sunnuntai 30. elokuuta 2015

Syksy, onni


Kesän päätteeksi mieli on aina samalla kertaa haikea ja valtavaa iloa täynnä. Haikeutta menneistä lomapäivistä ja pitkistä aamu-unista, matkoista, pienistä hetkistä, joutilaisuuden onnelliseksi tekevästä vaikutuksesta. Ja iloa, ennen kaikkea iloa siitä, että syksyllä kaikki on uutta ja silti tuttua. Siitä, miten mieli samalla kertaa pakahtuu ja rauhoittuu.


Moni sanoo, että ihminen rakastaa eniten sitä vuodenaikaa, jolloin on syntynyt. Minä olen kevättalven lapsi ja nautin toki lisääntyvästä valosta, tankkaan aurinkoa hangilla ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän jonkinlainen keväthuuma valtaa mielen. Kuitenkin syksy on minulle vuodenajoista rakkain. Syksy on kirjoilta, omenilta, portviiniltä, teeltä ja maatuvilta lehdiltä tuoksuva vuodenaika. Se valtaa koko kehon tuulen mukana, se on kypsyvää viljaa lähipelloilla ja lehtien leikkiä puissa ja maassa, tähtikirkkaita iltoja ja kotoisaksi tekevää sadetta. Syksy on kävelyretkien aikaa, se on juurevaa kotoilua, taitoa olla tässä ja nyt, vaikka mieli samalla kaipaa jonnekin.


Syksy on minulle myös kaikkein kirjallisin vuodenaika: kasvattelen lukupinoani ja odotan tietenkin työtä ja vapaa-aikaa Turun ja Helsingin kirjamessuilla. Kirjatekemisen ohella mielikin on kirjallinen, tarinat rakentuvat luettujen kirjojen sivuilla, mutta ehkä omassa päässäkin. Myös työlaukussa kulkeva kirja on jotenkin erityisen painokas juuri syksyllä - silloinkin, kun se on nopealukuinen ja kepeä. Syksyisin tunnen olevani eniten elossa, parhaiten läsnä, eniten minä. 


Millaisia tunteita alkava syksy herättelee teissä muissa? 


Ihanaa (!) siirtymää kesästä syksyyn jokaiselle Lumiompun lukijalle!

lauantai 29. elokuuta 2015

Pertti Lassila: Armain aika

Pertti Lassila: Armain aika
Teos 2015
148 sivua
Ulkoasu Camilla Pentti
Kotimainen romaani

Tervapääsyt kaartoivat taivaalla, milloin yksin, milloin kaksi tai kolme yhdessä, ja aurinko kiilsi mustilla siivillä, kun ne tekivät käännöksiään. Joskus pääsky syöksyi läheltä ohitse ja nousi kohtisuoraan taivaalle, sen siivet viilsivät ilmaa, ja kirkaisu katosi sineen.

Aurinko valaisee merenrantahuvilan puutarhaa, muurahaiset kiipeilevät, puut humisevat, sodan puraisu on vielä lähellä jokaista. Äiti Eila, poika Kimmo ja isoisä Kaarlo, siinä koko perhe. He viettävät kesää huvilallaan. Pieni Kimmo kokee arkea ja seikkailuja, ottaa kesän vastaan sellaisena kuin se tulee. Eila kohtaa joka päivä sota-aikana kokemansa menetykset, mutta poikansa vuoksi elää vahvasti nykyhetkessä. Jos Kaarlo oli aiemmin ollut töihinsä uppoutuva isä Eilalle, on hän nyt läsnä oleva isoisä Kimmolle. Mennyt on kuitenkin koko ajan liki, edesmenneessä vaimossa, työn ja kodin ristiriidoissa, maaseutu- ja kaupunkielämän ikuisessa vuorottelussa. Elettävä on, kaikkien.

Kiinnostuin Pertti Lassilan romaanista Armain aika kesällä luettuani Lassilan haastattelun Helsingin Sanomista. Haastattelussa Kustavissa kesäänsä viettävä Lassila korostaa suomen kielen uljautta. Samassa yhteydessä kriitikko ja toimittaja Juhani Karila luonnehtii Armainta aikaa kauniiksi, lauseiltaan tyylipuhtaaksi modernismiksi.

Karilan kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Lassila taitaa lauseet ja hallitsee tunnelman, joka on tietenkin kesäinen ja samalla surumielinen, kaihoisa. Lauseet ovat selkeitä ja selkeydessään kauniita melkein kuin Karilan nostamalla Antti Hyryllä konsanaan, mutta siinä missä Hyryllä on tekstissään tiukkuutta, on Lassila runollisempi, paikoin filosofointiin uppoava - omaan makuuni ehkä liiaksikin: Ihminen saa syntymänsä päivänä elämän lahjaksi, vaikkei ei ole sitä osannut toivoa ja aikanaan hänestä jää muisto jollekin. Halpaa Lassilan filosofointi ei kuitenkaan ole ja modernismin perintö hallitsee, lauseen puhtaus ilo lukijalle. Teoksen lauseita voisi melkein poimia talteen, jos olisi lauseitaa poimivaa lukijatyyppiä. Syksyn valo on kalpeaa, sillä ilmaan tullut jotakin, minkä oli ehtinyt unohtaa. Silti: elämä on kesiä kesien jälkeen ketjuna, jolla ei ole loppua

Tunnelma puolestaan kantaa kaikuja Johan Bargumin ja hieman kauempaa, jonkinlaisena tekstuaalisena valottumisena, myös Bo Carpelanin tuotannosta, tosin nyt ollaan tietenkin suomenkielisen ylemmän keskiluokan maisemissa.  Armaimmasta ajasta puuttuvat kuitenkin se tummuus tai lempeän kerronnan alle piilotettu julmuus, joka pälyilee Bargumin tiiviiden romaanien taustalla sekä se paino, joka on Carpelanille ominaista. Puuttuvat, vaikka menneisyys on läsnä nykyisyydessä: menetykset, oikeat ja väärät teot, kaiken tekeminen yksin. Tämän menneen ja nykyisen vuoropuhelun Lassila tavoittaa onnistuneesti Eilassa ja Kaarlossa, Kimmon maailma on tietenkin toinen. Yksi Armaimman ajan vahvuuksissa onkin siinä, miten tasapainoisesti Lassila kuvaa kaikkia kolmea keskeishenkilöään.

Armain aika on tunnelmaltaan kaihoisa ja kieleltään hallittu pieni romaani, joka valloittaa pintansa alta. Kesän lopuksi luettuna se jää mieleen valoisina päivinä, pääskysten leikkinä ilmassa, ja samalla iltojen yhä tihentyvinä hämärinä harsoina.

maanantai 24. elokuuta 2015

Gwen Bristow: Uudet tuulet


Gwen Bristow: Uudet tuulet
Otava 1942
This side of glory 1940
Suomentanut Sinikka Rapola
374 sivua
Yhdysvaltalainen, syvään etelään sijoittuva romaani

Eleanorista tuntui, että tämä hetki oli kuin veitsen terä, joka halkaisi kahtia hänen elämänsä erottaen kerta kaikkiaan sen, mikä oli ollut, siitä, mikä oli tuleva. Hän tuijotti Kesteriä ja näki hänet tänä muutoksen silmänräpäyksenä niin selvästi kuin joskus nähdään suuren tuskan hetkenä. Hän näki hänet sellaisena kuin ei koskaan ennen ollut nähnyt, tämän Kesterin, joka oli saanut kaiken lahjaksi ja jonka ei sen takia ollut tarvinnut koskaan ansaita mitään.

Kesä, joka tuli ja jatkuu kunnolla elokuussa. Lämpimät työ- ja koulupäivän jälkeiset illat uimarannalla, talviturkkiaan heittämättömän ilona tietenkin kirja. Kirja vie melkein oman varhaisnuoruuden lukukokemuksiin ja mummolassa syötyihin pikkuleipiin eikä ihme, sillä kirja on "pikkuleipä-trilogian" viimeinen osa.

Pikkuleipä-trilogia on oikeasti Gwen Bristow'n Louisiana- tai Plantaasi-trilogiana tunnetun romaanisarjan viimeinen osa Uudet tuulet. Sarjan ensimmäisestä osasta Tammikujasta kirjoitin muutama vuosi sitten pikkuleipäkertoimen kera. Tammikuja on viihteellisyydestään huolimatta yllättävän yhteiskunnallinen romaani, jossa etelävaltiolaisen köyhälistön elämää kuvataan rinnakkain rikkaamman väestönosan kanssa. Näiden kahden väliin mahtuu romaani Keskikesä, josta Liisa on kirjoittanut blogiinsa.

Ensimmäistä maailmansotaa ympäröiviin vuosiin ajoittuva Uudet tuulet kertoo jälleen uudesta Larnejen ja Upjohnien sukupolvesta. Kaikki alkaa tammikuusta 1912, jolloin collegesta vastavalmistunut Eleanor Upjohn istuu työleirin esimiehen teltassa ja hoitaa isänsä kirjeenvaihtoa. Eleanorin isä Fred Upjohn on hyvämaineinen rakennusurakoitsija, taustaltaan köyhistä oloista ponnistanut puurtaja. Sattumalta Eleanor kohtaa vauraan puuvillaplantaasin Ardeithin perillisen, komean Kester Larnen, jolle koko elämä on tullut kuin hopeatarjottimella. Ennen pitkää tammikuja Ardeithiin on auki Eleanorillekin, kaikki illalliset, ostokset, tummaihoiset työläiset ja ajanvietto hurmaavalla tavalla tekemättä mitään. Kaikki tietenkin muuttuu, kun velat ja ensimmäinen maailmansota työntävät varjonsa Louisianaankin.

Uusissa tuulissa on yhteiskunnallisuutta hieman vähemmän kuin Tammikujassa. Tämä johtuu varmasti osin siitä murroksesta, joka alkoi Yhdysvaltain etelävaltioissa sisällissodan jälkeen ja jatkuu itse asiassa edelleenkin. Tammikujan jälkeen maailma muuttui ja köyhemmällä väelläkin oli, joskin vain harvoilla, mahdollisuus parempaan elämään. Tätä parempaan pääsyä Upjohnit edustavat hyvin, Eleanor on korkeakoulutettu ja kurkottaa vielä korkeammalle, hyvään avioliittoon. Avioliittokaan ei ole Eleanorille kaiken huippu, vaan hän on se, jonka ottaa ohjat käsiinsä silloin kun niin on tehtävä. Naisten äänioikeudettomuudestakin keskustellaan. Itse asiassa autoilevaa ja kureliivejä välttelevää Eleanoria voisi pitää jonkinlaisena esifeministinä, vaikka romaanin pääpaino onkin sovinnaisessa romantiikassa: aviosuhteen kiemuroissa kaikkien vaikeuksien keskellä. Bristow kuljettaa avio- ja talousongelmia rinnakkain niin, että niistä tulee erottamattomat. Moraali on arvossaan: työhön voidaan panna koko sielunsa.

Uusissa tuulissa olisi aineksia vaikka mihin, mutta romaanin kirjoitusaika, toinen maailmansota, antoi varmasti tilauksen käsitellä ensimmäisen maailmansodan aikaisia ongelmia kevyesti ja nostalgisesti. Silkkien ja puuvillan, illallisten ja raadannan vuorottelusta syntyvä selviytymisromaani auttoi varmasti lukijoita kotirintamalla suuntaamaan ajatuksensa omaan selviytymiseensä. Nykylukijalle romaani tarjoaa ajanvietteen lisäksi viehättävän siirtymän aikaan ja paikkaan, jollaista ei ollut kuin romaaneissa tai elokuvissa, mutta joka edes riipaisee historian tapahtumia, lamaa ja sotaa.

Ja kyllähän Yhdysvaltain etelässä, syvässä (multa)mustassa hedelmällisessä maassa, on aina omanlaistaan lumoa, vaikka sitten uimarannalla tai pikkuleipien kera! Jos kirjallinen, hetkittäin kerronnallista kepeyttä kaipaava mieli halajaa sisällissodan, foxtrotin ja ensimmäisen maailmansodan välisiin vuosiin, ei Bristow'n trilogia ole yhtään hullumpi vaihtoehto.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Antti Tuomainen: Kaivos


Antti Tuomainen: Kaivos
Like 2015
326 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen jännitysromaani


Muisti on joskus kummallinen. Se tietää ennen kuin ymmärtää. Hän näki miehen silmistä, että tämä jollain tasolla tunnisti hänet ennen kuin täysin ymmärsi mitä katseli. Pieni klappi ei ollut ihme. Oli kulunut lähes kolmekymmentä vuotta siitä kun he olivat viimeksi katsoneet toisiaan. Hän otti lyhyitä, kohteliaanvarovaisia askelia miehen suuntaan.

Isä, poika, kolmenkymmentä vuotta, kaivos, lumi. Janne Vuori on roihuvuorelainen toimittaja, perheenisä ja työmyyrä. Tammikuussa 2015 Janne saa nimettömän vihjeen, jonka mukaan pohjoissuomalaisella Suomalahden kaivoksella tapahtuu laittomuuksia ja ympäristö on vaarassa. Kun Janne alkaa tutkia kokonaisuutta, huomaa hän monen kaivosyhtiön kannalta keskeisen henkilön kuolleen. Samaan aikaan Jannen isä Emil palaa Suomeen - kolmenkymmenen vuoden jälkeen nyt, yllättäen. Miksi?

Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni niitti mainetta kaksi vuotta sitten yhtenä parhaimpana kotimaisena noir-henkisenä dekkarina. Sitä edeltänyt Parantaja sai Vuoden johtolanka -palkinnon. Juuri ilmestyneen Kaivoksen luettuani istun koneen ääressä aurinkoisena päivänä ja ihmettelen, miksen ole lukenut kumpaakaan noista kirjoista aiemmin.

Ihmettelen todella, sillä vaikkei Kaivos olekaan juonellisesti täydellisin mahdollinen dekkari, on Tuomainen kirjoittajana varmasti yksi parhaita kotimaisia jännityskirjailijoita. Siitä, ettei Kaivos ole ihan täydellinen, ei kannata välittää. Nimittäin siinä on varsin hyvä ja monikerroksinen jännitysjuoni: mitä tapahtuu kaivoksen ympärillä, kuka tappaa ketä ja miksi? Mikä on Jannen isän Emilin motiivi palata Suomeen 30 vuoden jälkeen? Mitä Emil tekee työkseen, miten Jannen työ toimittajana etenee? Miten kaikki liittyy yhteen? Kuka sen teki -motiivi ei ole kovin tärkeä, kaivos tuntuu lopulta sittenkin sivuseikalta, mikä voi olla joillekin lukijoille pettymys. Sen sijaan keskiöön nousee kysymys perheestä. Siitä, voiko aiemmin hukattua saada takaisin ja siitä, mikä voi mennä oikeaan tai väärään; mitä oikea ja väärä sitten tarkoittaakin.

Ihmiset kehystyvät valoon kuin maalaukseen. Tuomainen kirjoittaa kauttaaltaan hyvin ja tavoittaa tunnelman, joka on koko ajan melankolinen, toisaalta surullisenkaunis, toisaalta raaka silloin, kun raakuutta tarvitaan tehokeinona: kun puukko solahtaa paljaan ranteen läpi ja terä uppoaa silmään kahvaa myöten, on hetken kuluttua vain tuuli puissa lunta pöllyttämässä. Turhaa ei ole mikään. Myös lumen ja Helsingin kuvaus on hienoa: Helsingin lukuisat baarit ja rappukäytävät, toisaalla luminen maisema täynnä liikettä, maailma on pelkkää laakeaa hankea. Lumen peittämänä Mustikkamaa on lumottu, kun mäntyjen latvatkin voi kuulla. Ja Helsingin tuoksu: kuin pakkaseen unohdettu villasukka, jolle oli pirskunut suolaista merivettä ja tuoreita kuusenneulasia.

Emilin ja Jannen Tuomainen luo taidolla. Emil hakee mennyttä paitsi jättämästään perheestä, myös nuoruutensa Helsingin vanhanaikaisista ruokaravintoloista, jollaisia vieläkin löytyy, melkein muuttumattomina. Janne tempoilee työn, isyyden ja oman isänsä paluun aikaansaamien tuntemusten ristiaallokossa, mutta hänen avovaimostaan Pauliinasta Tuomainen luo ohuen kuvan. Toisaalta kaikkea ei voi eikä pidäkään kuvata täydellisesti. Jännityskirjagenreen sopii tietty stereotyyppisyyskin.

Kun kauneus ja raakuus kohtaavat ja vuosikymmenet puhaltavat läpi, kasvaa isän ja pojan välinen suhde yli kaivosyhtiön tapahtumien. Hyvä niin. Kaikkea varjostaa tai tihentää tappajan mieli, tappamisen helppous ja vaikeus, harhakäsitykset ja kokemusperäisyys. Juoni laukkaa ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Kaivos toimii minulle vahvana suosituksena siitä, että Tuomaisen edellisiinkin kannattaa tutustua. 

maanantai 17. elokuuta 2015

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu


Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu
WSOY 2015
Kuvittanut Pasi Pitkänen
121 sivua
Kustantamosta
Suomalais-norjalainen lasten tieteisromaani

Arin valtasi voimistuva tunne, että hänen vierellään oli joku. Joku herkkä ja hauras olento, jota hänen tuli pelissä varjella. Hän vilkaisi sohvalla nukkuvaa Jonia. Pikkuveli oli sikeässä unessa, mutta silti hän tunsi voimakkaasti tämän läsnäolon. Se tuntui yhtä aikaa jännittävältä ja pelottavalta.

Eletään aikaa, jolloin Playstation 10 on ikivanha ja naarmuuntunut, jolloin maailmaa, ainakin Suomea, on kohdannut jonkinlainen mullistus ja hedelmät, maito ja leipä ovat ylellisyyttä, maissia on kyllä saatavana. Veljekset, 13-vuotias Ari ja 8-vuotias Jani, huolehtivat toisistaan, vaikka yksinäisten lasten tulisi olla hallituksen huomassa. He saavat käsiinsä suositun ja vaikean Kepler 62 -tietokonepelin, jota tuskin kukaan on onnistunut pelaamaan loppuun. Peli vie heidät mukanaan niin, että kädet menevät rakoille ja muutama vuorokausi kuluu tuosta vaan, he eivät voi lopettaa. Onko kyse enää edes pelkästä pelistä?

Dystopiaa, oletettavasti avaruusseikkailua ja veljestarinaa yhdistelevä Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu on vahva aloitus lasten- ja nuortenromaanisarjalle. Vahva on sen tekijäjoukkokin. Kirjailijat Timo Parvela ja norjalainen Bjørn Sortland sekä kuvittaja Pasi Pitkänen ovat saaneet aikaan lastenkirjallisuutta, jollaiselle uskon olevan kysyntää. Sarjan aloitusosa ainakin on äärimmäisen koukuttava, jännittävä ja teemoiltaan sekä tuttu (veljeys, pelaaminen) että sopivasti vieras (tulevaisuus, vanhempien poissaolo).

Kepler 62 on kauttaaltaan ammattityötä, muutamaa kirjaan jäänyttä lyöntivirhettä lukuun ottamatta se on melko täydellinen lasten- ja nuortenkirjasarjan aloitusosa. Pasi Pitkäsen kuvitus ikään kuin hengittää kerronnan tahtiin: kuvat lisäävät tarinan tunnelmaa. Kirja(sarja) on luotu houkuttelemaan eri-ikäistä lukijakuntaa: on 8- ja 13-vuotiaat veljekset, aikuinen nainen ja 14-vuotias tyttö. Ensimmäisessä osassa tehdään viisasti Ari ja Jani tutuiksi, aikuinen Olivia vilahtaa muutamassa kohtauksessa, mutta asetehtailijan 14-vuotias Marie-tytär tullee tutuksi myöhemmissä osissa.

Tulevaisuuskuva on dystopioiden tapaan melko synkeä: koko ajan tuntuu olevan hämärää tai pimeää, hallitus ja helikamera valvovat ihmisiä, terveyskeskuksessa asiakkaat tunnistetaan käsiskannauksen perusteella, hallituksella on sormensa pelissä siellä sun täällä. Samaan aikaan lapset ovat lapsia, he kaipaavat äitiä leipomaan sämpylöitä, tikkarilla on ihmeellinen voima ja vaikka Playstation onkin ottanut harppauksia nykyisestä, tapahtuu pelaaminen kuitenkin konsolilla.

Parvela ja Sortland nostavat jo ensimmäisessä kirjassaan esille monia teemoja, jotka tuovat dystopiaan syvyyttä, vaikka kirja onkin ensisijaisesti viihdyttävä ja nopealukuinen romaani. Tässä tapauksessa viihdyttävyys ja nopealukuisuus ovat etuja, sillä Kepler 62 kietonee pauloihinsa myös sellaiset lapset, jotka eivät niin kirjojen parissa viihdy. Mutta toki lukutoukatkin pitävät Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen yhteistyöstä, sillä kukapa ei kaipaisi hyvin kerrottua seikkailua. Ainakin meillä Kepler 62 tuntui olevan juuri sellainen kirja, jollaista lapset olivat tietämättään toivoneet.

Teemoista koskettavimmaksi nousee ehkä hieman, muttei liian, Veljeni Leijonamieli -henkinen veljessuhde: isoveli Ari kantaa huolta sairastelevasta pikkuveljestään Janista. Mihin veljesten seikkailu mahtaa johtaakaan ja mistä kaikesta on kyse, se selviää vasta vuonna 2017, jolloin sarjan viimeinen osa ilmestyy. Tässä tapauksessa odottavan aika tulee olemaan pitkä, mutta onneksi sarjan seuraava osa Lähtölaskenta ilmestyy tulevana syksynä.

En äkkiseltään muista kirjaa, joka olisi tässä määrin koukuttanut koko perheen. Jos tämä ei saa lapsia kinuamaan vielä yhtä ja sen jälkeen toista ja kolmattakin lukua, niin mikä sitten saa?

lauantai 15. elokuuta 2015

Paula Hawkins: Nainen junassa


Paula Hawkins: Nainen junassa
Otava 2015
The Girl on the Train 2015
Suomentanut Oona Timonen
381 sivua
Ennakkokappale
Brittiläinen jännitysromaani

En pysty enää katsomaan uutisia, joten palaan huoneeseeni ja ryömin peiton alle. Tyhjennän käsilaukkuni, käyn läpi kaikki paperilappusille raapustamani muistiinpanot, kaikki kokoamani tiedon muruset, varjon lailla häilyvät muistikuvat, minkä ihmeen takia minä oikein teen tätä. Mikä on minun taka-ajatukseni?

Juna kulkee Lontoon esikaupunkialueella niin säännöllisesti kuin englantilaisen paikallisjunan kuuluukin. Rachel matkustaa junalla säännöllisesti. Hän alkaa seurata yhdessä radanvarren kauniissa talossa asuvan pariskunnan elämää ja kuvittelee "Jasonille" ja "Jesille" onnellisen elämän. Toisin käy: pariskunnan nainen katoaa. Rachel haluaa auttaa ja huomaa olevansa osa parisuhdeverkostoa, johon kuuluvat myös hänen entinen miehensä Tom ja tämän uusi vaimo Anna.

Vuoden hittikirja tai "the" dekkari? Kirja, josta puhutaan, jota on odotettu suomeksi ja joka on erinomaisen hyvin markkinoitu. Kaikkea tuota, varmasti: Hawkinsin tänä vuonna julkaistu esikoisromaani Nainen junassa on käsittääkseni melkoinen maailmanmenestys. Se onkin jännityskirjaksi kiinnostava, sillä se ei ahdista tai mässäile kauheilla rikoksilla, mutta se koukuttaa ja antaa lukijansa aivoille kevyttä askaretta.

Ikävä kyllä askare jää hyvinkin kevyeksi, sillä loppuratkaisu on ensiksikin melko ennalta-arvattava ja toiseksi se on luokkaa "höh, mitä sitten, tässäkö kaikki olikin". Mutta se lopusta, en tietenkään paljasta mitään.

Vaikka romaani on melko (muttei kuitenkaan täysin) yllätyksetön, on se silti on lukemisen arvoinen kirja. Miksi? Sen tähden, että alkoholiongelmasta kärsivä, muistikatkosten, ryyppyputkien ja ylipainon aallokossa elävä Rachel on harvinaisen piristävä dekkarikirjan sankaritar. Hän on hahmo, josta ei voi pitää, mutta joka ansaitsee lukijan kaiken empatian. Hän on myös hyvä esimerkki epäluotettavasta kertojasta - sellaisesta, joka ei oikeasti muista, vaan koettaa paikata muistinsa aukkoja. Juuri Rachel tekee Naisesta junassa omanlaisensa - ja itse asiassa sellaisen, ettei kirjaa ehkä kannatakaan alkaa lukea trillerinä, vaan alkoholistinaisen kehityskertomuksena.

Dekkarina Nainen junassa toimii vain sen verran, että se on leppoisaa luettavaa. Suuri jännitystwisti kirjasta puuttuu, vaikka Rachelin katoaminen luokin puitteet mysteerille. Sen sijaan brittilähiöiden luokka- ja asennetietoinen tunnelma ja parisuhteeseen liittyvät vaikeudet ovat vahvasti kuvattuja ja Hawkins hallitsee hyvin kolmen kertojansa, Rachelin, Meganin ja Annan, mielenliikkeiden kuvauksen, olkoonkin että Anna on varsin yksioikoinen romaanihenkilö. Mitään pelottavaa tai suuremmin ahdistavaakaan romaanissa ei ole, joten se sopii mainiosti luettavaksi vaikkapa loppukesän tunnelmissa tai pienellä lomamatkalla (tai paikallisjunassa, ken sellaisella työmatkansa kulkee!). 

Joten: Nainen junassa ei ole mielestäni maineensa veroinen. Se on toki tiheätunnelmainen eikä sitä, kannessa siteerattua Tess Gerritseniä lainatakseni, pysty laskemaan käsistään (tai pystyy kyllä, mutta kirjaan haluaa palata pian). Hawkinsin esikoinen on kelpo lukuromaani (sic) ja vetävänä viihdykkeenä se täyttää tehtävänsä. Mutta mitä kirjallisuuteen tulee, on se minulle ennemminkin paljon hypetetty ja hyvin markkinoitu kuin hyvä.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Lähiöfestareilta lähiökirjallisuuteen

Suomalainen lähiö. Harmaita betonilaatikoita jossain moottoritien liittymän kupeessa pitkän bussimatkan päässä. Iloiseksi maalattuja taloja ja vehreyttä. Ihmisiä ostarilla, skeittaamassa, juttelemassa. Pubiruusuja, pikkukoululaisia, eläkeläisiä ja haalarimiehiä. Puhtoinen mesta nasta, jossa seinän läpi kuulee naapureitten murheita, kuten korvamadoksi kasvavassa Eppu Normaalin klassikkokappaleessa. Kaikkea tätä ja paljon muuta.



Taikasaappaat-blogin Heli kirjoitti alkuviikolla Vantaan Mikkolassa juuri nyt vietettävästä Our House -lähiöfestivaalista, jossa yleisölle on avattu kaksi pian purettavaa taloa.Lähiöfestarien tarkoitus ei kuitenkaan ole kummastella purettavia taloja, vaan herättää keskustelua asuinympäristöstä: asumiseen liittyvistä ratkaisuista, ympäristöstä, naapurustosta, parvekepuutarhoista, toimijuudesta - ylipäätään elämisen tulevaisuudesta. 




Vietin eilen vapaapäivää lasteni kanssa ja koska Mikkola sijaitsee melko lähellä, päätimme vierailla lähiöfestareilla. Meille vierailu oli enemmänkin kurkistus purettavien talojen miljöisiin kuin keskittymistä itse asiaan, mutta sellaista se lasten kanssa usein on ja niin on hyvä. Lapset nauttivatkin vierailusta, heille jo kerrostalojen rappukäytävä oli mielenkiintoinen. He kurkistelivat innolla koteihin, niin mallisisustettuihin kuin jo osin purettuihin. Lapset myös kirjoittivat seinälle mielipiteensä siitä, millaista hyvässä kodissa tulisi olla: "iloisia ihmisiä" ja "hyvä koti". Heti parvekkeelta näkyvä lähikauppa herätti ihastusta ja totta onkin, että lähipalvelut ovat yksi lähiöiden vahvuus. Kunpa niistä pidettäisiin kiinni! 

Kirjabloggaajana olen melko surullinen esimerkiksi siitä, että Mikkolan kirjasto suljettiin jokunen aika sitten. Koetin myös miettiä lähiökirjoja, joita mieleeni tuli kokonainen liuta. Ovatko kirjojen lähiöt enimmäkseen ankeita paikkoja, mitä mieltä olette? Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie ei ole varsinainen lähiökirja, vaan kuten kaikki tietävät, se keskittyy rintamiestalon ympärille, mutta lähiö on romaanissa se, josta halutaan pois. Petri Karran romaanissa Pakenevat unet lähiö tuntuu voivan pahoin. Anu Juvosen Lähiöoksennus on nimensä mukaisesti melko tylyn kuuloinen romaani. Matias Rosenlundin Vaskivuorentie 20 on omalla lukulistallani, Rosenlundin romaani kuvaa köyhyyttä. Olisiko Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita jo toisenlainen? Tuleeko teille mieleen hauskoja tai - vielä mieluummin - lämpimiä lähiökuvauksia? Kjell Westöllä esimerkiksi on melankolisia, mutta melko runollisia kuvauksia lähiöistä, mutta miten olisi kokonainen, kaunis lähiöromaani?



Our House -festivaali jatkuu tämän viikon loppuun osoitteessa Marsinkuja 1, Vantaa. Viikonloppuna luvassa on muun muassa katuruokaa, erilaisia esityksiä ja sisustusbloggaajien pitämä kirpputori. Talot ovat tietenkin auki yleisölle. Itse en ehdi Mikkolaan tulevana viikonloppuna, mutta niiden joilla on aikaa, kannattaa vierailla niin tunnelman, lähiöarkkitehtuurin, hauskojen sisustusideoiden ja yleisen fiiliksen vuoksi. Helsingistä Mikkolaan pääsee suoraan seutulinjalla 731.



tiistai 11. elokuuta 2015

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö



Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
Kansi
441 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Kauan sitten sydämeeni jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka sitä rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyy. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta.

Millainen kasvaa tytöstä, joka syntyy pikkukylään Pohjois-Karjalassa, uskonnollisen ruokafanaatikko-äidin ja huoltoaseman baarin ruoasta pitävän työteliään isän lapseksi? Tytöksi, joka ei tunnu sopivan mihinkään muottiin, jonka arvellaan päätyvän siivoojaksi, mutta joka lähteekin opiskelemaan taidelukioon Helsingissä ja kurkottaa vieläkin kauemmaksi? Tytöstä, joka ei tyydy äidin suosittelemaan vähempään, joka ei asetu maailmaan, jossa mikään ei saa koskaan muuttua? Millainen on tyttö, joka haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi, sillä ehkäpä silloin heräisin henkiin ja voisin tuntea olevani elossa?

Rakkaudenhirviö on toisaalta mitä tavallisin esikoisromaani, olkoonkin että sen kirjoittanut Saara Turunen on jo tunnettu näytelmäkirjailija: se on kronologisesti kerrottu kasvutarina ja voisi sanoa, että siinä se, nuoren naisen kipupisteistä toiseen kulkeva kokoelma episodeja. Mutta näistä episodeista kasvaa yhtenäinen ja onnistunut romaani.

En sano, että pitäisin kaikesta mitä Rakkaudenhirviön väliin mahtuu. Enkä sano, etteikö Turusen romaani olisi vailla omia, kirjallisia kipupisteitään: on pientä toisteisuutta, mutta eikö sellaista ole elämässäkin? On historiallisia epätarkkuuksia, kuten se että päähenkilön äidinäiti olisi suurten ikäluokkien vauvavuosina lukenut Kotivinkkiä, joka on ilmestynyt vasta kolmisenkymmentä vuotta. Mutta kun kokonaisuus on vakuuttava, mahtuu mukaan muutama rikkakin. Kaikki henkilökohtainen kipu, rakkauden- ja oman tilan -kaipuu, sopimattomuus paikkaan ja sukuun - ja kysymys sovittumisesta niin omaan itseen kuin koko maailmaan. Tämän ja paljon muuta Turunen osaa kertoa juuri oikealla tavalla, viiltävästi, hauskasti, koskettavasti ja päähenkilön muistojen valottamana, mielenkiintoisesti vailla dialogeja.

Tiivistäen voisi sanoa, että Rakkaudenhirviö vakuuttaa esikoisromaanina ja kasvukertomuksena. Ennen kaikkea Rakkaudenhirviö vakuuttaa Turusen kirjoitustaidolla: tyyli on kepeää ja nopealukuista, mutta asia painavaa.

lauantai 8. elokuuta 2015

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu


Chris Riddell: Ada Gootti ja Hiiren haamu
Gummerus 2015
Goth Girl and the Ghost of a Mouse 2013
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta; Muuan hiiri muistelee -kirjasen suomentanut Kristiina Drews
Arvostelukappale
219 sivua
Brittiläinen lastenromaani

Täysikuu paistoi puutarhan perukkaan (keskeneräiseen) ja Ada painoi mieleensä, että tulisi päivänvalossa takaisin tutkimaan tarkemmin. Ada kääntyi ympäri ja oli astumaisillaan polulle, joka vei länsisiiven pääsisäänkäynnille, sillä hän aikoi mennä sisään venetsialaisen terassin bysanttilaisesta ikkunasta, mutta juuri silloin kuului korviavihlova rääkäisy.

Lasten tulee kuulua, muttei näkyä, uskoo Ada Gootin isä Lordi Gootti. Siksi Ada joutuu käyttämään suuria saappaita, joista lähtee kova ääni. Ada kuitenkin keksii hiljaisempia keinoja kulkiessaan kotikartanonsa Kalmatollon käytävillä ja suurilla piha-alueilla. Äitinsä nuorallatanssiharjoituksissa (kartanon katolla, ukkosmyrkyssä) menettänyt Ada on yksinäinen kouluikäinen tyttö. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Ada tutustuu ensin Ishmaeliksi kutsuttuun hiiren haamuun ja pian Emily Korva -nimiseen piirtäjätyttöön ja kokonaiseen Ullakkokerhoon. Yhdessä ullakkokerholaisten kanssa Ada alkaa selvittää, mitä kauheaa Kalmatallossa onkaan meneillään.

Nytpä tuli luettua lastenromaani, joka on samalla kertaa herttainen ja sopivan synkkä sekä kauhean (!) runsas. Brittiläisen Chris Riddellin mainiosti kuvittama ja sujuvalukuinen Ada Gootti ja hiiren haamu on uuden kirjasarjan aloitusosa. Se on Jaana Kapari-Jatan pääosin mainiosti suomentama ja sisältää runsaasti viittauksia sekä lasten- että kauhu- ja romanttisen kirjallisuuden klassikoihin.

Vai miltä kuulostavat kirjailija Mary Shellainen, lordi Gootin ovea kolkutellut teetä juova Jane Korva, kustantaja Tristram Shandyherra, kotiopettajatar Hebe Popanen ja nuohooja Van Dyke tai Lucy Borgia, kalvakka yöihminen jolla on takanaan traaginen suhde Vlad-nimisen kreivin kanssa? Mukana kokonaisuudessa on myös mitä kirjavampi joukko olentoja, kuten peurojen ja kentaurien risteyksiä keuroja sekä harpyijat Orfia, Eurydike ja Persefone, jonkinlaisia seireenien ja papukaijojen sekoituksia. 

Moninaisten henkilöhahmojen ja otusten lisäksi Ada Gootti ja hiiren haamu pitää sisällään tapahtumia niin, että hengästyttää. Yhtä runsasta on myös Riddellin tapa viljellä vitsejä. Vitsien eduksi on sanottava, että niissä on mainiota ironiaa ja kunnianosoituksia jo mainittuja klassikkoja kohtaan, mutta hetkittäin tuntuu kuin Riddellillä olisi kiire vilkuttaa yhteen suuntaan, iskeä silmää toiseen ja lisätä nokkeluuksia kolmanteen.

Kaiken runsaudesta huolimatta kokonaisuus toimii mainiosti. Ada Gootti ja hiiren haamu sisältää tarpeeksi uutta ja sopivasti tuttua viehättääkseen niin alakouluikäisiä lapsia kuin kirjaa mahdollisesti ääneen lukevia aikuisiakin. Kelmi Nurjamaakin on homeen hajuaan myöten täydellisen vastenmielinen. Minua kirja piti otteessaan niin, etten antanut yhdeksänvuotiaalleni lupaa lukea sitä yksin, koska halusin pysyä mukana tarinassa. Tosin siinä missä Ada Gootin kauhu oli mielestäni enemmänkin herttaista laatua, oli se tyttäreni mielestä aidosti jännittävä. Yhden lapsen yleisö oli siis vaikuttunut.  Ja miksikäs ei olisi, onhan Ada Gootti mainio päähenkilö, jonka tarinaan on helppo eläytyä: Ada on synkässä kartanossa asuva tyttö, joka haluaa vain ystäviä ja rakkautta läheisiltään.



Erikseen kehun vielä kirjan ulkoasua: Riddellin kuvitusjälki on karitatyyrista ja pieniä yksityiskohtia vilisevää, samalla kertaa ihastuttavasti "goottilaista" ja lastenromaaniin sopivaa. Kirjan kannessa oleva hopean- ja sivujen reunoilla kimmeltävä violetinhohtoinen painatus houkuttelevat tarttumaan kirjaan ja sisäkansiin painetut pääpallot lupaavat siltaa Monster High -nukkejen ja vanhemmille suunnattujen kauhukertomusten välille.

Ada Gootti ja hiiren haamu onkin jonkinlaista sukua paitsi hirviötarinoille ja Harry Potterille, myös ehkä hieman yllättäen monille tyttökirjoille ja tietenkin Eva Ibbotsonin mainioille teoksille: on yksinäinen puoli-orpo lapsi, tyttö joka kaipaa äitiään, on sekalainen sakki kaikenlaisia muita henkilöitä, kirjallisia viittauksia ja varsin sympaattisia eikä lopulta kovinkaan pelottavia kauhistuttavia olentoja. On niin kiehtovat puitteet ja vetävä juoni, että ajoittaisesta kaiken liiallisuudesta huolimatta aloin odottaa Ada Gootin seikkailuille jatkoa. Niitä on luvassa jo ensi vuonna.


--
Kalmatollon kartanon käytäviin ovat tutustuneet myös JassuKia ja Krista.

tiistai 4. elokuuta 2015

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Otava 1994
Underbara kvinnor vid vatten
Suomentanut Arja Tuomari
Kansi Anna Lehtonen
334 sivua
Kotimainen romaani

Mutta mitään kameraa ei ole, tämä ei ole elokuva, tämä on todellista elämää. Viimeinen kesä valkoisessa huvilassa vuonna 1965, toinen kesä Rosan kanssa, ja filmitähti on IsabellaVedenneito, Thomaksen äiti, Rosan ystävä, hyvä pihvi joka vaatii hyvän punaviinin, pihvi ja punaviini, JazzKajuksen unelma, joka tämän kesän jälkeen pannaan loppuelämäksi piiloon lukkojen taakse tavallisen kaupunkiasunnon vaatekaappiin eräässä itäisessä lähiössä, ja paljon, paljon muuta, kaikkea mahdollista Thomas!

1960-luvun alkuvuodet ovat miltei taianomaisia, etenkin valkoisessa huvilassa. Siellä Isabella ja Kajus viettävät kesiään yhdessä kahdeksanvuotiaan Thomas-poikansa kanssa. Isabellan ja Kajuksen tarinakin on ihmeellinen, sillä Isabella on entinen vedenneito huvipuistosta. Kesäparatiisin naapuriin muuttaa Enkelin perhe: Rosa ja Gabriel sekä heidän lapsensa Renée. Rosa ja Isabella ystävystyvät, mutta aivan samanlaisia he eivät ole. Kesäonni muuttuu, uudet kesät ovat erilaisia.

On hassua, etten ole aikaisemmin lukenut Monika Fagerholmia. Olen nimittäin aina ollut varma, että hän on ihan minun kirjailijani: olen lukenut paljon Fagerholmin teoksista, monet sellainet lukijat joiden makuun luotan, pitävät Fagerholmista. Kaiken lisäksi erilaisten kirjallisuuskeskustelujen perusteella Fagerholmista välittyy sellainen hurmaavuus, jonka olen uskonut välittyvän hänen teoksistaankin. Ja kyllä: Ihanat naiset rannalla riittää vakuuttamaan minut siitä, että Fagerholm on minun kirjailijani ja että hänen romaaneissaan on paljon hurmaavaa.

Hurmaavaa: ajankuva, ihmiset, osin - ja vain osin - tarina. Bella ja Rosa ovat hurmaavia hekin, ainakin kaukaa katsottuna. Ehkä kaikkein hurmaavinta ovat 1960-lukua henkivät pikkuseikat: musiikki, Coca-Cola, värikkäät drinkit, savukkeet, coolina oleminen, kauniit rantanaiset vesisuksilla ja hiljainen juttelu keittiössä, Elizabeth Taylorin rakkauselämäkin. Mutta toisin kuin romaanin nimen ja takakansitekstin perusteella - riemukas löytöretki - voisi kuvitella, Ihanissa naisissa rannalla on paljon surua, suoranaista synkkyyttä. Jossain taustalla velloo epämiellyttävä, selittämätön tunne, ahdistus saa lyömään itseään poskelle, vedenneidon leningissä on liejua ja Apple Blossom sekoittuu oksennuksen lemuun.

Ihanien naisten rannalla keskiöön nousee Thomas, aluksi pieni poika, sittemmin aikuistuva mies. Thomasin näkökulmasta toiset ihmiset ja asiat tulevat lähelle ja läheisiksi, mutta joskus ne läheisimmät jäävät etäälle, kuin kesäisillä kallioilla nähdyksi päiväuneksi tai auringon läikiksi tummassa vedessä. Mutta Thomaskin on keskiössä vain osin, sillä päähenkilö tai -tekijä on itse asiassa Fagerholmin tapa kirjoittaa.

Fagerholm kirjoittaa tavalla, joka ei aukea heti: romaanin tunnelmaan kyllä solahtaa, sen ihanuuteen ja traagisuuteen, mutta Fagerholmin teksti ei soljuvuudestaan huolimatta ole helppoa. Se poukkoilee muistoissa, vaikka kertookin kaiken preesensissä. Se sisältää puolittaista tajunnanvirtaa ja on kuitenkin raikasta. Kaikki on samalla kertaa hurmaavaa ja surullista. Kirjan lopussa soiva Bowien Starman henkii niin tekstin tapaa elää kuin itse romaanin tarinaakin: Let the children lose it / Let the children use it / Let the children boogie. Kyllä - ihanasti ja kipeästi.

--
Lukekaa myös Saran, Liisan ja Jennin mietteet kirjasta.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Kesähaaste ja kuvia Tukholmasta

Loma päättyy ja huomenna alkaa taas työ. Mieli on haikea, koska olisin hyvin voinut lomailla vielä näitä viittä viikkoa pidemmänkin aikaa. Toisaalta rakastan elokuuta ja sitä seuraavaa alkusyksyä: lapsilla on jo uudet koulureput, minä olen lukenut syksyn kirjakatalogeja, pensasmustikka, karhunvatukka ja luumu lupaavat pientä satoa ja kylmästäkin kesästä jää ihania muistoja. 

Haikeaan mieleen sopivasti sain Leenalta haasteen, jossa kerrotaan jotain itsestä. Kiitos, Leena! Olen huono jatkohaastamaan muita, mutta nyt lähetän haasteen kaimalleniKaisalle, Jaanalle, Susalle ja Tanille.



1.  Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

Ensimmäinen kysymys onkin kinkkinen, sillä en oikein tiedä, mitä haluan itsestäni paljastaa enkä muista, mitä kaikkea olen jo kertonut. Kerron muutaman asiaa, joista yksi voi järkyttää, mutta en mene yksityiskohtiin. Muut ovat toivottavasti iloisempia. :) Ensin: Olen kerran menettänyt hätkähdyttävän määrän verta ja siksi olen ikuisesti kiitollinen SPR:n veripalvelulle ja kaikille verenluovuttajille. Toiseksi: yksi lempielokuvistani on Sweet Home Alabama. Nyt uskallan tunnustaa, miten paljon pidän tuosta köykäisestä ja junttimaisesta romanttisesta komediasta. Olen pitänyt siitä jo toistakymmentä vuotta. Se on yksi flunssalääkkeenikin. Kolmanneksi: olen tänä kesänä surffaillut paljon nuttura- ja lettisivustoilla - varmaan enemmän kuin kirjablogeissa (no, en!). Opettelen tekemään kampauksia. Ja neljänneksi: 2000-luvun alussa toimin useana vuonna sivutoimisena tuntiopettajana. Ensimmäinen kurssi, jota ikinä opetin oli nimeltään Monikulttuurinen Suomi ja opetin sitä ryhmälle, jossa oli muutamia skinejä. Voitte kuvitella, kuinka minua jännitti! Mutta kaikki sujui hyvin ja sain kiitosta kurssista.

2.  Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

On, totta kai. Nimittäin bloggaus on jossain määrin sosiaalista toimintaa ja kirjoittaessani toivon lukijoiden viihtyvän blogini parissa. Tietenkin ensisijaisesti kirjoitan niistä kirjoista, jotka itseäni kiinnostavat ja olen muutenkin löytänyt oman bloggaustyylini. Se miellyttää joitakin lukijoita, toisia ehkä ei. Tällä mennään!




3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Lumiomena-bloggaajana annan itsestäni ehkä melko haaveellisen, seesteisen ja romanttisenkin kuvan. Olen oikeasti aika ailahtelevainen, kipakka kiukkupussi ja jossain määrin blogiminääni synkempi. Olen myös kova nauramaan ja puhumaan. Toisaalta haaveellisuuskin elää minussa ja tarvitsen paljon omaa aikaa.


4. Mikä saa sinut nauramaan?

Brittihuumori, lasten myötä koululaisvitsit, tietyt keskustelut parhaiden ystävieni kanssa, oivaltavasti käytetyt emojit.



5.  Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Työtä ja vapaa-aikaa: työskentelen tietokirjojen parissa, tekstit eivät synny ilman luovuutta ja saan siis tehdä työtäni luovuuden äärellä. Myös harrastukseni, lukeminen ja bloggaaminen sekä jossain määrin valokuvaus, perustuvat luovuuteen. Nautin myös spontaanista luovuudesta, arjen tilanteista, joista tuleekin yllättäen jotain sanallisesti tai visuaalisesti puolitaiteellista.


6.  Ketä läheistäsi ihailet?

Kaikkia, tietenkin! Jokaisessa on jotain ihailtavaa, toisissa esimerkiksi tunnollisuus, toisissa luovuus, joissakin kauneudentaju, joissakin pitkämielisyys... Miestäni ihailen hänen älykkyytensä vuoksi. Ihailen paljon lapsiani: poikaani siitä, että hän jääräpäisyyteenkin saakka pitää oman mielensä eikä taivu helposti kavereidensa tahtoon. Tytärtäni siinä, että hänkin pitää päänsä, mutta omaa hyvän sydämen ja vahvan oikeustajun.



7.  Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Puheliaisuus. Puhun paljon varsinkin silloin, jos jännitän. Pelkään, etten anna suunvuoroa muille. Lisäksi olen usein kovempi suunnittelemaan kuin toteuttamaan. Ärsyynnyn siitä, etteivät asiat tapahdu ajatuksen voimalla.


8.  Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Mukavuuteni, luulen. Olen kiva melkein kaikille ja kanssani on helppo jutella. Olen joskus saanut kehuja myös värisilmästäni ja siitä, että saan paljon aikaa lyhyessä ajassa (vaikka olenkin kova suunnittelemaan ja haaveilemaan ;)).

9.  Mikä sinusta tulee isona?

Sen kun tietäisin. En ehkä halua tietää.

10.  Uskotko onnellisiin loppuihin?

Enimmäkseen kyllä.


--
Kävimme loman päätteeksi Tukholmassa. Kuvat otin Silja Linen laivalla ja Skansenilla.