Katri Lipson: Kosmonautti

Katri Lipson: Kosmonautti
Kustantaja: Tammi 2008
Kansi: Markko Taina
Mistä: Löytö
Sivuja: 199 (pokkaripainos, 2009)
Kotimainen romaani

- Niin... ja haluan nähdä Maan.
- Minkä maan, ohjaaja alkoi takerrella, mutta se leikattiin pois: - Mehän olemme täällä, tai luepäjohdonmukaisesti: - Niin olemme, mutta minä haluan nähdä Maan, avaruudesta käsin.
Tuntui kuin pimeä planeetta olisi yhtäkkiä alkanut heijastaa kiintotähden valoa. Osuttiin johonkin hermoon, mikä yleensä tuottaa kipua, mutta nyt annettiinkin puudutuspiikki...

Muurmanski 1980-luvulla on kylmä, syrjäinen kaupunki, jonka asukkaat haaveilevat Leningradista, mutta vain harva on sinne päässyt. Siellä ei ole käynyt edes Svetlana, kiusattu musiikinopettaja. Eivätkä Serjoža ja Saša, koululaiset. Ujo Serjoža rakastaa Svetlanaa salaa, Serjoža pääsee myös nuorisodokumentin tähdeksi kertoessaan haaveestaan päästä kosmonautiksi. Vuodet vierivät, ajat muuttuvat, mutta mitä Serjožalle on tapahtunut? Svetlanan, Serjožan ja Sašan lisäksi Serjozan äidillä Anna Ivanovnalla sekä Ohjaajalla on oma roolinsa tarinassa, joka on sävytetty lumella ja öisellä tähtitaivaalla.

Katri Lipsonin Kosmonautti voitti ilmestymisvuotenaan Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon ja pääsi myös Finlandia-ehdokkaaksi. Muistan aikoinaan lukeneeni jostain lehtiarviosta, että kirja on "hieno ja hämmentävä", mutta en googlettelulla löytänyt arviota (luulen, että kyseessä on HS:ssa julkaistu kritiikki).

Hän kuuntelee taas.
Sataa lunta... aivan varmasti sataa lunta... joku on kuollut... joku on tuupertunut kadulle lumeen, käsi on vielä lämmin... kämmen on auki taivasta kohden, vielä lumihiutale sulaa siinä...
Tulee hiljainen kohta. Luokan hälinä peittää sen alleen.

Muistelemaani arvion kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Lipsonin romaani on ennen kaikkea hieno. Se myös hämmentää, tulee lähelle ja pysyy silti etäisenä.

Kosmonautti on hieno ennen kaikkea tarinansa ja kielensä osalta. Sen tarina on arvoituksellinen: mitä kaikkea onkaan tapahtunut? Ja miten, kenen syystä tai vaikutuksesta? Sen kieli on kauttaaltaan upeaa: Lipsonin kielikuvat on kauniita, Kosmonautissa hehkuu muutaman vuosikymmenen takainen Neuvostoliitto, joka on ankea ja harmaa, mutta silti musiikin ja tunteiden siivittämä, lumen ja television sinisen hehkun sävyttämä. Paikoin Kosmonautin kieli on myös rumaa, vimmaista ja raakaa: "pussit" ovat täynnä ja tekee mieli panna kunnolla, on karskia puhetta, likaa ja eritteitäkin. Kirjan loppu on kuitenkin erityisen kohottava ja tunteikkaalla tavalla kaunis. En tiedä, johtuiko venäläisestä tunnelmasta ja neuvostoliittolaisesta lähimenneisyydestä sekä jonkinlaisesta kaihomielisyydestä, mutta Lipsonin kerronta muistutti minua Andrei Makinesta. Ellipsiäkin molemmat kirjailijat käyttävät säästelemättä.

Hämmentävä kirja on osin teemansa, jota en nyt avaa sen enempää, sekä kerrontarakenteensa vuoksi. Kosmonautti vaatii tarkkaa lukemisesta, sillä Lipsonin kerronnassa on monikerroksisuutta näkökulmien osalta ja lisäksi kirjassa on useita ajallisia kerrostumia, jotka lomittuvat keskenään ja vaihtelevat luvuittain mennen ja nykyisyyden välillä. Tämä tekee romaanista hivenen etäisen ja kikkailevan enkä saanut kirjasta ihan kunnolla kiinni, vaikka se onkin kauttaaltaan taidokkaasti kirjoitettu ja kuitenkin varsin nautittavaa luettavaa.

Kosmonautti kantaa mukanaan surua ja Serjožan haaveen nähdä Maa jostain kaukaa. Kuvittelen näin tuoreeltaan, että Kosmonautin tarina unohtuu, mutta sen tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa.

---
Amma ihastui kirjaan, Ina ei niinkään.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Kustantaja: Teos 2013
Kansi: Jussi Karjalainen
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 339
Kotimainen romaani

Murha, se oli ainoa poikkeava asia Karenin elämässä, se mikä teki siitä varsinaisesti tarinan. Se mikä sai ihmiset nostamaan kulmakarvojaan silloin kun Karen sanoi mistä oli kotoisin. Usein hän jätti Fetknoppenin mainitsematta, sanoi mieluummin olevansa kotoisin Kökarista tai Kustavista ja nyökkäili kun ihmiset kyselivät tunsiko hän heidän tuttujaan. Nimeltä ehkä. Kyllä siellä taisi asua samannimisiä. Hän mieluummin halusi liittyä muistoihin purjehduksesta, sileistä rantakallioista, hupsua murreruotsia puhuvista saaristolaisista kuin liittyä otsikoihin, vereen ja häpeään.

Arvokkaana vanhana rouvana pidetty Karen, 83-vuotias, lähtee kotoaan vanhalla Plymouthillaan. Huoltoasemalla hän kohtaa asemaa ryöstämässä olevan pariskunnan, jonka naisosapuoli tarvitsee Karenin apua. Yhdessä 17-vuotiaan, raskaana olevan iranilaistaustaisen Azarin kanssa Karen matkustaa Fetknoppeniin, saarelle, joka sijaitsee Korppoon Galtbytäkin kauempana. Saari on vuosia aiemmin ollut Karenin koti. Hän on kasvanut saarella yhdessä veljensä Sebastianin kanssa. Ja saarelta hän on myös poistunut. Kesäkuun 1947 tapahtumat eivät ole jättäneet Karenia koskaan rauhaan: hänen lapsuudenystävänsä Kersti katosi ja löydettiin sittemmin kuolleena. Murhasyytteen sai Sebastian. Karen on vakuuttunut veljensä syyttömyydestä. Olisiko Karen voinut tehdä jotain toisin? Ja mitä kaikkea pakomatka Azarin kanssa avaa kummallekin naiselle?

Leena Parkkisen Galtbystä länteen on jännityskertomus, lähihistoriaan ja nykyhetkeen sijoittuva laaturomaani ja kahden naisen kasvukertomus. Luin Parkkisen esikoisromaanin, Sinun jälkeesi, Maxin viime syksynä ja lumouduin kirjasta niin, että nostin sen yhdeksi parhaimmista viime vuonna lukemistani kirjoista. Onkin siis selvää, että Galtbystä länteen päätyi lukulistalleni.

Kotona Karen painaa Sebastianin pään kaulaansa vasten. Kaikki on hyvin, hän haluaa sanoa. Minä korjaan kaiken.

Kaikki ei tietenkään ole kunnossa, ei vuonna 1947 eikä 2010-luvullakaan. Galtbystä länteen -romaanissaan Parkkinen kuljettaa tarinaa kiinnostavasti 1930- ja 40-lukujen saaristossa sekä nykypäivän Turussa ja Tampereella. Karen ja Azar ovat erikoinen parivaljakko, joiden kummankin mennyt paljastuu pikkuhiljaa niin omien kuin toistenkin tekojen, sanomisten, odotusten ja toiveiden kautta.

Pidin kirjasta paljon. Uppouduin siihen työmatkoillani ja olin sen otteessa iltaisin ennen nukkumaan menoa. Eniten pidin tarinasta ja siitä, kuinka Parkkinen sen rakentaa: takautumista, ennakoinnista, menneestä ja nykyisyydestä. Pidin myös siitä, millaiseksi Parkkinen kuvaa Sebastianin ja Karenin välisen suhteen, isoveljen ja pikkusiskon läheisyyden ja erilleen kasvamisen.  Eniten pidin Karenista. Pidin siitä, miten hän pitää verestä, kunhan se leviää vain englantilaisten kartanoiden matoille. Rakastin sitä, kuinka Karen pohtii aikaa ja sitä, miten vähän aika ja ihmiset muuttuvat. Aika vain valuu ja ikä on arvaamaton asia. Karen myös sai aikaan pieniä omatunnon väristyksiä tyylitajussani tai sen puutteessa: Karen ei koskaan mene ulos ruskeissa kengissä, jos on valinnut mustan laukun ja hansikkaat. Minä kannoin Parkkisen kirjaa mustassa olkalaukussa, mutta minulla oli ruskeat kengät - siitäkin huolimatta, että olen oppinut saman. Mutta se tyyli(ttömyyde)stä.

Parkkisen onnistuu yhdistää niinkin erilaisia teemoja kuin teiniraskaus, toisen polven maahanmuuttajuus, vuosikymmenten takainen murha ja saaristolaisyhteisön vanhoillisuuteen saakka yltävä tiiviys. Romaanin jännityksellinen kaari kantaa ja tarina on melkeinpä harvinaisen ehjä, juonenkuljetus onnistunutta. Suurimmat jännitteet liittyvät kuitenkin ihmisten keskinäisiin väleihin, joiden monisäikeisyyden Parkkinen rakentaa taitavasti. Kaiken lisäksi kirja herättää lukijassa tunteita.

Loppupuolella kierroksia on paikoin turhankin paljon, mutta romaanin varsinainen loppu on sellainen, joka jättää lukijalle kiitollisen mielen: kiitollisen harvinaisen hyvästä kirjasta.  Toistaiseksi pidän Sinun jälkeesi, Maxia parempana Parkkisen romaanina, mutta näiden kahden kirjan perusteella voin sanoa, että minulla on uusi suosikkikirjailija.

Myös Hanna ja Sara pitivät kirjasta.

Kuvallinen keskiviikko: rakkain (ja kirjallisin) vuodenaika

Syksy on aina ollut mielestäni kaikkein kirjallisin vuodenaika: voiko lukutoukalla olla suurempaa onnea kuin istahtaa sohvannurkkaan syksyisen kävelyretken jälkeen ja uppoutua hyvään kirjaan, antaa tarinan viedä? Lisäksi onnea lisää loistava kirjasyksy sekä tieto siitä, että lokakuussa kirjaväki kohtaa niin Turun kuin Helsinginkin kirjamessuilla. Oi, onnea.

Joskus tosin käy niin kuin itselleni tällä viikolla: minulla on kesken loistava kotimainen romaani, toinen hyväksi olettamani odottaa lukemistaan ja lisäksi ainakin pari tuoretta käännösromaania näyttää houkuttelevaa selkämystään työhuoneen Lundiassa. Kaiken kukkuraksi erehdyin nettiantikvariaattiin ja odottelen pientä kirjapakettia postitse. Mutta - niin, olen tietenkin kohdannut kirjanörtin ongelman enkä ole ehtinyt lukea juuri mitään. Yleensä luen työmatkalla bussissa, mutta tällä viikolla olen saanut sinänsä mukavaa matkaseuraa bussituttavistani. Onko teillä muilla sellaisia? Minulla on muutama oikein "vakituinen" bussituttu, joiden nimiä en tiedä, mutta joiden kanssa rupattelen ummet ja lammet aina lomamatkoista lukemiseen ja lemmikkieläinten terveydentilasta aamun uutisiin. Matka taittuu nopeasti, mutta loistava lukuaika menee kaikkeen muuhun, mikä on joskus hieman harmillista: silloin kun kesken on erityisen hyvä kirja, haluaisin olla epäsosiaalinen ja lukea. (Jos bussitutut luette tätä, älkää säikähtäkö, jutteleminen on aina mukavaa!)

Tästä syystä nyt ei kirjajuttuja, vaan muutamia syyskuvia. Kenties huomenna tai ylihuomenna pääsen kirjoittamaan siitä ihanasta (!) kotimaisesta. Toivottavasti pidätte kuvista, ne ovat kotini läheltä sekä Koiramäen pajutallilta Tuusulasta. Syksyssä on oma sielunmaisemani, varmaan ikuisesti.

Mikä on teidän muiden mielestä se kirjallisin vuodenaika? Tai rakkain?

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Päivi Puustinen
Mistä: Ostos
Sivuja: 270
Kotimainen romaani

Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.

Mustakantinen päiväkirja saa ensimmäiset kirjoituksensa Pariisissa vuonna 1889, Eiffelin torni herättää ihmetystä ja sunnuntait ovat ikäviä suomalaiselle nuorukaiselle, joka kuluttaa aikaansa kierrellen kaupungin puistoissa ja kaduilla, piirtäen - ja kaivaten. Hän pääsee töihin morsettajaksi ja sittemmin toimittajaksi. Elämä kuljettaa sotien välisinä aikoina Berliiniin, Alpeille ja Kauko-Itään. Hän kirjoittaa kokemuksensa ja ajatuksensa päiväkirjoihin 1800-luvun lopulta aina 1930-luvun lopulle saakka. Päiväkirjoissaan hän puhuttelee henkilöä, jota ikävöi. Kaipuu ja suru ovat läsnä kaikessa, vasta vuonna 2012 Helsingissä miehen päiväkirjat saavat osin selityksensä.

Joel Haahtelasta tuli miltei kerralla eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani, kun vuosien 2010 ja 2011 taitteessa luin Perhoskerääjän ja Elenan. Ihastuin hänen romaaniensa tunnelmaan sekä kirjailijan kykyyn sanoa paljon niin tiiviisti, tavoittaa jotain kaunista ja haurasta. Haahtelan tuorein romaani, elokuussa ilmestynyt Tähtikirkas, lumivalkea olikin yksi eniten tältä syksyltä odottamistani kirjoista.

29. kesäkuutta 1914, Berliini

Maailmalla on puuskaista. Itävallan arkkiherttua Franz-Ferdinand osui eilen iltapäivällä serbialaisen nationalistin luodin eteen, eikä kohtaaminen päättynyt arkkiherttuan kannalta suotuisasti. Attentaatin tekijä oli ponkaissut saattueessa ajavan auton astinlaudalle ja ampunut saman tien myös Franz-Ferdinandin puolison, Sophien. Olipa harvinaisen kylmäverinen mies.

Olen siis lukenut kaikki Haahtelan kirjat ja tunnustaudun kirjailijan ihailijaksi, koen tuntevani hänen tuotantoaan sen verran hyvin, että leikkimielisesti laadin vuosi sitten jopa Joel Haahtela -bingonkin. Tunnistan Haahtelan eri kirjoissa paljon keskenään samaa, kaikkein vahvimmin tietynlaisen arvoituksellisuuden ja surun sekoittumisen sekä jonkinlaisen yleiseurooppalaisuuden, jonka kokija useimmiten on toki suomalainen. Lisäksi Haahtela tietenkin kirjoittaa kauniisti piirtäen linjaa menneen ja nykyisyyden välille. Aina lukiessani kirjailijan uutta teosta koetan suhteuttaa sen hänen aiempiin kirjoihinsa. Joskus se on helppoa: Katoamispiste on mielestäni Haahtelan paras, Elena ihanin ja rakkain, Kaksi kertaa kadonnut esikoiskirjamaisesti hapuilevin, mutta kiinnostava.

Mutta nyt en osaa sijoittaa romaania omalle Haahtela-asteikolleni. Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan kirjaksi pitkä, jopa täysi ja värikäs, tuumaa Arja. Totta onkin, että romaanissa on paljon aineksia: on tietenkin tarina yksinäisestä miehestä, kaipuusta, rakkaudesta ja lopulta arvoituksestakin, mutta on myös valtavasti maita ja maanosia, maailmanpolitiikkaa, kirjailijoiden ja muiden kulttuuristen ja poliittisten merkkihenkilöiden nimiä Thomas Mannista Schubertiin ja Vermeeristä Schopenhaueriin. Kuten Marialle, minullekin kirjan alkuasetelmasta tulivat mieleeni Juhani Ahon Yksin sekä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, joissa kummassakin melankolian valtavaa suomalaismies asuu Pariisissa, tarkkailee ympäristöään ja ikävöi toisenlaista elämää.

Tähtikirkas, lumivalkea kurottaa kuitenkin kauemmas ja laajempiin fyysisiin maisemiin: kirjassa onkin mielenkiintoinen jännite tai suoranainen ristiriita siinä, että mitä enemmän päähenkilö, Leo, näkee maailmaa, sitä enemmän hän käpertyy itseensä, tavallaan koteloituu kuin Haahtelan tuotannossa niin usein näkyvät perhoset toukkavaiheensa jälkeen. Perhosia on Tähtikirkkaassa, lumivalkeassakin, vieläpä harvinaisen hienosti eräänlaisia tajunnanvirtaisina kuvarunoina. Haahtelan lauseet ovat yhtä kauniita ja kiteytyneitä kuin mihin hänen tuotantoonsa tutustuneet ovat saaneet tottua. Ne ovat paitsi kauniita, sisältävät hienoja ajatutelmia, mutteivät filosofoi halpahintaisesti. Tähtikirkas, lumivalkea ei kaikesta huolimatta aivan heti tempaissut minua samanalaiseen lumoon kuin moni muu Haahtelan kirja. Kaipasin sitä vanhasta tuttua tiiviimpää ilmaisua, ikävöin myös nykyaikaa tai lähimenneisyyttä. Selkeästi historialliset puitteet vieraannuttivat - aluksi.

Vaikka edelleenkin pidän enemmän Haahtelan pienoisromaaneista, jotain tapahtui. Kaikkine maisemanvaihdoksineen ja sivulauseista nousevine merkityksineen Tähtikirjas, lumivalkea onnistui sittenkin kuljettamaan syvälle pariisilaiseen ja berliiniläiseen tunnelmaan - ja vielä syvemmälle Leon tarinaan: siihen, mitä hänen päiväkirjoistaan on luettavissa ja vielä enemmän siihen, minkä voi vain kuvitella. Tähdet ovat taivaalla silloinkin, kun niitä ei näe.

------
Arjan ja Marian lisäksi myös Sanna ja Pekka ovat kirjoittaneet kirjasta.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Kirjakin kävi Keravalla

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Kustantaja: Teos 2010
Ulkoasu: Johannes Nieminen
Sivuja: 339
Mistä: Ystävältä
Kotimainen romaani

- Irma täällä vain! mölähdin ja katsoin sitten naista vähän säikkyen, kun ymmärsin huutaneenu. - Taloustutkimuksesta. Keskuksesta. Anteeksi.
Selitin asiani lyhyesti. Asiakaskyselyä. Kulutustottumuksia. Monivalintakysymyksiä, asiakasomistajuutta, lähialueita. Tuli hiki, mutta yllättävän hyvin se meni. Edempänä asunnossa räiskähti jotain pannulle.

Peikonlehdestä se alkaa, Irman soluttautuminen tavallisen keravalaisen kerrostalon asukkaiden elämään. Irma on keski-iän paremmalla puolella oleva nainen, joka asuu Hakaniemessä ja koettaa täyttää elämänsä tyhjiä hetkiä kaikenlaisella pikkupuuhastelulla. Eräänä päivänä hän lukee lehdestä, että Keravalta voisi haikea peikonlehden. Irma päätyy Keravalle ja astuu vahingossa itselleen tuntemattomien ihmisten elämään. "Irjan" keittiössä pahkakellokokoelma käy ja Irma kohtaa jotain, mitä syvästi kaipaa: ystävyyttä. Ystävyyttä janoten Irma tekeytyy Taloustutkimuksen kyselijäksi ja on ennen pitkää tuttu vieras Jokipaltoiden, Jalkasten, Hätilän ja monen muun keittiössä.

Mikko Rimmisen Nenäpäivä, vuoden 2010 Finlandia-voittaja, on tajunnanvirtainen kuvaus Irma-nimisen naisen odysseiasta etsiä ystävää, parantaa maailmaa ja istua bussissa Hakaniemestä Keravalle. Kävin viime keväällä Kansallisteatterissa katsomassa Nenäpäivän näytelmänä ja viihdyin mainiosti, mutta ymmärsin, ettei näytelmä täysin tavoittanut Rimmisen kirjaa.

Pari viikkoa ehti kulua ennen kuin asiat rupesivat muuttumaan oikeasti vakaviksi. Oli monenmoista säätä, aurinkoa, tuulta, vesisadetta, räntää ja sumua joka ahtautui pihaan niin että asuntokin alkoi tuntua jotenkin täyteentupatulta. Oli kotona istumista, kaupassa ja torilla käymistä, nenäkipua, kiusaa itsepintaisen paisuneesta ja yhä synkemmän väriseksi muuttuvasta nenästä. Oli nenäpäivää jota ennakoitiin kaupoissa ja kioskeissa ja radiossa ja telkkarissa ja josta en yhäkään meinannut saada mitään tolkkua.

Rimmisen kirjassa on paljon sellaista, joka huvittaa ja surettaa. Nenäpäivä onkin oikea tragikomedia, jossa kaikki alkaa Irmasta ja kiertyy häneen. Kuinka säälittävä Irma onkaan yksinäisyydessään taloustutkimuksineen! Kuinka ärsyttävä hän on tunkeutuessaan ihmisten yksityiskoteihin, millainen tirkistelijä! Ja edelleen, kuinka Irma saa nauramaan, kuinka hänen puolestaan myötäelää ja kuinka häneen kaikesta huolimatta kiintyykin. Irma-parka, kuinka hänelle oikein käy?

Jos Irma hieman surettaakin, ei Rimmisen kieli sen sijaan sureta lainkaan, vaan se on suomen kieltä onnistuneesti käyttävää - jepahduksineen ja jäpisyttämiseen - mainiosti vääntävää. Tajunnanvirtaisessa kerronnassa on varmasti pitkälti myös kielen ansiota, että Irman maailma kasvaa kiinni lukijaan. Toki Rimminen paikoin jaarittelee, pysähtyy pieniin yksityiskohtiin ja jumittuu Irman pään sisälle, mutta juuri sen ansiosta Irma on Irma, melkeinpä ainutlaatuinen päähenkilö: ressukka ja toiminnan nainen samalla kertaa. Kielen ja Irman henkilökuvan lisäksi on kehuttava Nenäpäivää tarinana, kertomus vie ja lukija pidättelee paikoin henkeään.

Ennen kuin lopetan oman jaaritteluni, on minun nostettava esille yksityiskohta, johon itsekin Kervalla vieraillessani kiinnittän huomiota: Nenäpäivässä todetaan, kuinka makaaberia on, että Keravan hautausmaa ja Tuusulan lihasavustamo sijaitsevat miltei vierekkäin. Ainakin niihin pääsee samasta risteyksestä. Sama on ihmetyttänyt ja hirtehisesti huvittanut minuakin. Pääosin Nenäpäivä ei kuitenkaan ole hirtehinen, vaan se tarjoaa tunnetiloja jostain kylmän ja sydämellisen naurun väliltä - ja tunteellinen Nenäpäivä ehdottomasti on alusta loppuun saakka.

Irman maailma on absurdi ja epätoivoinen, mutta kuitenkin lämmin. Rimmisen kerrontaa leimaa inhimillisyys:
nenäkään ei ole aina ihan kohdillaan, mutta kyllä se päässä pysyy.

Katri Kirkkopelto: Molli

Katri Kirkkopelto: Molli
Kustantaja: Lasten keskus 2013
Sivuja: 34
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen lasten kuvakirja

- Hei, asutko sinä täällä, en kai häiritse, mutta ajattelin... Pikku Sisu höpötti hieman hengästyneenä. Se ei ehtinyt sanoa enempää, kun Molli kivahti kiukkuisesti:
- Ai häiritse? Kyllä häiritset! Keskeytit tärkeän jonninjoutavan tekemisen. Ja etkö osaa lukea? Kyltissä sanotaan Yksityisalue. Ja minä olen se Yksityis!

Sisu on pieni ja utelias. Puutarhan vanha, lukittu portti houkuttelee sen seikkailuun. Portin takana se kohtaa valtavat määrät kylttejä: Huom! Yksityisalue; Hus; Älä tule! Onpa kummallisia tauluja! Taulut johdattavat Sisun suuren talon luo, alkaa sataa ja Sisu koputtaa oveen. Oven takana on Molli, joka on koputuksesta aivan ihmeissään. Hän on vihainen, närkästynyt ja paheksuva. Hän on Yksityis eikä häntä saa häiritä. Vai saako? Yksityisalue alkaa näyttää yksityiseltä.

Muutama viikko sitten bongasin lasteni kanssa sunnuntain Hesarista mukavan jutun kuvittaja Katri Kirkkopellosta Touho-vehnäterriensä kanssa. Pieni artikkeli kuvittajan työhuoneesta oli niin sympaattinen, että esikoiseni vei sen mukanaan kouluun. Kirkkopellon kuvitustyöt olivat meille aiemmin tuttuja Pikkumetsän Aapisesta sekä Eppu Nuotion Kingi-sarjasta, mutta nyt Mollin myötä pääsimme tutustumaan Kirkkopeltoon myös tarinankertojana.

Ja mikäpä oli tutustuessa. Molli on oikea ärrinmurri, suloisen koalamainen pehmoeläimen ja kiukkuisen murjottajan välimuoto. Kertomuksen tasolla Molli on toki perinteinen ja arvattava, mutta hyvin kirjoitettu ja tuttuudessaankin sopivan jännittävä. Saako Molli koskaan ystäviä? Ja miten? Kirkkopelto kirjoittaa hauskasti, tekstin lukeminen tuo hymyn huulille monta kertaa.

Tarinaakin vahvempi on kuvitus, joka on kautta linjan riemastuttavaa niin yksityiskohdissaan kuin värimaailmansakin osalta. Kokonaisuudessaan kuvat ja kertomus sovittuvat saumattomasti yhteen. Kirkkomaan onnistuu tehdä etenkin Mollista ilmeikäs, mörökölliydessään rakastettava ja ystävien kaipuussaan hellyttävä: on vaikeaa olla "hymyotus", kun suku on täynnä hapannaamoja ja Amalia-tädin nimikin voisi mieluummin olla "Kamalia". Muut, Sisukin, jäävät sivuosaan, mutta tärkeään sellaiseen - sillä niin vain on, ettei ystävyyden voimaa voi millään ylittää. Ei edes mökötyksellä.

Molli on tarinaltaan sydämellinen ja kuvitusjäljeltään mainiotakin mainiompi. Eskarilaisen ja tokaluokkalaisen kotiraati kävi ihan kisaa siitä, kumpi pitää kirjasta enemmän:
- Tällekin mä annan tuhat tähteä, tuumi tokaluokkalainen.
- Mäpä annan äärettömän paljon, huudahti eskarilainen.

Molli on siis löytänyt myös kohdeyleisönsä. Olen usein hanakka kierrättämään yllätyksenä tulleita kirjoja, mutta ihana, luonteikas Molli jää ehdottomasti meille. Kyseessä on varmastikin yksi syksyn ihanimmista lastenkirjoista.

---
Myös Sinisellä keskitiellä on kuljettu yhdessä Mollin kanssa.

Granta: Ruoka

Granta. Uuden kirjallisuuden areena
Kustantaja: Otava 2013
Päätoimittaja: Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Emmi Kyytsönen
Mistä: Julkistamistilaisuudesta
Sivuja: 304

Runoilija pyöritteli vinho verdeä lasissaan ja ajatteli, että hänellä oli oikeastaan aika hauskaa. Jose ja kaksi miestä olivat kuorineen perunoita, pilkkoneet chiliä, valkosipulia ja paprikaa ja asettaneet oliiviöljyllä sivellyn turskan perunoiden päälle valtavaan pataan avotulen päälle. Runoilijalle oli kerrottu Josen äidin lähettävän hänellä aina kymmenen litran ruukin öljyä joka vuosi Portugalista. Runoilijan teki mieli kysyä miksi he eivät käyttäneet voita, mutta sulki sitten suunsa.
- Leena Parkkinen: Turska

Novelliviikkoni on edennyt hitaammin kuin luulin, mutta kahden novellikokoelman jälkeen viikolle mahtuu myös juuri julkaistu aikakauskirja Granta. Uuden kirjallisuuden areena. Pääsin keskiviikkona juhlistamaan Grantan rantautumista Suomeen ja jaan luultavasti monen muunkin mielipiteen, kun tuumaan että kirjaihmisten on helppo olla innoissaan Grantasta - yhtä lailla konseptina kuin sisältönsäkin puolesta.

Granta perustettiin Cambridgessä jo vuonna 1889, uuden vuosisadan kynnyksellä siis. Aluksi Grantassa julkaistiin aikanaan tuntemattomien kirjailijoiden tekstejä, mutta nykymuodossaan vuodesta 1979 lähtien ilmestyneestä julkaisusta on voinut lukea vaikkapa Milan Kunderan, Ian McEwanin, Zadie Smithin ja Doris Lessingin kirjoituksia. Suomen ensimmäisen Grantan Ruoka-nimisessä ja -teemaisessa numerossa kirjoittajina ovat muun muassa Juha Itkonen, Miina Supinen, Miki Liukkonen, Kazuo Ishiguro, Olga Tokarczuk, Mo Yan ja Anu Silfverberg. Kaikkiaan kirjoittajia on 22.

[--] Puutarhassa olevat tytöt näyttävät pikemminkin pelästyneiltä kuin omahyväisiltä, ikään kuin heidän kasvonsa olisivat kauhuissaan siitä, että muodostavat sellaisen ilmeen.
Mutta heidän asunsa.
Millaiset asut! Ne kuuluisivat leivostarjottimille. Ne ovat kirkkaita, suloisia ja kuohuisia kuin kuorrutetut jälkiruuat: pitsikerroksia joissa on paljetteja, pikkuruisia peilejä ja trumpettihihoja - tämän joulun villitys Accrassa.
- Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämästä

Minun täytyy tunnustaa, etten ole lukenut vielä aivan kaikkia Suomen Grantan tekstejä, mutta vain muutama odottaa vielä lukemistaan. Säästelen niitä sopiviin hetkiin ja voi olla, etten ihan kaikkiin koskaan ehdikään, mutta haluan kirjoittaa Grantasta blogiini jo nyt. Aikakausjulkaisunahan Granta sallii myös selailun, mutta kaikki lukemani tekstit ovat houkutelleet tarttumaan seuraavaankin. Monipuolinen kattaus takaa sen, että lukija pysyy valveilla! Aloitin Ruoka-numeron alusta, Antti Tuurin Leivästä, jonka jälkeen aloin lukea tekstejä sieltä täältä itseäni eniten kiinnostavia kirjailijoita etsien ja myöhemmin uusiin tuttavuuksiin siirtyen.

Grantan tekstit vaihtelevat pitkistä kirjoituksista muutaman sivun mittaisiin juttuihin ja esseistä tyylipuhtaisiin novelleihin. Eräänlaisia ääripäitä ovat esimerkiksi Karin Johannissonin essee, mielenkiintoinen Tapaus Ellen West ja Miina Supisen suorastaan sydämellinen Luovan myrskyn ruokalista, jossa hän listaa intensiivisen kirjoittamisvaiheen aikaisia syömisiään. Grantan julkistamistilaisuudessa vieraillut Taiye Selasi oli itselleni uusi kirjallinen tuttavuus, hänen kertomuksensa Afrikkalaistyttöjen seksielämä puhutteli ja hieman ravistelikin, kun taas suursuosikkini Kazuo Ishiguro miltei hämmensi. Lopussa oleva kirjailijaluettelo paljastaa, että Ishiguron teksti on kirjoitettu alunperin TV-elokuvan käsikirjoitukseksi. Itselleni uusista tuttavuuksista Pirjo Hassisen ja tietenkin nobelisti Mo Yanin tuotanto vaativat parempaa tutustumista, samoin Rosa Liksom, jolta olen kauan sitten jotain lukenutkin. Isän 50-vuotisjuhlat oli eloisa kuvaus, ja kuten Liksom itse Grantan julkistamistilaisuudessa kertoi, kunnianosoitus ruotsinsuomalaisille. Juha Itkosen teksti Torstai oli tietenkin hieno, mitäpä tällainen vanha fani voisi muutakaan sanoa.

Grantan ruokapöytä on runsas ja kirjallisesti maistuva. Mikä teksti sitten ihastutti eniten? Antti Tuurin Leipä, Lessingin Kanat ja kananmunat ja Leena Parkkisen Turska. Leivässä Tuuri vaipuu muistoihinsa, samoin Lessing Kananmunissaan - ja niin vaivuin minäkin. Etenkin Leipä palautti mieleeni oman mummolani suuren tuvan sekä sen, kuinka leipomispäivänä sain aina mummoltani pienen palan taikinaa, josta muovasin oman leipäni. Parkkisen Turska taas on tyylipuhdas novelli suomalaisesta Runoilijasta portugalilaisen turskan äärellä. Ai niin - hyvä ei lopu vieläkään: Merja Virolaisen runot - suoranaiset oodit - ja Georges Perecin Suuntaa-antava luettelo. Ah!

Tuliko nälkä? Grantan ensimmäinen suomalaisnumero osoittaa, että Uuden kirjallisuuden areenan saaminen Suomeen on enemmän kuin tervetullutta.

---
Taas yksi kirjablogi kertoo myös Grantasta.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Novelliviikko
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Alkuteos: Mothers and sons
Käännös: Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 315
Irlantilainen novellikokoelma

Nancy kuvitteli, miten olisi jäänyt ansaan, miten hän vanhana naisena hääräisi kaupassa, jossa häntä ei kaivattu. Tai miten hän asuisi pikkutalossa maalla, hänellä olisi pikkuinen auto pihatiellä eikä mitään tekemistä koko päivänä, kun Gerard, joka olisi jo naimisissa ja vastuullisessa asemassa, tolkuttaisi vaimonsa yllyttämänä jatkuvasti, että yritys pitäisi siirtää hänen nimiinsä jotta hän jäisi sitä hoitamaan. Nancystä tuntui, että paistinrasvan haju seuraisi häntä hautaan asti.

Poikia, jotka kaipaavat äitiään. Äitejä, jotka eivät saa kontaktia poikaansa. Äitejä, jotka ovat urheita. Poikia, joille äiti on vain muisto. Mitä äiti voi tehdä tai kuinka toimia, kun pappina toimivaa poikaa syytetään vuosien takaisista seksuaalirikoksista? Entä kun äidin ongelmat alkavat valjeta pojalle pikkuhiljaa? Toisaalla äidin hautajaisten jälkeen suru ja muistot eivät katoa edes huumehuuruissa rave-bileissä tai Atlannin aalloissa.

Irlantilaisen Colm Tóibínin Brooklyn oli mielestäni pieni helmi kirjaksi, muttei kuitenkaan vakuuttanut niin, että olisin heti tuoreeltaan innostunut lukemaan hänen keväällä 2013 suomennetun novellikokoelmansa Äitejä ja poikia. Muutamat blogikirjoitukset, kuten Liisan, Saran, Minnan ja Leenan tekstit, saivat minut kiinnostumaan ja nyt päätin lukea kirjan (aika hitaasti etenevän) novelliviikkoni aikana.

Hän pakottaitui hetkeksi ajattelemaan, ettei ollut kukaan eikä mikään, että hänellä ei ollut tunteita, että mikään ei voisi häntä satuttaa kun hän kahlaa veteen. Hän rynnisti päin aaltoa joka vyöryi vastaan, sukelsi sen alle ja syöksyi ystäviään kohti. Äiti oli aina rohkea vedessä, hän muisteli, ei koskaan epäröinyt rannalla hetkeäkään, vaan marssi päättäväisesti kylmään mereen. Äiti ei olisi nyt ylpeä minusta, hän muisteli [--]

Ja hyvä onkin, että luin. Kuulutan heti alkuunsa, että Äitejä ja poikia on Brooklyniakin parempi kirja: siinä Tóibínin kerronnan hienovivahteinen moniulotteisuus pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Novelliallergiani lievittyi jo Ishiguron Yösoittojen kohdalla, nyt sain vieläkin vaikuttavampaa siedätyshoitoa: Tóibín kirjoittaa niin kauniisti ja tarkkanäköisesti rajuistakin asioista, Kaijamari Sivillin suomennos on erinomainen sekin.

Koska Äitejä ja poikia on novellikokoelma ja koostuu kaikkiaan yhdeksästä kertomuksesta, ei se tietenkään voi olla tasaisen hyvä. Toiset novellit, niiden paikat ja henkilöhahmot, valottuvat paremmin, kun taas toiset jäävät vieraammiksi välipaloiksi. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin varsin ehjä ja Tóibínin kirja on mielestäni niin hyvä kuin novellikokoelma voi parhaimmillaan olla. Pidin aina pienen tauon ennen siirtymää novellista toiseen, koska halusin säilyttää jonkinlaisen keskeisen tunnetilan juuri lukemastani. Luulenkin, että tulen palaamaan joihinkin tarinoihin uudestaan.

Novellien pituus vaihtelee alle kymmensivuisesta "Matkasta" pienoisromaanin mittaa lähestyvään "Pitkään talveen", joka on jaettu alalukuihinkin. Pitkä talvi eroaa novelleista myös sikäli, että sijoittuu espanjalaiseen maahan, kun muissa liikutaan Irlannissa. Oltiin missä tahansa, on maisemalla Tóibínin kertomuksissa suuri merkitys: ankea pikaruokala, surun ja erotiikan sekoittava meri, suo jolla katolisen poikakodin lapset tekevät töitä - ne kaikki maalaavat kuvaa Irlannista eri aikana ja ne kaikki peilaavat tunnetiloja äidistä poikaan ja takaisin. Tunnetilat Tóibín tavoittaa vivahteikkaasti, jo novellien maisemista tutun harmaan (monissa) sävyissä: äidit ja pojat, välillä myös sisarukset, isät ja isovanhemmat, tarpovat omaa tietään, eikä kaikkiin kipupisteisiin löydy koskaan helpotusta - mutta uusia sävyjä, kuitenkin.

Mistä kaikesta Tóibínin äidit ja pojat ovatkaan rakennetut? Karheudesta, häpeästä, uskosta, läheisyyden ja etäisyyden vuorottelusta, vieraudesta, kaipauksesta, heikkoudesta, vahvuudesta - ja rakkaudesta. Koko ajan, vieraantumisen ja tyhjyyden jälkeenkin, rakkaudesta.

---
Muistattehan Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjan? Vielä ehtii tehdä lahjoituksen lukutaidon hyväksi!

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Novelliviikko
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2009
Alkuteos: Nocturnes 2009
Suomennos: Helene Bützow
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: Ostos
Brittiläi(s-japanilai)nen novellikokoelma

Nousin ja menin olohuoneeseen, joka oli tietysti vieläkin sekaisin, mutta minulla ei ollut energiaa ruveta siistimään paikkoja. Sen sijaan asetuin sohvalle makuulle ja tuijotin kattoon. Tajusin jossakin vaiheessa, että Emily tuli huoneeseen ja kuvittelin hänen jatkavan eteiseen, mutta huomasinkin hänet huoneen peränurkassa säätämässä stereoita. Sitten huoneessa kaikuivat pehmeät jouset ja haikeat puhallinsoittimet ja Sarah Vaughan lauloi Lover Mania.

San Marcon aukio Venetsiassa, talo Englannin maaseudulla Malvern Hillissä, hienostohotelli Bevery Hillsissä. Turistibändejä, Elgaria, Chet Bakeria, Kummisetää, jazzia ja bluesia. Kazuo Ishiguron Yösoittoja on viiden novellin kokoelma, joka alkaa Venetsiasta ja päättyy italialaiselle piazzalle, mutta käväisee siinä välissä siellä sun täällä kurkistaen keskenään erilaisten ihmisten elämään.

Ensimmäisessä novellissa "Iskelmähurmusissa" puolalainen kitaristi Jan pääsee soittamaan ihailemalleen amerikkalaiselle laulajalle Tony Gardnerille ja tämän vaimolle Lindylle. Toinen novelli "Come Rain or Come Shine" vie Raymond-nimisen miehen kylään nuoruudenaikaisen ystävänsä Charlien luo. Charlien avioliitto Emilyn kanssa rakoilee, ja Raymond voi olla kaiken pelastus. Kolmas novelli "Malvern Hills" tutustuttaa turhautuneen muusikon sveitsiläiseen pariskuntaan, kokoelman niminovellissa taas tavataan ensimmäisen novellin Lindy uudelleen. Kokoelman päättää "Sellisti", jossa nuori unkarilainen sellisti Tibor saa opettajakseen amerikkalaisen Eloisen, joka ei kuitenkaan jostain syystä itse soita. Ishiguron kirja on siis kokoelma ihmisen haaveita, joita musiikki siivittää.

"Meillä käy silloin tällöin eräs pariskunta. Angela ja Solly. Ei heissä mitään vikaa ole, mutta tuskinpa me olisimme heidän kanssaan tekemisissä, jos emme olisi naapureita. Joka tapauksessa he poikkeavat meillä usein. Piipahtavat ennalta ilmoittamatta, odottavat teekupposta. Ja juju on tässä. He tulevat eri aikoihin päivästä käytettyään Hendrixiä ulkona."
"Kuka on Hendrix?"
"Hendrix on haiseva, pitelemätön ja todennäköisesti vaarallinen labradorinnoutaja. [--]"

Suru, ilo ja kommellukset vuorottelevat kauttaaltaan elegantisti kirjoitetussa kokoelmassa. Yösoittoja ei ole kuitenkaan vain elegantti, vaan se on myös leikittelevä, älykäs ja novellikokoelmalle ominaiseen tapaan pieniä yllätyksiäkin tarjoileva. Novelleissa on suorastaan elokuvallista henkeä, kuten lukemassani kahdessa Ishiguron romaanissakin - kaikissa toki hyvin erilaisissa puitteissa. Ishiguro kirjoittaa näennäisen hillitysti, kaikkea melkein kuin ulkoa päin tarkkaillen, mutta osuu aina juuri siihen, mikä kussakin kertomuksessa piilee kaiken ytimessä. Melkoista taituruutta, siis!

Olen lukenut aiemmin kaksi Ishiguron romaania, Pitkän päivän illan ja Ole luonani aina, jotka molemmat kuuluvat koko suhteellisen pitkän blogiaikani ehdottomaan parhaimmistoon. Rakastin molempia kirjoja ja valmistauduin ihastumaan Yösoittoihinkin. No, nyt varmasti arvaatte, etten aivan täysin rakastunut (enkä ole sitä sitä mieltä, että kaikkeen lukemaansa pitää rakastua - sellaista en haluaisi, mutta toisilta kirjoilta odottaa sellaista hullaantumisen tunnetta), vaikka kokoelmasta pidinkin.

Miksi sitten en lumoutunut niin paljon kuin toivoin? Syy ei ole Ishiguron tapa kertoa eikä syy missään nimessä ole myöskään tarinoiden luonne. Päinvastoin, Yösoittojen kertomukset ovat hurmaavia jokainen. Syynä on yksinkertaisesti novellien luonne yleisellä tasolla. Poden jonkinasteista novelliallergiaa: en osaa lukiessani täysin heittäytyä kertomusten matkaan, sillä tarina loppuu juuri, kun pääsen sisälle sen maailmaan ja sen henkilöiden mieliin. Niin kävi nytkin: pidin Yösoittojen novelleista ihan hurjasti, kaikkein eniten Come Rain or Come Shinesta sekä Malvern Hillsistä, mutta taidan aina vaan olla pitemmän proosan ystävä.

Novelliallergiani lievittyi kuitenkin hieman ja Ishiguron asema yhtenä suosikkikirjailijani ei sekään heikennyt. Novelliviikkoni jatkuu irlantilaisissa merkeissä ja mikä parasta, Yösoittojen jälkeen maailma on ainakin hetken aikaa entistäkin kauniimpi.

---
Moni on lukenut kirjan, mutta linkitän nyt Saran arvion, koska Sara ihastui eniten juuri samaan novelliin kuin minäkin.

P.S. Muistakaa Suomen pakolaisavun lukutaitokampanja. Minä lahjoitan jokaisesta viikon sisällä lukemastani novellikokoelmasta 5 euroa lukutaidon hyväksi. Lahjoittakaa tekin (haluamanne summa)!

Kathleen MacMahon: Näin se päättyy

Kathleen MacMahon: Näin se päättyy
Kustantaja: Bazar 2013
Alkuteos: This How It Ends 2012
Suomennos: Jaakko Kankaanpää
Mistä: Kustantamosta
Sivuja: 446 (ennakkokappale)
Irlantilainen romaani

Kun avaa television ja kuulee sadannen kerran, että asuntomarkkinat sukeltavat. Kun kuulee ennustettavan, että lamasta tulee odotettua pidemoi, että se käy odotettua kalliimmaksi, ei oikeastaan hämmästy. Koska tuntuu selvältä, että näinhän siinä tietysti kävi, koska tuntuu epäselvältä, että asiat ovat saavuttaneet luonnollisen päätepisteensä.
Mutta täytyy muistaa, että silloin kukaan ei tiennyt, miten se kaikki päättyisi.

Addie on nelikymppinen irlantilainen arkkitehti, joka elää merestä ja uimisesta. Hän kulkee rannoilla Lola-koiransa kanssa ja huolehtii lääkäri-isästään. Bruno on amerikkalainen pankkiiri, joka työnsä menetettyään matkustaa Irlantiin etsimään sukujuuriaan. Hän kuuntelee Bruce Springsteenia ja lukee Barack Obaman kirjaa Unelmia isältäni.  Puoli maailmaa toivoo Obaman valintaa Yhdysvaltain presidentiksi, Irlanti kouristelee talousvaikeuksissa. Addie ja Bruno kohtaavat rannalla, eivät kuitenkaan sattuman oikusta.

Blogeissa on alkanut nyt Suomen pakolaisavun lukutaitokampanja, johon aion itsekin osallistua novelliviikollani. Sitä ennen luin kuitenkin Kathleen MacMahonin  juuri ilmestyneen romaanin Näin se päättyy, ja vaikkei se olekaan novellikokoelma, lasken senkin mukaan lukutaitolahjoitustani lisääväksi kirjaksi. Näin se päättyy on juuri nyt ajankohtainen kirja, sillä MacMahon vieraili Suomessa tällä viikolla. Minua romaanissa houkuttivat irlantilaisuus sekä vetävän lukuromaanin kaipuu.

"Kuinka ihmeellinen koira!"
Se oli kauneinta, mitä Lolasta oli koskaan sanottu. He olivat tulossa pois vedestä uintinsa jälkeen. Kaksi vanhaa naista istui kivipenkillä uimapuvuissaan ja toinen sanoi toiselle: kuinka ihmeellinen koira. Ja Addie oli niin ylpeä siitä, että oli sen ihmeellisen  koiran omistaja. Uimarikoira Lolan.

Heti alkusivuilla MacMahonin romaanissa tulee vastaan meri: Irlannin rannikko, Dun Laogharien satama, Howt Head, pilvet ja merilinnut. Merellä ja uimisella on keskeinen rooli kirjassa, jonka tunnelma on syystalven harmaa. Harmautta rikkoo tietenkin henkilökaarti, johon Addien ja Brunon lisäksi kuuluvat Addien sisar Della lapsineen sekä Addien ja Dellan isä Hugh. Lisäksi mukana on joukko muita sukulaisia, edesmenneitä tai kaukana asuvia. Maailmanpolitiikka ja populaarimusiikki siivittävät tarinaa.

Näin se päättyy kuuluu niiden lukuisten kirjojen joukkoon, joiden rakkaustarinaan mahtuu sekä suloa että kirpeyttä. Tarina ja tunnelma molemmat kantavat kumpaakin mukanaan. MacMahonin kieli on sopivan arkista, mutta kaunista. Jaakko Kankaanpään suomennos on kauttaaltaan laatutyötä, mutta ennakkokappaleen on jäänyt muutama pikkuvirhe. Mitään uutta MacMahonin teos ei lukuromaanien saralle tuo: kerronta, tarina ja asetelma ovat tuttuja monista muista romaaneista. Kyseessä on siis keskivertolaadukas romaani, jonka tunnelmassa on samaa merellisyyttä ja haikeutta kuin Susan Fletcherin Meriharakoissa, mutta vähemmän voimallisesti. Siinä on myös Maeve Binchyltä tuttua arkea, muttei niin irlantilaisesti, vaan sävy on vakavampi.  Kirja on kuitenkin omalla sarallaan miellyttävä lukukokemus. Se on sydämeenkäyvä, muttei imelä, vaan pikemminkin raikas. Sen sivujuonteena olevat politiikka ja Irlannin talousromahdus tuovat Addien, Brunon ja muiden elämään ajankuvallista kiinnostavuutta.

Tunnelma on odottava: miten kaikki päättyy? Ja miksi? Romaani päättyy tietenkin aina, mutta MacMahonin romaanissa on alusta saakka pohjustusta loppua varten. Se lisää jännitettä kirjan lukemista kohtaan, sillä lukija ei edes tiedä, mikä kirjassa päättyy ennen kuin romaani on luettu loppuun. Itse asiassa MacMahon taitaa leikitellä ajatuksella itsekin: eräässä kirjassa käytävässä keskustelussa sanotaan, ettei hyvä kirjailija koskaan paljasta loppua.

Näin se päättyy on luku- ja rakkausromaaniksi kirja paikallaan. Sen haikeahkossa, merellisessä tunnelmassa on viipyilevyyttä ja irlantilaisen harmaan ydintalven monia sävyjä.

P.S. Äiti, sinun pitää lukea tämä kirja!

Lukutaitokampanja: lue ja lahjoita lukutaitoa!

Tokaluokkalaisen ja eskarilaisen äitinä koulu ja oppiminen ovat isoja asioita arjessamme. Pikkumetsän lukukirja avautuu meillä harva se päivä ja muistan itse vieläkin oman A ja O Aapiseni 1980-luvun alusta. Äidinkieli on mielestäni se kaikkein tärkein oppiaine, sillä vain lukemalla voi oppia ymmärtämään muita aineita - ja maailmaa. Lukeminen tuo hyvinvointia tai antaa ainakin valmiudet parempaan tulevaisuuteen. Suomessa lukutaito otetaan usein itsestäänselvyytenä, mutta maailman väestössä on kaikkiaan liki 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja lapsista vain kolmannes saa mahdollisuuden päästä kouluun.

Kirjabloggaajat ovat ahkeria lukijoita ja tempaisevat nyt tulevan viikon aikana lukutaidon hyväksi. Hannan blogista ja Suomen pakolaisavun sivulta voitte lukea tempauksesta lisää.

Aion itse yhdistää auttamisen ja blogini novelliaiheisen teemaviikon. Lahjoitan 5 euroa jokaisesta ensi viikon aikana lukemastani novellikokoelmasta. Samalla haastan teidät blogini lukijat lahjoittamaan haluamanne summan rahaa Suomen pakolaisavun lukutaitotyöhön (https://jelpi.fi/kerayssivut/kirjabloggaajat-lukevat-lukutaitoa).

Aloitan haasteen nyt tulevan viikonlopun aikana. Ennen novelleja yksi romaani, sitten novelleja lukutaidon hyväksi.

Luetaan hyvää!
Tiedot ja kuva: Suomen pakolaisapu

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: Kustantamosta
Sivuja: 343
Kotimainen romaani

Hän viihtyi näiden vanhojen miesten seurassa, jotka etsivät lauseillaan epätoivoisesti selitystä rikkoutuneelle maailmalle. Ja jatkoivat huolimatta siitä, tiesivätkö etsintänsä olevan jo valmiiksi tuhoon tuomittua. Siinä oli jotain kaunista. Juuri tarkoitusta hänkin oli kaivannut. Tarkoitusta kaiken takana, selitystä kaikelle hirveydelle ja kauneudelle. Hänen oli pakko uskoa siihen. Ihmiset eivät hyppää metrojen eteen sattumalta.

Kaikki alkaa Harri Sirolasta. Tai lainauksella Harri Sirolan Abiturientista, kirjasta jonka luin kuta kuinkin kirjan päähenkilön ikäisenä: "niin kuihtuu elämäsikin kuin kukka syksyä paetessaan". Sittemmin Sirola jäi mieleeni tietenkin traagisen kuolemansa vuoksi, ja samaisesta kuolemasta kirjoittaa myös Pasi Pekkola. Pekkolan kirjassa metron alle heittäytyy kuitenkin fiktiivinen kirjailija Ville Siikala. Roosa on kirjallisuudenopiskelija, joka ajaa metroa. Tapio on entinen koripallotähti ja Villen ystävä. Aki haluaa sekä vahvaksi että rakastetuksi. Kirjailijan kuolema sitoo kolmikon yhteen.

Unelmansieppaja on Pekkolan esikoisromaani. Takakanteen nostettu lainaus vihjaa kirjan pohtivan sitä, että "toisten unelmien on päätyttävä, jotta toiset voivat alkaa". Onko kirjailijan kuolemalla tarkoitus ja mikä se on?

Siksi Villen sairastuminen tuntui niin käsittämättömältä. Yhtäkkiä Tapio oli heistä kahdesta se, joka yritti piiskata toista eteenpäin. Osat vaihtuivat, mutta hän ei onnistunut pelastamaan Villeä.

Unensieppaajan alkuasetelma on kutkuttava. Pidän romaaneista, jotka kytkeytyvät johonkin toiseen romaaniin, taiteilijan elämään tai jotka oletettavasti ovat syntyneet jonkun kirjailijan, muusikon tai taiteilijan innoittamina. Ville Siikalan, Sirola-hahmon, kuolemasta alkava romaani lupailee arvoituksellista romaania. Kolmen päähenkilön ansiosta näkökulmat vaihtelevat ja Pekkolan romaanin tunnelma on samalla kertaa kirjallinen, urheilullinen, jännittävä ja haikea. Kieli on kaunista, Pekkolan onnistuu tavoittaa niin henkilöhahmojensa suru, raivo kuin ahdistuskin.

Unelmansieppaajassa on paljon aineksia itsemurhasta vanhemmuuteen, rakastumisesta kehonrakennukseen ja koripallosta kipeisiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin. Teemoja on jopa siinä määrin paljon, että vähempikin olisi riittänyt, esimerkiksi kehorakennukseen liittyvät yksityiskohdat puuduttivat, vaikka aihepiirillä onkin paikkansa romaanissa. Paikoin kirjassa on pientä kliseisyyttä, esimerkiksi nilkkimäisen lääkärin hienon auton rekisterikilpi on tietenkin DOC-1. Muutamia pieniä hiomattomuuksiakin kirjassa on, esimerkiksi ihmettelen nytkin sitä, mikä kummastutti minua myös Juha Itkosen hienossa Hetken hohtavassa valossa: miksi joku matkaisi Kuopiosta Helsinkiin bussilla etenkin, kun bussimatka kestää 7-8 tuntia, mutta junalla saman matkan taittaa reilussa neljässä tunnissa? Tämä ei tietenkään ole Pekkolan kirjan ongelma, vaan niitä "tämä nyt ärsyttää minua kirjassa" -tapauksia enkä blogitekstissäni malta olla ottamatta sitä esille. Ainahan Kuopiosta voi hypätä bussiinkin. Puutteet tai ärsytyksenaiheet ovat kuitenkin pieniä, kokonaisuus toimii ja romaanin kaari kantaa. Tekee mieli palata Abiturienttiin.

Kaikkinensa Unelmansieppaaja on varsin hyvä romaani, joka pitää intensiivisesti otteessaan ja jonka hahmojen puolesta jännittää ja myötäelää. Romaanin loppu on kaikkinensa hieno ja Pekkola osoittaa olevansa taitava kirjailija jo esikoisellaan.

Osta kirja!

Tänään ympäri kirjablogistaniaa ilmestyy toivottavasti kaupallisia postauksia. On aika ostaa (normaalihintainen) kirja!

Millainen kirja?
Sellainen, josta itse pitää. Jonka ostamisesta on haaveillut, jonka haluaa lukea, jonka tahtoo antaa lahjaksi tai joka näyttää hyvältä vaikka sohvapöydältä. Itse ostin kirjan, jonka tiesin haluavani sekä lukea että omistaa siitä saakka, kun huomasin kirjan kustantajan kuvastosta. Kyse on tietenkin yhden suosikkikirjailijani uutuudesta.

Mistä? 
Kirjakaupasta, nettikaupasta, tavaratalosta, kustantajalta, kirjailijalta. Mistä vain, missä kirjoja myydään. Itse kävin Akateemisessa lauantaina. Rakastan kirjakauppojen tunnelmaa ja monet pienet ovat ihania, mutta Helsingin keskustan Akateemisessa on aina ollut sitä jotain. Kun saavuin elämäni ensimmäisen kerran turistina Helsinkiin kesällä 1996 - naurakaa vain, mutta olen käynyt naapurimaidemme suurkaupungeissa ennen kuin ehdin Helsinkiin - oli minun päästävä ensin Akateemiseen, sitten Ateneumiin ja kolmanneksi Linnanmäelle. Asiat tärkeysjärjestykseen jne.

Miksi?
Kirjan ostaminen on viesti kirjailijalle, että ostaja ja lukija (!) arvostaa juuri hänen tuotantoaan. Se on myös viesti kustantamoon, että tällaisia kirjoja halutaan lukea. Jokainen, pienikin, kirjaostos tuo leipää kirjailijan ja kustantajan pöytään. Moni ostaa ehkä kirjan joululahjaksi, toisen äitien- ja kolmannen isänpäiväksi. Ihan tavallisena syyspäivänäkin on syytä poiketa kirjakauppaan. Kirjan ostaminen on hyvä teko, hyvä tarina kantaa lukuhetkeään kauemmin.

Mikä kirjan minä ostin? Blogiani seuraavien ei ole vaikea arvata, että se on tämä:

Minkä kirjan sinä aiot ostaa? Osta se vaikka jo tänään.

♥

P.S. Tempauksesta enemmän Marissan blogissa.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella
Kustantaja: Myllylahti 2013
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 198
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen chick lit -romaani

- Jaa, kukas se naapuri on? isä uteli ja vinkkasi silmää.
- Yksi Markus, se lainasi mulle aamulla kahvia, kun niitä Guatemalan viestejä kilahteli niin usein, etten ehtinyt kioskille, Stella kuuli suustaan pääsevän. Ei voi olla totta, Markuksen seurassa ollessaan hän puhui täyttä palturia ja Markuksesta puhuessaan sama jatkui!

Stella Kaarnisto on hyvä työssään. Hänellä on myös mukava asunto, ihania ystäviä, harrastuksia sekä espoolaisjuuret: äidin ja isän omakotitalossa on hyvä piipahtaa. Yksi kuitenkin puuttuu, se oikea. Esimies Petri Puumala on asiallinen, mutta niin komea. Naapurissa asuva Markus taas ystävällinen, hyvää kaveriainesta. Kaiken lisäksi nettideittipalstan Figarokin vaikuttaa kiinnostavalta. Kaiken pyörityksessä Stella lipsauttaa valheen jos toisenkin. Minne saakka valheet kantavat?

Niina Within lastenlorukirja Sikin sokin riemastutti koko perhettäni. Kun sitten kuulin Within uusimmasta, chick lit -romaanista Taisit narrata, Stella, päätin oitis lukea sen. Ennen kaikkea halusin lukea sen siksi, että etsin hyvää kotimaista viihderomaania. Minulla ja chick litillä on kuitenkin ongelma: en erityisemmin pidä lajityypin kirjoista. Muutama helmi, kuten Bridget Jonesin päiväkirja ja Sophie Kinsellan Varsinainen talousihme, ovat ihastuttaneet, mutta pääosin olen aina kokenut pettymystä genren parissa. Erityisen pettynyt olen ollut pariin suomalaiseen kirjaan. Silti jaksan yrittää aina ajoittain ja toivoin, että nyt tärppäisi.

Petri oli hymytön mies ja juuri siksi niin puoleensa vetävä. Stella oli varma, että jossain komean ja kolkon ulkokuoren alla lymyili Mr Darcy, ja sen löytämiseksi oli syytä tehdä töitä AAA-luokituksen mukaisesti: Asiallisuus, ammattimaisuus, avuliaisuus. Yhtään virhettä ei Stellan käsien läpi pääsisi maailmalle pujahtamaan, siksi hän käytti jopa sisäisissä sähköposteissa automaattisen korjauksen toimintoa.

Heti ensisivulta saakka on selvää, että Taisit narrata, Stella on eräänlainen Brigdet Jones -pastissi (minkä huomaa myös alempana linkittämäni Taikakin). Within teksti onkin lajityypilleen uskollista Se on ajassa kiinni, kuten viittaukset Gangnam Styleen ja sosiaaliseen mediaan osoittavat. Kirjan päähenkilö Stella on nolojen tilanteiden nainen - omasta syystään. Kerronnassa on kaikkea, mitä perinteiseen ja kunnolliseen chick litiin kuuluu: huumoria, tunnetta, joitakin tuotemerkkejä (suomalaiseen makuun Marimekkoa, mutta totta kai Sinkkuelämää-sarjaa kunnioittaen myös Manolo Blahnikit) sekä pohjimmiltaan perinteinen sukupuoliroolitus. Nainen on toki aktiivinen toimija, mutta kuitenkin miestä alempi: mies on pomo, nainen assistentti, joka haluaa päästä siihen oikeaan syliin.

Ei siis mitään uutta chick lit -taivaan alla, mutta With kirjoittaa raikkaasti ja Stellan narraukset naurattavat useaan otteeseen. Ihan lajityypin klassikoihin, Helen Fieldingiin ja Maria Keyesiin, With ei yllä, mutta olen varsin tyytyväinen lukija, sillä edelliset lukemani kotimaiset chick lit -kirjat ovat saaneet minut potemaan miltei myötähäpeää tai ainakin ärsyyntymään. Within kirjan luin ihan mielelläni samalla, kun paistoin vohveleita perheelleni ja pakko myöntää, että olin lukiessani polttaa muutaman vohvelin. Kirja siis piti otteessaan, mutta:

Taisit narrata, Stella ei kuitenkaan ollut minun kirjani, koska (kotimainen) chick lit ei taida olla minun genreni. Se ei ole Within kirjan vika, en vain saa lajityypin romaaneista mitään irti. Taisit narrata, Stella on kuitenkin ehdottomasti paras viimeisen kahden vuoden aikana lukemani kotimainen viihderomaani. Omassa lajissaan Within kirja on mainio: se on kepeä, se naurattaa ja viihdyttää. Se tuo hyvän mielen eikä sen tarvitse mitään se kummempaa tarjotakaan.

----
Myös Kirsi, Mari a, Kuutar ja Taika ovat lukeneet Stellan narrauksista.

Kesän 5 +5 sekä elokuun luetut

Sinisen linnan kirjaston Maria muisti minua haasteella, jossa tulee muistaa ihania ja ikäviä asioita päättyneen kesän ajalta. Marian tavoin listaan viisi ihanaa ja viisi ikävää.

1. Lontoo ja kaikki muut kesän retket ja matkat: suosikkilomakohteeni Lontoon lisäksi kävimme myös Savossa, Tukholmassa, Pohjanmaalla, Pohjois-Karjalassa ja Vuosaaressa. Niin isojen kuin pientenkin retkien muisto kantaa vielä marraskuun loskassakin. Sitten voi alkaa haaveilla uusista matkoista.

2. Koti. Vaikka rakastankin matkoja, olen täysiverinen kotihiiri ja kaikkein onnellisimmillani olen kotona. Siksi kuvitan tätä postausta tänä viikonloppuna ottamillani kuvilla: omenapiirakan leipomisella (kokeilkaa tätä Hesarissa ollutta ohjetta!), uusilla pallovaloilla, pihan kuihtuvilla ja edelleen kukoistavilla kukkasilla. Kesän mittaan laiskottelimme ja rentouduimme kotona, mutta myös tapetoimme lastenhuoneita.

3. Nyt lainaan yhden kohdan Hannalta, jonka kanssa kirjoittamani Rivien välissä. Kirjablogikirja ilmestyi kesäkuussa. Kirja on ilokseni saanut pääosin hyvän vastaanoton bloggaajien keskuudessa ja Keskisuomalaisessakin kritiikki oli vain myönteistä.

4. Muut kesän kirjat. Löysin muutaman todellisen helmen: Murakamin paksukainen koukutti, Westön romaanin tunnelma lumosi, Phillipsin kirjassa oli tajunnanvirtaa ja uhkaa, Rauhalan Taivaslaulu kosketti, Krohnin Tainaron ihastutti ja MacDonaldin Linnuntietä jäi mieleen. Ja sitten oli tietenkin Knausgård!

5. Tietenkin se ihanin niin kesällä kuin muulloinkin: oma perhe (ja muu suku). Koin valtavaa iloa, kun hieman kömpelö kuopukseni oppi ajamaan polkupyörällä ja pääsi mukaan haluamaansa leikkisään jalkapallokouluun. Tai kun esikoiseni koukuttui ensin SOS-kirjoista ja nyt Harry Potterista. Mieheni kanssa meillä oli jo 14. hääpäivä. Kesän onnellisia hetkiä olivat myös yhdessäolo vanhempieni ja appivanhempieni kanssa, kummilasteni tapaamiset ja rakkaimpien ystävieni kanssa käymäni keskustelut. Koska moni asuu kaukana, ehdin juuri kesäaikana tavata heistä useimpia. Ai niin, osallistuin myös yläasteen aikaiseen luokkakokoukseen. Voitte arvata, että oli suorastaan jännittävää tavata ihmisiä yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

Entäs kesän ikävät? Keksinkö edes viittä? Nyt päättynyt kesä oli siitä mahtava, että ikävyydenaiheeni olivat pääosin aika pienisorttia:

1. Se, että yksi läheisiini liittyvä asia on osaltaan solmussa. Ehkä, en ole varma. Se vaivaa minua, se voi kasvaa valtavaksi kuiluksi tai pysyä pienenä asiana. Toivon jälkimmäistä.

2. Blogini teemaviikot eivät tuoneet samanlaista iloa kuin aiemmin. Lontoo-viikolla luin Lontoo-kirjoja muualla kuin matkalla enkä löytänyt täydellistä helmeä. Mutta otin monesta saamastani vinkistä vaarin ja mm. Iris Murdochin ja E.M. Fosterin teoksia odottelee kirjahyllyssäni. Dekkariviikolla luin vain keskinkertaisia kirjoja, mutta onneksi sen vastapainoksi löysin juuri Silta-tv-sarjan. Onpa se hyvä!

3. Ötökät, sanovat lapseni, kun koetan keksiä niitä ikäviä asioita. Hmm, pihalla vilistävät pihtihännät ovat aika ällöttäviä, mutta koska kuulun niihin onnekkaisiin, joita itikat eivät syö, en ainakaan yleisesti ottaen kauheasti häiriinny ötököistä. Sen sijaan torakoita, joihin törmäsin aikoinani Italiassa, ja muita syöpäläisiä pelkään.

4. Matkojen ihanuuteen liittyy se, ettei kaikkia matkahaaveita voi toteuttaa. Berliinin-matka, jonne menolla olisi ollut erityistä merkitystä, jäi toteuttamatta. Se harmittaa. Ehdin varmasti joskus Berliiniin, mutta samasta syystä en enää koskaan.

5. Monet muut asiat, joita en ehtinyt toteuttaa. Olen enimmäkseen haaveilija ja haahuilija, niinpä sen saanut tänäkään kesänä siivottua lastenrattaita ja vanhoja turvaistuimia myyntikuntoon. En perustanut kasvihuonetta, en muistanut kastella tomaatteja (silti niitä kasvoi!). En alkanutkaan juosta kolmesti viikossa enkä ilmoittautunut informaatiotutkimuksen aineopintoihin. No, kaikkea ei voi tehdä.

Sen vuoksi taidan tänään sateisena aamuna ottaa syyskuun vastaan tyytyväisenä kesäni muistoihin ja lukea minulle epätyypillistä hömppää.

Tämän haasteen lähetän Susalle, Leenalle, äidille, Liisalle ja Ammalle.

P.S. Ne elokuun luetut pikaisesti listattuna. Hienoimmat olivat Krohin ja MacDonaldin romaanit.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (2003/2004)
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja (2009/2012)
Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa (2013)
Sanna Isto: Tinka ja Taika. Noidanruohon salaisuus (2013)
Niina Miettinen: Israel-tyttö (2013)
Leena Krohn: Tainaron (1985/2006)
Markus Hotakainen: Mars (2013)
Kreetta Onkeli: Ilonen talo (1996)
Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (2013)
Sujata Massey: Rei Shimura ja morsiuskimono (2001/2004)
Nils-Olof Franzén: Agaton Sax ja kaksi roistoa (1963/1973)