Kesän päätteeksi mieli on aina samalla kertaa haikea ja valtavaa iloa täynnä. Haikeutta menneistä lomapäivistä ja pitkistä aamu-unista, matkoista, pienistä hetkistä, joutilaisuuden onnelliseksi tekevästä vaikutuksesta. Ja iloa, ennen kaikkea iloa siitä, että syksyllä kaikki on uutta ja silti tuttua. Siitä, miten mieli samalla kertaa pakahtuu ja rauhoittuu.
Moni sanoo, että ihminen rakastaa eniten sitä vuodenaikaa, jolloin on syntynyt. Minä olen kevättalven lapsi ja nautin toki lisääntyvästä valosta, tankkaan aurinkoa hangilla ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän jonkinlainen keväthuuma valtaa mielen. Kuitenkin syksy on minulle vuodenajoista rakkain. Syksy on kirjoilta, omenilta, portviiniltä, teeltä ja maatuvilta lehdiltä tuoksuva vuodenaika. Se valtaa koko kehon tuulen mukana, se on kypsyvää viljaa lähipelloilla ja lehtien leikkiä puissa ja maassa, tähtikirkkaita iltoja ja kotoisaksi tekevää sadetta. Syksy on kävelyretkien aikaa, se on juurevaa kotoilua, taitoa olla tässä ja nyt, vaikka mieli samalla kaipaa jonnekin.
Syksy on minulle myös kaikkein kirjallisin vuodenaika: kasvattelen lukupinoani ja odotan tietenkin työtä ja vapaa-aikaa Turun ja Helsingin kirjamessuilla. Kirjatekemisen ohella mielikin on kirjallinen, tarinat rakentuvat luettujen kirjojen sivuilla, mutta ehkä omassa päässäkin. Myös työlaukussa kulkeva kirja on jotenkin erityisen painokas juuri syksyllä - silloinkin, kun se on nopealukuinen ja kepeä. Syksyisin tunnen olevani eniten elossa, parhaiten läsnä, eniten minä.
Millaisia tunteita alkava syksy herättelee teissä muissa?
Ihanaa (!) siirtymää kesästä syksyyn jokaiselle Lumiompun lukijalle!
