Kirjavuoden 2017 summaus

Vuosisummauksen aika, taas. Joten pitemmittä puheitta, mutta pitkästi linkkien ristiaallokossa:

Vuoteen mahtui tietenkin monenlaista. Kirjallisina kohokohtinani lukemisen lisäksi ovat olleet muun muassa Baba Lybeckin emännöimä Kirja vieköön! ja tietenkin kirjamessut Turussa ja Helsingissä – miten rakastankaan messujen ihanasti väsyttävää tunnelmaa. Vuoden ehkä hurmaavimman kirjallisuustapahtuman, Helsinki Litin, missasin tänä vuonna aikataulusyistä, mutta ensi keväänä toivon pääseväni taas yleisöksi. Kansallisteatterin bloggariklubille ehdin paristi. Ja yksi upeimmista projekteista, joihin osallistuin, oli Yleisradion 101 kirjaa, jossa oli mukana monia bloggaajia. Itse kirjoitin blogiini Markus Nummen Karkkipäivästä ja Iiris Uurron Ruumiin ikävästä, kävin myös radiossa juttelemassa Kreeta Onkelin Ilosesta talosta. Välissä tein toki kirjatöitäkin. ;)

Blogin suhteen vuosi piti sisällään tutusti kirjoja ja pientä fiilistelyä retkien ja matkojen muodossa. Nyt päättyvänä vuonna reissasin Lontooseen hiihtolomalla (piipahdin myös Harry Potter -studioilla) ja joulun alla, kävin Bad Gasteinissa (ja unimaisemissa) ja Münchenissä ja risteilin Tukholmaan. Tein perheeni kanssa retkiä myös Paavolan tammelle ja Porvooseen Runebergin kotimuseoon (ja lisäksi mm. Suomenlinnaan, Savoon ja Pohjois-Karjalaan, mutta niistä en tainnut blogata). Listasin myös Netflix- ja HBO-vinkkejä (enkä ole vieläkään katsonut uutta Twin Peaksia), tein kamerasyrjähypyn Olympus-käyttäjäksi, mutta palasin pian Canonin pariin, ja aloitin edelleen kesken olevan Kirjamuistojen vuosikymmenet -sarjan (en näköjään ole kovin hyvä haastamaan edes itseäni – noh, jatkan ensi vuonna).

Kirjablogin lukijoita kiinnostanee kuitenkin eniten luetut kirjat. On siis perinteisen vuosilistauksen aika. Tälläkin kertaa listaamatta jää monta kirjaa, minkä vuoksi huomautan etten nytkään välttämättä valitse vuoden parhaita, vaan sellaisia jotka jäivät erityisesti mieleeni. Ja voisin mainita niin monia muitakin. Jonkinlaiset kunniamaininnat kuuluvat ainakin Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivälle, Anni Kytömäen Kivitaskulle, Petina Gappahin Muistojen kirjalle, Hilary Mantelin Vain varjo häälyväiselle ja Charlotte Brontën iki-ihanalle Kotiopettajattaren romaanille. Ja monelle muulle. Instagramistani löytyy myös sellaisia, joita en alla mainitse. Huomautan vielä, että olen parhaillaan lukemassa kahta upeaa romaania, joihin palaan vielä ja jotka molemmat todennäköisesti olisivat päätyneet tälle listalle, jos olisin ehtinyt lukea ne loppuun ja vielä blogatakin niistä. Tammikuu alkaa siis bloggaamisen suhteen hyvillä kirjoilla. ;)

Kun, näin toivon, Blogistanian kirjallisuuspalkintojen aika koittaa hieman myöhemmin, joudun sijoittamaan vuonna 2017 ilmestyneitä paremmuusjärjestykseen. Sitten olen ns. tosipaikan edessä ja mukana oli alla mainittuja kirjoja – tai jotain ihan muuta. Nyt voin vain iloisesti heitellä niitä näitä.

Lumiompun kirjavuoden…

…puhuttelevin romaani on

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Ahavan romaani menee syvälle naisen mieleen, entinen mies jää hänen katseensa kohteeksi, hänen menetyksekseen. Sukupuoli tulee väliin, mikä saa pohtimaan sitä, miten iso osa ihmistä se onkaan. Onko toinen enää sama? Ehkä on, ehkä ei. [--] Menetys, suru, viha, raivo, hiljaisuus: Ahavalla on taito kirjoittaa tunteet auki. Ja kun hän sen tekee, syntyy sekä sanataidetta parhaimmillaan että mitä henkilökohtaisin tarina.

Hupailu puolestaan

Anu Kaaja: Leda

En vieläkään ole varma, mitä Ledasta pidin, mutta:

Leda on kiinnostavasti simppeli ja moninainen. Se on osin kärjistetty ja toisaalta juonekas. Se voisi toimia mainiosti operettina, jos ei ihan oopperana. Sen kepeys peittää alleen vakavuutta, sen puuteriset peruukit saavat rinnalleen paitsi jo mainitun viettelysuunnitelman, myös alhaiseksi nähtyjä asioita, kuten eritteiden kuvausta ja kuolemaakin. [--] Kauniin kuoren ja tarkoituksellisen korean kielen alla sykkii rivo sydän.

Intensiivisin lukukokemus

Rosa Liksom: Everstinna

Syyskuussa oli tällaisin miettein eikä minun tarvitse ottaa sanojani takaisin:
Voiko Everstinna olla koko kirjasyksyn paras romaani? Voi. Tällaisen julistamisessa on toki aina oma vaaransa, joten toteanpa vain kirjan sisältöön monimerkityksellisesti viitaten, että Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.

Palkitsevin oli ehdottomasti

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Kaldmaan teos on toisaalta sukusaaga, joka kulkee menneestä nykyiseen, mutta se on myös kokeellinen romaani, jossa runot, kansanperinne, juonikerronta ja tajunnanvirta, sekä typografialla kertominen vuorottelevat. Suoran kerronnan joukossa on sivuja, joille mahtuu vain sana tai korkeintaan muutama, on pyöreään muotoon aseteltuja lauseita, kaavoja ja tehosteena toimivaa toistoa. [--]  Kaiken Kaldmaa nivoo taianomaisella tavalla romaaniksi, jonka tahdissa lukija paitsi sulkeutuu romaanin ihmeelliseen maaperään, myös hengittää kielen rytmiä, tässä ja nyt, silloin ja kohta.

Tyylikkäin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Kallandin kerronta ei notkahda hetkeksikään. Draaman kaari on täyteläinen, joskin paikoin (syystäkin) kärjistetty. Lauseet kulkevat vaivatta, juoni vetää lukijan mukaansa. Haikea ja kipeä tunnelma lepattelee sydänalassa. Kertojana toimiva Markus muistelee niitä hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksellisiltä. Markuksen elämän fragmenteista muodostuu ehjä ja kaunis romaani.

Vien sinut kotiin jättää samalla kertaa surullisen ja onnellisen olon, mikä kielii Kallandin romaanin tyyllikkäästi pakahduttavasta voimasta.

Riemukkain

Juha Hurme: Niemi

Miltei 450 sivua ja aikajatkumo maailmankaikkeuden alusta Ruotsin vallan loppuun Suomessa. Hurme tykittää menemään melkoisella vauhdilla, hetkittäin päätä huimaa, mutta kyydissä on helppo pysyä, sillä Hurmeen minäkertoja kuljettaa Niemen tarinaa hauskasti, älykkäästi, koukkuja menneestä tulevaan tarjoten. 

Vaivattomimmin kulkeva

Zadie Smith: Swing Time

Smith kirjoittaa vetävästi ja älykkäästi, mikä on sellainen kirjallinen yhtälö, jota arvostan. Palaan lukemisen iloon: on jotain erityistä uppoutua kirjaan ja lukea sitä nimenomaan lukemisen ilosta, mutta saada siltä paljon muutakin – ihmisen kokoisen suurromaanin.

Syvimpiin vesiin sukeltava

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Vaikka mukana on paljon surullista ja järkyttävääkin, on Pieni elämä suuri rakkaustarina. Rakkaus ei ole romanttista eikä rakkautta ole helppo ottaa vastaan, koska rikki revitty ihminen ei siihen kykene. Kuitenkin kyse on siitä, mikä kaiken kestää ja kärsii

[--]
Mammuttimainen romaani sukeltaa syviin vesiin, joista ei ole poispääsyä, mutta kun veden pintaa katsoo, siellä väreilee myös kohti kurottavaa valoa.

Juurille houkuttavin

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Vanha folkloristi minussa lämpeni heti, samoin tietenkin Kamulan kuvaama savolainen sydänmaa osui sydämeeni. Ja blogissa summaten: 

Kokonaisuus on raikas kuin sateen jälkeinen pihkalta ja sammalelta tuoksuva metsä – aavistuksen eksyttävä ja poluiltaan hetkittäin pitkämatkainen, mutta yhä syvemmälle houkutteleva. Kohti uusia polkuja ja Metsän kansa -sarjan jatko-osaa, siis!

Väärin luettu

Tai ok, mitään kirjoja ei lueta väärin. Nämä kaksi kirjaa ovat kuitenkin sellaisia, joiden hyvyyden tunnistan ja joiden olisin niin kovasti toivonut olevan minun kirjojani. Kummankin kohdalla muutama ulkokirjallinen, blogin ulkopuolelle jäävä asia, vaikutti lukukokemukseen liikaa. Suosittelen molempia romaaneja lämpimästi kenelle tahansa: ne ovat hiottuja kokonaisuuksia, upeaa kieltä, hieman erilaisella tavalla nähtyjä maailmoja.

Katja Kallio: Yön kantaja

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Riipaisevin, täyteläisin

Joyce Carol Oates: Blondi

Vaikka Blondi on järkälemäisen paksu, ei siinä ole mitään liikaa. Kaikki tarpeellinen on kansien välissä, jokainen sivupolku rikastuttaa kokonaisuutta. Marilyn Monroesta kiinnostumattomillekin Blondia voi suositella, sillä Oates luo älykkää, tarkan, kiihkeän, herkkävireisen ja kaikessa niin kokonaisen kuvan naisten ja miesten maailmoista, epätasa-arvosta, julkisuuden kiroista.

Oates kirjoittaa hurjasti ja kiehtovasti: kaikkein yksityisin ja haavoittuvin on paljastettu. Se, millaisena ihminen nähdään on eri asia kuin millaisena hänet tulisi nähdä. Kyse on lopulta siitä, mitä jokainen haluaa ja tarvitsee, siitä mikä on elinehto: olla rakastettu ja arvokas omana itsenään.

Kirja, jota rakastin

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Wilden ainoa romaani on paljon, muttei mitään liikaa. Se on moraalifilosofinen tutkielma ihmismielestä ja narsismista, se on romaani taiteesta, ja se on vielä kauhukertomuskin. Se on - nykytermiä käyttääkseni - spekulatiivista fiktiota hienoimmillaan, nyt luettuna myös historiallinen romaani oman aikansa säännöistä ja odotuksista. Nykykontekstista käsin lopun voi lukea ainakin jossain määrin moralisoivana, mutta kauhistuttava loppu on täydellinen romaanille, sillä turmelusta ei luultavasti voi kukaan ihminen välttää - se vain muuttaa muotoaan kohteensa mukaan. “Ne ovat minun sieluni kasvot.” Kiehtova, varmasti mieleenpainuva tarina vie mukanaan.

♥ 

Mitähän kaikkea vuosi 2018 tuo tullessaan?

Toivotus

Teille kaikille! ♥

Charles Dickens: Saiturin joulu

Charles Dickens: Saiturin joulu 1843
Kirjalito 2008
Kirja kuvitus P. J. Lynch
A Christmas Carol, In Prose: Being A Ghost Story of Christmas 1843
Suomentanut Antti Autio
Englantilainen klassikkoromaani

“Kuka ja mikä sinä olet?” Scrooge vaati saada tietää.
“Minä olen menneen joulun henki.”
“Jo kauankin sitten menneen?” Scrooge uteli, koska oli pannut merkille hahmon lyhyenlännän olemuksen.
“Ei, vaan sinun menneesi.”

Täydellinen joulukirja. Monenlaiseksi variaatioiksi taipunut ja jopa arkkityyppejä poikinut klassikko. Charles Dickensin Saiturin joulu ei varmastikaan kaipaa juuri esittelyjä edes niiden parissa, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. En minäkään ollut ennen tätä joulukuuta, mutta silti tunsin tarinan: itsekkään saiturin Ebenezer Scroogen (ajatelkaa vaikkapa Roope Ankkaa ja tämän englanninkielistä nimeä!), hänelle ilmestyvät joulun henget - menneen, nykyisen ja tulevan - sekä tietenkin sen opetuksen, että rakkaus ja anteliaisuus kantavat itaruutta paremmin.

Ja totta onkin, Dickensin jouluinen romaani on mitä parhainta luettavaa näin joulunaluspäivinä. Sen yltiöjouluisen tarinan myötä on helppoa päästä sisälle joulun ytimeen, mutta myös kurkistaa jonkinlaisen brittiläisen joulun kulttuurihistoriaan. Scroogelle näytetyt tulvivan onnelliset ja pohjattoman surulliset joulun kuvat täyttävät lukijankin mielen.Tietenkin kokonaisuus on - varsinkin, kun tarina on tavallaan tuttu - ennalta-arvattava, mutta niin joulutarinassa pitää usein ollakin. Saiturin joulu on koskettava satu kaikille.

Minua sykähdyttää tietenkin myös Dickensin Lontoo-kuvaus. Lumen peittämät kadut - mitä mielikuvaa! - joululaulut ja muu iloittelu, notkuvat ruokapöydät: kaiken yltäkylläisyys. Sen vastapainoksi on tietenkin viimeisen hengen tuoma yksinäinen lopullisuus: vain ulkoa lankeava hailakka kajastus ja… Onnellinen loppu täydentää tämän joulusadun kaaren, lukija voi helpottuneesti riemuita Scroogen kanssa.

Luin Saiturin joulun nyt ensimmäisen kerran, mutta voisin kuvitella että tulen palaamaan kertomukseen uudelleenkin. Niin alkukielinen romaani kuin joitakin vuosia sitten ilmestynyt Tero Valkosen suomennos kiinnostavat.  

Hänen oma sydämensä riemuitsi, ja se riitti hänelle vallan mainiosti. Voisiko mikään olla joulussa oikeastaan tärkeämpää? Kun oma mieli on jouluinen, puitteista ja joulunviettotavoista riippumatta, on kaikki juuri oikeanlaista.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Otava 2009
The Picture of Dorian Gray 1891
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
363 sivua
Kansi Jenni Kiviniemi
Brittiläis-irlantilainen romaani

Hänestä tuntui, että hänen oli todellakin koittanut aika valita tiensä. Vai oliko valinta jo tehty? Oli, elämä oli päättänyt hänen puolestaan - elämä ja hänen oma pohjaton uteliaisuutensa sitä kohtaan. Ikuinen nuoruus, loputon intohimo, hienovaraiset ja salaiset nautinnot, hurjat ilot ja hurjemmat synnit - hän saisi sen kaiken. Muotokuva kantaisi hänen häpeänsä taakan: siinä kaikki.

Kunpa olisikin. Kaikki ei todellakaan ole siinä, kun nuori Dorian Gray asettuu muotokuvamalliksi Basil Hallwardille, joka kokee Dorianin motivoivan hänen taidettaan, olevan tienviitta uuteen tyyliin. Samalla Dorian tutustuu myös lordi Henry Wottoniin, joka tekee Dorianiin suuren vaikutuksen. Dorianin kauneus puolestaan innostaa sekä Halwardia että sir Henryä. Muotokuva heijastaa Dorianin ulkoista täydellisyyttä, kauneus on ainoa asia joka hänellä on. Kun aika kuluu, Dorian pysyy yhtä nuorena ja kauniina kuin taulun valmistuessa. Taulu sen sijaan muuttuu, siitä tulee ikään kuin Dorianin käänteinen peilikuva, joka vanhenee, osoittaa mielen pimeät puolet ja ilmentää sielun kauheutta. Dorian ei voi olla vierailematta taulun luona. Kuin katsoisi peiliin tehtyään jotakin kamalaa.

Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva on kuulunut lukusuunnitelmiini jo kauan, vähintäänkin 2000-luvun alkupuolelta saakka. Meillä kaikilla on varmasti kirjoja, jotka syystä tai toisesta jäävät odottamaan ja kun romaaniin sitten lopulta tarttuu, ihmettelee että miksi vasta nyt. Omalla kohdallani nyt tuli alkukuusta Lontoossa.

Yksi suurimmista innoittajista romaanin lukemiseen oli Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka näin reilu vuosi jälkeenpäin ajateltuna on minulle rakkain kotimainen romaani vuodelta 2016. Kristallipalatsissa Hakkarainen pohtii Narkissos-myyttiä ja itsetietoisuutta, joita peilaa toisaalta Wilden elämää ja toisaalta lifestyleblogien maailmaa. Lontoon Chelsea puolestaan oli oiva paikka lukea Dorian Grayn muotokuva, sillä Wilde pidätettiin aikoinaan kaupunginosassa sijaitsevassa Cadogan-hotellissa ja itse yövyin matkallani aivan samoilla kulmilla. Tällainen monipaikkainen lukeminen jaksaa kiehtoa minua.

Wilden ainoa romaani on paljon, muttei mitään liikaa. Se on moraalifilosofinen tutkielma ihmismielestä ja narsismista, se on romaani taiteesta, ja se on vielä kauhukertomuskin. Se on - nykytermiä käyttääkseni - spekulatiivista fiktiota hienoimmillaan, nyt luettuna myös historiallinen romaani oman aikansa säännöistä ja odotuksista. Nykykontekstista käsin lopun voi lukea ainakin jossain määrin moralisoivana, mutta kauhistuttava loppu on täydellinen romaanille, sillä turmelusta ei luultavasti voi kukaan ihminen välttää - se vain muuttaa muotoaan kohteensa mukaan. “Ne ovat minun sieluni kasvot.” Kiehtova, varmasti mieleenpainuva tarina vie mukanaan.

Kaiken hyvän lisäksi Dorian Grayn muotokuva on kielellisesti nautittavaa luettavaa. Jaana Kapari-Jattan käännös on laatutyötä, se on muuten jo neljäs romaanista tehty suomennos, mutta puolustaa paikkaansa paitsi laadukkuutensa osalta, myös siksi että edellinen, Kai Kailan käännös on vuodelta 1963.

Teoksessaan Wilde keskittyy Dorian Grayta raastavaan ristiriitaan, mutta osansa saavat myös juoruilevat seurapiirit, yhtä lailla ylä- kuin keskiluokka ja maalaiset. Miljööt vaihtelevat ylhäisöasumuksista Lontoon alamaailmaan, ihmissuhteet epäonnisista rakkauksista - tai suoranaisesta välinpitämättömyydestä - miesten keskinäiseen ihailuun, jonka voi nyt lukea homoeroottisena. Voi myös pohtia, onko Dorian aluksi puhtoinen? Pahuus kuitenkin myllertää hänen mielessään sitä mukaa kun taulu muuttuu. Hän lukee renessanssin ihmisistä, jälleen yhdestä itsensä peilistä: Toisinaan hän piti pahuutta pelkkänä keinona, jonka avulla hän saattoi toteuttaa kauneuskäsityksensä.

Keskiöön nouseekin pohdinta paitsi kauneudesta, myös ja ennen kaikkea ihmisluonteesta, siitä mistä ja miten erilaiset ihmiset ammentavat ilojaan ja surujaan: Hänen oma luontonsa oli noussut kapinaan sitä ylenmääräistä ahdistusta vastaan, joka oli ollut runnella ja turmella sen täyden tyyneyden. Kuinka iäti puhuttelevaa.

Joulu on monille klassikoiden aikaa. Wilden Dorian Gray ei ole jouluinen romaani, mutta se saa minulta lämpimät suosittelut myös joululukemiseksi: vaikka tarina on aika surullinen ja synkeä, niin toiseen aikaan ja paikkaan, moraalikysymysten äärelle vievä tarina on ollut minulle parasta mitä olen tässä kuussa lukenut. Tai eipäs vähätellä, se on yksi kirjavuoteni kohokohdista. Se kirja, jonka lukemista rakastin.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Into 2017

Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go 2010
Suomentanut Taru Salminen
Kansi Nina Kairisalo
302 sivua
Arvostelukappale
Eteläkorealainen romaani

Pidin toisessa kädessäni hänen antamaansa muistikirjaa, toinen käteni oli hänen haaroissaan. Tunsin outoa surua. Kuiskasin hänen korvaansa: “Voimmeko mennä jonnekin kauemmas?” Mutta tiesin, että sitä kaukaisempaa paikkaa ei ollut.

Kukapa pystyisi ennustamaan tulevaisuuden?
Tulevaisuus tulee vyöryen emmekä voi muuta kuin jatkaa muistot mukanamme eteenpäin. Muisti pitää tallessa vain sen, minkä haluaa.

Oikeastaan olisin voinut aloittaa myös Rainer Maria Rilkellä, joka säkeet kaikuvat mielessäni: Mihin asti yllän elämässä? / Kuka voisi sen minulle kertoa? / [--] Vai olenko yhä varhaiskevään kalpea / Kylmyydessä värisevä koivu? Rilkellä ja lisäksi mm. Emily Dickinsonilla ja kissoilla on oma merkityksensä korealaisen Kyung-sook Shinin romaanissa Jään luoksesi.

Jeong Yunin nuoruudenrakastettu Myeong-seo soittaa vuosien jälkeen. Heidän entinen professorinsa tekee kuolemaa. Tieto vie Jeong Yunin kipeiden muistojen syövereihin, 1980-luvun Souliin ja sotilasdiktatuurin aikaan. Muistoissa liikkuvat Jeong Yunin kuollut äiti, myöhemmin sotilasdiktatuurin puolelle menevä lapsuudenystävä Dan sekä Myeong-seo ja Miru. Kahden viimeksi mainitun kanssa Jeong Yun muodostaa erottamattoman kolmikon, mutta rakkaus ja ystävyys katkeavat. Miksi? Muistot raottavat unohdettuja ja kipeitä asioita, paljastavat sitä mennyttä, joka selittää nykyisyyttä - pala palalta.

Kun aloitin kirjan, tiesin heti lukevani hienoa romaania. Ensin tunnistin sen kauneuden ja haikeuden, piirteet joista tiettyyn rajaan (huutomerkki!) saakka usein niin pidän, mutta kuvittelin myös romaanin olevan yksinomaan kaunis ja haikea - onneksi olin väärässä, sillä onnistuneimmissa teoksissa kauneuteen sekoittuu aina annos järkytystä, haikeus pitää sisällään menneen ja nykyisen painolastia, ihmissuhteet sekoittuvat laajempaan kehykseen, esimerkiksi politiikkaan.

Jään luoksesi on siis moniulotteinen kirja. Se on erinomainen ystävyyskuvaus: miten voi nähdä asioita, joita ei yksin näkisi - Kassiopeian ja Andromedan tähdet, punakat raskaan työn raatajat, pimeässä lentävät linnut. Se pohtii ruumiillisuutta ja ruokaa - nautintoa, sairautta, hyviä ja pahoja asioita, joiden uskotaan tapahtuvan ruoan seurauksena -, ja kurkottaa perustavanlaatuisiin elämänpohdintoihin. Mielenterveys, kriisit ja monenlainen luopuminen määrittävät kaikkien elämää. Nuoruusmuisto valottuu kuin jonkinlaisen verhon tapaan, ja tapa tuo osin mieleen Haruki Murakamin Norwegian Woodin, aivan kuten Maillekin. Jään luoksesi kurottuu kuitenkin kauemmas kuin nuorten omiin tuntoihin, sillä Shin kuvaa korealaisen yhteiskunnan muutoksia ja niiden syitä ja seurauksia yksilöiden kohtaloissa.

Jään luoksesi on sujuvalukuinen, arvoituksellinen ja koskettava romaani. Sen lauseisiin voisi upota, mutta sen tarina pakottaa lukemaan ahmien. Se on niitä melko harvoja romaaneja, joita lukiessani itkin - kansien sulkeuduttua jotain jäi väräjämään mieleen.

P.S. Taru Salmisen suomennos on pakahduttavan hyvä. Eipä siis ole ihme, että se on Jarl Hellemann -palkintoehdokkaana. Ehdokkaiden joukossa on toki muitakin upeita romaaneja, kuten vaikkapa Zadie Smithin Swing Time ja Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Näistä kieleltään kaunein on Jään luoksesi. Kunpa jokaisen romaanin kääntäjä voisi saada palkinnon!

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
WSOY 2017
Murder on The Orient Express 1934
Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Ulkoasu Martti Ruokonen

310 sivua

Brittiläinen jännitysromaani

Hercule Poirot makasi valveilla ja tuijotti kattoa. Miksi asemalla oli niin hiljaista? Hänen kurkkuaan kuivasi. Hän oli unohtanut tilata yöksi kivennäisvettä. Hän katsoi taas kelloaa. Vasta neljännestä yli yhden. Hän päätti soittaa konduktööriä ja tilata kivennäisvettä. Hänen sormensa ojentui kohti kelloa, mutta pysähtyi sitten, kun helähdys jostain muualta särki hiljaisuuden.

Ylellinen juna kiitää Euroopan halki, on yö ja matka tyssää Jugoslaviassa. Lumentulo on tukkinut raiteet. Hercule Poirot havahtuu, mutta jatkaa uniaan. Aamulla häntä tarvitaan: on tapahtunut murha, amerikkalainen miljonääri Rachet on puukotettu. Koska junan ulkopuolella lumessa ei ole minkäänlaisia jälkiä, on syyllinenkin vielä junassa. Poirot saa aika kovan pähkinän purtavakseen.

Oletteko enemmän neiti Marple- vai Hercule Poirot -ihmisiä (ja hahaa, Anna tai Emilia, pakko kysyä tyttökirjakysymys tässä saman tien)? Miellyttääkö enemmän ovela ja nokkansa kaikkialle pistävä ikäneito vai hieman omahyväinen belgialainen viiksiniekka? Makuasioita! Hiljattain elokuvateattereihin tullut Idän pikajunan arvoitus pitänee Hercule Poirotin nyt monen mielessä. Agatha Christien klassikkodekkarista on ilmestynyt myös uusi suomennos.

Voisikin pohtia, mihin tarvitaan uusia käännöksiä, kun entisetkin ovat luettavia. Idän pikajunan arvoituksen edelliset käännökset pohjautuvat kaikki Leena Karron alkujaan vuonna 1937 tekemään suomennokseen. Niitä on sittemmin tarkastettu, mutta tällainen klassikkoromaani oli oikeastaan jo enemmänkin kuin aika saada uudelleen suomennetuksi. Kaiken lisäksi uusi suomennos on oivallinen. Jaakko Kankaanpään käännöstyö on sujuva, varsin raikas ja otteessaan pitävä.

Dekkarien ystävät eivät varmasti juuri esittelyjä Idän pikajunasta kaipaa. Niille, jotka eivät kirjaa tunne, kerron että kokonaisuus on - tietenkin - perinteisellä tavalla upea: juna tarjoaa oivat puitteet suljetulle yhteisölle ja rajaa ihmisjoukon tietyn kokoiseksi (henkilöitä on silti runsaasti, mutta jokaisella on sen verran selkeät luonteenpiirteet, että heidät erottaa toisistaan). Dialogivetoinen tarina pureutuu tehokkaasti ihmisten motiiveihin, joita riittää. Tarina sekoittaa omaa nykyhetkeään menneisyydessä tehtyihin sopimuksiin ja vuosien takaiseen lapsenryöstöön. Murha voisi olla täydellinen, jos vaan taitava Poirot ei olisi sattunut samaan junaan.

Vaikka olin nähnyt Idän pikajunan arvoituksen David Suchetin tähdittämänä tv-elokuvana (en ollut lukenut sitä kirjana tätä ennen), en muistanut enää loppuratkaisua. Toki lukiessani moni asia palautui mieleen ja juuri ennen loppuhuipennusta ratkaisu palasi mieleeni. Tästä huolimatta ällistyin jälkeen Christien nerokkaasti punomasta juonesta: miten ovela!

Idän pikajunan arvoitus on syystäkin yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista jännityskirjoista.

Palaan vielä kysymykseen Marplesta ja Poirotista. Minä olen aina ollut enemmän neiti Marplen ystävä, koska osin kasvoin hänestä tehtyjen tarinoiden parissa: Agatha Christien Marplet olivat ensikosketukseni kirjaston aikuisten osaston kirjoihin, kuten varmasti monella muullakin, ja 1980-luvulla näytetty tv-sarja oli ensimmäisiä ns. aikuisten sarjoja, joita ala-asteikäisenä sain katsoa. Neiti Marple lie siis aina lähempänä minua. Poirotiin tutustuin vasta aikuisena. Idän pikajunan arvoitus muistutti, että tuo viiksekäs belgialainen tyyliniekka ratkaisee rikokset erinomaisesti. Uusi suomennos muistutti vielä siitä, että vaikka Poirotin ajan maailma kuuluu menneisyyteen, fiktiivinen belgialaissalapoliisi voi oikein hyvin.

Kuvia joulukuisesta Lontoosta

Meillä kaikilla on varmasti paikkoja, joita kohtaan on syntynyt suuri rakkaus: koti- tai ulkomailla, oman kodin sisällä, jossain aivan toisaalla. Näitä paikkoja on minulla muutamia. Yksi on tietenkin Lontoo. Rakkauteni Lontooseen on jonkinlaista helppoutta olla, olla hetki irti omasta arjesta, mutta tuntea olonsa kuitenkin tutuksi, jollain tapaa juuri oikeanlaiseksi. Lontoo-rakkauteni on syttynyt jo ennen kuin kaupunkiin koskaan menin, ja useamman vierailukerran yhteydessäkin se aina vaan syttyy uudelleen.

Se syttyy puistoissa: jouluisessa auringossa - kuin olisi saanut valohoitoa! -, lehtien kahinassa Greenwichissä ja Hyde Parkissa. Sen saavat aikaan (liian kaukaa kuvatut) kauriit, linnut, oravat, puuvanhukset, jokaisella matkakerralla tervehdittävät Peter Panin keijukaiset, joulukuiset ruusut.

Ja museoissakin sitä on: käytävien kaiussa, taulujen perheissä, sisäänkäynneissä, hiljaisissa huoneissa; ja pienoismalleissa, jotka muistuttavat yhdestä lempikirjasta reilun vuoden takaa (ja kyllä, nyt matkalla viimein luin linkitetyn kirjan yhtenä innoittajana olleen romaanin, siitä lisää pian).

Ja se syttyy hotelleissa, joita niin usein rakastan.

Hotelleista vähän enemmänkin: Olen usein pohtinut loma-asunnon vuokraamista, mutta asuntoon olemme perheeni kanssa päätyneet vain muutaman kerran: viimeksi kesällä Bad Gasteinissa. Mukavimmissa hyvätasoisissa hotelleissa on mielestäni parhaimmillaan menneen maailman tuntua, tarinoita kerrottavanaan. On pieniä kummallisuuksia, mutta silti kaikki palvelut toimivat ja tunnelma on rento ja aavistuksen ylellinen. On toki erinomaisia uutuuttaan kiilteviä hotelleja, joiden suhteen ei ole mitään moitittavaa, mutta tietty persoonallisuus puuttuu. Paikkansa niillekin.

Tällä kertaa päädyimme taas tällaiseen vanhaa huokuvaan majapaikkaan. 11 Cadogan Gardens sijaitsee Chelsean ytimessä, ihan Sloane Squaren tuntumassa. Viktoriaaninen hotelli on vuosien saatossa toiminut yksityisklubina, mikä selittää osaltaan sen interiööriä: on salaperäisiä portaikkoja, sekalaisia muotokuvia ja kirjanystävien toivehuone (kirjasto). "Piirustus"huoneeksi (engl. drawing room; olen yleensä ahkera googlettaja, mutta tämän selitystä en ollut koskaan selvittänyt, lukekaa Elegian kommentti, niin huoneen etymologia selvitää) nimetty takkahuone takasi puitteet hurmaavalle teehetkelle (joka oli vaarassa jäädä väliin, kun varauksessamme oli ollut sekaannus, mutta onneksi saimme pöydän ja pääsimme nautiskelemaan monenlaisista herkuista). Koko hotelli oli kuin pieni aikahyppy jonnekin!

Paikkarakkaus syttyy joulutunnelmastakin. Pieni viikonloppupyrähdys vahvisti kaipuutani Lontooseen, jossa turistin on aina niin hyvä olla - tällainen joulunalusmatka riittää kesyttämään tämän kaipuuni, ainakin hetkeksi. ♥ (Ei siis sillä, ettenkö jo haaveilisi uusista reissuista...)

Kirsi MacKenzie: Pohjolan maagiset maisemat

Kirsi MacKenzie: Pohjolan maagiset maisemat
Docendo 2017

160 sivua
Ruotsinkielisen tekstin tarkastus Jenny Blomqvist
Ulkoasu Jari Koski

Arvostelukappale

Kotimainen valokuvakirja

Pohjoismainen luonto ja valokuvaus. Siinä yhdistelmä, jota rakastan. Ei siis ihme, että kiinnostuin helsinkiläisen Kirsi MacKenzien kirjasta Pohjolan maagiset maisemat. Kirjaansa MacKenzie on kuvannut maisemia niin Tanskan hietikoilta kuin Pohjois-Norjasta, yhtä lailla Pohjois-Karjalasta kuin Grönlannistakin, ja onpa mukana tietenkin myös Islantia ja Etelä-Ruotsia. Suomessa liikuntaan jo mainitun Pohjois-Karjalan lisäksi Källskärilta Kuusamoon ja Satakunnasta Porvooseen.

Otanta on laaja, mutta upeat maisemat ansaitsevat sen. MacKenzie on taitava kuvaaja, jonka otoksiin mahtuu niin avaria maisemia kuin sammaleista tunnelmaa - pienoismaisemia -, yhtä lailla kirkasta valoa kuin hämärää salaperäisyyttä. Kaikkia kuvia yhdistää tietynlainen visuaalinen rytmi, josta MacKenzie kirjoittaakin.

MacKenzien kuvat ovat kauneutta täynnä, mutta aina kohteensa mukaisella tavalla. Toisin sanoen tylsä söpöys onneksi uupuu ja kuvat ovat yhtä jylhiä tai herkkiä kuin niihin tallennetut maisemat. Myös teksti on antoisaa, henkilökohtaista ja silti yleistä. Mackenzie kertoo kuvausmatkoistaan: onnenhetkistä, vaikeuksista, siitä kenen kanssa matkusti tai millaista valo oli. Suomi ja ruotsi kulkevat kielellisesti rinnakkain siten, että samat asiat ovat samalla sivulla tai aukeamalla aina ensin suomeksi, sitten ruotsiksi.

Erityisen antoisaa on se, että MacKenzie antaa vinkkejä onnistuneiden maisemakuvien ottamiseen. Jokaisen kuvan kohdalla hän vinkkaa muun muassa siitä, millaisilla kameran asetuksilla (ja millä kameralla) kyseinen kuva on otettu. Hän kirjoittaa valosta, myötä- ja vastavalosta, opastaa visuaalisen tasapainon, perspektiivin ja liikkeen saloihin. Liikkeen kuvaaminen on ollut minulle erityisen vaikeaa, joten olen kiitollinen MacKenzien ohjeista, vaikken toki edes haaveile ottavani samantasoisia kuvia - mutta jos jotain oppeja mieleeni jää, olen saavuttanut jotain mitä olen jo kauan halunnut oppia.

Pohjolan maagiset maisemat on nimensä veroinen kirja. Pohjoismaiset maisemat tuntuvat kantavan salaisuuksia. Niiden luonto on rikasta, mystistä, mielikuvitusta herättelevää valoakin on kaikkina vuodenaikana. MacKenzien kirja ilahduttanee paitsi komeiden maisemien ja kauniiden kuvien ystäviä, myös valokuvausharrastajia. Mainio sohvapöytä-, lahja- ja oppikirja.

Emmanulle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

Emmanulle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa
Minerva 2017
Today we live 2015
Suomentanut Lauri Holma
Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy
255 sivua
Belgialainen romaani

Tyttö pomppasi pystyyn ennen sotilasta, katsoi tätä uhmakkaasti ja voittoisasti ja lähti kävelemään kohti mökkiä. Mathias antoi päänsä retkahtaa hankeen. Hän ei löytänyt sanoja sille, mitä hänen elämässään oli tapahtumassa.

Saksan armeijan sotilas ja pieni juutalaistyttö, mikä erikoinen lähtökohta. On toisen maailmansodan aika, lopun alkua. Natsi-Saksaan ei usko enää oikein kukaan, eivät edes saksalaissotilaat itse. Mathias on Saksan erikoisjoukkojen sotilas, jonka on amerikkalaissotilaan asuun pukeutuneena määrä soluttautua vihollisjoukkoihin. Mathias tovereineen saa käsiinsä noin seitsenvuotiaan juutalaistytön Renéen. Sen jälkeen kaikki muuttuu, vaikkei sodan mielettömyydessä mikään ole muutenkaan pysynyt paikoillaan.

Emmanuelle Pirotten romaani Vielä tänään olemme elossa on kirja, jolle en aluksi lämmennyt ollenkaan. Koko asetelma tuntui uskomattomalta: ihmeellinen, hiljaista voimaa huokuva pieni juutalaistyttö ja saksalainen, mutta aiemmin Kanadan erämaissa asunut sotilas, natsi. Kummallinen parivaljakko, jotka molemmat tuntuivat kaikkea muuta kuin todellisilta (toki fiktion ei tarvitsekaan edes mallintaa todellisuutta, mutta nyt kyse on mitä vahvimmin realistisesta romaanista). En niin sanotusti ostanut tätä asetelmaa, molemmat henkilöt tuntuivat vierailta. Toki kaikki on mahdollista, etenkin sellaisen poikkeusajan ja tragedian kohdalla kuin sota.

Leenan blogijuttu kuitenkin vakuutteli, että jotain Pirotten romaanissa on. Jatkoin siis lukemista, mikä kannatti. Tarina osoitti vahvuutensa: Pirotten enemmän toteava kuin kuvaileva kerronta on piilotehokasta. Se mikä alkaa jokseenkin tasapaksuna ja vieraannuttavana, johdattaa hetkittäin ravistelevaan, toisaalta julmaan ja toisaalta hellään maailmaan, joka ryömii vastustelevankin mielen sopukoihin.

Pirotten kerronta on paitsi toteavaa ja osin viiltävää, myös elokuvamaista. Viimeksi mainittu saakin selityksensä siinä, että romaani perustuu elokuvakäsikirjoitukseen. Elokuvana (en ole googlannut, onko elokuva jo tehty) kokonaisuus toimisi myös mainiosti: lähikuvat ihmisistä, pienen Renéen ilmeet, Mathiaksen ristiriidat, lumi ja veri, piilopaikat, juonelliset leikkaukset henkilöstä toiseen. Tarina kulkee pitkälti henkilöidensä ehdoin ja vaikka aluksi hahmot tuntuivat epäuskottavilta, on heissä voimaa. Renée piirtyy väistämättä mieleen, monet sivuhenkilöt motiiveineen kuvastavat sodan mielettömyyden eri puolia. Lopulta kaikkein kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee Mathias, joka pysyy tietyllä tapaa arvoituksena: mistä hän tulee ja miksi, mikä häntä ajaa?

What difference does it make? Today, we live.

Vielä tänään olemme elossa on, edelleen ja loppuun saakka, tarinallisesti jokseenkin uskomaton*, mutta se sisältää sodan kauheudet, ihmismielen monimutkaisuuden – ja lopuksi se kantaa ihmeellistä kauneutta ja toiveikkuutta.


*Romaani sijoittuu Ardennien taistelun aikaan ja taistelukuvaukset pitävät paikkansa, historialliset faktat ovat siis kunnossa.