on joko järkyttävän lopullista tai uutta toivoa valottavaa.

Blogistanian Globalia

Blogistanian Globalian tulokset ilmestyvät huomenna Niinan blogiin.

Käännöskaunon osalta omat suosikkini oli melko helppoa valita, vaikka olisi näihinkin ehdokkaisiini tunkua ollut. Näistä kolmanneksi sijoittamani yllätti minut itsenikin, mistä olen vain iloinen. Sen enempää selittelemättä, kolme hienoa romaania:

3 pistettä

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Loistava ystäväni on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta sekä sodanjälkeisestä Italiasta. Ferrante saa sekä romaanihenkilönsä että Napolin elämään tavalla, että jatko-osaa odottaa uteliaana ja ennen kaikkea innokkaana. 

2 pistettä

Colm Tóibín: Nora Webster

Nora Webster on tyylikkään vähäeläinen, haikea ja arjen selviytymistä painottava. Ja juuri siihen, arkeen, mahtuu se koko maailma, joka yhden naisen elämässä tarpeen on.

1 piste

Deborah Levy: Uiden kotiin

Uiden kotiin on tiivis, mutta merkityksiä täynnä. Se on unenomainen ja veitsenterävä pienoisromaani, joka sopii luettavaksi sellaisena päivänä, jolloin ilmassa väreilee orastava helle, mutta aurinkoa ei näy; Päivänä, jolloin väsymys painaa jalkoja, mutta raukea mieli kaipaa jotain älyllistä. 

♥

Blogistanian Tiedossa ja Juniorissa en tällä kertaa äänestä. Tiedossa työsyistä, työskentelenhän itsekin tietokirjojen parissa. Juniorissa siksi, etten tullut bloganneeksi kovin monesta lasten- tai nuortenkirjasta, vaikka niitä paljon lasteni kanssa luen.

Blogistanian Tietoa emännöi Jonna, Junioria taas Notkopeikko.

Nyt jännäämään muiden kirjabloggaajien asettamia ehdokkaita ja ennen kaikkea voittajia.

Kata Melander: Älä irrota

Kata Melander: Älä irrota

Omakustanne Type & Tell -palvelun kautta 2017
Kansi Jussi Jääskeläinen
228 sivua
Kotimainen romaani

Ja kuinka usein minä olin varsinkin alussa miettinyt iltaisin, entä, jos rakastuinkin vain siksi, että kipu lievittyi. Jos kipu määräsi senkin?
Ei määrännyt.
Kunpa kosketusmuistiaan olisi voinut kieltää toimimasta. Kunpa kämmeniään olisi voinut kieltää muistamasta niiden tuntemaa mielihyvää.

Jos en tuntisi kipua, en tuntisi mitään, ajattelee Saara. Hän kuitenkin tuntee: rakkautta Petteriä kohtaan. Saaran ja Petterin rakkaus on vaikeaa, kiellettyäkin, mutta rakkauden pahin este ovat Saaran kivut. Kivut ottavat Saaran valtaansa, vangitsevat hänet, pelottavat hänen läheisiään ja runtelevat Saaran kehoa. Voiko Petteri rakastaa pyörätuoliin sidottua Saaraa? Pystyykö Saara kokemaan onnea?

Kata Melanderin esikoisromaani Älä irrota on monella tapaa kiinnostava kirjallinen tapaus. Se on ensiksikin omakustanne, jonka kirjoitus- ja julkaisuprosessista Melander on kirjoittanut blogiinsa. Toiseksi se on romaani, joka tuo varsin uuden äänen kotimaisen fiktion kentälle: vammaisen päähenkilön, jota ei katsoa toiseuden näkökulmasta.

Älä irrota on kauniisti, muttei onneksi rosottomasti kirjoitettu romaani suurista teemoista: rakkauden ja vammaisuuden aiheuttamien kipujen rinnalla kulkevat myös tarinalangat siskoudesta sekä kelpaamisesta, joka valottuu etenkin kipeän isäsuhteen kautta. Romaanin tunnelma on intiimi: Arkipäivän pienet ja tarkat havainnot kahvijauheen mittaamisesta pöytäliinan sileäksi suoristettuun valkoisuuteen peilautuvat vasten pelkoja ja intohimoa, määräntietoiset sormenpäät ja jumalainen rauha.

Saara ja Petteri kertovat oman näkökulmansa tarinasta. Vahvimmaksi nousee Saaran näkökulma: hänen muistonsa, toiveensa ja halunsa. Petteri jää etäisemmäksi. Etäisyyden syitä ovat ensiksikin se, että Älä irrota on niin vahvasti Saaran kokemuksia kuvaava, ja toiseksi se, että Petterin ääni vahvistuu kunnolla vasta romaanin loppupuolella. Silloin Petterin persoonakin saa paremmin oikeutuksensa, sillä hahmona Petteriin liittyy monenlaisia ristiriitaisuuksia. Myös Saaran isä jää etäiseksi, mitä hän toki tyttärelleen onkin.

Eräs Petteriin liittyvä ristiriitaisuus on jo alkuasetelmassa: nuoren naisen, melkein tytön, rakkaus itseään puolet vanhempaan mieheen, entiseen opettajaan, ei ole sellainen josta innostun. Lukiessani miltei harmistuin, että Petteri oli niin vanha (kuta kuinkin itseni ikäinen, hah, ellei hieman vanhempikin). Mutta se henkilökohtaisista mieltymyksistä. Melander näet ylittää ikärajat, rakkaus ylittää ne. Saaralla ja Petterillä on suhteessaan monenlaisia haasteita, joista osa tulee ulkopuolelta ja etenkin Petterin elämästä: Eihän jokainen päivä voinut olla toista onnellisempi. Haasteista suurin on kuitenkin, ja tietenkin, Saaran terveys.

Saaran kipuja Melander kuvaa kouriintuntuvan konkreettisesti. Kivuissa ja niiden kohtaamisessa ei ole mitään kaunista, ei mitään romanttista. Saaran kovia kokenut keho on haurauden ja vahvuuden koti. Saaran hahmo tulee ihan liki, hänen kanssaan alkaa miltei hengittää samaa rytmiä.

Melanderin esikoisteos on taidolla kirjoitettu romaani rakastamisen vaikeudesta, siitä millaista on elää kehonsa vankina, sekä itsekkyyden ja antautumisen ristiaallokosta. Se myös osoittaa, että omakustantaminen on hyvä vaihtoehto saada kirjansa julki laadukkaasti; saada aikaan niin kielellisesti kuin visuaalisesti tyylikäs kokonaisuus.

Älä irrota on kokonaisuus, joka ei heti irrota otettaan lukijasta.

--

Krista liikuttui Saaran ja Petterin tarinan äärellä.

Jessie Burton: Nukkekaappi

Jessie Burton: Nukkekaappi

Otava 2017
The Miniaturist 2014
Suomentanut Markku Päkkilä
341 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta

Brittiläinen, Hollantiin sijoittuva romaani


Tapaamme vielä jonain päivänä, te ja minä. Vaadin sitä. Olen varma että niin tapahtuu. Minusta tuntuu, että te olette kirkas tähti joka opastaa minua, mutta toivoani varjostaa pelko, ettei teidän valonne olekaan suopea. En lepää ennen kuin saan tietää teistä enemmän, mutta siihen asti kirjalliset ohjeet saavat käydä paremman tuntemuksen edellä. [Ote Nellan kirjeestä miniatyristille.]

1600-luvun loppupuolen Amsterdam on jo kansainvälinen kaupunki: laivavarustelu tuo kaupunkiin väkeä niin Hollannin maaseudulta kuin muista maanosista. Avioituminen itseään puolet vanhemman Johannes Brandtin kanssa saa Petronellankin muuttamaan kaupunkiin. Nellaa vastassa ei kuitenkaan ole aviomies, vaan tämän synkkämielinen sisko ja kaksi erikoista palvelijaa. Avioliitto ei niin sanotusti ota tulta alleen, mutta Nella saa mieheltään nukkekaapin, joka on kuin kopio heidän kodistaan. Salaperäinen miniatyristi lähettää Nellalle nukkeja ja muita esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa. Miten käy, kun Nellan oman lähipiirin elämä menee solmuun? Kenelle kaikille nukkekaapissa on tilaa?

Jessie Burtonin Nukkekaappi on otteessaan pitävä lukuromaani, jossa on paljon aineksia. Toki Burtonin romaani on (ihan kelpo) viihdettä, mutta osa juonenkäänteistä kulkee turhankin kliseisiä raiteita. Jo alkuasetelma, vasta aikuistuva tyttö ja keski-ikäinen – omana aikanaan luultavasti keski-iän reippaasti ylittänyt – mies on mitä tyypillisin. Tosin on tunnistettava se fakta, että romaanin tapahtuma-ajankohtana avioliitot saattoivat usein ollakin sovittuja ja asettaa vanhemman miehen ja nuoremman naisen yhteen.

Nella on romaanin keskeishahmo, mutta hän kehittyy tavattoman nopeasti kokemattomasta maalaistytöstä toiminnan naiseksi, liiankin moderniksi. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan ohutta. Johannes pysyttelee etäisenä, vaikka hän vastaa eräästä romaanin yllävimmästä käänteestä, josta lukiessani ilahduin. Romaanin kiinnostavimmaksi hahmoksi nousee Johanneksen sisko Marin, pohjimmiltaan varsin traaginen henkilö. Harmi, ettei Mariniinkaan synny syvyyttä, sillä hän jos kuka sellaista ansaitsisi. Muut henkilöt, tummaihoinen Otto ja englantilainen kukkopoika Jack ovat kiehtova, mutta yksioikoinen lisä henkilögalleriaan. Myös nukkejen lähettäjä jää lopulta hyödyntämättä. Jännitys ei rakennu niin hyvin kuin voisi odottaa.

Burton tuntuu ahnehtivan liikaa: Nukkekaappi on kevyt jännitysromaani, avioliittoromaani, ja osin yhteiskunnallinen romaani, mutta kaikkea vain kevyesti sudittuna. Sen tapahtumat menevät hetkittäin yli, paikoin jopa historiallista saippuaoopperaa mukaillen. Nyt vähemmän olisi voinut olla enemmän (voin keskustella kommenteissa, että miksi ajattelen näin: tänne bloggauksen leipätekstiin en muutamia ajatuksiani kirjaa, koska en halua paljastaa liikaa juonesta). On tietysti muistettava, että 1600-luvun lopussa osa kirjan tapahtumista olisi voinut saada todellisuudessakin sellaisen käsittelyn kuin Burtonin romaanissa.

Vahvimmillaan Nukkekaappi on historiallisena lukuromaanina. Kuten Tuijakin kirjoittaa, on kirjan tunnelmassa jotain samaa kuin Vermeerin maalauksissa. Tämä johtuu varmastikin aikakaudesta ja Hollannista, mutta myös interiöörikuvauksesta. Koti-, kaupunki- ja esinekuvaus on Burtonin romaanissa erityisen onnistunutta. Leenan tavoin ihastuin Burtonin tapaan antaa esineille keskeinen funktio tavalla, joka miltei vertautuu Edmund de Waalin upeaan Jänis jolla on meripihkan väriset silmät -teokseen. Vaikka teokset ovat erilaisia niin lähtökohdiltaan kuin kirjastoluokaltaankin – toinen on omaelämäkerrallinen tietokirja, toinen romaani – on niille yhteistä esineiden symbolisen merkityksen käsittely.

Kuten huomaatte, minä sekä pidin että en pitänyt Burtonin romaanista. Vaikkei Nukkekaapista tullut niin sanotusti minun kirjaani, piti Markku Päkkilän oivallisesti suomentama Burtonin teksti otteessaan – jopa hieman lukemiseen käytettyä aikaa kauemmin. Omanlaista visuaalisuuttaan hehkuva romaani toimisi mainiosti filmatisointina ja ilahduinkin, kun Kirjaluotsi kertoo, että BBC kuvaa kirjasta tv-sarjaa. Nukkekaapin tumman vermeerläisessä tunnelmassa muutama talvipäivä menee kuin siivillä.

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia

Otava 2017
157 sivua

Kansi Piia Aho
Kustantamosta
Kotimainen kertomuskokoelma


Nyt parikymppisenä olen tietenkin ymmärtänyt, että Suomi ei voita Euroviisuja aina. Mutta joku luottamus siitä jäi, siitä että ensin uskoo voittoon ja sitten Suomi voittaa. Jos sellainen luottamus nyt sitten on pelkästään hyvä asia. Kun olen kuitenkin kuullut, että Suomen rakensivat ihmiset, jotka nimenomaan luottivat siihen, että Suomi ei voita Euroviisuissa.

Joskus on syytä aloittaa bloggaus ihmettelyllä. Nyt on sellaisen paikka: Miksi ihmeessä en ole lukenut enempää Petri Tammisen kirjoja? Kirjailijan aiemmasta tuotannosta minulle on tuttu vain Enon opetukset, vaikka mies on julkaissut kaikkiaan toistakymmentä teosta. Olenko ollut kirjamielisesti unessa – vai kenties hajamielinen? Voin lohduttautua, että koskaan ei ole liian myöhäistä, että hyvä kirjallisuus jaksaa odottaa ja niin edelleen. Lukija se on, joka ei aina jaksa odottaa.

On hyvä, että on tällaisia lukuodotusten suhteen kärsimättömiä ja samalla hajamielisiä lukijoita herätellään juuri nyt. Petri Tamminen esiintyy tänään illalla Baba Lybeckin Kirja vieköön! -illassa Savoy-teatterissa ja Tammisen tuorein teos Suomen historia osui käsiini viime viikolla.

Suomen historiassa Tamminen kertoo teoksensa nimen mukaisesti maamme historiaa. Näkökulmia on satoja: Tamminen on haastatellut kirjaansa varten yli viittäsataa ihmistä. Äänensä saavat vanhat ja nuoret, turkulaiset ja karjalaiset, Euroviisu-voittoa ihmettelemättömät, maakunta- ja maailmanmatkaajat. On sotavuosia tai Virénin menestystä muistelevia, on keskioluen vapautumisen ajan rekkakulkuetta katsoneita, on Nokian kokeneita, ja on tolkullisia ihmisiä, on kansalaisia, on muualle muuttaneita, muualta tulleita.

Vaikka ääniä on satoja, on Suomen historia kaikkea muuta kuin runsas. Tammisen tyyli on napakka, samalla kertaa traaginen ja humoristinen, hetkittäin ääneen naurattava, muttei koskaan naurettava. Minun on tunnustettava, etten ensi alkuun lämmennyt pienille muistoille, mutta kun olin muutaman lukenut, olin koko lailla myyty. Pätkiä luin ääneen, toisiin palasin: tämä kirja on kokonaisuus, joka kestää.

Ja vaikka Suomen historiaa taustoittavat usein varsin isot asiat, on näkökulma aina inhimillinen: suuri voi olla kaukana, kun pohjalaisesta Soinin kunnasta kotoisin oleva pioneeri pelastuu väijytyksestä jäätyään ihmettelemään suojärveläistä rehevää luontoa. Toisena aikana kekkoset ja perkeleet pitävät yhdeksänvuotiaan lumottuna. EU-kansanäänestyksen tarraan liittyvä tarina hykerryttää vakavalla leikillisyydellään. Yhtä lailla pienikin on suurta, kuten keskiolutta nauttineen maaninkalaisen Martin äidin epäilys siitä, onko poika saanut auringonpistoksen: Suattaapi olla. Elämän kirjo pitää sisällään yhden ihmisen koko universumin, näistä yksityisistä kokemuksista rakentuu itse kunkin oman Suomen historia.   

Luultavasti en ole ensimmäinen enkä viimeinen, joka luonnehtii Tammista timanttiseksi kertojaksi. Sellainen hän on: kirjailija, joka saa vuosisataisesta massasta aikaan hiotun, uniikin timantin. Oikeastaan Suomen historia kuuluisi jokaisen kirjahyllyyn.

--

Myös Tuija on kirjoittanut Tammisen kirjasta.

Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa

Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa

Harper Collins Nordic 2016
Who’s That Girl? 2016
Suomentanut Hanna Arvonen
Kansi Jenny Liljegren
431 sivua
Brittiläinen chick lit -romaani

Huoneessaan hän ei tiennyt, mitä tekisi maanantai-iltapäivänä, kun ei ollut töissä. Hän tunsi fyysistä kipua ikävöidessään elämää, johon hän ei voinut palata. Häntä ei erottanut siitä pelkkä välimatka. Hän ei voinut edes purkaa pahaa oloaan itkunpuuskalla ja mennä alakertaan illalliselle silmät punaisina ja turvonneina, koska joutuisi selittämään, mitä oli tekeillä. Keskellä sänkyä lojui kirjekuori, jonka päälle oli raapustettu hänen nimensä.

Häpeä saa Edien palaamaan lapsuudenkotiinsa Nottinghamiin. Elämä Lontoossa ystävineen ja työpaikkoineen jää taakse, edessä on asuminen isän ja ärsyttävän siskon kanssa sekä pako sosiaalisesta mediasta. Lisäksi Edielle tarjotaan työtä, jossa hän joutuu haamukirjoittamaan omahyväisen näyttelijätähden Elliot Owenin omaelämäkerta. Mitä Edie oikestaan haluaa itseltään, mitä muulta maailmalta?

Mhairi McFarlanen Tyttö muiden joukossa edustaa blogissani vain harvakseltaan esillä olevaa kirjallisuudenlajia, chick litiä. Omia lukuvalintojaan ei ole aina tarpeen perustella, mutta olen usein kertonut vieroksuvani suoranaista viihdettä ja koska nyt sellaiseen tartun, taustoitan hieman. Rakastan brittiläisiä romanttisia komedioita, joiden ”pyhä kolmikko” minulle on Neljät häät ja yhdet hautajaiset, Rakkautta vain ja tietenkin ensimmäinen Bridget Jones -elokuva. Neljänneksi voisin nostaa oman hääkesäni elokuvan Notting Hill, jolla on erityinen paikka sydämessäni. Näiden elokuvien innoittamana luin 1990-2000-lukujen taitteessa jonkin verran chick litiä, mutta blogiaikanani olen tainnut lukea vain muutaman genreen luettavan kirjan. Nyt kaipasin jotain kevyttä luettavaa eivätkä keskinkertaiset lukuromaanit jaksaneet viihdyttää tarpeeksi. Päätin antautua ihka-aidon viihteen vietäväksi - brittihengessä, totta kai!

Se kannatti. McFarlanen romaanin alkuasetelma tosin on harvinaisen pöhkö: se, että päähenkilö suutelee sulhasta saa aikaan todellisen lumipalloefektin. Ilman muuta on ikävää, että melkein kaikki tuttavat ystävistä kollegoihin alkavat hyljeksiä Edietä ja pilkata tätä sosiaalisessa mediassa. Moinen tuntuu aika paksulta: eikö yksi suudelma voisi mennä häähumun piikkiin? Näköjään ei Edien piireissä. Ainakin häpeälle tulee perusteita, Edie-parka. Mutta kun alun hölmöydestä päästään, pääsee romaani uusille kierroksille. Elämä Nottinghamissa on juuri niin kamalaa kuin voisi kuvitella, mutta oma lapsuudenkoti on kipeydestään huolimatta kuitenkin turvapaikka. Edien työ ja kaikki sitä seuraava Elliotin kanssa ei suoranaisesti yllätä, mutta tarjoaa sujuvaa luettavaa. Kate Bushin tuotanto saa uudenlaisen merkityksen enkä ole varma, voinko minäkään Edien elämän mustimmasta asiasta luettuani palata yhden lempilevyni, Hounds of Loven, pariin ihan samoin miettein kuin aiemmin.

Tyttö muiden joukossa -romaania markkinoidaan Marian Keyesin sanoin eikä suotta. McFarlane saattaa hyvinkin olla irlantilaisen Keyesin veroinen kirjoittaja: hänen kepeyteensä sisältyy vakavia teemoja, jotka antavat henkilöhahmoille syvyyttä ja saavat lukijan myötäelämään heidän kanssaan. Kaiken kukkuraksi McFarlanen teksti kulkee hyvin. Tyttö muiden joukossa on (etenkin pienifonttisena) romaanina turhan pitkä, mutta kuitenkin otteessaan pitävä, raikas kokonaisuus. Sitä voisi verrata fish and chips -annokseen, jollaista ei voi syödä päivittäin eikä edes viikottain, mutta jollainen kaikessa konstailemattomuudessaan tekee toisinaan hyvää.

Voisin hyvin kuvitella palaavani McFarlanen tarjoilemiin fish and chipseihin uudemmankin kerran.

--

Myös Krista on lukenut Tytön muiden joukossa.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Tammi 2015
224 sivua
Kansi Tuija Kuusela
Kotimainen romaani

Rannan viiva, meri ja taivas. Aarni ei ollut kolmessa vuosikymmenessäkään kyllästynyt katselemaan niitä, ja kuvaaminen oli siihen tavallaan tekosyy. Kun meren mittakaavan antoi upota mieleen, se pysyi mukana monta päivää mökiltä palaamisen jälkeen ja murheet näyttivät niin pieniltä kuin ne olivat.

1960-luvun puolivälin Oulu: Arviolta 16–18-vuotias mieshenkilö polttaa tupakkaa. Pariisi vuonna 2015: Aarni Koskiniva at the exhibition opening. Kaksi erilaista maailmaa. 2010-luvulla Aarni on juhlittu valokuvaaja. 1960-luvun Oulussa hän on isätön nuorukainen, joka ei pärjää koulussa eikä oikein ikätoveriensakaan kanssa. Hän ei haaveile mistään muusta kuin kostosta – siitäkin hiljaa. Aarni päätyy töihin tätinsä valokuvausliikkeeseen, mikä avaa hänelle kokonaan uuden maailman. Mutta onko elämä edelleenkään hallittavissa – muutoin kuin kameran linssin läpi?

Pauliina Vanhatalo on niitä kirjailijoita, joiden tuotanto on jo kauan kuulunut lukulistalleni. Viime kesänä luin Vanhatalon omaelämäkerrallisen teoksen Keskivaikea vuosi, josta vaikutuin. Hänen kaunokirjallisen tuotantonsa vuoro tuli vasta nyt sydäntalvella, joululomalla. Latasin lomakirjoihini suuria odotuksia, kuten tapaan omakirjoihini tehdä. Ne eivät ihan täyttyneet Vanhatalon romaanin(kaan) osalta.

Pitkä valotusaika on kaunista proosaa. Vanhatalo kirjoittaa taidolla ja Aarnin tarinassa on kaikki kohdallaan. Aarnin kipuilu, hänen kasvamisensa valokuvaajaksi, pohjoisen miehen mielenmaisemasta kumpuava vaatimattomuus, rakkaus kaikkine vaikeuksineen ja tietenkin valokuvaus saavat kaikki tasapainoisen tekstuaalisen kohtelun. Kokonaisuus on selvästi mietitty ja hyvin ehjä. Vanhatalon kieli on kuulasta ja hiottua, mutta vaivatonta.

Mutta – niin. Taas mennään siihen kysymykseen, mikä romaanissa puhuttelee lukijaansa. Mikä on luetun se jokin, sen x factor? Tai mitä kokonaisuudesta ehkä puuttuu? Lukuhetkikin vaikuttaa, samoin suuret odotukset. Minulle Vanhatalon romaani oli liiankin kaunis, mitä en uskoisi heti ensimmäisenä sanovani, sillä yleensä pidän kauniista. Pitkän valotusajan kauneus ja haikeus saivat minut kaipaamaan jotain vaikeasti määriteltävää. Liekö sitten epätasaisuutta, suoranaista rosoisuutta tai yllätyksellisyyttä; jotain rikkomaan kerronnan varmaotteinen tasaisuus.

Toivon, että minulle käy Vanhatalon kanssa samalla tavalla kuin Anna-Kaari Hakkaraisen. Hakkaraisen kaksi ensimmäistä romaania olivat mielestäni oikein hyviä, mutta eivät kuitenkaan tehneet minuun sitä vaikutusta, jota toivoin. Hakkaraisen kolmas, Kristallipalatsi, sitten muodostui miltei sielukirjakseni. Vanhatalon Keskivaikea vuosi on teos, johon uskon palaavani vielä, mutta koska se on (erinomaisen upea) tietokirja, en rinnasta sitä nyt lukemaani. Pitkä valotusaika puolestaan osoittautui laatuproosaksi, jonka lumovoiman ulkopuolelle jäin. Sen verran romaani minut kuitenkin vakuutti, että aion lukea lisää Vanhataloa.

Haluan myös korostaa, että Pitkässä valotusajassa on tällaisenaankin paljon minua viehättävää. Vanhatalolla on taitoa kuljettaa tarinaa kautta henkilöiden ja vuosikymmenten; luoda ajankuvaa, pohjustaa mennyttä ja tulevaa. Hänellä on myös taitoa olla kertomatta liikaa.

Uskon, että Pitkä valotusaika monille lukijoille se on juuri sellainen helmi, jollaista minäkin odotin. Se on hyvin valokuvallinen, tyylikäs romaani. 

  

--

Pitkästä valotusajasta on kirjoittanut – ja pitänyt – moni. Lukekaa vaikka Kaisan, Katjan ja Ompun tekstit.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tammi 2016
Le livre des Baltimore 2015
Suomentanut Kira Poutanen
555 sivua
Päällys Markko Taina
Sveitsiläinen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani


En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.

Marcus Goldman on menestynyt kirjailija, joka on varttunut hyvän suvun köyhemmässä haarassa. Nuorena Marcus ihaili suuresti serkkujaan Hillelia ja Woodya, rikkaita ja lahjakkaita, mutta ei vailla suruja olevia ikätovereitaan. Serkusten ”veljeys” oli syntynyt mutkien kautta eikä moni muukaan ylelliseltä vaikuttava asia ollut niin kultaista kuin monet luulivat. Miksi Marcuksen muistot eivät jätä häntä rauhaan? Mikä oli Baltimoren sukuhaaran tragedia, jota Marcus muistelee isolla T:llä?

Sveitsiläisen Joel Dickërin romaanissa Baltimoren sukuhaaran tragedia on kaikuja sukusalaisuuksista, kasvamisesta ja Yhdysvaltain itärannikon taianomaisesta hehkusta.

Kustantajaa voi kiittää Baltimoren sukuhaaran tragedian sijoittamista ”tavallisen” käännöskirjallisuuden joukkoon. Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli näet sijoitettu Keltaiseen kirjastoon, jonne sinänsä vetävä jännitysromaani ei monien mielestä kuulunut – ei minunkaan. Harry Quebert oli tavallisen mukiinmenevää, koukuttavaa kertakäyttökirjallisuutta, joka viihdytti kestonsa ajan. Sellainen on Baltimoren sukuhaarakin: ehta lukuromaani, jonka parissa on ilo viettää aikaa, mutta joka ei lukemisen jälkeen jää pahemmin mieltä askarruttamaan.

Hetkittäin Dickerin romaani on jopa tylsä, mitä viihderomaani ei saa mielestäni olla. Muistelu – viisitoista vuotta myöhemmin; vuosikymmenet kuluivat; mutta elämä jatkui – ottaa ylivallan tarinan kuljetuksesta. Sama koskee tragedian – anteeksi, Tragedian – pohjustamista. Kyllä lukija uskoo vähemmälläkin vakuuttelulla, että tragedia on jossain vaiheessa tapahtunut. Tietynlainen naiivius sävyttää koko kirjaa. Dickerin romaanissa voisi olla sitä lumoa, jota löysin esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksesta (salaisuudet, tietty ystäväpiirin välinen yhteys, menneen vaikutus nykytilaan) tai suurten kertojien – aina Fitzgeraldista Irvingiin – kaikuja amerikkalaisuudesta. Ne kuitenkin puuttuvat, lumous on poissa, vaikka tarina toki vetää.

Baltimoren sukuhaarassa on myös paljon hyvää. Ensiksikin se on ihan hieno suku- ja ystävyyskuvaus. Toiseksi se toimisi mainiosti elokuvana. Kolmanneksi se hetkittäin koskettaa ja yllättää aidosti; tragedia on keskeishenkilöille todellinen ja syvä. Ja neljänneksi se toimii eräänlaisena pastissina: Itse asiassa Baltimoren sukuhaaran tragedia onkin niin amerikkalainen romaani, että kirjailijan sveitsiläisyys unohtuu. Ei sveitsiläisyyttä tarvitse korostaakaan, mutta aina hetkittäin havahtuu siihen, että kirjailija ei ole yhdysvaltalainen, vaan ranskaksi kirjoittava keskieurooppalainen. Tässä muistankin todeta, että Kira Poutasen suomennos toimii hyvin.

Jos haluaa lukea lukea viihdyttävän sukutarinan Yhdysvaltain itärannikolta ja pitää arvoituksellisista, mutta pehmeistä jännitysromaaneista, on Baltimoren sukuhaaran tragedia mukiinmenevä valinta talvipäiviksi.

--

Dickerin romaanista moni on pitänyt minua enemmän. Suosittelen lukemaan etenkin Amman jutun.

Kirjamuistojen vuosikymmenet -sarja

Ennen kuin menen asiaan, julistan Baba Lybeck – Kirja vieköön! -iltojen sarjalippujen voittajat. Arvontaan osallistui väkeä niin Facebookin kuin blogin puolella. Annoin jokaiselle oman numeron juoksevan numeroinnin mukaisesti siten, että Facebookissa osallistuneet saivat numerot 1-6 ja täällä blogin puolella mukaan tulleet sitten numerot 7-28.

Random-sivusto arpoi numeroista 1-28 voittajiksi numerot

6, joka on Facebookin puolella osallistunut Essi G.

14, joka on Kirjan pauloissa -blogin Paula.

Lämpimät onnittelut! Lähetän teille kummallekin viestin tänään. Lisätietoa kirjallisuusilloista voitte lukea täältä. Tulossa on kiinnostava ja varmasti myös säkenöivä kirjatapahtuma!

Kirjamuistojen vuosikymmenet -projekti

Ja sitten tämän postauksen varsinaiseen asiaan. Alkuviikolla tuumailin näin: ”Sellaistakin pohdin, että olisi hauska sukeltaa oman elämäni tärkeisiin kirjoihin ja kirjoittaa verkkaisella tahdilla vaikkapa lapsuuden, nuoruuden, äitiyden ensivuosien ym. ajankohtien kirjoista. Saa nähdä, miten käy. Tässä vaiheessa vuotta voi aina innolla suunnitella!”

Nyt otan askeleen sanoista tekoihin tai ainakin tekemisen tarkempaan suunnitteluun. Aion aloittaa sarjan, jossa käyn läpi omia vahvimpia lukumuistojani - suosikkieni lisäksi myös inhoamiani kirjoja - ja niiden myötä myös aina kulloiseenkin ajankuvaan sopivia kuvia ja muita kulttuurimuistoja (mikä oli ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva, mikä musiikki puhutteli, mitä karkkeja söin). Tämän postaussarjan herättämisestä kiitän yhtä työkirjaani, Ismo Loivamaan Lastenkamarin aarteet -teosta, jossa voi nähdä jopa allekirjoittaneen teinikuvan:

Vähän muuta lumikuvien keskelle… Olisikohan minulla ollut tuossa sekä permanentti että kreppiraudalla tehdyt ”kiharat” ja tietenkin Kanarialta ostettu ehta Vogue.

Kirjamuistojen vuosikymmenet -sarja on nimetty väärällä tavalla, koska en aio upottaa kokonaista vuosikymmentä samaan postaukseen. Tällainen tekisi esimerkiksi 1980-luvusta tavattoman laajan: olin vuosikymmenen alkaessa päiväkerholainen ja pikkukoululainen, mutta vuosikymmenen loppupuolella ehdin jo lopettaa peruskoulun. Kategoriat tulevatkin kattamaan lukemiseni aikakausia, jotka ovat:

♥ Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus (1970-luvulta 1980-luvun ensimmäiseen puoliskoon)

♥ Varhaisteinistä yläasteelle (1980-luvun puolivälissä mennään)


♥ Lukiovuodet (1990-luvun ihan alku)


♥ Nuori aikuisuus / Opiskeluaika (1990-luku)


♥ Ristiriitainen uusi millennium (2000-luvun alkupuoli, johon mahtui monenlaista)

♥ Äitiys (2000-luvun puolivälistä vuosikymmenen loppuun: blogin aloittaminen mahtuu tähän aikaan!)


♥ Kohti nykypäivää (2010-luku; tämä varsinainen blogivuosikymmen)

Voi olla, että otsikointi elää ja aikakaudetkin muuttuvat nyt listaamastani. En aio lukea uudelleen kaikkia listaamiani kirjoja, vaan muistella, osin nopeasti mainiten, osin pitemmin: joskus hyvä lukukokemus saa jäädäkin muistoihin, mutta toisiin saatan sukeltaa uudelleen lukemalla. Mietin myös ensin, että tekisin ihan haasteen tästä Kirjamuistojen vuosikymmenistä, koska olisi hauska lukea mitä te muut olette kokeneet itselle tärkeiksi kirjoiksi. Olen kuitenkin laiskanpulskea haasteihminen, joten en kuitenkaan muistaisi tehdä kunnollista haastekoontia loppuvuonna. 

Näin ollen jätänkin tämän idean roikkumaan tänne: ilahdun, jos joku lähtee mukaan joko yhdellä postauksella tai kokonaisella postaussarjalla (lukemisen aikakausien kategoriat voi jokainen määrittää itse). Yhtä lailla ilahdun siitä, jos innostutte kertomaan omista kirja- ja kulttuurimuistoistanne minun postausteni kommenteissa. Olettekohan lukeneet samoja kirjoja, inhonneet ja ihastelleet tiettyjä hahmoja?

Ensimmäisen sarjan postauksen lupaan jo tammikuussa. Milloin, sitä en tiedä itsekään. Seuraavalla kerralla tänne Lumiomppuun tulee taas ns. tavallinen kirjapostaus.

---

Lumiset kuvat otin loppiaisaattona. Sormenpäistä katosi hetkeksi tunto, mutta kyllä pakkasluonnossakin liikkuminen tekee hyvää!

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Gummerus 2016
388 sivua
Kansi Jenni Noponen
Kotimainen romaani

Puristan kirjettä kädessäni ja mietin, mihin suuntaan kuljemme toisimme nähden nyt, kun olemme molemmat kaukana poissa. Missä kohtaa todellisuuksiemme välinen railo on suurin? Siinäkö yhä, missä kulkee valtavirta, jonka sivujoet jakavat maat, rannat, ihmiset? Kilometrit, meret, onko niillä merkitystä?

Alina tuntee olevansa maailmassa yksin. Hänen puolisonsa Astrid on kuollut auto-onnettomuudessa ja pariskunnan pieni Sella-tytär määrätään asumaan Astridin vanhempien luona. Jällelle jäävät suru ja moninkertainen ulkopuolisuus, Alinasta tulee tyttärensä ”kummitäti”. Kymmenen vuotta myöhemmin Alina pitää esitelmää malariakonferenssissa. Hän tutustuu saksalaiseen lääkäriin Lotteen, joka houkuttelee hänet Thaimaahan malariaklinikalle.

Vuotta 2016 ei turhaan kehuttu erinomaiseksi kirjallisuusvuodeksi nimenomaan kotimaisen kirjallisuuden osalta. Eikä joululomalla lukemani Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa ollut sekään suotta Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana.

Markkulan hienon romaanin teemat ovat isoja: rakkaus, menetys, sairaus, onnettomuus, oikeus lapseen – ja oikeus rakkauteen. Näitä olemassaolon perustavanlaatuisia kysymyksiä Markkula käsittelee muun muassa Alinan, Loten ja pienen thaimaalaisen Kian-pojan läheisten kokemuksissa. Elämän hauraus valottuu vastakohtien kautta: on pieni, mutta lopullinen hetki - ja on karhukaisten ikiaikaisuus. On tiede - ja on sattuma: se, miten elämän yllätyksellisyyteen ei voi varautua. Ja on rakkaus ja on yksinäisyys.

Jos olisin hanki, tulisiko riekko tekemään minuun kiepin.

Kaksi ihmistä minuutissa pakahduttaa niin luontokuvauksensa kuin Alinan tunne-elämän kuvauksen osalta. Markkula suorastaan maalaa maiseman osaksi henkilöidensä mieltä: Miten Thaimaassa elämää kuhiseva metsä laulaa ja kilisee ja suhisee. Miten Pohjois-Suomessa pystyyn kuolleet puut ja avara maisema vastaavat ihmisen omaa sisintä; tuovat lepoa, koska vastaavat omaa sisintä. Riekkojen ja lumen maisemasta on pitkä matka vesupuhvelien ja horkkahyttysten maailmaan.

Alinaa lukuun ottamatta henkilöt jäävät hieman vieraiksi, mutta Alinan persoona ja hänen surunsa ovat niin vahvasti kuvatut, että ainakin minä luin romaania nimenomaan Alinan kirjana. Minä en ollut kumpikaan, en etu enkä oikeus. Markkula käsittelee taidolla kysymyksiä vanhemmuudesta sekä juridisesta ja henkisestä epäoikeudenmukaisuudesta: miten ensin Alinan keho ei koskaan saa kantaa lasta, ja miten puolison kuoltua ulkopuoliset määrittävät oikeutta olla vanhempi. Kaipuu on ikuista.

Hetkittäin romaanin jäntevyys katoaa, mutta pysyy lopulta tyylikkäästi koossa. Kokonaisuus pitää otteessaan. Markkulan teksti tulee ihan liki, sen aistivoimaisuus elää lukijan mielessä silloinkin, kun lukeminen on tauolla.

Pohjanlepakko suihkii, punarinta helisee. Elämässä on – sittenkin – toivoa. Kaksi ihmistä minuutissa on rauhallinen, viisas ja sykähdyttävä romaani, joka saa paikkansa lukijan sydämessä. Se on teos, jonka toivon muistavani kauan.

--

Kahdesta ihmisestä minuutissa ovat kirjoittaneet muun muassa Jenni, Katri, Krista ja Laura.